Tajunnan räjäyttävä mahdollisuus

Terveydenhoitoalan lakko jatkuu ja on tulossa tietynlaiseen käännekohtaan 11.4. 2022 lähtien lakkojen uhatessa laajentua paitsi alueellisesti myös terveydenhoitoalan lisäksi koko kuntakenttään. Aamutelevision jälkiviisaissa toimittaja ja valmentaja Anna Perho oli valtavirtaisen taloustieteen oppien mukaisesti huolissaan hallituksen velanoton kasvusta ja jälkipolvien maksettavaksi jäävästä yha suuremmasta laskusta. Yritysalan ammattuilainen Jan Erola toi jonkin verran vastakkaisia argumentteja keskusteluun. Lisäksi Perho kauhisteli julkisen alan byrokratiaa ja johtamisen joustamattomuutta - uusliberaalin dogmipaketin oppeja tämäkin.  Vaikutelmaksi kuitenkin jäi että terveydenhoitolan ja koko kuntakentän palkkojen jälkeenjääneisyys on ristiriitainen vaatimus lakko-oikeuden periaatteellisesta hyväksyttävyydestä huolimatta. Siksi pakkolain aikaansaaminen välttämättömän terveyttä ja henkeä uhkaavan hoidon mahdollistamiseksi on paikallaan.

Onko tämä valtavirytaisen talousajattelun jatkuvasti toistuva mantra todellakin niin pätevä ettei toista vaihtoehtoa ole edes olemassa? Omalta osaltani olen sitä mieltä, että juuri julkiseen sektoriin ja sen henkilökuitaan ja palkkoihin liittyy monia sellaisia dynaamisia moninkertaistajia, jotka kustannusten nousun aiheuttamien oletettujen tulevaisuusuhkien sijasta kääntyvätkin aivan päinvastaisiksi, dynaamisiksi tekijöiksi joita valtavirtatalous ei osaa eikä ilmeisesti haluakaan nähdä myönteisinä, koko kansankunnan hyvinvointia ja vaurautta eteenpäinvievinä tekijöinä. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa todennäköisesti vain puolustusvoimat ja valmistautuminen sotaan. Siellähän tulosta heikentää hankitun ja kalliin ja uutta luomattoman materiaalin nopea tuhoutumisen mahdollisuus hyvinvoinnin ja vaurastumisen odotusarvojen ollessa samanlaikaisesti mitä suurimmassa määrin uhattuja.

Mitä nämä moninkertaistajat ovat? Lainaan tässä aikaisempaa blogikirjoitustani, jossa olen tätä ulottuvuutta hahmottanut. 

"Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä."

Kun nyt ollaan siirtymässä vuoden 2023 alusta uuteen SOTE-lainsäädäntöä soveltavaan aikaan, olisi valtiovallalla mahdollisuus juuri nyt korjata samalla kertaa julkisen sektorin palkkarakenteiseen vuosikymmenten mittaan syntyneitä arvostus- ja rakennevirheitä, jotka näkyvät nimenomaan  huonona palkkana, henkilökunnan motivaation ja jaksamisen heikentymisenä, yhä kiihtyvänä alan vaihtamisena hyvässä työllisyystilanteessa ja täysin irrationaalina arvostuksen puutteena yhteisesti päätettyjen julkisten tehtävien ammatimaisessa hoitamisessa.

Erityisesti julkisen alan ammattiliittojen vaatimuksiin rakentavasti ja myönteisesti reagoiminen olisi kunnille juuri nyt harvinaisen edullista. Siirtyyhän koko terveydenhoidin ja sosiaalialojen henkilökunta valtion palkkalistoille vuoden 2023 alusta. Verotulot kuitenkin jäävät edelleen kunnallisveron osalta kuntiin, mikä vahvistaa niiden pärjäämismahdollisuuksia siirtymävaiheessa. 

Valtiolle hyöty korkeammista palkoista tulee bkt:n kasvamisen kautta, jolloin EU:n talous- ja kasvusopimuksen sinänsä kontraproduktiiviset budjetin kasvua ja velanottoa koskevat prosenttirajoitukset lasketaan suuremmista summista. Tämä on toiminut tällä kaudella valtion olosuhteiden pakosta tapuhtuneen velanoton myötä koko kansakunnan eduksi siten että velkasuhde on parantunut samalla kun Suomi voidaan jättää tuleville sukupolville entistäkin ehyempänä ja dynaamisempana - vaikka jopa globaaliksi vaaraksi eskaloituva Venäjän tuhosota Ukrainassa kaikkea tällä hetkellä varjostaakin.

Hallituksen vetäytyminen kokonaan pois neuvotteluista aikana, jolloin työnantajapuoli ei enää kokonaisuutena edes osallistu koko prosessiin, vaatisi myös revisiota poliitisessa ajattelussa. Valtiolla työnantajana ja julkisella sektorilla kokonaisudessaan on oikeus omaan näkemykseen sekä sen henkilökunnan roolista että merkityksestä. Lisäksi sen asema ja rooli  työnantajana poikkeaa yksityisen sektorin strategisesta lähestymistavasta oleellisesti. 

Lyhyesti sanottuna: ammattiliittojen vaatimukset julkisen terveydenhoidon ja koko kunta-alan suhteen ovat täysin perusteltuja, eivätkä ne toteutuessaan millään tavalla vaaranna julkisen talouden tilaa, vaan tuovat siihen jopa velaksi toteutettuna vahvaa, itsensä reilusti takaisinmaksavaa dynamiikkaa.

Uusia keinoja käyttöön

 

"Perinteiset leikkaukset ja veronkorotukset eivät jatkossa riitä talouden tasapainottamiseen", sanoo valtionvarainmnisteri Matti Vanhanen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kirjoituksessa, joka aivan ilmeisesti on suunnattu huhtikuussa eteen tulevaan hallituksen toiminnan puoliväliriiheen. Tarvitaan uusia keinoja, joista keskeisin näyttäisi olevan erityinen miljardiluokan lainarahalla tehtävä panostus julkiseen tutkimus- ja kehitysrahastoon Suomen tuottavuuden ja kilpailukyvyn vauhdittamiseksi. Tällaista tarvittaisiin Vanhasen mielestä tulevan kasvun edellytysten luomiseksi ja yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi.

Kyllä rahastoakin varmasti tarvitaan, erityisesti julkisen tutkimus- ja kehitysrahaston luomiseksi, siis valtion omien investointien mahdollistamiseksi. Kuten  Vanhanen artikkelissa toteaa, investointien kehitys on ollut viime vuosina huonoa. Sitä ei ole auttanut edes Euroopan Keskuspankin viimeisen kuuden vuoden aikana toteuttama mittava, Suomenkin osalta ehkä noin 60 miljardin määrällinen elvytys. Pankit ovat ostaneet valtion velkakirjoja tällaisen määrän edestä ja Euroopan Keskuspankki on ostanut ne edelleen pankeilta omiin taseisiinsa. Ne ovat siellä edelleen olemassa, sterilisoituina siten että niitä ei peritä euroina Suomen valtiolta takaisin heti maturiteetin koitettua, jolloin ne olisi lunastettava takaisin. Päinvastoin, Euroopan Keskuspankki suunnittelee "luopuvansa" vähitellen näistä velkakirjoista, mikä tarkoittanee niiden vähittäistä kuolettamista. Tämäkin hanke hipoo taas vaarallisesti Euroopan Unionin peruskirjan talous- ja rahapolitiikan rajoja, onhan peruskirjoissa nimenomaan kielletty vastuun ottaminen jäsenvaltioiden lainoista.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys ja nyt aloitettu Euroopan Komission finanssipolitiikka "Next Generation" elvytyspaketin muodossa kertovat kuitenkin yhä lähempänä olevasta avauksesta Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan. On selvästi nähtävissä että Euroopan Unionin itsenäinen keskuspankki EKP voi ottaa taloudellisesti vastatakseen minkälaisista vastuista tahansa. Tätä tekevät jo muutkin mahtivaltioiden keskuspankit, kuten USA, Japani ja Kiina. USA:n uuden presidentin Joe Bidenin julkistama 1900 miljardin dollarin "helikopterielvytys" on tästä tuorein esimerkki.

Herää kysymys: eikö Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio voi harjoittaa samantyyppistä, Euroopan olosuhteisiin sovellettua modernia raha- ja finanssipolitiikkaa? Viimeisen vuoden aikana tapahtunut käänne, jonka mukaan velkaa voidaan ottaa sekä pandemian verholla että sen kylkeen myös muihin tarkoituksiin kytkettynä, kielii kääntymisestä uuteen suuntaan eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa. Kuvaavaa on että mm. Saksa ottaa tämän päivän 3Sat uutisten mukaan  vuoden 2022 loppuun mennessä uutta velkaa yli 320 miljardia euroa. Vasta sitten painetaan velkajarrua (Schuldenbremse).

Määrällinen elvytys ja nyt toteutettavana oleva Euroopan Komission "Next Generation" tuki- ja velkaohjelma edustavat jo peitellysti uutta avausta. Jäsenvaltiot ovat muodollisesti vastuussa tämän paketin takaisinmaksusta, mutta samaan aikaan Euroopan Komissio valmistelee erinäisiä aloitteita itsenäisten, keskustason resurssien vahvistamiseksi. Kun vielä muistetaan että EKP voi ostaa myös Euroopan Komission lanseeraamia velkakirjoja, on vain ajan kysymys että näitä keinoja tullaan myös käyttämään eikä jäsenvaltioden velkavastuut tältäkään osin kaadu niiden syliin.

Se mikä ei toistaiseksi ole toteutunut, on EKP:n monetaarinen ja finanssipoliittinen tuki suoraan jäsenvaltioille ja tältä pohjalta kehitetty suunnitelmallinen yhteistyö kaikkien niiden suurten haasteiden toteuttamiseksi, joita Unionilla on. Ilmastopolitiikan ja digitaalisen kehityksen ohella suuri sosiaalinen turvattomuus ja epävarmuus tulevasta raastaa koko mannerta. Sen infrastruktuuri ja sosiaaliset turvarakenteet eivät ole vieläkään kunnossa. Ei ole vaikeaa löytää syytä tähän kurjuuteen. Se löytyy Euroopan Unionin konsolidoituun peruskirjaan betonoidusta linjasta, jonka mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta kansallisten hallitusten velanotosta, siis se ei tue jäsenvaltioiden hallituksia niiden vastuulla olevissa suurissa hankkeissa.

Ongelmaksi keinovalikoiman laajentamisessa muodostuu mielestäni siis Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja sen ehdoton kielto ottaa vastuuta jäsenvaltioiden veloista. Velanotto on juuri se väline jolla toivottua kasvua saadaan liikkeelle. Oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen suhteessa "treatyyn" tulee muodostamaan äärimmäisen haastavan kynnyksen pyrittäessä kokonaisvaltaiseen, itsesäätöiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan. Pysyminen Euroopan Komissiolle myönnetyssä 'kertaluontoisessa' avustus- ja tukipäätöksessä on tärkeää tässä vaiheessa erityisesti siksi, että pelkkä markkinoiden tukeminen ei selvästikään tuota toivottua tulosta.

Eurooppa kantaa mukanaan edelleen ikävää neuvostotyyppisen sosialismin taakkaa pelätessään vahvaa valtiota ja sen autoritaarisia sovellutusmalleja. Pohjoismaisen sosialidemokratian kansanvaltainen, vahvan valtion hyvinvointimalli on joutunut tämän pelkotilan uhriksi Euroopan Unionin peruskirjan nykyisen talous- ja rahapolitiikan yksipuolisten ja autoritaaristen määräysten vuoksi. Selkeää pelastustietä moderniin raha- ja finanssipolitiikkaan ei ole sen vuoksi näkyvissä, vaikka välineet tätä varten ovat olemassa. Näitä välineitä haastoi mm. USAn demokraattien presidenttiehdokas Bernie Sanders käyttöönotettavaksi. Hän on nyt vaikutusvaltaisen talouskomission puheenjohtaja ja on syytä olettaa että tästä suunnasta on tulossa uusia, uutta tietä aukaisevia suunnitelmia.

Uusia keinoja siis kaivataan. Matalien korkojen aikana ja inflaation pysyessä ilmeisesti vielä pitkään 'noin' kahden prosentin tuntumassa valtionvelka ei ole meille sen suurempi ongelma kuin Saksallekaan. On lisäksi syytä uskoa että itsenäisen keskuspankin omaava Euroopan Komissio saa ennenpitkää vetoapua velkajärjestelyilleen Euroopan Keskuspankilta niin, että nyt hyväksytty velka- ja tukipaketti "Next Generation" ei todellisuudessa tule jäsenvaltioiden maksettavaksi siinä laajuudessa, jota peruskirjan hengessä kirjoitettu suunnitelma muodollisesti edellyttää. Todella suuren ja merkittävän askeleen finanssiunionin suuntaan Euroopan Unioni ottaisi, jos valtio - joko kansallisvaltioina tai liittovaltiona - tunnustaisi markkinoiden ohella myös demokraattisen valtion oikeutetut ja perustellut odotukset. Silloin päästäisiin eroon perustuslaillisesta ideologisesta kurjistamisesta, taloudellista polarisaatiota ja suurta eriarvoisuutta ja kurjuutta aiheuttavasta 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' ylivallasta, jota Euroopan unionin peruskirja tällä hetkellä edustaa.

Miten valtionvarainministeri Matti Vanhasen fläppitaulun piirrokset tähän kokonaisuuteen vastaavat? Kun kokonaisratkaisua etsitään, kaikki työkalut olisi otettava pragmaattisesti käyttöön. Kirjoituksen kielenkäyttö viittaa kuitenkin edelleen siihen suuntaan, että ratkaisu löytyisi pelkästään yritysten suunnasta. Investoijina yritykset ja valtio ovat olemukseltaan ja motiiveiltaan perusteellisesti erilaisia. Kansalaisten demokraattisissa prosesseissa ilmaisemiin tarpeisiin kykenee vain valtio vastaamaan, toki yritystystoimintaa soveltuvin osin tukenaan käyttäen. Juuri valtiolla on kokonaisvastuu koordinaatiosta, resurssien järkevästä ja maltillisesta käytöstä ja investointien tulosten oikeudenmukaisesta jakaantumisesta.

Korona-pandemia on jo nyt avannut portteja uuteen ajatteluun. Vielä muutama ratkaiseva askel lisää tarvittaisiin...