Vihapuhe ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media on nostanut esiin uuden käsitteen - "vihapuhe". Kukapa meistä ei olisi joutunut 'tökätyksi' tai tölväistyksi Facebookissa, Twitterissä tai jossakin muussa sosiaalisen median ilmenemismuodossa samaan tapaan kuin työyhteisön pikkujouluissa tai muussa vapaamuotoisessa tilaisuudessa.

On vaadittu myös vihapuheen kieltämistä ja ennenkaikkea omaa 'sosiaalista kontrollia', hyvissä tavoissa pysyttelemistä, toisen koskemattomuuden loukkaamattomuutta.

Ongelma ei liene ihan näin helposti voitettavissa. Tapa jolla ilmaisemme itseämme, on kiinteästi sidoksissa ympäröivän maailman odotuksiin. Tavallisesti yritämme tehdä 'hyvän vaikutuksen', eli pyrimme käyttäytymään odotusten mukaisesti. Työpaikkahaastattelu tai seurustelutilanne lienevät hyviä esimerkkejä itsensä 'stailaamisesta' sellaiseen malliin, jonka odotamme olevan hyväksi itsellemme ja menestyksellemme. Omat, todelliset tunteet ja odotukset eivät silloin ole ensisijaisia, keskeistä on ulkopuolisen maailman meille asettamat vaatimukset.

Frankfurtin koulun tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm puhuu ihmisen tietoisesta ja tiedostamattomasta olemisen tasosta; kaikki meidän toiveemme ja pyrkimyksemme eivät ole yleisesti hyväksyttyjä ja siksi ne pyritään torjumaan, tunkemaan pois tietoisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä pyrkimykset kokonaan häviäisivät. Ihminen voi pyrkiä hyvään tai pahaan; olosuhteet joissa elämme ja kasvamme vaikuttavat suuresti suuntautumiseemme.  Erityisesti 'vapaan assosiaation' tilassa pyrkivät esiin ne luonteenpiirteet ja asenteet, jotka kertovat todellisesta olemuksestamme ulospäin tarjotun ulkoisen esiintymisen sijasta.

Miten vapaa assosiatio ilmenee? Joissakin erityistilanteissa ihmisen käyttäytyminen muuttuu kokonaan toiseksi, mitä hän normaalioloissa esittää. Tunnettua on esim. humalatilassa  ilmenevä agressiivisuus ja väkivalta, mustasukkaisuus, pöyhkeily, arvaamaton toimintatapa. Nuori rakkaus saattaa avioliiton solmimisen jälkeen muuttua yhtäkkiä painajaiseksi, kun rakkauden ja ymmärtämisen sijasta kiihokkeena olikin voimakas toisen omistamisen halu ja hallitsematon mustasukkaisuus. Perhepiirissä ilmaistaan usein asioita jotka eivät siedä päivänvaloa - tällaista on esimerkiksi perheväkivalta. Unissa nousee esiin mielihaluja ja toimintatapoja, joista on itsekin yllättynyt.  Vapaan assosiaation tilassa ihminen ilmaisee todellisia eikä vain rationalisoituja, ympäristön vaatimuksiin sovellettuja 'hyväksyttäviä' asenteita ja arvoja. Entä sosiaalinen media?

Sosiaalinen media näyttää luoneen uuden vapaan assosiaation tilan, jossa ei tarvitse esittää itseään hyväksyttävänä, vaan jossa voi purkaa todellisia, usein piilossa pidettyjä tuntemuksiaan. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm pitää vapaan assosiaation tilaa tärkeänä todellisten tunteiden ja motiivien paljastajana. Hän kirjoittaa: "Psykoanalyysi on ensisijaisesti menetelmä, jonka avulla henkilö pyrkii paljastamaan tämän alkuperäisen minän. "Vapaa assosioiminen" merkitsee sitä, että ilmaistaan tunteet ja ajatukset, kerrotaan totuus; totuus ei tällöin sisällä vain sitä mitä sanotaan ja ajatellaan, vaan ennenkaikea, että pyritään ajattelemaan alkuperäisiä ajatuksia, eikä sellaisia joita henkilö arvelee itseltään odotettavan. Freud kiinnitti erityistä huomiota 'pahojen' seikkojen torjumiseen.Tuntuu siltä, ettei hän kylliksi ottanut huomioon sitä, missä määrin myös 'hyvät' asiat ovat torjunnan kohteena." (Erich Fromm: Vaarallinen vapaus, s. 194 alaviite, 1962).
Samassa yhteydessä Fromm kirjoittaa 'valeminän' ja 'todellisen minän' välisestä erosta:"Tämä sieluntoimintojen korvaaminen epäaidoilla vie lopulta siihen, että alkuperäinen korvataan valeminällä. Alkuperäinen, aito minä on sielullisten toimintojen alkuunpanija. Valeminä on vain agentti, joka edustaa sitä osaa jota henkilön odotetaan esittävän, ja tämän edustustehtävän se suorittaa kyseisen henkilön aidon minän nimissä. Ihmisellä voi olla monta roolia ja henkilökohtaisesti hän voi olla vakuuttunut, että jokaisessa näistä rooleista hän on 'hän'. Todellisuudessa hän kaikissa näissä rooleissa on se mikä hänen odotetaan olevan ja useilla ihmisillä, ellei peräti enimmillä, aito ja alkuperäinen minä korvautuu valeminällä.  Jokus unissa, kuvitteluissa tai kun henkilö on juonut, osa alkuperäistä minää voi tulla esiin, hänellä voi olla tunteita ja ajatuksia, joita hän ei enää vuosiin ole kokenut. Usein ne ovat huonoja tunteita ja ajatuksia, jotka hän on torjunut sen takia että on niitä hävennyt tai pelännyt. Toisinaan ne kuitenkin saattavat olla parasta mitä hänessä on ja hän on torjunut ne pelätessään niiden voivan olla naurettavia tai herättävän suuttumusta."

Vaatisi pitkää kirjoitusta sen kuvaamiseksi, miten tärkeänä Erich Fromm pitää vapaan assosiaation merkitystä henkilön, kansanryhmän tai jopa kokonaisen kansakunnan luonteenladun, 'yhteiskuntaluonteen' tutkimisessa. Kuvaavaa on että keskeisessä, jo 1930-luvulla tehdyssä, myös 'vapaata assosiaatiota' kenttätutkimuksessa käyttäessään Fromm päätyi tulokseen, että Saksan työväenliike ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin ja natsismin valtaannousua. Suuren enemmistön asenteet ja arvot olivat todellisuudessa samansuuntaisia Hitlerin autoritaarisen ja tuhosuuntaisen luonteenpiirteistön kanssa. Se selitti myös natsi-Saksan nopean nousun valtaapitäväksi voimaksi.

Kun siis kansa vihaa, nujertaa, uhkailee ja pelottelee sosiaalisessa mediassa, twiiteissä ja Facebookissa, mistä se kertoo? Se kertoo siitä, että hyvin peitetyn ulkoisen esiintymisasun alla on vakavia epäproduktiivisia, patologisia painetiloja, erilaisia ei-hyväksyttynä pidettyjä arvostuksia jotka pyrkivät tässä sosiaalisen median tarjoamassa 'vapaan assosiaation' tilassa  esilletulooon ja - jos olosuhteet - sen esimerkiksi vaaleissa sallivat - nousta alitajunnasta uudelleen tietoisuuteen ja tietoisen henkilökohtaisen ilmaisemisen, toiminnan ja poliittisen lähestymistavan muodoksi. Kysymys voi olla halusta omistaa äärettömästi, alistaa tai alistua, käyttää väkivaltaisia ratkaisumalleja,  huijata populistisilla toimintatavoilla tai jopa saattaa toimimattomaksi tai hengettömäksi jokin kansanryhmä tai toimintaulottuvuus joka ei sovi omaan, epäproduktiividseksi luonnehdittavaan 'todelliseen' minään ja sen motiiveihin.

Kyllä myös hyvälaatuiset motiivit, tunteet ja ajatukset voivat tulla torjutuiksi; tässä yhteydessä tekisi mieli mainita kansan 'hiljainen enemmistö' joka välttelee ilmaisemasta todellisia mielipiteitään - myös siinä tapauksessa, että ne saattaisivat olla todella myönteisiä ja produktiivisia yhteisön, kansakunnan tai jopa koko mantereella vallitsevan yleisen ilmapiirin kannalta. Pelätään olla eri mieltä, tulla merkityksi 'erikoiseksi', epänormaaliksi, naurettavaksi tai jopa hulluksi. Tämä johtaa vastaanottavaan,  alistuvaan autoritaariseen elämäntapaan, jota voi kutsua 'automaattiseksi yhdenmukaisuudeksi'.

Kyllä sosiaalisesta mediasta löytää myös elämää ylläpitäviä, spontaanisti ilmaistuja, vapauttavia ulostuloja. Myös omasta hakeutumisesta johonkin viitekehykseen tai 'kuplaan' riippuu, millaisia herätteitä sosiaalisen median vapaasta assosiaatiotilasta saa.

Sosiaalisen median vihapuhe, agressiivisuus, uhkailu ja pelottelu on sanan sosiaalipsykologisessa mielessä tosiasiassa mitä tärkein tietolähde. Normaalioloissa tuo tunnetila saattaa vain vilahtaa ilmeissä tai eleissä, sosiaalisen median käytössä oman tietokoneen tai puhelimen kanssa ilmaisut saavat yhtäkkiä selkeitä ja karkeita, henkilön todellista minää ilmaisevia muotoja. Sosiaalinen media ei unohda mitään; oman Facebook-sivun seinältä ja toimintalokista voi käydä katsomassa, minkälainen luonteenlaatu normaaliksi katsottavan tavallisen ihmisen alitajunnasta löytyy. Uskon myös, että sosiaalipsykologinen tutkimus voi tulevaisuudessa kertoa paljon siitä, mikä tätä kansakuntaa todellisuudessa 'riivaa' tai kannustaa. Mitä epäproduktiivisen elämänmuodon piirteet ovat yleisimpiä? Halu omistaa yhä enemmän ja enemmän? Vakaa halu kurittaa ja nöyryyttää, asettaa sanktioita ja edellyttää tällä tavoin taipumista, tuloksia? Intohimo hauskuuttaa populistisella huulenheitolla ja rohkaista muitakin tulemaan 'ulos kaapista'? Ja vihdoin: välinpitämättömyys elämästä, yhteisestä ihmisyydestä, yhä ilmeisemmästä yhteisestä kohtalosta tällä ainutlaatuisella planeetalla?

Mitä sitten olisivat produktiiviset vapaan assosiaation ilmenemismuodot? Sellaiseksi kuvittelen spontaanisti itseään ilmaisevan, uusia 'löytöjä' alitajunnastaan tekevän, ympäristöään rikastuttavan ja ulospäin energiaa ja voimaa säteilevän, ihmisenä olemisen ja vapauden valtakuntaa jatkuvasti omalla toiminnallaan laajentavan  kansalaisen.

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Tuo ilmi voimavarojasi!

Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.