Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.

Talouspolitiikan "Vekkulassa"

Pitkän aikavälin kasvu näytää jäävän Suomessa vaimeaksi, käy ilmi Rahamuseossa 6.4. 2021 pidetyssä webinaarissa. Näin ennustaa Valtion tarkastusvirston vanhempi ekonomisti Arto Kokkinen:

Väestön ikääntyessä ja nuorten ikäluokkien pienentyessä Suomen talouskasvun edellytykset heikkenevät. Talouden kasvu perustuu uutta teknologiaa sisältävän kiinteän pääoman jatkuvaan käyttöönottoon, mikä edellyttää talouden käytössä olevan inhimillisen pääoman kasvua. Koulutettavien ikäluokkien pienentyessä inhimillisen pääoman kertyminen hidastuu ja kääntyy lopulta laskuun. Suomen pitkän aikavälin talouskasvu uhkaakin jäädä vaimeaksi.

Luennon yhteydessä käy selväksi että kiinteän pääoman käyttö on kääntynyt laskuvoittoiseksi sitten 1990-luvun puolivälin. Liekö sattumaa vai ei mutta tämä mollivoittoinen kasvukehitys on tapahtunut samaan aikaan kuin mitä Suomi on ollut Euroopan Unionin jäsen. Arto Kokkinen peräänkuuluttaa uudenlaista kasvun politiikkaa ja uusia innovaatioita kasvukäyrän muuttamiseksi sekä aineellisen että aineettoman kiinteän omaisuuden kohdalla nykyistä paremmaksi. Hän ei tee esityksessään mitään suoria ehdotuksia suunnan muuttamiseksi paremmaksi - sitä voitaneen kaiketi pitää poliittisten voimien keskeisenä tehtävänä.

Lukuisissa eurooppalaista taloutta koskevissa postauksissani tässäkin blogissa olen kiinnittänyt huomiota demokraattisen valtion - erityisesti Euroopan Unionin jäsenvaltioiden mutta myös muualla läntisessä arvoyhteisössä - puuttumiseen dynaamisena toimijana eurooppalaisesta raha- ja finanssipolitiikasta. Syyt tähän löytyvät Euroopan Unionin rakenteellisesta valinnasta käyttää vain oikean jalan asekelmaa talouspolitiikan "Vekkulan" rappusissa . Rohkenen käyttää tällaista analogiaa, koska rahan pumppaaminen esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen muodossa yritysten likviditeetin parantamiseksi ei näy saavan investointeja liikkeelle sen enempää Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa.

Kun nyt on saatu kuulla että USA:n vastavalittu presidentti on laittamassa liikkeelle jopa 1900 miljardin euron suuruisen tukipaketin mm. suurten julkisten infrastruktuurihankkeiden käynnistämiseksi, tarkoittaa se sitä että USA:ssa otetaan nyt käyttöön talopuspoliittisen Vekkulan toinenkin askel. Se päättää paikallaan sahaamisen vaiheen ja myös osa merkittävistä yritysjohtajista on ilmaissut tukensa yritysten osallistumiseen yhteiskuntavastuuseen näiden hankkeiden toteuttamiseksi korkeamman yritysverotuksen muodossa. Painotukset yritysmarkkinan yksipuolisesta ja tuloksettomasta pönkittämisestä ovat nyt siirtymässä sekatalousperiasatteella toimivaan lähestymistapaan, talouspoliittisen Vekkulan molempien askelmien käyttämiseen. 

SDP:n takavuosien puoluesihteerin Erkki Raatikaisen lanseeraaman sekatalous-käsitteen ohella voitaisiin hyvin käyttää nykyajassa niin suosittua kahden moottorin käsitettä, hybriditaloutta. On jokseenkin käsittämätöntä että tämän päivän talousasiantuntijoilta - laajoista kansanjoukoista puhumattakaan - on valtion, siis julkisen sektorin valtavan suuri merkitys talouden dynaamisena kasvutekijänä päässyt unohtumaan. Vahva valtio investoi kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin, yritystoiminta  johonkin myytävissä olevaan - jos on ostovoimaa. Yhden jalan vekkulaperiaate ulottuu yritystoiminnassa siis myös yrityksen omistajan ja siellä työskentelevän väliseen suhteeseen. Tämä on yksi markkinatalouden suuria kohtalonkysymyksiä.

Näyttäisi siltä että USA:n talouspolitiikassa tapahtumassa oleva edistysaskel on ainakin jonkinlaisessa yhteydessä Moderniin Monetaariseen Teoriaan (MMT), jota erityisesti Joe Bidenin poliittinen kilpailija Bernie Sanders ajoi voimakkaasti omassa vaalikampanjassaan. Hänen talouspoliittiseen tukiryhmäänsä kuului myös MMT:n edustamaa uutta lähestymistapaa ajava Stephanie Kelton, joka odeisessa videossa kertoo MMT:n keskeisistä periaatteista. Bernie Sanders ei ole nytkään kokonaan pois kuvioista, onhan hänet valittu USA:n budjettikomitean puheenjohtajaksi. Ei liene vaikeaa arvata että Joe Bidenin tunnettu voimia yhdistävä politiikka toimii tässä Bernie Sandersin ja presidentti Joe Bidenin yhteistyönä. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että suuren amerikkalaisen tukipaketin  kustantaminen ei jää yksin yritysten tehtäväksi, vaan apuna käytetään endogeenista, itsesäätöiseen makrotalouteen kuuluvaa elementtiä yhdessä USA:n keskuspankin Fed'in kanssa. Tästä on jo näkynyt vahvoja suuntaaantavia linjauksia presidentti Trumpin  hallintokauden loppupuolella hänen toteuttamassaan monetaarisessa 'helikopterielvytyksessä' ei rahan jakamisessa suoraan kansalaisille. Siten keskuspankki tulisi mukaan endogeniosen rahapolitiikan toteuttamiseen ja USA:n talouspolitiikan "Vekkulan" vasemmanpuolen nostavaksi portaaksi.

Näyttäisi siltä että myös Euroopan keskuspankki EKP valmistelee samantyyppisiä uusia rakenteita, joista myös Suomen Pankin päääjohtaja Olli Rehn mainitsee talouskatsauksensa kalvosarjassa puhuessaan "Digieuron" eli eurojärjestelmän digitaalisen keskuspankkiraahan valmistelussa. Kaikki muuten hyvin tältä osin - mutta pääjohtajankin käytössä on toistaiseksi vain talouspoliittisen Vekkulan oikeanpuoleinen askelma.

Eurooppalaisen makrotalouden vedenjakajalla

Makrotalouspolitiikan suunnasta käydään nyt jatkuvaa keskustelua. Onko muutos etukäteissäästämistä painottavasta, Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan tukemasta  "no bail out" -politiikasta Modernin Monetaatisen Teorian (MMT) suuntaan todellinen vai vasta "juupas - eipäs" vaiheessa olevaa hapuilua? Makrotalouspolitiikan suunnanmuutos finanssipoliittisten päätösten ja kaksinkertaisen kirjanpidon suuntaan ei sellaisenaan tarvitse vielä merkitä käännöstä eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa. Edelleen voidaan tehdä ratkaisut 'markkinakylki edellä' ja edellyttää 'erittäin kilpailukylkyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) mukaisia ratkaisumalleja.  Euroopan Unionin ja erityisesti Valuuttaunionin jäsenmaiden tarpeet puolustaisivat valtion vahvempaa roolia. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltiomalli suorastaan huutaa kansanvaltaisen valtion autoriteettia Euroopan suurten kysymysten ratkaisemisessa. 

Ilmastomuutos, digitalisaatiomurros, pakolaiskysymys ja sosiaaliseen turvaan sekä työhön liittyvien kysymysten ratkaiseminen ei ole yhteiskuntavastuuta karttavan markkinan johdolla mahdollista. Tarvitaan sekataloutta, valtion ja julkisten rakenteiden mukaantuloa, niiden kehittämistä ja niiden roolia ilmaistujen tarpeiden toteuttajana. Uusi makrotalousajattelu mahdollistaa tämän ja odotukset muutoksen suuntaan ovat toisaalla korkealla, vanhassa pysyvien kohdalla taas pelokkaita ja pidättyväisiä. Ollaan vedenjakajalla. Rohjetaanko vielä tulkita peruskirjoja luovasti, mikä mahdollistaisi dynaamisen vastaamisen paitsi pandemiaan, myös koko siihen haasteiden ja ongelmien kimppuun, johon Euroopan Unionilta jäsenmaissa ja maailmalla odotetaan vastausta? 

Paradigmanmuutos makrotaloudessa näyttää jo selviöltä. Nyt myös valtakunnan päälehti huomaa vihdoinkin tämän muutoksen, josta se ei ole juurikaan raportoinut: 

"Julkista taloutta koskeva ajattelu on muutoksessa. Vanha paradigma kertoi, että julkinen talous on keskiössä ja velka kiertää sitä – velkaa otetaan vain, jos on pakko paikata budjetteja. Nyt velka nousee keskiöön: sen hinta ja saatavuus ohjaavat sitä, miten julkinen talous rakennetaan ja miten se kestää. Käänne velkasentrisyyteen näkyy esimerkiksi Suomen hallituksen ensi vuoden budjetista. Kurinalaisuuden hyve on ohjannut valtioiden ohella valtioliittoja. Euroopan unionin laskettiin edistävän yhteistä etua, jos jäsenmaiden taloudet saadaan toimimaan samoilla, talouspolitiikan kurinalaisuuteen ja samantahtisuuteen ohjaavilla säännöillä."

Myös valtavirtainen talousajattelu on tietoisesti vaiennut tästä nyt todellisuudeksi osoittautuvasta vaihtoehdosta, kasvun luomisesta velan avulla ilman etukäteen tapahtuvaa säästämistä. Myös poliittiset puolueet joutuvat opiskelemaan makrotalouden perusteet uudelleen. Tämä on rohkea askel toivoa herättävään suuntaan - mutta tarvitaan vielä ainakin yksi askel lisää: markkinan ohella on myös demokraattisen valtion yhteisiä hankkeita tuettava, koska pelkällä markkinasiivellä ei päästä lentoon...

Pitkän linjan taloustieteilijä Sixten Korkman vastaa Helsingin Sanomien 29.9. 2020 kolumnissaan näihin kysymyksin seuraaavasti: 

"FINANSSIPOLITIIKAN säännöt on haudattu. Mutta kansallista vastuuta julkisen talouden hoidossa tarvitaan. No bailout- säännön toteutumiselle on luotava edellytykset. Sijoittajavastuun mahdollistava pankkiunioni tulisi siksi rakentaa valmiiksi. 

Ajan mittaan tulisi luoda mekanismi hallitun valtion velkajärjestelyn mahdollistamiseksi. Silloin markkinavoimat valjastettaisiin kansallisen ku­rinalaisuuden tukemiseen. Tätä tarkoittavalle mekanismille on orastavaa ymmärrystä, mutta tämä ei ole kriisiaikojen hanke. Tie maaliin on pitkä.

EU:n perussopimusta soisi muutettavan paremmin todellisuutta vastaavaksi. Mutta tällöin puhutaan vuosia kestävästä prosessista, etenkin kun muutostarpeista on joka suunnalla erilaisia käsityksiä."

Helsingin Sanomissa Sixten Korkman näyttää asettuvan "No bail out" periaatteen tukijaksi etsien sille uutta sovellutusta, jossa yritysmaailma säätelisi valtion velkaantumista ja velan hoitoa. Mitä tämä mahtanee tarkoittaa?

"No bail out" - periaatteen tarkoituksena on suojata valtiota liialliselta velanotolta sillä mekaanisella lähestymistavalla että velkaa ei oteta vaan säästetään etukäteen. Uudet elementit Euroopan Unionin makrotalouspolitiikassa mahdollistavat saman lopputuloksen dynaamisemmalla tavalla. Keskuspankki voi selviytyä mistä tahansa haasteesta monetaristisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla: jäsenvaltion - ja myös Euroopan Komission - velka voidaan velkakirjoja ostamalla siirtää keskuspankin taseisiin, jäädyttää ja vaikka lopettaa se siellä keskuspankin itsenäisillä päätöksillä; jopa korot voidaan samalla tavoin monetarisoida. Määrällinen elvytys on pelastanut yrityksiä ja pankkeja likviditeetin puutteelta. Inflaation vaara on onnistuttu pitämään vähäisenä vaikka korot ovat jopa miinuksella. Korkmannin uumoileman "Hallitun valtion velkajärjestelyn mahdollistaminen" tarkoittaisi mielestäni valtion ja markkinan sekatalousmallin hyväksymistä yksipuolisen markkinaorientaatioin sijasta. Tässä sinänsä luonnollisesa vuorovaikutuksessa taitaa markkina olla vaikeammin hallintaan saatava osapuoli.

Korkmannin kolumniin vastaa lehden kommenttiosiossa Vesa Karttunen seuraavasti:

EU:n elvytyspaketin kritiikin voi ymmärtää, mutta siihen ei tarvitse yhtyä

"Elvytyspaketin keskeisin tarkoitus on liimata EU:ta yhtenäisemmäksi yhteisen velan kautta. Tämä paketti on EU:n vastatoimi Britannian eroon ja EU:n hajoamisen alkamiseen. Yhteinen velka sitoo ja tekee eroamisen hankalammaksi ja kalliimmaksi. 

Tämä elvytyspaketti on niin huono että se joutaa kaatua:

1. kukin maa saa markkinoilta enemmän kuin riittävästi rahoitusta. Esim. Italian 30 vuoden lainakorko on alle 2% ja sen lainoja olisi haluttu viime kuukausina ostaa lähes kymmenkertainen määrä Italian tarjoamaan määrään nähden. Paketti on siis rahoituksen kannalta tarpeeton,

2. varoja ei jaeta koronan haittojen mukaan. Monet maat saavat kohtuuttoman paljon vaikka korona ei ole aiheuttanut juuri mitään haittoja. Digitalisaatiota ja ympäristönsuojelua voidaan edistää tehokkaammin muilla tavoin,

3. paketti on kooltaan pieni, kukin maa elvyttää ottaa itse velkaa ja elvyttää jopa kymmenkertaisella määrällä,

4. paketista joudutaan maksamaan lunnasrahoja kiristäjämaille jotka uhkaavat EU:n toimintakykyä ja yhtenäisyyttä ellei niille makseta,

5. Suomen nettomaksu 3,6 miljardia (+takausvastuu yli 6 miljardia) elvyttäisi kotimaahan käytettynä Suomen taloutta monikymmenkertaisesti verrattuna siihen että rahat annetaan lahjana Etelä- ja Itä-Eurooppaan, 

6. Ranskan ja Saksan ministerit ovat todenneet ja EKP:kin on ehdottanut paketti ei tule jäämään kertaluontoiseksi vaan vastaavia paketteja tullaan käyttämään yhteisvastuullisen velan ottamiseksi ja varojen jakamiseksi paremmin taloutensa hoitaneilta mailta huonommin hoitaneille. Näin syntyy tulonjako- ja velkaunioni,

7. elvytyspaketti estää markkinoiden kontrollia maiden velkaantumiseen. Yhteinen velka ja ilmaisen rahan jakaminen kannustaa talouden huonoon hoitoon myös jatkossa,

8. EU:n perussopimukset kieltävät tällaiset elvytyspaketit. Sopimusten luova tulkinta on pienen maan kuten Suomen kannalta erittäin vaarallista suurten maiden sanellessa ehdot ilman perinpohjaista demokraattista käsittelyä.

SAK:n ekonomisti Anne Marttinen kommentoi samoihin aikoihin Euroopan makrotaloudessa tapahtuvaa muutosta Sorsa-Foundationin blogissa:

"Suomessa on totuttu olemaan huolissaan velan määrän kasvusta. Tämän velkapelon takana on varmasti osaltaan 1990-luvun lama ja ”Kreikan tapaus” finanssikriisissä. Eurokriisihän lähti syvempään taantumanspiraaliin, kun Kreikan julkisen talouden todellinen tila selveni ja rahoitusmarkkinoille iski pääomapako. 

Tämän trauman takia velka muistuttaa meitä monia kurjuudesta, velkaloukusta ja taantuman syvenemisestä. 

Tämä narratiivi on kuitenkin monilta osin vanhentunut eikä kaikilta lainalaisuuksiltaan sovi enää nykymaailmaan. Miksi? 

Ensimmäiseksi, Euroopan keskuspankin massiivisesti kasvanut rooli on yksi iso tekijä siinä, miten meidän tulisi katsoa velkaa ja sen hoitoa nykypäivänä. EKP perustettiin oletukselle, että euroalueella ei ole ns. viimeistä lainaajaa eli lender of the last resort. Tämä tarkoittaa sitä, että julkisen talouden joutuessa ahdinkoon, euroalueella ei olisi jäsenmaita rahoittavaa keskuspankkia. Tämä varmistettiin sillä, että EKP ei saa sääntöjensä mukaan ostaa valtion velkakirjoja ns. primääri- eli ensimarkkinoilta. Tällöin sijoittajat hinnoittelevat valtioiden rahoituksen saatavuuden ja näin säilyisi luottamus jokaisen julkisen talouden kestävyyteenkin. 

Pelastuspakettien jälkeen vuonna 2015 EKP ilmoitti aloittavansa epätavallisen keventämisen (quantitive easing = QE) eli velkakirjojen osto-ohjelman. Näin EKP lisää rahan määrää ja pyrkii lisäämään investointeja reaalitalouteen. EKP alkoi ostamaan valtioiden velkakirjoja markkinoilta, kun yrityksistä huolimatta inflaatio ei lähtenyt nousuun. Korot painettiin negatiiviseksi ja valtiot ja yritykset ovat saaneet kohta vuosikymmenen lainaa ennen näkemättömän halvalla. Tätä kutsutaan nollakorkomaailmaksi, jossa olen itse alkanut opiskelemaan taloustiedettä."

Ulkopolitiikka -lehden kirjoittajan Matti Koskisen mukaan

"EU on rakentunut uusliberaalin talousajattelun, vapaiden markkinoiden ja reilun kilpailun periaatteille. Monet unionin rakenteet suunniteltiin alun perin rajoittamaan valtioiden kykyä puuttua markkinoiden toimintaan. Nuo rakenteet joutuvat koetukselle, jos jäsenvaltiot haluavatkin vastedes ottaa aiempaa aktiivisempaa otetta esimerkiksi teollisuuspolitiikassa ja työmarkkinoilla. Jos taas euroalueen valtiot haluavat lisätä menojaan pitkällä aikavälillä, törmäävät ne ennen pitkää kasvu- ja vakaussopimuksen budjettisääntöihin."

Olisiko nyt oletettavissa, että Maastrichtin sopimuksen velka- ja kasvurajojen lisäksi myös seuraisi valtion roolin kunnianpalautus keskeisenä toimijana?

Saadaanko elpymispaketista uusi suunta EU:n talouden ohjaukselle?

SAK:n ekonomisti Anne Marttinen kirjoittaa blogissaan siihen suuntaan, että Euroopan Komissio olisi oppimassa aikaisemman politiikkansa seurauksista ja painottamassa toimintaansa uudella tavalla juuri käyntiin lähtevän Korona-elvytyspaketin sisällöllisessä suuntaamisessa. Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen rajoituksista on tässä yhteydessä luovuttu. Missä määrin muutos koskee myös valtion roolin kunnianpalautusta sille korona-elvytyksessä välttämättä lankeavien suurten tehtävien hoidossa - se nähdään tämän paketin toteuttamista koskevien sovellutusten yhteydessä parin seuraavan vuoden aikana...

Ulkopolitiikka -lehden kirjoittajan Matti Koskisen mukaan

"EU on rakentunut uusliberaalin talousajattelun, vapaiden markkinoiden ja reilun kilpailun periaatteille. Monet unionin rakenteet suunniteltiin alun perin rajoittamaan valtioiden kykyä puuttua markkinoiden toimintaan. Nuo rakenteet joutuvat koetukselle, jos jäsenvaltiot haluavatkin vastedes ottaa aiempaa aktiivisempaa otetta esimerkiksi teollisuuspolitiikassa ja työmarkkinoilla. Jos taas euroalueen valtiot haluavat lisätä menojaan pitkällä aikavälillä, törmäävät ne ennen pitkää kasvu- ja vakaussopimuksen budjettisääntöihin."

Olisiko nyt oletettavissa, että Maastrichtin sopimuksen velka- ja kasvurajojen lisäksi myös seuraisi valtion roolin kunnianpalautus keskeisenä toimijana?

Saadaanko elpymispaketista uusi suunta EU:n talouden ohjaukselle?

SAK:n ekonomisti Anne Marttinen kirjoittaa blogissaan siihen suuntaan, että Euroopan Komissio olisi oppimassa aikaisemman politiikkansa seurauksista ja painottamassa toimintaansa uudella tavalla juuri käyntiin lähtevän Korona-elvytyspaketin sisällöllisessä suuntaamisessa. Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen rajoituksista on tässä yhteydessä luovuttu. Missä määrin muutos koskee myös valtion roolin kunnianpalautusta sille korona-elvytyksessä välttämättä lankeavien suurten tehtävien hoidossa - se nähdään tämän paketin toteuttamista koskevien sovellutusten yhteydessä parin seuraavan vuoden aikana...

1.10. 2020

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Rautio kirjoittaa 1.10. 2020 Euroopan Komission elpymisrahastosta ja sen yhteyksistä monivuotisiin rahoitusprojekteihin:

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoittaa 1.10. 2020 Euroopan Komission elpymisrahastosta ja sen yhteyksistä monivuotisiin rahoiotusprojekteihin

"Kun jäsenmaa ottaa lainaa tai apua rahastosta, sen on todistettava komissiolle, että rahaa käytetään kasvua, digitaalisuutta, työllisyyttä ja ilmastonmuutoksen vastaista työtä tukien. Tavoitteet istuvat hyvin EU:n pitkän aikavälin tavoitteisiin – erityisen hyvin, jos niitä voidaan edistää valvotusti ja kauan.

Komission laatimat ohjeet määrittelevät tarkasti, miten jäsenmaiden tulee menetellä rahaa hakiessaan ja miten ne sitoutuvat monivuotisiin talousprojekteihinsa. Rahaa hakeva ja komissio saavat lisää yhteisiä sidoksia, ja komissio ottaa lisää valvontavaltaa. Se sopii hyvin niille, jotka haluavat kehittää rahastosta komissiojohtoista pysyvää makrovakaus­välinettä kriisien varalle. Rahan­hakuprosessi sopii muutenkin täydentämään komission nykyistä valtaa valvoa jäsenmaiden budjetteja. Alijäämien ja vajeiden kuurnitseminen tarvitsee rinnalleen uusia dynaamisia ohjaustapoja – pysyvään käyttöön.

Unionin yhteisvelka edistäisi myös komission aikeita vahvistaa ja yhtenäistää unionin pääomamarkkinaa – jos siis järjestely jäisi pysyväksi. ­Rahamarkkinoilla olisi kiinnostusta uusille riskittömille velkapapereille."

Unionin yhteisvelka edistäisi myös komission aikeita vahvistaa ja yhtenäistää unionin pääomamarkkinaa – jos siis järjestely jäisi pysyväksi. ­Rahamarkkinoilla olisi kiinnostusta uusille riskittömille velkapapereille.

Tämä tapahtuisi erityisen CMU (Capital Markets Union CMU) ohjelman puitteissa, joissa markkinoille, yrityksille ja kansalaisille luotaisiin mahdollisuuksia. Silmiinpistävää on että tämä ohjelma suuntautuu yksinomaan markkinoille ja yrityksiin - ei jäsenvaltioiden hankkeiden, investointien tai palvelujen kohentamiseen:

 

"CMU ei ole itsessään tavoite, mutta se on välttämätön keskeisten talouspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi (kursivointi lisätty): koronaviruksen jälkeinen elpyminen, osallistava ja joustava talous, joka toimii kaikille, kaksinkertainen siirtyminen digitaaliseen ja kestävään talouteen sekä avoin strateginen autonomia Brexitin jälkeisessä ja yhä monimutkaisemmassa maailmassa. Näiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii mittavia investointeja, joita julkinen raha ja perinteinen rahoitus yksin pankkilainalla eivät pysty tuottamaan. Vain suuret, hyvin toimivat ja integroidut pääomamarkkinat voivat tarjota tarvittavan tuen koronaviruskriisistä toipumiseen. Vain asianmukaisesti toimiva CMU voi mobilisoida ja kanavoida kohtaamamme ilmasto- ja ympäristöhaasteiden ratkaisemiseen tarvittavat valtavat investoinnit ja tukea yrityksidemme digitalisaatiota, joten ne pysyvät kilpailukykyisinä maailmanlaajuisesti.

CMU: n pitäisi tuoda arvoa kaikille eurooppalaisille riippumatta siitä, missä he asuvat ja työskentelevät. Kuluttajilla tulisi olla enemmän valinnanvaraa säästöissään ja investoinneissaan, ja heidän tulisi olla hyvin perillä ja asianmukaisesti suojattu missä tahansa. Yritysten, myös pienten ja keskisuurten, olisi voitava saada rahoitusta kaikkialla EU: ssa ja sijoittajien olisi voitava investoida hankkeisiin kaikkialla EU: ssa." (kursivointi lisätty)

Ilpo Rossi:

Tämä tapahtuisi erityisen CMU (Capital Markets Union CMU) ohjelman puitteissa, joissa markkinoille, yrityksille ja kansalaisille luotaisiin mahdollisuuksia. Silmiinpistävää on että tämä ohjelma suuntautuu yksinomaan markkinoille ja yrityksiin - ei jäsenvaltioiden hankkeiden, investointien tai palvelujen kohentamiseen. Tässä taas kerran nousee näkyviin Euroopan Unionin yksiulotteisuus, mikä merkitsee lähes väistämättä hankkeiden rahoituksen vuotamista kokonaan muuanne kuin mitä on tarkoitettu, pääoman polarisoitumista ja tietenkin Euroopan Unionin näyttäytymistä aneemisena ja heikosti toimivana talousyhteisönä:

26.10. 2020

"TALOUSKURIN hautajaiset.

Sellaiset vietettiin lokakuussa Washingtonissa, ainakin talouslehti Financial Timesin mukaan. Lehti viittasi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin vuosikokouksiin, jotka järjestettiin tänä vuonna virtuaalisesti.

Vuosikokouksia hallitsi keskustelu koronapandemian jälkeisestä talouselvytyksestä, joka velkaannuttaa valtioita raskaasti ympäri maailman. Jopa tiukan talouskurin puolestapuhujana tunnettu IMF kehottaa valtioita hoitamaan koronakriisin talousvaikutuksia velkaantumalla.

Suhtautuminen talouskuriin on äkillisesti muuttunut."

Vasemmistopopulismi vs. veljeyden vankila

Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?

Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.

Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.

Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa.  Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.

Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään  vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.

Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.

Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla  rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.

Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.

Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.

Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

Kohti omaehtoista työelämää

Hallituksen  "aktiivimalli" työllisyysasteen nostamiseksi ja työttämänä olevien aktivoimiseksi työnhakuun - vaikka työpaikkoja ei ole edes tarjolla - on saanut vastaansa kansalaisaloitteen ja työntekijäjärjestöjen murskaavan kritiikin. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta puhui A-studiossa 15.2. 2018 "ihmiskokeista"  ja ehdotti että mallia ei aktivoitaisi vielä vaan sitä pyrittäisiin parantamaan, muuttamaan todellisuutta ja yhteisen hyvinvoinnin lähtökohtia paremmin vastaavaksi.

Minusta näyttää siltä, että työttömyyden hoitamiseen liittyvässä mallissa on useampiakin perustuslakimme kanssa ristiriidassa olevia arvoja ja asenteita.

Perustuslakimme 6. pykälän mukaan
"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
- Työtön ihminen joutuu lähes joka suhteessa eriarvoiseen asemaan. Kun mm. työeläkettä ei työttömyysaikana kerry, työttömyys muistuttaa koko loppuelämän ajasta jolloin ihmisarvoa ja aitoa omaehtoisuutta ei kunnioitettu.

Sen 10. pykälän mukaan
"Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla."
- Jos missä niin juuri työttömyydessä näkyy yhteiskunnallinen kunnioituksen, yhdenvertaisuuden ja ihmisen luovan panoksen ymmärtämättömyyden puute mitä selkeimmin.

Perustuslain 7. pykälän mukaan
"Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen."
- Ns. "aktiivimalli" rikkoo juuri kansalaisen vapautta, koskemattomuutta ja turvallisuutta. Se on oire siitä, että pahempaakin voi joissakin olosuhteissa vielä seurata.

Lain 18. pykälä sanoo oikeudesta työhön:
"Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla."
- Tätäkin pykälää on vuosien mittaan jo vesitetty, mutta yhä siinä on selkeästi nähtävissä yhteiskunnan vastuu kansalaisen hyvinvoinnista ja oikeudesta oman panoksensa antamiseen omaan elämäänsä ja yhteisen hyvinvoinnin rikastuttamiseen.

Kun hallituksen "aktiivimalli on saanut niin kielteisen vastaanoton, lain toteutumista ja seurantaa valmistelevissa elimissä on laista alettu käyttää nimitystä "omaehtoisen työnhaun malli" (ministeri Lindström A-studion työttömyyttä käsitelleessä ohjelmassa 15.2. 2018, 38. minuutin kohdalla).

Omaehtoisuus käsitteenä tuli Suomeen 1960-luvun alussa Työväen Sivistysliiton pääsihteerin kouluneuvos Arvi Hautamäen toimesta ja arvatenkin sovellutuksena jo silloin Ruotsin työväen Sivistysliiton käyttämistä "skapande" -ilmaisusta, josta sittemmin alettiin käyttää "luovuus" ilmaisua. Omaehtoisuus tarkoittaa muutakin kuin itseopiskelua, itsensä kehittämistä, omien mahdollisuuksien löytämistä ylipäätään.
Omaehtoisuus ei  voi perustua minkäänlaiseen ulkopuoliseen pakkoon. Elämän välttämättömien tarpeiden hankkiminen perustuu sekin itsesuojeluvaistoon ja haluun pitää omaa elämää yllä. Kyllä se tietenkin edellyttää vasuuntuntoa kanssaihmistä ja laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta lähtökohtana on omista arvoista ja asenteista lähtevä tulkinta.

Omaehtoisuus sisältää tämän lisäksi  myös eheyden, autenttisuuden ja - mikäli mahdollista - yhteisön rikastuttamisen tunteen saavuttamisen - sen että voi olla hyödyksi, voi saada tunnustusta ja turvata vähintäinkin oma olemassaolonsa, luovasta panoksesta puhumattakaan. Omaehtoisuus kuuluu työn ja aktiviteetin vapauttamisen maailmaan, ei sen kahlitsemiseen.

Kysyä voidaan, miltä näyttäisi aidosti omaehtoisen työllistämisen malli. Perustuslakimme asettaa työn mahdollistamisesta yksiselitteisesti vastuun yhteiskunnalle itselleen, ei yksittäiselle työnhakijalle. Jos työn saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. rangaistusten ja velvoitteiden on kohdistuttava yhteiskuntarakenteeseen itseensä, ei yksittäiseen kansalaiseen. Työttömyysturva on se vähimmäistaso, joka on ehdottomasti turvattava. Se ei kuitenkaan vielä takaa perustuslain hengen toteutumista.

Kun tältä pohjalta katsellaan työn saamisen ja tarjoamisen kokonaisuutta, konkreettisten toimien pitää suuntautua yhteiskunnan oman vastuun kasvattamiseen. Jos työtä "vapailla markkinoilla" siis yrityksissä ei ole tarjolla, yhteiskunnan on työtä järjestettävä. Työstä toki ei olekaan puutetta: julkinen sektori ja sen työntekijät ovat hukkua työn paljouteen ja tekemisen tarpeisiin. Työvoimatoimistot ovat "aktiivimallin" seurauksena oikeasti hätää kärsimässä näennäisen työnhaun aiheuttaman  ja sen synnyttämän hakemushimalajan purkamisessa. Todellistakin työtä on tarjolla palveluissa, lastenhoidosta  vanhustenhoitoon, infran kunnossapitämisestä ympäristönhoitoon. Kansalaistoiminnan sektori tarvitsisi työntekijöitä vaikka kuinkan paljon.

Perustuslaki ei puhu rahasta mitään, työnteon oikeutuksen toteuttamisesta kuitenkin painokkaasti. Työttömille voidaan tarjota työtä oman valinnan mukaan julkisen sektorin tehtäväalueelta silloin kun yritysmaailma osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan kansalaisen  omien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen.

Euroopan Unionin oloissa valtiolla ei ole samanlaista oikeutta rahantekoon kuin aikaisemmin, ennen Euroopan Unioniin ja sen rahaliittoon liittymistä. Kun työttömyyden ja työnteon oikeutuksen ongelma koskee koko mannerta, muutoksia on saatava itse Unionin suuria hankkeita estävien peruskirjojen sisältöön ja yhteisiin tavoitteisiin. Itsenäinen valtio ja rahapoliittisesti itsenäinen Eurooppa ei voi ajautua konkurssiin. Niin kauan kuin muutoksia ei ole saatu parlamentaarisesti aikaan - todennäköisesti se on jopa mahdotonta - on uskallettava rikkoa järjettömiä sääntöjä ja tehtävä tarpeelliset satsaukset velaksi. Raha onkin tällä hetkellä lähes ilmaista. Suuret valtiot kuten Saksa saavat lainaa maksutta ja jopa  korvausta siitä että ottavat velkaa. Rahaa on vaikka millä mitalla, outo tilanne kuivaa vain markkinoiden varaan rakentuvan maailman kyvyttömyyttä vastata todelloisiin tarpeisiin ja täyttää rakenteissa ja palveluissa olevia aukkoja.

Euroopan Unionin massiivinen määrällinen elvytys on ollut nostamassa myös Suomen taloutta kasvu-uralle, vaikka tätä seikkaa ei valtionvarainministeri analyysissaan sanallakaan mainitse. Määrällinen elvytys valtioiden kautta ja niiden hankeisiin suunnattuna olisi saattanut poistaa työttömyyden ja joukon muitakin makrotason ongelmia jo nyt, mutta Unionin omat, ideologisesti uusliberalismin suuntaan painottuneet peruskirjat esitävät tehokkaasti tällaiset ratkaisut.

Siis: kun työttömyysturvaan perustuva määräaika on tullut täyteen, on vastuun työpaikan saamisesta siirryttävä julkisyhteisön so. valtion, kuntien ja mahdollisesti myös tulevien maakuntien vastuulle. Ammattiliitot ja työyhteisöt voivat heti aloittaa työvoimatarpeen kartoituksen omassa työyhteisössään ja omalla toimialallaan. Kansalaisjärjestöt voivat ilmoittautua vastaanottamaan työntekijöitä omaan toimintaansa; tehtäviin voidaan hakeutua aitojen omaehtoisten tavoitteiden pohjalta. Koulutuksesa olevat puutteet korjataan koulutuksella työsuhteen sisällä. Alan vaihto mahdollistetaan niin, että työpaikkaa voi vaihtaa oikean suunnan löytämiseksi elämälleen.

Lyhyesti: omaehtoisuuteen ja sen täyteen tunnistamiseen perustuva yhteiskunta - perustuslakimme ei aseta tälle esteitä vaan tukee sitä - on se tulevaisuuden malli, johon pohjoismaiseen hyvinvointimalliin perustuva ajattelutapa, asenteet ja arvot ohjaavat uusliberalismin perusteista irtautuvaa ja yhteiseen hyvinvointiin, vastuunottoon ja aktivointiin tähtäävää uutta hallitusta.

Saammeko joskus sellaisen?

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

Konservatiivinen visio Euroopasta

Mikä on konservatiivinen visio yhteisestä, demokraattisesta, mahdollisimman dynaamisesta ja kilpailukykyisestä Euroopasta? Euroopan Komissio ja sen puheenjohtajha Jean Claude Juncker on ollut aika varovainen visioissaan. Saksan pian paikkansa jättävä valtionvarainministeri Wofgang Schäuble on saksalaisen viikkolehden Der Spiegelin raportoimana (Der Spiegel nro 41 7/10 2017) esitellyt oman suunnitelmansa, "ei-paperin" äskettäin pidetyssä valtionvarainministereiden neuvoston kokouksessa. Euroopan Komissiolta pitää ottaa valta pois Euroopan taloudellisessa stabilisoimisessa ja Unionin vakausmekanismille pitää antaa lisää valtaa. Vakausmekanismin pitää toimia Euroopan Komission "toiminnatarkastajana". Mitä Schäuble tavoittelee?

Ensiksikin Saksan eroava valtionvarainministeri on halunnut osoittaa, että hän on iskussa edelleen ja että hänen edustamansa tiukka, austeristiseksi nimetty talouskurinsa on tarkoitettu pysyväksi elementiksi  tulevaisuuden Euroopan talouspolitiikassa. Schäublen markkina-Eurooppa ei rakenna tulevaisuuden hyvinvointia valtioiden varaan muulla tavalla kuin vaatimalla niiden pitäytymistä tiukan taloudenpidon linjalla. Yksityiseen intressiin perustuvan lähestymistavan tehtävänä on pitää valtio pienenä yövartijavaltiona. Tavoitteena on yritysten ja markkinoiden varaan perustuva "kapitalistinen hyvinvointivaltio", lainatakseni taannoisen suomalaisen brändityöryhmän ja sen puheenjohtajan Jorma Ollilan ilmaisua.

Scäublen lähestymistapa ja hänen "ei-paperinsa" ei tunne eikä tunnusta keynesiläistä talous- ja rahapoliittista lähestymistapaa ollenkaan. Siinähän valtion tehtäväksi määritellään taloudenhoidon antisyklinen periaate, jossa rahapolitiikalla tasoitetaan nousu- ja laskukausia siten, että mahdollisimman tasainen talouskasvu käy mahdolliseksi. Pikemminkin Schäuble  Euroopan Unionin tavoin pitää valtion aktiivista talous- ja rahapoliittista aloitteellisuutta vaarallisena harhaoppina, joka onkin Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin keskeisissä asiakirjoissa  suljettu kokonaan ja ehdottomasti pois toimenpidevalikoimasta. Ainakin Ranska on aika-ajoin nähnyt tämän ulottuvuuden hyvin tärkeäksi ja ilmeisesti matkan varrella jotakin tukea on "selän takana" Ranskalle tässä suhteessa annettukin. Miksikään poliittiseksi ja strategiseksi ohjelmaksi se ei ole kuitenkaan missään vaiheessa noussut, vaikka esimerkiksi karismaattisen Jacques  Delorsin visioihin tämä vielä 1980-luvulla kuuluikin.

Kysymys voisi olla paljon muustakin kuin töyssyjen ja kuoppien tasoittamisesta. Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen kokonaismäärä näkyy EKP:n taseessa huimana, Der Spiegelin mukaan aina 4,7 biljoonaan euroon (4700 mrd euroa) nousevana vastuunottona. Tämä yrityksille suunnattu aito unelmahöttö ei voi olla vaikuttamatta jossakin määrin myös reaaliseen talouskasvuun. Demokraattisten rakenteiden kautta toteutettuna, infrastruktuurin ja palveluiden parantamisena - sitä esimerkiksi Kiina tekee koko ajan - tai pakolaisvirran aitona työllistämisenä, eläkeläisten aseman parantamisena, työttömyyden nitistämisenä - kaikki tämä olisi ollut mahdollista samalla määrällisellä elvyttämisellä ja aidon, terveen suhteen rakentamisena yritysmaailmaan. EKP:n taseen vastattavien eurovuoret näkyvät pysyvänä symbolina siitä mitä jäi konservatiivien ideologisen huuman vuoksi tekemättä.


Tuleva Saksan liittopäivien todennäköinen puheenjohtaja Wolfgang Schäuble aikoo aitona konservatiivina ja markkinoiden riskipolitiikan hyväksyjänä kuitenkin valjastaa myös yritykset vastuunottoon eurooppalaisen vakausmekanismin toiminnasta. Hän ehdottaa, että kriisitilanteessa myös yritysten ja sijoittajien on opettava vastuuta kansallisen taloudellisen hätätilanteen koittaessa. Tätä voidaan pitää sellaisena tasa-arvotulkintana, johon konservatiivisella maailmankatsomuksella on parhaimillaan mahdollisuus yltää.

Schäublen esitys on samalla kertaa konkreettinen  ja suhteellisen yksityiskohtainen vastaveto Ranskan Macronin toistaiseksi strategisista syistä lähes salaa hautomalle "uuden alun Euroopalle", jossa  suvereniteetti, yhtenäisyys ja demokratia ovat Der Spiegel-lehden haastattelun (nro 42/14.10. 2017) mukaan keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa Euroopan Unionin vahvistamista ja ilman täysivaltaista talous- ja rahapolitiikkaa se ei ole mahdollista. Macron on jossakin yhteydessä väläytellyt Eurobondin nimellä tunnettua koko yhteisöä koskevaa rahoitusmallia. Saksan Schäuble ei ole - tietenkään - lämmennyt tällaisille ajatuksille, vaan luo omilla ehdotuksillaan muuria Macronin toistaiseksi vain yleisellä tasolla julkaisemaa linjaa vastaan.

Macronin kyky valloittaa ainakin vanhempia naisia näkyy myös hänen suhteessaan Saksan liittokansleriin Angela Merkeliin. Macron ylistää lähes määrättömästi Merkelin taitoja ja on varmasti saanut vastakaikua ajatuksilleen myös Saksan liittokanslerin suunnalta. Onnetomuudeksi voidaan todeta, että jo liian pitkään jatkunut siipirikko politiikka on johtanut äärioikeiston ja kansallismielisen, väkivaltaan, vihanpitoon ja milöitarismin korostamiseen suuntautuvan poliittisen vaihtoehdon esiinnousuun. Sen asema on jo nyt niin vahva, ettei hallituksen muodostaminen Saksassakaan näytä helpolta eikä vaaleissa syntyneillä voimasuhteilla välttämättä edes mahdolliselta. Macron onnistui kuitenkin äärioikeiston väliaikaisessa lannistamisessa, mutta samalla siinä tuli lannistettua koko vanha poliittinen voimakenttä - perusteellisesti.

Vielä on siis vähän toivoa Euroopan pelastamiseksi yhä suurempia hajaantumisilmiöitä osoittavan maanosan politiikassa. Macron on työpolitiikassaan lähempänä konservatiivista ajattelua kuin vasemmistolaista. En tunne Ranskaa niin hyvin, että tietäisin millaisia yleistä kansalaismielipidettä loukkaavia "viiden tonnin yhtäkkisiä palkankorotuksia" ja muita perustelemattomia eturyhmäajattelun mukanaantuomia piirteitä voimakkaan ammattiyhdistysliikkeen rakennepolitiikka on maahan tuonut. Mielestäni mahdolliset virheet eivät kuitenkaan oikeuta koko ammattiyhdistysliikkeen roolin tukahduttamista - se on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n periaatteiden -siis demokratiakäsityksemme - kanssa.

Suomessa ei ole keskustelussa pilkahtanut esiin Saksan ja Euroopan Komission politiikan vastakkainasettelu siinä mitassa kuin mitä se nyt julkaistussa Wolfgang Scäublen "ei-paperissa" osoittautuu olevan.

Kuten tiedetään, Suomen hallitus on liimautunut eurooppalaisenkin käsityksen mukaan tiiviisti Saksan ja Wofgang Schäublen edustamaan austeristiseen, tiukan konservatiiviseen talous- ja rahapolitiikkaan. Oppositio on ilmaissut kriittisyytenhsä tätä linjaa kohtaan kieltämällä sen sisällään pitämän arvomaailman. Mitä oppositio ei ole tehnyt? Se ei ole esittänyt vaihtoehtoa, ei keynesiläistä sen paremmin kuin muutakaan - ehkä valtionarainministeri Jutta Urpilaisen kaudellaan junailemaa erityisratkaisua Kreikan erityislainan yhteydessä. Eurooppahenkistä, uuden Euroopan visiota sanan keynesiläisessä hengessä on lupa odottaa sosialidemokraateilta, sekä työväenliikkeen arvoperinnön että keynesiläisen antisyklisen politiikan hengessä.

Metsä ja puut

Vuoden 2018 budjettikäsittelyissä vuorossa olivat eduskunnan oppositiopuolueiden varjobudjetit. Näitä käsiteltiin eilen 14.11. 2017 Eduskunnan täysistunnossa, joka televisioitiin. Kansalaisilla oli täten mahdollisuus seurata vaihtoehtoisten budjettien esittelyitä ja arvioida niitä suhteessa hallituksen linjaan.

Oppositiopuolueet esittelivät kukin koko joukon vaihtoehtoisia ajatuksia budjettikehykseen, joilla sinänsä olisi tasapainoittava vaikutus. Hallituksen kilpailukykyohjelma iskee rajusti ja pitkäaikaisesti kaikkein puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevien elämäntilanteeseen. Tämä koskee joko rahalliseti tai rakenteellisesti kaikkia ikäryhmiä lapsista vanhuksiin, opiskelijoita, työttömiä ja erilaisia prekariaattiryhmiä unohtamatta.

Keskustelussa kävi selväksi, että hallitus ei aio antaa  tippaakaan periksi sovituista kilpailukykyvyn parantamiseen tähtäävistä toimistaa. Päinvastoin, oppositiota moitittiin verojen korottamisvaatimuksista, yritystoiminnan ja yrittäjien rokottamisesta  ja vastuuttomuudesta suhteessa yrityselämän voimistamiseen ja sitä kautta tapahtuvaan uusien työpaikkojen luomiseen.

Valtionvarainministerin kielenkäyttö oli kovasanaista ja uhmaavaa suhteessa opposition esityksiin. Taloudessa näyttäisi menevän hyvin vaikka ostovoima ei suurilla kansalaisryhmillä olekaan kasvamassa. Nousukautta kuitenkin eletään. Tosin kovin yksipuolista ja tässä mielessä siipirikkoista kasvu ja sen jakautuminen näyttää olevan. Mihin valtionvarainministerin ja Kokoomuksen vakuuttuneisuus poliittisen suunnan oikeutuksesta perustuu?

Yksityiskohtiin menevien muutosesitysten rinnalla keskustelusta jäi  puuttumaan yksi suuri - ja todennäköisesti hallituksen  ideologisen lihastenpullistelun oikeuttava - näkökohta. Menossa on nimittäin valtava Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelma, joka on ollut voimassa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mitä talouden piristymistä on ollut havaittavissa. Kuudensadan miljoonan kuukausittainen potti, joka syntyy pääosin valtion velkakirjojen myynnistä pankkien kautta edelleen Euroopan Keskuspankin taseeseen luo huimasti liikkumavaraa. Uusia velkakirjalainoja ei tarvitse laskea yhtä paljoa liikkeelle ja siitä huolimatta jää miljardeja käytettäväksi niihin tarkoituksiin, joita markkinayhteisön päätökset ja säännöt sallivat niitä käyttää. Tätä läpivirtausta oppositio ei näytä huomaavan eikä ymmärtävän.

Meillä telakkateollisuus on juuri saanut lainoja ja takuita Finnveran kautta 2,5 miljardin edestä. Uusia yrittäjiä tuetaan myös miljoonapotilla. Nämä ovat sellaisia kohteita, joihin tällä kertaa voidaan määrällisen elvytyksen euroja sijoittaa. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, koska toisaalta kilpailun vääristymisteen johtavat valtion tuet ovat jyrkästi kiellettyjä ja sanktioituja. Nyt on löytynyt muutama alue joissa näitä määrällisen elvytyksen vapauttamia euroja voidaan käyttää. Paratiisilaivat käyvät maailmalla kaupaksi hyvin ja meillä niiden rakentaminen tapahtuu laadukkaalla ja hintatasoltaan kohtuullisella tasolla. Kilpailijat Euroopassa eivät tähän pysty - siinä näkyy palkkamaltin lisäksi monia koulutukseen, kansanluonteeseen ja korruptoitumattomaan elämäntapaan liittyviä aineksia.

Voisi lyhyesti todeta, että määrällisen elvytyksen vapauttama piristysruiske näkyy selvästi Suomen taloudessa. Muutoin yritykset ovat olleet äärimäisen varovaisia investoinneissaan. Peliteollisuutta ja metsäteollisuuden uutta, biojalostuksen tukien varaan perustuvaa nousua lukuunottamatta sydän-Suomen keskuksissa on edelleen hyvin hiljaista. Ostovoima ei ole kasvanut, kulutuskysyntä mataa ja laaja liikkeellelähtö näyttää antavan edelleen odottaa itseään.

Sosiaalisen ja terveyteen, koulutukseen ja julkisen sektorin arvokkaaseen työhön rahaa ei ole käytettävissä. Siellä odottavat suuret leikkaukset ja säästötoimenpiteet, jotka murentavat uskoa hyvinvointivaltion perustaan. Juuri koettu Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin suuri yksityistämishanke varaslähtönä ennen SOTEn liikkeellelähtöä on yksi oire tästä huolestuttavasta tilanteesta.

Määrällisen elvytyksen suuri  - myöskin rakenteita vääristävä ja tuloeroja polarisoiva - vaikutus jäivät vaihtoehtobudjettikeskustelusta puuttumaan. Puhuttiin puista mutta metsää ei nähty. Suomi elää jo nyt täysin Euroopan Unionin, sen lainsäädännön ja poliittisen - myös rahapoliittisen ohjauksen - vaikutuksessa. Rahaa on käytettävissä markkinoiden elvyttämiseen enemmän kuin lääkäri määrä, mutta julkisiin rakenteisiin ja  meillä perustuslain takaamaan kansan perusturvallisuuteen ei senttiäkään. Se on Euroopan Unionin ja keskuspankinperuskirjoissa kielletty ulottuvuus. Tässä suhteessa nykymuotoiset eurooppalaiset rakenteet jättävät pohjoismaisen hyvinvointivaltion tuuliajolle - ja iskevät rajusti ja autoritaarisesti korvalle eurooppalaista sosialidemokratiaa ja ylipäätään vasemmistolaista lähestymistapaa .

Keinot Euroopan Unionin politiikan muuttamisen ovat ainakin toistaiseksi heiveröisiä ja pelisääntöjä noudatettaessa poissuljettuja, mahdottomia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että Euroopan Unionin jäsenmaissa tästä yksipuolisuudesta kasvavat ja kärjistyvät kriisit pakottavat Unionin keskustelemaan myös markkinayhteisön bioksessa olevasta vääristymästä. Tuleeko tulevaisuudessa muutoksia - se riippuu markkinaliberalismia ajavien voimien etiikasta ja mahdollisesti vielä sivistyneistän sydämessä elävästä yhteiskunnallisesta humaanisuudesta. Demokraattisin keinoin ei ratkaisua ole muutoin saavutettavissa.

Eurooppalaisella sosialidemokratialla ei ole mitään syytä suostua syvenevään integraatioon ja federalistisen eurooppalaiseen "valtioon", jos perustassa olevaa valuvikaa ei korjata. Sama koskee myös eurooppalaista yhteistä asevarustelua - aiotaanko yhteinen puolustus  nostaa yövartijavaltion hengessä sosiaalisen ulottuvuuden edelle? Vaihtoehtobudjettikeskustelussa se näkyy sinänsä kannatettavina yksittäisinä korjausehdotuksina. Puiden ohella pitäisi nähdä myös metsä, taustassa oleva ja kaikkeen vaikuttava rakenne. Valtionvarainministerin elekielessä näkyi tietoisuus tästä määrällisen elvytyksen tarjoamasta aseesta oppositiota vastaan. Arvattavista syistä hän ei ryhtynyt avaamaan taustalla vaikuttavaa voimakenttää. Oppositiolla ei ole ollut kiinnostusta ja halua nähdä metsää puilta. Se näkyy voimattomuutena oppositiopolitiikassa.

Kuka sosialismia tarvitsee?

Kuka tarvitsee sosialismia? Oikeisto ja konservatiivinen maailmanaika - myös liberaaleja arvoja kannattavat - näyttää vierastavan koko käsitettä. Päällimmäisenä muistissa on marxismi-leninismin luomus yksipuoluejärjestelmästä ja vahvan valtion varaan rakennetusta valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta, jonka oli määrä voittaa kapitalistinen riistojärjestelmä niin taloudellisessa, sotilaallisessa kuin kulttuurisessakin kilpajuoksussa, lopullisesti. Ei syntynyt pääskystä, tuli lepakko.

Sosialidemokraattien periaateohjelmassa sosialismin käsite on pysynyt pitkään.  Matkan varrella on näkynyt paljonkin merkkejä siitä  että koko käsite haluttaisiin heivata sivuraiteelle, historian roskatynnyriin. Sosialidemokraattien kohdalla on tämä reagointitapa näkynyt jo pitkään: kun joku antaa käsitteelle sen alkuperäisestä sisällöstä poikkeavan, usein täysin vieraantuneen sisällön - kuten Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa tapahtui - sosialidemokraatit hylkäsivät käsitteet, kuten sosialismin ja kommunismin. Tästä nähdään että myös ilmaisut voidaan kapitalisoida, riistää niiltä alkuperäinen sisältö ja käyttää ne jopa alkuperäisen tarkoituksen kannalta täysin päinvastaisiin tarkoituksiin ja toimintatapoihin. Onko niin, että suurilla aatteilla ja uskonnoilla on sisäsyntyinen taipumus muuttua vastakohdakseen?

Mitä olisi sosialidemokraattinen sosialismi tai demokraattinen sosialismi - kuten olemme sitä tottuneet nimittämään? Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian valovoimainen rehtori 1950-60- luvuilta tapasi kansantaloustieteen tunneilla korostaa, että sosialidemokraateille sosialismi on yhteistä säästämistä, yhteistä voimavarojen kartuttamista. Sen pohjalle voidaan rakentaa kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja luoda edellytykset ihmisen omaehtoisuudelle, aineelliselle ja henkiselle kuntoutumiselle ja tervehtymiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle.

Minun opiskeluaikoinani tuo kehitys oli alkamassa ja muistan Liukkosen veikeästi nauraen todenneen, että yhteinen säästäminen, voimavarojen kartuttaminen käy niin yleisesti selväksi että demokraattinen sosialismi toteutuu   kuin itsestään. Sitten 1960-luvulla avautuikin historiallinen akkuna, tuli suuri vaalivoitto, vasemmistoenemmistö eduskuntaan ja alkoi kiihkeä ja nopea ohjelmatyö puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla. Sosialidemokraattiset, takarivissä olleet voimat pääsivät purkamaan ideoitaan ja toteuttaman visioitaan. Puolueriita väistyi taka-alalle, SAK eheytyi, työelämää ryhdyttiin myös nopeasti uudistamaan. Syntyi perusta kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle. Voi pitää suorastaan ihmeenä että runsaan kymmenen vuoden aikana polkaistiin melkein kuin tyhjästä valtava määrä yhteistä hyvää. Siihen osallistui yhteiskunnallisia voimia laidasta laitaan,  osin epäröiden mutta suomalaista kansallista tuntoa ja rationaalisen logiikan lakeja noudattaen. Sodan jaloista selvinnyt sukupolvi tiesi että ihmisestä ja yhteisestä asiasta on kysymys. Silloin saivat alkunsa työeläkejärjestelmä, lasten päivähoito, peruskoulu, suhteellinen vaalitapa suurissa joukkojärjestöissä, työelämän demokratisointiin tähdänneet uudistukset, tulopoliittiset kokonaisratkaisut, laaja suositussopimusten kokonaisuus - ja vahva kunnallinen itsehallinto.

1970-luvulla alkoi henki muuttua. Alkoi kuulua kaikuja Milton Friedmannin monetarismista, alettiin puhua yksityistämisestä ja kaupallistamisesta. Juuri aikaansaadut julkiset palvelut todettiin muka tehottomiksi. Nuorta hyvinvointivaltion rakennetta alettiin epäillä ja nakertaa yhteisen hyvän sijasta oman ideologisen ryhmittymän tai edunvalvonnan tarpeita palvelevaksi. Hyvinvointivaltio koettiin reaalisosialismin vaaralliseksi esiasteeksi. Tosiasiassa sosialidemokratia oli käynyt työpaikoilla ja joukkojärjestöissä vuosikymmeniä kestäneen katkeran taistelun kansanvaltaisten arvojen puolesta ja hyvinvointirakenteet kaikkineen osoittivat jo tietä kohden yhteistä, demokratiaan perustuvaa modernia rakennetta.

Aika pian muuta kuin yhteistä hyvinvointia tavoittelevat voimat oppivat käyttämään hyvinvointivaltion resurssivoimaa omien, omaan poliittiseen viitekehykseen rajoittuvien tavoitteiden toteuttamisen. Maatalouspolitiikka, Maalaisliitto ja sittemmin poliittiseksi keskustaksi itsensä manipulointitarkoituksessa nimittänyt Keskustapuolue käytti yhteisiä voimavaroja maataloustukiaisiin ja ylipäätään omien taustaryhmien maasuttamiseen. Kuvaavaa on että työeläkejärjestelmässsä MYEL, Maaseutuyrittäjien eläkelaitos ei vieläkään kerää työeläkemaksuja, vaan ne kustannetaan suoraan valtion budjetista. Hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin nuori aihio kelpasi heti alusta saakka eturyhmäpolitiikan välikappaleeksi iltalypsyineen, omille alueille ensiksi suunnattuine uudistuksineen - ja sitten niiden pysäyttämiseen kun päästiin rintamaille. Terveyskeskus-uudistuksen toteuttamiselle kävi näin ja vaarana on että SOTE valjastetaan myös vain yhden ryhmän edunvalvonnan välikappalleeksi.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen ensisijaisena edunvalvojana oppi aika pian luomaan ja käyttämään hyvinvointivaltion rakenteita yritysmaailman välikappaleena. Tämä toiminta on saanut jo tähän mennessä niin paljon valtion kassaa ja voimavaroja tyhjentäviä muotoja, että niitä ei yhdellä istumalla pysty edes luettelemaan. Yritystukien määrät ovat herättäneet jo arvostelua, viimeksi SAK on vaatimattomasti kysellyt ammattiyhdistysliikkeen edustuksen perään SITRAn tapauksessa. Sen lisäksi on liuta muitakin, Tekesille kelpaa melkein minkälainen yritys hyvänsä ideoineen kumppaniksi, mutta kansalaisjärjestöjä katsellaan pitkin nenänvartta, vaikka ne voisivat hetkessä luoda uuden, työllistävän kulttuurin.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen esikoisoikeutta nauttivana käyttää hyvinvointivaltion rakennetta  kilpailukyvyn ja suomalaisen yritysmaailman tehostamisen verukkeella ennennäkemättömällä tavalla hyväkseen. Miljardeja euroja on siirtynyt yritysten tuiksi ja taseisiin siinä hyvässä uskossa että yritykset vihdoinkin alkaisivat työllistää. Yhteskuntavastuun sijasta on EK:ssa ruvetttu puhumaan yritysvastuusta. Yrityksestä on siis ensisijaisesti pidettävä huolta, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Tässä piilee se vaara, että aasi - valtio -  kuolee juuri kun se oppii olemaan syömättä, siis kokoamatta voimavaroja. Yritysmaailma ei voi luoda työpaikkoja, jos ei ole kysyntää ja ostovoimaa. Tarvitaan vahvaa valtiota, joka investointeineen luo pohjaa hyvälle infrastruktuurille, uusille rakenteille ja palveluille. Paradoksaalista kyllä, sosialidemokratia olisi paljon vahvempi tuki vahvoine hyvinvointivaltioineen yritysmaailmalle kuin sen perustaa köyhdyttävä kokoomuslainen politiikka. Tämä viisaus ei näytä mahtuvan konservatiivien ja erilaisten liberaalien muuten joustavaan ajattelutapaan sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan.

Perussuomalaiset sanovat rakentavansa hyvinvointivaltiota ilman sosialismia. Hauska huuli sellaisenaan, mutta sisältö jää puuttumaan. Poliitttinen kokemus osoittaa, että yhteisen hyvinvoinnin rakentaminen ilman demokratiaa johtaa yksipuolisuuteen ja epäproduktiivisiin ratkaisuihin. Minulle kansanvaltainen, yhteiseen, kaikkia koskevaa hyvinvointia tavoitteleva valtio on juuri sitä sosialismia sanan sosialidemokraattisessa mielessä.

Ruotsalainen kielivähemmistö on rakentanut hyvinvointia omien autonomisten säätiöidensä ja valtiosta riippumattomien rakenteidensa varaan. Rajallista käsitystä yhteiskuntavastuusta sellainenkin lähestymistapa edustaa. Hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteistä, kaikkia koskevaa ja tässä suhteessa rajoja asettamatonta palvelu- ja toimintarakennetta.

Vihreät käyvät kuumana luonnon, kansallis- ja luonnonpuistojen puolesta -  ja hyvä niin. Hyvinvointivaltio kykenee puolustamaan myös luontoarvoja. Suhde palvelurakenteeseen ja yhteiseen hyvinvointiin on kuitenkin ollut poukkoilevaa, sen tiedämme me vahvan vihreän vallan alla elävät helsinkiläiset paremmin kuin hyvin. Jos käydään kuumana luonnon puolesta ja suhtaudutaan kylmäkiskoisesti ihmisiin ja kansanvaltaisiin rakenteisiin, sorrutaan helposti fanaattisuuteen: palava jää, kuumana asian puolesta, kylmänä suhteessa kanssaihmiseen.

Euroopan Unionin kääntyminen lähes pelkästään markkinoiden ehdoilla toimivaksi, vapaakauppasopimusten myötä jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi ei lupaa yhteisen hyvinvoinnin, demokratian eikä rauhankaan kannalta sitä mitä tavoiteltiin Euroopan yhteisöä, Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa. Tosiasia on, että tämän päivän Eurooppa ja sen jäsenvaltiot tarvitsisivat yhteistä voimavarojen kartuttamista mitä kipeimmin. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen, siis demokraattinen sosialismi voisi muodostaa sellaisen voimakkaan valtavirran jolla monella tapaa rampautunut mantere nostettaisiin uudelleen jaloilleen.

Mutta kuka sosialismia kaipaa?

Korvatillikka ja murros

Euroopan Komission puheenjohtajalla Jean Claude Junckerilla on ilmeisesti sukuperintönä (Juncker=talonpoika) tapana antaa isällinen läpsäytys keskustelukumppanin poskelle. Sen tarkoitus on osoittaa karaktääriä ja terävyyttäkin jos niin tarvitaan. Kukapa meistä ei osoittaisi särmää, varsinkin "pienessä sievässä" siihen tuntuu löytyvän keinoja, monenlaisiakin. Nyt puolestaan Euroopan Unioni ja sen puheenjohtaja on saamassa sivalluksen, oikean korvatillikan Britannialta "leave" kannan voiton muodossa Brexit-äänestyksessä.

Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.

Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin",  jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää.  Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit  luopuivat  kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.

Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on  tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut  yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.

Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.

Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin  säilynyt  Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.

Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut  neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.

Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä  ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.

Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.

Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan  muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä  aikavälillä.

Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin  intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.

Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi  vapaana valtiomahtina  tarjoamaan vaihtoehtoja.

Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.

Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.