Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Ydinsanomaa

Paavo Lipponen, aktiivinen sosialidemokraatti jo 1960-luvulta lähtien, vuosituhannen vaihteen pääministeri, SDP:n takavuosien puheenjohtaja ja karismaattinen poliitikko manifestoi 1990-luvulla oman eurooppapolitiikkansa pyrkimyksenä Euroopan Unionin ytimeen. Ei liene liioiteltua todeta, että tässä lähestymistavassaan myös hän monessa suhteessa onnistui. Juuri valovoimansa ansiosta Paavo saattoi katsekorkeudella kommunikoida kenen tahansa vaikutusvaltaisen  eurooppalaisen poliitikon kanssa yli ideologisten rajojen, tarvittaessa vaikka Kiinan keisarin kanssa. Pohjoisen ulottuvuuden avartaminen oli paljolti Paavo Lipposen mielikuvitusta ja käsialaa. Taloudellisten suhteiden rakentaminen Venäjän ja Euroopan Unionin välille mm. öljy- ja kaasuputkien muodossa on jo pitkäään ollut Paavo Lipposen työlistalla. Hänen pääministerikautenaan ja Suomen toimiessa vuorollaan ministerineuvoston puheenjohtajana alettiin rakentaa myös Turkin ja Euroopan Unionin välille rakentavaa taloudellista ja kulttuurista yhteistyötä. Näen edelleen nämä toimet rauhaa ja demokratiaa vahvistavina suurisuuntaisina hankkeina - ja aloitteellisuudesta nostan edelleen lakkia Paavo Lipposen saavutuksille ja avaralle, rohkealle ja kaukonäköiselle perusasenteelle. Joskus ja jonkun tämäkin asia on sanottava ja minä dokumentoin sen omalta osaltani tässä ja nyt.

Euroopan Unionin ydin ei kuitenkaan avaudu tavalliselle kansalaiselle poliittisesta asemasta ja henkilökohtaiseen valovoiman perustuvasta kanssakäymisestä lähtien. Sitä rajoittaa luonnollisella tavalla edustuksellinen, parlamentaarinen demokratia ja poliittisen kansanvallan edustuksellinen luonne. Näiden kummankaan tehtävänä ei ole kuitenkaan rajoittaa kansalaisen mahdollisuuksia tuoda esille näkemystään tai luovaa ajatteluaan, "hetken välähdystä" sen enempää pienissä kuin suurissakaan yhteyksissä. Osallistava demokratia tarkoittaa oikeutta ja mahdollisuutta katsella paikallisten asioiden ohella myös laajempia ympyröitä, jopa Euroopan Unionin toimintaperiaatteita. Mitä siis "oleminen Euroopan Unionin ytimessä" tarkoittaa minun, meidän tavallisten kansalaisten asemasta asioita katsellessa?

Euroopan Unionin ydintä edustavat yhteisön keskeiset periaatteet, kuten Rooman sopimus, Maastrichtin kokouksen päätökset lisäpöytäkirjoineen, Lissabonin sopimus ja Euroopan Keskuspankin perussäännöt, vain muutamia mainitakseni. Näiden varaan rakentuu hallinnollisessa vastuussa olevien käytännön toiminta. Se ei saa olla ristiriidassa asetettujen periaatteellisten tavoitteiden kanssa. Kun tästä puhutaan ja sitä analysoidaan, silloin ollaan myös tavallisen kansalaisen kannalta eurooppalaisen yhteistyön ytimessä.

Edellä mainituille sopimuksille on yhteistä - yhteisten sisämarkkinoiden periaatetta tulkiten - markkinoiden toimintamahdollisuuksien ja resurssien varmistaminen ja mahdollistaminen. Tämän lähestymistavan vastapooliksi on noussut ilmeisen ideologinen rajoitusten asettaminen yhteiselle sektorille, valtiolle ja verotusoikeuden varassa toimiville julkisille rakenteille. Syynä tähän sanotaan olevan mm. inflaation pelko ja euron arvon heikkeneminen. Poliittisena arvokysymyksenä taustalla on myös irtiotto ns. reaalisosialismista ja reaktionäärisestä, autoritaarisesta hyvinvointivaltiosta ylipäätään.   Budjetin kasvua ja velkaantumista rajoitetaan ja tämän valtioille niin tyypillisen resurssointikanavan käyttöä rajoitetaan. Yhteinen sektori, demokratian, yhdenvertaisuuden, sosiaalisen turvallisuuden ja kaikista kansalaisistaan vastuuta ottavan 'pakkoyhteisön' toiminnalle on annettu tiukasti rajattu ellei peräti kielteinen arvovaraus.

Euroopan Keskuspankki saa tukea pankkeja ja yrityksiä, ja sitä se myös voimaperäisesti tekee. Vuoden 2018 loppuun mennessä syyskaudella 2015 alkanyt määrällinen elvyttäminen on suuntautunut juuri pankeille ja yrityksille. Rahasumma, jonka Euroopan Keskuspankki on sille kuuluvilla ja sille rajatuilla alkemistisilla oikeuksilla  markkinoille osoittanut, tulee olemaan lähellä 3000 mrd euroa. Parin miljoonan lottopotti vaikuttaa tuon jättiläismäisen summan rinnalla mitättömältä. Jos tuo rahamäärä laitettaisiin tienvarteen miljoonan euron paketteina, niin 1500 km:n matkalle - käytännössä Suomen päästä päähän - riittäisi kaksi miljoonan euron pakettia joka metrille. Se tarkoittaa sadan tuhannen euron setelipinoa vieri viereen koko matkalle...

Komission puheenjohtajan oikeana kätenä toimii Jyrki Katainen, jonka vastuualueena on löytää yrityksiä jotka esittäisivät investointikohteita ja ottaisivat tukirahaa vastaan. Jossakin määrin - mielestäni aika hitaasti ja innottomasti - yritykset ovat tähän touhuun lähteneet. Voidakseen investoida yritys tarvitsee kulutuskykyisiä asiakkaita ja näiden ostovoimaa. Sitä yritykset eivät voi luoda - ostovoiman luominen on yritysvastuun ulkopuolella olevaa arvomaailmaa, vaikka se yhteiskuntavastuuseen kuuluukin.

Valtioiden ja julkiseen rahoituksen perustuvien rakenteiden tilanne on toinen. Juuri ne voivat luoda demokraattisen keinoin yhteisiin tarpeisiin investointeja, visioida ja rakentaaa uusia palveluja ja jatkaa edellisten sukupolvien luomalle perustalle. Juuri tätä puolta Euroopan Unioni ei halua rahoittaa, vaikka jossakin määrin resursseja on  annettukin tarkasti suunnattuihin toiminta-alueisiin mm. kulttuurivaihtoon, koulutukseen ja alikehittyneiden alueiden erityistukiin. Niilläkin on saatu näkyviä tuloksia tieverkostoihin, infrastruktuuriin ja kulttuurinkin alueelle.

Todellisuudessa Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää jyrkästi valtioiden ja sen alaisten yhteisöjen tukemisen. Alkuperäinen kiellon suoraan sanelema sanonta on perussäännön uudessa versiossa korvattu muotoilulla, joka ilmoittaa, että EKP ei ota mitään vastuuta jäsenvaltioiden  veloista eikä myöskään takaa niitä. Tämä tarkoittaa että keskuspankin oikeutta luoda pääomia ja resurssoida julkisia, yhteisiä, parlamentaarisen demokratiaan ja oman toimintaan perustuvia hankkeita ei tueta. Rahapoliittista mekanismia ei käyteä julkisen yhteisön resurssointiin. Piste.

Tämä on se Euroopan Unionin  politiikan sisällöllinen ydin, josta kansalaisen on oltava tietoinen ja myös otettava siihen kantaa. Erityisesti sosialidemokratian on otettava siihen kantaa, koska julkinen ja yhteinen, veronkanto-oikeudella varustettu  valtio rakenteineen on se keskeinen väline, jolla hyvinvontia, turvallisuutta ja rauhaa rakennetaan. Euroopan ja sen kansalaisten ei tarvitse köyhtyä ja kurjistua. Vaurastuminen on yhteisen tietoisuuden ja määrätietoisen politiikan varassa. Tämän Euroopan Unionin ydintä koskevan tietoisuuden tulee sosialidemokraateilla lähteä toisesta ytimestä: selkäytimestä.