Mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

  Australialainen Modernia Monetaarista Teoriaa edustava  -talousprofessori - myös Helsingin yliopiston vieraileva professori  -William (Bill) Mitchell kritisoi MMT-blogissaan Britannian työväenpuolueen talousanalyysia sen päästyä valtaan vuoden alkupuolella pidetyissä vaaleissa. Näyttää siltä, että vaihtoehtoisen politiikan sijaan tarraudutaan edelleen velkapelkoiseen ja kotitalouteen vertautuvaan valtavirtatalouden perustelutapaan:

"Näyttää siltä, ​​että sen jälkeen, kun brittiläinen työväenpuolue valittiin valittiin  vaaleissa hallituspuolueeksi, se on pitänyt tarpeellisena lähettää jatkuvasti lisääntyviä viestejä taloustilanteesta ja kovien verotoimien – eli säästötoimien – välttämättömyydestä huolimatta siitä, että he väittivät kosiskellessaan äänestäjiä, että he eivät käyttäisi tätä "Tory"-vaihtoehtoa. 

Kuitenkin he tekivät vanhan tempun, eli kun he pääsivät hallitukseen ja heillä oli pääsy "kirjoihin", he huomasivat suurena yllätyksenä, että valtiontalouden tila oli vieläkin huonompi kuin he olivat kuvitelleet, ja tämä tarkoitti, että kaikki oli pelastettava, mikä oikeuttaa heidän ryhtymään suunniteltua tiukempiin toimiin. Jokainen  viikko sen jälkeen näyttää siltä, ​​että kova puhe kovenee ja ydinlupaukset hylätään.

Toryjen politiikka, jotka ovat edistyksellisen politiikan kirottu vastakohta – kuten kahden lapsen etujen yläraja – säilyy. Ja muut tory-politiikat, jotka olivat luonteeltaan enemmän "Labour-politiikan kaltaisia", menevät - kuten Winter Fuel Payment -tuki - jota leikataan voimakkaasti. 

Olen esittänyt paljon  kritiikkiä pääministerin asenteesta (ks. aiemmat blogikirjoitukset), joka perustuu järjettömyyteen rakentaa Britannian hallituksen talous periaatteessa kotitaloutta vastaavaksi. 

Mutta noiden alkeellisten asioiden lisäksi on toinenkin asia, jota en ole nähnyt valtamedian tai varsinaisten poliitikkojen käsittelevän ehdotettuun säästötoimiin liittyen. Koko keskustelu näyttää käyneen tyhjiössä – ilman sisältöä. Näyttää siltä, ​​että nykyinen poliittinen tilanne, jota pääministeri väittää järkyttäväksi ja kestämättömäksi, eroaa Britannian nykyisestä laajemmasta taloudellisesta todellisuudesta. Ja  rakentaminen tähän lähtökohtaan tarkoittaa, että tehdään huonoja poliittisia päätöksiä, jotka vahingoittavat kansakunnan aineellista vaurautta."

Miten Suomen tilanne vertautuu Britannian tilanteeseen?

Hallituksemme antaa ymmärtää, että se toteuttaa hallitusohjelmallaan ainoaa oikeaa ja ainoaa mahdollista talouspolitiikkaa. Vaikka jätettäisiin sivuun hallituksen toimintalinjaan sisältyvät haavoittuvassa asemassa mobbaavat ja yrityksiä ja hyvätuloisia paapovat ideologiset painotukset, ohjelmassa on muutakin vastuutonta ja vaarallista "ideologista hapatusta". Sen ytimessä on valtavirtaisen talousajattelun uusliberaali uskomus, jonka mukaan työttömyys - ja haluttomuus työllistyä - on poistettavissa toimeentulon ehtoja heikentämällä.

Blogikirjoituksessaan Modernin Monetaarisen Teorian yksi keskeisistä esitaistelijoista, prof. William (Bill) Mitchell kiritisoi juuri tämän vuoden puolella murskavoiton saanutta Britannian  työväenpuoluetta taipumisesta valtavirtaisen talousajattelun aisankannattajaksi. Samalla kysyn tässä yhteydessä, mitä mahdollisuuksia Suomen poliittisella oppositiolla, lähinnä sosialidemokraateilla, vasemmistoliitolla ja Vihreillä olisi toteuttaa nyt oppositiossa lupaamaansa työllisyyttä parantavaa, yhteistä toimeentuloa elvyttävää talouspolitiikkaa niissä raha- ja finanssipolitiikkaa rajoittavissa raameissa jotka Euroopan Valuuttaunioni ja Euroopan Komissio jäsenvaltioilleen  asettavat? 

Tämä prof. Mitchellin postaus blogisivullaan on todella merkittävä - ja samalla huolestuttava ajankuva Brittien Työväenpuolueen ja laajemminkin demokraattisten sosialistien riippuvaisuudesta ns. valtavirtatalouden perustelutavasta ja toimintatavoista. Kun poliittisessa kielenkäytössä ilmoitetaan, että edustamme vaihtoehtoa, sen pitäisi todellakin tarkoittaa sitä - ja ennenkaikkea talouspoliittisessa analyysissa. 

Erityisesti Euroopan Unionissa ja Valuuttaunionissa, jossa Euroopan keskuspankki on saanut itselleen suvereenin oikeuden jäsenvaltioiden raha- ja finanssipolitiikkaan, liikkumavara on huomattavasti pienempi kuin Britanniassa, joka on eronnut EU:sta ja saanut samalla täysimittaiset oikeudet raha- ja finanssipolitiikkaan. 

Velka on modernissa kansantaloudessa väline, jolla uusia investointeja - ja uutta rahaa - saadaan aikaiseksi. Mutta velkaa ei voi ottaa vieraassa valuutassa, ja siksi tasapainoilu velanoton ja uusien työpaikkojen luomisessa on todella haastava tehtävä. 

Kun yritykset eivät investoi ostovoiman puutteesta johtuen, uudet työpaikat on luotava julksella tuella suoraan joko valtion tai kuntien alaisuuteen, tai valtio-omisteisten - siis puolijulkisten - tai valtion tuen varassa toimievien kansalaisjärjestöjen alaisuuteen. Tällöin käynnistyvät myös juuri julkisen sektoriin liittyvät moninkertaistajat, jotka muutaman vuoden viiveellä alkavat kannattaa itse itseään. Tämä johtuu erityisesti useampikertaisesta palkkakierrosta eli volaliteetista vuositasolla, mutta muitakin tekijöitä on olemassa. 

Mutta mistä otetaan rahaa työpaikkojen luomiseen? Lainaaminen korkeallakin korolla työeläkerahastoilta olisi yksi parhaimpia lähteitä, koska silloin maksetut korot tulisivat työeläkeyhtiöiden tuloksi ja tukisivat vastuunottoa ikääntyvät väestön toimeentulosta. 

Lainaaminen julkista tehtävää hoitavilta "omilta rahastoilta" tarkoittaa velkaantumista omassa valuutassa, mikä on aivan eri asia kuin velan ottaminen markkinapankeilta. Tärkeintä kuitenkin on, että jos ja kun vaaleissa tämän surkean kauden jälkeen taas menestytään, ei sorruta samaan kuin Brittien työväenpuolue kansan heille osoittaman kannatuksen jälkeen.

https://billmitchell.org/blog/?p=61955&fbclid=IwY2xjawFFPbRleHRuA2FlbQIxMQABHQtHcH8-duWVToewHHjMnXNT5y4eheN1_huPk79Ds2_vR_S6cd6tabJQGA_aem_mx6XD16v2nw62dRvd8mq1A

Rahaa on!

 Valtionvarainministeriön kokoama lista valtionvelanhoidosta seuravilla vaalikausilla on herättänyt tyrmistystä, vaikka sen on ilmoitettu olevan vain kokoelma käytetävissä olevia vaihtoehtoja. Erityisesti on korostettu, että kysessä on virkamiestyöryhmän kooste eikä poliittinen agenda joka on toteutettava. Lisäksi budjettipäällikkö korosti että muitakin vaihtoehtoja saattaa poliitisessa keskustelussa nousta esiin. Miksi valtionvarainministeriö on ensisijaisesti esittänyt juuri leikkauksia valtion menoihin?

Valtionvarain ministeriön virkamieskunta on ehdotuksissaan tiukasti sidottu perustuslakitasoiseen Euroopan Unionin "Korjausmekanismiin" eikä se saa poiketa Euroopan Unionin peruskirjan talouspoliittisesta linjasta eikä esittää velanhoitoon tarkoitettuja toimenpiteitä sen linjausten ulkopuolelta. Korjausmekanismin olemassaolosta ei yleensä puhuta, mutta on muistettava että se sitoo kansanedustajia, hallitusta, ministeriöitä, valtion ja koko julkisen sektorin laitosten kannanottoja, europarlamentaarikkoja    ja komissaareja.

Kokoomusoppostio on ottanut valtionvarainministeriön listan ikäänkuin työpaperina pohjaksi neuvotteluille siitä, mitä leikkauksia on toteutettava. Kokoomuksen mukaan leikattava määrä on yhdeksän miljardia euroa kahden seuraavan vaalikauden aikana . Muita vaihtoehtoja poliittinen opposito ei ole esittänyt. Olisiko sellaisia olemassa? Ja olisiko sellaisia vaihtoehtoja, jota pelastavat kansan Kokoomuksen kynnyskysymysten julkilausumattomilta kurjistuksilta ja yksilöön meneviltä kuritustoimeniteiltä, joita kannustimiksi kutsutaan?

Esitin tuoreeltaan blogikirjoituksessani "Vihreä pipo ja ammattiyhdistysliikkeen ihmeteko" kuluneen kevään palkansaajien työtaisteluiden pääpiirteisen vaikutuksen rahanarvoon. Hintojen ja palkkojen yhtaikainen nousu tarkoittaa inflaatiota, jolta EKP:n EU:n keskuspankkina yrittää meitä epätoivoisesti ja ilmeisen huonolla menestyksellä suojata. Ammattiyhdistysliikkeen taistelu ostovoimasta nostaa inflaatiota vähintäänkin samalla määrällä ja hinnathan ovat nousseet vielä enemmän. Rahanarvon heikkeneminen 6:lla prosenttiyksiköllä tarkoittaa 150 mrd:n euron valtion velan arvon laskua samalla määrällä, mikä tekee euroissa (150:100)x 6 = 9 mrd. Voidaan siis todeta, että palkansaajakunta ja ammattiyhdistysliike onnistuneen palkkaliikehdinnän tuloksena hoiti jo tämän kevään aikana pois päiväjärjestyksestä Kokoomuksen esilläpitämät kauhuskenaariot. Jos tarvetta on - ja sitä tullee melkoisella varmuudella olemaan - ammattiyhdistysliike taistelee ja palauttaa ostovoiman ja tasapainottaa tilanteen ulkoparlamentaarisin mutta laillisin keinoin rahanarvon uudella tasolla. Euroopan Unionin kokoisessa makrotaloudessa inflaation ja rahanarvo  heikeneminen on vähemmän välitömiä haittoja aiheuttava etenkin niille, jotka joutuvat elämään palkallaan ilman suuria, jo olemassaolevia pääomia. 

Olisiko muita nopeasti tepsiviä keinoja? Luin Twitteristä ehdotuksen, jonka mukaan uusi eduskunta ja hallitus voisi säätää määräaikaisen lain, jolla työeläkerahastojen 250 mrd:n sijoituksista saatavista osingoista ja  voitoista voitaisiin osa, esimerkiksi 1-2 mrd siirtää valtion budjetinvelan katteeksi. Kun tiedetään, että osakesijoitusten arvo kasvaa tunnetusti pitkälläkin aikavälillä keskimäärin  10-14 % vuositasolla ja pelkästään osinkojakin saadaan vuositasolla vähintään kolme miljardia, valtion velat voitaisiin hoitaa helposti pois päiväjärjestyksestä tälläkin tavalla.

Olisiko vielä miitakin keinoja? Kävimme perhepiirissä, lasten ja lastenlasten kanssa poliittista keskustelua ja kysäisin 27 vuotiaalta tyttärenpojalta, olisiko thänellä,  lähiaikoina insinööriksi valmistuvalla ajatuksia valtionvelan lyhentämisestä. Hän sanoi käyneensä tästä keskustelua joidenkin porvarillisesti suuntautuneiden pelikavereidensa kanssa. Hän muistutti, että EU:n Kasvu- ja vakaussopimuksen raja-arvot velanotolle (60%)  ja kasvulle (3%) ovat pois käytöstä vielävuoden 2024 loppuun saakka nykyisillä päätöksillä. Kun tiedetään pörssiomistusten ja osinkojen  selvästi korkeampi kasvu verrattuna velkojen korkoihin, hän piti velanottoa  valtion osakeomistusten nopeaan kasvattamiseen loistavana keinona päihittää nykyisten valtionvelkojen oletettu uhka. "Otetaan 200 mrd velkaa, ostetaan niillä osakkeita ja maksetaan saatavilla osingoilla ja kasvavilla arvoilla sekä tämän että vanhojen valtionvelkojen lyhennykset. Hän muistutti siitä, että työeläkerahastomme ovat kasvaneet huimasti juuri sijoitusten painottamisella osakesijoituksiin. 

Täytyy myös muistaa, että kasvuhakuisellapolitiikalla Martinin hallitus on onnistunut pitämään valtion velan suhteellisen osuuden edelleenkin aisoissa eikä Suomen velkasuhde poikkea kuin edukseen Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaiden velkasuhteesta. Olemme edelleen hyvää keskitasoa ja mikäli samanlaista työllisyyttä ha hyvinvointivaltion rakenteita vahvistavaa politiikkaa jatkettaisiin, mitään väitettyä, erityisesti Suomea kohtaavaa katastrofia ei ole edes olemassa. Kysymys on opposition mikrotalousajatteluun ja perusteluihin perustuvasta valtavirtatalouden oletetusta kummituksesta, joka voidaan päihittää julkisen sektorin, valtion ja kuntien verotusoikeuteen ja niihin liittyviin erityisesti John Maynaard Keynesin havaitsemiin moninkertaistajiin liittyvillä keinoilla. Keynes todisti nämä keinot oikeiksi olessaan toisen maailmansodan aikana Iso-Britannian valtionvarainministerinä ja sai tunnustuksena tästä työstään lordin  arvonimen. 

Toimihenkilöunionin pääekonomi Patrizio Láina twiittasi 4.5. 2023 todeten, että 2022 loppuvuoden  ja 2023 alkuvuoden inflaatio ja hintojen nousu sekä onnistuneet työtaistelut ja niiden mukana tapahtunut hintojen nousua osin korvaava palkkojen nousu sekä automaattisena vakauttajana toimivan työeläkeindeksin nousu ovat kasvattaneet bruttokansantuotetta jo tänä vuonna niin  paljon, että ne tosiasiassa vastaavat valtionvarainministeriön ehdottamilla leikkauksilla koko alkavalla vaalikaudella tavoiteltavaa velkasuhteen muutosta. Neljän vuoden hallituskaudelle ehtisi sisältyä vielä kaksi uuttakin vastaava bkt:n kasvusykäystä, mikä tarkoittaisi jo valtion velkasuhteen putoamista selvästi alle tavoitellun 70%:n. 

Kun keinoja on ryhdytty luettelemaan, niin mainitaan vielä yksi, oikeastaan kaikkein paras mutta lähes mahdottomalta tuntuva keino yhteisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kansanvallan toteuttamiseksi. Se olisi luopuminen Euroopan Unionin uusliberaalista, yhden siiven lentoyrityksestä, jossa makrotalouden keinoista on rajattu pois vahvan, kansalaisten hyvinvoinnista,  turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolehtivan valtion sisällyttäminen yhteisötasolla Euroopan Unionin keskeiseksi tavoitteeksi. Yhden siven lentoyritys tarkoittaa yksipuolista markkinoihin tukeutumista.  Sitten  Bretton Woodsin aikaisen kultakannan romuttamisen jälkeen sekä raha luominen että finanssipolitiikka voisivat perustua omapäätöksiseen, endogeeniseen makrotalouspolitiikkaan, "fiat-rahaan". Puhutaan Modernista Monetaaarisesta Teoriasta, jossa omilla päätöksillä rahoitetaan aluksi velkana (siis rahoitustarpeena) ja kirjanpidolla välttämättömiksi koetut hankkeet. Keskuspankin omaava yhteisö kuten Euroopan Unioni voi omilla päätöksillään ja yhdessä keskuspankkinsa kanssa rahoittaa mitkä tahansa hankkeet käytettävissä olevien resurssien (kuten työvoima, ilmasto ja luonnnovarat) puitteissa. Tätä mahdollisuutta Euroopan Unioni pelkää kuitenkin kuin lehmä uutta konttia - pelkästään uusliberaalisin, ideologisin perustein.

Lopuksi voisi todeta, että Kokoomuksen kauhistelema ja pilkkaama "Rahaa on!" fläppitauluotsikko Marinin hallituksen jossakin ryhmätyöhuoneessa pitää edellä  kaikissa kuvatuissa tapauksissa paikkansa. Mielikuvituksen ja rohkeuden kohdalla on sen sijaan huomattavia puutteita.

Lisäys 6.5. 2023

Klaus Vänttinen:

Löysin tämmöisen HS:n pääkirjoituksen tammikuulta, kovin on hiljaista ollut mediassa...

Vastasin Klaus Vänttiselle seuraavasti:

 Erinomainen löytö! Kiinnitin erityistä huomiota seuraaviin lauseisiin jutussa:"Vuonna 2021 veroaste oli 43 prosenttia, ja tämän vuoden veroasteeksi valtiovarainministeriö ennustaa 41,2 prosenttia. Julkisen talouden ennusteissa veroasteen laskun ennakoidaan jatkuvan: vuodelle 2025 luvuksi arvioidaan 40,8 prosenttia.

Jos veroasteemme olisi pysynyt koko ajan vuoden 2016 tasolla eli 44 prosentissa, julkisen talouden tulot olisivat tänä vuonna noin 8 miljardia euroa suuremmat kuin niiden arvioidaan olevan. Tällöin valtiontalous voisi olla lähellä tasapainoa ja julkinen talous kokonaisuudessaan jopa ylijäämäinen. Veroasteen laskulla on siten ollut varsin huomattava vaikutus valtiontalouteen.

VAIKKA kokonaisveroasteen tähän mennessä toteutunut ja edelleen jatkuvaksi ennakoitu lasku on suuruudeltaan merkittävä, ei siitä ole juuri keskusteltu."

Heräämistä odotellessa...

Ennen kevään eduskuntavaaleja  poliittisen keskustelun keskiöön  on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?

Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen  1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin  ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua. 

Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.

Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen  sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä. 

Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.

Valtio ja julkinen sektori edustaa  oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin  60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.

Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen. 

Amerikassa ei pelätä velkaa  vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä  nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.

USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:

123 artikla

(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)

1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden

keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,

jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan

keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.

Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä. 

Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria)  lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha  syntyy  järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.

Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen  mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa  jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan. 

Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.

USA:lla,   Kiinalla ja Japanilla  - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia. 

Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia. 

Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.

Minä odotan heräämistä...

, 2)  

Tajunnan räjäyttävä mahdollisuus

Terveydenhoitoalan lakko jatkuu ja on tulossa tietynlaiseen käännekohtaan 11.4. 2022 lähtien lakkojen uhatessa laajentua paitsi alueellisesti myös terveydenhoitoalan lisäksi koko kuntakenttään. Aamutelevision jälkiviisaissa toimittaja ja valmentaja Anna Perho oli valtavirtaisen taloustieteen oppien mukaisesti huolissaan hallituksen velanoton kasvusta ja jälkipolvien maksettavaksi jäävästä yha suuremmasta laskusta. Yritysalan ammattuilainen Jan Erola toi jonkin verran vastakkaisia argumentteja keskusteluun. Lisäksi Perho kauhisteli julkisen alan byrokratiaa ja johtamisen joustamattomuutta - uusliberaalin dogmipaketin oppeja tämäkin.  Vaikutelmaksi kuitenkin jäi että terveydenhoitolan ja koko kuntakentän palkkojen jälkeenjääneisyys on ristiriitainen vaatimus lakko-oikeuden periaatteellisesta hyväksyttävyydestä huolimatta. Siksi pakkolain aikaansaaminen välttämättömän terveyttä ja henkeä uhkaavan hoidon mahdollistamiseksi on paikallaan.

Onko tämä valtavirytaisen talousajattelun jatkuvasti toistuva mantra todellakin niin pätevä ettei toista vaihtoehtoa ole edes olemassa? Omalta osaltani olen sitä mieltä, että juuri julkiseen sektoriin ja sen henkilökuitaan ja palkkoihin liittyy monia sellaisia dynaamisia moninkertaistajia, jotka kustannusten nousun aiheuttamien oletettujen tulevaisuusuhkien sijasta kääntyvätkin aivan päinvastaisiksi, dynaamisiksi tekijöiksi joita valtavirtatalous ei osaa eikä ilmeisesti haluakaan nähdä myönteisinä, koko kansankunnan hyvinvointia ja vaurautta eteenpäinvievinä tekijöinä. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa todennäköisesti vain puolustusvoimat ja valmistautuminen sotaan. Siellähän tulosta heikentää hankitun ja kalliin ja uutta luomattoman materiaalin nopea tuhoutumisen mahdollisuus hyvinvoinnin ja vaurastumisen odotusarvojen ollessa samanlaikaisesti mitä suurimmassa määrin uhattuja.

Mitä nämä moninkertaistajat ovat? Lainaan tässä aikaisempaa blogikirjoitustani, jossa olen tätä ulottuvuutta hahmottanut. 

"Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä."

Kun nyt ollaan siirtymässä vuoden 2023 alusta uuteen SOTE-lainsäädäntöä soveltavaan aikaan, olisi valtiovallalla mahdollisuus juuri nyt korjata samalla kertaa julkisen sektorin palkkarakenteiseen vuosikymmenten mittaan syntyneitä arvostus- ja rakennevirheitä, jotka näkyvät nimenomaan  huonona palkkana, henkilökunnan motivaation ja jaksamisen heikentymisenä, yhä kiihtyvänä alan vaihtamisena hyvässä työllisyystilanteessa ja täysin irrationaalina arvostuksen puutteena yhteisesti päätettyjen julkisten tehtävien ammatimaisessa hoitamisessa.

Erityisesti julkisen alan ammattiliittojen vaatimuksiin rakentavasti ja myönteisesti reagoiminen olisi kunnille juuri nyt harvinaisen edullista. Siirtyyhän koko terveydenhoidin ja sosiaalialojen henkilökunta valtion palkkalistoille vuoden 2023 alusta. Verotulot kuitenkin jäävät edelleen kunnallisveron osalta kuntiin, mikä vahvistaa niiden pärjäämismahdollisuuksia siirtymävaiheessa. 

Valtiolle hyöty korkeammista palkoista tulee bkt:n kasvamisen kautta, jolloin EU:n talous- ja kasvusopimuksen sinänsä kontraproduktiiviset budjetin kasvua ja velanottoa koskevat prosenttirajoitukset lasketaan suuremmista summista. Tämä on toiminut tällä kaudella valtion olosuhteiden pakosta tapuhtuneen velanoton myötä koko kansakunnan eduksi siten että velkasuhde on parantunut samalla kun Suomi voidaan jättää tuleville sukupolville entistäkin ehyempänä ja dynaamisempana - vaikka jopa globaaliksi vaaraksi eskaloituva Venäjän tuhosota Ukrainassa kaikkea tällä hetkellä varjostaakin.

Hallituksen vetäytyminen kokonaan pois neuvotteluista aikana, jolloin työnantajapuoli ei enää kokonaisuutena edes osallistu koko prosessiin, vaatisi myös revisiota poliitisessa ajattelussa. Valtiolla työnantajana ja julkisella sektorilla kokonaisudessaan on oikeus omaan näkemykseen sekä sen henkilökunnan roolista että merkityksestä. Lisäksi sen asema ja rooli  työnantajana poikkeaa yksityisen sektorin strategisesta lähestymistavasta oleellisesti. 

Lyhyesti sanottuna: ammattiliittojen vaatimukset julkisen terveydenhoidon ja koko kunta-alan suhteen ovat täysin perusteltuja, eivätkä ne toteutuessaan millään tavalla vaaranna julkisen talouden tilaa, vaan tuovat siihen jopa velaksi toteutettuna vahvaa, itsensä reilusti takaisinmaksavaa dynamiikkaa.

Rafale ja enkelit

 Tasavallan presidentti lähtee käymään Ranskassa. Korona-pandemia on pidätellyt myös valtion päämiestä kotimaassa, ja vihdoin, rokotusten edistyessä pääsee lähtemään valtiovierailulle. Kysymys ei ole pelkästä vaihtelusta pandemian jälkeisenä aikana. Matkalla on luonnollisestikin syvempiä tarkoitusperiä. Mihin ne voisivat kohdistua?

Tasavallan opresidentti on puhunut loppukesän ja alkavan syksyn aikana Euroopan turvallisuudesta ja yhteistyöstä, lähestytäänhän nopeasti vuotta 2025 jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferensista, ETYKistä. Hän on nostanut keskusteluun jo ilmeisesti unohduksissa olleen ja nuoremman polven heikohkosti tunnistaman "Helsingin hengen", jonka merkeissä, kolmen korin muodossa Euroopan ja muun maailman johtajat puhuivat aivan uudella tavalla keskinäisestä luottamuksesta ja jopa kirjasivat siihen tähtääviä toimia ETYK:n kolmanteen koriin. 

Onko maailma Suomen johdolla siis palamassa maailmanlaajuisen luottamuksen, yhteistyön ja yhteisen turvallisuuden ilmapiiriin, josta ainakin muistutettaisiin vuoden 2025 juhlaistunnossa? Onhan tällä välin Suomikin liittynyt Euroopan Unioniin ja sen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin lähestymistapoihin. Neuvostoliittoakaan ei enää ole, vaan tilalla on suurvenäläinen, autoritaariseen kurinpitoon nojautuva presidentti Putinin Venäjä.  Kekkosen aikaisesta luottamuksesta, ystävyydestä ja samaan etupiiriin kuuluvasta avunannosta on vain muisto ja rippeet jäljellä. Suomen puolustushallinto on allekirjoittanut ns. isäntämaasopimuksen USA:n kanssa, jatkona jo puolustusministeri Elisabeth Rehnin aikoinaan  amerikkalaisten hävittäjien hankinnalle Suomen puolustusvoimien vahvimmaksi ilma-aseeksi.

Hävittäjähankinnat, jo alustavissakin suunnitelmissa kymmenen miljardia euroa maksava suurhanke on valmisteluputkessa. Päätökset hävittäjähankinnoista tehdään jo tämän vuoden lopulla, jolloin valintaperusteet pitäisi olla täysin selvät ja kiistattomat. Päädytäänkö amerikkalaiseen vaihtoehtoon, joka näyttäisi olevan  aikaisempaan logiikkaan perustuen ensimmäisenä tarjolla. Vai olisiko löydettävä luottamusta ja uskoa esimerkiksi eurooppalaiseen puolustustahtoon ja turvauduttava oman mantereen sotilasteknologiaan?  Kystymys on paitsi luotettavuudesta, myös luottamuksesta sekä myös aseteollisuuden alueella käytävästä teollisesta kilpailusta ja oman mantereen teknologian elinvoimasta.

Euroopan turvallisuutta, yhteistyötä ja avunantoa joudutaan katselemaan myös tästä uudesta näkövinkkelistä. Ranska ja Saksa ovat tehneet presidentti Macronin ja liittokansleri Merkelin välittömässä suojeluksessa uuden sopimuksen erityisen "taistelupilvi" -nimisen suurhankkeen käynnistämisestä saksalaiseen teknologiaan perustuvan Eurofighter hävittäjän korvaamisesta tulevaisuudessa ranskalaiseen teknologiaan perustuvalla Rafale-hävittäjällä. Tämäkin konetyyppi kävi Suomessa esittäytymässä suuressa ilmavoimien tukemassa lentonäytöksessä Helsingin edustan taivaalla juuri elokuussa.

Luottamuksessa ja  suhteessa amerikkalaiseen puolustusjärjestelmään on viime vuiosien aikana tapahtunut horjumista, kiitos presidentti Trumpin  kustannustietoisemman NATO-linjauksen ja Lähi-idästä juuri elokuun loppuun mennessä tapahtuneen vetäytymisen vuoksi. Kahdenkymmen vuoden rauhan ja demokratian viennin tulokset valuivat muutamassa kuukaudessa hiekkaan. Korkea teknologinen taso, automaattiset puolustus- ja hyökkäysjärjestelmät eivät kyenneet estämään täydellistä voiman ja tahdon lopahtamista kokonaan toisenlaisen kulttuurin hallitsemassa Afganistanissa. 

On kai selviö että Suomen hävittäjähankinnoissa on näilläkin seikoilla merkitystä. Ne antavat aihetta miettiä, onko muitakin vaihtoehtoja Suomen puolustukselle kuin amerikkalainen, täydelliseen luottamuksen puutteeseen suhteessa Venäjään ja Kiinaan perustuva lähestymistapa. Ranskan ja Saksan puolustuteknologian uusi suurhanke perustuu lisäksi toiseen merkittävään innovaatioon, joka liittyy Euroopan Unionin puolustuksen mahdolliseen rahoittamiseen. Yhteiseen puolustukseen perustuvaa rahoitusta ei Euroopan Unioniossa voida saada aikaan konsensuksella ja  "etukäteissäästämiseen" perustuvalla talouspolitiikalla. Käyttääkö Ranskan ja Saksan puolustusyhteistyö  tässä suhteessa hyväkseen uutta innovaatiota, mm. talousguru Pikettyn vaihtoehtona korostamaa "samanmielisten yhteistyötä"?  Voisiko eurooppalainen turvallisuusyhteistyö olla osa samanmielisten yhteistyötä, jota rahoitetaan uudella monetaarisella, endogeenisella rahapolitiikalla?

Itsenäisen Euroopan keskuspankin tehtävä on jo vuosia ollut uusien innovaatioiden rahoittaminen kuuluisalla määrällisellä elvytyksellä. Euroopan Keskuspankki on poliittisesti täysin itsenäinen monetaarinen toimija, joka on sitten vuoden 2014 tukenut yli 4000 miljardilla eurolla yritysten ja pankkien likviditeettiä. Tasavallan presidentti on tunnetusti suhtautunut hyvin kriittisesti tällaiseen makrotalouspolitiikkaan ja on siten ollut yhdessä Europan konservatiivien, liberaalien ja näiden talouspolitiikkaa peesaavien sosialidemokraattisten voimin vaatimassa tiukkaa pitäytymistä etukäteissäästämisessä, hyväksyen vain korona-pandemian tapaisissa poikkeusoloissa  velanoton tiukasti määritellyissä, ahtaissa puitteissa. Tähän vanhaan etukäteissäästämisen ja kehysbudjettien edustamaan raamiajatteluun ei uusi, endogeeninen, omiin päätöksiin perustuva rahapolitiikka luonnollisestikaan kuulu. Erityisesti Saksa ja sen keskuspankki - sekä Saksan perustuslakituomioistuin - katselevat tällaista, konsolidoidun peruskirjan kanssa ristiriidassa olevaa EKP:n ja Euroopan komission politiikkaa hyvin kriittisesti.  

En oikein usko että Tasavallan presidentti tavoittelee Helsingin henkeä, luottamusta ja liennytystä vuoden 1975 loppuasiakirjoissa kuvatussa hengessä. Kysymys taitaa pikemminkin olla luottamuksesta Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä suurten sotilas- ja makrotalouspoliittisten muutosten murroksessa. Miten käy eurooppalaisen puolustusstrategian, jos Suomi ostaa stratfighterit Yhdysvalloista? Ainakin Suomen on maksettava ne selvällä rahalla - niihin kauppoihin ei keskuspankkikapitalismi määrällisine elvytyksineen ulotu. Entä jos Ranskan ja Saksan "Taistelupilvestä" muodostuu hanke, jonka innovaatioita rahoitetaan keskuspankkijärejestelmän kautta? Sotilaalliset strategiset hankinnat ovat luonteeltaan sellaisia että niitä ei avata eikä ymmärrettävistä syistä myöskään avoimesti kilpailuteta. 

Palataanpa nyt tämän blogikirjoituksen otsikkoon. Taisteluparven hävittäjäperustan muodostaa ranskalaisen Rafale-taisteluhävittäjän tekniikkaan perustuva uuden sukupolven kone ja sen ympärille rakentuu joukko drohneja ja muita lentotekniikkaan perustuvia "enkeleitä". Mikäli oikein ymmärrän, on tästä hankkeesta tarkoitus kehittää aivan uudentasoinen, tekniikaltaan ja hallitsevuudeltaan ylivoimainen "eurooppalainen rakenne" Korona-Pandemian yhteydessä kehitetyn uuden vasta-ainetekniikan tapaan.   Tämä yhdistelmä ei ole sukua turkulaiselle lauluryhmä "Rafaelin enkeleille", joka jatkaa Rafael Paasion nimeen ja visioihin perustuvaa aatteellista kulttuurityötä.

Tasavallan presidentillä on jo perustuslaista johtuen keskeinen ja merkittävä rooli Suomen suurta taisteluhävittäjähankintaa tehtäessä. Jatkaako atlantintakaisen struktuurin kehittämistä ja menettää lopullisesti se "Helsingin henki", joka syntyi vuoden 1975 ETYK-kokouksen myötä ja jota oli tarkoitus jatkaa ETYJ:n puitteissa? Vai olisiko kyse luottamuksen rakentamisesta vuoteen 2025 mennessä sekä Euroopan tasolla että tätä kautta perinteisen NATO-yhteistyön puitteissa? Viimekädessä on kysymys rahasta ja kustannuksista - ja tasavallan presidenttimme on tunnettu tiukasta suhtautumisesta nouseviin kustannuksiin. Nyt tällä lähestymistavalla on merkitystä ehkä enemmän kuin koskaan. Siksi matkalla Ranskaan on tällä kertaa tavanomaista suurempi merkitys.

Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.

Berliinin karhu taitaa olla heräämässä...

 

Modernin Monetaarisen Teorian parissa vuosikausia työskennellyt professori Bill Mitchell (William) kirjoittaa blogissaan Saksan perustuslakituomioistuimen kannanotosta Euroopan unionin "Next Generation" ohjelmaan, joka paremmin tunnetaan Korona-pandemian hoitoon liittyvänä 750 mrd:n euron tuki- ja lainapakettina jäsenvaltioille. Perustuslakituomioistuimen myönteiseksi tulkittu kannanotto ei Mitchellin mukaan ole avoimen valtakirjan antaminen Saksan puolesta tälle paketille. Ennenkuin valtuus voidaan allekirjoittaa, on varmistettava että Saksan budjettisuvereenisuutta ei millään tavalla loukata. Perustuslakituomioistuimen mukaan on varmistettava, että 'seuraavan sukupolven' tuki- ja lainapaketti ei avaa Euroopan Komissiolle oikeutta päästä vaikuttamaan Saksan kansalliseen budjetin tekoon. Tällä ehdolla ja tiukan kertaluontoisuuden periaatteella Saksan perustuslakituomioistuin voi siis antaa hyväksynnän tuki- ja lainapaketin käyttöönotolle.

Perustusklakituomioistuimen kannanotolla on merkittävä vaikutus myös Euroopan Komission ja muiden jäsenmaiden välisiin suhteisiin budjettipolitiikan kansallisen suvereniteetin kannalta. Euroopan Komissiohjan on luonut tiukan kontrolliohjelman ns. Maastrichtin Vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseksi. Käytäntö perustuu EU:n konsolidoituun perussopimukseen ja sen tulkintaan. Euroopan Komisio edellyttää jopa kriikissä pysymistä annetuissa eettisissä ohjeissa, jotka kieltävät kansallisilta hallituksilta ja Euroopan Unionin elimissä toimivilta hakemasta vaihtoehtoja muualta kuin hyväksytyn ja konsolidoimalla lujitetun peruskirjan toimintalinjasta.

Nyt Saksan peruslakituomioistuin on yhtäkkiä havahtunut kansallisen itsehallinnon menettämisen vaaraan, joka nousee kärjistettynä esille Euroopan Komission Korona-pandemiaan liittyvän tuki- ja lainapaketin yhteydessä. Tämä on mielestäni todella yllättävää, koska tämä vaara on ollut koko ajan nähtävillä ja toteutetuilla käytännöillä on jo nyt ollut suuri vaikuitus mm. meiläkin parastaikaa keskustelussa olevaan kehysbudjetointiin. Lue siis Bill Mitchellin ansiokas blogikirjoitus tästä teemasta!

Vaikeneminen on myöntymisen merkki

 

Modernin Monetaarisen Teorian yksi kehittäjä ja sen puolesta väsymättömästi toimiva australialainen professori Willian Mitchell kirjoittaa 23. maaliskuuta 2021 blogipäivityksessään sosialidemokratian ja sen poliittisen eliitin taipumisesta uusliberaalin, valtavirtaisen talouspolitiikan peesaajaksi ja mielistelijäksi. Mielestäni hänen sanomansa - olkoonkin että se on kirjoitettu lähinnä brittiläisen ja australialaisen työväenliikkeen tarkastelun pohjalta - sisältää paljon yleispätevää, myös meidän oloihimme sopivaa analyysia. Kysymys on vaikenemisesta, epävarmuudesta ja osaamattomuudesta, pahimmillaan mielistelystä, hännystelystä ja kääntymisestä valtavirtaisen makrotalouden perustelujen kannattajaksi.

"Vaikka ns. edistyksellisinä esiintyvät poliitikot pitävät itseään uuden ajan airueina, toimivat he kaikin tavoin kauhistelemalla julkisen talouden alijäämää ja valtavirtaisen makrotalouden oppeja saadakseen itsensä näyttämäänm uskottavilta. Uskottavan talouspolitiikan raamit näyttää todellisuus kuitenkin sivuuttavan nopeasti. Britanniassa ja Euroopassa työvoimapolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä lamassa. Heidän uskonsa julkiseen rahoitukseen on korvautunut lähestymistavalla, jonka mukaan valtion on tyydytettävä omien toimiensa sijasta keinottelijoiden, siis minkälaisen hyvänsä  yrittämisen etuja."

Bill Mitchellin mukaan Australiankaan työväenpuolue ei ole tässä suhteessa erilainen. 

"Jos antaa sosialidemokraattisille poliitikoille liikkumavaraa, he yksityistävät, leikkaavat hyvinvointiin tarkoitettuja menoja, vapauttavat sääntelyä, antavat erinäisiä etuja kaikkein parhaiten toimeentuleville - ja paljon muuta. Meillä on viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta tästä riittävästi näyttöä. Australiassakin keskuspankki osoittaa nyt - mitä Modernin Monetaarisen Teorian kannattajat ovat aina sanoneet - että itsenäisen keskuspankin omaava hallitus voi käyttää hallituksen valtaa ja alistaa raha- ja finanssipolitiikan palvelemaan asetettuja tavoitteita. On tullut aika jolloin näiden 'edistyksellisten tyyppien' olisi aika alkaa ryhtyä oikeasti edistyksellisiksi ja kunnianhimoisemmiksi sen sijasta että omaksuvat sykofanttisen, mielistelevän ja ruskeakielisen kannan, jonka mukaan rahoitusmarkkinat saattavat tuhota rahajärjestelmämme."

Käännös ei ole aivan sanatarkkaa mutta sisällön suhteen se ei jätä epäilystä. Myös sosialidemokraattiset poliitikot ovat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa omaksuneet taloudenpidon suhteen valtavirtaiset opit ja ryhtyneet perusteluissaan seurailemaan sen valtiota hylkivää ja kaikenkarvaista yritystoimintaa suosivaa lähestymistapaa. 

Jo 1970-luvun lopulla, kun työttömyys lähti kasvuun ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jo  vaatinut hätätilahallituksen muodostamista, keskusteltiin rakenteellisten uudistusten merkityksestä. Minäkin olin esittämässä erityisen työllistämisrahaston perustamista vähän samaan tapaan kuin mitä työeläkerintamalla oli tehty ja johon myös ruotsalainen keskustelu palkansaajarahastoista vahvasti viittasi. Tälle tielle ei kuitenkaan lähdetty, vaan keskeiseksi ideaksi nousi kasvun kautta tapahtuva työllistämismahdollisuuksien lisääntyminen, yhdistettynä tulopolitiikkaan joka tähtäsi työntekijäpuolen ideoiden mukaanottamiseen yritysten kehittämiseen. Kasvun sijasta tuli kuitenkin 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys. Tulopolitiikan sijasta työnantajapuoli alkoi koventaa keinojaan myös sopimuspolitiikassa. Työntekijäpuolen ehdotusten rinnalle tuli työnantajien vastaava patteri työehtojen heikennyksiä kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Samalla alkoi myös keskustelu yhteistoiminnasta yrityksissä saada yhä ikävämpiä muotoja.  Edistyksen välineestä tuli pelätty lomautus- ja irtisanomisautomaatti, jota tämänkin päivän palkansaajat  odottavat kaikilla sektoreilla kylmä rinki sen yhden paikan ympärillä.

Yritysten kilpailukykyvaatimuksiin on pikkuhiljaa suostuttu yhä laajemmalla rintamalla. Samalla on ryhdytty purkamaan keskitettyä sopimusjärjestelmää ja kokonaisvaltaisia yhteistoiminnan rakenteita muutoinkin. Ehdittiin kuitenkin luoda kohtalaisen vahvat työeläkerahastot, mutta tästäkin 'sosiaalisen vastuun' pilarista työnantaja on hankkiutunut eroon, kun työeläkemaksut on siirretty kokonaan työntekijäpuolen kannettavaksi.

Talouspolitiikassa kuunnellaan nykyään pelkästään valtavirtaisen, uusliberaaliin henkeen perustelevia 'pääekonomisteja' jotka saavat palkkansa yritysmaailmasta ja puhuvat luonnollisesti niistä häristä joilla he itse kyntävät. Talouskeskustelussa työväenliike vaikenee ja sen piiristä kasvaneet talousvaikuttajat ovat sisäistäneet näyttävästi uusliberaalit lähestymistavat ja suosittelevat puheissaan yhdellä äänellä valtavirtaisen talouspolitiikan keskeisiä teemoja. Yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sosiaalisen demokratian liike näyttää luopuneen kokonaan yrityksestä visoida pääoman endogeenista, itsenäiseen päätöksentekoon perustuvaa kehittämistä ja odottaa Adam Smithin näkymättömäön käden läimäytystä kädet korvilla. 

Minusta näyttää siltä, että Helsingin Yliopiston vieraileva professori ja aktiivinen Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä osuu oikeaan väittäessään liikkeen arvopohjan luisuneen sen keskeisten poliitikkojen toimesta markkinaehtoisen yhteiskuntamallin toistelijaksi ja kannattajaksi. Keskuelua vaihtoehdoista työväenliikkeen oman arvoperinnön hengessä ei tahdo syntyä. 

Onko epäilykseni oikea? Vastaan omasta puolestani: vaikeneminen on myöntymisen merkki.

Pahalla vai hyvällä silmällä?

 Talousajatteluun on erityisesti viimeisen vuoden aikana ollut tunkeutumassa uusia ilmiöitä. Erityisesti se näkyy suhtautumisessa velanoton ja etukäteissäästämiseen välisessä ristiriidassa. Perinteinen, valtavirtaiseksi nimetty konsepti on ollut voimassa itse asiassa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Mutta pinnan alla on koko saman ajan muhinut myös toisenlainen, useimmiten John Maynaard Keynesin nimeen yhdistetty vastasyklinen taloudellinen lähestymistapa. Sen mukaan laskusuhdanteessa on elvytettävä ja noususuhdanteessa hillittävä taloudellista - ja sen takana olevaa - sosiaalipsykologista vauhtia.

Suurta muutosta makrotaloudellisessa ajattelutavassa on merkinnyt Modernin Monetaarisen Teorian vähittäinen ja nyt jo konkreettisia muotoja saava jälkikeynesiläinen "narratiivi", jota ovat edistäneet sellaisen nimet kuin australialainen professori William (Bill) Mitchell, joka sattuu olemaan myös Helsinmgin Aalto-yliopiston  vieraileva professori ja joka myös tänä vuonna on pitänyt sekä julkisen että alan opiskelijoille tarkoitettuja erityisluentoja Modernin Monetaarisen teorian olemuksesta. 

Minun tietoisuuteeni tämän ulottuvuuden nostivat nuoren polven taloustreoriaa opiskelleet Ossi Ahokas ja Lauri Holoppa kirjallaan "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta". Kirja ilmestyi vuonna 2014 Like kustantamon julkaisemana. Pidän tätä kirjaa erinomaisena johdatuksena vaihtoehtoiseen, jälkikeynesiläiseen monetaariseen ja myös finanssipoliittiseen tarkastelutapaan. Viime vuonna (2020) toinen kirjoittajista, nimitttäin  Lauri Holappa väitteli tohtoriksi  modernista rahateoriasta . Ossi Ahokas valmistellee tiettävästi juuri näinä aikoina omaa esitystään John Kaynaard Keynesin uraauurtavasta roolista suhtautumisesta rahaan endogeenisena, itsesäätöisenä välineenä Adam Smithin ulkoa ohjautuvan, eksogeenisen   "näkymättömän käden" ohjauksen sijasta ja sen vastapainona.

Moderni Monetaarinen teoria on Bill Mitchellin mukaan ideologisesti neutraali makrotaloudellinen lähestymistapa, jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio - tai yhteisö - ei voi mennä konkurssiin. Keskuspankki kykenee aina luomaan rahaa velkojen katteeksi. Raha ei siis synny säästämällä vaan velkasuhteita luomalla ja siten kirjanpidollisesti nykyaikana pelkkää enteriä painamalla.

Esimerkkinä tällaisesta rahan luomisesta velkasuhteella voi mainita Euroopan Keskuspankin monetaarisen määrällisen elvytyksen (QE) jolla on luotu viimeisen seitsemän vuoden aikana likviditeetiä Valuuttaunionin jäsenmaiden  markkinoiden, tässä tapauksessä pääasiassa pankkien ja yritysten tueksi euroina useampia tuhansia miljardeja. Suomikin on saanut markkinaratkaisuihin tätä tukea kaiketi jo yli 60 mrd euroa. Summat ovat valtavia ja ne ovat todella tulleet valtion velkakirjojen myynnin ja EKP:n osto-ohjelman kautta Suomen Pankin välityksellä liikepankkien kautta  markkinoiden käyttöön. Osa tästä on korvannut jossakin määrin valtion omaa taloudelloista panostusta yritysten toimintakyvyn ylläpitämisen. Sekään määrä ei ole pieni - yritystukien määrä lienee YLEn selvityksen mukaan vuositasolla noin neljä miljardia euroa. Valtavirtaisten ratkaisutapojen johdosta tämäkään valtava rahamäärä ei näy nostavan investointyeja liikkeelle - tässä näkyy uusliberaalien talousratkaisujen aneemisuus ja heikkotehoisuus.

Poliittisesti modernin rahateorian tulo kuvioon on jakanut sekä politiikkaa että kansantalouden asiantuntijoita - ja sellaisenaan itseään pitäviä - vastakkaisiin leireihin. Uskalletaanko ottaa velkaa? Pitääkö säästää etukäteen? Kuinka pian velanoton jälkeen on ryhdyttävä palaamaan elvytyksestä 'sopeutukseen' kuten termi kuuluu. Ja uskaltaako luottaa Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin velanottoon? Virallisen linjan mukaan Euroopan komission velat tulevat jäsenmaiden maksettaviksi jos Euroopan Komissio ei saa kerätyä omia varoja eritysverojen muodossa. Euroopan keskuspankin määrällisen elvytyksen huikeista velkavastuista ei puhuta tässä yhteydessä mitään. Jäsenvaltioilta lunastetut velkakirjat ovat kuitenkin EKP:n taseissa, tosin jäädytettyinä, "steriloituina" niin että niitä ei ole niiden maturiteetin koittaessa vaadittu lunastamaan takaisin. EKP:n taseissa nämä velat kaksinkertaisen kirjanpidon mukaisesti edelleen ovat, tosin tietääkseni vain nettomääräisinä, koska EKP käy valuuttakauppaa ja hoitaa rahapoltriikkaa intensiivisesti koko ajan. Makrotalouden muutosta ajatellen elämme välivaihetta, murrosta jossa aikaisemmat talousopit vielä vahvasti rajaavat seka ymmärrystä että ratkaisumalleja.

Poliittiset päätöksentekijät, sekä puolueet että työmarkkinajärjestöt laahaavat talousajattelussa vielä vahvasti valtavirtaisen, vanhahtavan talousteorian vankeina. Modernia rahateoriaa edustavat nuoren polven talousasiantuntijat pyritään pitämään keskeisen vaikuttamisen ulkopuolella eikä heitä juurikaan kutsuta mukaan näkemyksiään esittämään,. Useimmat näistä ovat saaneet palstatilaa ja vaikutusmahdollisuuksia vasemmistoliiton piirissä, Kansan Uutisten verkkolehdessä tai vaemmistoliiton ja sen ministerien/kansanedustajien erityisavustajina.

Näyttää siltä että SDP:n piirissä tällaista keskustelua ei ole juuri ollenkaan käyty ja että modernin rahateorian merkityksen ja esiinnousuun suhtaudutaan epäileväisesti. Palstatilaa ei muutenkin vaatimattomassa sosialidemokraattisessa lehdistössä ei näy löytyvän. Tosin Sorsa-säätiö on varovasti koettanut avata näköalaa tähänkin suuntaan. Jää vaikutelma,. että modernin monetaarisen teorian esittelijäöitä ja siitä kiinnostuneita ekonomisteja 'katsotaan pahalla silmällä' ja että heidät pyritään pitämään taka-alalla. Tämä piirre on pinnan alla tapahtuvaa muhimista, jossa uuden esiintuojia valitaan ja ilmiöiden esiinnostajia katsotaan joko pahalla tai hyvällä silmällä. Näyttää siltä että Cancel Culture on pesiytynyt muutoin hengeltään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kunnioittavaan työväenliikkeeseenkin.

Minun käsitykseni on että suuret makrotaloudet ovat jo nyt edenneet niin pitkälle modernin rahateorian soveltamisessa, että tämän ulottuvuuden on pakko nousta esiin myös vahvan hyvinvointivaltion rakentamisessa ja suurten globaalien ongelmien ratkaisemisessa. Ei ole mukavaa herätä jonakin aamuna havaitsemaan että makrotalouden suuri juna on ajanut muiden toimesta jo ohi ilman  että sen suuntaan ja sisältöön tuli vaikutettua.

Ranskalaisen Eurooppa-näkemyksen aika?

 Olen kaiketi jo lukijaa uuvuttaen yrittänyt kuvata, miten suurten tehtävien edessä Euroopan Unioni ja koko Eurooppa on suurten, globaalien haasteiden edessä. Uskon kirjoituksistani käyneen selville, että Euroopan Unioni on ollut pitkään lujasti sidoksissa maanosan kansallisiin rakenteisiin. Erityisesti tämä koskee suurimpia ja keskeisimpiä maita  kuten Saksaa, Englantia, Italiaa ja Ranskaa. Saksan tiukka sitoutuminen etukäteissäästämiseen, Brittien unelmat kansainyhteisön 'koskaan laskematomasta auringosta', Italian eteläeurooppalainen, huolettomalta vaikuttanut kulttuuri tai Ranskan pyrkimykset Kaarle Suuren tapaiseen Euroopan hallitsemiseen antavat merkkejä olemassaolostaan. 

Voisiko näistä erilaisista  kansallisista lähtökohdista olla hyötyä Euroopalle? Löytyisiko niistä globaalille toimijalle ominaista näkemystä? Miten selvitä ilmastokriisistä, digitalisaation saattamisesta kutakuinkin demokraattiseen hallintaan. Maahanmuutto, kulttuurien ja mannerten väliset jännitteet, sosiaaliset vastakohdat ja talouden polarisaatio ovat tunnetusti tällaisia haasteita. 

Syyskuussa ilmestynyt saksalainen viikkolehti Spiegel kiinnittää numerossaan 38 (12.9. 2020) huomiota Ranskan panokseen uusien ainesten tuomiseksi eurooppalaiseen keskusteluun. Presidentti Macron on jo useissa puheissaan vilautellut tarvetta vastata näihin megaluokan haasteisiin. Vähitellen Ranskan panos on alkanutkin näkyä eurooppalaisessa politiikassa. Ursula von der Layenin valitseminen Euroopan Komission puheenjohtajaksi tuli ehdotuksena pitkien neuvottelujen jälkeen Ranskan presidentiltä ja niinpä hänet valittiin tähän tehtävään kaikkien etukäteissuosikkien ulkopuolelta. 

Ranska on elätellyt pitkään ajatusta Euroopan aseman vahvistamisesta visiona globaali, tasavertainen toimija USA:n, Kiinan, Intian ja Venäjän kaltaisten suurvaltojen rinnalla. Saksan luopuminen tiukasta etukäteissäästämistä ja julkisen sektorin kasvua vahvasti hillitsevästä "mustan nollan" budjettipolitiikasta ja sen upottaminen keskeiseksi säännöksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin on hallinnut Euroopan Unionin strategista lähestymistapaa aina tämän vuoden alkuun saakka. Nyt on kuitenkin muutos tapahtunut ja kysyä sopii, mistä on tullut se tönäisy joka on saanut entisestä poikkeavan lähestymistavan liikkeelle.

Der Spiegel -lehti nostaa esiin Ranskan Eurooppaministerin Clément Beauenen yhtenä avainhenkilönä presidetti Macronin hallituksessa ja jo vuosia hänen lähipiirissään toimineena visionäärinä ja Marcronin puheiden yhtenä kirjoittajana. 

Vuoden 2019 alusta Saksa ja Ranska hyväksyivätkin yhteistoimintasopimuksen, jossa puhuttiin lähinnä yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta ja jonka tulosten arveltiin jääneen aika vähäisiksi. Runsaan vuoden jälkeen on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että suuria muutoksia on tapahtumassa Euroopan tasolla ja muutoksen suunta puhuu vahvasti ranskalaisen panoksen vahvistumisesta. Der Spiegel lehti korostaa, että monet tapahtumat ovat ikäänkuin sattumalta ajaneet Saksaa ja Ranskaa lähemmäksi toisiaan: Brittien Euroopan Unionille antamat ikävät rukkaset Brexitin muodossa, vuoden 2020 alusta iskenyt Krona-pandemia ja sen vakavat vaikutukset Euroopan valtioiden talouteen ja lisäksi Unionin sisäiset vastakkainasettelut: etelä - pohjoinen ja länsi - itä. Näyttäisi siltä että juuri Ranskan visioilla on tässä suhteessa paljon merkitystä. 

Ranska on ollut halukas kuuntelemaan myös pienempiä jäsenmaita ja näissä merkeissä presidentti Macron on vieraillut Suomessakin. Ranskan poliittisen järjestelmän tosiasiallinen murtuminen hänen valtaantulonsa yhteydessä on suorastaan pakottanut Ranskaa etsimään vastauksia myös oman maansa tilaan muualta kuin sisäpolitiikasta. Euroopan tasoisilla visionäärisillä näkemyksillä on tässä tilanteessa entistäkin suurempi merkitys. Ranskan Eurooppaministeri, 39-vuotias  Clément Beaune lienee tässä suhteessa yksi merkittävimpiä vaikuttajia.

Lisäisin tähän kokonaisuuteen vielä yhden, mielestäni merkittävän tekijän. Euroopan Unioni  ja sen jäsenmaat näyttää ollen hyvin hitaita kypsymään uuteen  makrotalousajatteluun, jossa itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö - kuten Euroopan Unioni - voi vastata taloudellisesti millaiseen haasteeseen tahansa. Kun Valuuttaunioniin liittymisen yhteydessä sen jäsenmaat luopuivat omista keskuspankeistaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, tarve uuteen makrotalouteen on noussut niin silmiinpistäväksi että vain luunkova ideologinen sitoutuminen on estänyt valtavirtaisen taloushegemonian sokaisemaa talouseliittiä näkemästä, mitä maanosa juuri nyt tarvitsee ja mitä mahdollisuuksia sillä todellisuudessa olisi käytettävissä. Suuriin ongelmiin on vastattava ja juuri nyt on se hetki, jolloin tosiasiat suorastaan pakottavat uuteen ajatteluun.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että uusia ratkaisuja on löydyttävä. Euroopan Komissio taiteilee jo nyt tähän aikaan sopimattoman kasvu- ja vakaussopimusen kanssa ja yrittää venyttää sen yhteydessä kehitettyjä poikkeustilannetta varten luotuja mekanismeja pelastukseksi. Uskon taustalla haettavan myös mahdollisuuksia koko Euroopan Unionin peruskirjan uudistamiseen ja muistaakseni mm. europarlamentaarikko Eero Heinäluoma on on jossakin tähän viitannutkin. 

Toisin kuin Saksalla, Ranskalla on suuri julkinen sektori ja myöskin tarve pitää sitä hyvinvoinnin ja vakauden tuoittajana pystyssä Ranskalla ei ole suuria luonnonvarareservejä esimerkiksi energiantuotantoa varten, mutta kylläkin rikas kansallinen kulttuuri. Ranskan leivät, juustot, viinit ja konjakit ovat maailman arvostetuimpia tuotteilta, mutta ei Ranskakaan elä pelkästään leivästä ja viinistä. 

Eurooppa on ajan pakottamien uusien kysymysten ja niihin ratkaisuja odottavien vastausten edessä. Olisiko Ranska se eurooppalainen maa, joka parhaiten kykenee näkemään suuria kokonaisuuksia?

15.1. 2021

"Me tarvitsemme vallankumouksen"...

Näin otsikoi der Spiegel 17.10. 2020 ilmestyneessä numerossa (43) nuoren, 27 vuotiaan kirjailijan Éduard Louisin haastattelun. Kirjailija  on lukenut koko syyskuun Pariisissa Monmartren kahvilaterassilla viimeisintä kirjaansa, joka kertoo hänen isästään ja työväenluokkaisesta taustastaan Pohjois-Ranskassa. Pyykkinarulla roikkuvat Ranskan presidenttien kuvat, presidenttien, joiden vallassaoloaikana ja heidän hyväksymillään päätöksillä hänen isänsä menetti terveytensä. 

Ranskalaiset eivät ole täysin vakuuttuneita presidentti Emmanuel Macronin keinoista Euroopan nostamiseksi vahvaksi suurvallaksi.  Keltaliivien kiihkeä kapina pariisissa osoitti, että Ranskassa on aitoa vihaa ja suuttumusta vähäosaisimpia sortavaa politiikkaa kohtaan. Presidenti Macron onnistui halvaannuttamaan perinteisen poliittisen jakolinjan oikeistoon ja vasemmistoon, mutta on jatkanut rikkaampien suosimista ja vähävaraisempaan kansanosaan, erityisesti työväestöön kohdistunutta riistävää politiikkaa. Polttoaineiden hinnat ja vuokratukien alentaminen viidellä eurolla olivat tekijöitä jotka synnyttivät keltaliivien massiivisen liikkeen ja rajut mielenosoitukset.

Éduard Louis sanoo tukevansa keltaliivien protestia, jonka hän näkee muistuttavan juuri perinteisen työväenluokan protestia, kuitenkin keltaliiveille ominaisessa sekasortoisessa muodossa. Hän kokee omien kokemustensa pohjalta perinteisen työväestön edustavan paitsi pääsyä tasa-arvoisempaan hyvinvointiin, myös samalla vanhoja rasistisia ja homofobisia asenteita. Hän kokee viestin menevän perille vain vihan ja suuttumuksen väkevöittämällä, tuhosuuntauisia elementtejä sisältävällä tavalla. 

Synnytyspolttoja

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoituksen Karl Marxin kuvauksella siitä, millä tavalla kapitalistiset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa ja millä tavalla uusi vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tietoisuudessa alkaa:

"Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat vastakkain olemassa olevin tuotanto-olosuhteiden kanssa tai, mikä on vain sen oikeudellinen ilmaus, niiden omaisuuden suhteiden kanssa, joissa ne ovat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten tulee sosiaalisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa koko jättimäinen ylärakenne (oikeudelliset ja poliittiset organisaatiot, joita tietyt sosiaaliset tietoisuuden muodot vastaavat) kaatuvat hitaammin tai nopeammin. Yksi yhteiskunnan muoto ei koskaan häviä ennen kuin kaikki tuotantovoimat ovat kehittyneet, joiden osalta se on riittävän kattava, ja uudet tai korkeammat tuotanto-olosuhteet eivät koskaan astu näyttämölle ennen kuin aineellisen olemassaolon olosuhteet ovat tulleet esiin yhteiskunnan kohdusta. Vanhan yhteiskunnan. porvarilliset tuotantosuhteet ovat viimeinen antagonistinen muoto yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa ... Ihmisyhteisön aiempi historia päättyy siis tähän yhteiskuntamuotoon." 

(Karl Marx 1859 A Contribution to the Critique of Political Economy Preface)

Onko tässä ajassa merkkejä tietynlaisen tuotantotavan saapumisesta päätepisteeseensä? Edelleen: onko merkkejä siitä, että nykyisissä olosuhteissa olisi jo syntynyt sellaisia konkreettisia uusia visioita, jotka perusteellisesti muuttavat sekä tuotantosuhteita että kansalaisten ja kansojen elämisen ehtoja? 

Euroopan talouskehitys ei ole viimeisten parinkymmenen vuoden aikana antanut selvää lupausta siitä, että "erittäin kilpailukykyinen markkina", jota Euroopan Unionin Lissabonin sopimus (2. artikla, kohta 3) pitää keskeisenä ja ylivertaisena keinona talouden elpymiseen ja kansojen vaurauteen, olisi todella toimiva keino kokonaan uudelle tasolle nousemiseen. 

On käynyt pikemminkin päinvastoin; kansantulo BKT:n muodossa ei ole vuosiin kasvanut ripeästi ja siihen liittyvät mittarit ovat sisältäneet myös harhaanjohtavia elementtejä, siis muita kuin yhteistä hyvinvointia kuvaavia piirteitä. Sadan auton joukkokolari tai tuhoisa talvimyrsky nostaa BKT:tä, mutta yhteisen hyvinvoinnin kannalta kaikki tapahtunut ei ole relevanttia vaurastumisen kannalta. EU:n jäsenvaltioista Kreikka joutui austeristiseen alaspäin menevään kierteeseen ja sen käynnistäjinä olivat Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto; "trion" kymmenen vuoden takainen talousdoktriini edellyti tiukkaa säästökuuria ja Kreikka putosi hyvinvointivaltion kehityksessä kymmeniä vuosia taaksepäin. Se on luonut kumouksellista ilmapiiriä koko eteläiseen Eurooppaan, mikä näkyy mm. populististen voimien nousuna lähes kaikkialla Euroopassa.

Onko odotusarvoinen vientivetoinen talouskasvu lunastanut lupauksensa kansallisen hyvinvoinnin suhteen? Kieltämättä kansainvälisellä vuorovaikutuksella viennin ja tuonnin muodossa on perinteisesti suuri merkitys ennenkaikkea työllistäjänä. Kun kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat alkavat parantaa vientiään kustannuskilpailulla, seurauksena on voittajien ja häviäjien   vastakohta. Erityiseksi Saksa on Euroopan Unionissa menestynyt muita paremmin. Euroopan ulkopuolelle suuntautunut vienti ei ole kyennyt kuromaan umpeen syntynyttä epätasapainoa ja siksi monissa Euroopan Unionin maissa vientikilpailu ei ole tuonutkaan lisääntyvää hyvinvointia, vaan alempia palkkoja, huonompia työehtoja, irtautumista koko sopimisen kulttuurista, lisääntyvää työttömyyttä ja näköalatonta tulevaisuutta etenkin nuoremmille sukupolville. Meillä sitä kiihkeästi ajanut Sipilän hallitus kompastui juuri  kilpailukykypyrkimykseensä ja sen yhteydessä tehtyihin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sisältäneisiin loukkauksiin.  Aineksia kumoukselliseen muutoshakuisuuteen nousee tästäkin melko yleisesti hyväksytystä strategiasta.

Tätä kirjoitettaessa eletään marraskuun loppua ja lämpötilat hipovat historiallisia ennätyslukemia. Ilmastomuutos näyttää paitsi tosiasialta, myös näillä subarktisilla alueilla jopa keskimääräistä nopeammalta. Edellisenä 'talvena' ns. termistä talvea ei Etelä-Suomeen tullut ollenkaan. Järvet eivät jäädy, metsätöitä joudutaan toteuttamaan sulalla maaperällä, mikä vahingoittaa routaantumatonta maaperää totuttua pahemmin. Ilmastomuutoksen on reagoitava. Keskustelua käydään siitä, tapahtuuko tämä 'markkinoiden' hyppäyksellä uuteen teknologiaan vai  pitäisikö yhteiskunnan, so. valtion olla tässä keskeinen aloitteentekijä. 

Markkinan onnistuminen on kiinni ostovoimasta, jota se ei ole ollut valmis jakamaan suurille kansankerroksille. Edellytetyllä paikallisella sopimisella pyritään edelleen pienempiin palkkakuluihin eikä rakenteellisia uudistuksia parempaan ole juuri paikallisen sopimisen luonteesta johtuen odotettavissa. Juuri tällä viikolla Elinkeinoelämän Keskusliitto irroittautui näkyvästi kolmikantaisesta työelämän tasa-arvopyrkimyksiä ajavasta neuvotteluryhmästä, syynä sosiaali- ja terveysministeriön liian pitkälle menevä ja Marinin hallitusohjelmaa toteuttava pohjaehdotus. Voidaanko yhä vähemmän ostovoimaa jakavalta elinkeinoelämältä odottaa valtavia summia maksavia ilmastomuutosta jarruttavia toimia? Minusta näyttää että tämäkään yhtälö ei toimi. Vaikka innovaatioita syntyisikin, niiden realisoiminen osaksi toimivaa yhteiskuntaa etenee toivottoman hitaasti. Ukkospilviä muistuttavia nuorten ilmastoperjantaita on odotettavissa jatkossakin tällä viikolla toteutettavan kaupallisen "mustan perjantain" (Black Friday) vastapainoksi.

Kaiken lisäksi elämme keskellä maailmanlaajuista Korona-pandemiaa, joka iskee voimakkaasti kaupallisiin hankkeisiin. Lentäminen, matkustaminen, ravintolapalvelujen käyttäminen, puhumattakaan suuresta viihde- ja kulttuuriulottuvuudesta  ovat jumiutuneet lähes kokonaan välttämättömien 'terveys edellä' rajoitustoimien vuoksi. Valtiolta edellytetään rajoitusten vastapainoksi menetysten korvaamista ja siihen onkin vastattu ennätyksellisellä velanotolla. Aikaisempi talousdoktriini velanotosta on heitetty ainakin väliaikaisesti sivuun. Sekä EU:n jäsenvaltiot että Euroopan Komissio itsekin tekevät velkaa sekä tavanomaisten budjettiensa katteeksi että korona-elvytyspakettien mahdollistamiseksi. Nämä elvytystuet ja  -lainat ovat ehdottoman tärkeitä mm. Italialle ja monelle muullekin Euroopan Unionin jäsenmaalle Korona-epidemian yhä vahvistuessa. Vahvaa valtiota hyljeksinyt markkina on nyt käsi ojossa vaatimassa valtiolta korvauksia menetetyistä tuloista. Pandemia ei kuitenkaan ole kansalaistenkaan syy, kansalaisten jota valtiovalta tässä yhteydessä viimekädessä edustaa. 

Saattaa olla että ilmastomuutos yhdessä Korona-pandemian tulee aiheuttamaan suuria muutoksia tavassa liikkua maailmalla. On pakko palata paikalliseen elämäntapaan, on pakko karsia elämänmuodosta sellaisia rönsyjä, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja aiheuttavat tartuntatautien maailmanlaajuista, nopeaa leviämistä. Kun markkina ei omalta osaltaan osa edistää edes kohtuullista  tasa-arvoa työn ja toimeentulon laajaksi ylläpitämiseksi, joudutaan perustellusti epäilemään, onko noudatettu markkinaehtoinen politiikkaa ylipäätään vastaus ajan yhteiskuntavastuuta edellyttäväksi ratkaisuksi. Kuten tunnettua se aiheuttaa äärettömän vahingollista taloudellista polarisaatiota ja suureen enemmistöön kohdistuvaa kurjistumista.

Onko sitten ajassamme nähtävissä sellaisia uusia tendenssejä, jotka selvästi haastavat ikuiseksi tarkoitetun ja Euroopan Unionin peruskirjoihin konsensuksella upotetun, yksisiipisen markkinapolitiikan?

Vaikka päivän median piirissä ilmeisen tietoisesti  harjoitetussa yksiulotteisessa talouskeskustelussa ei muutosta ole havaittavissa, ollaan yhä selvemmin haastamassa noudatetun talouspolitiikan linja. Keskeiseksi kyseenalaistajaksi on noussut jälkikeynesiläisyyttä edustava  ns. Moderni Monetaarinen Teoria, jossa itsenäinen valtio tai yhteisö voi keskuspankkinsa tuella vastata mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen. 

Mistä niiden raha on kotoisin? Vastoin kuin yleisesti kuvitellaan, se ei synny etukäteissäästämällä ja kansalaisten talletuksista. Keskuspankki ja pankit ylipäätään tekevät rahaa lainapäätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla. Raha on osoitus velkasuhteesta, jossa resursseja luodaan pelkällä enterin painalluksella kirjanpidon yhteydessä. Tätä ulottuvuutta näyttää mm. tasavallan presidentti Niinistön olevan vaikea ymmärtää.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys (QE) on yksi osoitus tällaisesta pääomien muodostuksesta. Pankkien kautta ostetut valtioiden velkakirjat ovat kasvavana vuorena EKP:n taseissa saatavien puolella. EKP ei kuitenkaan ole edellyttänyt näiden velkakirjojen lunastamista niiden määräajan (maturiteetin) päättyessä, vaan ne on steriloitu taseisiin myöhempiä toimia varten. Itsenäinen keskuspankki voi jopa mitätöidä nämä velkakirjat 'epävarmoina saatavina' ja rahoittaa edelleen markkinaa. Miten se tapahtuu käytännössä, siitä ei paljoa hiiskuta. Der Spiegelin mukaan ainakin osa tämän toimintaan liittyvistä asiakirjoista on salaisia. Siihenkin EKP:llä on peruskirjojen mukaan täysi oikeus.

Sekä ilmastokriisi että Korona-pandemia edellyttäisivät demokraattisen valtion keskeistä roolia tehtävien investointien suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sitä edellyttävät myös muut suuret haasteet, kuten digitalisaatio ja pakolaiskysymyksen moniulotteinen haltuunotto. Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan kuitenkaan jäsenvaltioiden velanotosta ei ole yhteisöllä lupa ottaa vastuuta. Kuinka tällainen rakenne on saatu päätettyä 2000-luvulla sivistyneessä ja länsimaisia arvoja edustavassa Euroopan Unionissa? "Vain Jumala tietää kuinka tällainen päätös on saatu aikaiseksi." Tämä Vladimir Putinin huokaisuksi kerrottu tokaisu Venäjän kannalta huonosti menneissä aseriisuntaneuvotteluissa kuvastaa hyvin myös Euroopan Unionin onnettomalla tavalla lukkiutunutta rakennetta.

Muutoksen merkkejä on kuitenkin niin paljon ilmassa että voidaan Karl Marxia lainaten todeta ajan olevan raskaana muutoksen suuntaan ja että syntyvä uusi elämä on jo Modernin Monetaarisen Teorian muodossa antanut selviä merkkejä itsestään. Meillä Suomessakin on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka ovat vahvasti tietoisia muutoksen tarpeesta ja hakevat koko ajan strategista tilannetta ratkaisevien askelten ottamiseksi. Vallankumousta ei tarvitse pakottaa sen enempää kuin lapsen syntymääkään. Se seuraa luonnostaan ja jos se ei jostakin syystä ole mahdollista, sekä äiti että lapsi ovat vaarassa menehtyä. 

Euroopan on synnyttävä uudelleen? Se edellyttää valtion kunnianpalautusta yhteisen hyvinvoinnin keskeisenä ja autorisoituna luojana. Moderni finanssi- ja rahapolitiikka tarjoavat rationaalisesti käytettynä tukevan pohjan kaikille tarpeellisille investoinneille. Yhteiskuntavastuuta karttava markkina voi olla tulevaisuudessa parhaimmillaan hyvä renki, mutta isäntänä tulee olla kansanvaltainen valtio. Ehkä tässä suhteessa pitäisi ottaa oppia Kiinasta eikä Amerikasta?

Merkitseekö tämä pelättyä kommunismia? Ei todellakaan, vaan pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa sen uuden perustan, joka mahdollistaa irtautumisen sekavasta ja kurjuutta generoivasta ihmiskunnan esihistoriasta ja mahdollistaa vihdoin jokaiselle kansalaiselle perustan aineellisesti ja henkisesti hyvään elämään.

Me voisimme olla juuri nyt sen kynnyksellä.

5.12. 2020

Sana makrotaloudesta viikonvaihteeksi...

Jenni Virtanen 5.12. 2020 Helsingin Sanomissa:

"Elpymispakettia varten EU hankkii ennätyksellisen paljon lainaa markkinoilta EU:n budjettia vastaan. Lainaa maksetaan takaisin muun muassa suurempina jäsenmaksuina. Suomi ja nuuka nelikko ovat paketin nettomaksajia.

Suomi on ollut huolissaan elpymispaketin tarkkarajaisuudesta. Suomi on myös painottanut paketin kertaluontoisuutta. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ehdotti lokakuussa, että mekanismista tehtäisiin pysyvä."

Korona-kriisi ei tule loppumaan vuodenvaihteeseen ja uusia toimia tullaan edelleen tarvitsemaan. Näissä toimissa valtion rooli on keskeinen. Se tukee kansalaisia ja yrityksiä, se päättää joko virkakoneiston tai hallituksen toimin rajoituksista ja vapauksista. Hallitus ottaa myös velkaa ennätystahtiin. Sitä käytetään koronakustannuksiin ja elvytykseen. Keskellä kriisiä ei ole aika ryhtyä sopeutustoimiin, niiden aika on myöhemmin.

Sopeutustoimet viittaavat edelleen siihen talouspoliittiseen aikaan, jolloin velkaa pidettiin pahimpana mörkönä ja etukäteissäästämistä suurimpana hyveenä, esimerkkinä kotitalouden velvollisuus omaan talouteensa suhtautumisessa. Juuri tässä suhteessa olemme astumassa uuteen aikaan.

EKP:n pääjohtaja on siis ilmaissut kantanaan, että Euroopan Komission velanotto ja toimet tukipakettien ja lainojen tarjoamisen muodossa eivät olisi kertaluontoisia vaan alku pysyvälle uudelle finanssi- ja rahapoliittiselle mekanismille. Pääjohtaja antaa tässä ymmärtää, että makrotaloudellisessa ajattelutavassa on tapahtumassa uusi ja vakavasti otettava paradigmanmuutos. EKP:n määrällinen elvytys ja Euroopon Komission velanotto omiin nimiinsä ovat tästä selviä merkkejä. Oletan myös Euroopan Komision puheenjohtajan Ursula von der Layenin odottavan hetkeä uusille finanssi- ja rahapolitiikan avauksille.

Kysymys on Modernin Monetaarisen Teorian vähittäisestä mutta vakavasti otettavasta tunkeutumisesta uutena lähestymistapana itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön - kuten EU:n - makrotaloudelliseen lähestymistapaan. Euroopan Unioni voi MMT-ajattelutavan mukaan vastata kaikkiin taloudellisiin haasteisiin joita yhteisö kohtaa. Keskuspankki toimii joko pankkijärjestelmän kautta tai suoraan Euroopan Komission lainojen viimekätisenä rahoittajana ja myös takaajana. Sama koskee muitakin keskuspankkeja kaikkialla maailmassa. Vallalla olevan valtavirtaisen ajattelun mukaan takuu kuuluu velvollisuutena jäsenvaltioille, kuten heinäkuun alussa 2020 hyväksytyssä 'kertaluonteisessa' tuki- ja elvytyspaketissa on kysymys.

Uuden ajattelutavan kehyksessä näin ei tarvitse olla. Juuri keskuspankilla on lukuisia erilaisia instrumentteja rahapolitikan hoitoon, tästä ovat esimerkkeinä korkotason pitäminen toivotulla tasolla, ostettujen joukkovelkakirjojen jäädyttäminen (sterilisointi) tai pankkien lainanantojärjestelmän vahvistaminen niin että ne eivät ole riippuvaisia pelkästä lainojen korokotasosta. Keskuspankki voi tässä vaihtoehtoisessa lähestymistavassa jopa antaa velkoja anteeksi ja poistaa ne lopullisesti saatavien joukosta.

Rajaa uudelle ajattelulle ei itse asiassa muodosta raha ja sen saatavuus, vaan makrotalouspolitiikan suhde muihin resursseihin, kuten pääsy yhteiseen hyvinvointiin, suhtautuminen työllisyyteen, luonnonvaroihin ja mm. ilmastomuutokseen. Kysymys on valitun ideologisen linjan muuttamisesta, mikä ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. On palautettava luottamus vahvaan valtioon ja sen autorisoituun asemaan kestävän kehityksen ohjaajana. Markkinan huutaminen apuun ei auta, koska sen keskeinen tehtävä ei ole yhteiskuntavastuusta huolehtiminen. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio kelpaisi eettiseksi pohjaksi uudelle Euroopalle hyvinkin .

Tämän tarinan opetus on se, että lopetetaan puhuminen Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission makrotalouspoliittisten toimien kertaluontoisuudesta ja hyväksytään avarampi lähestymistapa koko Euroopan kuntouttamiseen. Kulttuurisesti moni-ilmeinen Eurooppa ei synny sanktioiden vaan yhteiseen arvopohjaan vähittäin tapahtuvan kasvamisen kautta.