Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Lojaaliuden ansa

Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?

Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.

Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.

Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.

Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia  asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.

Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.

Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.

Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.

Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.

Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.

Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?

Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.

Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty  sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.

Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.

Olisiko jotakin tehtävä?

Yksilö ja demokratia

Yksilön vapaus, yhteisöllisyys, demokratia
Porvarillinen yhteiskunta väittää taistelevansa yksilön vapauden ja yksilön oikeuksien puolesta. Samalla se pitää vastakohtanaan kollektiivisuutta, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä. Kollektivismi tuhoaa yksilön vapauden, sanotaan. Neuvostokommunismi on tästä yhtenä suurena, historiallisena esimerkkinä. Yksilön omaisuuden suoja on yksi tunnusomaisimpia esimerkkejä yksilön vapaudesta, omanaan pitämisestä ja itselleen varaamisesta.

Mihin perustuu työväenliikkeseen juurtunut ajatus yhteisöllisyydestä? Mikä siinä on yksilön vapauden ja oikeuksien osuus? Ja miten tämä lähestymistapa kytkeytyy demokratiaan ja kansanvaltaan?

Muitsan lapsuudestani kesäjuhlan Viitasaaren työväentalon juhlakentällä ja sen monipuolisen, paikkakunnan työväenyhdistysten esittämät runot, laulut, puhe- ja laulukuoroit, sketsit ja huumorin. Lindlöfin Aatto Löytänän kylältä esitti runion ihmisyydestä, päivettyneenä kuin suoraan töistä tulleena, virittyneenä korostamaan ihmisen oiketta tulla vihdoinkin ihmiseksi.

Tuo hetki jäi mieleeni ja on pysynyt ajatuksissani jo seitsemisenkymmentä vuotta. Miten tuon runon ihmisyys sitten eroaa porvarillisesta yksilönvapaudesta vai eroaako se mitenkään? Ja miten se liittyy kansanvaltaan, ihmisoikeuksiin ja omaehtoisuuteen, itsensä toteuttamiseen?

Kun työväenliike puhuu ihmisestä, puhuu se ihmisestä lajiolentona. Se ei tarkoita vain yhtä ihmistä, yhtä yksilöä vaan ihmistä kaikenkaikkiaan sellaisena kuin se maapallolla esiityy rodullisine, kulttuurisine ja uskonnollisine eroineen. Se tarkoittaa lajiolento  ihmistä tämän kehittymisen kaikissa vaiheissa, jokaista meistä - myös niitä joita emme ole kosaan nähneet emmekä koskaan tule näkemäänkään. Se tarkoittaa kaikkia, hyviä ja pahoja, lahjakkaita ja lahjattomia, tiedon valaisemia ja  pimennossa vaeltavia.

Yksilön oikeudet ja vapaudet ovat yhteydessä kanssaihmisen vastaaviin oikeuksiin. Erityisesti työväenliikkeessä se tarkoittaa kaikkein eniten nöyryytettyjä ja alistettuja, proletariaattia - jo Rooman valtakunnassa käytössä ollutta ilmaisua niistä, joilla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa. Miksi juuri heitä - tai nykyajan prekariaattia? Siksi että heillä oletettiin olevan kaikkein suurin tarve ja kutsumus itsensä ja oikeuksiensa löytämiseen. Tämän ihmisyyttä tavoittelevan ihanteen varaan syntyi se työväenliike, joka tänäkin päivänä tavoittelee tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimissä "oikeutta kaikille".

Millaisissa oloissa tällainen kaikkia koskeva yksilöllisyys voisi sitten toteutua? Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta on eräs niitä eettisiä lähtökohtia, jonka sovellutuksena kansanvalta, mies ja ääni, henkilö ja ääni periaate löysi heti alusta saakka sovellutuksia. Syntyi osuuskauppaliike, kuluttajain yhtäläisiä oikeuksia ajava liike; syntyi ammattiyhdistysliike:"Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen" - kuului Suomen Ammattiliitojen Keskusjärjestön tunnus jo vuonna 1907 kun keskusjärjestö perustettiin.

Joukkojärjestöt ja niiden perusyhdistykset rakennettiin alunalkaen kansanvallan periaatteen varaan. Se siivitti viime vuosisadan alun kansalaisia rakentamaan tuon yhteisen aatteen ympärille työväentaloja, osuuskauppoja, ammattiyhdistyksiä, teattereita, sivistysjärjestöjä, torvisoittokuntia, puhekuoroja, lauluryhmiä ja jopa liikunta- ja urheilujärjestöjä. Kansanvallan suuri periaate ei levinnyt hetimmiten koko kansalaisyhteiskuntaan; demokratian suuret periaatteet otettiin käyttöön porvarillisellakin puolella pikkuhiljaa.

Demokratian nimeen vannotaan nyt kaikkialla; joillekin se tarkoittaa vain vaalijärjestystä, ei juurikaan muuta. Se syntyi kuitenkin  työväenliikkeen suuren, suurlakkoon perustuneen voimannäytön vaatimusten myötä. Yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, vaalioikeus, kokoontumisvapaus, järjestäytymisoikeus suurten joukkojen oikeuksien ajamiseksi. Työväenliike järjesti oman toimintansa kansanvallan pohjalle. Sellaiset käsitteet kuin hyvä toveruus, solidaarisuus, tasa-arvo, luovuus ja omaehtoisuus ovat tämän yksilönvapauden sovellutusta. Se on joka hetki tietoisuuden ja tarkastelun kohteena, ei välttämättä omistamisen vaan olemisen ja elämisen henkenä, tietoisuutena.

Uusi alku Euroopalle?

Eurooppa?

Allaoleva teksti on käännökseni,  Eurooppaa koskeva osuus "sondeerausneuvottelujen" tuloksesta; SPD:n puheenjohtaja Martin Schulz oli itse aktiivisesti juuri tämän osion työstämisessä. Käänsin tämän osion kokonaan, koska siitä saa kuvan, mitä kaikkea ollaan valmiita uudistamaan, mikä on pysyvää ja erityisesti: mistä asioista halutaan puhua Ranskan kanssa Eurooppaa koskevissa neuvotteluissa.

I. Uusi alku Euroopalle

Euroopan Unioni on historiallisesti ainutlaatuinen rauhan ja menestyksen projekti ja sellaiseksi sen tulee tulevaisuudessakin muodostua. Se yhdistää integraation vapauteen, demokratiaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämän eurooppalaisen vision ydin on se, että EU hyödyntää yhteistä poliittista ja taloudellista voimaansa luodakseen rauhaa ulospäin ja hyvinvointia sisäisissä suhteissaan. Saksan on oltava loputtoman kiitollinen Euroopalle.   Olemme siksikin velvoitetut tähän menestykseen. Voimakas ja yhtenäinen Eurooppa on Saksalle paras takuu hyvästä tulevaisuudesta rauhan, vapauden ja hyvinvoinnin merkeissä. 

Globaalit olosuhteet ovat viime vuosina muuttuneet perustavalla tavalla - poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti. Uuden painotukset USA:ssa, vahvistunut Kiina ja Venäjän politiikka tekevät selväksi: Euroopan on otettava oma kohtalonsa paremmin kuin tähän saakka omiin käsiinsä. Ainoastaan yhdessä Euroopalla on mahdollisuus tehdä itsensä merkittäväksi ja toteuttaa yhteisiä intressejään. Ainoastaan yhdessä kykenemme puolustamaan solidaarista yhteiskuntamalliamme, joka on sidottu sosiaaliseen markkinatalouteen. Tämän vuoksi Eurooppa tarvitsee uudistumista ja uuden alun. 

II. Haluamme Eurooppaan demokratiaa ja solidaarisuutta

- Haluamme syventää Euroopan yhtenäisyyttä demokraattisten ja oikeusvaltioperiaatteiden pohjalta  kaikilla tasoilla ja vahvistaa täten vuorovaikutteista solidaarisuutta. 

- Haluamme Saksan osallistuvan aktiivisesti EU:n tulevaisuuden käytävään keskusteluun ja uskomme sen vahvistavan mukanaan tuomaa eurooppalaista integraatiota 

- Haluamme demokraattisen Euroopan, voimistetun eurooppalaisen parlamentin ja elävän parlamentarismin kansallisella, alueellisella ja kunnallisella tasolla. 

- Haluamme tehdä Euroopan kansalaisläheisemmäksi ja läpinäkyvämmäksi ja voittaa tätä kautta uuden luottamuksen. 

- Demokraattisia ja oikeusvaltioperiaatteita ja -arvoja, joiden varassa Euroopan yhdistyminen lepää, täytyy toteuttaa vielä päättäväisemmin kuin mitä on tapahtunut tähän saakka. 

III. Haluamme kilpailukykyä ja investointeja edistävän Euroopan

- Investoinnit Euroopassa on investointeja maamme hyvälle tulevaisuudelle. Kasvu ja hyvinvointi Saksassa on mitä tiukimmin sidoksissa Euroopan hyvinvointiin. 

- Me haluamme vahvistaa Euroopan kilpailukykyä ja voimavaroja globalisaation lähtökohdista, varmistaa ja luoda uusia tulevaisuuskelpoisia työpaikkoja. Ne ovat tulevan hyvinvointimme perusta. 

 - Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena. 

- Me vahvistamme EU:n tutkimuspolitiikkaa, innovaatiokykyä ja digitaalisten sisämarkkinoiden toteuttamista. 

- Me haluamme vahvistaa investointivoimia myös siten, että me kehitämme  edelleen sellaisia rakenteita kuin eurooppalainen investointiohjelma EFSI .

IV. Haluamme mahdollisuuksien ja oikeudenmukaisuuden Euroopan

- Euroopan tulee olla mahdollisuuksien mantere, erityisesti nuorille ihmisille. He ovat Euroopan tulevaisuus. Haluamme nuorten ihmisten voivan asettaa toivonsa Eurooppaan. Haluamme että he löytävät hyviä työpaikkoja, voivat liikkua vapaasti/mobiilisti  Euroopassa, että he voivat luoda vuorovaikutteisesti ystävyyssuhteita ja että he kokevat eurooppalaisen yhteiselon käytännönläheisesti. Siksi haluamme että EU asettaa enemmän voimavaroja nuorisotyöttömyyden torjuntaan ja jatkaa edelleen sellaisten vaihto-ohjelmien kuin Erasmuksen kehittämistä. 

- Sosiaaliset perusoikeudet, erityisesti periaate "samasta työstä sama palkka" samalla paikkakunnalla Euroopassa - tätä haluamme sosiaalisopimuksessa vahvistaa. Haluamme paremmat reunaehdot työntekijöille ja työmarkkinapolitiikan paremman koordinaation. 

-  Haluamme kehittää EU-valtioissa puitteet vähimmäispalkkasääntelyyn sekä perusturvajärjestelmiin. Kun taistellaan johdonmukaisesti palkkojen alasajoa ja sosiaalista epätasa-arvoa vastaan  Euroopan taloudellisesti heikommissa maissa, vahvistaa se sosiaalivaltiota ja sosiaalista markkinataloutta Saksassa. 

- Haluamme edistää rehtiä liikkuvuutta, yhdistäen sen kuitenkin sosiaaliseen turvajärjestelmään perustuvan maahanmuuton väärinkäytöksiin. 

- Haluamme enemmän vertailtavuutta EU:n koulutusstandardeihin. 

- Taistelemme veronkiertoa, veropetoksia, verojenvälttelyä ja rahanpesua vastaan niin kansainvälisesti kuin EU:n sisällä. Tuemme oikeutettua suurkonsernien verotusta, tämä koskee ennenkaikka  internetkonserneja kuten Google, Apple, Facebook ja Amazon.

- Yritykset eivät saa enää tulevaisuudessa vetäytyä yhteiskunnallisesta vastuusta tavalla, jolla ne asettavat EU-jäsenmaat toisiaan vastaan. Verodumppaus on estettävä. 

- Tuemme yhteistä, yhteisesti muodollisesti vahvistettua yritysten vähimmäisverotusta. Tällöin tulee päteä periaatteen, jonka mukaan voittoja saava maa on myös verottava maa. 

- Haluamme yhdessä Ranskan kanssa tehdä aloitteen, antaaksemme eurooppalaisen vastauksen tällä teema-alueella myös kansainvälisesti, ei vähiten USA:ta koskevana.

- Haluamme viedä päätökseen  määrällisen varainsiirtoveron toteutuksen.

V. Haluamme rauhan ja globaalin vastuun Euroopan

- Globaalit haasteet edellyttävät eurooppalaisia vastauksia. Olemme yksimielisesti ja selvästi torjumassa protektionismia, eristäytymistä ja nationalismia. Tarvitsemme kansainvälisesti enemmän eikä vähemmän yhteistyötä.

- Paikalliset ongelmat voidaan ratkaista vain paikallisesti. Siksi tarvitsemme elävöitettyä subsidiariteettia, vahvistaaksemme kuntien ja osavaltioiden toimivaltaa.  

- Yhteistä eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tulee vahvistaa "eurooppalaisen rauhanmahdin" hengessä. Sen tulee antaa ensisija poliittisille toimenpiteille ennen sotilaallisia ja suuntautua rauhan varmistamiseen, jännityksen lieventämiseen ja siviilien suojeluun kriisitilanteissa. Haluamme vahvistaa ja sävyttää elämällä yhteistyötä turvallisuus ja puolustuspolitiikassa PESCO-ohjelman puitteissa.

- Pakolais- ja maahanmuuttopolitiikassa EU:n tulee löytää oikeutettu humanitäärinen vastuu ja samalla järjestää ja ohjata maahanmuuttopolitiikaa. Haluamme taistella kokonaisvaltaisesti pakolaisuuden syitä vastaan, suojella toimivasti EU:n ulkorajoja sekä luoda solidaarinen vastuuasetelma EU:n sisällä.

- Haluamme rakentaa yhteistyötä ehyellä Afrikka-strategialla yhteistyössä ja kaikilla tasoilla Afrikan kanssa. 

- Haluamme avointa ja reilua kauppapolitiikkaa, joka toimii kaikkien hyväksi ja suuntautuu kasvuun, maltillisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. 

- EU:n tulee ottaa kansainvälisessä ilmastonsuojelussa esitaistelijan rooli ja edustaa kunnianhimoista Pariisin ilmastosopimuksen täytäntöönpanoa.

- EU tarvitsee yhteisen ulko- ja ihmisoikeuspolitiikan. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi haluamme vahvistaa EU:n ja erityisesti Europan parlamentin neuvottelu- ja toimeenpanokykyä. Haluamme vahvistaa EU:ta taloudellisesti jotta se voi paremmin hahmottaa tätä tehtävää: tästä tulemme huolehtimaan seuraavassa useamman vuoden kattavassa talouskehyksessä. Siksi annamme etusijan erityisille budjettiratkaisuille talouden tasapainottamiseksi, sosiaalisen lähentymisen ja rakenneuudistuksen aikaansaamiseksi; tämä voisi olla alku tulevalle investointitaloudelle euroalueella. Olemme myös valmiita suurempaan talousvastuuseen EU:ssa. Tässä tarkoituksessa olemme - erityisesti läheisessä yhteistyössä Ranskan kanssa - valmiita maltillisesti vahvistamaan ja uudistamaan euroaluetta, jotta Euro voi pitää paremmin asemansa globaaleissa kriiseissä. Haluamme viedä eteenpäin fiskaalista raha- ja talouskontrollia, taloudellista koordinaatiota sekä EU:ssa että euroalueella taistelussa veropetoksia ja veronkiertoa vastaan. Tästä asiasta tehdyt jäsevaltioiden ja EU-komission ehdotukset otetaan tarkasteltaviksi. Haluamme kehittää eurooppalaista vakausmekanismia (ESM) parlamentaarisesti kontrolloiduksi Eurooppalaiseksi Valuuttarahastoksi, joka tulisi ankkuroida oikeudellisesti Euroopan Unioniin.

Kokonaisuudessaan lähdemme siitä, että EU:n on suuntauduttava solidaarisuuteen ja sekä suhteessa jäsenvaltioihinsa että kansalaisiinsa. Molemminpuolisen solidarisuuden tulee koskea myös Euroopan Unionin taloutta. Samalla tulevaisuudessa tulee päteä sen periaatteen, että riskinottaminen ja vetovoimaisuuteen liittyvä vastuu ovat sidonnaisia. 

EU:n uudistaminen tulee onnistumaan vain, kun Saksa ja Ranska toimivat koko voimallaan tähän suuntaan. Siksi haluamme edelleen vahvistaa ja uudistaa saksalaisranskalaista yhteistyötä. Uusi Elysee-sopimus  on tässä suhteessa ensimmäinen ja tärkeä askel. Saksan ja Ranskan tulee toimia tässä myös innovaatiomoottoreina ja näiden tulee tässä tarkoituksessa mm. keinoälyn tutkimuksessa hakea näyttöjä ja ratkaisuja. Me tulemme ottamaan yhteistä kantaa mahdollisesti kaikkiin sellaisiin asioihin, joita kehitellään eurooppalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa, alueilla joilla EU:n 27 jäsenvaltiota eivät ole neuvottelukykyisiä. 

(Käännös:IR)

Kommentti Pertti Paasiolta 17.1. 2018:

Suuret kiitokset tärkeistä teksteistä ja valtavasta työstä. Tulee miettineeksi asioita monelta kantilta. Sinun kuuluisa "sormi/kuu" mallisi on aspektin antajana. Synkkiä hetkiä tulee väkisin, kun tilanneanalyysimme ei saa voimaa. Porvarillinen henkinen ylivalta on kuin selviönä kaikenlaisissa koalitioissa. Poliitinen tilanne ei ahtaudessaan anna muunlaisille ajatuksille tilaa. Jos ja yhä kun me korostamme - me nuoret - sosialidemokratian inhimillistä tehtävää, me joudumme toteamaan, ettei meillä ole - eikä ole muillakaan avaimia muutokseen. Me asetamme Genosse Martinin johdolla jyryjä tavoitteita oletuksella, että poliittisella vaelluksella me olisimme ainoa liikkuja muiden pysähtyessä katselemaan. Tulee mieleen kysymys, onko sosialidemokraateilla mahdollisuus saada voimaa ja luottamusta jonkin suuren kriisin olosuhteissa. Kilpavarustelun tuhoa ennustavan ilmapiirin mursi Willy Brandt polvistuessan Varsovan ghetton muistomerkille. Siinä osoitti suuntaa eurooppalainen voima, joka ylitti kriittisen pisteen. Minkälainen olotila nykyoloissa panisi kontinentaalisen järjen luottamaan itseensä? Millaisellahan foorumilla eurooppalainen sosialidemokatia todella pohtii itseään?
Vastasin 18.1. 2018: 

Mitä tulee sosialidemokratian tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin, markkinaorientoituminen on ottanut ylivallan koko mantereella. Myös demarinuoret meillä näyttävät tänään painottavan jonkinlaista kolmatta tietä. Saksassa Nuorsosialistit ovat lähteneet "fundamentaalioppositioon", millä he tarkoittavat sitä, että Saksan SPD on antanut periksi aivan perustavaa laatua olevissa lähtökohdissa "sosiaalisen markkinatalouden" sinänsä hyväksyttävän otsikon alla tapahtuneelle käänteelle, jossa markkinat ovat ottaneet niskalenkin sosiaalisuudesta ja sen taustalla olevasta oikeudenmukaisuudesta. Nuorsosialistit eivät näytä uskovan "kolmanteen tiehen" lainkaan ja kritisoivat nyt ensimmäistä kertaa sosialidemokraattisen liikkeen sisällä liittokansleri Gerhard Schröderin ja vihreiden hallituksessaan rakentamaa  Harz IV -ohjelmaa.

Minustakin näyttää siltä, että konservatiivit ja heitä tukevat uusliberaalit vetävät taas kerran Euroopan katastrofin ja tuhon kynnykselle. Sondeerausohjelman keskeiset arvot rakentuvat Saksassa ja EU:ssa nykyään toteutettavalle täysin markkina-alisteiselle, perussopimuksissa juridisesti lukkoonlyödylle uusliberalistiselle politiikalle. Kuinka näin on päässyt käymään - se tulee olemaan mielenkiintoinen kertomus sosialidemokratian historiaa tulevaisuudessa kirjoitettaessa. Kun rakenteet on kerran konsensuksella kunkin maan osalta lukkoonlyöty, niitä voidaan muuttaa vain yhteisillä, yksimielisillä päätöksillä. Saksassa tästä asiasta ei edes sondeerausneuvottelujen yhteydessä ole käytetty muita kuin retoorisia - sinänsä hyviä - puheenvuoroja. Oletin Martin Schulzin federatiivista Euroopan liittovaltiota ehdottaessaan pyrkivän perusasiakirjojen avaamiseen ja muuttamiseen uudessa Euroopan  liittovaltion perustuslaissa enemmän sekatalousmallia vastaavaksi, mutta neuvotteluissa tämä asia on CDU/CSU:n toimesta tyrmätty. Surullista sanoa, mutta EU:n nykyisen, peruskirjoihin perustuvan ohjelmallisen suuntauksen vallitessa sosialidemokraattinen hyvinvointivaltiopolitiikka ei tule Euroopan Unionin puitteissa kysymykseen. Vielä 1970-luvulla harjoitettiin sentään järjestöjen kanssa "comanagement" -lähestymistapaa - ja tuloksiakin saatiin aikaan. EU:n linja on kääntynyt sosialidemkrattista lähestymistapaa vastaan, eikä minullakaan ole mitään parlamentaarisen demokratiaan perustuvaa vaihtoehtoista mallia miten edetä.

Vapaa valinta vai yhdenvertaisuus?

"Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Tämä twiitti - lausahdus - saattaa tuntua niin arkipäiväiseltä ja kiistattomalta, että sen pohtimiseen ei juuri kannata aikaa uhrata. Vai onko niin, että tähän toteamukseen sisältyy sittenkin syvä, juuri nyt kiistanalaiseksi asetettu viisaus?

Päivän suuria puheenaiheita Suomessa - ja niin näyttää olevan Ruotsissakin - on kysymys valinnanvapaudesta. Malmölainen  Arbetet -lehti kyseli juuri parin kuukauden päästä pidettävän Ruotsin Työväenpuolueen SAP:n kokouksen alla: ovatko valinnanvapaus ja yhdenvertaisuus ristiriidassa olevia ulottuuuksia?

Ruotsalainen sosialidemokratia on ollut suuri yhdenvertaisuuden puolustaja läpi vuosikymmenten. "Ökad jämlikhet" - yhdenvertaisuuden lisääminen on ollut kiinteänä johtotähtenä naapurimaan politiikassa. Tuloksia on tullut, maa voi olla aiheesta ylpeä laajalle kansaan ulottuvasta vauraudestaan, diskuteerauskulttuuristaan, valistuneesta ja vastuullisesta kansankoti-ilmeestäään.

Ruotsia ei ole rakennettu väkivallalla. Päinvastoin, tunnusomaista on ollut sinnikkyys, peräänantamattomuus ja mielikuvituksella rikastettujen uusien yhdenvertaisuuden muotojen jatkuva  nosto politiikan sisältöön. Olof Palmen kuuluisa kirja "Politik är att vilja" kuvaa tuota sinnikkyyttä, mielikuvituksella rikastettua tahtotilaa tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman kansankodin luomiseksi.

Lähtökohtaisena motiivina on ollut kansan yhteisen intressin ajaminen, yhteisten asoiden hoitaminen. Yhteisöllinen motiivi on kokonaan jotakin toista, kuin omaan yksilölliseen intressiin, omaan lautaseen kohdistuva edunvalvonta. Yksityistä intressiä kuvaa etenkin keskieurooppalaisessa buffetpöydässä tapaamani asenne, jossa isännät kiiruhtavat ensimmäisinä ottamaan pöydästä parhaat palat vieraistaan ollenkaan piittaamatta. "Vapaa valinta" tarkoittaa yksityisen edun asettamista yhteisen edun edelle. Tässä mielessä vapaa valinta ja lisääntyvä tasa-arvo ovat vastakohtia, täysin erilaisesta edunvalvontamotiivista lähteviä.

Sosialidemokratian sinnikkyys, peräänantamattomuus ja suomalaiseksi kutsuttu sisukin lähtee yhteisen intressin suuresta ja väkivallattomasta periaatteesta. On kasvettava eheään, mielikuvitusta käyttävään, vastuulliseen ja kaikkia rikastuttavaan elämäntapaan. On nähtävä oman lautasen reunan yli, on katsottava että kaikki saavat hyvässä järjestyksessä yhteisestä pöydästä tarjolla olevaa. Tämän sinnikkyyden tunnus on yhdenvertaisuus, lisääntyvä tasa-arvo. Sosialidemokratia on nähnyt tuon periaatteen niin tärkeäksi, että mikään lyhytnäköinen taktinen tai strateginen periaate ei saa kävellä tuon eettisen säännön yli. Tuohon periaatteeseen viittaa työväenlaulun sanat."Puutteen alla taistellen ja kärsimystä kestäen, tietä meille aina aukoivat nuo entisaikain työläistoverimme." Tai saman laulun säe:"Ja me jatkamme polvi polvelta, kunnes vapaa on maa." Kysymys on sinnikkyydestä, jota kansainvälisessä kielenkäytössä kuvaa englanninkielen ilmaisu "persistence".

Ainoastaan eheällä, luovaa mielikuvitusta käyttävällä, vastuullisella ja yhteisöä rikastuttavalla sinnikkyydellä on mahdollista päästä tuohoon päämäärään. Tuon periaatteen varaan on rakennettu pohjoismainen, avoin ja kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se tulee kestämään ja vahvistumaan vain, jos yhteisöllinen motiivi, yhteisten asioiden hoitaminen on keskeisenä ja lujana periaatteena poliittisessa vastuunotossa.

Yksilöllisten intressien pohjalle rakennettu politiikka on tässä suhteessa ristiriitaista, tempoilevaa ja parlamentarismissaankin ylivoimaan perustuvaa väkivaltaa. Epävarmuus näkyy tehtyjen esitysten hätäisyydessä, takaisinvetämisessä ja kansan tuomion pelkäämisessä, sikäli kuin kansa pääsee epäilyjään ilmaisemaan valtaa liian usein liehittelevässä mediassa. Yksityisen edun tunnusmerkkejä eivät ole eheys, autenttisuus, yhteisön rikastuttaminen ja vastuullisuus, koska lähtökohtainen intressi on yritysvastuussa ja henkilökohtaisessa edussa yhteiskuntavastuun ja yhteisten etujen ajamisen sijasta.

Poliittinen vääntö suuresta linjasta jatkuu yhteiskuntaelämän eri aloilla. Ruotsissa "vapaa valinta" ulotettiin koululaitokseen ja nyt ruotsalaiset haikailevat suomalaisen,  arvoiltaan viisaan ja yhtenäisen peruskoulujärjestelmän perään. Tällä alueella he olisivat luopumassa vapaasta valinnasta. SAP:n puoluekokous tulee todennäköisesti ottamaan kantaa yhdenvertaisuuden ja vapaan valinnan ristiriitaan puoluekokouksessan huhtikuussa.

Universaaliperiaatteeksi yksityiseen intressiin perustuvasta "vapaasta valinnasta" ei ole vaikka vaihtoehtoja tarjolla tuleekin olla. SOTEssa se voidaan toteuttaa valinnalla eri alueiden tarjonnan välillä, mikä kesämökkikansalle sopiikin erinomaisesti. Puolisoni kysyi että onko tuota valinnanvapautta kesämökkikunnassa, jos valitsemaasi yksityistä palveluntarjoajaa ei ole siellä? Ja jos valinnanvapautta tarjotaan suurena eettisenä oikeudenmukaisuuskysymyksenä, niin silloin se pitäisi kaiketi ulottaa muillekin hallinonaloille.

 Mitä valinnanvapaus tarkoittaisi suhteessa maanpuolustukseen? Miksi aiotaan satsata 10 mrd euroa lähimpien vuosien aikana huippukalliisiin ulkomaisiin hävittäjiin, jotka varmuudella eivät tuota taloudellisesti muuta kuin valtavasti kustannuksia? Miksi nykyisen sukupolven kaikkien suomalaisten on maksettava auton oston ja käyttökustannusten verran nyt  kyseenalaistettujen  rauhan ja demokratian säilyttämisestä? Eikö kansainvälisten sopimusten ja rakenteiden jo pitänyt tuottaa meille tämä levollisen tietoisuuden tila? Miksi tällaiseen laitetaan voimavaroja samalla kun terveydenhoito ja sosiaalinen turva ollaan laittamassa teurastuspenkkiin yksityisen edun ja "vapaan valinnan" nimissä?

Viimeistään maanpuolustuksen kohdalla uskoisin valistuneiden porvarienkin huomaavan, että kaikenkattavaksi toimintaperiaatteeksi tarjottu "vapaa valinta" ei tarjoa sitä vastuullista, ehyttä, luovaa ja yhteisöä rikastuttavaa lähestymistapaa, johon yhteisten asioiden ajamisella, politiikalla tulee pyrkiä.

Älä luovu suurista periaatteista! Sinnikkyys, periksiantamattomuus, mielikuvitusta käyttävä tahtotila, eheys ja yhteisön rikastuttaminen ovat sosialidemokratian pysyviä, yli sukupolvien kantavia periaatteita.

Miinan vai Kössin hengessä eteenpäin?

Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.

Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.

Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.

Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien  ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.

Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki  on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.

Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian,  ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.

Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Suunnitelmallisuus ja demokratia

Lomakeskuksen kirjastossa jouduin tekemisiin 1950-luvulta alkaen tunnetun ja arvostetun teoreetikon, Tampereen työväenopiston rehtorin Veikko O. Veilahden kanssa. Hänellä oli sanansa sanottavana suunnitelmallisuudesta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa.

"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa,  onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.

"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)

Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen  edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.

Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan",  talouselämän erikoistuntijoita.  Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.

Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".

Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!

Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.

Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.

Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton.  On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat  esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).

Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.

Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava  sivistystoimnnan aineellisten edellytysten  kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..

Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä  esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.

Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.

Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa.  On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J.  Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä,  että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.

Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti  käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.

Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys  perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.

Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.

Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein.  Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)

Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite.  Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.

Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.

Veikko O. Veilahti

(Tämä artikkeli on julkaistu Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 9/1955)

Solidaarisuutta yli ikärajojen

“Eduskunnan tietopalvelun tuoreiden laskelmien mukaan hallitus ajaa toimillaan ainakin 27 000 eläkkeensaajaa köyhyysrajan alapuolelle. Luku vielä taatusti kasvaa, sillä laskuissa ei ole otettu huomioon eläkeläisten lääke- ja matkakorvauksiin kaavailtuja säästöjä.”

Näin todetaan Eläkkeensaajien Keskusliiton 30.10. 2015 pitämän hallituksen kokouksen julkilausumassa. Kannanotto on oikeutettu ja ajankohtainen - ongelmana vain on se että valtakunnan keskeisten eläkeläisjärjestöjen yhteenliittymältä EETU:lta puuttuu sitä edunvalvontaan välttämätöntä kivijalkaa jonka avulla eläkkeensaajien aseman parantamisen puolesta voitaisiin taistella.

Toisaalla tietokirjailija Kimmo Kiljunen on julkaissut tämän vuoden 2015  syksyllä kirjan “Eläkeläisen taitettu itsetunto”. Kirja Eläkeläisten taitettu itsetunto päättyy teeseihin, jotka liittyvät vanhusten yleiseen asemaan, terveyteen, hoivaan ja eläke-etuuksiin. Yhtenä niistä on taitetun  indeksin muuttaminen täysin palkkaindeksipohjaiseksi. Köyhyysloukkuun jäämässä olevat eläkeläiset tarvitsisivat myös yleisen eläkekorotuksen, joka voitaisiin hyvin rahoittaa käyttämällä osa työeläkerahastojen sijoitusten tuotoista tähän tarkoitukseen. Hän on myös tehnyt kansalaisaloitteen, johon mitä ilmeisimmin saadaan kerättyä tarvittavat viisikymmentätuhatta allekirjoitusta ja asiaa päästään kansalaisaloitteen pohjalta käsittelemään eduskunnassa.

Aloite on sellaisenaan hyvä ja kannatettava, mutta sen ongelmaksi muodostuu aikanaan aloitteen käsittely porvarillisen enemmistön pohjalta toimivassa eduskunnassa. Eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus osaa varmuudella kääntää käsittelyn sellaiseksi että se joutuu vastakkain hallituksen eläkeläisiä kuristavan linjan kanssa. Enemmistön saaminen aloitteen taakse eduskunnassa on lähes poissuljettu, johtuen juuri poliittisista voimasuhteista ja lojaalisuudesta omaa eduskuntaryhmää kohtaan.

Nyt kiinnittäisin huomiota erääseen kummallisuuteen eläkkeellä olevan ihmisen edunvalvonnassa. Eläkkeelle jäädessään hänen asioidensa käsittely ammatillisessa edunvalvonnassa päättyy. Ammattiliitot eivät  hoida eläkkeellä olevien jäsentensä edunvalvontakysymyksiä edustuksellisella pohjalla ollenkaan. Ammattiliitot ovat kuitenkin olleet luomassa rahastoivaa työeläkejärjestelmää - yhtä toistaiseksi parhaiten toimivista hyvinvointirakenteista. Voisi sanoa että tämä eläkeläisen edunvalvontaa edustava jääkaappi on pakattu ruoka-annoksia täyteen - ja että sen pitää riittää. Ammattiliittojen johtohenkilöt ovat toki mukana vähemmistöosuudella ja muhkeilla palkkioilla työeläkerahastojen hallinnossa, mutta demokraattinen, osallistava yhteys eläkkeellejääviin pääosin puuttuu. EETUa kuunnellaan kaiketi jollakin tasolla, mutta lujaan solidaarisuuteen kuunteleminen ei yllä - valitettavasti.

Tässä suhteessa pohjoismaiset ammattiliitot poikkeavat mannermaan suurista ammatillisista järjestöistä. Niissä ammattiliiton jäsenyys on elinikäinen ja eläkkeellä olevien edunvalvonta on osa neuvottelutoimintaa. Elinikäinen jäsenyys symbolisoi solidaarisuutta yli ikärajojen ja sillä on ratkaisevassa tilanteessa puolin ja toisin suuri merkitys.

Työtehtäviini kuului viimeisinä vuosina Kunta-alan ammattiliitto KTV:ssa eläkeläisasioiden hoito. Liitolla oli kunniakkaat perinteet kunnallisten eläkeläisten aseman kohottamisessa. Liiton legendaarinen puheenjohtaja ja valistussihteeri  Eugen Kaukolampi oli jo kolmikymppisenä toimitsijana ollut tekemässä Työväen Sivistysliiton ensimmäistä opintosuunnitelmaa työelämän jo jättäneitä varten. “Vanhene viisaasti” opasti eläkeläisiä vireään toimintaan ja myös edunvalvontaan. Kunta-alan ammattiliiton eläkeläisillä oli oma valtakunnallinen neuvottelukuntansa ja paikallisia yhdistyksiäkin viitisenkymmentä. 1990-luvun alussa neuvottelukuntatoiminta liitossa  kuitenkin lopetettiin ja eläkkeelläolevat jäsenet jäivät edunvalvontasuhteissaan tyhjän päälle. 

Olin jo silloin  tekemässä liiton hallinnon päätöksellä perustetun, eläkkeelläolevista  jäsenistä muodostetun pohdintaryhmän kanssa esitystä toiminta- ja edunvalvontasuhteen aktivoimiseksi. Saimme aikaan mielestäni hyvän esityksen. Hämmästyksemme oli suuri, kun esitystämme ei otettu kunnolla edes käsittelyyn. Se heitettiin roskiin viitaten pohjoismaiseen käytäntöön eläkeläisten edunvalvontakysymysten hoitamisesta lainsäädäntöteitse, siis poliittisen voiman avulla.  Eläkeläiskysymystä koskeva selvitys  jäi viimeiseksi suuremmaksi työkseni - ja yhtä suureksi turhautumisen aiheuttajaksi - juuri ennen lähtöä eläkkeelle.

Ensimmäinen isku lainsäädännön varassa olevaan turvaan tuli jo Lipposen hallituksen aikana melkein heti sen jälkeen kun käsittelemättömäksi jäänyt mietintömme oli toimitettu liiton elimille. Kansaneläkkeestä tehtiin “työeläkevähenteinen”, minkä johdosta kuilu palkkatulon ja eläkepalkan välillä alkoi nopeasti kasvaa. Sittemmin eläketulon perusteita on muutettu lukuisia kertoja niin, että tämän päivän työelämässä olevalle maksimaalisen 60%:n eläkkeen saaminen on vain harvoin toteutuva mahdollisuus. Nykyisen hallituksen kuristustoimet murentavat edelleen tehokkaasti uskoa ja varmuutta siihen, että lakiteitse päätetyt eläkkeet olisivat pysyviä.

Olen koettanut katsella uuden perusteilla olevan ammattiliiton arvopohjaa ja alustavaa strategiaa sillä silmällä, että olisiko siinä sijaa nyt jo yli miljoonan työeläkkeellä olevan saattamiseen uudelleen solidaariseen suhteeseen työelämässä tai sen liepeillä vielä olevien kanssa. Näin pitkälle menevä solidaarisuus ei näytä kuitenkaan kuuluvan tämän päivän eikä huomisenkaan ammattiyhdistoiminnan solidaarisuuskäsitteen sisälle. Pohjoismainen ja keskieurooppalainen ammattiyhdistysliike jatkavat tässä suhteessa ilmeisesti edelleenkin eri tahtiin. “Viisas vanheneminen” kuitenkin edellyttäisi vahvemman tuen saamista eläkeläisten edunvalvonnan tueksi.

Kun ammattiyhdistysliikettä perustettiin viime vuoisisadan ensimmäisellä kymmenellä, tunnuksena oli “Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Minusta näyttää siltä että solidaarisuuden käsitettä olisi juuri näinä aikoina laajennettava ammattiyhdistysliikkeessä koskemaan myös  työaikana säästettyä palkanosaa, työeläkettä ja sen arvon säilyttämistä - tapahtuipa lainsäädännössä mitä tahansa. Vaaran merkit ovat yhä vain lisääntymässä.