Kolme iloista rosvoa

"Hiljaa, hiljaa hiivitään me metropolin yössä, on kansa kaikki pötköllään vain rosvot raataa työssä... Nämä Kardemummaan sijoittuvan lastennäytelmän tunnuslaulun alkusanat vähän sovellettuna sopivat aika hyvin siihen tyyliin, jolla "Liike Nyt!" (linkkiä ei voinut ladata) näyttää lähteneen liikkeelle.

Pienissä piireissä kohdattiin, puhuttiin, suunniteltiin ja perustettiin. Liikkeillä on nytkin kuten ennenkin tietty sosiaalipsykologinen tausta. Työväenliikkeen kohdalla se oli taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, eriarvoisuuden kasvu ja alistetun luokan tarve vapautua ja päästä  toteuttamaan itseään. Vallassa olleilla luokilla se perustui turvalliseksi katsotun ja arvostusta luovan omistamisen lisäämiseen. Se edellytti työn tekoa ja teettämistä hinnalla, josta jäi lisäarvoa, ylijäämää, voittoa työvoiman palkkaajan käteen. Maaomaisuus, kiinteistöt, rakennukset, käteinen raha, arvpoperit  ja viimeaikoiina myös laskennalliset odotusarvot muodostuivat täksi palkatun työvoiman avulla koottavaksi pääomaksi. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että kolmannen vuosituhannen ensimmäisen sadan vuoden loppupuolella taloustieteilijä Pikettyn mukaan pari prosenttia ihmiskunnasta omistaa kaiken.

"Liike Nyt!" ry:n keskeisillä perustajilla ei taida henkilökohtaisesti olla rahasta puutetta, joten se ei näytä sopivan ensisijaiseksi motiiviksi liikkeen perustamiselle. Ei sovi myöskään kielellinen eikä kansallinen eristäytyminen - perustajat ovat kaikki myös kansainvälisesti osaavia ja näyttöjäkin löytyy. Osaamista ja nerokkuuttakin perustajilla on omasta takaa: Harkimo on menestyvä liikemies, Jungner laittoi liikkeelle YLE:n organisoitumisen internettiin ja uusien katselulaitteiden myriaadiin, Enbuske on menestynyt rohkeana, röyhkeänäkin liberaalina joka rikkoo rajoja ja ulottuu uusille alueille. Kolmen iloisen rosvon vertaus sopinee siinä mielessä perustajiin, että kaikki ovat osaavia opportunisteja, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin ja ehkä muutakin, kun sellainen tarjoutuu. Kyllä tällaisesta paketista jotakin syntyy, varsinkin kun vanhat poliittiset voimat jättävät tilaisuuksia Harkimon mukaan miljoonittain käyttämättä.

Ei siis ole syytä  kiistää  hankkeen käynnistäjien produktiivista voimaa ja mahdollisuuksia onnistua. Mutta heidän luonteenpiirteistöihinsä liittyy myös sellaista, joka saattaa muodostua itse Liike.nyt menestyksen esteeksi. Luonne ja luonteenpiirteistö eivät ole kirjoituspöydän laatikosta vedettäviä ja käyttöön otettavia ominaisuuksia, koska se on aivan keskeistä ihmisen ja yhteisön turvallisuudelle - sanoo myös Jungnerin esikuvakseen mainitsena sosiaalipsykologi Erich Fromm. Luonteenpiirteistö on sekä hyvässä että pahassa yksi kaikkein vaikeimmin muutettavia, pysyviä inhimillisiä ominaisuuksia. Uskoon tuleminen, totaalinen pettyminen tai pitkä ennakkoluuloton kasvuprosessi voi tarjota mahdollisuuden muutokseen. Olisiko Liike.nyt perustajissa tällaista havaittavissa?

Osallistamisen ja osallistumisen luonteeseen liittyy paitsi ihmisten mukaansaaminen, myös mukaantulijan luontainen pyrkimys aktivoitua, hakea yhteisyyttä ja yhteistoimintaa ja päästä omalta osaltaan myös vastuunottoon. Tässä maan edistyksellisimmätkin voimat ovat kautta linjan olleet enemmän pysäyttäjiä kuin voimaannuttajia ja siksi uusille foorumeillle on ilman muuta tarvetta.

Harkimo on liikemies ja kilpailija henkeen ja vereen. Liike-elämässä joutuu pysäyttämään, lamauttamaan ja jopa murskaamaan muita kilpailijoita menestyäkseen. On voinut havaitan Harkimon hänen televisioesiintymistensäkin perusteella korostaneen myös itsessään näitä persoonallisuuden piirteitä. Kilpailu sellaisenaan merkitsee tarjoilemista itselle ensin ja vastapuolen jättämistä näppejään nuolemaan. Tämä lähestymistapa ei tue heikointa lenkkiä, jonka mahdollisuuksia myös pitäisi politiikan kovassa väännössä hopealle tai kokonaan marginaaliin jääneiden osalta pyrkiä parantamaan. Uskon tämän olevan myös "Liike Nyt!"  yhteisön tavoitteena.

Ei pidä tietenkään kokonaan kiistää sitä, etteikö ihminen voi tulla synnintuntoon ja alkaa miettiä elämänasennettaan ja omaa toimimntaansa kokonaan toisessa valossa. Harkimo puhuu ympäristönsuojelusta ja tarpeestä jättää tässä suhteessa oman sukupolvensa osalta hyvä perintö pojilleen ja tulevalle sukupolvelle laajemminkin. Harkimon omilla asenteilla ympäristönsuojelussa onkin edessä  kokonaan uudenlainen, henkisesti kumouksellinen maapallonympäripurjehdus. Jotakin uutta, suureen yhteiseen tasapainoon pyrkivää pitäisi nousta esiin, jotta tämä sinänsä lämmin suhde jälkipolviin saisi konkreettista sisältöä. Mainittakoon, että tänään on myös kansainvälinen maan päivä.

Kevät tulee ja sammakotkin pullistelevat näyttääkseen mahtiaan ja suvunjatkamiskykyään osoittaakseeen olevansa parhaita kumppaneita kutulammikon Liike Nyt! yhteisössä. Narsismi, omahyväisyys, pullistelu omistuksilla, autoilla tai seurustelutaidoilla ovat voimavaroja nekin, mutta yhtyneenä kilpailuun ja paikan tavoitteluun auringossa taakse saattaa jäädä rumaa jälkeä siinäkin. Kolmen iloisen rosvon kohdalla tarvitaan uusia, aikaisemmasta poikkeavia näyttöjä jotta autenttisuutta toimintaan syntyy.

Vastuullisuus ja eheys ovat menettely- ja toimintatapojen kirjoa laajasti käyttävlle liikkeelle välttämätöntä sekin. Se tarkoittaa suhdetta kanssaihmisiin, kykyyn omistautua ja toimia eheästi niin suhteessa läheisiin kuin niihin toistaiseksi tuntemattomiin, jotka haluaisivat omalla panoksellaan rakentaa yhteistä tulevaisuutta "Liike Nyt!" eisön piirissä. Se tiedetään, että normaalissa järjestöelämässä juuri tällaiset seikat johtavat ihmiisä suuriin ja jopa peruuttamattomiin ristiriitoihin - silloinkin, kun julkisuudessa ei ole mitään erityistä näytttöä pirstovista, epäproduktiivisista luonteenpiirteistä. Kun keskeisinä voimina ovat usko omaan ylivoimaiseen osaamineseen, henkilökohtainen pullistelu, ahnehtiminen ja narsistinen näyttämisen halu, lähtökohdat liikkeen menestymiselle eivät näytä pidemmän päälle kovin kaksisilta.

Kolmen iloisen rosvon tunnuslaulu Kardemumman yössä jatkuu: "Jos pakko on niin ryöstetään, mut' tarpeetont'  ei ensinkään, siis tiukkaakin, tiukkaakin tiukekemmin nyt Kasper, jesper ja Joonatan..."

EKP mukaan kunnallispolitiikkaan?

Politiikan eräs erityispiirre on se, että mitä ei sanota julki osoittautuukin aikomuksena ja poliittisena intentiona yhtäkkiä tärkeäksi, jopa merkittävämmäksi kuin se mitä on tullut julkisesti ilmaistua.

Valtion vuoden 2017 budjetista jää päällimmäisenä mieleen vyön kiristäminen, hallituspuolueiden pyrkimyksiä tukevat verohelpotukset ja yleinen kulutuskysynnän, ostovoiman heikkeneminen ns. kilpailukykysopimuksen hengessä. Maksujen korotukset pitävät huolen siitä että kenenkään ostovoima ei taida korkeimpia tuloryhmiä lukuunottamatta olla todellisuudessa nousemassa. Rikkain viidennes ei ostovoiman parannustaan tule käyttämään. Sen ei tarvitse sitä tehdä koska rahat riittävät muutenkin.

Asia josta ei ole paljoa puhuttu, mutta joka tosiasiassa vaikuttaa jo nyt ja tästä eteenpäin voimakkaasti, on EKP:n eli  Euroopan Keskuspankin 2015 marraskuussa aloittama valtion velkakirjojen osto-ohjelma. Nykyisten EKP:n hallintoneuvoston tekemien päätösten perusteella EKP:n kansalliset jäsenpankit  - kuten mm. Suomen Pankki - ostavat kuukausittain yhteensä 80 mrd:n edestä valtioiden velkakirjoja, jolloin valtion velka tältä osin muuttuu kansallisen keskuspankin velaksi ja katoaa valtion velkatileiltä. Kun Euroopan Unionissa on 550 miljoonaa kansalaista ja suomalaisia siitä n. 1%, voidaan karkeasti olettaa että Suomen osuus tuosta velkakirjojen ostosta on yhden prosentin luokkaa, siis 800 miljoona kuukausittain. Se saattaa olla vähän enemmänkin, koska kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin eivätkä kaikki Valuuttaunionion maat - kuten esimerkiksi Kreikka - saa tätä määrällistä elvytystä. Tästä Suomen Pankki eikä hallitus ole julkisesti puhunut eikä pukahtanut mitään.

Kyllä Valtionvarainministeriö on tästä tietoinen, tietenkin. Kun valtionvarainministeri ottaa 5 mrd lisävelkaa vuoden 2017 budjetin katteeksi, voidaan arvioida että tällä tavalla käytetään tuosta viidentoista mrd:n velkahelpotuksesta ehkä yksi kolmasosa. Ilmeisesti valtion velkasuhdetta voidaan jonkin verran tässä yhteydessä parantaa velkaa poismaksamalla. Tehokkain tapa elvyttää olisi käyttää tuota varaa julkisen sektorin määrälliseen elvytykseen, julkisiin investointeihin, työtä vailla olevien palkkaamiseen julkisiin tehtäviin.

Valtionvarainministerillä on siis pelimerkkejä EKP:n elvytystoimien johdosta käytössä tavallista enemmän. Hallituksen politiikka on kuitenkin ollut ilmeisessä ristiriidassa EKP:n määrällisen elvytyksen intentioiden kanssa. Julkisen työllisyyden vahvistamisen ja siihen tehtävien investointien sijasta on annettu edelleen helpotuksia yrittäjille ja maanomistajille. Tästä ei ole apua koska ostovoima ei ole kasvamassa vaan heikkenemässä.  Lähellä eläkeikää olevat pitkäaikaistyöttömät saivat elvytysresurssien määrään nähden pienen potin, mikä sinänsä parantaa näiden asemaa ja ilmeisesti menee suoraan kulutukseen ja toimii siten elvytyksen tarkoitusperien mukaisesti.

Oppositiokaan ei ole julkisesti puhunut tästä valtavasta elvytysruiskeesta juuri mitään. On reagoitu vain siihen mitä julkisesti on kerrottu. Olisi ollut tärkeää havaita tämä tosiasiassa tapahtuva elvytys ja antaa sen avulla luodulle liikkumavaralle myös poliittista sisältöä. Tärkeintä ei tässä vaiheessa ole kritisoida hallituksen lisävelanottoa, vaan vaatia vahvoja investointipanoksia työllisyyden parantamiseen erityisesti julkisella sektorilla. Valtio ja kunta ovta tärkeitä kohteita sen vuoksi, koska ne veronkanto-oikeudella varustettuna ovat kaikkein tehokkaimpia ja tarkoituksenmukaisimpia  työllistäjiä. Elvytysvaran käyttö juuri julkisen sektorin alueella on kaikkein voimaperäisintäa ja nostaa parhaiten toiminnallista volyymia. Se puolestaan pienentää luonnollisella tavalla suhteellisen velkaantumisen astetta. Ei siis ole oikein supistaa julkista sektoria tässä EKP:n järjestämässä, julkiselle sektorille suunnatussa määrällisen elvytyksen tilanteessa, vaan satsata koko elvytysvara ainakin alkuvaiheessa suoraan työllistämiseen. Miksi? Siksi että jokainen palkattu työntekijä maksaa veroja sekä kunnalle että valtiolle, vähentää työttömyys- ja muita sosiaalikuluja samalla kertaa. Tämä elvytys, varsinkin jos se jatkuu, mahdollistaa kauan odotetun taloudellisen käänteen.

Kun asiaa ei ole julkisuudessa työstetty, ei se tarkoita kuitenkaan sitä etteikö toimintamahdollisuuksia tässä suhteessa olisi todellisuudessa olemassa ja etteikö niitä myös käytettäisi varsinkin nyt kun kunnallisvaalit ovat lähestymässä. Edellä kerrottuun perustuen veikkaukseni on, että vielä ennen kunnallisvaaleja elvytysvaraa löytyykin yhtäkkiä niin paljon että kuntien taloudellista asemaa voidaan sittenkin helpottaa. Tässä suhteessa EKP:n määrällisen elvytyksen kautta syntyy mahdollisuuksia poliittiseen vaikuttamiseen  strategisesti tärkeällä hetkellä. En yhtään ihmettelisi vaikka juuri tämäntyyppiset toimet loisivat juuri kunnallisvaalien alla myönteistä mielialaa hallituksen suuntaan.

Tärkeää olisi että vaatimus julkisen sektorin kautta tapahtuvaan elvytykseen tulisi juuri nyt vasemmiston ja vihreiden muodostaman opposition suunnasta. Hallituksen tähänastinen politiikka ei ole osoittanut talouspoliittista viisautta määrällisen elvytyksen ja julkisen sektorin merkittävyyden yhteyksien näkemisessä. Tässä mielessä toimintatilaa on siis olemassa. Vaatimus voimakkaasta elvytyspaketista kuntien työllistämismahdollisuuksien parantamiseksi olisi tällä hetkellä strategisesti mitä viisainta politiikkaa. Vai odotetaanko niin kauan että hallitus herättää oppositionkin havaitsemaan käsillä olevat elvytysmahdollisuudet?

EKP:n elvytystoimista ollaan siis hiljaa mutta se ei tee menossa olevaa velkakirjojen osto-ohjelmaa olemattomaksi. Sillä on vaikutuksia valtion velkasuhteeseen ja sen todennäköiseen paranemiseen hallituksen ristiriitaisesta ja osin EKP:n intentioiden vastaisesta politiikasta huolimatta.

Asialla on myös toinen arka poliittinen  ulottuvuutensa. Muodollisesti EKP ei saa osallistua poliittisiin prosesseihin, vaan sen tulee pysyä omalla tontillaan, raha- ja finanssipolitiikassa. Kreikan tapauksessa EKP on "troikan" kautta ollut vahvasti vaikuttamassa Kreikan talouspolitiikan muotoutumiseen pakottaessaan Kreikan kovan budjettikurin ja riistopolitiikan kohteeksi. Vaarallista tämä poliittinen vaikuttaminen on mm. siksi että Kreikan vasemmistolainen hallitus ei kurjasta talouspoliittisesta tilanteesta huolimatta ole nyt menossa olevan julkisen sektorin velkakirjaostojen kautta tapahtuvan määrällisen elvyttämisen kohteena. Onko tästä vedettävä sellainen johtopäätös että EKP tukee elvyttäessään ainoastaan konservatiivisesti suuntautuneita oikeistolaisia hallituksia? Tai Suomen tapauksessa: tukeeko EKP:n ja hallituksen kunnallisvaalien alla todennäköisesti julkistamat elvytystoimet meillä nyt istuvaa, konservatiivista ja oikeistolaista politiikkaa tekevää hallitusta?

Tuleeko siis EKP tällä kertaa mukaan suomalaiseen kunnallispolitiikkaan?

Tahto on taitolaji

"Politik är att vilja!" Tämä twitterinomainen tokaisu tuli kuuluisaksi ruotsalaisen karismaattisen sosialidemokraatin Olf Palmen kirjan nimenä. Politiikka on tahtomista - ja sosialidemokraattisen politiikan ilmentymänä se on aivan tietyn tyyppistä tahtomista. Yritän seuraavassa osoittaa, että tahtomista on sitäkin monta lajia. Mielestäni tahtominen on  yhteiskunnallisesti ehdollistuva luonteenrakenteen ilmentymä, joka voi saada politiikassa ja yhteiskunnallisena suuntautumisena sekä produktiivisia, elämää ja yhteisöä ylläpitäviä tai niiden kasvua ja kehittymistä haittaavia ja jopa ehkäiseviä muotoja.

Aloitetaan tahdon myönteisestä, kasvua ja yhteisön voimistumista tarkoittavasta tahdosta ja sen ilmenemisestä.

Produktiivisen, luovan ja asenteeltaan demokraattisen ihmisen toiminnassa tahto ilmenee sinnikkyytenä suhteessa toimintatapoihin ja päämääriin. Kysymys on pysyvästä pyrkimyksestä, joka ilmenee autenttisuutena, eheytenä toimintatavoissa, suhteessa kanssaihmisiin ja elämäntapaan. Se näkyy myös vastuullisuutena, kestävänä toiminnallisena latauksena jonka laatu ei muutu vaikka esimerkiksi iän myötä voimavarat vähenevätkin. Suomalainen "sisu" on parhaimmillaan juuri tällaista vakuuttavaa ja peräänantamatonta tahtomista.

 Kysymys on pysyvästä mielentilasta, joka koko ajan hakee ilmenemismuotoja ja toteutamismahdollisuuksia. Luova, tavoitteistaan tietoinen ihminen on tällaisen tahtotilaan havahduttuaan valmis käyttämään aikaansa, mielikuvitustaan  ja voimiaan toimintatapojensa ja tavoitteidensa hahmottamiseen. Pienikin uusi havainto tavoitteesta herättää mielenkiintoa, tulee pohdiskelun ja työstämisen kohteeksi, alkaa elää ja voimistua. Vedantakulttuurin mukaan tässä on kysymys kosmisen voiman pyhästä ja salatusta ominaisuudesta, joka välittömästi alkaa tukea aitoa, ehyttä ja ihmistä vahvistavaa pyrkimystä. Se alkaa muuttua konkreettisiksi sisällöiksi, toimintastrategiaksi, lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteiksi. "Politik är att vilja" on tässä suhteessa mitä totisinta totta.

Tahtomisessa, myös poliitisessa tahtomisessa olemme joutuneet näkemään ja tunnistamaan myös toisenlaista suuntautumista. Sen yleisnimikkeeksi  sopii arroganssi, röyhkeys erilaisine alalajeineen. Kysymys on eiproduktiivisesta, yhteisöllisyyden ja kasvun suhteen kaavautuneesta, rajoittavasta mielentilasta. Tuo tahtotila saa monenlaisia ilmauksia sekin.

Olemme joutuneet kokemaan sekä ihmiskunnan historiassa että henkilökohtaisessa elämässä, miltä tuntuu elää autoritaarisen, narsistisen ja alistumista vaativan ihmisen lähipiirissä, työtoverina, elämänkumppanina, toimijana yhteisössä tai julkisessa tehtävässä. Tällainen henkilö pyrkii pitämään toisten ihmisten tahtoa "omassa taskussaan". Autoritaarinen auktoriteeti vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, kritiikitöntä suhtautumista kaikkeen hänen tekemiseensä. Kapinointi tai vastaan asettuminen on suurin synti mihin ihminen voi autoritaarisessa yhteisössä syyllistyä. Vastarintaa ei sallita, siitä rangaistaan. Tahtotilana tämä demokratialle ja yhteisöllisyydelle vihamielinen luonteenpiirteistö on vakava uhka - eikä mitenkään harvinainen, valitettavasti.

Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Fromm on kiinnitänyt huomiota myös autoritaarisen asenteen toisen puoleen, alistumisen haluun, pelkkään muiden tahdonilmaisujen vastaanottamiseen. Autoritaarisissa oloissa suuri enemmistö vaikenee tai antaa mielihyvin tukensa vahvoille johtajille. Näin kävi Saksassa 1930-luvulla suurelle osalle työväestöä, joka ei ollut henkisesti sellaisessa tilassa että olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin valtaantuloa. Päinvastoin, monet läksivät mielihyvin mukaan ja samaistuivat vallan saaneeseen arvojen, asenteiden ja toimintatapojen kulttuuriin.

Entä omaisuuden hamuaminen kokonaisuudesta piittaamatta? Tuloerot ovat kasvaneet viimeisen ihmisiän aikana suunnattomiin mittoihin. Kohtuullinen turvallisuus ja jopa elämänlaatu edellyttävät oloissamme ainakin jossakin määrin omistamista. Siihen ei liity röyhkeyttä, koppavuutta, ylpeyttä tai häikäilemättömyytä. Suomi omine uuninpankkokapitalisteineen edustaa vielä harvinaisen tasa-arvoista yhteiskuntamallia, vaikka omaisuuksien kahmimiseen suuntautuva ylimielisyys, arroganssi on tahtotilana meillekin tuttua. Ajallemme tyypillistä on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ja koko kansakunnan kuntouttamiseksi on epäsuosittua ja vahvassa poliittisessa vastatuulessa. Euroopan Unionistakaan ei alkuodotuksista huolimatta ole tässä suhteessa tullut apua. Yksityistäminen, kaupallistaminen, eriarvoistaminen ja sen mukana tuleva nöyryyttäminen saa yhä uusia muotoja. Muodollisesti tätä hamuamista perustellaan tienä yhteiseen hyvinvointiin. Vähänkään pidemmälle tätä perusteluketjua pohtiva huomaa pian, että oman elämänlaadun parantaminen tätä kautta on reaalisen elämänkaarihorisontin tuolla puolen, tavoittamatttomissa.

Väkivaltaisuus oman tahtotilan toteuttamismuotona on tämän päivän eurooppalaisille - taas kerran - hyvin tuttua. Edelliset sukupolvet, jotka kuvittelivat että voima on samaa kuin totuus, taistelivat ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, tunnetuin seurauksin.  Kysymys on todellakin voimankäytöstä, milloin pienemmästä milloin suuremmasta. Joskus riittää viittaus taloudelliseen ylivoimaan, joskus käytetään taloudellisia ja muita pakotteita, luodaan uhkakuvia ja pelotteita. Väkivaltaiseen tahtotilaan taipuvaiset kohtaavat usein sillä viimeisellä rannalla, jolla kaikki on - taas kerran - menetetty.

Puhuttaessa terrorismista kysymys on väkivaltaa ja sadismia kohtalokkaammasta tahtotilasta, nimittäin elottomksi tekemisestä, totaalisesta vastustajaksi koetun hävittämisestä, tuhoamisesta ja "lopullisesta ratkaisusta", kuten Saksan 1930-luvun tuhosuuntaiset voimat sitä nimittivät. Elottoman rakastaminen, toimimattomaksi tekeminen saa sekin arkipäivässä moninaisia muotoja alkaen torjuvasta tai muista välinpitämättömyyttä heijastelevista asenteista, kuten roskaamisesta, likaamisesta, kiinnostuksesta tuhoamiseen, jatkuen  mobbaamiseen ja rääkkäämiseen - jopa tappamiseen saakka. Röyhkeyden ja arroganssin tahtotilaa sekin on.

Kun politiikassa puhumme demokratiasta elämäntapana ja yhteistyön välineenä, pitäisi poliittiseen valintaan liittyä myös oman tahtotilan tutkiskelua ja sinnikästä  elämää ja yhteisöä ylläpitävän tahtotilan avaamista. Kysymys ei ole kaikkein helpoimmasta tehtävästä. Se vaatii päivittäistä pohdiskelua ja harjoitusta, soveltamista omaan elämäntilanteseen ja myös ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Harvainvallan rautainen laki

Tulee aikoja jolloin on palattava vanhaan, kerrattava historiaa ja katsottava taaksepäin, jotta osaisi varautua siihen mitä edessä on oleva. Tänään TV1:n "jälkiviisaissa" puhuttiin sosialidemokratiasta ja sen sisällä piilevästä tyytymättömyydestä. Tämä tapahtui saatteeksi tiedolle, jonka mukaan sosialidemokratia oli gallup-kannatuksessa noussut ainoaksi yli 20 %:n yltäväksi ryhmäksi. Uskon monen kokeneen sosialidemokraatin paitsi hillitsevän malttiaan keikkuvien gallup-tulosten keskellä, myös miettivän sitä, miten välttää propagandistista henkseleiden paukuttamista ja sytyttää aitoa ja oikeaa inspiraatiota sosialidemokraattisten arvojen ja asenteiden ajankohtaistamiseksi.

Tässä on pari vuotta etsikkoaikaa, sillä nykyinen hallitus istunee vallassa vielä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien jälkeenkin pitäen kiinni valitsemastaan austerity- eli kurjistamispolitiikastaan. Muuta vaihtoehtoa sillä ei ole menettämättä kasvojaan eurooppalaisten sisarpuolueidensa ja Rooman Paavin silmissä.

Mutta myös vastuullista oppositiopolitiikkaa harjoittavan sosialidemokratian on nyt - käytettävissä olevan ajan puitteissa - visioimaan uutta, kansanvaltaa ja oikeudenmukaisuutta vahvistavaa visiota suomalaiselle yhteiskunnalle. Talouspolitiikassa on löydettävä uusi eurooppalainen, elvyttävä tie yhdessä aatetovereiden kanssa. Toiseksi, meidän on kyettävä uudistamaan osallistamisen ja osallistumisen  ohutta polkua valtavirraksi, joka kannustaa ja avaa väyliä patoutuneille odotuksille ja pidättymistä edellyttäneelle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Liikkeen on uudistuttava tavalla joka yhdistää uuden informaatioteknologian ja todellisen, fyysiseen läsnäoloon perustuvan yhteisöllisyyden.

Jotta ymmärtäisimme nykytilanteeseen sisältyvän, osallistumista ja aktivoitumista  estävän vaaran, toistan tässä Jorma Aaltosen Sosialistisessa Aikakauslehdessä 4/1957 julkaiseman kirjoituksen "Harvainvallan rautaisesta laista". Kirjoitus on julkaistu Sosialidemokraattisen Puolueen sisäisen kriisin riehuessa pahimmillaan minkä lukija ottakoon huomioon. Kannatuksen nousun myötä mielenkiinto SDP:tä ja kansanvaltaisia joukkojärjestöjä kohtaan kasvaa. Tämä tulee asettamaan taas kerran vaatimuksen kasvamisesta kansanvaltaan ja demokratiaan elämäntapana. Ei järjestäytymätön anarkia tarjoa kaaosta kummempaa mahdollisuutta, mutta tämä kirjoitus kuvaa myös mahdollisuutta muodollisesti demokraattisen organisaation rämettymisestä autoritaariseksi, johtajavaltaiseksi, omaa tuhoaan sisällään kantavaksi pölhökannoksi (kiitokset Kalle Päätalolle tästä sanasta).   Se kannustakoon meitä nykyisessä  "selkä seinää vasten" tilanteessa hakemaan uusia, demokratiaa tukevia ja inspiroivia rakenteita - me tarvitsemme niitä välttämättä.

"Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kriisi on sekä tunnettu että tunnustettu tosiasia. Tällaisen kriisin tapahtuessa on tärkeätä, että' se tunnustetaan ja että tosiasioita katsotaan suoraan silmiin. Siksi on hyödyllistä tarkastella, mitä sveitsiläis-italialainen tutkija Robert Michels on kirjoittanut jo noin 50 vuotta sitten puolue-elämän harvainvaltaisista pyrkimyksistä ja ns. harvainvallan rautaisesta laista. Näiden tosiasioiden tunteminen voi olla avuksi nykyistä puoluekriisiä pohdittaessa.

Michelsin mielestä todellista demokratiaa on mahdotonta toteuttaa käytännössä. Syynä on organisaation välttämättömyys. Koska johdon tarve synnyttää organisaation ja tämä vaatii johtoa, se joutuu aina muutamien harvojen käsiin riippumatta puolueen periaatteista ja päämääristä.

"Joka puhuu organisaatiosta, puhuu tendenssistä kohti harvainvaltaa", kirjoittaja julistaa. Harvainvaltaisia pyrkimyksiä esiintyy vallankumouksellistenkin puolueiden keskuudessa, vieläpä aivan niiden alkuvaiheissakin, jolloin kansanvalta on jokaisen huulilla. Organisaatio tuhoaa väistämättömästi demokratian. Päätelmä on Michelsin tutkimusten ydin, ja hän käyttää siitä nimitystä "harvainvallan rautainen laki".

Harvainvallan syntyyn vaikuttavat perussyyn organisaation lisäksi teknilliset ja psykologiset syyt. Johtajien omanarvon tunto, heidän kyvykkyytensä ja taitonsa lijittavat väistämättä heidän asemaansa. Toisaalta vaikjuttavat samaan suuntaan johdettavien joukkojen kyvyttömyys, kiitollisuuden tunne johtajia kohtaan, johdon ja sen kunnioittamisen tarve ja yleisen mielipiteen pelko.

Organisaation syntyminen merkitsee jo harvainvallan alkamista. Sen luonteesta johtuu, että jäsenten suuri lukumäärä estää kaiken säännöllisen kanssakäymisen heidän välillään. Päätettävien asioiden runsaus estää joukkojen osallistumisen päätöksien tekoon. Organisaation tehtävistä tulee niin monimutkaisia, että vain asiantuntijat voivat ne hoitaa.

Välittömän kansanvallan ihannetta ei voida säilyttää organisaation kasvaessa. Jo tilan puutteesta johtuu, että suurten järjestöjen  jäsenet eivät voi kaikki kokoontua samalla kertaa päättämään asioista. Kun edustusperiaatteeseen siirrytään eli siis valitaan edustaja, johtajien erottuminen joukoista on alkanut.
V
POLIITTINEN PUOLUE ON TAISTELUJÄRJESTÖ
Puolueen tehtävien toteuttaminen vaatii iskuvalmiutta. Täten alkaa päätöksenteon keskittyminen. Joukoilta ei voida kysyä mielipidettä ainakaan tärkeissä ratkaisuissa, koska tiedustelu veisi liian pitkän ajan (Huom! Kirjoitus on 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, IR). Hollantilainen sosialisti van Kohl onkin sanonut suoraan:"Taistelevassa poliittisessa puolueessa demokratia ei voi kuulua kotikäyttöön" Lisäksi juuri tärkeimät päätökset on tehtävä nopeimmin.

Kun organisaation tehtävät kasvavat, johtajiston on erikoistuttava. Tästä seuraa ammattimaisen johtajiston kasvu. Järjestön muuttuessa virkavaltaiseksi ammattijohtajien valta lisääntyy samassa suhteessa kuin organisaatio kasvaa.

Teknillisten syiden rinnalla vaikuttavat psyykilliset syyt. Valituista johtajista alkaa tulla itseoikeutettuja, ja heidät valitaan aina uudelleen. He puolestaan alkavat pitää edustustehtäväänsä heille kuuluvana oikeutena.

Harvainvallan syntyyn vaikuttaa vielä massojen johdon tarve. Enemmistö seuraa välinpitämättömästi yhteisten asioiden hoitoa, ja vain häviävän pieni vähemmistö osallistuu puolueen toimintaan. On olemassa äänioikeus, mutta ei äänestysvelvollisuutta. Enemmistö on kiitollinen jos sillä on johtajia, jotka haluavat sen puolesta huolehtia asioista. "Johdon tarve liityneenä enimmäkseen vilkkaaseen sankarinpalvontaan on massoilla, myöskin organisoiduilla työväenpuolueilla, rajaton."

Joukot tuntevat kiitollisuutta johtajiaan kohtaan. Se kuvastuu myös poliittisten liikkeiden nimissä. Puhuitaan marxilaisista, poujadisteista ja leninisteistä. (Meillä mm. tannerilaisista, leskisläisistä, skogilaisista, simonisteista, paasiolaisista, IR)

Johtajisto, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet lujittavat yhä sen valtaa, hallitsee liikkeen rahavaroja.
Aluksi on usein tapana, että johtajille maksetaan samaa palkkaa kuin heidän johtamansa joukon keskimääräinen palkkataso on, mutta tästä periaatteesta luovutaan hyvin pian.

Rahavarojen lisäksi johtajat voivat käyttää puolueensa lehdistöä oman etunsa ajamiseen. Sen avulla he voivat julistaa massoille mainettaan ja tehdä nimensä tunnetuiksi. Johtajisto hallitsee aina lehdistöä, vaikka joukoilla olisikin nimellinen oikeus valvoa sitä.

Johtajiston omassakin suhtautumistavassa tapahtuu muutoksia: ns. sielullinen muodonvaihdos alkaa.
Nuoruuden innon kadottua ja uskon puolueen oppiin alkaessa heiketä johtajat eivät kuitenkaan halua luopua saavuttamistaan asemista. Porvarillisista piireistä peräisin olevat johtajat eivät yksinkertaisesti voisi palata takaisin. Työväen keskuudesta lähteneiden johtajien paluu tehtaaseen olisi hyvin usein vaikeata ja merkitsisi elintason huomattavaa alenemista.

Johtajat alkavat samaistaa itsensä ja puolueensa. Jokaista asiallistakin hyökkäuystä he pitävät henkilökohtaisestiu itseään vastaan suunnattuna."Puolue - se olen minä" -ajattelu alkaa rehoittaa. 

Tosiasiallisesti tällaiset psykologiset muutokset liittyvät demokratian kehitykseen. Kansanvallasta on tullut bonabartismia. Demokraattisesta hallitustavasta on tullut itsevaltiasta, mutta se ei enää voi perustua jumalallisiin oikeuksiin eikä vallanperimykseen. Sen perustana on kansa. Sana bonabartismi johtuu Napoleonista, joka oli uuden kansanvallan taitava käyttelijä.

Bonapartismin tekniikkaan kuuluvat usein suoritettavat kansanäänestykset, jotka päättyvät poikkeuksetta niiden toimeenpanijain eduksi. Niihin liittyy kuitenkin tuskin koskaan todellista mielipiteen muodostamisen vapautta eivätkä ne siten myöskään ilmaise kansan todellista tahtoa.

Jokaisesta oppositiosta tulee epädemokraattisia. Bonapartistinen johtaja on erehtymätön, koska miljoonat äänestäjät eivät voi erehtyä. "Bonapartismi tunnustaa kansan tahdon niin voimakkaaksi, että se antaa sille oikeuden itsemurhaankin."

Johdossa ilmeneviä harvainvaltaisia pyrkimyksi on pyritty vastustamaan, mutta siinä ei ole onnistuttu. Mikään keino ei ole ollut riittävä, jotta se olisi estänyt harvainvallan muodostumisen. Perussyy on organisaatio itse ja siihen liittyvät tendenssit.

Vanhat johtajat istuvat tiukasti paikoillaan nuorten johtoon pyrkivien ponnistellessa heidän valta-asemansa murtamiseksi. Puolueiden historian sisin tunnusmerkki on ikuinen taistelu nuorten parantumattoman idealismin ja vanhojen parantumattoman vallanjanon välillä.

Vain johtajien välinen valtataistelu tarjoaa joukoille ainoan mahdollisuuden vaikuttaa organisaation johtoon. Valtataistelu voi johtaa siihen, että jokainen taisteleva osapuoli alkaa tavoitella joukkojen tukea.

Tällainen mahdollisuus on kuitenkin pelkästään teoreettinen. Sillä taistelu merkitsee vain, että entiset johtajat vaihtuvat uusiin. Varsinaiset joukot ovat yhtä kaukana vaikutusvallasta kuin aikaisemminkin. Joukot eivät nielaise johtajiaan, vaan nämä nielaisevat toisensa. Jos johtajat ovat yksimielisiä, ne voittavat aina massan.

Näin siis kirjoitti sveitsiläis-italialainen tutkija, jonka tarkastelun kohteena olivat erityisesti Saksan sosialistiset puolueet. Suomalaisten on aiheellista syventyä pohtimaan, soveltuvatko Michelsin havainnot meikäläisiinkin olosuhteisiin vai ovatko ne meille täysin vieraita."

Hedelmistään puu tunnetaan

Kolme suurta ja pari-kolme pienempääkin suomalaista puoluetta on nyt pitänyt puoluekokouksensa. Tässä yritetään arvailla, mihin suuntaan Suomea viedään. Puoluekokouspuheet ovat tietynlaisia "selfieitä", omakuvia jotka joskus onnistuvat mutta saattavat jättää paljon arvailujenkin varaan.

Suomen tilanteeseen vaikuttavat entistä enemmän kansallisten rajojen ulkopuolella tehdyt päätökset, sekä suoraan että  jatkuvan tapahtumien ja informaatiovirran kautta. Euroopan Unioni tarkoittaa monissa asioissa käytännön ratkaisuja ja valintoja, joissa kansalaisen asemaan toimijana ja kuluttajana vaikutetaan.
Unionia laajemmatkin kokonaisuudet ovat läsnä tietovirrassamme ja sen mukana tapahtuvassa mielipiteenmuodostuksessa. Ukraina, NATO, Lähi-itä, Nigerian väkivaltaiset nuoria sieppaavat uskontoterroristit, ilmastomuutos, huippu-urheilu, luonnonmullistukset. Jo hetken istumalta tulee mieleen kirjo tapahtumia ja todellisuutta, joka vaikuttaa ajatteluumme, elämäämme, ratkaisuihimme.

Jos Suomen poliittista tilannetta arvioi, niin nyt on hyvä aika katsoa taaksepäin. Kataisen ja Vanhasen hallituskaudet sitten vuodesta 2007 vaikuttaisi merkittävältä jaksolta.Ryhdyttiin elämään tätä toivon aikakautta, jota nyt voimme arvioida jo tulostenkin pohjalta. Olen kirjoitellut blogeja koko tämän kauden ja yrittänyt löytää niitä vaikuttavia ydinkysymyksiä, joilla elämänmenoomme on merkitystä.
Toivon kausi alkoi hyvässä taloustilanteessa. Valtion budjetti näytti ylijäämää ja alkoi olla varaa resurssien lisäämiseen palveluihin ja jo luotuihin turvarakenteisiin. Sosialidemokratia jäi muutamalla tuhannella äänellä oppositiopuolueeksi ja alkoi Vanhasen ja Kataisen yhteisen politiikan kausi.

Ensimmäisiä asioita olivat veronalennukset metsänomistajille ja yrityksille. Ei kestänyt kuin muutaman kuukauden, kun valtiontalous alkoi kääntyä pakkaselle. Ensimmäiset huonot uutiset taisivat yllättää toivo-kampanjansa käynnistäneen kokoomuksenkin. Maailmanlaajuinen talouden alamäki oli alkamassa - tai oli alkanut jo muutama vuosi aikaisemmin. Kansainvälisessä pankkitoiminnassa ryhdyttiin tekemään rahalla rahaa, luomaan uusia odotusarvoja. Mukaan lähtivät eurooppalaiset pankit uusien investointivisioiden muodossa. Oliko Euroopan investointipankilla tässä joku rooli? Suomesta oli silloin Sauli Niinistö Euroopan Keskuspankin investointipankin keskeisiä toimijoita.

Euroopan Unioni on ottanut jo muutaman vuosikymmenen askeleita konservatiiviseen, uusliberalistisilla painotuksilla terästettyyn suuntaan. Tämä linja on ollut näkyvissä viimeistään jo 1970-luvulta lähtien. Komission ja parlamentin rakenne on saattanut antaa viitteitä moniarvoisuudesta, mutta päätökset on muovailtu ministerineuvostoissa vahvan oikeistoedustuksen turvin.

Ideologinen ristiriita ja vastakkainasetelu tiivistyy lopulta aina siihen, kehitetäänkö Eurooppaa ja sen kansallisvaltioiden politiikkaa yksityisen vai yhteisen intressin pohjalta. Yritys- ja pankkivetoisuus suljettuine rakenteineen, omistukseen perustuvine päätöksentekoelimineen ja yksityiseen etuun, tulokseen pohjautuvine lähtökohtineen on tähän saakka ollut Euroopan Unionin kaikenkattava lähtökohta.

Valtioiden velkaantuminen on sekin seurausta tästä lähestymistavasta - pääosin  porvarienemmistöiset hallitukset - ei kuitenkaan yksistään - ovat kiirehtineet takaamaan työpaikkojen ja kasvun toivossa mitä mielettömimpiä suunnitelmia ja hankkeita. Finanssipolitiikan karkaaminen käsistä muodosti lopulta käänteen, kun rahalla ja siihen liittyvillä odotusarvoilla pelaaminen johti uskalluksen loppumiseen romahdukseen. Nuo odotusarvot ovat takauksien ja vastuiden muodossa nyt eurovaltioiden maksettavana. Jos siinä onnistutaan, on astuttu taas uskomattoman pitkä harppaus kohden lisääntyvää eriarvoisuutta. Uskomattomia riskejä ottaneet saavat toteutettua unelmansa.

Valtiot ovat kaikkialla säästöohjelmien kuristusotteessa. Euroopan Keskuspankki suhtautuu erityisen nihkeästi valtioiden hankkeiden suoraan rahoittamiseen, vaikka sillä on välineet muutoksen käynnistämiseen. Haluttomuutta on perusteltu sillä, että tämä saattaisi johtaa hölläkätiseen talouspolitiikkaan. Pelko on sikäli ontuva, että juuri vastakkainen finanssipolitiikka - siis nykyinen - johti tähän nyt jo liian pitkään jatkuneeseen kriisiin. Valtioiden velkakirjojen ostaminen suoraan ja liikkeellepantavien hankkeiden tukeminen tätä kautta  merkitsisi oven avaamista sosialidemokraattiselle politiikalle Euroopassa - ja se halutaan välttää viimeiseen saakka. Nyt kun eurovaaleissa konservatiivinen enemmistö liberaalien tuella on varmistettu, on pelättävissä jo sairaaksi osoittautuneen politiikan jatkuvan.

Unioni vaikuttaa laajasti kansalliseen politiikkaan. Tätä kirjoitettaessa käynnissäolevat "minihallitusneuvottelut" ovat kamppailua viime vuosikymmeninä luodun hegemonisen konservatiivisen linjan jatkumisesta. Käänne ei taida nykyisellään onnistua enää pelkästään yhdessä euromaassa. Täytyy vain toivoa että nämäkin neuvottelut avaavat sitä käynnissä olevaa ideologista vastakkainasettelua, jota erilaisella disinformaatiolla pyritään peittelemään.

Kataisen valtakauden alkukautena esiinnousseet korruptiiviset menettelytavat näyttävät jo unohtuneen,  vaikka itse perusasia, yksityiseen intressiin perustuva politiikan rahoittaminen ja yritys tätä kautta sivuuttaa kansan keskeiset tarpeet on edelleen yhtä hyvin mahdollista kuin ennenkin. Ilmoitustulojensa kanssa kamppaileva ja sen varassa elävä media on parhaansa mukaan pitänyt yllä yksipuolista poliittista ilmastoa - sponsoreiden tavoitteitahan ei sovi kyseenalaistaa. Sosiaalisen median kautta pulpahtelee kuitenkin myös vaihtoehtoisia lähestymistapoja ja esimerkkejä vähän laajakatseisemmasta yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Työstäkin pitäisi tässä kirjoittaa. Nuorisotakuu osoittautui sinänsä hyviksi toimenpiteiksi, mutta sellaista turvaa jonka varaan voi perustaa perheen ja suunnitella tulevaisuuttaan se ei ole luonut. Joku voi sanoa että ei ollut tarkoituskaan. Silloin kyllä nimen olisi pitänyt viitata johonkin muuhun kuin takuuseen.  EK näyttää Häkämiehen suulla vaativan työpaikkojen luomista parisataa tuhatta yksityiselle sektorille, mikä kaiketi tarkoittaa palkkojen kehittämistä vapaaehtoistyön suuntaan ja yhteisten resurssien kierrättämistä yritysten kirjanpidon kautta. Siitä, että syntyykö työpaikkoja, ei ole minkäänlaista takuuta - pelkkä odotusarvo sekin. Julkiselle sektorille olisi mm. Kuntaliiton varatoimitusjohtajan Kietäväisen mukaan luotavissa toistakymmentätuhatta työpaikkaa valtion 150. miljoonan euron satsauksella.
Vanhuspalvelulaki saatiin kuitenkin aikaan. Maria Guzenina-Richardsson taisteli kaikkein kovimmat väännöt tämän lain aikaansaamiseksi, mutta joutui median, erityisesti Suomen Kuvalehden mollattavaksi. On omalla tavallaan paradoksi, että yhden pysyvimmistä yhteiskunnallisista sosiaalisista uudistuksista aikaansaanut ministeri joutuu lähtemään tehtävästään kesken hallituskauden.

Hedelmistään puu tunnetaan, sanotaan suuressa kirjassakin. Takana on seitsemän laihaa vuotta, muutosta ei ole näkyvissä. Toivoa ei ole näkynyt. Olisi muutoksen aika, jos potilas saadaan vielä hereille tästä koomaa muistuttavasta tilanteesta. Toipuminen ja voimaantuminen viime vuosien suoneniskuista tulee kuitenkin kestämään pitkään - todennäköisesti liian pitkään ainakin ikäihmisen näkökulmasta.

Poliittisesta hajuttomuudesta ja - mauttomuudesta

Luonto-ohjelmia katsellessa tulee havainneeksi, kuinka vastasyntyneet ja muuten puolustuskyvyttömät eläinten vasat, varsat ja karitsat painautuvat maahan jotta petoeläimet eivät niitä havaitsisi. Kaiken lisäksi ne erittävät mahdollisimman vähän hajuja, omaavat ympäristöön sopeutuvan suojavärin eivätkä edes ääntele jotta niitä ei havaittaisi. Tuo itsesäilytyskeino näyttää toimivan. Parhaiten menestyvät ne jotka omaavat parhaat suojautumiskeinot.

Ihminen eroaa eräässä suhteessa eläinkunnasta, nimittäin tietoisuutensa osalta. Kasveilla on havaittavissa biologinen elämä, mutta ei juurikaan ulkoista tietoisuutta. Eläinkunnassa elämä ulottuu myös ulkoiseen tietoisuuteen. Ihminen on sen lisäksi tietoinen itsestään, menneisyydestään, jossakin määrin myös tulevaisuudestaan ja sen ennakoitavuudesta. Lajiolentona ihminen pystyy myös muokkaamaan oppimisen ja osaamisen muodossa elinympäristöään elämälle otollisemmaksi. Kuinka laajasti tämä ulottuu oman elämän ulkopuolelle, sukuun, elinpiiriin, toimintakulttuuriin, kansakuntaan tai jopa koko ihmislajiin, siinä suhteessa on ihmistenkin keskuudessa suuria eroja. Reagoimista ihmiselle tyypillisellä tavalla oman elämänpiirinsä muokkaamiseen kutsutaan – yllätys, yllätys – politiikaksi.

Kun nyt puhutaan poliittisista virkanimityksistä ja niiden haitallisuudesta, ollaan tietenkin aralla alueella. Kysymys ei ole ainoastaan jonkun puolueen jäsenkirjasta, vaan tavasta suhtautua omaan ja ympärillä olevaan elämään, ihmisyyteen, kansalaisuuteen ja yhteiskuntaan. Paluu vaistopohjaiseen, eläimelle tyypilliseen toimintatapaan on mahdotonta; vanhan testamentin mukaan kerubit vartioivat paratiisin portilla tulisin miekoin estäen ihmisen pääsyn takaisin tuohon rajoitetun tiedostamisen ehkä autuaaseen tilaan.

Puolueettomuudella, epäpoliittisuudella, neutraalisuudella, muodollisella koulutuksella ja tieteellisellä lähestymistavalla on meidän kulttuurissamme merkityksellinen asema. Se merkitsee vihreää valoa vaativiin tehtäviin, vastuunottoon, arvostettua muodollista asemaa yhteiskunnassa.

Sosialidemokraatttisessa liikkeessä on aina puhuttu myös ns. koetellusta kansalaiskunnosta. Se on tarkoittanut osallistumista useimmiten järjestöpohjaisesti toteutettuun toimintaan, kasvamista yhteisöön, aktivoitumista tiedon ja tietoisuuden lisääntyessä ja vihdoin vastuunottoa useimmiten yhä vaativammista tehtävistä. Tätä ponnistelua on myös liikkeessä aina arvostettu, mm. tunnustukset ansiomerkkien ja mitalien muodossa on jaettu osoituksena ja arvonantona pitkäjänteisestä, sitkeästä ja laadukkaaksi todetusta toiminnasta. Näyttää myös siltä että mitä vähemmän osallistutaan, sitä heikommaksi ja ohuemmaksi painuu yhteiskunnallinen tietoisuus. Ei ole sattumaa, että yhteiskunnallisesti tiedostamattomista ihmisistä todellakin tulee vain ulkoisella tietoisuudella varustettua ”vaalikarjaa”.

Pitkään elämässä mukana ollut tulee ilmaisseeksi yhteiskunnallisen tahtotilansa ja poliittisen suuntautumisensa lukemattomia kertoja ja tavan takaa erilaisissa yhteyksissä elämänsä varrella. Se tarkoittaa sitä että astuu esiin silloin kun sen tarve on ilmeinen ja tekee sen pelottomasti, vastuulisesti ja avoimesti. Virallisesti pidetään myös hyvänä ja oikeana sitä, että kansalainen ilmaisee tämän tahtotilansa myös vaaleissa olemassaolevien puolueiden ja poliittisten ryhmien kautta. Vaali on salainen ja kaikille yhtäläinen, mutta vaaleihin ehdokkaaksi asettuva ilmaisee jo poliittista väriä ja suuntaa. Useimiten nuo ihmiset ovat kokeneita, kanssaihmistensä arvostamia ja näiden esille nostamia kansalaisia.

Poliittisten virkanimitysten vastakohtana ja yhtä lailla toimivana elementtinä on poliittinen syrjintä. Puolueen jäsenkirjan voi pitää visusti pöytälaatikossa ja esiintyä neutraalina, epäpoliittisena toimijana, mutta esimerkiksi sosiaalisessa mediassa esitetyt mielipiteet tai kavereiden valinta antavat viitteitä poliittisesta suuntautumisesta. Nämä eivät tulevaisuudessa ole vähämerkityksellisiä asioita. Väärään viiteryhmään kuuluminen heikentää mahdollisuuksia päästä tehtäviin, etenemistä työuralla ja jopa töihin pääsemistä ylipäätään. Ihan viime vuosiin saakka on mm. Saksassa ollut käytössä ns. ”Berufsverbot”, joka on estänyt tietyn poliittisen suuntauksen omaavilta nimityksen virkoihin. Monen kohdalla anonymiteetti, nimimerkin suojassa esiintyminen on varmasti perusteltua, kun ajatellaan vääränlaisen poliiittisen mielipiteen ilmaisemista vaikkapa työyhteisössä. Pelko tärkeän yksityisyyden menettämisestä – jota mm. salaisuuden periaate vaaleissa edustaa – on siksi vakavasti otettava tosiasia.

Kun siis nyt puhutaan luopumisesta poliittiista virkanimityksistä, niin todennäköisesti se tarkoittaa esimerkiksi pääsyn vaikeutumista yhteiskunnan ja muihinkin ammatillisiin palvelutehtäviin niiltä, jotka ovat kaikkein pontevimmin ja avoimimmin olleet ajamassa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista vahvistamista ja jotka yhteiskunnallisessa toiminnassa saamiensa kokemusten pohjalta tiedostavat yhteisen turvallisuuden, yhdenvertaisuuden, perusturvan, peruskoulun ja peruspalvelujen merkityksen. Hajuton ja mauton poliittinen eläin selviää tässä eloonjäämiskamppailussa paremmin kuin koeteltua kansalaiskuntoa yhteiskunnallisessa toiminnassa hankkinut. Nöyristelystä, omista ajatuksista luopumisesta ja epäinhimillisiinkin olosuhteisiin sopeutumisesta tulee hyve josta palkitaan.

Joissakin yhteyksissä olen kuullut toimittavan niin, että hakijoiden nimet paljastetaan vasta papereiden perusteella tehdyn päätöksen jälkeen. Jonkinlaisen suoja sekin valintavaiheessa tarjoaa, mutta poliittinen hajuttomuus ja sen edellyttäminen alkaa muistuttaa saman tien myös poliittista mauttomuuta.

Keskustelu poliittisista virkanimityksistä ja niistä luopumisesta paljastaa omalla, paradoksaalisella tavallaan sen, kuinka vaikeaa on kasvaa erilaisen mielipiteen suvaitsemiseen, eri tavalla ajattelevan ja toimivan ihmisen hyväksymiseen ja miten vaativa asia on toteuttaa demokratiaa elämäntapana. Pidän traagisena myös sitä, että juuri ne ominaisuudet – kuten tietoisuus menneisyydestä, tulevasta, itsestä ja kanssaihmisistä, oikeasta ja väärästä, itsestä ja koko lajista – uhkaavat muodostua tabuiksi, kielletyiksi ulottuvuuksiksi vielä tänäänkin, kohta sata vuotta täyttävässä Suomessa. 

Lisäys 28.11. 2013:
Se että perustuvatko poliittiset virkanimityksen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten kommunististen puolueiden tapaiseen nomenklatuuraan, sitä pitää selvittää kaiketi tapauskohtaisesti. Jos nimitys tehtävään tapahtuu virkaiän, pelkän muodollisen, usein aivan toisenlaisissa olosuhteissa hankitun koulutuksen, ulkonäön, fyysisen koon tai oletetun julkisuuskuvan mukaan, pitäisin noita ilmiöitä poliittisen nimityskulttuurin epäproduktiivisena puolena. Koeteltu kansalaiskunto, luovuus ja todettu onnistuminen ratkaisuissa, eettinen selkeys ja korkea moraali olisivat minun mielestäni niitä oikeita ja hyväksyttäviä perusteita tehtävään valitsemiselle. Suuret ja yhä kasvaneet palkkaerot saavat puolestaan saalistajat, omistamiseen ja hamuamiseen turvallisuutensa rakentaneet terävine kyynärpäineen ja pyrkijälle tyypillisine asenteineen liikkeelle. Niillehän on tyypllistä se, että jokaisella varkaalle on omat työkalunsa. Roomalainen ilmaisu "Primus inter pares" - paras vertaistensa joukossa - sopii mielestäni aika hyvin tunnukseksi oikealle ja kestävälle nimityspolitiikalle. 
Pohjimmiltaan on kysymys rationaalisesta tai irrationaalisesta suhteesta  autoriteettiin.  Lainaan tähän Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan opettajaani Erich Frommia:

"Mutta on olemassa vielä toisenlainen, rationaalinen autoriteetti, jolla ymmärrän kaikkia niitä autoritetin muotoja, jotka perustuvat pätevyyteen ja tietoon, jotka sallivat kritiikin ja jotka luonnostaan pyrkivät poistamaan tendenssejä, jotka perustavat suhteen alistumiseen ja alaisuuteen ja jotka perustuvat ihmisen  todennettuun pätevyyteen esimerkiksi ammatissa. Kun olen laivassa ja kun kriittisessä tilanteessa kapteeni jakaa käskyjään, silloin en edellytä mitään keskusteluja hänen kanssaan. Seuraan hänen ohjeitaan, koska ymmärrän ja minulla on perusteita otaksua että hän on pätevä. Kun etsin pätevää lääkäriä, silloin tunnustan hänen rationaalisen autoriteettinsa, koska olen vakuuttunut, että hän ymmärtää jotain ammatistaan ja minun on sen vuoksi suuntauduttava hänen ohjeittensa mukaan. Dynaamisesti katsottuna tässä on kysymyksessä täysin toisenlainen autoriteetti kuin irrationaalissa autoriteettisuhteessa, joka perustuu kokonaan toisenlaisiin motiiveihin ja tehtäviin ja jolla on kokonaan toisenlaisia vaikutuksia."
(Die moralische Verantwortung des modernen Menschen (Modernin ihmisen maraalinen vastuu) Erich Fromm, 1958a, kootut teokset osa 9, "Sozialistische Humanismus und hunmanistische Etik"  (Sosialistinen humanismi ja humanistinen etiikka) 1981 Deutsche Verlagsanstalt, käännös IR)

Mahdoton voi olla mahdollista

Ajan tendenssejä: perussuomalaisten nousu gallupeissa ja sen johdon ilmeinen suuntautuminen eduskuntavaalien jälkeen yhteistyöhön kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän ajatuspajoista parin viikon välein nouseva, yleistä mielipidettä kuohuttava ja mediaa porvarillisen mielikuvamaailman työstämiseen suuntaava julkinen keskustelu; kokoomusnuorten puhtaaksiviljeltyä porvarillista ja populistista visiointia avaava periaateohjelma. Yhteenvetona näistä ajan ilmiöistä voi sanoa, että niissä maalailtu maailmankuva ja yhteiskunnallinen tilanne voi hyvinkin toteutua - valitettavasti.

Julkisten palveluiden kaupallistaminen on jo – kiitos EU:n vapaata kilpailua ja yritysmaailmaa suosivan rakennepolitiikan – mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteutumassa. Hallinnoltaan suljettu ja läpinäkymätön, voittoa omistajalleen tuottava palveluiden tuottaminen on jo nyt asetettu ”samalle viivalle” julkisen, hallinnoltaan avoimen, voittoa tavoittelemattoman ja tuloksenaan välitöntä elämänlaatua tuottavien palveluiden kanssa. Kaikki kolme tämän hetken suurinta gallup-puoluetta suhtautuvat tähän asetelmaan joko sitä suosivasti tai vähintäänkin kritiikittömästi.

Kilpailun edellytyksiä on perussuomalaisten johdon mielestä parannettava edelleen työn sivukuluja karsimalla. Se tarkoittaa lakisääteisen sairausvakuutuksen, työttömyysturvan ja työeläkerahastojen kartuttamisen heikentämistä mm. nostamalla lakisääteisen eläkkeellepääsyn alarajaa. Keskustan piirissä vielä kolme vuotta sitten kehiteltiin jopa yhteiskunnan ressursseja riistäviä, korruptiivisia muotoja yritystoimintaan. Kansanvaltaisessa järjestelmässä ei ole pidäkkeitä joilla tämä yhteistä vastuunottoa romuttava ja seulan lailla hämäriin odotusarvoihin ja hankkeisiin vuotava kehitys olisi pysäytettävissä saati sitten käännettävissä yhteistä sektoria vahvistavaan, produkltiiviseen suuntaan.

Kiihotus kansanryhmää vastaan herättää muka vastarintaa Kokoomuksen sisälläkin – mutta onko sille selkeitä perusteita? Kysymys ei ole ainoastaan sananvapaudesta, vaan etniseen tai yhteiskunnalliseen  taustaan ja sen mukana poliittiseen mielipiteeseen ja arvomaailmaan suhtautumisesta. Muutama vuosi sitten Kokoomus otti työväenliikkeen arvomaailmasta nousevia käsitteitä ja ilmaisuja vaaliteemoikseen ja sitä on jatkettu tänäkin vuonna SDP:n Forssan ohjelman uustulkinnoilla mm. työpäivän pidentämisellä satakymmenen vuotta sitten asetettujen linjausten suuntaan. Tämä semiproletaarisuus on tuttua Euroopan historiasta jo 1930-luvulta. Se johti äärimmäisyyksiin menneeseen työväenliikkeen poliittiseen sortoon. Jopa sosialismin sanan liannut kansallissosialistinen liike sai sitten seuraa ns. reaalisosialismista, jolle sillekään totalitaarinen toimintatapa ei ollut vierasta. Kansanvaltaan, ihmisten yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin oikeuksiin rakentava politiikka näyttää joutuvan säännönmukaisesti näiden ihmisillä tehtävien kokeilujen kohteeksi ja uhriksi.

Työelämän ”vapauttaminen” kaikesta sääntelystä, ammattiyhdistysliikkeen toiminnan torpedoiminen, työelämän demokratisoinnin sulkeminen kokonaan pois tavoitearsenaalista merkitsee anarkian ja sekasorron nousemista työelämän keskeiseksi toimintapiirteiksi. Tässäkin suhteessa pelko on hiipimässä aktiivisessa työiässä olevan kansalaisen luonteenpiirteistöön, sen yhdeksi strategiseksi motiiviksi. Älä ilmaise mielipidettäsi! Yhteiskunnallinen, kriittinen ajattelu on vaarallista! Ole epäpoliittinen, hajuton ja mauton! Hyväksy kanssaihmisen riistäminen ja maksumieheksi asettaminen ikävänä realismina! Ihmisoikeuksien julistaminen ja rohkea käyttäminen iskee suoraan urakehitykseesi ja toimeetuloosi! Ihmisen vapauttaminen työelämässä - siis työn vapauttaminen - on jotakin kokonaan muuta kuin nämä tämän päivän ajankuvaan kuuluvat kaavailut.

Goethen ”Faust” kuvaa sitä ihmiselle tällaisissa olosuhteissa tarjoutuvaa toista mahdollisuutta. Se tarkoittaa arvokkaan elämän (Himanen!) periaatteiden heittämistä romukoppaan, ulvomista susien mukana ja aktiivisen mukanaolijan roolin omaksumista. Kansanliikkeen – tuhovoimaisen sellaisen – nousemisesta on siitäkin historiasta esimerkkejä jopa viimeisen sadan vuoden ajalta. Tulee mieleen Itävallan ”Anschluss”, sen liittäminen osaksi natsi-Saksaa valtavien kansanjoukkojen hurratessa Wienin keskustassa. Tämän ajattelutavan voisi pelkistää ilmaisuun: parempi olla keskitysleirin vartijana kuin vankina.

Pessimistisen lähiajan tulevaisuuden maailmankuvan maalaaminen voi tuntua monesta rasittavalta. Kun maata ja kansakuntaa uhkaa vaara, uhkakuvatkin on rohjettava nostaa keskusteluun. Vaihtoehtoisten kehityssuuntien kuvaaminen ei ole tämän blogikirjoituksen tehtävä – sellaisiakin linjauksia löytyy tämän blogin aikaisemmista kirjoituksista.

Tänään mahdottomalta tuntuva voi olla todellisuutta jo huomenna ja mitä todennäköisintä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen - jos mielipidemittauksiin on uskomista. Demokratia ja hyvinvointivaltio voi puskuroida tuhovoimia vastaan ehkä pitkäänkin, mutta kun romahdus tulee, paluu yhteisen vastuun tielle vaatii jotakin hyvin poikkeuksellista. Sitä voi verrata metsään  eksyneen havahtumiseen, kun maisema lopulta kääntyy mielessä yhtäkkiä toisenlaiseen, oikeaan asentoon.

Ulos kaapista!

Vuoden alusta valituilla kunnanvaltuutetuilla, lautakuntien jäsenillä ja erilaisiin kunnallisiin edutus- ja päätäntätehtäviin valituilla alkaa kesän jälkeen ensimmäinen todellinen toimintakausi. Nyt rakennetaan vuoden 2014 talousarvioita, suunnitellaan tulevaa kunnallisen toiminnan eri tasoilla.

 

Mitä nuo tehtävät ovatkaan, valitut miettivät varmaan omaa rooliaan, mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan ja visioitaan ja tietenkin myös suhdettaan heitä äänestäneisiin.

Vastuun kantaminen vie – niin uskon - valtavasti henkistä ja fyysistäkin energiaa. Istuminen työpäivän jälkeen iltaisin kokouksissa, pitkien ja usein varsin teoreettisiksi jäävien esityslistojen ja liiteaoneistojen läpi kahlaaminen – saati sitten ajatuksellinen lukeminen - on sellaisenaan jo kova ponnistus, varsinkaan jos ei satu olemaan lukumies tai -nainen. Aineistoja tulee sähköpostissa, tietokoneenkin vieressä pitäisi ehtiä viivähtämään. Miten talletan kaikki nuo aineistot, miten järjestän poliittisen arkistoni ja ennenkaikkea: mitä voin ja osaan kertoa kannatajillerni tästä suuresta kokonaisuudesta?

Uskon monen valtuutetun aloittaneen poliittisen työnsä sellaisella ajatuksella että tämä homma hoidetaan mahdollisimman hyvin. Ratkaisumalleja oman aatteellisen taustan pohjalta haetaan ja niitä esitetään työn pohjaklsi myös luottamustehtävässä. 

Demokratiassa, jossa mukana on koko mielipiteiden ja valmuksien kirjo, usein käy kuitenkin niin että oma näkemys on yksi monien joukossa. Esitysten valmistelijalla on oma taustansa ja ilmeisesti vain keskeiset vaikuttajat, puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ja poliittisten ryhmien vastuuhenkilöt pääsevät toden teolla ja ainakin jossakin määrin vaikutamaan valmistelutyöhön. Valtuutetun ja lautakunnan jäsenen tunne on verrattavissa kuuta osoittavaan sormeen: oma tavoitteeni on yhtä kaukana tulossa olevasta ratkaisusta kuin kuuta osoittava sormi kuusta.

Pitkän kasvuprosessin perusteella oppii näkemään, mitkä ehdotukset ja ratkaisut vievät kohden haluttua päämäärää. Miten kertoa tästä äänestäjille, kannattajille ja suurelle yleisölle? Lisäksi asioiden keskeneräisyys ja luottamuksellisuus tuntuvat asettavan rajoituksia julkistamiselle, jos sellaista on tullut ajatelleeksi. Kokouksissa käytetyt puhenvuorot hukkuvat ajatusten ja sanojen virtaan, vuorovaikutussuhde niihin jotka ovat minut asialle laittaneet, tahtoo jäädä epämääräiseksi ja ohueksi ellei se sitten peräti katkea.

Kun katselen kunnanvaltuutettujen ja lautakunnan jäsenten esiintuloja omalla vastuualueellaan, ensimmäiseklsi yleisen tason vaikutelmaksi jää poliittinen mykkyys. Kovin usein vastuuseen asetettu ei löydä muotoa eikä sanoja ilmaistakseen tunteitaan ja vaikutelmiaan. Tehtävä edellyttäisi kuitenkin – uskon sen aavistettavan – suhteen pitämistä elävänä kannatajiin, äänestäjiin, ”kenttään” kuten on tapana sanoa.

Sanattomuudesta ja sanomattomuudesta pitäisi päästä säteilyyn ja säihkyntään!

Sosiaalinen media SOME, tarjoaa tähän aikaisempiin aikoihin verrattuna aika uskomattoman ja mahtavankin uuden mahdollisuuden. Valtuutetun ja kunnallisissa elimissä vaikuttavan kannalta tämä merkitsee ensimmäiseksi omien mielipiteiden arvostamista, niiden muistiinkirjaamista – ja julkistamista. Blogin pitäminen, Facebook- tai Twitter-tilin avaaminen ovat tänä päivänä niitä keinoja, joilla tullaan ulos kuoresta itsenäiseksi toimijaksi. Se merkitsee tiedon ohella myös tunnekokemuksen jakamista ja paremman eettisen pohjan luomista suhteessa kannattajakuntaan.

Ei ole väärin eikä haavoittavaakaan kertoa omista epäluulpoista, epävarmuudesta, ratkaisujen vaikeudesta, ei edes huonoiksi luokitelluista ajatuksista tai esityksistä. Uskon että on mahdollista luoda uudenlaisia vuorovaikutussuhteiat, jotka voivat osoittautua myös rikastaviksi ja ratkaisumalleja tarjoaviksi. Kannatuksen lisäksi kysymys on politiikkaan liittyvän mielikuvamaailman rikastamisesta. Poliitisen toimijan kannalta kysymys on myös oman työn täydellistämisestä, luvatulla tavalla loppuunsaattamisesta.

On siis tultava ulos henkisestä kaapista, avauduttava ja alettava tavalla tai toisella sädehtiä ulospäin. Se on vastuullista, sekä kannattajia että itseä rikastuttavaa. Se on demokratian soveltamista vaikuttajana olemisen elämäntapaan.

Yksityinen - yhteinen

Yhteiskunta on nimensä mukaisesti jotakin yhteistä. Yhteisöä voidaan toki katsella sekä yhteistä että yksityisestä näkökulmasta. Yhteisen tarkoituksena on palvella koko yhteisön etua.Kunta ja valtio yhteisöinä ovat aika pitkälle myös pakkoyhteisöjä. Sen tunnuksena niillä on esimerkiksi veronkanto-
oikeus ja yhteisön oikeudenmukaisuuden kannalta katsottuja etuoikeuksia kaavoituksessa, asuinalueiden rakentamisessa jne. Kuntaan tai valtioon on käytännössä pakko kuulua.  Yhteiseen etuun kuuluu se että tietyt kunnan tai valtion yksittäisten toimijoiden valinnat ovat luvanvaraisia. Yhteisen edun piiriin voitaneen katsoa kaikki se toiminta, jossa pidetään huolta siitä että kenenkään yksityistä etua ei aseteta muihin verratuna huonompaan asemaan.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä sinänsä yksinkertainen lähtökohta jää usein selvittämättä ja aiheuttaa suuren osan poliittisesta vastakkainasettelusta ja toistensa ohi käytävästä keskustelusta. Yksityisestä ja yhteisestä on tullut ideologinen raja-aita, koskeepa se sitten elinkeinoelämää, taloudellista hyvinvointia, palvelujen järjestämistä tai yhteisön hallinnollista kokonaisuutta.


Yksilön oikeuksien nimissä halutaan yksityisyyden ja omista lähtökohdista lähtevän ratkaisutavan lisäämistä. Itsemäärämisoikeuden nimissä hyväksytään hyvin itsekeskeisiä ja jopa narsistisia ratkaisu- ja johtamistapoja. Kanssaihmisestä pidetään huolta vain jos hänen toimintatapansa palvelee
yksilön reviirin ja päätäntäoikeuden ylläpitämistä ja säilyttämistä. Sosiaalipsykologiassa puhutaan tässä yhteydessä ehdollisesta rakkaudesta, mikä on autoritaarisen luonteenrakenteen keskeisiä - tosin ei ainoita - piirteitä.

Yhteisöllisyyden nimissä halutaan pitää huolta kaikista yhteisöön kuuluvista. Tämän ajattelu- ja motivaatiotavan taustalla on matriarkaalinen ehdottoman rakkauden periaate, joka näkyy parhaiten äidin ehdottomassa tavassa rakastaa lapsiaan ja pitää niistä huolta. Tuon periaatteen löytäjänä voidaan
pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, joka vaikutti 1800-luvun alun Sveitsissä. Matriarkaalisessa yhteisössä heikommassa ja puolustuskyvyttömässä asemassa olevaa ei uhrata oman menestymisen alttarille. Äiti menee usein mieluummin kuolemaan kuin hellittää tästä uskomattoman vahvasta rakkauden periaatteesta.

Kun yhteiskuntavastuusta puhutaan, niin silloin  tarkoitetaan yhteisön - vaikkapa Suomen - kaikkien jäsenten edusta huolehtimista. Tämä asettaa mm. työmarkkinaosapuolille suuria ja osin aivan uusia haasteita. Yhteinen etu on otettava huomioon yrityksen yhteiskuntavastuuta kehitettäessä. Työntekijät
on otettava uudessa hengessä mukaan yrityksen tuloksesta päätettäessä - sehän on kokonaisuudessaan syntynyt yrityksen työntekijäin  työn, arvonmuodostuksen tuloksena. Maksettujen palkkojen yli menevä osuus on myös tällä työllä tuotettua ja siksi työntekijöillä on laajan myötämääräämisen
muodossa yhteisöperiaatteeseen rakentuva oikeus mukanaoloon yrityksen tuloksen käytöstä päätettäessä.

Ammattiyhdistysliikkeessä yhteisvastuun huomioiminen edellyttää koko yhteisön hyvinvoinnin huomioonottamista. Kysymys ei ole ainoastaan yrityksen työntekijäin palkasta, vaan myös lapsista, sairaista, opiskelijoista, tutkijoista, työttömistä, vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Kun yhteiskunta
rakentuu palkkatyön periaatteen varaan, sillä on tästäkin syystä ehdoton vastuu kokonaisuudesta, yhteisestä hyvinvoinnista.

Solidaarisuuden käsite liittyy yhteiseen vastuuseen. Käsitteen taustalla oleva englanninklielinen sana solid (luja) viittaa vahvaan vakaumukseen yhteisten arvojen puolesta. Solidaarisuutta ylläpitäviä rakenteita ei ole yritysten erilaisesta tuottavuudesta huolimatta liiemmin kehitelty, vaikka tasausta tarvittaisiin käytännössä jokaisella työehtokierroksella. Lähes täysin automatisoitu ja uskomattomia voittoja tuottava virvoitusjuomatehdas ja sen muutama työntekijä ovat  kokonaan toisenlaisessa asemassa kuin terveellistä ruokaa pienillä katteilla työmaalle toimittava, omia taitojaan peliin laittava yrittäjä.

Miksi näin on, mistä oloja horjuttava tilanne oikein johtuu? Näyttää siltä että yksityisen ja yhteisen edun välistä eroa ja erilaisia motivaatiolähtökohtia ei ole riittävästi selvitetty. Erot kyllä tiedostetaan, mikä näkyy jopa hallituksen ministereiden, kunnan- ja kaupunginhallitusten ja valtuustojenkin keskusteluissa.

Yksityisen edun motiivaatiosta kasvava ratkaisumalli on  säännönmukaisesti toisenlainen kuin yhteisyyttä ja siitä lähtevää huolenpitoa edellyttävä toteutustapa. Raja ei kulje  työnantaja-palkansaaja-akselilla pelkästään. Kysymys on syvällä yhteiskuntaluonteessa olevasta ratkaisutavasta. Tässäkin suhteessa itsekunkin on tarkasteltava omaa lähestymistapaansa yksilön ja yhteisön välisistä arvolähtökohdista. Vaikka autoritaarisuus ja matriarkaalisuus eivät olekaan sukupuolisidonnaisia, niin typistettynä perhetasolle voitaisiin tässä sanoa vastakkain  olevan autoritaarisen, vain itsestään kiinnostuneen isän ja ja lapsista ja kotitaloudesta vaikeissakin olosuhteissa huolehtivan äidin.

Näiden orientoitumistapojen - luonteenpiirteistöjen -  välillä tässä ollaan suuntaa hakemassa.

Romahduksen vaara

Euroopan tulevaisuus on kaiketi ollut mielessä jo niillä toisen maailmansodan jälkeisillä vaikuttajilla, jotka initioivat uutta, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa maanosaa sodan rauniokasojen keskellä. Kansojen välinen viha oli syytä painaa pragmaattisesti ulos toiminnan ytimestä, oli aika ryhtyä rakentamaan harmoonisempaa ja tasapainoisempaa Eurooppaa. Kun tulevaisuudesta puhutaan, sodan ja tuhon mahdollisuus, samoin kuin äärimmäisyyksiin saakka ulottuvat loukkaukset ihmisarvoa ja kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan on syytä pitää mielessä. Ne ovat toisiaan ruokkivia uhkia ja päästessään täyteen berserkkimäiseen raivoon ihmisluontoon kuuluvaa pahuutta on lähes mahdotonta rauhanomaisin keinoin pysäyttää.

Eurooppaa on siis rakennettava yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi; demokratian asettama vaatimus hyvinvoinnille on hallinnon ja toimeenpanorakenteiden avoimuus. Vallassa olevien on oltava tietoisia vastuustaan kansanvaltaisesti valituille elimille ja vallankäyttönsä määräaikaisuudesta. Pitää muistaa että kilpailu on ahneiden sotaa, koskipa se sitten yksilön toimintaa tai kansojen keskinäisiä suhteita. Euroopan Unionin omaksumat suuret vapaudet ovat lähtökohtaisesti alisteisia demokratian ja rauhan periaatteille. Se tarkoittaa, että jos ihmisoikeudet ja olemassaolo joutuvat uhatuiksi, vapauksien tulkinnassa on haettava uusia, kestävämpiä ratkaisumalleja.

Kun tämän päivän Eurooppa lähtee tavoittelemaan yhteisöllisyyteen perustuvaa hyvinvointia, on viime vuosikymmenien aikana käynyt kuten huonosti onnistuneessa ampumahiihdossa. Paukut eivät ole osuneet ja on päässyt syntymään miljardien eurojen ja minuuttien sijasta vuosien takamatka ennenkuin on edes päästään neutraalille lähtöviivalle. Katolinen perhekeskeinen hyvinvointiajattelu ei ole synnyttänyt pohjoismaisen ajattelutavan mukaista visiota kansalaisten hyvinvointia ylläpitävistä palveluista ja yritysten toimintaa tukevasta infrastruktuurista. Yhteinen hyvinvointi ei ole mahdollista ilman yhteistä vastuunottoa. Eurooppalaisten vapauksien tulkinta on puolestaan johtanut yhteisen sektorin vähättelyyn ja alasajoon. Edellytyksiä on luotu yrittämisen vapaudelle, sen rahoitukselle ja tuelle. On tultu rajalle, jossa eurooppalaiset perusarvot, rauha ja demokratia ovat ilmiselvästi uhattuina.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa voi vain viitata vapaan ja rajoittamattoman yritystoiminnan aiheuttamiin ylilyönteihin keinottelutalouden, oman voiton tavoittelun, epäterveen kilpailun ja aidon yhteisen intressin aliarvioimisen tiellä. Pohjoismainen, kansanvaltainen ja kaiken lisäksi hyvinvointia generoiva malli ei ole nousut sille kuuluvaan asemaan eurooppalaisessa politiikassa. Tehtyjen taloudellisten virheiden seurauksena kestää vuosikymmeniä ja menetetään kokonaisia sukupolvia ennenkuin ollaan edes lähtöviivalla jossa ryhdytään kokoamaan ja kasvattamaan yhteisiä voimavaroja. Paradoksaalista on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen ei näytä kuuluvan hengeltään konservatiivisen Euroopan agendaan. Kansanvallan edusmiehet katselevat aidanraosta ulkopuolelta kuinka resursseja julkisista palveluista vähennetään ja kuinka globaalit kilpailijat tekevät voittoja vaivin kootuilla yhteisillä varoilla.

Poliittisesti kansallismieliset liikkeet ovat jo nyt nousseet eri puolilla maanosaa ja alkuperäisiä Euroopan yhteisön arvoja uhkaaviksi voimiksi. Olisiko palattava takaisin kansallisesti sulkeutuneeseen Impivaaraan ja lopetettava yhteisen, koko maanosaa kattavan rakenteelliseen hyvinvoinnin tavoittelu? Tämä on se hinta jonka Eurooppa joutuu maksamaan konservatiivisille arvoille - ja markkinaliberalismille sen yhtenä osana – vuosikymmeniä ohjatusta politiikasta. Sen ainoa moraalinen – samoin kuin kansallismielisten ja populististen liikkeidenkin - oikeutus perustuu vaaleissa saavutettuun menestykseen. Tässä suhteessa vastuu palautuu kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen osaamiseen. Valinnat eivät ole vahvistaneet yhteistä turvallisuutta, mielenosoitukset käyvät yhä uhkaavimmiksi. Kun tuli on irti yhtaikaa monessa eri paikassa, on tulimyrskyn vaara koko ajan olemassa. Ovatko korjausliikkeet näillä poliittisilla voimasuhteilla ylipäätään mahdollisia?

Euroopan poliittisten johtajien valtaenemmistön katsantotapa on suhteessa uudistumiseen edelleen entisen, jo nyt suureen katastrofiin johtaneen muutoksen osalta ennallaan. Toisenlaisiakin ajatuksia ja ehdotuksia on esitetty, mutta esityslistalle - puhumattakaan toimenpiteisiin ryhtymisestä- ne eivät ole yltäneet. Maltillisten Euroopan tulevaisuutta kuvaavien sanakäänteiden takana on yritys pitää ehdottomasti ja peräänantamattomasti kiinni aiemmin valitusta linjasta. Mutta kun mun myrsky tulee, niin maltillisuus katoaa ensimmäisen rysähdyksen myötä ja samalla katoavat myös rauha ja demokratian rippeetkin.

Shakissa voi tehdä ehkä muutaman, väärän ja huonosti perustellun siirron - ja saattaa siitä huolimatta hyvällä onnella voittaa pelin. Ennen pitkää virheet kasautuvat kuitenkin niin suuriksi että häviötä ei voida enää välttää.

En ole iloinen todetessani vertauksen shakkipeliin sopivan myös  seuraavan Euroopan tulevaisuutta koskevaan todennäköisyyteen: romahdus on varteenotettava eurooppalainen tulevaisuudenkuva.

Lehteä kääntämässä?

Hallituksen riihet ja puolivälineuvottelut ajautuivat työntekijäpuolen kannalta joksenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.Puolivälineuvottelujen tulosta kai voidaan pitää nykyoloissa kutakuinkin siedettävänä – ainakin siinä mielessä että sen pohjalta ei taideta vielä barrikadeille nousta. Tunnelmaa kuitenkin synkistää hallituksen paketin syntymistä edeltäneet työmarkkinaneuvottelut ja niiden ajautuminen avoimeen ja pysyvältä näyttävään ristiriitaan.

Tämä tarkoittaa SAK:ssa järjestöllisesti sitä, että konsensuksen ja kasvun politiikkaa hillitysti ja eleettömästi edustanut Lauri Lyly sai loppua lähenevän ammattiuyhdistysuransa päätteeksi työnantajapuolelta turpiinsa. SAK:n työ- ja elinkeinojohtaja Matti Tukiainen, työllisyyttä ja kestävää kasvun toimintaa johtava eturivin toimija sai oikein pääministerin suusta kuulla puhuvansa puppua, mitä tulee EK:n johtajan Häkämiehen ja hallituksen kokoomusjohdon suhteisiin ja strategisiin neuvotteluasemiin tässä hektisessä tilanteessa. 

Voi olla, että kronologisesti katsottuna johtaja Tukiainen olikin vailla tarkkaa tietoa kavereiden yhteisistä kaavailuista. Kun kuitenkin mustetaan että vielä kolme kuukautta sitten Häkämies toimi keskeisissä ministeritehtävissä, niin ei voitane välttää ajatusta, että nyt toteutettiin yhhdessä luotua strategiaa yritysten tukien ja veronalennusten osalta. Kun näiden herrojen sanotaan toimivan muutenkin aika yksituumaisesti, voi syntyneiden linjausten katsoa perustuvan selkäydintasolla toimivaan yhteiseeen vakaumukseen. Sen eteenpäinviemisessä ei ilmeisesti tarvitse joka toinen tunti varmistella linjaa ja luottamusta. 

Kansainvälisesä käytännössä tällaisen tiedonsiirron eettinen raja taitaa kulkea kahden vuoden tietämissä. Työnantajapuoli ei siis tarvinnut keskitettyä sopimusta tavoitteidensa läpiviemiseen, kun tavoitetila oli muutenkin tiedossa. MOT.

Tällainen lopputulema jättää syviä haavoja sekä konsensuksen että kasvun kautta rakennetavan yhteisen hyvinvoinnin strategiaan. Tilannetta ammattiyhdistysliikkeen kannalta vaikeuttaa vielä se, että molemmat luokkapohjaiset työväenpuolueet, sosialidemokraatit ja Vasemmistoliitto ovat hallituksessa ja muodollisesti hyväksymässä syntynytttä ratkaisua.

Liittokohtaisten palkkaratkaisuijen tie on kansainvälistyneessä maailmassa suunnattoman vaikea. Työnantaja käyttää neuvottelumateriaalinaan usein konsernipohjaista vertailutietoa eikä uhkailu tuotannon lopettamisella tai siirtämisellä halpalandiaan kokonaan sopimuksettomaan tilaan taida olla tuulesta temmattua, vaan liberaaliin markkinatalouteen perustuva tavoitetila.

Muutenkinyhteisten rakenneratkaisujen aikaansaaminen kymmenillä pelikentillä samaan aikaan on verrattavissa pirstoutuneen posliiniastiaston palasten yhteensovittamiseen.

Kun palkkaa ei tule lisää ja ylätasolla jaetaan optioita ja muutakin rahanarvoista tunnustusta, työntekijäpuolen on lähes mahdotonta koota ajatuksiaan kasvavan katkeruuden ja näköalattomuuden keskellä yhteen. Ammattiliittorakenteen ylätasoltakaan ei tule luottamusta lisäävää viestiä – neuvottelujen tie on kuljettu loppuun. Lähtökohta ei ole todellakaan hyvä toivorikkaalle ja kansallista konsensusta rakentavalle vappupuheelle!

Täytynee taas palata vuoteen 1907 ja silloin perustetun ammatillisen keskusjärjestön tunnuslauseeseen: ”Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Tällä kertaa se koskee yhteisiä lähiajan tavoitteita vaikeamman kautta toteutettavissa tulevissa sopimusneuvotteluissa. Mitä ne ovat toimeetulon kannalta keskeisten palkkojen, työajan, myötämääräämisen, luottamusmiesten oikeuksien ja myös paljon puhutun koulutusvapaan osalta – se jää nähtäväksi. Teeikö oltaisi taas kääntämässä historian lehteä?

On uskallettava enemmän demokratiaa

Kunnallisvaalien jälkeen puhutaan alhaisesta äänestysprosentista, kansalaisten passiivisuudesta ja jopa siitä että kansanvalta on heikon vaalikiinnostuksen vuoksi maassa uhattuna. Syitä tähän etsitään ja kyllä minäkin niitä nopeasti nipun löytdän.

Aletaanpa kaupallisesta, muka puolueettomasta mediasta. Sen, siis toimittajien lannistava ,  kielteinen ja ilmeisesti jo koulutuksessa rohkaistu  kyyninen suhtautuminen politiikkaan on yksi näistä. Tämän päivän 30.10. 2012 valtakunnan päälehden kirjoittelu (”Sdp kalasteli ääniä menneestä, vaikka juuri sillä olisi paine uudistua... - Marko Junkkari ja Heli Suominen) on tästä hyvänä ja samalla ikävänä esimerkkinä. Tällainen lähestymistapa ohjaa jo kotona sosiaaliseen sisäsiisteyteen tottuneen keskivertokansalaisen kääntämään selkänsä yhteiskunnalliselle keskustelulle ja opettaa olemaan vastaisuudesakin ryvettämättä henkistä temppeliään mokomaan saastaan.

Kasvaminen yhteisyyteen, yhteistoimintaan, aktiivisuuteen ja vastuunottoon tapahtuu yhteisöissä, ennenkaikkea kansalaisjärjestöissä. Niitä, huonosti hoidettuina ja olemattomilla resursseilla sinnitteleviä on maa pullollaan. Yhteiskuntamme, joka niin väittää rakastavansa ja kunnioittavansa demokratiaa, ei ole ollut aidosti kiinnostunut tämän kansanvaltaa ja elämänlaatuakin parantavan ulottuvuuden rakenteellisesta aktivoimisesta. Juuri järjestöjen yhteisöissä kasvetaan siihen uskomattomaan aktiivisuuteen, intensiteettiin ja vastuunottoon jota elävä demokratia tarvitsee.

Passivoivana tekijänä voidaan pitää sitäkin, että ei esiinny yhteiskunnallista valmiutta laajentaa demokratiaa äänestämässä käymisen ulkopuolelle. Kun aikanaan opiskelin Työväen Akatemiassa, Kauniaisten kaupungin sydämessä sijaitsevassa ja kaupungin nonchaleeraamassa  korkeatasoisessa kansankorkeakoulussa, demokratia opetettiin ymmärtämään yhteiskunnallisen, muodollisen demokratian lisäksi myös sosiaalisena ja taloudellisena  ulottuvuutena. Keskustelu hyvinvointipalveluista on varmasti osa sosiaalista demokratiaa – mutta mihin yhteiskunnallisen demokratian aktivointi on unohtunut? Talouden alueellehan valtaapitävät eivät ole koskaan demokratiaa halunneetkaan ulottaa – täällä änsimaisessa demokratiassa.

Aneemisia kampanjoita osallistumisen parantamiseksi on toki takavuosina järjestetty, mutta niiden tulosten perusteella ei itsenäisyyspäivänä kannata prenikoita suuremmin anoa eikä jakaa. Tämä osoittaa vain, että on kysymys paljon suuremmasta ja  vaativammasta uudistusprojektista kuin mitä tähän saakka on ymmärretty. Olen blogeissani verrannut demokratian tilan parantamista kustannuksiltaan moottoriteiden rakennushankkeisiin. Kysymys on vielä toteuttamistaan odottavasta yhteiskunnallisesta uudistuksesta, ”osallistamisen valtaväylän” rakentamisesta.

Vuoden alussa alkaa jännityksellä odotettu nuorten yhteiskuntatakuun toteuttaminen. Kansalaisjärjestötoiminnan piiriin voitaisiin nopeassa tahdissa luoda paljon demokratiaa vahvistavia työpaikkoja. Toimistotiloja ja toimistohenkilökuntaa, järjestöjen kirjanpidon, dokumentoinnin ja arkistojen kuntoonlaittoa ja hoitoa; tukea hallinnon hoitoon niin  että yhteiskunnallista aktiviteettua ja kulttuuriperintöämme vaalivat ja  edustavat järjestöt voisivat alkaa toimia muutenkin kuin nimellisesti ja mukaan uskaltautuneiden rahapussin varassa. Sosiaalista mediaa osataan jotenkuten käyttää yksityiseen maistatteluun ja haistatteluun, mutta toimintaa ohjaava mediarakenne on vielä hakusessa. Tässä voisivat nuorten työnsaantitarpeet  ja  kulttuurin, liikunnan ja yhteiskunnan muut odotukset  kohdata hedelmällisellä tavalla kaikissa ikäryhmissä.

Muistan Saksan Willy Brandtin aloittaneen 1960-luvun lopulla ohjelman nimeltä ”Mehr Demokratie wagen” - on uskallettava enemmän demokratiaa. Tuon ohjelman ympärillä on Saksassa saatu aikaan paljon alkaen Saksojen yhdistymisestä aina aktiiviseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaviin toimenpiteisiin, yhtenä viimeisimmistä 80-miljoonaisen kansan lähteminen irtiottoon ydinvoimasta.

Sosialidemokratiankaan täällä Suomessa ei pitäisi tyytyä näpertelemään tämän suuren kysymyksen, osallistamisen edessä. Siihen puoluetta velvoittaa sen historiallinen arvopohja, joka nostaa aina ihmisen, kansalaiosen keskeiseksi subjektiksi, toimijaksi. Maamme vanhinta samalla nimellä toiminutta poliittista liikettä velvoittaa tässä myös vuoden 1903 Forssan ohjelma, joka vaati yleistä, yhteistä ja salaista ääni- sekä vaaliooikeutta – ja sai muös nuo uudistukset liikkeelle. Suomi nostettiin näillä toimilla ensimmäistä kertaa maailmankartalle ja pian sen jälkeen itsenäiseksi kansakunnaksi. Raju sisällissota itsenäistymisen alkuvaiheessa osoittaa, miten vaaralliseksi ja vaikeaksi yhteiskunnallinen tilanne voi kehittyä jos demokratian arvoja ei kunnioiteta.

Sosialidemokratiaa velvoittaa osallistumisen valtatien rakentamisessa historiallinen arvoperintö. On vain  yksinkertaisesti uskallettava enemmän demokratiaa!

”Eturiviin&Puhu!”

”Suurin olet tyttäriä

kotikylistäni

vaikken sua löytänytkään

siellä sylistäni”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Pitkäaikainen poliittinen vaikuttaja Maija Anttila Helsingistä on kirjoittanut kirjan, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Olen omalta osaltani aina pitänyt tärkeänä, että kirjoitettuun ja puhuttuun sanaan sekä ammattiyhdistysliikkeessä että politiikassa pitää sisältyä arvottavaa, analysoivaa, lukijaa ja kuulijaa rikastuttavaa. Nyt kädessäni on kirja, josta henkii joka riviltä, joka kappaleesta ja luvusta voimakas arvolataus tasa-arvon, demokratian ja tämän pohjalta kasvavan elämäntavan toteuttamisen puolesta.

Maija Anttilan kotona ei puhuttu politiikkaa, elämän arvosisältö näkyi puhtaudessa, koulutuksen mahdollistamisessa ja tavallisen, yksinkertaisen elämän kunnioittamisessa. Niukkuus asetti reunaehtoja ja taisi sellaisenaan olla yksi suuri tekijä Maijan elämänarvojen asettumisessa sosialidemokratian suuntaan. Tuntuu kuin sosialidemokratian Forssan kokouksen vuoden 1903 poliittinen henki ”Oikeutta kaikille” olisi ollut läsnä tuossa merikarvialaisessa kodissa. Sieltähän sosialidemokraattinen kulttuuripoliitikko Arvo Salokin oli lähtenyt maailmalle.

Sosialidemokratia on edustanut jo toistasataa vuotta yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta meidänkin maassamme. Vähän ovat poliittiset vaikuttajat tuntemuksistaan ja arvoistaan kuitenkin kirjoittaneet ja kertoneet. Voi olla että demokratian ja tasa-arvon puolesta puhuminen on tuntunut liian vähäpätöiseltä, sisällyksettömältä ja tavanomaiselta sanoiksi ja sanomaksi puettuna. Maija Anttila on tässä suhteessa toista maata. 

”Kauniisti on lausuttava

myös Sun Tehystäsi:

komein kohta tänäänkin

se on sun kehystäsi.”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Maija Anttila on lähtehnyt tältä osin avaamaan uutta tietä. Ensi kertaa avautuu lukijalle tie sairaanhoitajan opiskelu- ja työmaailmaan, leikkaussaliin ja siellä vallitseviin arvohierarkioihin. Alusta alkaen Maija on mukana oman alansa edunvalvonnassa, kokouksissa, niiden toimihenkilönä ja vähitellen myös työtovereidensa edustajana. Hänelle avautuu tärkeä tehtäväkenttä TEHY:n, terveydenhoitoalan ammatillisen kattojärjestön kehittämisessä. Lukija saa näköalaa siihen, miten siirtyminen kutsumusluonteisesta ammatillisesta asennoitumisesta edunvalvontaan ja ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen terveydenhoitoalan järjestöissä tapahtuu. Tähän tärkeään muutokseen Maija Anttila oli vastuunalaisissa ay-tehtävissä voimakkaasti vaikuttamassa.

Maijan vähittäinen ja pitkäjänteistä työtä edellyttänyt nousu Helsingin kaupungin poliittiseksi päättäjäksi kuvaa politiikan haastavuutta. Nopeasti hän sisäistää kaupunginhallituksen jälkeen merkittävimmän poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet kaupunginsuunnittelulautakunnassa ja sen puheenjohtajana. Hän on muokkaamassa 12 vuotta tulevaisuuden Helsingin ilmettä ja ulkoasua.

”Milloin oikein jatkaisimme

pientä bladiamme?

Pannaan Sinut rakentamaan

tätä Stadiamme!”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Kirjassa Maija Antila tekee selväksi sen että julkisia palveluja on toteutettava kunnan ja kaupungin omana työnä, ilman tarpeettomia välikäsiä, jotka hamuavat voittoja ja toimivat koordinoimattomasti ja myös keskenään kilpaillen. Tämä puolestaan asettaa vaatimuksen kehittää yhteistoimintaa henkilöstön ja kaupungin laitosten kanssa omaehtoisen ja avoimen palvelutehtävän toteuttamisesta ”omana työnä”.

Tässä tehtävässä Maijan poliittiset arvot ja taidot nousevat kaiketi maksimiinsa. Demokratiassa on myös toisia poliittisia osapuolia kuultava ja kuunneltava. On osattava antaa arvoa tärkeää taustatyötä tekevälle virkamieskunnalle ja ilmaistava se poliittinen tahtotila johon pyritään. Tämäkin työ vaatii hyvää psykologista silmää ja henkilöstön työn luovuuden ja omaehtoisuuden kunnioittamista. Mutta samalla joutuu pitämään lautakunnassa kurissa poliittista populismia ja lyhyttaikaisia taktisia voittoja tavoittelevia pyrkyreitä. Onnistuessaan pyrkimyksissään nämä saattavat aiheuttaa suurtakin poliittista vahinkoa – kirjassa kerrotaan tästä vaikuttavia esimerkkejä. Oma pyrkyryys ja asemien tavoittelu oman kunnian ja maineen toivossa jättää niin helposti huomiotta kansalaisten yhteisen intressin. Samoin käy, jos ”Nimby-henki” saa yliotteen kaukonäköisen politiikan sijasta.

Poliittisen yhteistyön tekeminen lautakunnassa yli puoluerajojen, yhteisen linjan löytäminen ja tietyn perusluottamuksen rakentaminen on tärkeä osa kunnallispolitiikkaa. Maija Anttila korostaa pitkäjännitteisyyden, vastuullisuuden ja analyyttisen näkemyksen suurta merkitystä. Tulokset näkyvät Helsingin uusissa kaavoituslinjauksissa, Musiikkitalo ja suuret kaavalinjaukset Arabianrannassa, Jätkässä ja Ruoholahdessa  esimerkkeiinä. Mutta niin näkyvät myös suuret pettymyksetkin: keskustatunnelin kamppaaminen ilman valmistelua sosialidemokraatisessa valtuustoryhmässä ja Maija Anttilan pudottaminen pois keskeisistä tehtävistä juuri vaiheessa, jolloin hänen henkilökohtainen osaaminensa on sekä kokemukseen että näkemykseen perustuvaa.

Kamppaajia löytyy myös puoluetovereista, ja tapansa mukaan Maija Anttila kuvaa, millä tavalla poliittinen piratismi toimii myös sosialidemokraattisessa puolueessa. Pidän tämän puolen esiintuloa tärkeänä sen vuoksi, että se osoittaa sosialidemokratian arvoperinnön ja demokratian elämäntapana vaativan lisää pohdiskelua, harjoitusta ja kurinalaisuutta etenkin tärkeiden poliittisten tehtävien ja vastuunoton hoidossa. Tämä on olennaista juuri nyt, kun sosialidemokratia kamppailee uusien poliittisten yrittäjien kanssa arvojensa toteutumisesta julkisissa palveluissa.

Tämä kirja-arvio ei ole tarkoitettu juuri käynnissä oloevaan kunnallisvaalikamppailuun. Siitä huolimatta toivon, että Maija Anttilan kirjassaan ”Eturiviin&puhu!” kuvaama tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja avoimuuden arvopohja saisi lisää intensiteettiä ja säteilisi voimakkaana tulevien poliittista vastuuta kantavien työhön.

Tulevaisuuden linjat ovat taas kunnissa, Suomessa ja koko Euroopassa valinkauhassa. Juuri tällaisessa tilanteessa tarvitaan syvällistä perehtymistä ja sen hedelmöittämistä omasta perinteestämme kasvavilla oikeudenmukaiusuuden arvoilla. Tämä Maija Anttilan kirjan läpikäyvä juonne tekee siitä jännittävän ja mukaansatempaavan elämäntarinan. Henkilökohtaiset sosiaaliset suhteet, pettymykset ja yksinelämisen valikoituminen ratkaisuksi - niiden kuvaaminen ovat kirjan opettavaista sanomaa. Lauseet ovat lyhyitä ja helposti luettavia. Kirjoitusvirheitä ei löydy. Yksi kirjan suurista paradokseista on se, että tämän suuren sosialidemokraattisen julistuksen kirjoittaja reputti ainekirjoituksessa ylioppilaskokeissa... Se kertoo tietenkin jotain myös silloisesta koulujärjestelmästä ja ylioppilaskokeiden yksiulotteisuudesta.

Niin, mitä on ”Nimby” -asennoituminen? Sen saat selville, kun hankit Maija Anttilan erinomaisen kirjan ”Eturiviin&Puhu!” (ISBN 978-952-93-0744-9)

Neljä peruspilaria

Neljästä peruspilarista on totuttu puhumaan yleensä Euroopan Unionin tärkeimpiä periaatteita kuvattaessa. Työn, pääoman, tavarain ja palvelusten vapaa liikkuvuus ovat olleet niitä kuusituumanauloja, joihin Euroopassa luotetaan ja joille periaatteille tämä yhteisö perustuu.

Nuo periaatteet eivät ole olleet ongelmattomia, pikemminkin päinvastoin. Vapaa kilpailu työvoimasta on ollut koko ajan johtamassa harmonisointiin alimmalle käytössä olevalle tasolle – ja sama näyttää koskevan tarjolla olevaa tavaraakin. Ammattiliitot eivät ole saaneet euronpantasoisia sopimuksia toteutettua. Periaatteita määriteltäessä ei tultu ehkä ottaneeksi huomioon, että läntinen maailma elää aivan eri tasolla kuin kehitysmaat ja että työn, pavelusten ja tavarain liikkuvuus on luonteeltaan globaalia eikä pelkästään oman mantereen sisäistä. Pääoman vapaa liikkuvuus ja säätelemättömyys on johtanut nykyiseen pankkikriisiin, joka – kiitos mielikuvituksellista yritystoimintaa ja lainoitusta tukeneiden kansallisten poliitikkojen – on onnistuttu kääntämään euron ja euromaiden kriisiksi. Palveluksissa on vuorostaan laitettu yksityinen ja julkinen palvelutuotanto samalle viivalle kilpailemaan toisiaan vastaan. Tässäkin on kysymys motiiveiltaan, toimintaperiaatteiltaan ja hallintotavoiltaan kahdesta täysin vastakkaisesta järjestelmästä.

Sivuseikaksi näyttää jääneen se, että yhdistynyttä Eurooppaa alettiin luomaan 1950-luvun alussa rauhan ja demokratian linnakkeeksi. Kysymyksessä oli huima yritys – olivathan perustajamaat olleet toisessa maailmansodassa keskeisiä toistensa tuhoajia. Vaatimus rauhasta ja demokratiasta kumpusi siis todellisesta tarpeesta. Euroopan Unionin keskeiset pilarit eivät kuitenkaan rakentuneet yhteisen turvallisuuden vaan kansallisen sääntelyn rajoittamiselle ja kilpailun ulottamiselle keskeiseksi toimintaperiaatteeksi.

Olisiko Eurooppa voitu rakentaa joillekin muille periaatteille kuin kyseiset neljä ”vapautta”? JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kirjoittaa 1.10.2012 kolumnissaan Demokraatissa: 

”Pohjoismainen yhteiskunta- hyvinvointimalli on se, jonka demarit osaavat ja jonka takuuna äänestäjät demarit kokevat. Kertauksen vuoksi on julkituotava ne osaset, joista tämä malli koostuu – kattavista, universaaleista julkisista palveluista, julkisen vallan vahvasta roolista palveluiden tuottajana, kattavista työehtosopimuksistaa ja vahvasta ammattiyhdistysliikkeestä. Nämä neljä pilaria ovat ne, jotka kannattelevat pohjoismaista hyvinvointimallia. Ja jos yksikin pilari lahoaa, ollaan kaltevalla pinnalla syöksyssä alaspäin.”

Olen monta kertaa miettinyt, miten Euroopan Unionin perusperiaatteita olisi muokattava, jotta alkuperäinen tavoite, rauha ja demokratia voisivat pitkällä tähtäimellä Euroopassa toteutua. Minusta näyttää ainakin alustavassa katsannossa siltä, että Jarkko Elorannan mainitsemat neljä pohjoismaisen hyvinvoinnin peruspilaria saattaisivat tuoda uuden näkökulman ja uutta tasapainoa myös eurooppalaiseen ajattelutapaan.

Kun sanon tämän, niin joudun toteamaan että Euroopan Unionin kriisi ei ole ainoastaan talous- ja finanssikriisi. Kysymys on Unionin keskeisten arvojen kriisistä. Kysymys on myös mitä ilmeisimmin myös ideologisesta kriisistä, joka tuottaa eriarvoisuutta, vastakkainasettelua ja uhkaavaa kansallista lokeroitumista, nationalismia. Demokratiamme heikkoutta kuvaa se, että muodollisen demokratian keinoin tätä uppiniskaista ja ideologisesti motivoitua tuhosuuntausta ei näytetä saatavan uudistumaan. 

Vaihtoehtoiset mallit Euroopan peruspilareiksi käyvät kuitenkin ennenpitkää välttämättömiksi. Silloin – toivottavasti – on myös Jarkko Elorannan mainitsemilla peruspilareilla kysyntää!

Säästämisen kahdet kasvot

Tässä taas yksi sellainen haaste, joka uusissa(kin)  kunnanvaltuustoissa on kiihkeän keskustelun kohteena; uudet valtuutetut joutuvat tähänkin haasteeseen vuoden 2013 alusta ottamaan kantaa:

Toimihenkilöliitto Erton puheenjohtaja Juri Aaltonen nosti kolumnissaan ”Ilmaistyölläkö säästöjä?” esiin tärkeän ulottuvuuden, jonka kansssa myös uudet valtuustot vuoden 2013 alusta joutuvat tekemisiin. Kysymys on kansalaisjärjestötoiminnasta, puuttuvista voimavaroista julkisissa palvelutehtävissä ja – taas kerran, väärästä säästämisen käsitteestä julkisella sektorila.

Viimeiset kymmenen vuotta kansalaisjärjestöjä – ikäihmisten järjestöt mukaanluettuna – on kannustettu lisääntyvässä määrin vapaaehtoistyöhön, auttamaan vanhuksia, tekemään töitä ilmaistyönä urheiluseuroissa, kulttuuritoiminnassa ja valtakunnallissakin tapahtumissa. Totta on että toiminnallisuus koetaan usein mielekkäänä, välittäminen ja auttaminen ovat perusarvoja, kuten Juri Aaltonen kolumnissaan toteaa.
On toki ulottuvuuksia joihin ammattimaisella työllä ei välttämätä ylletä. Kun Mosan kisällit tai Tapanilan seniorikuoro käy vanhusten palvelukeskuksessa tai kuntoutuslaitoksessa laulamassa, silloin on kysymys toiminnasta johon ammattityö ei yllä – eikä tarvitsekaan yltää. Kahvikupponen on riittänyt osallistujille palkkioksi esiintyjille pitkään harjoitellusta esityksestä. Sekin olisi saattanut olla merkittävämmän korvauksen arvoinen.

Mutta kun vapaaehtoistyöllä ryhdytään korvaamaan ammattityötä säästämistarkoituksessa, silloin ollaan väärillä jäljillä. Hyvinvointiyhteiskunnassa säästäminen tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, yhteisen sektorin voimistamista, henkilökunnan ja muiden resurssien lisäämistä, tekijöiden palkkaamista ja kouluttamista uusiin tehtäviin. Jos säästämisellä ymmärretään yhteisten voimavarojen vähentämistä ja ihmisten houkuttelemista ilmaiseen työpanokseen lähimmäisenrakkauden nimissä, muuttuu toiminta yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen sijasta sen kuihduttamiseksi ja näivettämiseksi. Jokainen tietää, että hyväntekeväisyytreen perustuva työ loppuu lyhyeen, kun joudutaan vaativiin tilanteisiin ja vastoinkäymisiin – ja niitä auttamistyössä tulee eteen tavan takaa.

Ihmiset tekevät nykyäänkin paljon omaehtoista työtä järjestöjen piirissä, usein niiden aatteellisen tehtävän innoittamana, itseään säästämättä, vanhuuteen ja voimien ehtymiseen saakka. Toiminta järjestöissä on läpi vuosien ollut tärkein yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja vastuuseen kasvattaja. Siellä on opittu yhteisöllisyyttä, yhteistoimintaa, on aktivoiduttu tehtäviin ja otettu vastuuta sekä järjestöstä itsestään että yhteiskunnasta laajemminkin. Tässä suhteessa poliitiset järjestöt ovat erityisen merkittäviä – ne muodostavat parlamentaarisen ja edustuksellisen demokratian kivijalan.

Miten yhteiskunta suhtautuu näihin järjestöihin? Niiden merkitys tunnustetaan, mutta yhteiskunnan tuki niille on muoodollista, köydellä työntämistä; kokoontumistiloista on uudelleen alettu periä maksuja, toimihenkilöiden ammattitaitoakin vaativiin tehtäviin, hallinnon hoitoon, rahastonhoitoon, toimiston ylläpitämiseen, kirjanpitoon, arkistointiin yms. ei avustuksia riitä. Jokainen tietää että pelkillä jäsenmaksuilla ei aatteellisten järjestöjen toimintaa jakseta pyörittää. Ammattiliitot muodostavat tässä suhteessa suorastaan historiallisen poikkeuksen, mutta siinä on kysymys toimeentulosta ja palkasta, palvesuhteen ehdoista. Sielläkin tehdään erittäin paljon vapaaehtoistyötä luottamusmiehinä, rahastonhoitajina, puheenjohtajina, sihteereinä, työsuojelutehtävissä.

Kun vapaaehtoistoiminnasta puhutaan, olisi suuri yhteiskunnallinen tehtävä saattaa kansalaisjärjestötoiminta tärkeänä osallistamisen ja osallistumisen muotona ajan vaatimalle tasolle. Tässä ei olisi kuitenkan kysymys säästöjen hakemisesta julkiselle sektorille, vaan voimavarojen kartuttamisesta niin, että perustehtävät saataisiin asianmukaisten korvausten piirin – ja että järjestöjen arvopohjan mukaista toimintaa voitaisiin myös suhteessa yhteiskuntaan kehittää.

Kansalaisjärjestökentän kunnostaminen on moottoritien rakentamiseen verrattavissa oleva suurtehtävä, mutta tässä oltaisiin rakentamassa tietoisuuden uutta valtaväylää. Se olisi samalla mielekäs työllistämisprojekti ja sopisi erinomaisesti myös nyt ajankohtaisen nuorisotakuun toteutusmuodoksi.

Hyväntekeväisyyteen perustuva ilmaistyö ja vapaaehtoistoiminta ei voi korvata sitä vastuullisuutta, pitkäjännitteisyyttä ja modernin tekniikan soveltamisessa vaadittavaa ammattitaitoa ja turvallisuutta, joita tehtäviin koulutettu ja asianmukaisesti palkattu työvoima toteuttaa.

”Tarvitsemme avointa keskustelua vapaaehtoistyön ja järjestöjen asemasta osana sosiaalipalveluja”. Vastuu palvelujen järjestämisestä ei saa edes kuntien talouspäälliköiden päiväunissa siirtyä vapaaehtoistuenh harteille.” Näin kirjoittaa Juri Aaltonen ja hän on mielestäni enemmän kuin oikeassa.

Hän on itse asiassa yhden suuren yhteiskunnallisen uudistuksen, osallistamisen valtaväylän avaamistaan odottavalla portilla.