Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Kykyjen ja tarpeiden yhteensovittaminen

Vappu, toukokuun ensimmäinen, kansainvälinen työn vapautuksen juhlapäivä on taas lähestymässä. Takana on rikkonainen ja yltiöpäinen neljän vuoden jakso, jonka aikana konservatiivien, keskustan ja populistien yhteishallitus on voimakkaasti yrittänyt saada Suomen taloutta jaloilleen kilpailukykysopimuksella ja erityisesti pysyvää työpaikkaa vaillaolevien "aktivoimisella", kuten "aktiivimallin" nimellä tunnetusta hankkeesta hyvin käy selville.

Mitä aktiivisuus on - tätä voitaisiin ihan ensimmäiseksi kysyä. Onko se ulkoapäin tulevaan pakotukseen reagoimista vai omaa, sisäistä heräämistä? Pohjimmiltaan tästä on kysymys koko ihmisenä olemisen ymmärtämisessä. Työväenliike alkoi Karl Marxin johdolla jo 1840-luvulla puhua ihmisen vapauttamisesta ja työläisen roolin poistamisesta osana uutta yhteiskuntajärjestystä. Tällä hän tarkoitti uutta yhteisöllisyyttä, joka täysin tunnustaa ihmisen keskeisenä todellisuuden tulkitsijana ja kunnioittaa hänen luontaista aktiivisuuttaan. Tämä ilmenee ihmisessä jo lapsuudesta lähtien aktiivisena ympäristön havainnontina, sosiaalisuutena ja pyrkimyksenä omien voimavarojen täyteen hyväksikäyttöön. Aikuisen ihmisen kohdalla voisimme puhua omaehtoisuudesta. Työelämään sovellettuna se tarkoittaisi tilannetta, jossa kansalainen pääsee täysin käyttämään itsessään olevia voimavaroja. Kun osaaminen ja oppiminen on luonteeltaan kumulatiivista, kasautuvaa, voitaisiin todeta omaehtoisuuden vaatimuksen koskevan koko ihmisen elinikää.

Meidän ajallemme on ollut tyypillistä kansalaisen toimeentulon kytkeminen yhteen työelämän kanssa. Ihminen on yhteiskunnallinen olento  ja hänen panoksensa koko yhteisön hyvinvoinnille on merkityksellistä sekä hänen itsensä että koko yhteisön kannalta. Jos omaehtoisuus ymmärretään myös oikeutena olla vaikuttamassa yhteisten tarpeiden tunnistamiseen ja niiden toteutuksen mahdollistamiseen, alamme olla sekä työn olemuksen että kansanvallan keskeisen sisällön ytimessä. Kuten työväenliikkeen keskeinen patriarkka Karl Marx jo nuoruudessaan totesi, jokaisen on voitava antaa panoksensa yhteiseen hyvinvointiin kykyjensä mukaan - ja saada myös tyydyttää olennaisimmat tarpeensa. Kun yhteiskuntaa ja sen työelämää muokataan, ihanteellista olisi saada inhimilliset taidot käyttöön koko laajuudessaan. Vähintään yhtä tarpeellista on, että oikeassa kansankodissa kansalainen saa myös riittävän toimeentulon, siis yksilölliset ja sosiaaliset tarpeensa tyydytettyä.

Missä määrin nyt päättymässä oleva hallituskausi ja sen "aktiivimalli" on tyydyttänyt työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja palkallaan elävän väestön tarpeita omaehtoisuuden ja riittäväksi katsottavan toimeentulon kannalta? Vastaus on valitettavasti surullinen toteamus: aktiivimalli ei ole perustunut sen enempää humaaniin käsitykseen aktiivisuuden olemuksesta kuin vaatimukseen sen avulla luotujen työpaikkojen avulla saatavasta täydestä toimeentulosta.

Voidaanko sanktioihin perustuvien työttömyyskorvausten  ja prekariaattisiksi luonnehdittavien, muutaman tunnin  työpaikkojen,  jotka on toteutettu työehtosopimusten palkkavaatimuksia vastaamattomalla tasolla, luonnehtia onnistumiseeksi työelämän uudistamiseksi? Ei tietenkään - kumpikaan tärkeä vaatimus, omaehtoisuuden mahdollistuminen  ja kunnon toimeentulon  varmistuminen eivät ole hallituksen aktiivimallissa toteutuneet.

Todellisuudessa on heitetty hukkaan kallisarvoisia vuosia. Kallisarvoisiksi niitä voidaan kutsua sen vuoksi, koska myös nuorten ja työttömien puutteellinen, vajaa työllistyminen heijastuu aikanaan saatavaan eläketuloon. Koko aktiivisen työelämäajan mittainen laskentatapa tarkoittaa sitä, että nuoruudessa tai työttömyyden vallitessa ohueksi ja palkan vähäisyyden vuoksi mitättömäksi  muodostuva eläkekarttuma jää myös tältä osin vajavaiseksi ja heijastuu vanhuuteen heikon eläkkeen muodossa. Tiedossa on myös, että alimpaan tuloviidennekseen jäävä kansanosa ei kykene käyttämään nyt sosiaali- ja terveydenhoitoon ehdotettua "valinnanvapautta" hyväkseen, koska palvelusetelit kattavat vain osan hoidon tai hoivan kustannuksista. Ystäväni, entinen kunta-alan ammattiliiton sosiaalisihteeri totesikin, että tulonsaajaryhmistä alin viidennes ei keskimäärin koskaan pääse nauttimaan edes pienestä työeläkkeestään. Heikkotuloisuus on nimittäin kytköksissä myös odotettavissa olevaan elinikään.  Perustuslakimme keskeinen sisältö jokaisen kansalaisen oikeuksista ja huomioonottamisesta ei näytä toteutuvan.

Samaan aikaan kun Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on ilmoittanut luopuvansa kolmikannasta ja työelämän ehtoja koskevasta neuvottelemisesta työntekijäpuolen kanssa, voidaan todeta lähes kaikkien keskeisten työelämän parantamiseen tähtäävien hankkeiden pysähtyneen ja tilalle tulleen autoritaarisen, sanelua ja nöyryytyksiä tulvivan, koko nuorempaa väestönosaa ylisukupolvisesti koettelevan, hyvin usein alaspäin sosiaalisessa kiertokulussa vievän vaihtoehdon.

Kun keskeiset rakenteet hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja työelämään tulevat nykyään Euroopan unionin, ja meidän tapauksessamme myös sen sisällä olevan Valuuttaunionin rakenteiden kautta, voimme todeta työelämästä ja yhteiskunnasta puhuessamme tarkestelevamme koko mantereen, Euroopan Unionin laajuista ongelmakenttää. Kuinka vahvaksi hyvinvointivaltio voi muodostua? Miten Euroopan Unionin suuret vapaudet ja yhä tiivistyvä vapaakauppa maailmanlaajuisella tasolla vaikuttavat työelämään? Haluamatta pelotella totean vain, että ne vaikuttavat työehtoihin  kilpailuperiaatteineen ja talous- ja rahapoliittisine rajoituksineen aivan keskeisesti. Ilman paradigmanmuutosta, siis ilman uutta lähestymistapaa, sen enempää työelämän kohentaminen kuin yhteisen kansankodin rakentaminenkaan eivät tule onnistumaan.

Taistelemme edelleen samojen ongelmien kanssa kuin 170 vuotta sitten, kun valistuksenajan filosofiaan, Ranskan vallankumoukseen ja teollistumisen alkuvaiheeseen sijoittuva Karl Marxin twiitinomainen tokaisu, universaaliksi maksimiksikin kutsuttu, lausuttiin. Olemmeko palaamassa takaisin keskiaikaan kesäajan sijasta? Yllättääkö joku muu suurvalta - esimerkiksi Kiina - Euroopan ja Suomen housut kintuissa talouden ja työelämän kehitämisessä? Puristetaanko Eurooppa ja Suomi kuiviin mannertenvälisessä talouskilpailussa?

Vaalitulosten perusteella herää myös kysymys: valtaako epäusko myös palkansaajaväestön ja sitä tähän saakka vuosikymmeniä onnistuneesti puolustaneen ammattiyhdistysliikkeen? Emmekö osaakaan rakentaa innostavaa kansainvälistä yhteistyötä voimavarojen kartuttamisen vaan maanrakoon painavan gravitatiivisen palkkakilpailun pohjalle?  Vieläkö sittenkin on voimassa Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n perustavassa kokouksessa vuonna 1907 esitetty huudahdus:

Näiden ajatusten saattamana toivotan Sinulle voimakashenkistä työn vapauttamisen kansainvälistä juhlapäivää vuonna 2019!

Arvokeskustelua nimestä

Työväen Retkeilyliiton retkeilypäivillä Nurmijärven Kotorannassa käytiin keskustelua mm. Työväen Retkeilyliiton nimestä. Liitossa on tavallaan "kahenlaista ilimoo" siitä, pitäisikö liiton nimi säilyttää entisellään, vai tulisiko sitä muuttaa aikaan ja odotuksiin sopivammaksi. TRL kuuluu kansainvälisten Luonnonystävien maailmanlaajuiseen liittoon "Naturfreunde Internationaliin" NFI:iin, englanniksi "International Friends of Nature - INF".

Tämä maailman vanhin ympäristöinternationaali on perustettu jo 1895 ja sen juuret ovat Wienin työlaiskaupunginosassa Ottakringissa. Luonnonystävien tausta on  proletaarinen, olivathan Itävallan vuoret ja alppiniityt jo tuolloin sulkeutumassa tavalliselta kansalta yksityisomistuksen, kulkukieltojen ja käyttörajoitusten muodossa. Syntyi "Berg Frei! huudahduksen kannustama  Naturfreunde-liike, joka halusi omilla toimillaan varmistaa myös Wienin työläisille pääsyn  vuorille, alppiniityille ja luontoelämysten pariin. Tästä alkoi NFI:n kehitys maailmanlaajuiseksi luonnonystävät-liikkeeksi. Sen rakenne on alusta lähtien ollut kansanvaltainen, demokraatttinen ja henkilöjäsenyyteen perustuva. Naturfreunde-järjestö mielletään työväenliikkeen järjestöksi ja kun Itävallasta puhutaan, merkitsee se vahvaa sosialidemokraattista, itävaltalaisittain  "sosialistista" suuntautumista.

Suomen jäsenjärjestö perustettiin n. 45 vuotta sitten ja toimeenpanijana oli legendaarinen retkeilijä, keski-Euroopan järjetöelämän tuntija ja mm. pitkäaikainen sosialidemokraattisten lehtien toimittaja Erkki Wiksten. Hän perusti kumppaneidensa kanssa ja keskellä kuuminta työväen urheiluliikkeen kahtiajakautumista Työväen Retkeilyliiton - Helsingin Työväen retkeilijät oli perustettu jo 1967. Aluksi järjestö toimi Tuöväen Urheiluseurojen Keskusliiton alaisuudessa itsenäisinä yhdistyksinä tai urheiluseurojen alajaostoina. TRL liittyi sitten 1970-luvuin puolivälin jälkeen kansainväälisiin Luonnosystävien järjestöön NFI:hin Suomen alajärjestönä. Nimi säilytettiin kuitenkin Työväen Retkeilyliittona. TRL on NFI:n ainoa kansallinen järjestö, jonka nimi ei ole "luonnonystävät" vaan "työväen retkeilijät". Se on ollut kansallinen ratkaisu ilmaista järjestön historialliset ja arvopohjaiset juuret.

Työväen Retkeilyliitossa on myös paljon seuroja, joiden nimsessä on vain sana "retkeilijät". "Työväen retkeilijät" -nimen on koettu rajaavan osallistumista - eihän työelämässäkään moni enää halua leimautua työmieheksi tai -naiseksi. Toisaalta monet kokevat juuri "Työväen Retkeilijät" sanaparin kuvaavan sitä taustaa ja analyysiatapaa, millä maailman ilmiöitä yhteiskunnallisesti katsellaan. Moni puolestaan on toivonut vähemmän luokkapohjaista tapaa ilmaista järjestön luonnetta. Mikä ratkaisuksi?

Keskusteltaessa asiasta ilmaisin omana kantanani työväenliikkeen työhön liittyvän arvopohjan, työn ja ihmisen vapauttamisen suuren periaatteen. Ei ole tarkoitus tehdä kaikista työläisiä, vaan työväenliikkeen päämääränä on työläisen roolin poistaminen ja koko työn maailman organisointi kokonaan uudelta, omaehtoiselta pohjalta. Tätä -  jonkun mielestä ehkä itsetuhoista - työtä työväenliike on tehnyt koko olemassaolonsa ajan. Työn vapauttamisessa on jo edetty varsin pitkälle. Jokaisen ihmisen elämään liittyy vaiheita ja jaksoja jolloin hän voi kokea olevansa vapautettu leipänsä ansaitsemisesta työnteon hiestä märkänä ja työntekoon pakotettuna. Lapsuus, koulu, opiskelu, sairaus, äitiys, vuosilomat, viisipäiväinen työviikko, kahdeksantuntinen työpäivä ja vihdoin kansaneläke tai työeläke ovat työn vapauttamisen konkreettisia muotoja kaikki. Kun puhutaan luonnosta, retkeilystä, matkailusta tai lomailusta, voidaan koko vapaa-aikasektorin sanoa olevan vapautetun työn ja aktiviteetin valtakuntaa.

Kun puhutaan järjestön nimestä, tämä työn vapauttamisen ulottuvuus on aina muistettava. Työväen Retkeilyliiton toiminta liittyy siten työn vapauttamisen alueeseen, jolla mukanaolija ei toimi työläisenä vaan vapaana, omaehtoisena ihmisenä. Tällä on suunnattoman tärkeä symbolinen merkitys ja siksi mm. ammattiyhdistysliikkeessä kansainvälisten luonnonystävien teemojen mukainen vapaa-aikatoiminta tulisi aina olla mukana, ei pelkästään joutilaana köllöttelynä vaan tietoisena ilmauksena vapauden valtakunnan laajenemisesta ja ihmisen omien harrastusten, omaehtoisuuden mahdollistajana.

Yhteiskunnallisesti työ tällä sektorilla on vielä mitä suurimmassa määrin kesken. Juuri yhteistoiminnassa opitaan välttämättömiä demokratian taitoja myös vapaa-ajalla, aktivoidutaan tärkeinä koettuihin asioihin ja opitaan ottamaan vastuuta rakenteista ja organisaatioista - demokratian pelisääntöjen mukaan. On suuri vahinko että tämä tärkeä kansalaistoiminnan, osallistamisen alue on jäänyt yhteiskunnalta kehittämättä, mikä näkyy mm. järjestötoiminnan vieroksumisena ja osaamattomuutena sekä vapaa-aikajärjestöjen yhteiskunnallisten avustusten riittämättömyytenä ja kehittymättömyytenä. Tärkeä, kansainvälistä ulottuvuutta omaava toiminnallinen ulottuvuus on jäänyt toistaiseksi vielä mahdollisuutena käyttämättä. Kuinka suurenmoista olisi nähdä nuori ihminen, joka ilman paniikkireaktiota kykenee toimintaan ja järjestöteknisiin tehtäviin sekä lähiympäristössä että laajemminkn - jopa kansainvälisesti.

Kun siis Työväen Retkeilyliiton nimikysymystä pohditaan, toivoisi löytyvän parvi työn vapauttamisen visiota ilmaisevia vaihtoehtoja, unohtamatta kuitenkaan niitä peruslähtökohtia josta vapaa-aikatoiminnan suuri ja innostava merkitys kasvaa. Se on vapautuminen omaehtoiseen toimintaan ja tietoinen ponnistelu sen lisäämiseksi, "tapaus ihmisen" toteuttamiseksi. Ehdotin muuten jo neljännesvuosisata sitten nimiyhdistelmää "TRL - Luonnonystävät", jossa yhtyvät sekä tietoisuus omista juurista että kansainvälisestä arvoyhteydestä. Mutta nimi voi syntyä muutakin kautta: luonteva loma, maltillinen matkailu, letkeä lampsiminen, huvitoiminta, vapaa-aikajaosto, bloggaaminen, tupettaminen - mahdollisuuksia on kokonainen myriaadi.

Tärkeää on saada erityisesti ammattiyhdistysliike mukaan tietoisesti kehittämään toimintoja työn vapauttamisen valtakunnassa - se on ammattiyhdistysliikkeen historiallinen tehtävä. Käytettävät nimet kuvatkoon omaehtoisten ja toiminnaltaan vapautuneiden ihmisten  kekseliäisyyttä. Järjestäytymällä tältä osin kansainvälisten luonnonystävien kansalliseen organisaatioon osoitamme, että kyse ei ole pelkästään joutenolosta ja köllöttelystä, vaan työn vapauttamisen suuren idean synnyttämistä uusista visioista - uudesta, vapaan ihmisen toimintakulttuurista.

Työkäsitystä on edelleen työstettävä

Kirjoittelen aina silloin tällöin työstä ja työn käsitteestä, ihmisenä olemisesta, ihmisen omaehtoisuudesta ja toiminnallisesta aktiivisuudesta. Työn käsitteen ihmiskeskeinen tulkinta ei edelleenkään hallitse analyyttista todellisuuttamme. Ihmisen aktiivisuus ja toimeliaisuus on kuitenkin niin keskeinen osa mm. työväenliikkeen arvoperintöä, että siihen on aina uudelleen ja uudelleen palattava. Kysymys on radikaalista yhteiskunnallisten olojen, talouselämän ja ihmisenä olemisen tulkinnasta.

Mitä on radikaalisuus? Työväenliikkeen arvoperinnössä siinä on keskeisellä paikalla ihminen mahdollisuuksineen ja niiden puuttumisineen. "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse." Tämä Karl Marxin sosiaalipsykologinen "twiitti" 1840-luvulta ohjaa edelleen keskeisenä soihtuna työväenliikkeen arvoperinnöstä analyyttisen voimansa hakevaa kansalaista. Ihminen on keskeistä. Talous on ihmisyydelle alisteista, vaikka sillä elämisenehtojen pohjana onkin ratkaiseva merkitys aineellisen ja henkisen elämän mahdollisuuksien kehittymiselle.

Kun puhumme ihmisestä, puhumme hänestä lajiolentona samaan tapaan kuin Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksessa tehdään. Ihminen on julistuksen mukaan  suojattu ja vapaa syntymästä hamaan kuolemaan. Ihmisoikeuden ovat perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia.

Kun palkkatyö on osa ihmisen aktiviteettia, koskevat sitä samat eettiset periaatteet kuin ihmisen muutakin toimintaa. Elämän - ja historian, ihmiskunnan aikanajanalla tapahtuvan - tarkoituksena  on ihmisen täysi toteutuminen. Työväenliikkeen - ajattelen tässä yhteydessä erityisesti perinteistä rikasta sosialidemokratiaa - historia on alusta saakka ja kaikilla toiminta-alueilla täynnä esimerkkejä ihmisen yhä suuremmasta mahdollisuudesta toteuttaa itseään ja saavuttaa tuo ihmeellinen vaihe, jossa ihmiskunta tunnistaa ja tunnustaa ihmisoikeudet ja ryhtyy määrätietoisesti ja kärsivällisesti ponnistelemaan kohden  ihmiskunnan esihistorian loppua ja uuden vaiheen alkamista. YK:n ihmisoikeusjulistukset ovat tässä suhteessa äärimmäisen merkittävä saavutus.

Miten tämä "työn vapauttamisen" suuri päämäärä näkyy omassa ajassamme? Ihmisen elämään on jo nyt luotu koko joukko luonnollisina pitämiämme toimintaperiaatteita, jotka puhuvat ihmisen vapaan kehityksen ja itsensä toteuttamisen puolesta elämänpituisella aikajanalla.

Lapsi on jo luonnostaan, äidin kirjoittamattoman mutta vahvan matriarkaalisen oikeuden perusteella vapaa kasvamaan rakkauden ja huolenpidon ilmapiirissä. Lapsi on vapautettu suuressa osassa maapalloa palkkatyöstä, vaikka työn vapauttamisen historia ei tässä suhteessa olekaan vielä pitkä. Mummot ja vaarit puhuvat vieläkin siitä, miten piti heti kynnelle kyettyään lähteä työhön kotona, sisällä ja ulkona, alustalaisena tai työntekijänä. Pihalla juokseva ja leikkivä lapsi on vahva vapaan toiminnallisuuden symboli: lapsi juoksee ja toimii ilman että kukaan häntä siihen pakottaa.

Lapsella on oikeus koulukäyntiin ja opiskeluun ennen toimeentulon edellyttämää siirtymistä palkkatyöhön. Sekin voidaan laskea omaehtoisuuden kehittämisen välineeksi, vaikka koulutus sellaisenaan pitää sisällään myös taivuttamista. Se että iloisena ja toivoa täynnä olevasta esikoulun oppilaasta sukeutuu joissakin tapauksissa myrtynyt ja passiivinen, pelokas kyräilijä, on sekin koulutuksen tulosta - ja samalla suuri haaste koko kasvuprosessin edellytysten kehittämiselle.

Kun nuori - tai kuka tahansa - kokee itsensä luuseriksi eikä löydä itselleen mielekästä paikkaa itsensä toteuttamiseen eikä toimeentulon hankkimiseen, on se osoitus siitä, että rakenteissa on jotakin pahasti vialla. Ensisijaisesti sen pitäisi herättää miettimään sitä, missä on yhteiskunnallisessa uudistustyössä menty metsään ja vasta toissijaisesti - ja silloinkin tietoisena pakottamisen tai taivuttelun kysenalaisesta luonteesta - ryhtyä pakonomaisiin toimenpiteisiin nuoren saattamisesta tätä kautta "kansalaiskuntoon".  Kuinka aktiivisesta lapsesta tuli passiivinen, taktisia, peliluontoisia keinoja hakeva kyynikko, joka uskottelee voivansa elää koko elämänsä marginaalissa?

Ammattiyhdistysliikkeen toiminta voidaan nähdä myös yritykseksi löytää jatkuvasti uusia keinoja "työn vapauttamisen" periaatteen toteuttamiselle. Kahdeksan tunnin työpäivä, säälliset palvelusuhteen ehdot, laaja, laeilla turvattu sopimuspolitiikka, oikeus sairausajan palkkaan, oikeus vuosilomiin, viran tai toimen jättäminen määräjaksi ilman että menettää sitä, sekä oikeus ikääntymisen myötä siirtyä "ansaitulle" eläkkeelle; kaikki nämä saavutukset ovat samalla suurta työn vapauttamisen narratiivia, tarinaa. Kollektiiviset sopimukset symbolisoivat lisäksi oikeutta ja kohtuutta - sitä eivät yritysten optiot, osakelahjoitukset ja muut ylimääräiset palkitsemisjärjestelmät millään muotoa edusta.

Kuvaan ovat tulleet erityiosesti nuoria koskevat nollatuntisopimukset, nuorten jääminen ilman opiskelupaikkaa, määräaikaisert ja osa-aikaiset,työsuhteet, sopimuspalkkojen alittamiseen tähtäävät paikallisen sopimisen muodot, niin voidaan kaiketi puhua modernista palkkaorjuudesta. Kun tähän lisäksi tulevat mm. pääkaupunkiseudun asuntojen korkeat hinnat, asumisen levittäytyminen automatkojen päähän, niin kurjuuden elementit alkavat olla täysimääräisesti koossa. Ainoaksi ihmettelemisen aiheeksi jää, miksi nuorempi sukupolvi ei nouse kapinaan näitä orjuutta muistuttavia olosuhteita vastaan?

Kun nyt Hjallis Harkimo ja Björn Wahlroos virittelevät ilmapiiriä ammatillista järjetäytymistä vastaan heille tähän mahdollisuuksia tarjoavan median välityksellä, herättää se koko joukon kysymyksiä. Ammattiyhdistysoikeudet ovat YK:n ihmisoikeusjulistukseen, pykäliin 22-25 liittyviä yleismaailmallisia perusoikeuksia, perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia. Kun nyt muutoinkin näytetään etääntyvät peruslain yksiselitteisestä, kansalaista puolustavasta ja tukevasta tulkinnasta, ei pidä ihmetellä sosiaalisessa mediassa viriävästä tuhosuuntaisten kielikuvien ja attribuuttien lisääntymistä.

Tämä vapaussanoma liittyy edelleen pohjatietona,  kaikkeen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin poliittisen työväenliikkeen arvoperinnössä ja tätä "tallin hajua" sosialidemokratia kantaa edelleen mukanaan - kuten se on tehnyt läpi koko historiansa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että sosialidemokratian käsitys vapaudesta, omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisen historiallisesta tehtävästä olisi vanhentunut. Ohuen, arkipäivän kamaran alla vaikuttaa pysyvä, järkähtämätön usko historialliseen tehtävään. Sillä on tietty yhteys jokaisen kansalaisen arkitodellisuuteen ja elämään: ihminen ei luovu koskaan pysyvästi oikeuksistaan - ei varsinkaan toiveestaan täydeksi ja täydelliseksi ihmiseksi tulemisesta.

Kosmisen tietoisuuden liike

Onko ihminen kosmisesti tietoinen elävä olento? Kysymys saattaa kuulostaa mystiikalta ja arkitodellisuuden ylittävältä tuulenhaistelulta. Sitä se varmasti onkin, jos ei yritetä avata sitä, mitä kosmisella tietoisuudella voitaisiin tarkoittaa. Lähden tässä tähän uhkarohkealta tuntuvaan pohdiskeluun.

Se pitänee aluksi todeta, että elävänä olentona ihminen on jokseenkin poikkeuksellinen, ei fyysisesti eikä biologialtaan, mutta henkisesti kylläkin. Kysymys on tietoisuudesta, sen monipuolisuudesta ja ulottuvuuksista - mutta samalla myös sen ristiriitaisuudesta elämään ja olemiseen liittyviä ongelmia ratkottaessa. Ihminen on todellakin paratiisista, vaistonvaraisesta luontoyhteydestä karkoitettu olento. Tuliset kerubit pitävän raamatun genesis-luvun mukaan huolta siitä, että paluuta paratiisiin ei ole. Ihmisen on pärjättävä niine ominaisuuksineen, mitä hänelle elämä on tähän mennessä antanut.

Ihminen on kasvien ja muiden eläinten tapaan tietoinen elämästään. Eläinkunta on elämänsä lisäksi tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja kasveista poiketen lisäksi ulkoisesta maailmasta, siitä todellisuudesta jossa on tultava toimeen. Eläinkunta on löytänyt biologisen lokeronsa, jossa se voi vaistopohjansa avulla selvitä ja jatkaa sukuaan. Ihminen poikkeaa kasveista ja muusta eläinkunnasta paitsi vaistopohjansa kuihtumisen ja köyhtymisen suhteen, myös toisessa mielessä: ihminen on tietoinen itsestään, sisäisestä todellisuudestaan, ajasta ja universumista, suuruudesta ja pienuudesta, universumista kohden mikrokosmosta ja universum(e)ista kohden laajenevaa maksimaalista todellisuutta.

Tämä tietoisuus itsestä ja muun eläinkunnan vastonvaraiset kyvyt ulottuvasta todellisuudesta tekee ihmisestä juuri poikkeuksellisen, aikaa ja paikkaa, materiaa ja henkeä pohdiskelevan kokonaisuuden. Kuinka pitkälle mikrokosmos ulottuu? Onko atomeja, neutroneja ja positroneja pienemmät hiukkaset, kvarkit materiaa vai pelkkää energiaa? Onko niillä fyysisiä ominaisuuksia? Vai ovatko tieto, energia ja materia alituisessa riippuvuussuhteessa keskenään? Cernissä Sveitsissä yritetään törmäyttää pienimpiä hiukkasia yhteen, jotta voitaisiin todistaa että ne ovat pohjimmiltaan ainetta. Tässä on ilmeisesti lähes 90%:sti onnistuttukin.

Tähtitiede on on ottanut huikaisevia askeleita eteenpäin avaruuden, universumin tutkimisessa ja popularisoimisessa. Tiedämme että lähellämme, 200 miljoonan valovuoden päässä on toinen linnunrataa muistuttava galaksi, Andromeda. Se on jopa havaittavissa pimeänä ja kirkkaana yönä sumuisena läiskänä linnunradan kupeessa. Tietoisuus siitä että galakseja on miljardeja ja että ne universumissa näyttävät kiihtyvällä vauhdilla etääntyvän, lienee merkki aikojemme alussa olleesta alkuräjähdyksestä.

Tietoisuus kosmisista ulottuvuuksista, materiasta, ajasta ja energiasta on juuri sitä kosmista ulottuvuutta, jota ihminen muusta eläinkunnasta poikkeavana lajina, nisäkkäänä kantaa mukanaan. Kehoomme se liittyy vain aivojemme valtavana kokona, mutta tietoisuus itse ei ole päällepäin näkyvä ominaisuus muutoin kuin informaation muodossa. Tietoisuus ei liity kokoon eikä ulkoiseen kauneuteen eikä edes terveydentilaan. Stephen Hawkins, eräs aikamme tunnetuimipia tiedemiehiä, yltää huikaiseviin analyyseihin sairauden aiheuttamasta rujoudestaan ja liikuntakyvyttömyydestään huolimatta.

Kun nyt sanon että juuri kosmisen tietoisuuden mahdollisuus ihmisessä on tärkeä ihmislajin yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa korostava tekijä, tarkoitan sillä kosmisen tietoisuuden mahdollisuuden avautumista ihmisessä ulkonäöstä, ihonväristä, fyysisestä koosta ja jopa iästä tai koulutuksestakin riippumatta. Tietoisuus ihmisessä olevista mahdollisuuksista on niin poikkeuksellista, että juuri näiden arvokkaiden ominaisuuksien varjeleminen ja kehittäminen on tärkein ihmiskunnan tehtävä. Puhuminen ihmisyydestä ja ihmisen mahdollisuuksien kunnioittamisesta irrottaa kosmisen tietoisuuden autoritaarisista, ihmistä alistavista ja rajoittavista rakenteista ja vaatii olosuhteita, joissa tämän tietoisuuden suunnattomat ja ilmeisesti alati vahvistuvat ominaisuudet pääsevät kukoistamaan.

Sota, materian ja informaation asettaminen tuhoamaan ihmisiä ja kosmisella tietoisuudella luotuja rakenteita, on kaiketi mitä kauhistuttavin, lopullinen  tragedia ja samalla osoitus siitä, että kaikki emme ole vielä kasvaneet kosmisen tietoisuuden kantajiksi. Tässä suhteessa ihmislaji näyttää olevan edelleen kasvuvaiheessa, elämän ja kuoleman, tuhoutumisen ja havahtumisen välisessä vuorovaikutustilassa.

Voiko edelläsanotusta vetää yhteiskunnallisia, poliittisia johtopäätöksiä? Jos kosminen tietoisuus ymmärretään ihmisyyteen liittyvänä erikoispiirteenä, ilmeisesti voidaan. Ihmislajia ja sen kehitystä on suojeltava, sitä on herätettävä ja valistettava, jotta se huomaa itsessään olevan mahdollisuudet ja niiden käytön sekä visionääriseen harmoniaan yhtäällä - tai totaaliseen tuhoon ja kehitystarinan loppumiseen toisaalla.

Kysymys tässä suhteessa ei ole oikeasta eikä vasemmasta, kapitalismista tai sosialismista, uskonnosta tai uskonnottumuudesta. Kysymys on niistä ominaisuuksista, joita me useimmiten kuvittelemme avaruuden jossakin kolkassa olevalla toisenlaisella elämänmuodolla olevan: se ponnistelee todennäköisesti yhtenäisenä ja määrätietoisena  kosmisen ulottuvuuden mahdollisuuksien realisoimiseen. Kohden tätä universaalin tietoisuuden tilaa, jota kanadalainen kirjailija Rickhard Maurice Brucke on 1920-luvulla kirjoittamassaan kirjassa avannut, on ihmislajin yhä määrätietoisemmin ponnisteltava. Edessä on uskomaton määrä mahdollisuuksia - sekä hyvään että pahaan.

Tapanani on poliitisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä kirjoittaa ja puhua myös politiikasta ja sukuperinnökseni luokiteltavasta  sosialidemokratiasta. Sanoisin aamuvarhaiseen mietiskelyyni perustuvalla tuntumalla, että sosialidemokratian tulee olla kosmisen tietoisuuden liike.

Poliitisesta dementiasta

Ikäihmisenä joutuu välillä miettimään, että mistä ja milloin dementia mahdollisesti alkaa. Vai onko se alkanut jo? Asiat - varsinkaan juuri työstetyt - eivät tahdo pysyä muistissa. Joutuu etsimään avaimia, kortteja, käsineitä ja puhelimia. Muuta miettiessä niitä tulee laitettua paikkoihin, joista ei osaa ensimmäisenä etsiä. Vielä oudompaa on, että joskus etsii niin vimmatusti - ja löytääkin tavaran sieltä missä sen pitääkin olla...

Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.

Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!

Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen  on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.

Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.

Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?

Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "

Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.

Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.

'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa  keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.

Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.

Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit  ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?

Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.

Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.




(Jatkuu)

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Hylsytettyä hyvinvointia

Sosialidemokratia on tekemässä nyt laajaa välikysymystä siitä, mihin Suomea oikein ollaan viemässä. Kyse on välikysymyksestä, joka kattaa poikkeuksellisesti monta yhteiskunnan osa-alueta, kirjoittaa "Demokraatti" Sos.-dem. Eduskutaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin kertomana. Nyt  halutaan kysyä, onko se suunta oikea johon hallitus on Suomea viemässä.  Sos.-dem. Eduskuntaryhmä ei enää tunnista sitä Keskustaa joka on asettamassa markkinat ihmisen ja aluepolitiikan edelle. SDP haluaa kysyä koko eduskunnalta, voiko eduskunta tukea sitä suuntaa, johon erityisesti keskustan johdolla Suomea ollaan viemässä.

SDP:n entinen puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta. jolla on näköalapaikka pohjoismaiseen yhteistyöhön ja etenkin sen sosialidemokraatiseen ulottuvuuteen, kritisoi voimakkain sanoin sitä tapaa jolla hallitus  nyt  toimii.  "Kun Suomeen vuosi sitten nimitettiin uusi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus, luulimme että maahan tuli porvarihallitus. Nyt vuosi myöhemmin tiedämme, että hallitus ei ole perinteinen porvarihallitus, vaan aivan uudenlainen oikeistohallitus, joka yrittää muuttaa Suomen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta markkinaehtoiseksi maaksi."

Feldt-Ranta sanoi vappuna, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntahan lähtee siitä, että yritämme pitää kaikki suomalaiset mukana samassa veneessä, kun taas markkinayhteiskunta lähtee siitä, että päätökset tehdään bisnesintressi edellä. Hallitus on ensimmäisen vuoden aikana yhtiöittänyt ja ilmoittanut yhtiöittävänsä luontopalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, tiet, rautatiet ja meriväylät. Yhtiöittämisvimmassaan hallitus on päättänyt jopa, että sosiaali ja terveydenhuollossakin eri tuottajat pitää saada ”samalle viivalle”, mikä edellyttää julkisen palvelun – neuvoloiden, terveyskeskusten, hoivakotien yhtiöittämistä. Tämä on valtava mullistus palvelutuotantoon.

SDP:n entisen puoluesihteerin mukaan julkisten palveluiden yhtiöittäminen ja markkinalogiikan mukaan toimiminen tulee muuttamaan koko hyvinvointivaltion perustan. On vaarana, että sosiaali- ja tervespalveluista tulee pelkkää bisnestä, jota ei ohjaa sosiaali- ja terveyspoliittiset, kaikkia kansalaisia koskevat tavoitteet, vaan voiton tavoittelu.

Ylläolevat lainaukset kertovat siitä huolesta, minne olemme Suomena ja itse asiassa koko Euroopan Unionina menemässä. Markkinaehtoisuus on Unionin sisämarkkinoilla ollut aina olemassa. Yritysten toiminta on haluttu vapauden ja avoimuuden nimissä saada keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Pohjoismaissa, jossa on vuosikymmeniä vaikuttanut vahvan valtion varaan rakentuva hyvinvointivaltio, yritystoiminta on erilaisten tukitoimien lisäksi haluttu saada "samalle viivalle" eli tasavertaiseen asemaan julkisen sektorin oman työn kanssa kilpailtaessa niiden toteutuksesta. Avoimen ja suljetun sektorin ero on siis kilpailumielessä katoamassa.

Tässä onkin tärkeä mietinnän paikka sosialidemokraattien periaatteellisen lähestymistavan kannalta. Sanan hallinnollisessa mielessä yritys ei ole vapaa eikä avoin, vaan tiukan perustuslaillisen omistusoikeuden suojaama ja kilpailusyihin - erityisesti niihin - vedoten ulkopuolisilta suljettu, usein autoritaarisesti johdettu yhteisö. Kysymys on demokratian kannalta vaativasta toimintayhteisöstä, ajateltiinpa sitten yrityksen henkilöstön tai koko yhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia.

Se eroaa sekä teoriasssa että käytännössä täysin julkisesta toimintatavasta, jonka keskeisiä periaatteita ovat kansanvaltainen, hallinnon määräaikainen ja poliittisiin voimasuhteisiin perustuva vaihtuvuus, suhteelliseen demokratiaan perustuva päätöksenteko, valitusoikeus tehdyistä päätöksistä, velvollisuus toimia avoimesti - ja tuottaa palveluja koko sen piiriin kuuluvalle yhteisölle. Palvelut tuotetaan tavalla, joka ei myöskään taloudellisesti muodostu palvelujen käyttäjälle taakaksi vaan mahdollistaa laadukkaamman elämän henkilökohtaisen varallisuuden määrästä riippumatta.

Yhtiöittämisen pakko, joka on sovellutusta markkinaehtoisen toimintatavan hegemonisesta lähtökohdasta, on loogista seurausta markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa julkiseen sektoriin ja valtion toimivaltaan. Puhutaan "tilaaja-tuottaja mallista", joka tarkoittaa yhtiöitetyssä yhteiskunnassa sitä, että julkinen hallinto tekee päätöksiä ja maksaa palvelujen tuottamisen ja joka - ainakin pääsääntöisesti - jätetään kilpailutetun valinnan kautta yrityksen tai yritysten suoritettavaksi.

Markkinaehtoisuuden muuttuminen markkina-alisteisuudeksi käy ehkä parhaiten selväksi juuri neuvoteltavien suurten, maailmanlaajuisten vapaakauppaneuvottelujen yhteydessä. Ihan viimeisetkin uutiset - perustuen tällä kertaa rakenteeltaan autoritaarisen ja suljetun ympäristöfantomin Greenpeacen paljastuksiin kertovat, että kansanvallan kannalta pahamaineinen välimiestuomioistuin on edelleen neuvotteluissa mukana ja että EU:n neuvottelijoita painostetaan mm. eurooppalaisten autojen kaupan vaikeuttamisella hyväksymään nämä yritysmaailmalle etusijan ja ylivallan mahdollistavat rakenteet. Jos julkinen sektori tekee samaa palveltuotantoa kuin jokin yritys, voidaan julkinen sektori tämän mukaan tuomita parlamentaaarisen käytännön ulkopuolella toimivissa, ilmeisesti yritysten nimeämissä välimiestuomioistuimissa roimiin sakkoihin - kyse saattaa olla kuusi- ja seitsennumeroisista euromääristä, siis miljoonista.

Muutos täysin markkina-alisteiseen toimintatapaan luonnollisesti heikentää verovaroin tuotettuja, kaikille tarkoitettuja  palveluja ja vähentää myös veronmaksumotivaatiota, kun osa yhteisistä varoista valuu  yritykselle välttämättömien - ja ensisijaisesti tavoiteltujen -   voittojen myötä ulos itse palvelujen tuottamisesta.

Minun kysymykseni kuuluu: voiko sosialidemokratia toimia enää tavoitteidensa mukaisesti tällaisessa yhteisen hyvinvoinnin kannalta tyhjäksi hylsytetyssä, markkina-alisteisessa maailmassa? Onko niin, että perinteiset sosialidemokraattiset tavoitteet vahvan sosiaalisen ja kansanvaltaisen valtion, kunnan ja julkisen sektorin varaan rakentuvasta yhteisestä hyvinvoinnista ovat ylipäätään muuttuneet laittomiksi Euroopan Unionissa? Jos poliittinen vaihtoehto, varsinkin kansalaisten ensisijaisia, natiiveja tarpeita edustava uudistustyö todetaan peruskirjojen vastaiseksi, laittomaksi, olemmeko siirtymässä yksipuoliseen sanelupolitiikkaan, jota ennen vanhan kutsuttiin diktatuuriksi?

En olisi uskonut että Suomesta ja Euroopan Unionista puhuttaessa joudun lisäämään tämän blogin tunnisteisiin sanan diktatuuri. Näin on nyt käynyt.

Rottasota jatkuu

Työllään elävän ihmisen elämä on tämänkin päivän oloissa aikamoista uhkapeliä. Hyvinvointivaltio ja sen yhteisöllinen, jokaista kansalaista suojaava periaate on tullut vahvasti kyseenalaistetuksi. Kaikki olennaiset seikat, terveydenhoito, sosiaaliturva, vanhuudenpäivien varmistaminen - jokapäiväisestä leivästä puhumattakaan - on kiinni oman työpanoksen antamisesta siinä työtehtävässä jonka on sattunut saamaan leipäpuukseen. Elämä on tässä mielessä jokapäiväistä taistelua työstä ja toimeentulosta, halusipa sen ilmaista tai ei.

Yhteisölliseen motiiviin kuuluvat myös yhteiset toimet toimeentulon ja turvallisen elämän varmistamiseksi. Juuri tältä pohjalta syntyivät aikanaan sellaiset suuret yhteiskunnalliset liikkeet kuten  ammattiyhdistysliike, osuustoiminta,  poliittinen ja sivistyksellinen työväenliike. Kysymys oli yhteisestä ponnistelusta elinehtojen turvaamiseksi; ei ainoastaan palkoista ja työn tekemisen ehdoista, vaan myös   joukkovoimaan perustuvasta turvallisuudesta; yhdessä olemme voimakkaita, kootkaamme vähäiset voimamme yhteen. Joukkoliikkeeseen kuuluu myös vastuullisuus; väkivalta on rajattava voimankäytön ulkopuolelle, tavoitteiden tulee olla rationaalisia, järkevästi ja yleisen edun kannalta perusteltuja.

Kun siis tänään perjantaina 18. syyskuuta 2015 jouykot kokoontuvat Helsingissä ja muissa suurissa asutuskeskuksissa mielenosoitukseen, on kysymys tämän yhteisöllisen toimintatavan ilmauksesta. Palkansaajat jotka kokoontuvat ilmaisemaan mielipiteensä, puolustavat yhteistä yhteisöllistä lähtökohtaa. Pelissä on jokaisen osallistujan kohdalla paljon, sillä aina on mahdollista että menettää kaiken eli sen tärkeän napanuoran työpaikkaan, toimeentuloon ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Osallistujat osoittavat tässä mielessä suurta rohkeutta ja samalla uskoa siihen, että yhteinen toiminta joukkoliikkeessä tuo myös turvallisuutta. Ei kaikkia tietoisia ihmisiä voida rangaista, heittää ulos, eristää kokonaan työelämästä tai yhteiskunnasta. Palkansaajan asema yhteiskunnallisessa taistelussa ja menestymisessä elämässä  on - silloin kun puhutaan suurista massoista - mitä suurimmassa määrin riippuvainen yhteisöllisen motiivin ymmärtämisestä ja tähän perustuvasta tietoisuudesta.

Nämä asiat askarruttavat tänään mieliämme. Voimme nähdä epäröiviä ilmeitä ja mielenilmauksia, mutta myös  vankkumatonta uskoa siihen että ainoastaan yhdessä voimme puolustaa oikeuksiamme. Jeremy Corbyn, Britannian työväenpuolueen Labourin uusi ja liian radikaalina pidetty uusi johtaja on ilmaissut asian näin:"Keep together!" Pysytelkää yhdessä".

Työelämässä ihminen on monella tapaa yksin. Hän antaa työyhteisössä itseltään sen ainoan mitä hänellä on: oman aktiviteettinsa, ajatuksensa, työnsä, fyysisen ja henkisen toimintansa. Koko ihmisyys rakentuu toiminnalliseen elämään, sitä kautta me ilmaisemme itseämme. Kun me puhumme työn vapauttamisesta, tarkoittaa se sitä että me palkansaajina pyrimme jatkuvasti, herkeämättä ihmisen toiminnallisen vapauden, omaehtoisuuden lisäämiseen. Me uskomme siihen, että on mahdollista rakentaa olosuhteet joissa ihminen voi yhdistää ihmisyhteisön keskeiset tarpeet ja toiminnallisen omaehtoisuuden. Sanonta "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!" tarkoittaa juuri tätä.

Joutuminen tilanteeseen, jossa on osoitettava mieltä omien oikeuksien ja yhteisön tärkeiden pelisääntöjen puolesta kertoo vain siitä, että työ suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on edelleen kesken. Amerikkalaistyylistä ronskia huumoria julistava satamamies ilmaisi asian aika sattuvasti:
"Rottasota jatkuu!"

Satiirilla somempaan suuntaan

Kansanedustaja Mikael Jungner julkaisi tammikuun 2015 alussa pitkän "Mikaelin listan" erinomaisia, omaperäisiä ja luovaa asennetta osoittavia uudistuksia, joilla valtion talous saataisiin kuntoon. Tulin kommentoineeksi Facebookissa hänen esityksiään seuraavasti:

"Tässähän on hieno lista luovia, ennakkoluulottomia ehdotuksia. Nyt ei muuta kuin Mikael listan kanssa puolueyhdistyksen kokoukseen, hankkimaan siellä aluksi yksi ehdotuksen kannattaja jotta päästään äänestämään - sellainenhan siitä demokratiassa ilman muuta tulee. Jos esitys voittaa, yhdistys voi tehdä tästä esityksen ensi syksyn piirikokoukselle; jos se menestyy sielläkin, piiri voi tehdä esityksen puoluekokoukselle. Jos se vielä sielläkin saa enemistön niin meillähän on loistava, kansanvaltaisesti tehty esitys valmiina. Vaaleissa sitten katsotaan, kannattaako kansa näitä sinänsä loistavia ehdotuksia. Vaalivoiton jälkeen - jos sellainen joskus tulisi - ehdotuksista joku voisi päätyä jopa hallitusohjelmaan...

Mitä? Että vääräkö käsitys demoratiasta? Jos näin on, niin mikä olisi se oikea?"

Kommentteja on tullut niukanlaisesti, vaikka vakavasta aiheesta puhuttaessa pitäisi kyllä hetimmiten huomata, että tässä on kysymys sosialidemokratiaan kohdistuvasta satiirista, joka nyt Pariisin terroristi-iskujen aikana on käsitteenä tullut pitkästä aikaa yleiseen, laajempaan tietoisuuteen. Kritiikki ei kohdistu suinkaan Jungnerin esittämiin asioihin, vaan siihen, millä tavalla sosialidemokratia niitä Suomessa, järjestörakenteensa puitteissa virallisesti käsittelee. Kysymys on sosialidemokratiasta aatteellisena liikkeenä ja kansalaisten, jäsenten esittämistä uudistuksista.Puoluekokoukseen tulee nykyäänkin vähintäänkin satoja esityksiä, itsekin olen osallistunut sellaisten tekemiseen. Kun tarkastelee tätä muodollista tietä, niin voi hyvin ymmärtää kansalaisen, aloitteentekijän epätoivon: tuon koneiston läpi eivät ajatukseni ja ehdotukseni selviä koskaan toteutuksen asteelle.

Ei Mikaelin ja Liisan listojen tarvitse - tietenkään - kiertää muodollisen päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka se demokratian nimisissä sellaiseksi on tarkoitettukin. Myös tasa-arvoiseksi itseään nimittävässä yhteisössä on kuitenkin vaikuttajien ja päättäjien joukko, joiden ei tarvitse asemiin noustuaan liiemmälti ponnistella esitystensä julkisuuden ja päätöksentekoon pääsemisen puolesta. Tavalliselle tallaajalle tätä erityiskohtelua ei ole suotu, hänen on tyydyttävä niihin muodollisiin mahdollisuuksiin joita aatteellinen logistiikka järjestörakenteen kautta käyttöön tarjoaa .

Tänään puhutaan yhä vakavammin äänenpainoin mediamaailman muutoksesta ja sen vaikutuksesta tiedonkulkuun ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja "Demokraatti" on juuri luonut nahkansa tässä suhteessa ja muodonmuutokselta odotetaan tietenkin paljon. Liikkeen demokratiakäsitykseen muutos vaikuttaa samalla tavoin voimakkaasti. Herää kysymys, onko modernin tiedonvälityksen maailmassa enää järkevää alistaa sisältöjä moniportaisen, sinänsä muodollisesti kansanvaltaisen päätöksentekokoneiston kautta kulkevaksi sisältövirraksi.

Sosialidemokratian kannalta tämän kysymyksen esittäminen on erityisen tärkeää siksikin, koska liike syntyi vapautusliikkeenä. "Työ kättemme kuin hengenkin on ylevätä työtä", lauletaan Työväen Marssissa. Tarkasti tulkituna tämä tarkoittaa sitä, että tehtyjen esitysten tulee jo sellaisenaan päästä laajaan keskusteluun ja osaksi neuvoa antavaa toimintaa. Suomen kokoisessa väestöpohjaltaan pienessä maassa on aivan luonnollista että asiat ja esitykset tulevaan suoraan sen tasoiseen keskusteluun, jonne ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Ei ole mitään järkeä pidätellä tehtyjä esityksiä kuukausi- ja vuosikaupalla päätöksentekokoneistossa jonka käsittelyn lopputulemasta ei ole varmaa tietoa.

Olen Helsingin piirin järjestökyselyissä muutamia vuosia sitten esittänyt hallinnollisen ja toiminnallisen suunnan erottamista toisistaan puoluekoneistossa. Ehdotus hukkui - tietenkin - käsittelyn mukanaan tuomiin kuohuihin. Kyllä järjestön sisäistä demokratiaa tarvitaan lainsäädännönkin vuoksi entiseen tapaan ja erityisesti sitä tarvitsevat puolueet, joilla on demokratiaan liittyvä tärkeä tehtävä ehdokasasettelussa ja demokratiaan kuuluvan koneiston ylläpitämisessä. Kun puolueen suhteesta tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja turvallisuuteen on jo päätetty periaateohjelman tasolla, tulisi itse ajatusten ja toiminnan virran olla vapaampaa muodollisista rakenteista. Sisällöisen, poliittisen arvottamisen suunta määräytyy jo keskeisesti tällä tasolla. Jos tätä ei ymmärretä, koneisto itse muuttuu omien päämääriensä ja tavoitteidensa tehokkaimmaksi jarruksi.

Puhun tämän kirjoituksen otsikossa somemmasta suunnasta, jolla tarkoitan tietenkin sosiaalien median tuomaa lisäulottuvuutta yhteiskunnallisen arvottamiseen. Sitä kautta tuleva ajatusten ja esitysten vyöry on niin valtavaa, että poliittinen järjestelmämme joutuu katselemaan tuota ajatusten virtaa kuin valtavaa jokea joka vyöryy ohitsemme. Itse asiassa poliittisiin organisaatioihin tarvitaan rakenteita jotka poimivat tuosta virrasta käyttökelpoista ja arvopohjaa vahvistavaa aineistoa, ohjaavat ihmisiä löytämään mielenkiintoisia sisältöjä ja vahvistavat tätä kautta tapahtuvaa muutosta arvojemme ja tavoitteidemme haarukoimaan suuntaan.

Tiedossa on jo nyt - ihan omienkin kokemusten pohjalta - että sosiaalien media koordinoi kotimaista ja kansainvälistä keskustelua tehokkaasti ja vaikuttaa jo nyt aivan ratkaisevasti koko yhteiskunnan suuntautumiseen. Sillä on käytössään suoraan se luova potentiaali joka ihmisillä hyvin koulutettuna kansakuntana on tarjottavana. Poliittisen liikkeen tulee olla se "Me tulemme taas" tukkilautta, jolla iloisesti ja voimakkaasti asetutaan keskelle ajatusten virtaa seilaamaan mukana - ja elämään tätä päivää ihmisten kanssa.

Minä tunnen sinut...

Sosiaalisesta mediasta käydään jatkuvaa keskustelua, puolesta ja vastaan. Löytyy kokeneitakin tietokoneen käyttäjiä, jotka eivät halua koskea tikullakaan maailman suosituimpiin sosiaalisen median välineisiin, kuten Facebookiin tai Twitteriin. Osa uusista sovellutuksista on sillä tavalla hankalia että ne aivan liikaa ohjaavat tavallista käyttäjää oman logiikkansa piiriin eivätkä siitä syystä saakaan käyttäjiä kiinnostumaan. Eräille Google-ryhmän tuotteille näyttäisi käyvän tällä tavalla. Olen ollut jo kohta kymmenen vuotta eri tavoin mukana kirjoittelemassa blogeja, linkittämässä naamakirjassa ja tokaisemassa totuuksia lyhyen ilmaisun sivuilla, joten katsoisin voivani tehdä jonkinlaista välimietintöä siitä, millaiseksi olen sosiaalisen median kokenut omalla kohdallani.

 Ensimmäinen ja keskeinen syy aktiivisuuteeni sosiaalisessa mediassa on suomalaisen sanomalehdistön yksiulotteisuus ja sen tästä seuraava sopimattomuus ajatusten ja näkemysten välittäjäksi. Sisällöllisesti sanomalehdistö ja nyttemminm myös televisio toimivat kauttaaltaan markkinoiden ja kaupallisuuden ehdoilla. Aktiivisesti yhteiskuntaan orientoituvalle kansalaiselle siellä on tarjolla vain vastaanottajan rooli. Tuntuu mahdottomalta taantua takaisin ikuisen imeväisen tasolle - aikuinen ihminen haluaa luonnollisestikin olla mukana vaikuttamassa. Perinteinen media ei tarjoa tähän luontevaa mahdollisuutta. Olemme suorittaneet oppivelvollisuutemme siinä tarkoituksessa että oppisimme lukemaan ja kirjoittamaan, käyttämään näitä jokaiselle ihmiselle tarkoitettuja välineitä omaehtoisesti. Paradoksaalista kyllä, painettu viestintä ei halua eikä kykene vastaamaan tällä alueella kansalaisen luonnolliseen osallistumisen tarpeeseen.

Sama koskee myös järjestöelämää, yhdistyksiä ja niiden toimintaryhmiä. Osanottajalle on tarjolla passiivisen vastaanottajan rooli silloinkin kun toimii aktiivisesti ja ottaa vastuuta. Voisi puhua demokratian kriisistä, osallistumisen ja osallistamisen mahdottomuudesta, produktiivisen elämäntavan ehkäistymisestä. Sosiaalinen media on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alkanut tarjota uudenlaisia osallistumisen mahdollisuuksia. Luettelematta tässä kaikkia voi todeta, että SOME dokumentoi tänä päivänä valtavalla, kasvavalla intensiteetillä ihmismielen sisältöjä kuvin ja tekstein, linkein ja sivustoin - ilmeisesti yhä lisääntyvillä tavoilla ja vauhdilla.

Osallistuvalle kansalaiselle tämä asettaa monia osaamisvaatimuksia: on osattava ainakin jossakin määrin suojata itseään häiriköiltä ja härpäkkeiltä, hakkereilta ja huijaajilta. Osaaminen on tässä suhteessa verrattavissa gnu-lauman pyrkimykseen päästä krokotiileja täynnä olevan Mara-joen ylitse. Julkaisemisen, osallistumisen ja sisältöjen tuottamisen tarve on niin suuri, että pelottavienkin virtojen yli on päästävä itseilmaisun vihreille laitumille. Osallistumisessa on tietenkin monia tasoja: Facebook näytti alussa muodostuvan nuorten ihmisten arkipäiväisyyksiä ja tavanomaisuuksia pullistelevaksi tyhjänpäiväisareenaksi. Sitten aikuisempikin väki on tullut mukaan ja harrastuksia on opittu ilmaisemaan henkilökohtaisemmin ja omaperäisemmin. Valokuvat kertovat harrastuksista ja ihmettelemisen kohteista. Lapset ja lastenlapset ovat vetäneet isoäidit ja isoisät mukaan SOMEen. Samalla kun nuoret näyttävät taitavasti vetäytyvän omiin alaryhmiinsä, varttuneempi väki on löytänyt naamakirjan myös politiikanteon ja yhteiskunnallisen mielipiteenilmaisun välineeksi.

Luonteenpiirteistöstä riippuu, seurusteleeko idoleiden vaiko arkipäivän ihmettelijöiden kanssa, toimiiko aivan läheisten piirissä vai syleileekö koko maailmaa peukuttamalla ja tökkimällä. Niiden kuuden vuoden aikana jotka olen ollut mukana mm. naamakirjassa se on palvellut minua erinomaisen hyvin, samoin kuin toiminta bloggarina. Jossakin vaiheessa sitä huomaa tyhjentäneensä pajatsonsa ja tuntee tarvetta vetäytyä hengähtämään. Kysymys on samalla myös irtautumisesta sosiaalisen median riippuvuudesta ja siitä moninaisesta informaatiokaaoksesta, joka lisääntyvien kontaktien, aihealueiden ja kiinnostuksen kohteiden myötä alkaa käydä "hengen päälle".

Mistä kiikastaa? Tietoisuus siitä, että kaupalliset toimijat kartoittavat, seulovat ja jäsentävät informaatiovirtaa. Tietoisuus siitä, että mielipiteesi voi muodostua esteeksi urallesi työelämässä. Tietoisuus siitä, että Sinua voidaan kansalaisena vahingoittaa ja rampauttaa avomielisyytesi ja toteutumattomien toiveittesi tähden. Tietoisuus siitä että maailma ei ole läheskään aina demokraattinen eikä humanistinen. Vaikka vapauden nimeen vannotaan, demokratia ei tule Sinua tositilanteessa puolustamaan sen enempää kuin tämän päivän yksiulotteinen mediakaan. Sosiaalinen media ei taida tässä suhteessa tehdä poikkeusta.
Minä tunnen Sinut. On aika tarkastella omaa roolia uudesta näkökulmasta. On aika löytää omalle produktiivisuudelle uusi uoma.

Pako vapaudesta

Pääministerimme Jyrki Katainen ilmaisi uudenvuodentervehdyksessään vuodelle 2014 tavoitteena olevan vapauden lisääminen. Vapaus on käsitteenä samalla kertaa sekä rohkaiseva että ambivalentti, ristiriitainen ulottuvuus. Mistä ihminen vapautuu sen lisääntyessä ja mihin hän sitoutuu toimiessaan vapauden hengessä?

Olen valinnut tämän kirjoituksen otsikoksi 1930-luvulla vaikuttaneen Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen elinikäiseksi edustajaksi valitun Erich Frommin saman vuosikymmenen lopulla kirjoitetun kirjan ”Escape from Freedom”, suomeksi ”Vaarallinen vapaus” (Kirjayhtymä 1962) nimen. Fromm suoritti Frankfurtin koulukunnan yhteydessä merkittävän tutkimustyön Saksan työväenliikkeen henkisestä tilasta juuri kolmannen valtakunnan syntymisen kynnyksellä. Tutkimus julkaistiin vasta Frommin kuoleman jälkeen 1980-luvulla ja hänkin – monen muun lahjakkaan tutkijan tavoin – joutui pakenemaan natsi-Saksan vainoja aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. ”Pako vapaudesta” julkaistiinkin hänen ensimmäisenä merkittävänä teoksenaan New Yorkissa vuonna 1941.

Vapauden ulottuvuus on yhtäältä pyrkimystä vapautua niistä kahleista, jotka estävät ihmistä toteuttamasta itseään. Nälkää näkevälle, puutteessa elävälle ei vapautta sanan varsinaisessa merkityksessä juurikaan ole olemassa. Olosuhteet rajaavat ankaralla tavalla elämän pelkkään hengissä pysymiseen. Frankfurtin koulukunnan ansiota on myös se että se osoitti aineellisten olosuhteiden, kuten köyhyyden ja vapauden rajoittamisen suuren vaikutuksen ihmisen mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Vaikka ihmisen vuosisatoja jatkuneet ponnistukset ja syntynyt teollinen tuotantotapa olivat saaneet aikaan valtavasti aineellista hyvää, omistus- ja käskyvaltasuhteet rajasivat sen puitteissa työllä hyvinvointia tuottavien työntekijöiden olosuhteet vähimpään mahdolliseen.

 Työväenliike syntyikin juuri heräämisenä taisteluun tähtäimessään aineellisten ja henkisten elinehtojen muuttaminen ja parantaminen. Tämä taistelu jatkuu edelleen tänäkin päivänä eikä ole näkyvissä aikaa, jolloin yhteisellä työllä hankitun hyvinvoinnin hedelmät poistaisivat edes pahimmat aineellisen kurjuuden syyt. Suurten uskontojen eettisten periaatteiden mukaan jaettuna puute olisi karkoitettu maapallolta jo ilmeisesti kauan sitten.

Vapauden toisen puolen muodostaa juuri kysymys siitä, millä tavalla ihminen saavuttamaansa vapautta – vähäistäkin – käyttää. Ihmisen on valittava vaistopohjastaan irtautuneena, elämästään ja tulevaisuudestaan tietoisena ja vastuullisena olentona tiensä ja ratkaistava, miten hän saavuttamaansa vapautta käyttää. Valittavissa on sekä hyviä että huonoja vaihtoehtoja, hieman kulunutta ja vitsailussakin käytettyä ilmaisua lainatakseni.

Hyvänlaatuinen vapauden käyttö tarkoittaa ihmisessä olevien mahdollisuuksien täyttä, omaehtoista kehittämistä ja tämän saman periaatteen mahdollistamista myös kanssaihmiselle. Se että ihminen yksilönä ja kansakuntana hyväksyy tämän periaatteen lähtökohdakseen ja alkaa sitä johdonmukaisesti toteuttaa, on ollut visiona myös työväenliikkeen arvoperinnössä. Tuon lähtökohdan arvoperintö kuvasi sosialismiksi tai kommunismiksi, joka oli kuitenkin vain lähtökohta tilanteelle, jolloin ihmisen kehityksen varhaisshistoria oli päättymässä ja oltiin valmiita toteuttamaan ihmisyyttä, humanismia suhteessa itseensä, kanssaihmisiin, tuottamiseen, kuluttamiseen ja luontoon. Tuo ajattelutapa piti sisällään latenttina myös luonnon ja ympäristön suojelun. Ei ollut sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia.

Tuon huikaisevan vision lähtökohtia on siis ihmisen omaehtoisuus, työn vapauttaminen, demokratia yhteistoiminnan muotona ja elämäntavan perustana. Tuon vision toteutumiselle on käynyt samoin kuin horisontissa siintävälle päämäärälle ylipäätään: se etääntyy sitä lähestyttäessä.

Vapauden toteuttaminen yhteistoiminnan muotoja ja elämäntapana onkin osoittautunut huomattavasti oletettua vaikeammaksi. Kaikkien – ilmeisesti valtaosan – turvallisuusrakenteen keskeinen elementti ei ollutkaan yhteisöllinen ajattelu, vaikka ilman sen soveltamista lähiyhteisössä ihmiskunhta olisi jo aikoja sitten nääntynyt. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, kuuluu vanha suomalainen sananlasku.

Narsistinen, itsekeskeinen pyrkimys valtaan, kanssaihmisen alistamiseen ja tämän vallan käyttäminen hamuamiseen yli oman, todellisen tarpeen, väkivallan hyväksyminen ja käyttäminen, kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys kaupallisen asenteen perustana, tai tuhoamisen ja tappamisen vimma – siinä lyhyt kuvaus ihmisenä olemisen epäproduktiivisesta, yhteiselle hyvinvoinnille jatkuvasti esteitä luovasta asennoitumisesta. On traagista että ihminen ei näytä kykenevän ylittämään ympärilleen rakentamiaan henkisiä raja-aitoja ja katselemaan oman lautasen reunan yli koko yhteisön tilaa.

Vapaus voi siis yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa sekä halua vapauteen että normaaliin elämäntapaan kuuluvia – siis yleisesti hyväksyttyjä - muotoja paeta todellista, koko ihmisyhteisöä koskevaa vapautta.

Frommin klassikko ”Vaarallinen vapaus” on täysin ajankohtainen vielä tänäänkin. Se kuvaa ihmisen ja vapauden historiaa, vapauden kaksia kasvoja, natsismin psykologiaa sekä vapauden ja demokratian yhteistä, suurta merkitystä. Kirjan lopussa on liitteenä lyhyt kuvaus Frommin keskeisestä tutkimuskohteesta, ihmisluonteen ja yhteiskunnan prosessien keskeisestä vuorovaikutuksesta.

Kirjan alussa on talmudilainen sanonta: Jos minä en ole itseäni varten, kuka on minua varten? Jos minä olen vain itseäni varten, mitä minä olen? Jos ei nyt – niin milloin?