Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "

Kohtalon hetket ovat käsillä

 Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ja pankin emeritusjohtaja Erkki Liikanen näyttäisivät yhdessä pohdiskelleen, minkälaisiin toimiin olisi ryhdyttävä nyt, kun luotetun läntisen arvoyhteisön politiikka on saamassa uusia, vähemmän luottamusta herättäviä piirteitä. Onhan se todella erikoista, että johtavan läntisen vallan politiikka saakin yhtäkkiä "sosialistisia" piirteitä siinä mielessä,  markkinavetoisuuden työvälineeksi otetaan julkinen päätöksenteko ja valtio, joka kaappari-instituution tavoin alkaa omilla toimillaan varmistaa oman yhteiskuntarakenteensa ylivoimaisuutta "MAGA" (Make America Great Again) hengessä.

Taustalla on vahva usko USA:n taloudelliseen ylivoimaan monilla politiikan alueilla: puolustuksessa, tietotekniikassa, maailmantilanteen hallinnassa ja tietenkin taloudellisessa ylivoimassa. Dollari hallitsee edelleenkin selvitys- ja reservivaluuttana maailmanmarkkinoita. Tämän päivän USA haluaa olla ensimmäinen ja ylivoimainen. Sille ei kelpaa kauppasuhteissakaan winwin periaate. USA haluaa viedä kaiken.

Ylivoima ja hyvinvointi ei kuitenkaan perustu enää kokonaisten tuotantoketjujen hallintaan manufaktuurin, kaiken tarpeellisen tuottamisessa kotitalouksille ja teollisuudelle.  Toinen maailman supervalta on Kiina, joka on vuoisien mittaan huolellisesti varmistanut tuotantoketjujen toimivuuden alkaen raaka-aineista ja päättyen lopputuotteisiin. Koko muu maailma on enemmän tai vähemmän riippuvainen Kiinalaisista raaka-aineista, varaosista ja tuotteista. Kiinaa on mahdoton sivuuttaa - ja tässä taitaa olla yksi perimmäinen syy siihen muutoksen agressiivisuuteen, joka Amerikassa on nyt tapahtumassa.

Kiina hallitsee perusteollisuutta ja Amerikka on siirtynyt jälkiteolliseen finanssikapitalismin aikaan. Teollisen pohjan vahvistaminen USA:ssa näyttää tapahtuvan lähinnä IRA-lainsäädäntöön liittyvin ympäristö ja teknologiamotiivein - rohkeita "sosialistisia" toimia sellaisenaan. USA tavoittelee nyt korkein tariffein ja tullein - sanktiopolitiikkaa unohtamatta - yritysten siirtymistä rapakon toiselle puolelle nostamaan USA:n teollista tuotantoa. Onnistuuko tuotantoketjujen uudelleenrakentaminen? Suostuvatko palvelu- ja tietoyhteiskuntaan tottuneet amerikkalaiset palaamaan teolliseen työhön? Kuinka kauan työvoiman kouluttaminen näihin uusiin teollisiin tehtäviin kestää? Yksi vuosikymmenm ei taida siihen riittää. Tosiasia on, että myös Amerikan teollisuus ja kotitaloudet ovat nykyoloissa  riippuvaisia Kiinassa valmistetuista tuotteista ja teollisuuden varaosista.

Finanssikeinottelulla voidaan saada suuria aikaan, huikeita voittoja, huikeaa inflaatiota - ja huikeita kuplia. Usein viitataan US:n presidentin Herbert Hooverin (presidenttinä 1929-33) .vastaavanlaisen tariffipolitiikkaan, joka oli yhteydessä myös Euroopassa vallinneeseen inflaatioon ja lamaan. Trumpin tariffit uhkaavat tietenkin koko maailmaa - ja välittömästi myös amerikkalaisia kuluttajia, jotka maahantuotuja tuotteita käyttävät. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin haastattelu Financial Timesissa kertoo varovaisesti mutta selkeästi, että Euroopan Unionilla on tahtotilaa ryhtyä vastatoimiin, jos tariffit, rangaistukset ja teollisuuden kutsuminen Amerikkaan  todella toteutuvat. Mediassa vilahtaa yhä useammin sana kostonomainen vastatoimi (retalitation), mutta viitaten pitkään läntisen arvoyhteisön toimintaetiikkaan tällaista ilmaisua hän ei tietenkään halua käyttää.

Mitä keinot sitten voisivat olla? Kun puhutaan raha-, kauppa- ja finanssipolitiikasta, EKP voi käyttää raha- ja finanssipolitiikkaa jossakin määrin välineenä tilanteen tasapainoittamiseen - ja siihen Rehn haastattelussa viittaakin. USA:n kaapparihenkinen politiikka taitaa kuitenkin saada niin agressiivisia muotoja että tavanomaiset keinot eivät riitä. Luultavasti juuri eurooppalainemn teollisuus vaatii kulissien takana tavanomaista voimakkaampia keinoja. Euroopan Unionin toimia rajoittaa kuitenkin perussopimuksiin sidottu raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita, joka on rakennettu hyperinflaatiota pelkäävän Saksan perustuslaillisen velkajarrun tapaan myös EU:n peruskirjaan, keskeisten isntituutioiden sääntöihin ja joka myös ohjaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen muodossa perustuslakitasoisesti jäsenmaiden talouspolitiikkaa. EKP:n taannoisen pääjohtajan rohkea veto aloittaa vuosille 2014-22 sijoittunut Määrällinen elvytys (QE) osoitti, että itsenäisen yhteisön itsenäisellä keskuspankilla on keinoja käytettävissään. Tosin velkapelkoinen Saksa ei koskaan hyväksynyt pääjohtaja Draghin toimintatapaa, vaan on myös muissa yhteyksissä (mm. Next Generation velkasopimuksessa) osoittanut kriittisiä varauksia ja ehtoja tällaisen politiikan toteuttamiseen. Nykysäännösten puitteissa keinot saattavat jäädä näpertelyksi. Sanktioiden ja vastasanktioiden tien päässä odottaa katastrofi.

Ainoa todellinen keino vastata USA:n agressiiviseen politiikkaan olisi vapauttaa Euroopan Unioni ja Euroopan Keskuspankki siitä raha- ja finanssipoliittisesta pakkopaidasta, johon se on jo 1990-luvun alusta päätöspohjaisesti sidottu. Se tarkoittaisi, että Euroopan Komissio ja Euroopan Keskuspankki voisivat yhteisin toimin vastata mihin hyvänsä talouspoliittiseen uhkaan suojaamalla raha- ja finanssipoliittisin poliittisin toimin eurooppalaista markkinaa ja tarvittaessa jopa suoraan  kansalaisia. Kuten tunnettua, itsenäisen yhteisön itsenäinen keskuspankki ei voi ajautua konkurssiin. Verotuksella voidaan aina pitää kurissa inflatoorista painetta niin yritysmaailman kuin palkansaajienkin odotusten suhteen.

Pääjohtaja ei tietenkään voi kertoa lehtihaastattelussa, mitä Euroopan Unionin keinot Kiinan perustuotannon ylivoimaa ja Amerikan tietoteknologiaa ja finanssiylivoimaa vastaan ovat.  Miten pitkälle elvytyspolitiikassa voidaan mennä rikkomatta EU:n ja EKP:n nykyisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita? Eipä juuri kovin pitkälle - eikä missään tapauksessa niin pitkälle että ne riittäisivät vastatoimiksi kaapparii-instituutioksi ryhtyneelle läntiselle arvoyhteisölle. Uskon että myös pääjohtaja  tiedossa ja takaraivossa muhii se, toinen vaihtoehto joka on olemassa - ja joka on jo vuosia ollut tarjolla ja johon ei osin ideologisista ja valtavirtaisen talouseliitin vastustuksesta johtuen ole uskallettu tarttua.

Nyt ovat kuitenkin kohtalon hetket käsillä.

PS. Ehkä on aiheellista todeta, että kirjoitan maailmanpolitiikasta ja makrotaloudesta maallikkona, joka - Mark Twainia vapaasti siteeraten - ei ole antanut yliopistojen valtavirtaisen "taloustieteen" haitata kehitystään ja harrastustaan näiden teemojen parissa. Kuten Rehn toteaa,haastattelussaan  talous on sekoitus sekä tiedettä että taidetta. Ehkä juuri nyt tarvitaan annos luovaa hulluutta?

EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

Eurooppalaista tragiikkaa Suomeen sovellettuna

Siirtyminen syksyyn kesäkauden jälkeen näyttää alkavan talouden osalta varsin surullisissa ja näköalattomissa merkeissä. Hallitus on käynnistänyt laaja-alaisiin leikkauksiin ja kaikki tulonsa kuluttaviin kansalaisryhmiin suunnatut veronkorotuksensa. Kaikki säästävät näiden uhkien edessä, ostovoima sakkaa ja talouden moottoriksi tarkoitettu pörssikin mataa jo kaiketi viidettä vuotta pohjalukemissa. Muutosta parempaan ei ole näkyvissä. 

Uutiset Euroopasta kertovat, että Euroopan keskeinen kansantalous Saksa on suurissa vaikeuksissa eikä nopeaa elpymistä sielläkään näytä avautuvan. Syynä on paitsi kuluisa eurooppalainen ja Saksassa  vuodesta 1949 perustuslakiin sidottu velkajarrupolitiikka, myös taloudelliseen rivaliteettiin (myrkylliseen kilpailuun) ja ilmeiseen ryssävihaan perustuva, NATOn laajenemisesta generoituva ja Ukraina sodan puhjettua edelleen kiihtynyt  sanktiopolitiikka sekä näiden seurauksena tapahtunut Venäjän kaasuhanojen sulkeutuminen EU-mailta sekä tästä kaikesta seurannut syntynyt tarjontainflaatio. Kaikkien näiden yhteisvaikutus - lisättynä Kiinan teollisuuden ja USA:n digitaaliseen kehitykseen perustuvan keinoälyn (AI) menestyksellä - ovat johtaneet jo vaaralliseen, alaspäin suuntautuvaan kierteeseen. 

Lyhyesti, Eurooppa ja sen suuret vanhat jäsenmaat ovat taloudellisesti aneemisessa tilassa. Muut suuret makrotalousalueet - kuten USA ja Kiina - ovat menestyneet hyvin. USA:n pörssi on suurista valtionveloista ja suorastaan dramaattisen vahvasta velkaelvytyksestä  huolimatta huippulukemissa. Nämä kilpailevat makrotalousaalueet muodostavat jatkuvan uhan Euroopan hyvinvoinnin kehitymiselle. Ei ole liioittelua puhua "eurooppalaisesta dystopiasta", niin vakavia ja hallinnollisesti perustuslailliseen sementtiin valettuja nämä ongelmat ovat.

 

Juuri tämän aamun (5.8. 2024) YLE:n mittausten mukaan Marinin hallituksen puolueiden yhteiskannatus on 55,7, Orpon johtaman hallituksen puolueiden yhteiskannatus vain 44,8. Hallituksen talouspolitiikan raamit tulevat Euroopan Unionista ja sen kasvu- ja vakaussopimuksesta, jonka pohjalta johdetussa Euroopan Komission raamissa hallituksen on pysyttävä. Kasvu- ja vakaussopimus on perustuslakitasoinen sopimus, jonka reunaehtoja ei mikään hallitus Suomessa saa rikkoa. Tästä seuraa, että nyt oppositiossa olevien puolueiden muodostaman hallituksen on pysyttävä näissä samoissa raameissa. Paitsi että alkuvaiheessa tarvittavat säästöt pitäisi suunnata uudelleen, satsausten työllisyyteen ja kasvuun pitäisi seurata kaavaa, joka käynnistää talouden moninkertaistajia. Näitä löytyy kaikkein eniten julkiselta sektorilta, veronkanto-oikeudella varustettujen yhteisöjen alueelta. Lisäksi kaikki elvytysvarat pitäisi suunnata suoraan työllisyyteen ja pääsääntöisesti julkisen sektorin tehtäviin, joissa noudatetaan tiukasti työehtosopimusten palkka- ja muita ehtoja ja jossa palvelusuhteet ovat täysimittaisia.  Laskelmani mukaan nykyisen suuruiset satsaukset osin säästöinä ja osin velanottona mahdollistaisivat itsekannattavan työllisyyteen 5-10 vuoden jaksolla laskien velkasuhteen nopeasti EU:n perussopimuksen hatusta vedettyihin raameihin.Suurimman jarrun talouden nopeaan tasapainottamiseen muodostaisi Kasvu- ja vakaussopimuksen 3%n kasvurajoitus.  Euroopan Unionin traagista makrotalouskuilua tämä ei kuitenkaan millään tavalla korjaisi.

Makrotalouden puutteet johtavat autoritaarisiin ratkaisuihin

Suomessa on alkamassa helmikuun alussa valtava poliittisten lakkojen suma. Se ei tosin lopullisesti pysäytä suomalaista yhteiskuntaa, mutta poliittisena kannanottona sillä on paljon merkitystä. Julkisen velan supistamisen ohella hallitus ajaa läpi mittavaa työelämän heikennysten kokonaisuutta. Ennen vaaleja silloinen oppositio kiinnitti kyllä huomiota valtion velan suuruuteen, mutta ilmeisen salassa  valmistelluista aikeista työelämän dramaattiseen muuttamiseen vaiettiin kokonaan.

Työoikeuden emeritusprofessori Seppo Koskisen mukaan hallituksen vientivetoinen malli on kansainvälisten sopimusten vastainen ja poliittisia lakkoja koskevat rajoitussuunnitelmat ovat tyypillisiä autoritaarisille järjestelmille, koska poliittiset työtaistelut kuuluvat demokratiaan.

Ammattiyhdistysliikkeessä on lähinnä palvelualojen ja julkisen alan ammattiliittojen  toimesta yritetty kyseenalaistaa vientivetoista sopimuspolitiikkaa. Perustelut eivät ole olleet kovin vakuuttavia muilta osin kuin ammattiyhdistysliikkeen itsenäisyyden ja toimintaoikeuksien puolustamisen kannalta.  Kaiken lisäksi lakkosuma koskee tänä talvena suurelta osin koko Euroopan Unionia, jossa - samoin  perustein kuin Suomessakin - on jouduttu kovaan vastakkainasetteluun ja vaikeisiin ristiriitoihin. Tärkeää olisi löytää taloudellisia perusteita noudatetun poliittisen lähestymistavan heikkouksista ja - kuten uskon - yhteensopimattomuudesta  Euroopan Unionin tavoitteleman yhteisen hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian kanssa. Kuten työoikeusprofessori Koskinen toteaa YLEn uutisten välittämässä kannanotossa, keskinäiseen kilpailuun ja sen perusteella tehtäviin työelämäheikennyksiin perustuvat ratkaisut eivät ole sopusoinnussa demokratian kanssa.

Kysymys siis kuuluu: missä vika loppujen lopuksi piilee? Mikä saa hallituksen - ja ilmeisesti koko maanosan - toteuttamaan politiikkaa, joka johtaa tuloerojen kasvuun ja vuosikymmeniä voimassaolleiden kansainvälisten sopimusten rikkomiseen?

Osoituksena siitä, että makrotaloutta - siis kuntien, valtioiden ja valtiota suurempien yhteisöjen kuten Euroopan Unionin talouuta voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin mihin Euroopan Unioni on sitoutunut, on USA:n valtioliiton (United States Assiciation) raha- ja finanssipolitiikka. Kuten tiedetään, USA:lla on liittovaltiona velkaa yli 30000 miljardia dollaria, mutta se ei ole estänyt  presidentti Bidenin hallitusta laskemasta liikkeelle lähes 800 miljardin dollarin  lakikokonaisuuden, jonka ytimessä on ilmastomnsuojelulla perusteltu "Inflation Reduction Act" (IRA) sekä joukko tietoyhteiskuntaan siirtymistä edistäviä lakeja. Koko tämä paketti rahoitetaan tekemällä velkaa. Velka muuttuu päätöksen tekemisen myötä todellisiksi maksuvälineiksi - julkisyhtesön velka on kansalaisten ja yritysten pääomaa kirjanpidon tasapainoperiaatteen mukaan.. Suuret monikansalliset yrityksen Euroopassa seuraavat der Spiegel -lehden 45/2023 julkaistun jutun mukaan tätä kutsua ja siirtävät edullisten lainoitusehtojen myötä pääkonttoreitaan ja tehtaitaan  USA:han.

Nähtävissä on, että eurooppalainen makrotalouspolitiikka ei pysty vastaamaan tähän mielestäni  Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) mukaiseen makrotaloudelliseen ratkaisuun. Syynä  tähän on Euroopan Unionia ja sen keskuspankkia EKP:tä perustettaessa peruskirjaan maakohtaisesti työstetyillä konsensuspäätöksillä päätynyt velkajarrupolitiikka, jossa Unioni - vaikka saakin keskuspankin kautta käyttöönsä yhteisvaluutan ja sen mukana päätösvallan raha- ja finanssipoilitikasta - kuiten kieltäytyy käytämästä näitä välineitä yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Kysymys on MMT:n endogeennisen, omapäätöksisen ja eksogeenisen, ulkoa määräytyvän  raha- ja finanssipoltiikan ratkaisevasta erosta. 

Millä tavalla uutta rahaa syntyy nyky-yhteiskunnassa? Kun kultakannasta on luovuttu Bretton Woods-sopimuksella jo yli viisikymmentä vuotta sitten, uuden rahan painamisen ja - digitaalisessa maailmanajassa - synnyttämisen perustana on velka, siis päätökset ryhtyä uusiin toimiin, kuten USA:ssa sekä erityisesti Bidenin mutta myös Trumpin politiikan pohjalta on tehty. Uusi raha syntyy - uskokaa tai älkää - nimenomaan velkapäätöksillä. Tämä on mahdollista valtiolle, valtioliitolle tai yhteisölle, jolla on oma valuutta ja omapäätöksinen (endogeeninen)  oikeus vaikuttaa alueensa raha- ja finanssipolitiikkaan. USA - ja todennäköisesti myös Kiina ja jopa Venäjä  - käyttävät tätä mahdollisuutta hyväkseen - Euroopan Unioni on omissa perussopimuksissaan sulkenut itseltään pois tämän mahdollisuuden.

Tästä voimmekin palata takaisin vientivetoisen sopimuspolitiikan ideologiseen arvopohjaan. Muiden maiden voittaminen tavaratuotannossa niin, että kotimaassa tuotettu menee kaupaksi myös muissa jäsenyhteisön maissa ja sen ulkopuolellakin tarkoittaa kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan hyötymistä muiden maiden kustannuksella kyseisen vientituotteen kaupaksisaamisessa. Hinnat on saatava lähes aina muita maita alhaisemmiksi, jos mielii menestyä. Se merkitsee taloudellista kierrettä alaspäin niissä maissa, joiden kilpailuedellytykset tuotantokulttuurin, maantieteellisen sijainnin tai  esimerkiksi poliittisen syrjinnän vuoksi vertailumaita heikommat. Menestymisen vuoksi on luovuttava paitsi tehdyistä tuotteista, on myös tuotettava muita maita halvemmalla. Jotakin, yleensä mitä hyvänsä, ympäristöstä, ilmastosta tai resurssien rajallisuudesta piittaamatta.  Nämä ovat niitä kilpailuyhteiskunnan nurjia puolia.

Moderni makrotalous voisi palvella kokonaan toisella tavalla tuotantoa työllisyyttä, yhteistä toimeentuloa ja työllisyyttä. Se ei perustu olennaiselta osaltaan kilpailutalouteen vaan yhteistyöhön, koordinaatioon ja kaikille tarpeellisen toimeentulon tuottamiseen. Kysymys ei ole ainoastaan tavaratuotannosta, vaan produktiivisuudesta, sen henkisistä ja aineellisista ulottuvuuksista ylipäätään. Vieraan valuutan - oman päätöksenteon ulkopuolella olevan - varaan sitä ei kuitenkaan voida rakentaa. Euro on tässä suhteessa Suomellekin - ja kaikille euroalueen jäsenmaille - vieras valuutta, jota raha- ja finanssipolitiikkan muodossa ohjaa Euroopan Komissio omilla päätöksillään. Nykyisen perussopimksen mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta jäsenmaiden velkaantumisesta, mikä tarkoittaa juuri velkavetoisen taloudenpidon sulkemista kokonaan Euroopan Unionin ulottuvilta. Tässä suhteessa Eurooppa noudattaa uuskeynesiläistä., valtavirtaista, uusliberaalia "mikrotalous"-politiikkaa. Se johtaa pakonomaisiin autoritaarisiin, kurjistamista ja vastakohtia lisääviin ratkaisuihin. 

Oikeistohenkinen hallitus ei voi käyttää edes sitä rajoitettua mahdollisuutta, joka rakentuu vahvan valtion ja hyvin rahoitettujen julkisten palvelujen kautta toteutuvaan menestymiseen. Sanna Marinin johtama halltis oli COVID19-pandemian jälkeisissä otollisissa rahoitusolosuhteissa hyvin lähellä onnistumista inflaation kohtaamista vahvemman ja taloudellisesti laajemman julkisen sektorin muodossa. Tämä kehitys kuitenkin katkesi vaaleissa ja sen seurauksena olemme saaneet syliimme nykyisen äärioikeistolaisen kaaoksen.

Mikä olisi siis  vastaus sopimuspohjaisen ja rationaalisen työmarkkinapolitiikan mahdollistamiselle? Vastausta on haettava kotimaan lisäksi myös sieltä, missä on yhteiskuntapolitiikan keskeiset avaimet käytettävänään. Euroopan Unionin makrotalouspolitiikkaa, sekä raha- että finanssipolitiikkaa, olisi kyettävä muuttamaan rahan ja resurssien muodostumisen kannalta ajanmukaisemmaksi samaan tyyliin kuin mitä muut suuret makrotalousalueet jo nyt tekevät. Muutoksen aikaansaaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska tuhoisa velkajarrupolitiikka on betonoitu yksimielisyyttä vaativilla päätöksillä Euroopasn Unionin perussopimuksiin. Tätä taloudellista anemiaa aiheuttavaa makrotaloutta on nyt harrastettu päätöspohjaisesti jo vähintään 1990-luvun alusta lähtien. Nyt aletaan olla niillä rajoilla, joilta todellinen syöksy kohden pohjamutia alkaa. Taloudellisesti Eurooppa on rusentumassa suurten makrotalousalueiden välisessä kilpailussa.

Meillä seurataan yleensä tarkasti läntistä arvoyhteisöä ja erityisen uskollisesti on lähdetty sotimaan sotilas- ja puolustuspoliitisen laajentumisen puoleta, joka sekin tähtää - ainakin USA:n kannalta  "Make America Great Again" (MAGA) - yksinapaisen maailmanpolitiikan toteuttamiseen. Viisikymmentä vuotta jatkunut ETYK-henkinen luottamuksellisen ilmapiirin luominen ja pidättäytyminen sotilaaallisesta voimankäytöstä on taaksejäänyttä elämää. Makrotalouspolitiikassa yritetään peesata merentakaista suurmahtia, ymmärtämättä kuitenkaan, mitä todella on tapahtumassa.

Juuri tämän kirjoittamisen aikoihin on siis käynnistymässä suuri  poliittinen lakkoaalto. Protesti on oikeutettu, mutta talouspoliittiset vastaukset vaihtoehtoisen politiikan osalta ovat jääneet myös ammattiyhdistysliikkeen osalta sumeiksi ja epäselviksi.  Muuyaman kuukauden päästä meillä on eurovaalit, ja silloin  olisi mahdollisuus ilmaista vaihtoehtoisia ajatuksia ja valita rationaalista makrotalouspolitiikkaa edustavia poliittisia voimia europarlamenttiin.

Sellaisia voimia ei ole kuitenkaan näkyvissä. Lakkojen ja kiihtyvän vastakkainasettelun tunnelmissa,  edessäolevaa dystopiaa peläten etenemme kohden kevättä.

Taas ollaan vedenjakajalla...

Euroopan Unionin tila herättää jatkuvasti ajatuksia sekä makrotalouspoloittisen suuntautumisensa että sisäisen autoritaarisen rakenteensa johdosta. Uskon näillä seikoilla olevan aika paljon merkitystä ja myös vaikutusta siihen, että Euroopan Unioni on yhdessä Yhdysvaltojen ja läntisen arvoyhteisdön kanssa ajautunut vähitellen siihen jännitteiseen ja Ukrainan tuohamiseen johtaneen sodan syntymiseen. Koska Facebook ei suostunut varmuudella päivittämään pitkähköä vastauskirjoitustani Hannu Vesan esittämään ja myös minulle erityisesti suunnattuun haasteeseen, julkaisen samaisen tekstin myös täällä blogisivullani:

Hannu Vesa arvasi aivan oikein, että tämä SDP:n puheenjohtajan Sanna Marinin valitsema linja herättää monia kysymyksia. Olen jo aikaisemmin pohtinut Venäjän agressiota Facebooksivullani pitäen taustana Frankfurtin koulukunnan sosiaalipyskologin Erich Frommin agressioteoriaa.

Minun mielestäni lännen voimakas tunkeutuminen sotilasliittohankkeen merkeissä yhä lähemmäksi Venäjän ydinalueita on oikeuttanut Frommin mainitseman hyvänlaatuisen agression Venäjän omien elintärkeiden etujen ja jopa olemassaolon puolustamiseksi, onhan USA:n labiili poliittinen tilanne ja politiikka "Make America great again" hengessä koko ajan muodostanut uhkan koko suuren Venäjän hajoittamiselle. 

Se, että Venäjää johtaa presidentti Putin, joka on sekä suhteessa omaan maansa demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan osoittautunut Frommin hyvin kuvailemaksi autoritaariseksi ja sadistiseksi poliitiseksi johtajaksi, on Ukrainaan suuntautuneen odottamattoman hyökkäyksen muodossa tuhonnut pohjaa Venäjän itsepuolustukseksi tarkoitetulta "hyvänlaatuiselta" agressiolta. 

Länsi kokee nyt käyttävänsä tätä hyvänlaatuista agressiota oikeutettuna Ukrainan ja demokratian puolustamisena. Tätä agressiota johtaa Yhdysvallat, jonka tavoitteet sekä Kiinan että Venäjän suhteen ovat jo vuosikymmeniä olleet selkeästi taloudellista ja henkistä yliotetta tavoittelevia juuri "Make America great again" hengessä. 

Agression muuttuminen hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi ja jopa ydinsodaksi on koko ajan mahdollista ja todennäköisesti yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikoihin 1960-luvun alussa. 

Kirjoitin tästä ulottuvuudesta analysoidessani prof. Bill Mitchellin kannustamana Euroopan Unionin autioritaarista peruskirjaa ja sen hengen mukaista poliittista arroganssia ja makrotaloudellista uuskeynesiläistä, sosialidemokratian vastaista asennoitumista. Nämä molemmat seikat muodostavat suuren ongelman sosialidemokratialle, mikä tilanne ei ole ensimmäinen liikkeen historiassa. Kirjoitin siitä myös ajatuspaja Tampereen Fb-sivuilla seuraavasti: 

Tämä professori William Mitchellllin arvio Euroopan Unionin uusliberaalista ja pohjimmiltaan hyvin autoritaarisesta, moniarvoisuuden ja varsinkin perinteisen sosialidemokratian suosiman kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollisuuden peruskirjatasoisesta poissulkemisesta vaihtoehtona on eurooppalaiselle sosialidemokratialle äärimmäisen vakava paikka. 

Hän kiinnittääkin huomiota - samoin kuin Tampereryhmän ajatuspajakin on tehnyt - eurooppalaisen sosialidemokratian talouspoliittiseen neuvottomuuteen tämän tilanteen edessä. Kuten prof. Mitchell huomauttaa, eurooppalainen sosialidemokratia on taipunut uusliberaaliin Euroopan Unionin taloudelliseen toimintatapaan ja on siten myös osasyyllinen koko maanosan aneemiseen taloudelliseen tilaan. 

Samalla on taivuttu mukaan Euroopan Unionin omajulisteiseen arroganssiin, jonka mukaan Euroopan Unioni muka puolustaa demokratian keskeisiä arvoja. Nykyisen eurooppalaisen poliittisen strategian kokeminen "ainoaksi oikeaksi" on ainakin minulle todella vakava poliittisen harkinnan paikka, niin monet asiat uuskeynisläisen talousajattelun, sanktioiden, vihanpidon ja sotilaallisen voimaan turvautumisen muodossa ovat ristiriidassa sosialidemokratian perinteisen arvopohjan kanssa. 

Tällaista on sattunut sosialidemokratian historiassa aikaisemminkin: Joutuminen kansalaissotaan puolueen johdon enemmistöpäätöksellä oli yli sata vuotta sitten ensimmäinen liikkeen arvopohjaa murtava tilanne. 

Joutuminen toiseen maailmansotaan ja aseisiin tarttuminen yhdessä koko 1930-luvun Suomea ja Eurooppaa riivanneen äärioikeistolaisuuden kanssa oli samalla tavalla vaikea aatteellinen vedenjakaja.

Puolueen jakautuminen 1950-luvulla johtui myös pohjimmiltaan arvoristiriidasta suhtautumisessa ennenkaikkea marxilais-leniniläiseen kommunistiseen liikkeeseen ja yhteistyöhön sen kanssa. Senkin jälkeen aika ja tapahtumat ovat murentaneet liikkeen arvopohjaa, kun osallistaminen ja osallistuminen järjestömuotoiseen toimintaan ja sitä kautta kasvavaan edustukselliseen demokratiaan on käynyt yhä heikommaksi. 

Nyt olemme joutuneet hakeutumaan läntisen suurvallan suvereenisti johtamaan sotilasliittoon ja samalla sopeutumaan sen mukaan tuomaan sotilas- ja valtapoliittiseen vaikutukseen. Kuinka liikkeelle käy näissä myllerryksissä? 

Liikkeen historiaa tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että monta kertaa on jouduttu taipumaan liikkeen arvopohjan kannalta arveluttaviin ja jopa väärään suuntaan vieviin ratkaisuihin, mutta aina on kuitenkin vähitellen onnistuttu palaamaan korostamaan liikkeen keskeisiä arvoja, osallistamista, rauhaa, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona, ja myös vahvaa valtiota yhteisen hyvinvoinnin toteuttajana.

 SDP:n Tampereen puoluekokous vei periaateohjelmalausumassaan liikettä nykyiseen, taloupoliittisesti epäanalyyttiseen suuntaan - kuinka tulee käymään syyskuun alun puoluekokouksessa Jyväskylässä? Olemmeko jo irronneet juuriltamme? Vai onko paluu yli sata vuotta kestäneeseen arvopohjan mahdollista?

Heräämistä odotellessa...

Ennen kevään eduskuntavaaleja  poliittisen keskustelun keskiöön  on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?

Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen  1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin  ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua. 

Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.

Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen  sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä. 

Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.

Valtio ja julkinen sektori edustaa  oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin  60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.

Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen. 

Amerikassa ei pelätä velkaa  vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä  nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.

USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:

123 artikla

(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)

1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden

keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,

jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan

keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.

Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä. 

Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria)  lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha  syntyy  järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.

Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen  mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa  jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan. 

Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.

USA:lla,   Kiinalla ja Japanilla  - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia. 

Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia. 

Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.

Minä odotan heräämistä...

, 2)  

Rationaalista vai irrationaalista talouspolitiikkaa?

 Tänään keskustellaan YLE:n A-studiossa taas Euroopan taloudesta ja haasteista, kehityksen esteistä ja mahdollisuuksista. Kirjoitan jo etukäteen muistiin joitakin ajatuksia joiden toivon nousevan esiin tulevissa keskusteluissa.

Eurooppa - kuten muutkin maaonosat - on suurten haasteiden edessä. Sellaisia ovat ilmasto, digitalisasaatio, näiden aikaansaama tarve uuteen teolliseen vallankumoukseen - puolustuksellisista tarpeista puhumattakaan. Kuinka kapitalistinen kilpailutalous tulee selviytymään näistä haasteista? Evatko Euroopan Unionin rakenteet sellaisessa kunnossa että ne kykynevät ratkaisemaan edessä olevia ongelmia? Onko Eurooppa perussopimuksineen niin kiinni menneessä, että se ei kykene muuttuman ja muuntautumaan?

Minua on viime vuosina kiehtonut makrotaloudellisessa ajattelussa tapahtunut muutos. Makrotaloudellisiksi yksiköiksi lasken sellaiset valtiot ja yhteisöt, joilla on käytössään oma, itsenäinen keskuspankki. Kun kultakannasta irrottiin jo lähes 50 vuotta sitten eikä uutta, sitovaa perustaa rahan arvolle ja sen säilymiselle ole olemassa, muutokset perustuvat johonkin muuhun. Suuret valuutat - kuten dollari, euro, punta ja jeni - ovat säilyttäneet uskottavuutensa kadonneesta kultakannasta huolimatta. Tietenkin kultavarannoilla on edelleen merkitystä, mutta niiden arvo perustuu myös keskeisten valuuttojen nauttimaan luottamukseen.

On tullut mukaan uusia ilmiöitä, jotka näyttävät muuttavan myös rahan luonnetta vaihdon välineenä. Enää rahatalous ei välttämättä ohjaudukaan ulkoapäin tuntemattoman voiman, Smithin "näkymättömän käden" voimasta. Mukaan on tullut omaehtoisuutta, omiin päätöksiin perustuvaa, endogeenista ohjautuvuutta. Nämä uudet piirteet tarjoavat pitkästä aikaan uusi mahdollisuuksia myös taloudelliselle demokratialle.  Rahaa luodaan tyhjästä, keskuspankin rahapoliittisilla päätöksillä tai hallituksen finanssipoliittisilla päätöksillä. Euroopan keskuspankin määrällinen elvytys  tuhansine miljardeine euroineen on tästä rahapolitiikkaa edustava "tekninen" esimerkki. Rajan hankkeiden toteuttamiselle muodostavat vain käytettävissä olevat resurssit kuten työvoima, raaka-aineet ja ympäristön ja ilmaston asettamat reunaehdot. Keskuspankki edustaa tässä muodollisesti pelkästään tekniikkaa ja hallitus/komissio poliittista tahtotilaa. Keskuspankki on sääntöpohjaisestikin poliittisista päätöksistä ja poliittisesta vaikutuksesta riippumaton, ulkopuolinen ja itsenäinen toimija. On kuitenkin aivan ilmeistä, että tiukan paikan tullen keskuspankki ja hallitus - Euroopan Unionissa EKP ja Komissio - löytävät yhteisen linjan, jos tarve sitä vaatii. 

Voidaan kysyä, onko Euroopan Unionin, USA:n tai Kiinan raha- ja finanssipolitiikka rationaalista, järkevää, tarkoituksenmukaista ja tarpeeksi välineitä antavaa edellämainmittujen suurten taloudellisten haasteiden ratkaisemiseen? 

Kiinan talousjärjestelmää pidetään autoritaarisena yhden puolueen sanelupolitiikkana, vaikka jo 1980-luvun alussa Deng Xiao Pingin aikana alettiin puhua "sosialismista kiinalaisin erityispiirtein", mikä tarkoitti yritystoiminnan hyväksymistä ja tukemista keskusvallan hyväksymissä puitteissa. Tekisi mieli käyttää ilmaisua valtion ja Kommunistisen puolueen roolista "rationaalisena autoriteettina"; tunnusomaista sille on ei ainoastaan valitun linjan hyväksyminen, vaan myös laajojen kansankerrosten samaistuminen asetettuihin tavoitteisiin.

USA pitää itseään länsimaisiin arvoihin nojautuvana demokraattisena maana, mutta monet merkit viittaavat siihen että autoritaariset rakenteet ovat palaamassa. Republikaanienm vaaliuudistukset tähtäävät siihen, että äänioikeuden saaminen, rekisteröityminen äänestäjäksi ja monet vastaavat hankkeet tekevät äänestämisestä "herrojen herkkua". Kaiken lisäksi Demokraattien enemmistö on sekä senaatissa että kongressissa hiuskarvan varassa eikä ole kirkossa kuulutettua että Joe Biden saisi todella suuren ja sinänsä valtiota yhteisenä rakenteena arvostavan infrastruktuurihankkeensa läpi presidenttikautensa aikana. Presidentti Trumpin hallintotyyli lisäsi lukuisia autoritaarisia piirteitä USA:n politiikkaan. Jos republikaanien onnistuu kesken presidenttikauden kääntää valtasuhteet edukseen ja toteuttaa rikkaita suosivaa ja köyhyyttä mitä ilmeisimmin lisäävää, polarisoivaa politiikkaa, voitaneen kuvata tätä hallintotapaa kansan kannalta "irrationaaliksi autoriteetiksi".

Euroopan Unioni? Vallitsevan käsityksen mukaan Euroopan Unioni on länsimaisen demokratian vahvimpia ja itsetuntoisimpia toteuttajia, vaikka se peruskirjassaan asettuu väheksymään demokraattista valtiota keskeisenä taloudellisena toimijana ja rakentaa toimintaansa johdonmukaisesti Lissabonin sopimuksen mukaisesti "mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan" (Artikla 2, kohta 3 Lissabonin sopimuksessa)  varaan. Tässä suhteessa Euroopan Unioni muistuttaa yksipuoluejärjestelmää, jossa valtaa keskeisesti  ja peruskirjaan nojaten annetaan demokratian ulottumattomissa olevalle markkinalle. Usko toiminnan rationaalisuuteen on koko ajan koetuksella ja Euroopan Unionia voisi suhteessa autoriteettiin kutsua "peruskirjapohjaiseksi autoriteetiksi". Esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen suuntautumisesta ja tuloksista ei kahdeksan vuoden rahankylvön jälkeen ole näkyviä merkkejä esimerkiksi investointien muodossa juurikaan nähtävissä. Kaiken lisäksi avoin keskustelu ja kirjanpito näyttää puuttuvan tästä suuresta, vuosikausia kestäneestä monetaarisesta hankkeesta.

Makrotalouden kannalta sekä USA että Euroopan Unioni ovat sisäisten ongelmiensa ja vastakohtaisuuksiensa vuoksi mannerlaattojen välisessä taloudellisessa voimainkoetuksessa osoittautumassa pikemminkin epävarmuutta luoviksi, kilpailutalouden ja kansallisen protektionismin pohjalta toimiviksi omia etuja yksipuolisesti tavoittelisiksi instituutioiksi. Sen sijaan näyttää siltä, että Kiina on onnistumassa luoda globaali finanssipoliittinen ja yhteistyöhön perustuva "Belt and Road" konsepti, jonka alaisuudessa toteutetaan mitä moninaisimpia taloudellisia hankkeita. Tottakai Kiina hakee näistä hankkeista hyötyä ja uusia mahdollisuuksia myös itselleen, mutta pelkkinä riistoon ja taloudellisten ja henkisten resurssien tyhjentämiseen niillä ei ilmeisestikään pyritä.

Kiina on vapaa noudattamaan omiin päätöksiinsä, siis valtion ja sen keskuspankin toimiin perustuvaa endogeenistta makrotalouspolitiikkaa, mikä näkyy sekä pohjattomina taloudellisina resursseina että jatkuvana valmiutena osallistua sekä monenkeskisiin että kahdenvälisiin hankkeisiin. Euroopan Unioni voi toteuttaa tällaista politiikkaa vain "kertaluonteisesti" ja perussopimuksen poikkeustilannetta tarkoittavan artiklan puitteissa. USA:n hankkeet ovat olleet tyypillisesti "America first" tyyppisiä, mikä näkyy myös onnistuneena digitaalisen globaalin vallan tavoitteluna ja myös saavuttamisena. Myös vapaakauppasopimukset ovat kehitysmaiden kannalta osoittautuneet ennenkaikkea USA:n etuja suojaaviksi juriidisiksi, monimutkaisiksi spaghettiorganisaatioiksi, joissa valta - ja ansaintamahdollisuudet - ovat viimekädessä juristeilla. 

Kuka voittaa taloudellisen kilpajuoksun globaalilla tasolla? Minkä talousmahdin autoriteetti ja uskottavuus on rationaalista ja kenen ei? 

Sitä sopii itsekunkin aika-ajoin mietiskellä.

Ulos "tuulesta temmatusta" makrotalouspolitiikasta

 Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimus on  on joutumassa tiukan analyysin kohteeksi keskusteltaessa jäsenvaltioiden budjettien kasvusta ja velkarajoista. Helsingin Sanomien ”Artikkeli vahvistaa sen, että vakaus- ja kasvusopimuksen määräykset ovat likimain tuulesta temmattuja. On erittäin erikoista, että ikään kuin sementoidaan sattumanvaraisesti laaditut velkaantumisen ja alijäämän rajat, jonka jälkeen pidetään niistä jääräpäisesti ja lähes uskonnollisesti kiinni, vaikka talous on muuttunut paljon 30 vuodessa”, sanoo Tukholman yliopiston taloustieteen professori Markus Jäntti. Hänen mielestään sopimuksen velvoitteita olisi korkea aika tarkastella tieteellisen tutkimuksen perusteella.

Ennenkuin sellaista on tulossa on tärkeää pohtia, mitä olisivat sellaiset eurooppalaiseen talouteen ja kasvuun liittyvät odotukset, jotka eivät missään tapauksessa sovi kasvu- ja vakaussopimuksen raameihin, mutta joita tarvittaisiin ja joita Euroopan Unionin pitäisi edistää.

Ensimmäinen ja tärkeä seikka on eurooppalaisen elämänmuodon heikko sosiaalinen turvallisuus ja lisääntyvä taloudellinen tasa-arvon puute ja polarisoituminen. Tämä on ollut pysyvästi niin parlamentin kuin kansalaisyhteiskunnan työlistalla, mutta toteutumatta ja varsin heikoin tuloksin. Markkinayhteiskunta porskuttaa lobbareineen ja määrällisine elvytyksineen, mutta Euroopan Unionin sosiaalinen pilari osoittaa pikemminkin huojumisen merkkejä kuin vahvistumista. Vakaus- ja kasvusopimuksen ahtaissa raameissa ei saada sellaisia rakenteellisia uudistuksia aikaiseksi, jotka nostaisivat jo pitkään köyhyydessä eläneitä ja uutta prekariaattia jaloilleen. 

Ilmastomuutos ja maapallon lämpötilojen keskimääräinen muutos osoittaa huolestuttavasti kahden asteen nousun suuntaan kuin jäämiseen alle toivotun 1,5 asteen. Huoli on valtava ja se näkyy ilmastohätätilana ja kiihkeänä vaatimuksena sitoutua yhä tiukempiin päästörajoituksiin. Teollinen muutos hiilipohjaisista polttoaineista sähköön ja vetyyn eri muodoissaan on aivan valtava muutos, jota voidaan hyvin verrata 1800-luvun alun teollisuuden läpimurtoon ja 1900-luvun öljypohjaisen polttomoottoritekniikan valtavaan vyöryyn. Nyt näistä ilmastomuutoksen aiheuttajista - maatalouden päästöt mukaanluettuna  pitäisi päästä eroon. On aivan selvää, että Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen raameissa tällaista muutosta ei saada edes käynnistettyä. Euroopan Komission Korona-pandemian nimissä ja peruskirjan salliman  poikkeusmenettelyn avulla toteutetun "Next Generation" -ohjelman puitteissa yritetään nyt 'kertaluonteisella' ratkaisulla hoitaa ilmastokriisi pois päiväjärjestyksestä. En taida olla ainoa joka pitää  tätä logiikkaa sekä horjuvana että epäuskottavana. Velat ja lainat eivät tule riittämään. Oletettavaa pikemminkin on että ilmastokriisi vaatii entistäkin nopeampia ja päättäväisempiä toimia. Olisi saatava kesytettyä vetyvoima öljyä korvaavaksi polttoaineeksi. Samoin on saatava raaka-ainekierto sellaiseksi että niukkoja luonnonvaroja kuten mineraaleja  ei tarvitsisi  kuluttaa loppuun yhden sukupolven valtavan akkutarpeen aikana.

Entä tietotekniikka ja muutos automaation ja tekoälyn maailmaan? Tämäkin on painopisteenä "Next Generation" ohjelmassa. Jo Lissabonion sopimusta hyväksyttäessä silloinen eurokomissaarimme Erkki Liikanen kaavaili esittelypuheenvuorossaan Euroopan Unionin nostamista johtavaksi tietotekniikan kehittäjämaaksi. Visioon oli tiettyjä perusteita, olihan Nokia juuri noussut yhdeksi johtavaksi tietotekniikan soveltajaksi puhelinteollisuudessa. Sitten tulivat USA:n Piilaakson uudet sovellutukset, Google, Facebook, Instagram, Twitter, Apple ja Youtube - muutamia mainitakseni - jotka tuulen nopeudella valtasivat maailman digitaaliset markkinat ja takovat nyt miljarditulosta alan edelleen kehittämiseksi. Kysymys kuuluu: onko tässä tilanteessa mahdollista kasvu- ja vakaussopimuksen puitteissa kääntää suuntaa edes jossakin määrin digitaalisesti itsenäisen Euroopan suuntaan?

Epävakaassa maailmassa nousee myös Euroopan yhteinen puolustus huolestuneen puheen ja kehittämisvisioiden teemaksi. Päinvastoin kuin mitä ETYK:n, Euroopan Turva- ja yhteistyökonferenssin yhteydessä kaavailtiin, luottamus ja liennytys eivät ole pysyneet keskeisinä periaatteina kansainvälisessä kanssakäymisessä - yhteistyöstä puhumattakaan. Vallitsee ankara kilpailu sekä taloudessa että asevarustelussa. Samalla kun Suomikin on ostamassa 10 mrd:lla uusia taisteluhävittäjiä, Ranska ja Saksa ovat päättäneet yhdessä korvata Saksassa valmistetun Eurofighter hävittäjän yhteistyössä Ranskan kanssa ja viimemainitun kehittämän Rafale-hävittäjän ympärille rakennettavan "taistelupilven" avulla. Asevarustelu - ja sen käyttö jo harjoitusolosuhteisakin - on äärimmäisen kallista puuhaa. En voi oikein kuvitella että Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen puitteissa voitaisiin rakentaa senkaltaista puolustusjärjestelmää joka vastaisi nykyajan haasteisiin. Tarvitaan uusia visioita - ja uusia ratkaisuja. 

Euroopan puolustukseen tarkoitetun "Taistelupilven" rakentaminen, mullistavia lupauksia antavan Bion-Techin mRNA:n kehittäminen ovat sellaisia suuria hankkeita, joissa EKP voi toimia monetaarisena rahoittajana samalla tavalla kuin pankkien ja yritysmarkkinan likviditeetin turvaajana.  Euroopan uuteen energiateknologiaan ja digitekniikkaan perustuvan infrastruktuurin ja palvelujen kehittäminen vaatisi puolestaan Euroopan Komissiolle mahdollisuutta finanssipolitiikan käyttämiseen ohi nykyisten raamien. Moderni Monetaarinen teoria ja sen omaksuminen nykyisen uuskeynesiläisen, so.  uusliberaalin mikroekonomian sijasta olisi se paradigmanmuutos jota nyt tarvittaisiin. Mikroekonomia on professori Bill Mitchellin MMT-oivallus kotitalouteen  yhteiskuntataloutta vertaavasta talousnäkemyksestä, etukäteissäästämisestä ja demokraattisen valtion roolin väheksymisestä. 

Euroopan Unionin kokonaisuudessa Euroopan Keskuspankki on se makrotalouspoliittinen elin, joka ei sääntöjensä mukaan "anna eikä ota vastaan neuvoja" rahapoliittisia toimia toteuttaessaan. Viimeistään vuodesta 2014 lähtien, kun EKP aloitti määrällisen elvytyksensä ja jota on tähän päivään mennessä toteutettu jo yli 4200 mrd:n euron määrällä, voidaan havaita että keskuspankki todellakin voi luoda rahaa tyhjästä, ostaa jäsenvaltioiden velkakirjoja pankkien kautta omiin taseisiinsa, jäädyttää eli sterilisoida ne niin että niistä ei tarvitse maksaa korkoa eikä lunastaa niitä takaisin määräajan koittaesssa. Määrällisestä elvytyksestä yhdessä inflaation hillinnän ja korkokannan säätelyn kanssa on muodostunut EKP:lle  sen omiin päätöksiin perustuva endogeeninen väline jolla se pystyy rahoittamaan pankkeja ja markkinaa. Sama ei koske Euroopan komission finanssipolitiikkaa ja suoraa taloudellista tukea jäsenvaltioille. Se on kielletty jyrkästi konsolidoidussa perussopimuksessa ja estää tehokkaasti modernin  finanssipolitiikan toteuttamisen Euroopan Unionissa. 

Vielä yksi suurta muutosta puoltava näkökohta. Se on Afrikan nopea nousu väkirikkaaksi 'nuoreksi mantereeksi', jolla oman kulttuurin säilyttäminen ja itsenäinen vauraus olisi mitä tärkein asia. Alistuminen suurten valtablokkien alihankkijaksi ja jatkuvasti ryövätyksi maanosaksi  ei voi olla toimiva visio tulevaisuuden maailmassa, ei edes mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan nimissä. Se tarkoittaisi jatkuvaan massasiirtolaisuuden hallitsematonta ja epätoivottavaa tulvaa. Keskinäisen kilpailun sijasta Afrikan on sekä kansoina että kokonaisuutena päästävä nopeasti käyttämään omia resurssejaan, työvoimaa, ekologisia energiaratkaisuja ja kehittämään vaurautta omista lähtökohdistaan. Minä toivoisin että Afrikka löytäisi oman poliittisen hallintonsa ja oman, endogeenista raha- ja finanssipolitiikkaa kehittävän keskuspankkinsa kasvaakseen täysin tasavertaiseksi toimijaksi tulevaisuuden maailmassa. Euroopan Komission kansainvälisten kumppanuuksien komissaari on Jutta Urpilainen, jolla on kokemusta myös toiminnasta Suomen Pankin hallinnossa. Uskaltaisikohan toivoa edelläkuvatun vision sisältymistä myös Jutta Urpilaisen strategiaan?