Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.

Galaktista katselua

Avaruudessa on galaksi, miljardien tähtien uskomatoman kaunis ja tasapainoisen näköinen sädehtivän materian kehä, joka kiertää kerran 200 miljoonassa vuodessa keskustansa ympäri. Tuolla galaksilla on ykjsi tähti ja sen kehällä, kahdeksan valominuutin päässä planeetta. Valo ehtii kiertää kyseisen planeetan ympäri  7,5 kertaa yhden valosekunnin aikana ja sen läpimitan pituisen matkan 24 kertaa sekunnissa. Sen isäntätähden, auringon lähin tähtinaapuri on neljän valovuoden päässä. Se kuuluu galaksiin nimeltä Linnunrata, jonka läpimitan arvellaan olevan noin 100 000 valovuotta. Kyseessä on pienen pieni saareke huikaisevan, käsittämättömän suuressa avaruudessa. Ei ole olemassa vähäisintäkään tiedossa olevaa keinoa saavuttaa toista vastaavanlaista saareketta avaruudessa. Tuolla planeetalla olevan sivilisaation on oltava tietoinen - tai vähintäänkin tultava tietoiseksi eristyneisyydestään. Se on myöskin tultava tietoiseksi omasta vastuustaan pitää sivilisaationsa ja elinolosuhteidensä säilymisestä elinkelpoisina tästä ikuisuuteen. Yhdelle elävälle tietoiselle olennolle se ikuisuus on hänen elinaikansa, koko sivilisaatiolle sukupolvesta toiseen jatkuva eheyden ja harmonian tavoittelu.

Kun ajattelen mahdollista elämää tai sivilisaatiota jossakin avaruudessa, kuvittelen sen olevan homogeeni kulttuuri joka pyrkii tietoisesti paitsi säilyttämään itsensä, myös hakemaan yhteyttä ulospäin. En voi kuvitella sivilisaation toimivan niin lyhytnäköisesti, että se parin, kolmen sukupolvikierron aikana ajaisi elämisensä edellytykset minimiin, mahdollisesti alkavaan täydellisen tuhon kierteeseen.

Kyllähän uhkaavasta vaarasta on tietoisiksi tultukin, joskaan ei siinä mittakaavassa että todellisiin toimiin olisi ryhdytty. Ehdotuksetkin ovat olleet karmeahkoja alkaen kyseisen sivilisaation väkivaltaisesta pienentämisestä johonkin aikaisempaan tasoon. On tultu tietoiseksi sukupolvien uusintamisen sääntelystä rajoittamalla uuden sukupolven kokoa syntyvyyden säännöstelyllä; joissakin osissa sivilisaatiota tässä on onnistuttukin.

Harmoonisen tasapainon aikaansaamista on suuresti haitannut sivilisaation tietoiseksi tulo itsestään ja  mahdollisuuksistaan. Tietoisuus itsestään, menneisyydestään, kyvystään käyttää kapasiteettejaan ympäristönsä muokkaamiseen, ottaa käyttöönsä luonnonvoimia ja alistaa ne palvelemaan itseään, on osoittautumassa hallitsemattoman voimakkaaksi välineistöksi pienen planeetan asettamissa rajoissa. Haikaillaan muutosta avaruuteen, voisiko se muodostua tulevaisuuden ratkaisuksi. Kyllä se jollekin osalle elämästä saattaisi mahdollista ollakin, mutta ei sille osalle joka on tullut tietoiseksi kosmisista ulottuvuuksista.

Kaksi pohjimmiltaan teoreettista käsitettä on alkanut hallita tuon sivilisaation elämänpiiriä. Ne ovat raha ja omistaminen. Kumpikin on sivilisaation itsensä luomia käsitteitä, joiden alkuperäisinä tarkoituksena oli luoda turvaa ja elinmahdollisuuksia. Vähitellen ne muodostuivat kuitenkin pysyviksi manipuloimisen välineiksi, joilla pieni, todellakin pieni yhden prosentin vähemmistö koko sivilisaatiosta hallitsee suuren enemmistön elintilaa ja elinmahdollisuuksia. Jos kosmisessa ulottuvuudessa olisi voima joka ulkoa katselee ja jossakin määrin hallitseekin elämän saamia uusia ulottuvuuksia, se varmaan toteaisi: "Olette asettaneet itsenne elämän ja kuoleman ratkaisevan kysymyksen eteen. Valitkaa siis elämä!"

Tiukasti pitää kuitenkin pieni vähemmistö kiinni enemmistön mieltä hallitsevista, mielikuvitukseen perustuvasta  suggestioista. Rahan määrä on rajattu - paremminkin oli rajattu - aivan viime vuosiin saakka, eksogeeniseksi, määrältään rajatuksi, alunperin tiettyyn alkuaineeseen sidotuksi vaihdon väineksi. Sittemmin se on jo irronnut tuosta sidonnaisuudesta ja ennenkaikkea digitaalisen kehityksen ja omaisuuteen liittyvien odotusarvojen myötä muuttunut itseään lisääväksi endogeniseksi suureeksi.  Sivilisaatio vannoo jokaisen yksilön yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan. Mutta suuren enemmistön hyväksi tuon vaihdon välinen endogeenista ominaisuutta ei ole ymmärretty käyttää harmonian edistämiseen koko sivilisaation puitteissa. Vielä olisi resursseja maltilliseen elämän ylläpitämisen koko sivilisaatiolle, mutta pienen enemmistön kaltainen kokonaisuudesta piittaamattomuus merkitsee ohjaamattomana ja suitsimattomana vääjäämätöntä tuhoa. Ilmastonmuutos, suuret pakolaisvirrat ja koko planeetan muuttuminen alkuperäisen luonnon sijasta mössöksi - josta eräs Eero Paloheimo käyttää nimitystä entropia ovat esimerkkejä uhkaavasta, hallitsemattomasta muutoksesta.
Olisiko vielä mahdollista alkaa saattaa sivilisaation elämisenmahdollisuuksia uudelleen tasapainoon? Kykenisikö tuo populaatio avaruuden saarekkeessa vielä huomaamaan, että naturalismi ja oman sivilisaation kunnioittaminen, jota nimitetään humanismiksi tai naturalismiksi, on paitsi mahdollista, myös välittämätöntä? Että ei ole naturalismia ilman humanismia eikä humanismia ilman naturalismia?

Kysymys on sivilisaation uudesta tietoisuuden ulottuvuudesta, jota voisi nimittää kosmiseksi tietoisuudeksi. Näyttää siltä että eräät sivilisaation edustajat jo varhain heräsivät huomaamaan tuon vaaran ja muutoksen välttämättömyyden. Nyt on kysymyksessä hetki, jolloin suurten massojen on herättävä tietoisuuteen vallitsevasta tilanteesta. Edessä on ratkaiseva muutos joka on välttämätön; erityisen tärkeää tuo kasvu olisi sille pienelle vähemmistölle, jonka käytössä massiiviset resurssit yhä nenenevässä määrin ovat. Voisiko se muuttua sulkeutuneesta, ahnehtivasta, omaan itseensä keskittymisestä koko sivilisaation lempeäksi autoriteetiksi joka loisi tien pysyvään harmioniaan? Voiko määrä tässä suhteessa muuttua laaduksi? Vai onko edelleen niin, että vain kärsivien ja kurjien liitto - kuten eräs Ferdinand Lasalle 1800-luvulla totesi - voi osoittaa tietä tulevaisuuteen?

Mitä on tulevaisuus? Mitä on aika? Mikä on tila jossa elämme? Todettakoon tässä, että alussa mainitsemani ajan määreet ovat tuon sivilisaation itsensä kehittämiä, suhteellisisa ulottuvuuksia.

Vasemmistopopulismi vs. veljeyden vankila

Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?

Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.

Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.

Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa.  Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.

Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään  vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.

Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.

Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla  rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.

Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.

Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.

Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.