"Ei koskaan voi olla jo tänään"....

"On aika voittaa kapitalismi. Elämme talousfeodalismissa, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan tai sosiaalisen markkinatalouden kanssa. Ja innovaatioista, jotka toisivat ratkaisuja meille todella tärkeisiin ongelmiin ja veisivät eteenpäin, ei kuulu mitään. Kuinka voi olla niin, että veronmaksajien elinkeinoelämälle rahoittamat innovaatiot  tekevät yksityiset yrittäjät rikkaiksi, jopa silloin kun ne toimivat yhteistä hyvinvointia vastaan? Meidän täytyy palkita  lahjakkuutta ja aitoja tuloksia sekä tukea toimijoita joilla on hyviä ideoita."

Sain vuonna 2016 Wienissä elävältä tyttäreltäni lahjaksi taloutta käsittelevän kirjan nimeltään "Rikkaus ilman ahneutta"; kirjan kirjottaja oli promovoitu taloustieteilijä, publisisti ja poliitikko Sahra Wagenknecht, juuri Saksan vasemmistopuolueen die Linken puheenjohtajaksi valittu "uuden Rosa Luxemburgin" nimimyyttiä kantava, puoliksi iranilaistaustainen, provokatiivisen kaunis nainen. Ylläkuvattu lainaus on kirjan kansilehdeltä. Kirja saattaa nousta uudestaan keskusteluun nyt, kun tuo saman naisen nimen ympärille perustettu uusi puolue BSW - Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto" on saavuttanut merkittäviä tuloksia tämän syksyn osavaltiovaaleissa Saksassa, viimeksi viikonvaihteessa Brandenburgin osavaltiossa. 

Vasemmistolainen saksalainen Tageszeitung TAZ kirjoitti Saksan Brandenburgin osavaltion vaalitulosten selvittyä ja SPD:n voitettua niukasti mutta selvästi 30,9%:n kannatuksella tässä Berliin on ympärillä olevassa osavaltiossa:

"Tehty! Viimeiset kolmesta harmahtavan sinertävän osavaltion vaaleista idässä on ohi. SPD nousi ensimmäiselle sijalle viime hetkellä. Hei Dietmar Woidke! Siitä huolimatta AfD on jälleen vakiinnuttanut asemansa kansanpuolueena lähellä 30 prosentin rajaa . Toivottavasti tulokset ovat keväällä Hampurissa maltillisempia. Mutta Brandenburgin vaalit vahvistavat useita suuntauksia ja ovat varoitusmerkki vuoden kuluttua pidettäville liittovaltion vaaleille.

BSW ohitti CDU:n...

Tutkimuksissa oli jo nähty "Sahra Wagenknecht Allianssi" kaksinumeroisena. 12 prosentilla se pääsee nyt ensimmäistä kertaa Potsdamin osavaltion parlamenttiin. Vihreät ja vasemmistopuolue, joista monet BSW:n jäsenet tulevat, ovat kaukana jäljessä. Vasemmistopuolue Linke putoaa osavaltion parlamentista...

BSW on myös tämän Brandenburgin tuloksen velkaa täysin hänen mukaansa nimetyn puolueen 55-vuotiaan perustajan ja johtajan karismaa. Kuten aiemmin Sachsenissa ja Thüringenissä, Wagenknecht oli jälleen kaikkialla läsnä useissa julisteissa Brandenburgissa ja oli kiistaton väkijoukkojen vetäjä BSW:n vaalikampanjan tapahtumissa neljässä valitussa kaupungissa - Brandenburg an der Havelissa, Frankfurt an der Oderissa, Cottbusissa ja osavaltion pääkaupungissa, Potsdamissa."

Brandenburgin BSW:n kärkiehdokas, 61-vuotias Robert Crumbach, on selvästi puoluejohtajansa varjossa. Ryppyinen työtuomari työskenteli SPD:ssä 40 vuotta ennen kuin hän liittyi Wagenknechtiin, ja hänet nimettiin välittömästi sen osavaltion pomoksi ja parhaaksi ehdokkaaksi.

Vaalituloksen jälkeen Brandenburgin osavaltion pääministeri ja osavaltion SPD:n puhenjohtaja Dietmar Woldke totesi heti, että vaalitulos on otettava vakavasti, jos mielitään välttyö oikeistolaiselta, natsihenkiseltä ja autoritaariselta komentovaltiolta. 

Entinen pohja ei enäää hallituksessa toimi, koska Wagenknechtin "Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto BSW" ohitti kannatuksessa kristillisdemokraattisen, perinteisen oikeistokonservatiivisen CDU-puolueen. BSW:n kanssa on siten myös neuvoteltava. 

Väitteet siitä, ettän sen arvot olisivat "laitavasemmistolaisia" ei mielestäni pidä paikkaansa. Tosiasiassa ne ovat hyvin lähellä perinteisiä sosialidemokraattisia arvoja. Taloudessa on asetettava kansan suuren enemmistön tarpeet etusijalle. Tämä tarkoittaa eläketason parantamista, (Saksassa "Rente" joka vastaa minimitoimeentuloa 45 työvuoden jälkeen), pakolaisvirran (Lähi-itä, Adrikka ja nyt valtava määrä ukrainalaisia) rajoittamista, koska Saksan heikko julkinen infra ei voi tarjota lisääntyvälle pakolaismäärälle peruspalvelua, päiväkoteja, kouluja, asuntoja ja koko palvelujen spektriä. 

BSW:n kohdalla ei ole kysymys ulkomaalaisvihasta, vaan reaalisten mahdollisuuksien huomioonottamisesta. Elintaso on kääntynyt Saksassa inflaation ja mm. autoteollisuuden kilpailukyvin romahtamisen johdosta laskuun. Syynä on noudatettu agressiivinen, sosialidemokratialle näihin päiviin saakka tuntematon sanktio- ja rangaistuksiin perustuva talouspolitiikka, joka viimeisten viidentoista vuoden aikana on otettu käyttöön myös ulkopolitiikssaa.

Luopuminen luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvasta päälinjasta johti lopulta NATO-laajentumistavoitteiden myötä energiavirtojen tyrehtymiseen ja sotaan Europassa ja edelleen koko Eurooppaaa kohdanneeseen tarjontainflaatioon. 

Jos Saksa haluaa selvitä, sota Ukrainassa on saatava päätökseen ja on yritettävä korjata se mitä lyhyessä ajassa on perusteellisesti tuhottu. Myöskään Wagenknecht ei ole autoritaarisena ja tuhosuuntaisena pitämänsä Putinin kannattaja. Putinia tietenkin vihataan, mutta Venäjän historia on täynnä verisiä ja tuhosuuntaisia hallitsijoita. Ainoan poikkeuksen muodostaa Gorbatshov, joka halusi Glasnostia ja neuvotteli Reaganin kanssa sopimuksen siitä että NATO ei laajenisi pidemmälle kohden Venäjää. Länsi tietenkin petti nämä lupaukset alta aikayksikön, enkä usko että länsimaistyyppinen humanistinen valtiojohtaja voisi menestyä Venäjällä.

 Wagenknecht kuitenkin vaatii sodan jo nyt valtavan kaatuneiden ja haavoittuneiden määränkin vuoksi sotaa ylläpitävien toimien pysäyttämistä ja paluuta neuvottelupöytään. Kuinka suuresta menetyksestä on kysymys, jos Ukraina menettää aina Venäjä-mielisyydestään tunnetut Luhanskin ja Donetskin alueet? 

Lisäksi suuren ongelman muodostaa koko eurooppalainen makrotalousarkkitehtuuri, joka ei tarjoa tukea hädässäoleville jäsenmaille vaan uhkaa kiristää tilanteen kansalaisten kannalta kestämättömäksi, samalla kun USA, Kiina, Japani ja Kanada ovat voittamassa kilpailun makrotalousalueiden välillä.Näitä kysymyksiä  pohtii myös Brandenburgin pääministeri Dietmar Woidke vakavassa kannanotossaan. 

Afd hakee vastauksia perhepiireissä ja sosiaalisissa suhteissa pitkään maanalaisena pysyneistä 1930-luvun esi-isien arvoista, jotka ovat sekä sosialidemokratialle että Wagenknechtille pelottavia kauhukuvia.

Tulee väkisinkin mieleen Bertold Brechtin kuuluisa, vallankumousta enteilevä oman aikansa "twiitti": "Ei koskaan voi olla jo tänään".

Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Loppuunpalanut?

Kuva der Spiegelin nr. 50/2019 kannesta

Joulukuun alussa 2019 saksalainen viikkolehti der Spiegel (nr. 50, 7.12. 2019) julkaisi laajan pääartikkelin Saksan SPD:stä ja sen tilasta. Lehden kansikuvan teema oli valittu samasta aiheesta ja sen sanoma on karu: saksalainen sosialidemokratia on loppuunpalanut. Lehti kysyi etusivullaan: "Kuka vielä tarvitsee SPD:tä? Lehti nimeää artikkelinsa tietynlaiseksi psykologiseksi analyysiksi, "psykogrammiksi" hämmentyneen puolueen tilasta.

Lehti aloittaa tarinansa Saksan SPD:n jatkuvasti ja vuosikaupalla häviämistä vaaleista. Viimeisimmät vaalit on pidetty marraskuussa 2019  Thüringenin osavaltiossa. Maapäivävaalit ovat takana ja puoluen maapäiväryhmä istuu sille liian isoksi käyneessä salissa. Kannatus on pudonnut 8,2 prosenttiin ja viiden prosentin äänirajakynnys häämöttää jo edessä. Tunnelma on surullinen, loukkaantunut, epätodellinen.

Valtuutettu Hey muistaa vielä ajan, jolloin hänet valittiin maapäivävaltuutetuksi suoran 38,2 prosentin kannatuksella. Nyt on vaikeuksia enää pitää yhteyttä maapäivien kaikkiin vaalipiireihin. Heyn mielestä puolue on päätynyt puhumaan liian paljon pehmeistä arvoista, kovaan todellisuuteen liittyvä on jäänyt taka-alalle.

Tässä kokouksessa ei vielä tiedetä, että Olaf Scholz, SPD:n valtionvarainministeri ja Klara Geywitz tulevat parina häviämään puolueen johtajaparista käytävän vaalin. Voittajiksi selviytyvät entinen osavaltioministeri D.  Norbert Walter-Borjans ja Saskia Esken. Hey pitää pitkään - melkein puoli vuotta - jatkunutta puheenjohtajavaalia ajanhukkana ja sen aikana ilmaistua halua irtautua liittovaltion koalitiohallituksesta vahingollisena. Hey ei koe hyvänä sitä, että puolue yrittää lyhyin väliajoin ja johtoa vaihtamalla löytää uudelleen itsensä. "Tyhjiä fraaseja heitetään keskusteluun ja lopputulokseksi jää vain hästäkki #Uudistuminen. Pitäisi suuntautua enemmän kansan arkipäivään liittyviin asioihin, koulujen ja kokoontumispaikkojen (Kneipe ) sulkemisiin, bussilinjojen lakkauttamiseen, kaukolämmön lopettamisiin. Julkiset palvelut eivät toimi, kaupat häviävät. SPD:n pitäisi tarttua näihin 'haiseviin' tosiasioihin."

SPD:n kannatus on laskenut kaikkialla Saksassa ja mielipidetiedusteluissa 72 prosenttia vastaajista valitsee vaihtoehdon, jonka mukaan "SPD ei tiedä mitä varten se oikeastaan on olemassa". Puhe 'haisevasta' tosiasiasta on itse asiassa sitaatti vuodelta 2009 silloisen SPD:n puheenjohtajan Sigmar Gabrielin puheesta jossa hän piti vaaleissa hävinneen SPD:n tilannetta historiallisena tappiona. "Me olemme hävinneet kaikkialla ja kaikissa kysymyksissä. Tällä tavalla käy puolueelle, jolla ei ole havaittavaa profiilia."

"Uudet aloitukset" eivät ole onnistuneet. Sitä lupasi mm. Martin Schulz syksyllä 2017, mutta tuloksena oli katastrofi. "SPD ei huolehdi riittävästi asioista jotka koskevat tavallista kansalaista." Huonompaa todistusta ei lehden mukaan puolue voi saada. Näin on käynyt kaikkialla Saksassa. Hampurissa tappiot ovat pienimpiä -2.8 prosenttia, mutta Thûringenissä ja Brandenburgissa entisen Itä-Saksan puolella prosentit ylittävät kaksikymmentä. Lehti julkaisee kartan eri osavaltioiden tilanteesta ja valtasuhteista.

Näyttää siltä että toinen saksalainen valtapuolue CDU on levittäytynyt perinteiselle sosialidemokraattien tontille samaan aikaan kun tämä on 1960-luvulta lähtien yrittänyt suuntauta keskiluokan suuntaan, luopunut ideologisesta painolastista, joka vielä sodan jälkeen näkyi Karl Marxin kuvina julisteissa, toveri-nimityksen käytössä, luokkataistelusta puhumisena. Alettiin puhua sosiaalisesta markkinataloudesta. Sosialidemokratia teki käännöksen, irtautui vasemmistolaisista mielikuvista ja suuntasi keskustaan. Tämä on tuottanut tulosta vain kerran, kun SPD ja vihreät pääsivät muodostamaan  hallituskoalition  vuonna 1997.

Lehti on käynyt seuraamassa nuorsosialistien (Jusos) kokousta Bad Godesbergissa, jossa piirretään teemapilviä ja pohditaan, miltä nuorekkaan kaupungin tulisi näyttää. Teeman otsikoksi valitaan "Feministinen kaupunki". Osanottajat ovat pääosin opiskelijoita, nuoria työntekijöitä ei joukosta löydy.

Wanhoja Tovereita vastaava työyhteisö on SPD:ssä nimeltään "60+", jossa kokeneet puoluekonkarit, yhteiskunnallisissa tehtävissä ansioituneet ja poliittisissa tehtävissä järjestöelämässä toimineet kokoontuvat ja vaihtavat ajatuksiaan. Korkeita eläkkeelläolevia virkamiehiä, jotka ovat aikanaan toimineet vallan keskuksissa ja mielellään muistelevat mielenkiintoisia tapahtumia menneiltä vuosilta. Koko mennyt vuosisata nousee uudelleen esille, natsiajan taistelut ja kohtalot. Täältä löytyvät myös perinteisen sosialidemokratian kaikkein kiihkeimmät puolustajat. Mediaa syytetään sosialidemokratian alaspainamisesta,  mobbaamisesta ja tilan tekemisestä uhkaavassa nousussa oleville oikeistovoimille. Veteraaniryhmän puheenjohtaja Lothar Binding on itse toiminut liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän talouspoliittisena asiantuntijana. Välttäen jyrkkiä ilmaisuja hän toteaa, että Agenda 2010, jossa liittokansleri Schröderin johdolla toteutettiin ns. Harz IV sosiaaliset leikkaukset ja uudenlainen, perusturvaa leikkaava lähestymistapa, "on monen mielestä vahingoittanut meidän syvintä sisintämme".  Binding toivoo Saksan asettuvan voimakkaasti rauhanomaisten ratkaisujen puolelle maailman konflikteissa, uutta myönteisempää suhdetta on haettava Venäjään, on haettava "paradoksaalista interventiota" eli tavanomaisesta poikkeavia, rohkeita ratkaisuja. Hä puhuu kansalaisvakuutuksesta sosiaaliturvan seuraavana askeleena ja työelämävakuutuksesta, jossa haetaan tasapainoa hyvin ja huonosti pärjäävien välillä. Kun klassinen työ katoaa, on vaarana ajautuminen 80/20 yhteiskuntaan, jossa yksi viidesosa putoaa kokonaan kelkasta. Hiilipohjaiseista polttoaineista on luovuttava. Edessä on suuri muutos digitaalisen aikakauden koittaessa, "itseasiassa ei-staattinen tila jossa muutokset seuraavat toinen toisiaan".

Entä äärioikeistolainen vaihtoehtopuolue Afd? Lothar Binding ärtyy tavatessaan kansalaisia jotka purkavat pettymystään valitsemalla vaaleissa ASfD:n.  Hän kysyy:" Jos pidät minua huonona, niin miksi valitset sijaan sellaisen joka on vielä huonompi?" Bindingin mukaan ratkaisuna ei ole kuukausia kestävät puheenjohtajavalinnat, alati esiteltävät uudet ohjelmat, uudistumisprosesit, ilmaanheitetyt villit ideat, vaan rauha, kärsivällisyys, uskottavuus, uusi luottamus. "Tarvitaan johtajahahmoa, jonka persoonassa  ja karismassa nämä ominaisuudet ihannetapauksessa onnellisella tavalla yhtyvät. "
---
Näin siis der Spiegel saksalaisen sosialidemokratian tilasta loppuvuodesta 2019. Saksa kiinnostaa meitä maana, joka on historiasssaan tuottanut ääripäitä sekä pahassa että hyvässä.  Hitlerin natsi-Saksa painaa edelleen mobbauksineen ja nekrofiilisine yhteiskuntaluonteineen leimaansa tietyllä tavalla vielä jälkipolviinkin ja voi muodostaa uhkan koko maanosalle. Mutta tuo maa tuotti myös valistusajan hengessä suuria ajattelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljen eurooppalaiseen ajatteluun. Karl Marx ei ole vieläkään mikään kuollut koira; hänen  yhteiskuntaa koskevat visionsa radikaalin asennoitumisen ja toiminnan muodossa elähdyttävät meitä tänäkin päivänä - ajattelen tässä ilmastomuutoksen johdosta edellytettyjä elämäntapamuutoksia. Hänen loppuunsattamatta jäänyttä ihmiskuvaansa täydentää mm. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia, joka nostaa ihmisen käyttäytymisen keskeiseksi vaikuttimeksi elämään liittyvän epävarmuuden seksuaalisen motiivin sijasta. Tässä suhteessa se onnistuu yhdistämään Marxin yhteiskuntavision  ja itävaltalaisen Sigmund Freudin psykonalyysin elähdyttävällä ja pitkälle tulevaisuteen vaikuttavalla tavalla.

Entä saksalainen - ja myös - sosialidemokratia? Hyötyykö se maansa vahvasta filosofisesta kulttuuriperinteestä? Olisiko niin että poliittinen likinäköisyys suhteessa omaan perintöön estää näkemästä metsää puilta? Onko mahdollista löytää toimintatapa, jossa 'onnellisella tavalla' yhtyvät puolueen perusarvot, rauha, kärsivällisyys, uskottavuus ja uusi luottamus?

Saksa nolla?

Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)

Kun kukaan ei luota kehenkään

Saksan SPD:n tilanteeseen vaikuttaa edelleen Saksan kahtiajakautuminen ja DDR:n puolella toteutettu "autoritaarinen monipuoluejärjestelmä". Siellähän ei kaikkia puolueita lakkautettu, vaan perustettiin vuonna 1949 DDR:n Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheispartei Deutschlands SED), johon kaikkien puolueiden piti kuulua. Itä-Saksan sosialidemokraattinen puolue liittyi siihen Otto Grotewohlin johdolla. Länsi-Saksan SPD ei koskaan hyväksynyt tätä alisteista asemaa Saksan Kommunistisen puolueen enemmistönä sanelemille "sosialistisille" päämäärille. Demokratiaan kuuluu poliittisesti itsenäisten puolueiden oikeus omaan ohjelmalliseen työhön ja myös vastuunottoon omien arvopäämäärien ja ohjelmallisten tavoitteiden  toteuttamiseksi sitten kun poliittinen demolkratia antaa siihen mahdollisuuden.

Berliinin muurin murruttua Sosialistinen yhtenäisyysrintama hajosi ja sosialidemokraattiset yhdistykset perustettiin uudelleen SPD:n alaisuuteen. Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen raunioille syntyi vasemmistopuolue die Linke, jota Saksan liittopäivien muut puolueet eivät ole hyväksyneet hallituskumppaniksi - päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa Suomen Kansan Demokraattisen liiton jäsenenä olleet kommunistit ja kansandemokraatit otettiin mukaan Rafael Paasion vasemmistoenemmistöiseen hallitukseen   jo 1960-luvulla.

Saksan SPD on sittemmin ollut mukana monissa  hallituskoalitioissa, useita kertoja konservatiivisen pääpuolueyhdistelmän CDU:n ja CSU:n kanssa. Tämä DDR:n ajoista alkanut katkera risriita näkyy edelleen saksalaisen sosialidemokratian kielteisenä suhtautumisena Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen  perilliseen die Linkeen. Hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa on puolestaan johtanut siihen, että die Linken riveissä luottamus SPD:hen on vähäistä ja vastakkainasettelu tästä johtuen pysyvää.

Kuitenkin itäisellä puolella Thüringenin osavaltiossa harrastetaan jo puna-puna-vihreää (R2G) yhteistyötä ja Berliinissä on periaatteessa yhteistoiminta etenemässä yhteisen hallituspolitiikan toteuttamiseen vapaavaltio Berliiniä vahvistamalla, ei äärimmäisen raskaalla ja ahdistavalla säästäpolitiikalla ja valtion heikentämisellä - joka on konservatiivileirin ideologinen pääsanoma. Tämä kysymys hallitusyhteistyöstä osavaltioissa jakaa sisäisesti myös Saksan SPD:tä. Hallitusyhteistyössä seura tekee kaltaisekseen ja niinpä esimerkiksi puolustusyhteistyössä tai Eurooppakysymyksissä SPD ei ole kyseenalaistanut "läntisen arvoyhteisön" politiikkaa NATOssa tai Euroopan Unionin peruskirjan konsolidoitua periaatetta markkinoiden vahvasta, jopa etuoikeutetusta asemasta suhteessa demokraattiseen valtioon.

Sosialidemokratian alisteinen asema DDR:ssä suhteessa Saksan Kommunistisen Puolueen sanelemaan linjaan SED:ssa aiheuttti siis pysyvän vamman länsisaksalaisen sosialidemokratian sieluun, mutta vastaavanlainen ehdoton alistuminen markkina-arvojen ehdoilla toimivaan Euroopan Unioniin - joka sekin on saksalaisen ideologisen ajattelutavan ilmentymä - ei ole sitä ainakaan toistaiseksi aiheuttanut. Tosin ei myöskään SPD:n vasemmalta laidalta eikä myöskään die Linken piiristä ole kuulunut Euroopan Unionin peruskirjaan kohdistuvaa kritiikkiä, mikä sekin puhuu jonkinlaisesta historiallisesta sokeudesta saksalaisessa mielenlaadussa.

Seuraukset ovat saksalaisen vasemmiston kannalta olleet kohtalokkaita. Molemminpuolinen epäluottamus on poikinut lisää epäluottamusta myös omia johtajia kohtaan niin SPD:ssä kuin myös die Linken piirissä. Sen ytimeen kuuluu myös Oscar Lafontaine, entinen sosialidemokraattinen Saarbrückenin pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka sitten erosi SPD:stä ja liittyi die Linken riveihin. Hän on löytänyt henegenheimolaisen ja rakastetun die Linken sosialistista arvoperintöä jatkavasta Sahra Wagenknechtistä, Rosa Luxemburgin manttelinperijästä. Oscar Lafontaine ja Sahra Wagenknecht ovat äskettäin perustaneet kokoomaliikkeen nimeltä "Aufstehen", joka kokoaa sekä die Linken että SDP:n riveistä vallitsevaan menoon tyytymättömiä voimia yhteen. Mukana on myös Nuorsosialistien Kevin Kühnert, joka kuitenkin näyttää odottavan vanhan polven väistymistä SPD:n johdiosta enemmän kuin yhteistä vasemmistorintamaa. SPD:n puolella pelätään tämän kokoomaliikkeen edustavan vanhaa DDR:n kommunistista yhtenäisyyspuolueen perintöä, mikä siten muodostaa uuden mielipiteitä jakavan ja mahdollista yhteistyötä vaikeuttavan ongelman.

Erikoista SPD:ssä on puolueen kokouksissa on siellä käytettävä voimakkaan retoorinen, vanhaa sosialidemokraattista traditiota painottava esiintyminen - ja sen jälkeinen palaaminen perinteiseen koalitiohallitusten yhteistyöhön, enimmäkseen konservatiivien kanssa. Tätä ristiriitaa on ulkopuolisen vaikea ymmärtää - eikä sitä näy oikein ymmärtävän Saksan kansakaan.

Vihreiden suhtautuminen yhteistyöhön vasemmiston kanssa on liittotasavallan tasolla ollut ristiriitaista. He ovat solmineen koalitiohallituksia sekä punaisten että mustien kanssa, välillä onnistuen, välillä turpiinsa saaden. Kaikesta tästä neuvottomuudesta on seurannut - taas kerran - äärioikeiston muukalaisvihaan ja myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vihapuheen ja -toimien voimakas vahvistuminen. Äärikoikeiston nousu on puolestaan vetämässä CDU:ta ja CSU:ta poliittisesti yhä muukalaisvihamielisemmälle linjalle, josta osoituksena on Baijerin pääministerin Markus Söderin ja koalitiohallituksessa sisäministerinä olevan Horst Seehoferin jyrkät, liittokansleri Angela Merkeliä syvästi vahingoittaneet irtiotot.

Kuka luottaa kehenkin Saksassa? Kun katsellee Saksan puoluekenttää, retoorisesti kiivasta ja voimakkaan värittynyttä kielenkäyttöä, näyttää siltä että kukaan ei luota enää kehenkään: kaikilla puolueilla on sisäiset oppositionsa ja puolueiden yhteistyö on enemmän tai vähemmän pakkoavioliittoja, joissa yritetään saada yliote vastapuolesta. SPD näyttää tarrautuvan hallitusohjelman mukaiseen koalitioyhteistyöhön CDU/CSU:n kanssa, joka näyttää puolestaan olevan henkisesti irtautumassa yhteisesti sovitusta.