Alkemistinen kulta lähellä onnistumista?

Kulta, tuo pehmeä jalometalli oli vuoteen 1971 saakka tärkeä rahan arvon ja pysyvyyden mitta. Silloin USA:n presidentti Richard Nixon purki kullan ja dollarin sidonnaisuuden ja dollarista tuli sellaisenaan keskeinen maailmanvaluutta, jonka arvoon muiden maiden valuuttakursseja vertaillaan. Kulta ei siitä huolimatta ole menettänyt hohtoaan; kultaa kerätään, sen varaan rakennetaan jykevää turvaa pahan päivän varalle. Kulta on ollut suhteellisen niukka luonnonvara - mutta onko enää?

Kullan hinta lienee tällä hetkellä n. 40 000 euroa/kilo; kulta painaa 19,32 tonnia kuutiometriä kohden eli litran mitan kokoinen pala (10x10x10 cm) painaa 19, 32 kg; kulta on lyijyäkin painvampaa. Kuutiometrin kokoinen kultajärkäle maksaisi siis  40000 x  19,32 x 1000 = 7,728000 euroa.  Paljonko saisi kultaa vaikkapa 3000 mrd:lla eurolla? Jos kuutiometri kultaa maksaa 7,72 mrd euroa, niin kansakoulun alemmilla luokilla opitun laskuopin mukaan kultaa saisi 3000:7,72 = 388,6 kuutiometriä. Yhtenä kasana se tarkoittaisi sivultaan siinä runsaan seisemän metrin kokoista kultakuutiota.. Maailmassa kultaa löytyy 158 tuhatta tonnia eli nelikymmenkertainen määrä verrattuna  Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvyttämiseen tämän vuoden 2017 loppuun mennessä käyttämään pottiin.

Euroopan Keskuspankin ei tarvitse siis omistaa tuollaista kultamäärää, kun vihdoinkin alkemistinen prosessi on keksitty.  Kullan - tai ainakin siihen tarvittavan virtuaalisen rahan - tekeminen on helppoa, se tapahtuu keskuspankin taseissa, pääalkemisti Mario Draghin johdolla ja poliittisesti - ei ehkä demokraattisesti - valitun hallinnon alaisuudessa.

Ainoa mikä tässä alkemismiin verrattavassa prosessissa on ongelmana, on se että tuo virtuaalinen - mutta samalla todellinen - raha syntyy paratiisin portin väärällä puolella, businekselle pyhitetyssä maailmassa. Pari periaatteen kultaisin miekoin varustettua kerubia pitää huolen siitä, että tuosta pääomasta, yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta rahasta ei pääse välittymään resursseja Eevan ja Aatamin perillisille. Toinen niistä on ostovoima, jonka vähäisyys ei mahdollista sen enempää kaupankäyntiä kuin yhteiseksi hyväksi tarkoitettujen rakenteiden tai palvelujenkaan tuottamista. Ei voi investoida kun ei ole kysyntää.

Tästä seuraa että raha hakeutuu mitä mielikuvituksellisimpiin tuotteisiin. Finanssikriisi on jatkuvasti vaanimassa pankkimaailmaa. Tätä riskiä vielä lisää se, että pankit ovat ryhtyneet itse pelaajiksi rahamarkkinoilla ja asiakkaista on tullut potentiaalsia busineksen kohteita. Pankin tarjoama kahvikuppi saattaa todellakin tulla hintoihinsa.

Toisen kerubin, joka tavoittelee harmoninaa, yhteisöllisyyttä ja tasapainoa luonnon kanssa, silmissä kangastelee kauhistutttava, tuhoisan megakoneen murskaava voima, joka vaatii pyhäpäivän kaltaisen harmonian, tulevaisuuden tasapainon tavoittelua henkilökohtaisena elämäntapana. Kristinuskomme - ja maailman suuret uskonnot ylipäätään - ovat elämäntapoineen ja sapattiperiaatteineen yrittäneet istuttaa meihin tuota levollisen tietoisuuden henkeä. Tuo kerubi väittää, että ihmisen ei pidä ahnehtia, elää ikuisena imeväisenä, jonka mielikuvituksella omistamisen ja ahnehtimisen suhteen ei ole mitään rajaa.

Tuolla alkemiaan verrattavalla prosessilla olisi mahdollisuus toimia myös yhteisen hyvän sektorilla, vastata tarpeisiin ja odotuksiin. Tuohon huutoon, jonka mukaan olosuhteet eivät ole sitä mitä ne voisivat olla, eivät nämä nykyajan alkemistit ole keksineet vielä keinoa. Kyllä sellaisia toki on olemassa, mutta menneisyyden haamut pelottavat. Paluu paratiisiin, yhteiseen hyvinvointiin on uhkakuvilla ja ankarilla säädöksillä ja konsensukseen perustuvilla sopimuksilla estetty. On estetty tiukasti, yhteisen eurooppalaisen kodin hajoamista uhallakin.

 Digitaalinen aika on vapauttanut meidät seteleistä ja kohta ilmeisesti kolikoistakin. Rahaa - kultaan verrattavaa - tehdään päätöksillä ja senää vain abstrakteina numerosarjoina tietokonepäätteellä. Alkemistinen prosesi on teknisesti juuri nyt onnistumassa. Sosiaalisesti eletään kuitenkin edelleen kivikautta.

Money, money, money

Pieni tekstinpätkä kymmenen vuoden takaa: itävaltalainen Stephan Schulmeister opasti minua ensimmäistä kertaa ymmärtämään finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin välistä eroa:
25.2. 2005
Käänsin tänään analyysia pääomataloudesta, saksalaisen Stephan Schulmeisterin tekstiä reaalipääoman ja finanssi(sijoitus)pääoman eroista. Siis:
Reaalikapitalismi
edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on yhteydessä pitkäntähtäimen investointeihin ja innovaatioihin tavaramarkkinoilla, siis reaalitalouteen perustuviin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: pysyvät vaihtokurssit, alhainen korkotaso, vakaat raaka-aineiden hinnat, kohtuullisesti nousevat osakekurssit, aktiivinen konjunktuuri-, kasvu- ja työllisyyspolitiikka, yhteistyöhenkiset työmarkkinasuhteet, pienenevät tuloerot ja tätä kautta tuleva kysynnän stimulointi. Näissä olosuhteissa lisääntyy reaalipääoma paljon helpommin kuin finanssitaloudessa. Niiden sisältämä dynamiikka vaikuttaa pysyvästi korkeaan kasvuun: Reaalitalous on myönteistä summapeliä, joka tarkoittaa sitä että oman pääoman lisäämiseen tähtäävä pyrkimys kasvattaa myös samanaikaisesti "kokonaiskakkua".

Finanssikapitalismi
on sen sijaan kiihokejärjestelmä, jonka voitontavoittelu on yhteydessä suuremmassa määrin finanssimarkkinoiden lyhytaikaisiin investointeihin ja innovaatioihin, siis finanssitaloudellisiin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: heiluva korkokanta, vaihtokurssit ja raaka-aineiden hinnat, korkeat, nimittäin yli kasvutason olevat korkoprosentit, uudet spekulointitekniikat, erityisesti futuurien, optioiden, sääntelyn purkamisen ja valtion aktiivisesta talouspolitiikasta vetäytymisen yhdistelmät. Nämä olosuhteet heikentävät mahdollisuuksia lisätä omaisuutta reaalitaloudessa, mutta mahdollistavat samanaikaisesti tehdä "nopeaa rahaa" finanssispekulaatioilla. Niihin sidottu aktiviteetti tavara- (ja työ-)markkinoilta finanssimarkkinoille estää talouskasvua.

Kommentteja: Kuten olin ounastellutkin, reaalipääoman keskeinen ristiriita ei ole niinkään työn ja pääoman, vaan reaalipääoman ja finanssipääoman intressien välillä. Pörssisijoitukset ovat poissa ostovoimasta ja ne vähentävät siten kulutuskysyntää ja jarruttavat kasvua. Reaalipääomalle on ensisijaista juuri tasainen ostovoiman ja kulutuskysynnän kasvu - sen intressissä on siten myös sopiminen ostovoiman kasvusta.

Aneeminen Eurooppa

Korvaan tämän vapun blogini "Raha ja Talous" blogin pitäjien Lauri Holapan ja Jussi Ahokkaan vastauksilla Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän esittämiin hallituksen muodostamisen perustana oleviin kysymyksiin. Mielestäni heidän vastauksensa ovat sosialidemokraattista talousanalyysia parhaimmillaan...

Euroopassa - Euroopan Unionin Komission johdolla - toteutettu talouspolitiikka on jo vuosia sitten joutunut analyyttisen arvioinnin ja kritiikin kohteeksi. Sen suhde globaaliin maailmantalouteen noudattelee kilpailutalouden periaatteita, joiden seurauksena tasapainoa haetaan halvimpien kustannusten tasolla ja jossa arvoa luovat työntekijät ja heidän palkkansa ovat yhtenä kilpailutekijänä jatkuvan arvioinnin kohteena. Tietenkin tapahtuu muutosta myös toiseen suuntaan, halvimpien tuotantomaiden hintataso nousee. Kun tuotanto lisäksi automatisoituu ja sen tekninen teho alati kasvaa, on syntymässä megakone joka tuottaa tavaraa ja oletettua hyvinvointia yhä pienemmillä inhimillisillä tuotantopanoksilla - ainakin mitä lihasvoimaan ja työssä käytettyyn aikaan tulee. Kun omistaminen on pyhitetty työpanoksesta riippumattomaksi ulottuvuudeksi ja kaikkea tuotettua hyvinvointia ei jaeta sen tuottajille, työntekijöille, alkaa tästä se eriarvoistava ja vastakkainasettelua tuottava kierre, joka on niin tyypillistä länsimaiselle ja globaalisiti toimivalle markkinataloudelle. Se ei tuota kaikille yhteistä hyvinvointia muuten kuin oletusarvoisesti, vähän samaan tapaan kuin neuvostososialismi jonka tavoite oli taivaanrannassa ja joka etääntyi sitä lähestyttäessä.

Näihin kysymyksiin joudutaan ottamaan kantaa myös Suomessa ja erityisesti nyt, kun vaalien jälkeen ollaan kokoamassa uutta hallitusta ja etsimässä sille kestävää, yhteisesti hyväksyttävää pohjaa.

Raha ja talous -bolgion pitäjät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat valinneet talousopilliseksi tiekseen valtavirtaisesti ja lähes huutokuorona toteutetun valtavirtaisen ajattelutavan sijasta ns. jälkikeynesiläisen arvopohjan, jossa kysynnän aktivoimisella ja yhteiskunnan demokraatiseen perustaan rakennetuilla elimillä, valtiolla ja kunnilla on ratkaisevan tärkeä merkitys. Itseasiassa pohjoismainen hyvinvointivaltio olisi aivan ihanteellinen perusta tuon politiikan toteuttamiseen, onhan sen valttina jo vuosikymmeniä kehitetty vankka taloudellinen pohja, korkealla tasolla hyväksytty veronkanto-oikeus ja transparentit, kansanvaltaan perustuvat instituutiot, jotka eivät varsinaisesti tavoittele voittoa vaan uusintamiseen ja kehittämiseen suunnattua ylijäämää.

Ennen Euroopan Unioniin ja sen valuuttauniuoniin liittymistä Suomellakin oli mahdollisuus siihen, mitä jokainen itsenäinen valtio raha- ja talouspolitiikassaan tarvitsee: oikeus luoda vaihdon välineitä, rahaa omilla päätöksillään. Sitten valuuttaunionin perustamisen tämä mahdollisuus on enää Euroopan Keskuspankilla, valuuuttaunionin jäsenmaat ovat luovuttaneet tämän oikeuden EKP:lle, keskuspankille. Euroopan Keskuspankki ei puolestaan voi tukea suoraan valtioita - se on kielletty Maastrichtin sopimuksessa jo ennen Suomenkin Euroopan Unioniin liittymistä vuonna 1992.

Miksi valtioiden, muodollisesti demokratiakriteerit täyttävien ja kaikkia maan kansalaisia edustavien elinten tukeminen on kiellettyä? Pelkona on tietääkseni ollut se että valtiot eivät saadun kokemuksen mukaan osaa käyttää rahaa oikein vaan päästävät liikkeelle inflaatiokierteen. Yritys- ja pankkimaailman holtiton pääomien käyttö ei näytä estävän sitä, että EKP tukee edelleen estottomasti pankkeja, vakuutuslaitoksia - ja näiden kautta yrityksiä, joiden tehtävänä on lisätä työn tarjontaa. Yhdessä globaalin kilpailun kanssa tämä muodostaan kuitenkin umpikujan: kun palkkoja ei voida nostaa ja ostovoimaa sitä kautta sopimuksin tasaisesti lisätä, yritykset eivät uskalla käyttää rahaa investointeihin vaikka pääomaa olisikin käytössä. Tämä muodostaa ns. tarjontatalouden ytimen; se toinen vaihtoehto olisi käynnistää suuria julkisia investointeja infrastruktuuriin, palveluihin ja uusiin hyvinvointi- ja sivistysvaltion tehtäviin. Tarjontatalouden pystyssäpitämisen edellyttänän toimet on viety jo äärimmilleen, mm. takausvastuiden kautta yritys- ja pankkimaailmnan holtiton, odotusarvoihin perustuva keinottelu ja mielikuvituksellinen kahmiminen on onnistuttu kääntämään valtion, siis kansalaisten vastuiksi tunnettuine seuraamuksineen, joista kärsivät tällä hetkellä eniten Välimeren maat mutta joiden kohtalo saattaa hyvää vauhtia levitä koko Unionin alueelle.

Eurooppa on sairas, se on aneeminen, sen suonta on isketty yli voimavarojen - ja paranemista kansakuntina ei ole näkyvissä. Rikas eliitti ei kykene pääomineenkaan Eurooppaa pelastamaan - rahat ovat yksinkertaisesti tehottomina ja vailla käyttöä väärissä paikoissa. Edes rahan tekeminen odotusarvojen kautta rahalla ei tahdo katkerien opetusten ja kokemusten jälkeen onnistua, vaikka mm.superkomissaari Katainen joutuu sen varaan investointihankkeensa pääosin perustamaan. Ei taida onnistua - kysyntäaneeminen Eurooppa ei jaksa enää toipua konservatiivisten tropien voimin.

Rahasta ja odotusarvoista

Olen kirjoitellut eri yhteyksissä derivaatteina, siis odotusarvoina ilmaissusta rahasta. Jotta tämä mielikuvituksen rajoja hipova, reaalimaailmasta täysin irrallaan oleva digitaalinen rahavuori tulisi edes jollakin tavalla näkyväksi, jaan tässä olevan linkin suomenkielisellä selvityksellä varustettuna. Eurooppa ja Euroopan Unioni on taipuvainen kehittämään samantyyppisiä mielikuvitusarvoja ja pelkona on että rahasta mielikuvituksen voimalla rakennettu pilvilinna osoittautuu unelmahötöksi...

Katsele allaolevan linkin kuvaa alkaen ylhäältä:

1) 100 dollaria - yleisimmin käytetty seteli, pitää "maailman liikkeellä"

2) 10 000 dollaria - sillä voi ostaa hyvän käytetyn auton

3) 100 miljoonaa dollaria - sopii nipin napin standardialustalle; se on samalla 3500 amerikkalaisen vuosiansion määrä.

4) 1 mrd (Amerikassa biljoonaa) dollaria - kymmenen standardialustaa; 2 mrd dollaria - sopii juuri ja juuri rekka-auton lavalle

5) 1 triljoona dollaria: 100 standardialustan rahamäärä on 10 mrd dollaria; 1 triljoona dollaria on 100 x 100 standardialustan "kerrostalo"

6) New York Mellonin (BNY Mellon) pankin odotusarvoinen pääoma on 1375 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

7) State Street Financial pankin odotusarvoinen pääoma (derivated exposure) on 13490 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

8) Morgan Stanley pankin odotusarvoinen pääoma 1722 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

9) HSBC-pankin (The Hongkong and Shanghai Banking Corporation Limited) odotusarvoinen pääoma 4321 triljoonaa dollaria;

10) Goldman Sachs-pankin odotusarvoinen pääoma 44192 triljoonaa dollaria; kuvan 1 triljoonan dollarin tornit ovat 248 metriä korkeita, rinnalla valkoinen talo ja Vapauden patsas samassa mittakaavassa.

11) Bank of American odotusarvoiset pääomat ovat 50135 triljoonaa dollaria;

12) Citibankin odotusarvoiset pääomat 52102 triljoonaa dollaria; tämä Citiryhmä sai USAn keskuspankilta 2513 triljoonaa dollaria kaatumisen ehkäisemiseksi. Yhden triljoonan dollarin "standardilavakerrostalo on siis 248 metriä korkea. Citibabnkin odotusarvoisia pääomia on 53102:n rahatornitalon verran...

13) JP Morgan Chasen odotusarvoiset pääomat ovat 70151 triljoonaa dollaria...

14) 99 suurimman amerikkalaisen pankin odotusarvoiset pääomat ovat 228,72 triljoonaa dollaria; kuvassa näkyy vertailun vuoksi Valkoinen talo, raharekka ja muutamia torneja...

Synteettinen raha ja globaali Minotaurus

Yanis Varoufakis, Kreikan valtionvarainministeri ei ole aloittelija taloustieteessä eikä varsinkaan maailmantalouden ja eurokriisin pohdinnassa. Häneltä on ilmestynyt vuonna 2011 kirja “The global Minotaur” joka kertoo vuoden 2008 talousromahduksesta ja sen yhteyksistä eurokriisiin. Tässä lyhyt johdanto hänen teemaansa, jonka voit itse katsella englanninkielisenä Youtubesta allaolevasta linkistä.

Toinen maailmansota loi USA:han valtavat markkinat: aseteollisuus, autoteollisuus, kodinkoneteollisuus ja monet muutkin alat elivät voimakkaan kasvun aikaa. Amerikka täytti itsensä sen ajan modernilla teknologialla ja alkoi sodan jälkeen pumpata noita ihmeellisiä ja ihastusta herättäviä hyödykkeitä merien taakse - Eurooppaan ja Japaniin. Amerikanraudat, jääkaapit, televisiot ja muut vempaimet herättivät merentakaisissa maissa suurta ihastusta samalla kun niiden tuonti Amerikasta toi USA:n markkinoille valtavat rahavirrat. Amerikka eli ihmettään, sodanjälkeistä nousun aikaa.

Vähitellen noita suurenmoisia tuotteita opittiin tekemään Euroopassakin ja Japanissa, olihan näissä maissa vahva teknologinen osaaminen jo sotia edeltäviltä ajoilta. USA:ssa oli nyt rahaa, mutta investoinnit uusiin tuotteisiin ja tuotannonaloihin eivät kasvaneet riittävän nopeasti. USA alkoi nyt ostaan merten takana tuotettuja hyödykkeitä samalla kun kiinnostus suureen rahavirtaan nosti amerikkalaisten yritteliäissä ja rikastumiseen tottuneissa mielissä ajatuksen hyödyntää käytössä olevia voimavaroja. Kultakannasta irroittautuminen todennäköisesti edisti 1970-luvun alussa tätä kehitystä. Syntyi uusia, rikastumisen ilman työtä mahdollistavia finanssirakenteita ja -tuotteita. Sitä edisti vielä oppi monetarismista, jota Chigagon koulukunnan taloustieteilijät alkoivat voimalla levittää.

Ennenpitkää ja globalisaation edetessä myös Eurooppa ja Japani tulivat mukaan finanssipeleihin, syntyi finanssikeinottelun synteettinen maailma Lehman Brotherseineen ja investointipankkeineen. Siihen mentiin mannerten takanakin mukaan valuutan vapautumisen ja vuosituhannen vaihteen lähestyessä myös markkinoihin voimakkaasti suuntautuneen Euroopan Unionin voimin.

Samalla oli syntynyt kuitenkin globaali Minotaurus, kreikkalaisen mytologian härän päällä ja ihmsivartalolla varustettu hirviö joka ihmislihasta nauttivana jatkuvasti vaati hyvinvoinnin nimissä nuoria miehiä ja naisia ravinnokseen. Tätä tässä yhteydessä viitteellisesti mainittua myyttiä Varoufakis on kreikkalaisena käyttänyt kirjansa nimessä ja globaalin finanssikriisin ja eurokriisin analogisena metphorana.

Kun kaikki euromaat ovat sitoutuneet tarjontaan kysynnän kasvattamisen sijasta, merkitsee se raivoisaa kilpailua viennin alueella nollasummapelissä, jossa jokaista voittoa ja voittajaa kohden on yhtä paljon rahan menetystä ja häviäjiä. Vientikilpailussa Eurooppa kamppailee muiden mantereiden kanssa ja tehdyt ja tekeillä olevat vapaakauppasopimukset tähtäävät siihen että esteitä - myös ihmisen toimeentulon, terveyden ja hyvinvoinnin suojaksi tarkoitettuja - puretaan mahdollisimman edullisen tarjonnan aikaansaamiseksi. Ostajina voivat esiintyä kuitenkin vain ne, joilla on vaihdon välineitä, rahaa käytettävissään. Tässä suhteessa erot ovat Amerikassa kasvaneet sitten 1950-luvun ja sama kehitys saa uusia piirteitä sekä muualla Euroopassa että meillä kansallisella tasolla. Eettinen raja ja ymmärrys yhteisestä edusta on tässä jo rikottu; muinaisen Minon hirvö saa koko ajan uhrikseen heikompaan asemaan joutuneita kansalaisia.

Euroopan Unionissa Saksa on hyvin keskeisessä asemassa samalla kun se on tarjontapolitiikan vahvin tukija ja samalla keskeinen viennin kautta voimavaroja itselleen imevä eurovaltio. Maastrichtin sopimus (7.2. 1992) ja sen tiivistäminen uusilla päätöksillä sitoo eurovaltiot tiukasti noudattamaan yhteistä toimintakoodia; vaihtoehtoinen politiikka esimerkiksi vaalien kautta yhdessä maassa ei muuta tilannetta toiseksi eurolainsäädännön johdosta.

Varoufakis - joka nimittää itseään avoimesti Marxin analyysin seuraajaksi - pitää Euroopan tilannetta ja eurokriisiä seurauksena edellä kuvatusta kehityksestä. Synteettinen, ahneuteen ja odotusarvoihin perustuva finanssipolitiikka on johtanut Euroopan Unionin ja sen politiikkaa erilaisilla koalitioilla toteuttaneet hallitukset tilanteeseen, jossa lisää uhreja tulee tasaisin väliajoin. Varoufakis ei pidä tapahtunutta kehitystä ongelmallisena ainoastaan Kreikalle, vaan koko Euroopalle ja loppupeleissä myös näennäisille voittajille kuten Saksalle. Ei siis ihme että juuri Saksassa ollaan aivan erityisen vihaisia ja loukkaantuneita Varoufakisin analyysista.

Varoufakis perustee kantansa tätä historiaa kertoessaan 11.11. 2011 erinomaisesti ja rikassävyisesti allaolevan linkin kautta avautuvassa videossa. “Smartest guy in every room. Go Greece, help lead the world once again to sanity and reason” - kommentoi newyoyrkilainen katselija esitystä.

https://www.youtube.com/watch?v=iVxaTC7Qp44

Salaista postia Frankfurtista

Teen tällä kertaa poikkeuksen ja julkaisen tekemäni käännöksen Der Standard - lehden kolumnista. Se käsittelee Euroopan Keskuspankin roolia eurokriisin osapuolena, demokratian kannalta kyseenalaisena sellaisena. Tekstin on kirjoittanut toimittaja András Szigetvari ja se julkaistiin 15.1. 2015 arvostetussa itävaltalaisessa Der Standard -lehdessä.

Kun aikanaan kirjoitetaan Eurokriisin historiaa, saattaa olla hyvä että Pedro Cruz Villalónin nimi tulee edustavalla paikalla näkyviin. Cruz Villalón on Euroopan tuomioistuinen pääedustaja Luxemburgissa. Kun juristit valmistelevat päätöstä, on käytössä olevilla asiakirjoilla ratkaiseva asema. Keskiviikkona 14.1. 2015 on Villalón antanut suosituksensa oikeuskiistassa eurooppalaisesta antikriisipolitiikasta. Haluamatta puuttua asian juristiseen puoleen, voidaan jo sanoa että Villalón on tehnyt hyvän palveluksen demokratialle. Hän on elvyttänyt uudelleen tärkeän keskustelun Euroopan Keskuspankin roolista kriisitilanteessa.

EKP:stä on menneinä vuosina tullut yksi tärkeimmistä organisaatioista taistelussa eurokriisiä vastaan. Siinä tehtävässä on keskuspankki suhteellisen läpinäkymätön instituutio. Keskuspankin neuvottelut ovat suljettuja vastakohtana parlamentaariselle keskustelulle. Keskuspankkiirit eivät osallistu koskaan yleiseen keskusteluun siinä määrin kuin poliitikot tekevät. Mandaatti kieltää nimenomaisesti - toisin kuin useimpien viranomaisten kohdalla on - kaiken poliittisen puuttumisen ulkopuolelta. Keskuspankit toimivat siis demokraattisesti vahvistettuna salaseurana. Tämä kaikki on järkevää itsenäisenä keskuspankkina toimittaessa - ajatellen esimerkiksi korkotason ja inflaatiokehityksen valvontaa. Kuitenkin, jos keskuspankki yrittää tehdä talouspolitiikkaa, muuttuu puuttuva avoimuus ongelmaksi. Ja juuri tätä, nimittäin politiikan tekemistä, on Euroopan Keskuspankki alkanut viime vuosina toteuttaa.

Niinpä keskuspankki oli EU-komission ja valuuttarahaston rinnalla osa troikkaa. Nämä ovat neuvotelleet avustusohjelmat Kreikalle, Portugalille ja Irlannille ja myös valvoneet niiden toteutumista. Keskuspankki vaati siis Ateenalta, Lissabonilta ja Dublinilta uudistuksia finanssijärjestelmään, työmarkkinoihin, eläkkeisiin. Jos joku asettui neuvotteluissa vastarintaan, uhkasi troikka hätälainojen poisvetämisellä.

Tämän näkee Villazón asiakirjojen perusteella Euroopan Keskuspankin puolelta mandaattinsa rajojen ylittämisenä. Keskuspankki ei saa olla osana troikkaa tällaisessa olennaisessa tapauksessa. Tämä olisi ensimmäinen tärkeä askel huolehdittaessa politiikan tehtävien ja toisaalta keskuspankin tehtävien etäännyttämisestä. Mutta edes sillä että Euroopan tuomioistuin edellyttää lainoppineiden kannanottojen seuraamista ei ole läpinäkyvyysongelmaa vielä ratkaistu.

Jopa ne maat jotka eivät itse olleet avun tarpeessa saivat Euroopan keskuspankin kirjeen. Niinpä keskuspankki kirjoitti 2011 kirjeen Espanjan hallitukselle sisältäen uudistusehdotuksia. Yksi vaatimuksista kuului, että Espanjan on luovuttava kalleista erorahoista irtisanomistapauksissa. Näin tulisivat työmarkkinat liberaaleimmaksi. Rivien väliliin sisältyi uhkaus, jonka mukaan keskuspankki vetäytyy tukemasta Madridia rahamarkkinoilla jos ehdotuksen mukaan ei toimita. Myös Rooma sai samanlaisen kirjeen. Useimmissa tapauksissa hallitukset noudattivat keskuspankkiirien toivomusta.

Se että EKP lähettää kirjeitä ja esittää toivomuksia on laillista. Sillä on oikeus vastatoimena kieltäytyä rahoittamasta. Mutta kansalaiset ja parlamentaarikot kyseisissä maissa eivät ole tienneet, että tällaisia kirjeitä on olemassa. Kirjeet olivat salaisia. Tällaisella pohjalla ei ole mahdollista tehdä mitään perusteellisesti pohdittuja ratkaisuja. Sellainen tärkeä toimija kuin EKP ei saa toimia taustalla. Sen on pelattava avoimilla korteilla. (András Szigetvari, DER STANDARD, 15.1. 2015)

http://goo.gl/wUd6pH

Kataisen sampo

Pohjoisista metsistä tuli mies joka erämaassa karaistuneella järkähtämättömyydellä toi koko mantereen käyttöön uuden kasvua, työllisyyttä ja menestystä luovan sammon. Eurokomissaari Kataisen lanseeraamaa kasvupakettia, jonka vipuvaikutuksen väitetään - ja nyt myös oletetaan - olevan jopa 16 -kertainen, ollaan laittamassa liikkeelle. Syntyvän kasvun väitetään olevan tutkittua tietoa ja siksi siihen voidaan luottaa.

Pohjoisiin erämaihin jääneelle Kataisen kannattajalle tulee mieleen, ettei miksei hän kotimaassa pääministerinä ja suurimman puolueen keskeisenä vaikuttajana laittanut samaa konetta täälläkin käyntiin? Kun Katainen hyppäsi kesken vaalikauden suoraan Brysselin koneeseen, jäi maa täällä hänen seitsenvuotisen kautensa jälkeen taloudellisesti entisestään lähes kohtalokkaalla tavalla heikentyneenä etsimään keinoja maan pelastamiseksi taloudellisen jyrkänteen reunalta. Miksi tämä ihmelääke otetaan vasta nyt käyttöön ja puolta maanosaa kattavan Euroopan Unionin tasolla? Jos tällainen kerrannaisvaikutus on olemassa, niin sitä kannattaa tietenkin käyttää. Kun olen aikaisemmissakin blogeissani pohtinut uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä, olen pitänyt mahdollisena sellaisten luomista ja väittänyt että tällainen vipuvaikutus on olemassa. Jotta sellainen todellisuudessa syntyisi, sille on olemassa kuitenkin muutamia tärkeitä ehtoja jotka Kataisen kasvupaketista näyttäisivät puuttuvan. Minua ilahduttaa kuitenkin jo sekin, että teoreettinen mahdollisuus uusien rahoitusinstrumenttien luomiseen on olemassa.

Ne tärkeät asiat jotka Kataisen kasvupaketista puuttuvat ja jotka näitä dynaamisia vaikutuksia luovat ovat seuraavat: rahoitusinstrumentien käyttäjällä tulee olla verotusoikeus; kun resursseja lasketaan liikkeelle uusiin hankkeisiin, on voitava olettaa että sijoituksesta tulee varmuudella verotuksen kautta ja ostovoiman kasvun ja kulutuskierron kautta jatkuvasti voimavaroja paketin koossapitämiseen. Toinen tärkeä ehto on se, että rahoitusvälineen resursseja käytetään tarkoituksiin, joissa tämä verotusoikeus toimii tehokkaasti; paras kohde edelleenkin on tällöin uusien, pysyvästi työllistävien työpaikkojen luominen. Ihanteellista olisi, jos käytettävät resurssit pysyisivät koko prosessin ajan kansanvaltaisessa, transparentissa kontrollissa. Tällöin nousee julkinen sektori uudella tavalla tarkastelun kohteeksi ja samalla mahdollisuudeksi.

Tällaisen uuden rahoitusvälineen liikkeellelaskijana voisivat siis meillä olla valtio, kunta ja pienessä määrin jopa kirkkokin jolla on veronkanto-oikeus, tosin ei pakkojäsenyyttä. Tehokkain tapa käyttää näitä koottuja voimavaroja on julkinen sektori itse, jonka toimialueella on nytkin huutava pula resursseista ja tekemätöntä, yhteisin päätöksin tärkeäksi koettua työtä enemmän kuin uskalletaan ääneen sanoa. Kansalaisyhteisöjen kenttä uinuu alaspainettuna ja unohdettuna puoliunessa ja vailla visioita resurssien puutteen tähden.Julkisen sektorin työt, etenkin kuntien palvelutehtävät, mm. tulossa oleva SOTE ja vanhuspalvelulain toteuttaminen vaativat paljon juuri paikallisesti, ihmisvoimin tehtävää työtä. Kaiken lisäksi tuon työn vaikutukset ovat välittömiä, sellaisenaan elämänlaatua ja hyvinvointia tuottavia eivätkä perustu monimutkaisiin perusteluketjuihin ja odotusarvoihin.

Julkisen sektorin kautta toimittaessa samalla tulee luotua myös investointipohjaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille uusien palvelurakenteiden yhteistyökumppaneina ja laajemminkin uuden työvoinman tuoman ostovoiman kasvun kautta.

Jos liikkeelle lähdetään yritysten kautta, tilanne muuttuu olennaisesti; yritys pyrkii toteuttamaan hankkeen mahdollisimman tehokkaasti, lyhyessä ajassa ja - luonteestaan johtuen - markkinoiden tyypillisillä ehdoilla. Niihin kuuluu hallinnoltaan suljettu rakenne ja tietenkin voitontavoittelu, jossa onnistuminen tuo valitulle joukolle glooriaa ja aineellista hyvää. Pysyvän kasvun - siis edellytettyjen vipuvaikutusten - aikaansaajaksi markkinoiden kautta tapahtuvasta liikkeellelähdöstä ei ole tai varovaisesti sanottuna, niiden syntyminen vaatisi muitakin tekijöitä mukaan. Kysenalaiseksi jää, pystyvätko tuotteen saajat, valtio ja julkinen sektori ylipäätään lunastamaan vähenevillä resursseillaan nämä kasvupaketin sinänsä hyviksi rankatut tuotteet. Vipuvaikutus saattaa pysähtyä jo yritysten haluttomuuteen lähteä kovaan kilpailuun hankkeista tai yhteisen sektorin kyvyttömyyteen maksaa uusista rakenteista. Tai siihen että kun kulutuskysyntä ei kasva, hankkeet muodostavat liian suuren riskin yrityksille rahoittajina. Se että valtiot toimivat käytännössä tämän vipuvartisen kasvupaketin takaajina, voi merkitä epäonnistumisen sattuessa raskasta laskua suoraan veronmaksajille.

Euroopan Keskuspankki ei ole ilmeisesti tässä hankkeessa keskeisesti mukana eikä se olisi sellaisessakaan, jossa lähdettäisiin liikkeelle valtion ja kuntien kautta. Tämä on Maastrichtin sopimuksella kielletty. Miksi? Syyt ovat mitä ilmeisimmin ideologisia. Etusija halutaan antaa markkinoille. Maastrichtin sopimuksen solmimisen aikoihin vaikutti tietenkin vielä vahvasti kommunismin pelko, jota marxilaisleniniläiset "reaalisosialismin" muodot olivat oikeutetustikin luoneet. Onneksi pohjoismainen sosialidemokratia ei sairastunut tuon kaltaiseen poliittiseen paniikkihäiriöön.

Jos liikkeelle lähdettäisiin julkisen sektorin kautta, voisi se tapahtua vain uudenlaisen valtion ja kansalaisten yhteisen visioinnin ja ponnistelun kautta, jossa rahoitusinstrumentteja luodaan kansan rationaalisen uskon, siis järjen käytön varaan. Kuntapondit, kuntien ja valtion itsensä liikkeellelaskemat joukkovelkakirjalainat voisivat olla tällaisia. Uskon myös Keskustan Sipilän tapaan että valtion nykyrakenteesta löytyy jemmattuja resursseja joita voitaisin käyttää tukena varsinkin liikkeellelähtövaiheessa. Tärkeää kuitenkin on että rahoitusvälieent suunnataan suoraan tarpeelliseksi todettujen työpaikkojen luomiseen ja että ne rakeneetaan kansanvaltaisten rakenteiden varaan. Uuden tien löytäminen on tehtävä niin, että koko kansa on tässä pelastusoperaatiossa mukana.

Löysikö eurokomissaari Katainen siis kalevalaisen sammon, tuon ihmelaitteen joka loi puolet syötäviä ja toisen puolen myötäviä? Olisi saattanut löytääkin ellei olisi kokenut ideologista vastakkainasettelua siksi tuonelan virraksi jonka yli ei ole käyminen.

Ulos vankilasta?

Paavo Väyrynen sai aamutelevisiossa 16.10. 2014 runsaasti aikaa ja tilaa perusteluilleen, miksi hän suhtautuu kriittisesti euroalueeseen ja erityisesti sen laajentamiseen. En pitäisi euroalueen laajuutta ja erilaista, toisistaan poikkeavaa kehitysastetta taloudessa ja demokratiassa taloudellisen ja ylipäätään integraation esteenä. Tämä seikka asettaa tietenkin uudenlaisia - toisenlaisia - vaatimuksia toteutettavalle politiikalle. Heikkoja eurovaltioita on tuettava, eikä ainoastaan altistettava markkinoiden huonosti perustellulle riistolle ja voitontavoittelulle. Kysymys on siis valtioiden - erityisesti heikkojen valtioiden - tukemisesta niiden kasvupyrkimyksissä ja rakenteellisessa tavoitteenasettelussa. Ei liene mahdotonta ymmärtää, että juuri tähän tarvitaan sekä solidaarisuutta että resursseja. Euroopan Keskuspankilla ja sen liitännäisillä on tähän kaikki periaatteelliset mahdollisuudet. Esteeksi EKP:n politiikalle muodostuvat markkinaehtoiset ja yksipuolisesti pankkeja ja yritysmaailmaa tukevat rakenteelliset päätökset samalla kun julkiselle, yhteiselle intressille asetetaan mm. Maastrichtin sopimuksella tiukkoja, imaginäärisiä ja kategorisia ehtoja asetettujen taloudellisten rajoitusten sisälläpysymiseksi. Euroopan Unionin tulisi tukea demokraattisia, avoimeen hallintoon perustuvia poilitiikkavaihtoehtoja eikä asettaa sille esteitä. Esteenä on pohjimmiltaan ideologinen pyrkimys torjua valtiojohtoisia rakenteita, “sosialismia” tai sosialismin nimissä’ rakennettuja neuvostotyyppisiä yhden puoleen ylivaltaan perustuneita autoritaarisia ratkaisumalleja.Samalla tullaan pesuveden mukana heittäneeksi myös pohjoismainen, kansanvaltaiseen hallintoon perustunut hyvinvointimalli, joka ei Suomessakaan ehtinyt juuri lapsen ikää vanhemmaksi ennen kuin monetarismi erilaisine muotoineen alkoi tunkea sitä sivuraiteelle yhteiskunnallisena toiminta- ja toteutustapana. Kovasti näyttää siltä, että EU:n poliittinen oppositio, jota katsoisin sosialidemokraattien ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevien demokraattisten voimien edustavan, vaikuttaa aika voimattomalta ja vaihtoehdottomalta konservatiivisen, markkinaehtoisen jyräämisen edetessä. Vaihtoehtoista analyysia kyllä löytyy, mutta johtavat poliitikot joko eivät uskalla näihin vaihtoehtoihin tarttua tai sitten ovat jo vuosikausia sitten päätyneet logiikassaan tukemaan “kasvua” joka nykykielenkäytössä ja eurooppalaisen markkinapolitiikan kautta määriteltyjen reunaehtojen alaisena merkitsee ylivallan antamista markkinoille, pankeille ja globaaleilla markkinoilla operoiville yrityksille. Euroopan Unionin lainsäädä’ntövalta merkitsee myös sitä, että vaihtoehtoisen politiikan yrityksetkin yhdessä maassa ovat tuomittuja epäonnistumaan. Ei ihme että mallasjärkeä (huomaa uusi ilmaus!) käyttävä tavallinen kansalainen ei näe muuta mahdollisuutta kuin saman minkä seitsemän veljestä aikanaan totesivat: “Takaisin Impivaaraan!” Suuri kysymys on, kykeneekö Eurooppa ja millä aikataululla omaksumaan uusia näkökulmia talouspolitiikkaansa. Valtiot ovat yhä pahemmassa liemessä kauttaaltaan, ratkaisuja tarvitaan Euroopan Keskuspankin ja sen käytettävissä olevien toimintaresurssien tasolla. Viimeksi järkevää ja sitä vaativaa politiikkaa on esitetty “Raha ja Talous” sivustolla, joka edustaa jälkikeynesiläistä mutta käytännössä jo pitkään vaikuttanutta kansanvaltaiseen ja avoimeen hallintoon perustuvaa uutta resurssointi- ja voimavaranäkemystä. Käy siis aika ajoin Raha ja Talous -sivustolla!

Eurooppalaista kasvojenpesua

"Koskaan aikaisemmin ei Ateena ole ollut niin pulassa kuin tänään".

Näin sanoo Ateenan Yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis itävaltalaisen Standardin haastattelussa.
"Kuusi vuotta taantumuksessa olleen talouden voimistumisesta voisi puhua, jos investoinnit ja työllisyys olisivat parenemassa. Tästä ei Kreikassa ole näkyvissä merkkejä."

"Se että Kreikka on saanut valtionvelkakirjojaan myydyksi on pelkkä poliittinen trikki. Maalla on edelleen 320 miljardia velkaa, siis yhtä paljon kuin vuonna 2010. Samaan aikaan on Kreikan kansantuote pudonnut 40 miljardia. Ainoa syy miksi Kreikan lainapapereita on ostettu, on se että Saksa ja Euroopan Keskuspankki ovat niiden takaajina. Tällä tempulla yritetään selvitä  vain toukokuussa pidettävien eurovaalien yli."

Kaksi kolmesta taloudesta eivät kykene maksamaan vatimusten mukaisia verojaan. 3,5 miljoonaa työelämässä olevaa kreikkalaista joutuu elättämään 1,3, miljoonaa työtöntä ja 4,5 miljoona työelämän ulkopuolella muutoin olevaa. Kaksi kolmesta yrityksestä ei kykene maksamaan velkojaan. Miljoona taloutta on velassa energiayrityksille.
Totuutta on katsottava suoraan silmiin: Kreikka on bankrotissa.Jo kaksi vuotta sitten, sen sijasta että tätä ongelmaa olisi ryhdytty ratkomaan, ohitti Eurooppa selvitystilan ja antoi maalle sen historian suurimman lainan. Kreikan on luovuttava velkojen takaisinmaksusta ja yritettävä löytää tie jolla talous stabilisoidaan. Tämä on ainoa tie vapautua tästä tilanteesta."

Lehden kysymykseen siitä kuinka talous voitaisiin stabilisoida, Varoufakis vastaa:
"Tilannetta on katsottava koko Euroopan tasolla. Kreikan ongelma - liian paljon velkaa, selvitystilassa oleva pankkisektori - tämä sama tilanne on monissa maissa muuallakin Euroopassa. Ei ole järkevää käsitellä Kreikan tilannetta erillisenä tästä kokonaisuudesta. Toiseksi Euroopassa on vuorenkorkuinen määrä rahaa, jota siirrellään pankkien välillä ja joka kuumentaa finanssimarkkinoita. Noita rahoja pitäisi käyttää produktiivisiin investointeihin. Siihen ei tarvita yhtään veroeuroa lisää. Euroopan investointipankilla on pöytälaatikossaan lukuisa määrä mielenkiintoisia projekteja, kuten Kreikan ja Itävallan välisen korkeanopeuksisen junayhteyden rakentaminen. EKP rahoittaa projektejaan velkakirjoilla joita investoijat mielellään ostavat. Sen näkee niiden matalista koroista. Projekteja ei kuitenkaan toteuteta, koska puolet jokaisesta investoinnista pitää rahoittaa yksityisiltä markkinoilta ja tämän osuuden joutuvat kansalliset hallitukset takaamaan. Nämä vakuudet muodostuvat kuitenkin osaksi Maastricht-alijäämiä. Tähän ei voi toistaiseksi kukaan puuttua. Tämän käytännön muuttaminen voisi kuitenkin olla välitön tie kriisistä ulos."

Lehden kysymykseen Kreikan valtion suurista menoista ja vakuuksien vaikutuksesta tähän Varoufakis vastaa:
"Epäilemättä Kreikan valtiontalous on hyvin tehoton. Valtion menot eivät ole kuitenkaan juurikaan korkeammat kuin muualla Euroopassa. Kun maa romahtaa tällä tavalla, eikä investointeja ja rahaa ole saatavissa, muutos tilanteeseen täytyy saada aikaan. Ongelma on Euroalueen talousarkkitehtuuri: jos Kreikka ei olisi tullut mukaan Euroon, ei Kreikalla olisi tällaisia ongelmia lainkaan.  On panostettava euroopanlaajuiseen uudistumiseen."
Kuten pankkiunioniin? - kysee lehti. Varoufakisin mielestä pankkiunioni on lähinnä vitsi.
"Se tulee siirtymään historiaan suurena eurooppalaisena sanahelinänä. Ne 55 miljardia, jotka on varattu uudelleen pääomittamiseen, eivät riitä edes yhden pankin ongelmiin. Ei ole myöskään yhteistä säästöjen turvaamisjärjestelmää. Ainoa mitä meillä on, on taas yksi uusi propagandainstrumentti Euroopan Unionissa. Euroopan Keskuspankin tulisi olla turvaamassa samalla tavoin kuin USA:n FED tekee. Kriisin puhjetessa USA:ssa oli rajoittamattomasti varoja käytössä. Katsokaa nyt  asioiden kulkua, kun meillä joudutaan ajamaan esimerkiksi yksikin pankki alas. Loppuvaiheessa siirtyy päätöksenteko takaisin kansallisvaltioihin. Meillä ei ole pankkiunionia, sitä vain nimitetään sellaiseksi. Tämä on sitä, mitä Georg Orwell kirjassaan "1984" kuvaa."

http://derstandard.at/1397521690935/Oekonom-Nie-war-Athen-so-bankrott-wie-heute

Joulupukki pankkiin jo käy...

Pukki on ollut joulun alla pankkiasioilla. Perinteisesti pukilla on mukanaan sekä lahjoja että piiskoja. Pankkien tuhmasta ja tyhmästä käyttäytymisestä johtunee, että nyt on puhuttu enemmän piiskoista eli siitä, millä tavalla pankit otetaan eurooppalaisella tasolla suurennuslasin alle jos ja kun bisnesviritykset alkavat mennä päin pöheikköä. Mutta tuliko pankkiunioniratkaisussa pankeille myös lahjoja?

Pankkiunionista ja siihen liittyvistä päätöksistä alkaa tulla tietoa, todennäköisesti kuitenkin paljon on vielä pimennossa. Keskustelua sen sisällöstä on kuitenkin viritettävä. Suomen edustajat, pääministeri ja valtionvarainministeri ovat aivan ilmeisesti olleet sekä persoonallisuuksina että vastuuhenkilöinä aivan asian ytimessä ja heidän kokonaisnäkemykseensä tässä on luotettava. Voi kuitenkin käydä niin, että seuraavan aisaparin muodostavat näissä asioissa vaikkapa Sipilä ja Soini – tulevan toiminnan analyysia saatetaan siis tehdä kokonaan toisennäköiseltä pohjalta.

Useimmiten ollaan jo aika pitkällä ennenkuin huomataan mitä oikein on tapahtumassa. Kysymys on valtavista pääomavirroista ja valtioiden – myös Euroopan Unionin - asioihin puuttuminen on johtunut siitä että pankki on ollut liian suuri jotta sen voisi päästää kaatumaan. Keskitetylle, tehokkaaseen valvontaan kykenevälle elimelle on siis kysyntää. Ainakin jossakin määrin demokraattisesti kontrolloidun pankkijärjestelmän tulee olla Euroopan Keskuspankin valvonnassa ja sillä tulee olla oikeus puuttua pankkien toimintaan. Omistajien, takaajien ja tallettajien vastuuta näytetään lisäävän – demokraattisista käytännöistä puhutaan tässä yhteydessä kuitenkin vähän. Taloutta tunteva hyvä ystäväni Saarijärveltä toteaa, että viime kädessä kansalaiset maksavat laskun joka tapauksessa.

Vaatimusta perinteisten pankkien ja investointilaitosten erottamista toisistaan ei tehty vaikka sitä monet talousasiantuntijat ovat sitä vaatineet. Pankkien rinnalle voi syntyä edelleen odotusarvojen varaan rakentavia varjopankkeja joiden tehtävä on tehdä rahalla rahaa. Tiedossa on että uusia rahoitusinstrumentteja kehitetään koko ajan. Riskialttiita finanssituotteita ei ainakaan tässä yhteydesä ole kielletty.

Juuri pankkiunionin hyväksymistä edeltävinä viikkoina toistakymmentä Euroopan maata ovat työstäneet esitystään finanssisektorin transaktioiden verottamisesta. Taitaa mennä uuden vuoden puolelle ennenkuin tämän aloitteen ajankohtaisesta tilanteesta kuullaan.

Veroparatiiseja – eurooppalaisiakaan – ei tiettävästi olla sulkemassa. Verokilpailu Unionin piirissä jatkuu siis edelleen ja se vahingoittaa yhteistä hyvinvointia tavoittelevaa kansalaisyhteiskuntaa. Verokilpailun sijasta tarvittaisiin juuri yhteistä sektoria tukevia rahoitusinstrumentteja. Voi vain ihmetellä sitä että aloitteita tässä suhteessa ei juurikaan näytä syntyvän. 

Eurooppa etenee siis pankkiunionin kehittämisessä valtaa pitävän konservatiivisen hegemonian ratkaisumallien pohjalta. Poliittiselle vasemmistolle ja sosialidemokratialle tämä merkitsee sitä, että on tyydyttävä tuomaan laimentavia ajatuksia kovin kurjistaviksi ja riistäväksi käyviin lääkkeisiin. Pääomavirrat kiertävät siis edelleenkin kaukaa yhteiset ja kansanvaltaista hyvinvointia vahvistamaan tarkoitetut rakenteet. 

(Olen käyttänyt tausta-aineistona kirjaa Mythen des Sparens (Beigewum VSA -Verlag Saksa 2013); kysymys on neuvostosta joka etsii vaihtoehtoisia ratkaisumalleja taloudellisiin käytäntöihin).

Pimeän kauden alkaessa

Tänään eletään syyskuun tasauksen päivää, maapallolla päivä ja yö ovat yhtä pitkiä kaikkialla maapallon napoja lukuunottamatta; pohjoisella pallonpuoliskolla alkaa pimeä aika, etelässä päivä alkaa pitenemään. Pohjoisen pallonpuoliskon osalta pimeän kauden alkamisessa on myös poliittista symboliikkaa. Poliittinen talvi sanan taloudellisessa mielessä noudattaa kuitenkin pidempiä kuin vuoden syklejä.

Taloudelliset syklit ovat sidoksissa ihmisen olemisen tilaan ja massojen reagointiin. Nekin noudattava tiettyjä lainalaisuuksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Molempiin voidaan myös vaikuttaa ja vaikutetaankin. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle tähän mielenkiintoiseen teema-alueseen totean vain, että ihmisiluonto joustaa aika pitkällekin ja sallii vaihtelevuutta suuressakin määrin elinolosuhteissaan. Kuitenkin, kun elämä ja sen olennaiset arvot ovat uhattuna, muutosta voi alkaa tapahtua aika nopeastikin. Inhimilliset pyrkimykset näkyvät massojen liikehdintänä, järjestäytyneinä liikkeinä, poliittisina tavoitteina, irrationaalisina tai järkevinä pyrkimyksinä koskien omaa aikaa ja sen toimintarakenteita.

Saksassa pidetään tänään vaalit, liittopäiville valitaan edustajat saksalaisella kaksivtasoisella vaalilla, joissa äänestetään sekä henkilöä että poliittista ryhmää. Saksa on Euroopan Unionin suurin talous eikä sen yli kävellä Euroopan sisämarkkinoillakaan. Saksa on pitkään toiminut eurooppalaisen konservatiivisen politiikan takuumiehenä; kun säännönmukaisesti valtaosa eurooppalaisista hallituksista on poliittisen oikeiston kontrollissa, on se merkinnyt jo vuosikymmeniä Unionin rakennepolitiikan perustumista oikeistolaisille arvoille. Välillä on toimittu maltillisemmin, joskus taas on siirrytty kiihkeämpään vyörytykseen kohti yritysvetoista kilpailuyhteiskuntaa. Tätä on tietenkin tukenut vahva Euroopan katolinen tendenssi, jossa sosiaalipolitiikka, lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kuulunut ensisijaisesti perheelle ja toiseksi armeliaalle kirkolle.

Markkinavetoisen ja sen liberalistisia periaatteita noudattavan politiikan luonteeseen kuuluu ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Rajoituksia ei aseteta eikä sallita, riippumatto on tarkoitettu vain menestyjiä varten. Tuloerojen kasvu ja keinoja kaihtamaton pyrkimys henkikökohtaiseen menestykseen ovat sekä käytännön että ideologisena lähtökohtana. Jakopolitiikkaa ei kannateta, se tarkoittaa puuttumista pyhään omistusoikeuteen ja erityisesti sen omistaja-, ei työkeskeiseen tulkintaan. Hyvinvointia voidaan tavoitella, mutta se voi tapahtua ainoastaan taloudellisen kasvun ja kilpailussa pärjäämisen kautta. Kun yhteisessä taloudessa menee huonosti, keinona on menojen supistaminen. 

Yksityisen intressin lähtökohdista julkinen talous on menoerä, jolle menestyjä ei saa katetta palvelujen muodossa. Pohjoismaissa julkinen talous osoitti 1900-luvulla suuren potentiaalinsa ja kilpailukykynsä, mutta yksityisen intressin näkökulmasta siinä on kysymys resurssikokonaisuudesta joka on saatettava yksityisen intressin ehdoilla toimivaksi. Euroopan Unionin vapaan kilpailun periaatteet tukevat kaikilta osin tätä lähtökohtaa. Unionin peruskirjassa puhutaan kuitenkin rauhasta ja demokratiasta. Voimassa oleva tulkinta on eräs keskeimpiä osoituksia pitkään jatkuneesta konservatiivisesta voimapolitiikasta Euroopassa.

Tätä politiikkaa on nyt noudatettu suurin piirtein yhden ihmisiän verran. Missä ollaan menossa? Euroopalle on luvassa tästä eteenpäin vain huonoja uutisia. Velkataakka on kasvanut mittoihin joka ei ole enää hallittavissa. Euroopan vakausmekanismi ja sen toimivuuden vahvistaminen julkisen sektorin alasajolla ja todennäköisellä romuttamisella näyttää tätä nykyä mitä ilmeisimmältä. Myös Saksan, suuren menestyjän talous perustuu yhä kasvavalle velanotolle ja vain suuruuden ekomia pitää maata kolmen A:n menestyjäluokassa.  Arabimaiden väkivaltakierre saattaa hyvinkin levitä myös Eurooppaan.

Suomen tie ei näytä poikkeavan eurooppalaisesta valtavirrasta. Kansallisteatterimme esitys ”Neljäs tie” näyttäisi aika hyvin kuvaavan tätä historiaa Suomen osalta ja myös sitä, mihin ollaan päätymässä. 

Vaihtoehtoisen politiikan siemenet eivät ole itäneet myöskään vasemmiston keskuudessa; tarvittavat muutokset tasa-arvon, yhteisen hyvinvoinnin ja työn tulosten oikeudenmukaisemman jakamisen suuntaan edellyttäisivät suuria, käänteentekeviä muutoksia koko arvofilosofiassamme. Sellaista ei ole näköpiirissä eikä näitä arvoja ajavat poliitiset suuntaukset - kuten sosialidemokratia – ole enää sellaisessa poliittisessa iskussa että se voisi saattaa muutosta alulle. Saksan vaalien tulos saattaisi antaa vielä pieniä toiveita muutoksesta yleiseurooppalaisessa kehyksessä, jos sosialidemokraattien Steinbrück todella saisi mahdollisuuden Euroopan keskeisen valtiomahdin ohjaamisen toisenlaisille eurooppalaisille ja kansainvälisille urille. Hänen suuri poliittinen esikuvansa näyttää olevan Helmut Schmidt, joka toimi Liittotasavallan kanslerina vuosina 1974-82.  Mielenkiintoistahan on että vaihtoehtoisten arvojen juuret löytyvät juuri saksanmaalta puolentoista vuosisadan takaa. Niiden soveltamisesta uusissa olosuhteissa olisi kysymys, jos vaihtoehtoa nykyiselle linjaukselle todella haetaan.

Jos näin ei tapahtu, vanhan poliittisen pohdiskelijan on mentävä metsään, haettava pihkainen kuusi ja nieltävä poliittinen pihkatappi edessä olevan, kaiketi jääkautta muistuttavan talven varalle. Sen loppumisesta ei ole tietoa, mutta dialektiikan pitkä sykli tulee jossakin vaiheessa nostamaan varmuudella ihmisarvot uudelleen kunniaan. Voi olla että tämän kirjoittajasta ei ole siinä vaiheessa jäljellä muuta kuin se poliittinen pihkatappi näiden blogikirjoitusten muodossa.

Jytkyistä jymäytykseen

Kuulutko niihin, joita voidaan pettää vain kerran? Vai oletko niitä, jotka tavan takaa joutuvat huomaamaan olleensa liian välinpitämättömiä,  tietämättömiä  ja liian hyväuskoisia? Petetyksi tuleminen on yksi niitä raskaimpia kokemuksia, joita ihminen elämässään kokee. Usein se liittyy parisuhteeseen, avioliittoon, lupaukseen rakastaa, rakastaa ehdottomasti sekä hyvinä että huonoina aikoina. Kyllä pettäminen näkyy muissakin sosiaalisissa suhteissa.

Yhteiskunnallisessa elämässä ehdottoman ja ehdollisen rakkauden periaate toimii sielläkin; se luja periaate, jota sovelletaan avioliittoon, sopii myös yhteiskunnalliseen ajatteluun. Lähdenkö liikkeelle pelkästään omaa etuani ajatellen, vai sovellanko rakkauden suurta periaate myös yhteiskunnalliseen ajatteluuni? Rakastatko lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?

Toisaalta rakkaus – yhteiskunnallisestikin ajateltuna on pitkämielinen, anteeksiantava ja sitkeähenkinen julmissakin olosuhteissa. Voiman käyttöön perustuvaa taistelua pyritään välttämään viimeiseen saakka. Koville tuo oikea sisaruuden ja veljeyden tunne näyttää joutuvan kaikilla keskeisillä rintamilla: taloudessa, tietoliikenteessä, hyvinvoinnin ja tulevaisuuden varmistamisessa tästä eteenpäin.

Vapaan markkinatalouden tuli taata meille loistava tulevaisuus; kysymys oli vain vapauden asteesta, jota suljettu yhteiskuntamme oli kahlinnut sääntelyineen liian kauan. Vapautta sitten tuli sääntelyn purkamisen ja Euroopan Unioniin liittymisen kautta. Samaan aikaan syntyi myös ajatus visioihin perustuvasta vaurastumisesta, odotusarvoista, rahan ja omaisuuksien tekemisestä pelkästää rahanvaihdolla, ilman yhteyttä reaaliseen työhön ja tuottamisen. Rahanvaihtajien pöytiä ei ole kaadettu, mutta osa on jo kaatunut itsestään. 

Mailmanlaajuisesta pankkikriisistä on opittu vain pankkien, odotusarvojen tuottajien ja rahanvaihtajien pelastaminen. Nyt vaikeuksissa olevat EU-valtiot lähtivät mukaan näihin suuriin visioihin, osin petollisin ja pettämiseen perustuvin odotuksin. Mielikuvitukselliset, petolliset odotusarvot, joihin valtiot takauksin ja uusien työpaikkojen toivossa sitoutuivat, olisi nyt lunastettava yhteisen sektorin supistamisella, reaalisella työllä, todellisella rahalla. Meitä petettiin ja nyt olemme valmiit maksamaan nuo petoksen katkerat hedelmät tinkimällä jo välttämättömimmästä. Köyhyys on lisääntymässä, eliniän nousun odotukset saattavat nekin olla ennenaikaisia.

Elämme vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa, eikö niin? Uuden informaatioteknologian tuli tuoda meille uusia vapauksia ja niinhän se tekikin. Olen itsekin ylistänyt internetin avoimuutta  vuosituhannenvaihteen yhtenä suurena sosialistisena – siis demokraattisen sosialismin arvojen mukaisena – saavutuksena. Wikileaksin ja Eduard Snowdenin paljastusten seurauksena läntinen demokratia ja sen keskeiset ja perinteistä rikkaat edustajat alkavat näyttäytyä samanlaisena kuin pahamaineinen, työväenliikkeen ihanteet ryvettänyt Neuvostoliitto. Kaikki ei ollutkaan sellaista kuin mitä sanottiin ja maalailtiin. Kaikki olikin totaalisesti ja totaalitaarisesti toisenlaista.

Me valmistaudumme nyt suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen tiukalla talouskuurilla, jonka konkreettisia muotoja voidaan vain arvailla. Rakennemuutosta voidaan nimittäin aika pitkälle valmistella silloinkin, kun vastakkain on yksityistä etua ajava intressi ja yhteiseen vastuunottoon perustuva turvaverkoston rakentaminen. Tässä suhteessa lopullinen vastaus tulevaisuuden suunnasta Suomessa on vielä auki. 

Jos gallupeihin on uskomista, yhteisen intressin, avoimen hallinnon ja kansanvaltaisen pohjoismaisen perinteen vaaliminen on vaakalaudalla. Lähes keskeisten poliittisten voimien omien taustaryhmien edunvalvonta ohittaa viimekädessä yhteisen intressin. Olemme valmiita pistämään jopa ovet maailmaan kiinni oman edun ajamisen nimissä. 

Nekin jotka puhuvat vahvasti yhteisen hyvinvoinnin ja sen perustana olevan työn puolesta, rajaavat toimintamahdollisuudet kasvuun, yritysten pelastamiseen verohelpotuksilla, eläkeiän pidennyksillä ja miinusmnerkkisillä palkankorotuksilla. Uusista rahoitusinstrumenteista yhteisen hyvinvoinnin takaamiseksi ei synny keskustelua vaikka kansa vieläkin maksaa nurkumatta veronsa hyvinvointivaltion palvelusten takaamiseksi. Ollaan tilanteessa, jossa petoksen ja pettämisen mahdollisuus on mitä ilmeisintä. Se koskee myös tavallisen kansalaisen taloutta, hänen fyysistä ja henkistä vapauttaan, oikeuksia henkisten voimavarojensa käyttämiseen, hyvinvoinnin peruselementtejä ylipäätään.

Kaiken lisäksi se ainoa selvitys, joka puhu ihmisen oikeudesta arvokkaaseen elämään modernina yhteiskunnallisena tavoitteena, ollaan juridisin perustein nakkaamassa historian roskatynnyriin. Mitä mahtaa Himanen tästä kaikesta ajatella? Johtavatko jytkyt odotuksista huolimatta jymäytykseen?

Varis vaakkuu varvikosta...

Yhteisöverojen lasku ja yrittäjäomistajien osinkoihin liittyvät verovapaudet muodostavat sen paketin, jolla kaivattua kasvua yritetään nyt siis saada liikkelle. Asialla ei ole ollut ainoastaan poliittinen oikeisto, myös sosialidemokratia on vuosikausia pitänyt olennaisen tärkeänä juuri työllisyyden toteuttamista kasvun - siis yritysten kasvun - kautta. Tämä lähestymistapa ei ole sosialidemokratialle mikään itsestäänselvyys, koska tässä joudutaan katseleman asioita kahdenkin perusristiriidan yli. Työn ja pääoman välisessä ristiriidassa ollaan siis tukemassa pääoman, sen resurssien ja investointinäköalojen toteutumista. Toinen näistä ristiriidoista kulkee hallinnoltaan suljetun yksityisen aloitteellisuuden ja tässä suhteessa avoimen julkisen sektorin, hyvinvointivaltion välillä.

Kun kasvun kautta saavutettavan työllisyyden kelkkaan on hypätty, niin siinä on sitten myös pysyteltävä. Kysymys kuuluu, käyttävätkö yrittäjät ja elinkeinoelämä helpotusten kautta syntyvää liikkumatilaa Suomessa tehtäviin investointeihin? Olin jo kirjoittamassa ”kotimaassa tehtäviin investointeihin”, mutta Suomihan ei ole globaaleilla markkinoilla toimiville yrityksille mikään arvopohjainen kotimaa, kansainvälisistä osakesijoittajista puhumattakaan. Voimavarat sijoitetaan sinne missä niille nähdään eniten kasvumahdollisuuksia. Tässä suhteessa verohelpotukset ja osinkojen kautta tarjottavat stimulanssit lepäävät toiveajattelun hennon logiikan varassa.

Investointeja tehdään kaiketi sinne missä kulutuskysyntää on nähtävissä. Kaupan piiristä tulleiden tietojen mukaan kulutuskysyntä on ollut viime aikoina laskemaan päin. Kansalaisille on lankeamassa monenlaisia maksuja ja velvoitteita, jotka vähentävät mahdollisuuksia ostovoiman kasvattamiseen. Se tavallisin reaktio vaikeutuvina aikoina on yhä kotitalouden realismiin perustuva pidättäytyminen ylimääräisestä kulutuksesta.

Kun palkankorotuksia ei ole tiedossa ja neuvotteluhalukkuudeltakin on tipahtanut pohja pois, on sekä kansalaisten että yrittäjien varauduttava tiukempiin aikoihin. Miksi tehdä uusia investointeja kun kuluttajien ostovoima on vähenemässä? Yrittäjät eivät näy puhuvan yhteiskuntavastuusta, vaan tämän termin sijalle kaupataan yhä useammin yritysvastuuta.

Ei ole mukavaa olla taas pahanilman lintuna ja kraakkua täältä tavallisen kansalaisen varvikosta ikävä ennustus: pelimerkkien laittaminen yritysten investointien kautta tapahtuvaan kasvuun on itse asiassa näiden houkuttelemista epävarmoihin investointeihin. Kysymys ei ole näiden investointien laadusta – valmistettavat tuotteet saattavat olla hyviäkin. Kun ostovoimaa ei ole, niin investointien tuotot on haettavat muualta kuin Suomesta jo senkin vuoksi että markkinamme ovat jo kooltaan suhteellisen pienet. Ulkomaille tapahtuvat sijoitukset saattavat tuottaa hyvinkin, mutta myös työpaikat syntyvät sinne missä investoidaan – pääsääntöisesti.

Kun blogikirjoittajalta edellytetään paitsi kritiikkiä myös vaihtoehtojen esittämistä, totean vain että pelimerkkejä sekä meillä että koko EU:n alueella pitäisi käyttää yhteisen sektorin vahvistamiseen. Siellä olisi nopeasti luotavissa ei ainoastaan uusia työpaikkoja, vaan voitaisiin avata kokonaisia hyvinvointisektoreita ja kasvu alkaisi luonnollista tietä julkisten peruspalveluiden parantumisena, paikallisen yritystoiminnan ja palveluiden piristymisenä. Kuitenkin sekä Maastrichtin sopimuksen asettama 3 prosentin vuosittainen kasvuraja julkiselle sektorille että hallituksen kaavailemat pidemmän aikajakson raamit rajoituksineen ja supistuksineen tökkäävät pallon jalkaan tällaiselle  ajattelulle.

Uudet valtuutetut kunnissa saavat tottua ajatukseen että muuta ei ole tehtävissä kuin supistuksia entiseen koko edessä olevan valtuustokauden aikana. Puritaanisen konservatiivisen ajattelutavan oppiminen on kova koulu yhteistä, uudistushakuista visiota tavoittelevalle kunnanvaltuutetulle, olipa hän missä poliittisessa ryhmässä hyvänsä. Rahattomana ja resurssien puutteessa valuvat hyvätkin hankkeet maanrakoon.

Nyt on hypätty samaan bussiin yritysmaailman logiikan kanssa ja sen hegemonian mukaan on elettävä. Elikeinoelämän pääomapuoli on saanut tavoittelemansa. Ammattiyhdistysliike joutuu jo syksyllä kuulemaan, miten globaalin kilpailun alaspäin vievä kierre kohden mustaa aukkoa toteutuu ellei palkkavaatimuksista tingitä...

Jos tässä kuvaamani logiikka olisi toiminut 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, suomalaista hyvinvointimallia ei olisi syntynyt ollenkaan.

Kuka nyt kolistelee?

Edellinen blogini oli tarkoitettu ironiseksi talouspoliittisen tilanteen psykologisoinniksi, se todettakoon tiedoksi siltä varalta, että kirjoitukseni olisi ymmärretty ainoaksi ohjeeksi vallitsevaan, uhkaavaksi koettuun taloudellisyhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Yksilön kannalta säästäminen on tietenkin välitön reaktio ja joskus jopa ratkaisu rahan ja resurssien puutteeseen – silloin kun niitä jo ennalta on olemassa. Elinkeinoelämän uhkaavat puheet talouslamasta saattavat todellakin johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset lakkaavat kuluttamasta, palkkojen laskemisen, työpaikan menettämisen, terveyden pettämisen tai muun uhkakuvan pelossa. Ongelmat työelämässä heijastuvat ennenpitkää – useimmiten välittömästi – myös perheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Sen sijasta että yksilötason reagointi toisi parannusta asiaan, tilanne saattaa yhteiskunnan kokonaistalouden kannalta kääntyä päinvastaiseksi. Sosioekonomisen tilanteen järkkyminen siis näyttää päinvastoin lisäävän sellaisia kustannuksia, joista alunpitäen olisi kriisin vuoksi pitänyt säästää.

Porvarillinen talouspolitiikka ottaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen pysyvänä ja muuttumattomana faktana, silloinkin kun se ilmiselvästi kouristelee itseaiheuttamissaan ongelmissa. Kyvyttömyys muuttaa olosuhteita, etsiä epäortodoksisia ja ennakkoluulottomia vastauksia kriisiin on yhteiskuntaluonteemme edellyttämää positiivisuutta, positivismia. Yritys analysoiden löytää vastauksia kriisiin osoittautuu mahdottomaksi, jos ei nähdä analogiaa harjoitetun talouspolitiikan ja sen seurausten välillä.

Euroopan Unioni on konservatiivien, siis yritysvetoista markkinataloutta ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona toteuttava strateginen visio, jota yhteisön elimet, virkakoneisto ja lobbaajien verkosto pitävät yllä ja yrittävät kehittää sekä pitkällä tähtäimellä että nyttenmin myös erilaisilla rescue-toimenpiteillä, ilman visiota siitä mihin oikeastaan tämä strategia johtaa. Pienenkin hengähdystauon aikaansaaminen näyttää olevan omiaan luomaan epäselvää uskoa siihen että ehkä tästä vielä jotenkin eteenpäin selvitään.

Eurooppalaisessa kaapissa on kuitenkin luuranko, joka aika-ajoin ryhtyy kolistelemaan ja antamaan merkkejä siitä että henkinen kuolema ei välttämätä seuraakaan fyysistä majallemenoa.

Neuvostotyyppisen autoritaarisen  - ja tästä syystä työväenliikkeen arvoperinteen kanssa sovittamattomassa ristiriidassa olevan – yhteiskuntakokeilun jälkeen olisi rohjettava uudelleen nähdä, että kansanvaltaisen, transparentin ja yhteisiä voimavaroja karttuttavan yhteiskuntarakenteen avulla voitaisiin muuttaa suuntaa ja alkaa parantaa henkitoreissaan olevan maanosan verenkiertoa ja energiatasoa ylipäätään. On sääli että tuon yhteiskuntakokeilun aiheutama paniikkihäriön kaltainen henkinentila vaivaa edelleen yhteiskunnallista analyysia ja talousajattelua.

Pohjoismaiset, kansanvaltaiset ja yhteiskunnan – siis valtion ja kuntien  vahvan pääoma- ja palvelurakenteen – varaan rakentuneet hyvinvointivaltiot ovat kohtuullisesti menestyneet vielä nykyisissäkin kriisiksi ja lamaksi luonnehdituissa olosuhteissa. Totta on että nopea sodanjälkeinen teollistuminen ja sen mukana tullut talouskasvu mahdollisti pohjoismaisen mallin. Mutta yhtä totta on myös se että tuo mahdollisuus olisi menetetty ilman vahvaa hyvinvointivaltiota samaan aikaan rakentanutta sosialidemokratiaa.

Kasvu yksin ei takaa yhteistä hyvinvointia. Yhtyneenä irrationaaliin odotusarvopolitikkaan se voi yhtä hyvin muodostua mielettömäksi eriarvoisuutta ja epätoivoa tuovaksi kaaokseksi. Kasvun tulosten kasaaminen kansanvaltaisella tavalla yhteistä hyvinvointia tuottaviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi on sen sijaan se avain, joka mahdollistaa elämän laadun ja hyvinvoinnin laajoille kansalaispiireille, parhaimmillan koko kansalle.

Kyllä ajatuksia ja ehdotuksia siitä, mitä vieläkin voitaisiin tehdä, on olemasa ja niitä esitetään. Kun ne eivät ole linjassa vallitsevan taloususkon kanssa, ne eivät saa myöskään asianmukaista käsittelyä sen enempää mediassa kuin hallintokoneistossakaan.

Kansanvallan ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hyvinvoinnin rakentamisen on perustuttava kansalta vaaleissa saatuun mandaattiin. Kun suggestiomahti on median kautta tuhoisan, todellisen riistämisen mahdollistavilla voimilla, takaiskuja yhteisen hyvinvoinnin kehittämisessä ei voida välttää. Kun osaaminen ja tietoisuus perustuvat nyt hakusessa olevaan vahvaan osallistumiseen ja kykyyn tehdä yhteiskunnallista analyysia, voisi veikata nykyisen lamailmapiirin jatkuvan vielä pitkään. Tarvittaisiin kykyä nähdä toisin, re-visioida. Samoin tarvittaisiin vaihtoehtoisen politiikan uudelleenmuotoilua, re-formeja. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset odottavat vielä tulemistaan aikahorisontin taivaanrannan takana.

Työväenliikkeen arvoperinteseen kuuluu myös yhteiskunnallisten muutosten tapahtuminen vastakohtien kautta kohden kehittyneempiä muotoja. Ennenpitkää välttämättömiin muutoksiin herätään. Ne vaativat tuekseen myös visionäärisiä näkijöitä, rationaalisia ja osaavia johtajia, jotka ovat osanneet vetää oikeat johtopäätökset ja löytävät myös maailmalta – meidän tapauksessamme ensisijassa Euroopasta – samaan suuntaan ohjaavia, rationaalisia voimia.

Kuka nyt eteisessä kolistelee? Se ei taida kuitenkaan olla joulupukki...

Pakkoyhtiöittämistä vapauden nimissä

Aluksi pieni lainaus Helsingin Sanomista, se on julkaistu jo 23.4. 2010, asia ei siis ole aivan uusi: 

”EU:n komissio otti äskettäin kantaa kunnallisiin liikelaitoksiin. Komission mukaan kilpailullisilla markkinoilla toimivat kunnalliset liikelaitokset tulisi yhtiöittää. Komissio otti erityisesti kantaa Helsingin kaupungin Palmia-liikelaitokseen.
Uusi laki ei koskisi pelkästään paljon puhuttuja liikelaitoksia, vaan kaikkea muutakin toimintaa, jossa kunta toimii kilpailutilanteessa markkinoilla.

"Sellaisessa toiminnassa kunnat joutuvat muodostamaan joko yhtiön, yhteisön tai säätiön", lainsäädäntöneuvos Auli Valli-Lintu kertoo. Auli Valli-Lintu sanoo, että uutta yhtiöittämisvelvollisuutta on valmisteltu juuri siksi, että komission päätöstä on ennakoitu.”



Minä kirjoitin puolestani jo 23.7. 2009 eräässä blogissani julkisen ja yksityisen toimeliaisuuden eroista seuraavaa:

”Hallinnollisesti julkinen talous perustuu kansanvaltaan ja yhteisesti tehtyihin päätöksiin. Tässä mielessä julkisella sektorilla toimiva voi olla ylpeä ja motivoitu tehtävästään – se on ankkuroitu valtuustojen ja niiden toimielinten yhteisiin päätöksiin. Tehtävä on yhteisellä päätöksellä koettu tärkeäksi. Julkisen sektorin tehtäväkokonaisuutta valvotaan ja kehitetään yhdessä. Vuosittain tulos sekä toiminnan että talouden osalta on yhteisen tarkastelun kohteena valtuustoissa, toimielimissä, hallinnossa. Kansalaisen kannalta kysymys on avoimuudesta julkisen sektorin toiminnassa.

Yksityinen toiminta on – kuten nimikin jo asian ilmaisee – luonteeltaan yksityistä ja hallinnoltaan suljettua. Lainsäädäntö asettaa sille tietyt vähimmäisehdot, jotka julkisuuden ja transparenssin kannalta näyttävät olevan samalla kertaa sekä minimi että maksimi. Tavoite tälle toiminnalle on tuloksessa ja taseessa ”viivan alla” mikä tarkoittaa liikevoiton tavoittelua. Viivan päällä oleva on vain keino –  tavoite sinänsä – voiton maksimoimiseksi. Kansalaisen kannalta yksityisen yrityksen hallinto on suljettua ja läpinäkymätöntä. Paljon tarpeeellista ja hyödyllistä toki tehdään: yllättävän usein työntekijät kokevat työnsä mielekkääksi, enemmäksi kuin pelkäksi palkan ansaitsemiseksi. Kun jokainen tavoittelee voittoa ja riistää sitä työntekijöiltään ja kanssaihmisiltään, kaikkien oletetaan tulevan onnellisiksi. Tämä on pääomakeskeisen, siis kapitalistisen hyvinvointiajattelun olennainen ja keskeinen sisältö.”

Euroopan komission vaatimus kansanvaltaisen ja avoimen hallinnon yhteydessä toteutetun toiminnan ja hallinnoltaan suljetun yrityksen ja aika usein yksityisen voitontavoittelun piiriin kuuluvan toiminnan asettamisesta samalle viivalle tasapuolisuusvaatimuksen nimissä on mielestäni täysin absurdi. Euroopan Unionin perustaminen oli lähtökohtaisesti demokratiaa edistävä ja sotaa vastustava prosessi, taustalla olivat sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan opetukset. Kun katselee Etelä-Euroopan yhä kiihkeämmiksi ja laajemmiksi käyviä ja toistuvia mielenosoituksia, pitäisi tässä yhteydessä hätäkellojen alkaa soida myös vastuuta kantavien tietoisuudessa. 

Komissio kuitenkin ajaa vapauden nimissä lailliseksi julistettua riistoa monilla ei tavoilla. Julkisten rakenteiden pakkoyhtiöittäminen on yksi tällainen, rauhaa ja demokratiaa vaarantava diktaatti, jolle halutaan lain voima. Sillä ei ole kansan keskuudessa tarvittavaa kannatusta, päinvastoin, palvelut halutaan säilyttää julkisen hallinnon omana toimintana. Ylhäältä tuleva diktaatti ei edusta demokratiaa vaan nimensä mukaisesti diktatuuria.

Sosialidemokratialle tällainen pakkoyhtiöittäminen on historiallisestikin äärimmäisen vakava paikka. Todettiinhan jo vuoden 1903 Forsan kunnallispoliittisessa ohjelmassa, että ”kunnallisia töitä ei pidä antaa välikäsille”. Tämä kaukonäköinen kannanotto on osoitanut eettisen ja moraalisen kantavuutensa vuosikymmenten saatossa.

Jos Jutta Urpilainen valtionvarainministerinä ja Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajana joutuisi esittelemään tällaisen lain tulevaksi voimaan ensi vuoden alussa alkavan kunnallisvaltuustojen toimikauden aikana ja jos laki kaiken lisäksi toteutuisi, Etelä-Euroopan poliittinen palo leviäisi pikavauhtia myös tänne Pohjolaan ja Suomeen.

Esimerkiksi Helsingissä kunnallisen energialaitoksen ja sataman tuotot ovat mahdollistaneet kaupungin veroprosentin pitämisen jokseenkin kohtuullisena, mikä on kompensoinut jonkin verran muuten kalliiksi tulevaa elämistä maan pääkaupungissa. Palvelujen kaupallistaminen vie moraalisen pohjan veronmaksulta; jotakin aivan olennaista romahtaa kunnallisesta demokratiasta. Vaarassa ei ole ainoastaan Euroopan Unionin romahtaminen, vaan sen toimesta luotujen ja ylhäältä tulevalla diktaatilla toteutettujen kansallisten rakenteiden romahtaminen samantien. Näiden palvelusten myyminen yli kuntarajojen on jossakin määrin helpottanut pirstaleisen kuntakentän palvelujen saantia sananmukaisesti avoimilta ja kansanvaltaisilta markkinoilta.

Se mitä erityisesti ihmettelen on se, että europarlamentaarikkomme eivät ole suutaan tästä kysymyksestä avanneet, vaikka tällaisen pakkopelin tulo on täytynyt olla tiedossa. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentavien voimien strategia tässä yhteydessä?

Perälauta on auki!

Euroopassa on herättänyt huomiota Suomen hallituksen vaatimus Espanjalle Euroopan väliaikaisesta vakausrahastosta (ERVV) annettavan lainan vakuuksista. Eli mm. Saksassa on epäilty Suomen harkitsevan eroa eurosta, jos erillisvakuuksia ei Suomen lainaosuudelle saada.

Valtionvarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on useampaan kertaan näissä molemmissa ominaisuuksissa vakuuttanut että Suomi on itse asiassa hyötynyt euron mukana tulleesta vakaudesta eikä kritiikki kohdistu tähän maksuvälineeseen, vaan harjoitettuun politiikkaan vakauden saavuttamiseksi Euroopassa.

Kun Suomi siis vaatii vakuuksia nyt Espanjan tapauksessa lainaosuudelleen, kysymys on Suomen hallituksen epäsuorasta kriittisestä ilmaisusta harjoitetun vakauspolitiikan suhteen. Vaatimus vakuuksien saamisesta ERVV:n lainoille päätettiin tiukan väännön jälkeen hallitusneuvotteluissa. Tämä on se selkänoja, jonka varassa valtionvarainministeri Urpilainen neuvotteluja Espanjan kanssa ryhtyy käymään.

Vakuuksien vaatiminen tuotti Kreikan tapauksessa jo tulosta; erillistilille on jo maksettu ilmeisesti yli kymmenkertainen määrä verrattuna siihen, mitä Suomi aikoo vuonna 2013 sijoittaa vaikean nuorisotyöttömyyden puskuroimiseen yhteiskuntatakuuksi nimitetyn toimenpidekokonaisuuden muodossa.

Suomen kannalta tämä on toistaiseksi Euroopan talouskriisissä ainoa sellainen elementti, joka toimii sosialidemokraattien visioiden suuntaisesti. Ainakin osa annettavasta lainasta muuttuu vakuuksien kautta yhteisten voimavarojen kartuttamiseksi. Nämä varat ja niiden sijoitustuotot ovat myöhemmin käytettävissä reaalitalouden tukemiseen. Miten se aikanaan tapahtuu, on tietenkin tärkeä poliittinen linjakysymys. Uskoisin sosialidemokraattien hakevan silloinkin voimavaroja avoimen ja kansanvaltaisen julkisen hallinnon ja palvelujen laadulliseen ja määrälliseen parantamiseen.

Suomi ei siis tältä osin aja entisen sontakuskin tapaan ”perälauta auki”, jolloin arvokas voimatekijä muuttuu siisteyttä ja liikkumista haittaavaksi mieliharmiksi. Manner-Euroopassa näyttää tässä suhteesssa vallitsevan irrationaali toiveikkuus, jota valtamedia sielläkin lähes yhteen ääneen toitottaa. Kun 172 arvostettua saksalaista taloustieteilijää esitti pari päivää sitten julkisen hätähuudon EU:n huippukokouksen avattua syntymässä olevan pysyvän vakuusrahaston periaatteessa myös pankkien tukemiseen, syytti saksalainen valtionvarainministeri Schäuble asiantuntijajoukkoa tarpeettomasta ja riskialttiista pelottelusta, esittämättä kuitenkaan itse asiaan uusia perusteluja. 

Täysin selvää on että pysyvä vakausmekanismi ei tuhatmiljardisesta volyymistaan huolimatta riitä lähellekään kattamaan pankkien valtavaa, julkisen sektoriin verrattuna ainakin nelinkertaista velkataakkaa, Pankit eivät itse ole ottaneet askeltakaan tukeakseen toinen toisiaan kriisitilanteissa, vaan heti on huudettu valtiota ja kansalaisia ottamaan vastuuta tämän tärkeän rahoitusoinstrumentin hengissäpysymisestä. Kun tiedetään, että omaisuudensuoja – myös pankkien omistajatahojen suhteen – on selvästi vahvempi kuin takaajina toimivien valtioiden, merkitse se hätätilanteessa ensisijaisen vastuun siirtymistä valtioille.

On asetuttu jyrkästi vastustamaan tähän saakka ainoaa ”virallista” eurobondimallia, jossa valtiot ottaisivat yhteisvastuuta toisen euromaan veloista. Nyt kuitenkin avataan koko tulossa oleva pysyvä vakausmekanismi pankkijärjestelmän tukemiselle. Käden käänteessä ja ilman mitään julkista keskustelua avattiin uusi väylä markkinaliberalismin tukemiselle - samalla kun reaalitaloutta tukevia Euroopan sosialidemokraattien ja sosialistien ehdotuksia viivytellään ja painetaan marginaaliin.

On kai vielä kerran sanottava, että julkisen sektorin alasajo säästövaatimuksilla samalla kun ovia avataan markkinoiden toiminnalle ilman säätelyä, on se itseaiheutettu taloudellinen sairaus, kehäpäätelmä, joka maanosaa ja läntistä pääomakulttuuria meidän aikanamme vaivaa. Ajetaan perälauta auki tavalla joka näyttää vievän Euroopan pysyvään, monikymmenvuotiseen kurimukseen. Tämä kaikki tapahtuu ideologisin perustein, koska markkinatalous mielletään itseohjautuvaksi ja omia virheitään korjaavaksi järjestelmäksi. Reaalitaloudesta irtautumisen myötä tämä periaate ei näytä kuitenkaan uhkapelimaailmassa enää toimivan.

Jo vuosituhannen alussa itävaltalainen taloustieteilijä Stephan Schulmeister kuvasi tämän uuden ilmiön teoreettista pohjaa ja sen itseaiheutettua, tuhosuuntaista, alaspäin vievää kierrettä, jossa hoitotoimenpiteet muodostuvat kierrettä kiihdyttäväksi tekijäksi. Olen referoinut tätä vuosituhannen alun yhtä merkittävintä analyytikkoa aikaisemmissa blogeissani. Käy vilkaisemassa blogiokirjoitustani ”Rupinen hedelmä”, kirjoitettu maaliskuussa 2012.

Kalman hajua

Talousasiantuntijat alkavat päivän mediassa povailla jo eurosta luopumista ratkaisuksi Euroopan talouskriisiin.No onhan tietysti jalkapallokin osittain syyllinen ollessaan mukana aiheuttamassa häviämistä jalkapallo-ottelussa. Vikaa on haettava kyllä muualtakin, eritoten joukkueesta ja valitusta taktiikasta.

Ollessaan aktiivinen kansanedustaja Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma totesi puheissaan useaan kertaan, että syypää Euroopan ja Unionin jäsenmaiden talouskriisiin ei ole euro, vaan harjoitettu  talouspolitiikka. Euroopassa sitä harjoittavat hyväuskoisten äänestäjien tuella konservatiivit, uusliberaalit ja omalla tavallaan myös huulenheittoon erikoistuneet populistipuolueet.

Euroopan talousalue ja euro sen valuuttava on ollut mielestäni ainakin meille suomalaisille vakautta ja luottamusta luova väline aina näihin päiviin saakka. Lähes 400 miljoonan kansalaisen talousalue toimii laajalti omana suurena kokonaisuutenaan ja tiukan paikan tullen selviää omillaankin suhteellisen hyvin. Tällöin vain on painopisteen oltava reaalitaloudessa ja yhteisten peruspalvelujen kansanvaltaisessa tuottamisessa. Silloin todellisiin tarpeisiin suuntautuneet yrityksetkin voivat hyvin ja kohtuullinen korvaus viivan allakin on reaalinen mahdollisuus.

Ei se ole euron syy että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on useampaankin kertaan ryhdytty taloudelliseen uhkapeliin ja siinä muutamassa vuodessa menetetty valtavia pääomamääriä, omaisuuksia. Neuvostoliiton romahdusta seurasi - tai oikeastaan säesti - meillä oma ilkeä pankkikriisimme. Se oli monella tapaa omatekoinen ja maa kärsi siitä pahemmin kuin muut pohjoismaat.

Nykyinen "eurokriisi" ei ole juurikaan pelivälineen eli euro -nimisen valuutan syytä; kysymyksessä on hurahtaminen irrationaaliseen toivoon, jonka symbolina ovat odotusarvot ja niiden ympärille syntyneet instituutiot. Ei ole muistettu sitä, että todellista arvoa ei luo kapitalismi järjestelmänä vaan ihmisten tekemä työ ja siitä saadut palkat. Arvoliberalismi on ajanut alas sekä reaalitaloutta että palkkoja. julkinen sektori on puskuroinut ehkä kaikkein  parhaiten harjoitettua politiikkaa vastaan, vaikka sitäkin yritetään ajaa alas yksityisesti motivoituihin säästöihin vedoten. Joukkuepelissä pitää kasvattaa yhteisiä voimavaroja eikä heikentää pelikenttää antamalla sen rapautua ja puhkaisemalla samalla pelipallo. Jalkapallokieli ei ehkä sovi kaikkein parhaiten  kielikuvaksi eurosta puhuttaessa, mutta ehkä se kuitenkin havainnollistaa sen, että välinettä ei kannata aina syyttää huonosta menestyksestä.

Euroopan talouskriisin hoitomenetelmän eivät näytä tuottavan odotettua tulosta. Poliittinen vääntö toimista kriisin voittamiseksi on ollut käynnissä jo vuosia. Aina ovat hoitotoimenpiteiksi nousseet konservatiiviset vaihtoehdot. Eurooppalaisen sosialidemokratian ehdotuksia on luvattu toteuttaa, epäröiden ja viimeisenä keinona, pahimmillaan johtavien poliitikkojen kuolleen ruumiin yli - vaikka itse ratkaisumallia esimerkiksi eurobondeihin ei ole vielä yhteisesti lähdetty edes kehittämään.
Euroopan keskuspankin tämän päivän päätösten mukaisesti ohjauskorko on laskettu 0,75%:iin; sillä korolla pankit saavat rahaa edelleen lainattavaksi. Pankkien lainakorko vaihtelee, mutta tämän päivän 3Sat kanavan Heute-uutisten mukaan pankit saattavat vaatia jopa toistakymmentä prosenttia korkoa lainoilleen. Kun julkinen sektori joutuu maksamaan veloistaan jopa 6-7 %n korkoa, on epäsuhde suhteessa demokratiaan ällistyttävä - avoimen, ja periaatteessa kansanvaltaisen hallinnon tappioksi.

Kriisin kestoaikaa on veikkailtu eri tahoilla; optimistisimmat odottavat käännettä  jo seuraavan kvartaalin pörssitiedotteista, vuosikymmenen kestoaika taitaa ilmentää jo realistisempaa ajattelutapaa. Muutos voisi tapahtua vuosikymmenessä tai kahdessa, edellyttäeän että strategiaa suunnattaisiin vahvasti reaalitalouden suuntaan, julkisen sektorin vahvistamiseen, rakenteiden kansanvaltaistamiseen ja voittoa tavoittelevien välikäsien eliminoimiseen, koska ne näyttävät osoittautuvan finanssipelin yhdeksi toteuttajatahoksi.
Olen laittanut tämän blogin yhdeksi tunnisteeksi sanan tuhoavuus. Kaupallisessa asenteessa, sen uppiniskaisessa narsismissa ja kylmäkiskoisuudessa näyttää olevan mukana aimo annos nekrofiliaa, elottoman rakastamista.

Poliittisesta marjastamisesta

Eihän se aina mukavalta tunnu, kun joutuu ottamaan kriittistä ja analysoivaa kantaa juuri päällä oleviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta tehtävä se kuitenkin on, varsinkin sellaisen joka on kasvanut sosialidemokraattiseen, kansanvaltaiseen ja omaehtoiseen arvomaailmaan.

Työväenliikkeen arvoperinnössä itse Karl Marxin toinen keskeinen maksimi, arvoperiaate kuului: jokainen tarkistus on tarkistettava. Uskon kansanvaltaisen työväenliikkeen kantavan tuota arvoperintöä toiminnallisena ohjeenaan edelleenkin. 

Kysymys on siis tällä kertaa kesäkuun lopulla pidetystä Euroopan johtajien huippukokouksesta ja siellä otetusta ehdollisesta – mutta mahdollisesta – vahvojen pankkien tukemisesta tarvittaessa. Vahvat tarkoittavat tässä tapauksessa suuria ja keskeisiä pankkeja, hätäapua pyytävä pankki ei kaiketi voi kovin vahvassa kunnossa olla. Näiden – ilmeisesti saksalaisten, ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten pankkien tukeminen voisi olla mahdollista, kunhan ensin luodaan pankkivalvontajärjestelmä velkojien pitkän tähtäimen saatavien turvaamiseksi ja pankkijärjestelmän pitämiseksi ”oikeilla raiteilla”.

Mitä nämä oikeat raiteet sitten Euroopassa voisivat olla? Omat kokemuksemme valtiosta omistajana ja omistamisen ohjaajana nousivat keskusteluun kokoomuksen valtionohjauksesta vastanneen ministeri Häkämiehen tulkintojen kautta. Valtio ei voi tehdä yksin hallituksessa mitään, toimitusjohtajaan on luotettava, koko hallitus ottaa vastuuta. Valtion oma profiili strategisena toimijana jäi siis köydellä työntämisen tasoiseksi aktiivisuudeksi. Optiota ja palkkioita jaettiin yhtiöön sitouttamiseksi ja kotouttamiseksi – ja pian seuraavatkin sitten potkut keskeisille toimijoille. Siinä kaikki.

Kun pankkien valvontajärjestelmää ryhdytään Eurooppaan rakentamaan konservatiivien tiukassa komennossa, nousevat nämä kokemukset valtion omistajaohjauksesta päällimmäisenä mieleen. Ohjaus ei puutu sisältöihin, vaan on hierarkista, hengeltään autoritaarista maagisen auttajan kaipuuta. Tähänkö on juuri puoluekokouksessa kovasti uudistuneen ja nuorentuneen SDP:n puoluejohdon tyytyminen myös eurooppalaista pankkivalvontaelintä luotaessa?

Kun Erkki Raatikainen oli SDP:n puoluesihteerinä 1960-luvun lopulla, alettiin pankkien sosialisoinnin ohella puhua myös ”pääomavirtojen ohjailusta”. Kyllähän valtiokin voi pankin omistaa tai olla mukana yhtenä omistajana, mutta tuon mandaatin moraalisena velvoitteena on myös puuttuminen toiminnan strategiseen sisältöön – siis pääomavirtojen ohjailuun.

Tämän päivän maailmassa pääomavirtojen ohjailu tarkoittaisi pankkien pidättäytymistä uhkapelityyppisestä odotusarvojen ja derivaattien varaan rakentamisesta ja palaamista sinänsä tylsään mutta todelliseen reaalitalouden rahoittamiseen. Tällaisia painotuksia on jo pitkään kuultu Euroopankin tasolla vähemmistönä olevien sosialistien ehdotuksissa. Nämä aloitteet eivät vain ole edenneet – ne etenevät vain Saksan liittokanslerin kuolleen ruumiin yli hänen omien sanojensa mukaan.Uusia rahoitusinstrumentteja syntyy kuuleman mukaan entistäkin kiivaammassa tahdissa.

Oikeistojohtoinen Eurooppa toivoo vielä sellaista ihmettä, että pankkimaailma sittenkin toipuisi ja pääsisi jaloilleen jatkamaan vanhaa toimintatapaa, tällä kertaa todellisesta työstä kerätyillä verovaroilla. Se merkitsisi tietenkin valtavaa suoneniskua kansalliselle uudistuspolitiikalle; monet välttämätömäksi koetut uudistukset saisivat jäädä odottamaan ja kuluja jouduttaisiin karsimaan edelleenkin – tavoitteena se kuuluisa yövartijavaltio.

Kotimaiset kokemukset valtion omistajaohjauksesta porvarillisen politiikan tapaan eivät siis avaa uusia näköaloja reaalitalouden vahvaan elvyttämiseen. Sosialidemokraattien poliittisissa ohjelmissa valtiolla ja kunnilla on tässä politiikassa jo vanhastaan olennainen ja merkittävä asema. Pankkimaailman pelastaminen on sukeltamista taloudellisten toimijoiden viidakkoon, jossa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa.

Millä eväillä siis lähdetään Euroopan tasolla herrojen kanssa marjaan?