Tuo ilmi voimavarojasi!

Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.

Disruptiivinen vaihtoehto

Viime aikoina on tajuntaan alkanut ilmestyä uusi ilmaus. Puhutaan disruptiivisesta ajattelusta ja toimintatavasta. Elokuussa ilmestyneessä der Spiegel lehden numerossa 34/18.8. 2018 suuren henkilöstöneuvontayrityksen johtaja Andreas Föller puhuu käsitettä selventäessään "tuoreesta ulkopuolelta tulevasta näkemyksestä".

Yrityksen sisällä jo pitkään toimineet ovat sisäistäneet vallassa olevan toimintakulttuurin, ovat siihen kasvaneet ja sitoutuneet. Palkka, asema ja palvelusuhteeseen liitttyvät edut rakentuvat vallitsevan kulttuurin pohjalle. Aikana jolloin mm. digitalisaatio nopeasti muuttaa kilpailuasetelmia ja toimintarakenteita, ei ole hyväksi pitäytyminen pelkästään vielä jotenkuten toimivissa rakenteissa. Juuri tässä yhteydessä "disruptiivinen sysäys" saattaisi nostaa yrityksen uudelle, ajanmukaiselle tasolle.

Pitäisikö ja voisiko disruptiivista lähestymistapaa ja toimintamallia soveltaa myös politiikkaan, talouteen tai järjestötoimintaan? Yritys ei taida olla niitä kaikkein helpoimpia, jos sellaiseen ryhdyttäisiin. Politiikassa muhivat vanhat ajattelutavat ja perinteet, vuosikymmeniä työstetyt ajatukset oikeasta ja väärästä, toimivasta ja toimimattomasta, tehokkaasta ja tehottomasta, vapaudesta ja välttämättömyydestä, tai rakentavasta ja häiriköivästä käyttäytymisestä.

Hallitus pitää kiinni tiukasti  perinteisiin tavoitteisiin sisältyneistä kilpailuperiaatteista ja hallintomalleista. Ajatus hyvinvointivaltion johtavasta roolista sellaisten perustuslaissakin kansalaisen turvaksi tarkoitetuista rakenteista kuin sosiaaliturva ja terveydenhoito eivät tunnu sopivan suureen SOTE-hankkeeseenkaan  millään tavalla. Olisiko disruptiivisesta lähestymistavasta apua tällaiseen tilanteeseen?

Talouspoliittinen ajattelu, vaikka se ei tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan, seuraa markkinoiden valitsemaa kielenkäyttöä ja niiden kannalta tärkeäksi koettuja ratkaisumalleja. Ne koetaan välttämättömyyksiksi. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan on totuttava tähän valtavirtaiseen lähestymistapaan.  Näin siitäkin huolimatta, että toiminnan seurauksina syntyvät ongelmat ja niiden seuraukset ajavat suuria kansalaisjoukkoja turvattomuuteen työttömyyden, köyhyyden ja eriarvoisuutta heijastavien elämäntilanteiden muodossa. Talouspolitiikan piti nostaa kansantuloa, mutta sen sijasta se onkin riipaissut koko kansantulon kansan ulottumattomiin päinvastaisesta kielekäytöstä huolimatta. Disruptiiviselle ajattelulle ja reagoinnille olisi talouspoliittisessakin toimintatavassa erityisiä tehtäviä. Ajattelen tässä erityisesti liberaalin keynesiläisen lähestymistavan ideologista syrjäyttämistä ja lähes kuoliaaksi vaikenemista.

Euroopan Unioni kärsii mitä ilmeisimmin yksipuolisesta, markkinoiden varaan rakennetusta, irrationaalsia piirteitä omaavasta politiikasta ja talousajattelusta. Olen näissä blogeissani yrittänyt avata tätä ulottuvuutta, kun ratkaisumallit ovat selvästi olleet yksipuolisia ja siitä syystä tehottomia. Ajattelen tässä yhteydessä mm. Kreikkaan ja nyttemmin Italiaan suunnattuja taloudellisia pakotteita ja yhteiseksi turvaksi tarkoitetun koneiston austeristisia otteita mm. Kreikan tapauksessa. Vahvasta ja dynaamisesta valtiosta olisi sanoinkuvaamaton hyötö myös hyvinvointivaltiota tukevalle yritystoiminnalle.

Markkinaehtoisen ja -alisteisen politiikan linjaukset onnistuttiin ajamaan 1990-luvulla, neuvostoimperiumin hajotessa ja Berliinin muurin murtuessa ensin ns. Maastrichtin sopimukseen ja myöhemmin Euroopan Unionin keskeisiin, konsolidoituihin peruskirjoihin. Heikkohenkiseksi ajautunut neuvostokommunismi onnistuttiin lyömään matalaksi, mutta ilman demokraattisen valtion ja julkisten rakenteiden kautta toteutettavaa endogeenista talouspolitiikkaa Eurooppa hajoaa. Hajoamise syynä on pysähtyneisyys, jonka rinnalla esimerkiksi Kiinan dynaamisuus ja ilmeinen optimismi näyttäytyy eteenpäin suuntautuvalta edistykselliseltä politiikalta.   Tulee kysyneeeksi, eikö vaihtoehtoinen, demokraattisten valtioiden varaan rakentuva, kasvuhakuinen talous- ja rahapolitiikka voisi nostaa Euroopan nykyisestä alennustilasta? Euroopan Unionin peruskirjojen avaaminen ja dynaamisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan salliminen voisi olla se disruptiivinen tie, joka muodostaisi uuden alun krampeista kärsivälle vanhalle mantereelle.


Järjestöpolitiikan jähmetyneisyydestä  voisi puhua paljonkin, mutta viittaan tässä yhteydessä vain muutamiin seikkoihin. Vaikka kansalaisjärjestöt ja toimiva kansalaisyhteiskunta on demokratian ehto, osallistavat rakenteet on jätetty lahoamaan oman onnensa nojaan. Yksikään puolue ei ole esittänyt konkreettisia ehdotuksia osallistamisen rakenteiden parantamiseksi. Sosialidemokratia uudistaa periaateohjelmaaansa synkän hiljaisuuden vallitessa. Jää vaikutema, että disruptiivinen ajattelu koetaaan häiritseväksi. Eli entisen ay-johtajaan Vihtori Rantaseen yhdistetyn anekdootin sanoin:"Mitäs demokratiaa tämä on kun yksi ja toinen rupeaa mielipiteitään esittämään."

Headhunter Andreas Föller toteaa kannanotossaan, että suurten yritysten ja julkisten yhteisöjen pitäisi ottaa disruptiivinen toimintatapa rakenteelliseksi osaksi toimintapolitiikkaansa. Hän puhuu "kahden talon" toimintatavasta: vallitsevan toimintakulttuurin sisällä tulisi tietoisesti antaa tilaa mielellään ulkopuolelta ja toisenlaisesta kokemuspiiristä tulevalle kehittelylle. Tämä sopii niin politiikkaan, talouteen, järjestöelämään kuin myös menossa olevaan digivallankumoukseen. Kun vanha rakenne on tehnyt tehtävänsä ja alkaa muodostua jarruksi, uusi, disruptiivinen vaihtoehto saataisiin käyntiin "nappia painamalla".