Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Työn vapauttamisesta

Työn vapauttamisesta

Kun taas pitkästä aikaa on alettu puhua työajan lyhentämisestä, kuusituntisesta työpäiväsät ja työn uudelleen jakamisesta, palautan tässä sekä itselleni että lukijalle jo 1970-luvun lopulla kirjoittamani esseen työn vapauttamisesta. Nimi voisi olla yhtä hyvin "työvoiman vapauttamisesta", tulkitsenhan tässä työväenliikkeen arvoperintöön olennaisena osana kuuluvaa  ihmisyyden, ihmisyyteen heräämisen ja - Työväen Sivistysliiton  1950- ja -60-lukujen pääsihteeriä Arvi Hautamäkeä lainaten - omaehtoisuuden periaatetta. TSL:ssä alettiin tuolloin puhua myös omaehtoisesta sivistystyöstä., kasvamisesta omaehtoisuuteen. Vaatimus lyhyemmästä työajasta kuuluu joukkoon työväenliikkeen pitkän ajan vaatimuksia, jotka kaikki saavat lähtökohtansa samasta lähteestä: tieteen ja teknologian kehityksen myötä ihmisen esihistoria alkaa olla loppuvaiheissaan. On aika käyttää näitä suuria edistysaskeleita ihmisyyden suuren tavoitteen, ihmisyyden mahdollistamisen. 
Kokosin muutamia keskeisiä esseitäni pieneen pamflettiin nimeltään "Sormi joka osoittaa kuuta". Ensimmäinen essee koskee heräämistä tietoisuuteen, "dialektista metodia", kykyä sanoa ei, asettaa itseä koskevia tavoitteita, taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja luoda järjestelmä, kansanvalta joka mahdollistaa jokaiselle "lajiolennolle" mahdollisimman suuren vapauden ja päätösvallan ihmisenä olemisessa. Toinen essee koskee tämän vapauden keskeistä ilemenemismuotoa, ihmisen aktiviteettia, työn ja toiminnan vapauttamista. Näin kirjoitin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten:

Työn ja työvoiman vapauttaminen
"Dialektisen metodin ohella työn vapauttaminen on toinen tärkeä marxilaisen filosofian periaate. Ei suinkaan riitä se, että olevaa yhteiskuntajärjestelmää kritisoidaan, vaikka se onkin oikeutettua. Mikä tahansa kriittinen suhtautuminen vallitsevan järjestelmään ei ole vielä työväenliikkeen perinteellisten pyrkimysten toteuttamista. Kritiikillä täytyy olla tietty suunta. Työn vapauttamisen periaate antaa tässä suhteessa arvokasta tietoa siitä, minkälainen työväenliikkeen arvojen mukaisen yhteiskunnan tulisi olla. Työn vapauttamisen ja ihmisen luovuuden täysi toteutuminen ovat työväenliikkeen perinteellisen filosofian alkuperäisiä tavoitteita. Tämän tavoitteen tärkeyden huomaa erityisen selvästi eräistä Maxin kommunismia koskevista määritelmistä. 

Seuraava lainaus on "Saksalaisesta ideologiasta" (linkin takana oleva teksti ei ollut vielä 1979 käytössäni) ja se käsittelee työn vapauttamisen ohella myös työnjakoon liittyviä vaaroja:

Ote "Saksalaisesta ideologiasta":

- "Edelleen, työnjako pitää sisällään vastakohdan yksityisen perheen etujen ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien kaikkien yksilöiden yhteisen edun välillä. Ja todella tämä yhtenäinen etu ei esiinny ainoastaan ja pelkästään mielikuvituksessa yleisenä hyvänä, vaan ennen kaikkea todellisuudessa keskeisenä riippuvuussuhteena niiden yksilöiden keskuudessa, joille työ on jaettu. Ja lopuksi, työnjako tarjoaa meille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka - niin kauan kuin ihminen elää luonnollisessa yhteisössä, niin kauan kuin eroama yhteisön ja yksityisen edun välillä esiintyy, niin kauan aktiivisuus ei ole vapaaehtoista vaan luonnollisestikin jakautunut. Ihmisen oma teko tulee vieraantuneeksi voimaksi häntä itseään vastaan, orjuuttaen hänet sen sijasta, että hänen tekonsa olisi hänen valvonnassaan. Niin pian kuin työ on jaettu, jokaisella ihmisellä on erityinen rajattu toiminta-alueensa, johon hänet on pakotettu ja josta hän ei voi paeta. Hän on metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriittinen kriitikko. Ja hänen täytyy jäädä tähän tehtävään ellei hän halua menettää elinehtojaan; kun sen sijaan kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole määrättyä toiminta-aluetta, jokainen voi ryhtyä mihin tahansa haluamaansa toimeen. Yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja tekee siten minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, paimentaa karjaa illalla, kritikoida päivällisen jälkeen, juuri niin kuin haluan, ilman että ryhtyisin metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi."

Käännös on kirjasta "Marx concept of man" (E. Fromm, T.J. Bottomore), jossa Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset ensimmäisenä eglanninkielisenä käännöksenä muodostavat yhden osan.

Ihminen yhteiskunnan mittapuuna

Nämä lainaukset osoittavat ennen kaikkea kommunismin olleen Marxille humanistisen, inhimillisen yhteiskunnan malli. Sen ensisijaisena tavoitteena oli ihmisen todellisen olemuksen toteuttamisen mahdollistaminen. Yksi sen tärkeimpiä tunnuksia tuli olemaan ihmisen aktiivinen suhtautuminen ympäröivään todelliseen maailmaan. Tätä suhdetta Marx kutsui produktiiviseksi, luovaksi elämäksi. Marxin kommunismin tavoitteena oli siten ihmisen luovien kykyjen, inhimillisen täyttymyksen mahdollistaminen.

Marxin käsitys työstä on perinteistä palkkatyötä laajempi: se on ihmisen luovuuden, työn, toiminnan, ajatusten ja tunteiden toteuttamista, perustuen tietoisuuteen maailmasta ja ihmisenä olemisen ehdoista. Se on yhteiskunnallisesti integroitunutta omaehtoisuutta, itsensä ilmentämistä.

Luovuus ja omaehtoisuus

Luovuuden ajatus sinänsä on nykyään varsin yleisesti hyväksytty, ja itse asiassa siihen kuuluvia ominaisuuksia edellytetään jokaiselta hyvin tehtäväänsä hoitavalta kansalaiselta. Tosiasiassa kuitenkin tuotantoelämä ymppää luovan toiminnan käsitteeseen joukon sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät siihen ollenkaan kuulu ja jotka toimivat luovuutta ja omaehtoisuutta vastaan. (Työnjako, automaatio, voiton tavoittelu, työn ja pääoman välinen ristiriita, ihmisen sitominen määrättyyn tehtävään, palkkaorjuus, jne. lisäys 2007)

Lapsi - luonnostaan luova ja vapaa

Parhaimmillaan ja helposti havaittavassa muodossa luovan toiminnan ilmenemistä tapaa lasten keskuudessa. Luova toiminta on vapaan työn käytännöllinen ilmenemismuotoja siten sosialismin tärkeimpiä symboleja. Siten esimerkiksi sosialistisen kasvatuksen tulisi rakentua vapaan työn, luovuuden täydelle toteuttamiselle. Tavoitteena on ihmisen täydellinen syntyminen.

Työvoiman myyminen vieraannuttaa

Vallitsevien tuotantosuhteiden keskeisenä tarkoituksena on kuitenkin tuottaa voittoa. Voiton maksimoimisen periaate johtaa sellaiseen tuotantoon, joka ei aina välttämättä palvele ihmisen todellisia ja kipeimpiä tarpeita. Ihmisen on myytävä työvoimaansa tullakseen toimeen. Omaa elinvoimaansa myyvä ihminen vieraantuu omasta työstään ja samalla muusta toiminnasta. Toiminnalle pääoman ehdoilla on tyypillistä se, että siinä ihminen useimmiten joutuu luopumaan omasta toiminnastaan ja näkemys omista todellisista tarpeista hämärtyy.

Työn vapauttaminen - pysyvä tehtävä

Tässä yhteydessä on tietenkin olennaista todeta se, että ihminen joutuu kaikissa olosuhteissa - myöskin tulevaisuudessa - toteuttamaan työtehtäviä, jotka ovat yhteisön toiminnan kannalta välttämättömiä. Niiden joukossa saattaa olla sellaisiakin, jotka luonteestaan johtuen koetaan epämiellyttäviksi. Pyrittäessä työn vapauttamiseen tällaisen työn luonnetta voidaan kuitenkin muuttaa esimerkiksi tekniikka kehittämällä. Työn vapauttaminen ja ihmisen täysi toteutuminen on siten ihmisen tarpeiden kannalta katsottuna lisääntyvässä määrin mahdollista.

Palkkaorjuus

Työn myymiseen perustuva ajattelutapa on kuitenkin niin iskostunut elämäntapaamme, että haaveiluakaan siitä pois pääsemiseksi turkin tapaa. Tämän päivän työväenliikekään ei ole ottanut tavoitteekseen ihmisen kaikkien tarpeiden toteuttamista, vaan palkkaorjuuden kokonaisvaltaisen toteuttamisen täystyöllisyyspyrkimyksen muodossa. Veljellinen hyvinvoinnin jakaminen muilla keinoilla toimeentulon varmistamiseksi ei näytä toistaiseksi tulevan kysymykseen, vaikka täystyöllisyyskin perinteisessä muodossaan tuntuu tavoittamattomalta.

Työ ihmisen luovien voimien ilmenemismuotona ei siis toistaiseksi näytä olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa, vaikka perustuslaissamme näin juhlallisesti luvataankin. Työväenliike näyttää pyrkivän johdonmukaisesti paremmin palkattuun palkkaorjuuteen ja kilpailua esiintyy vain siitä, kuka rohkenee esittää kovimmat markkamääräiset korotusvaatimukset, tai kuka pystyy myymään nahkansa kaikkein kalleimmalla.

Kasvun vai tasaisemman työnjaon kautta?

Tuotantosuhteiden kritiikin keskeisenä kysymyksenä näyttävät esiintyvän tulojen lisääminen ja tulonjaon tasaaminen. Tuotannon lisäämistä - olipa se sitten mitä laatua hyvänsä - pidetään melko yleisesti parhaimpana keinona päästä kohden parempia päiviä. Työn ja pääoman välinen ristiriita koetaan ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tulonjakona. Suurempi solidaarisuus tulonjaossa on sekin tärkeää saavuttaa, mutta työn ja pääoman välisessä ristiriidassa en pitäisi tätä syvällisimpänä tavoitteena. Tasaisemman työnjaon tehtävänä on varmistaa pyrkimys vielä syvällisempään tavoitteeseen ja se on työn vapauttaminen pääoman kahleista.

Kurjuuden ja kerskailun polarisaatio

Toimeentulon solidaarisessa jakamisessa ei ole vielä onnistuttu, vaikka siihen työväenliikkeelläkin olisi ollut runsaasti mahdollisuuksia. Puutteen ja kurjuuden rinnalla rehottaa vieraantunut ja usein kerskaileva kulutus. Tulevaisuudenkuvana nousee esiin joustava ja pehmeä pakkotuotannon ja pakkokulutuksen yhteiskunta, jossa kenelläkään ei ole perusmallista suuresti poikkeavia toimintamahdollisuuksia, toiveita tai edes odotuksia.

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."


19.10. 2019

"EU-MAIDEN johtajien piti perjantain huippukokouksessa antaa suuntaviivat EU:n tulevien vuosien budjetille, mutta sopu rahankäytöstä ei ole kokouksen jälkeen yhtään sen lähempänä kuin sitä ennenkään. Tavoitteena on, että vuosien 2021–2027 runsaan tuhannen miljardin euron budjetista voitaisiin sopia jo joulukuussa, mutta ainakaan Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei tähän usko.

”En usko, että joulukuussa tulee päätöstä. Kaikki toistivat kantansa, jotka jo tiesimme. Ei tullut uusia elementtejä, ei ohjausta, ei mitään”, Juncker sanoo.

Budjettineuvotteluiden edistäminen on Suomen EU-puheenjohtajuuskauden suurin ponnistus. Suomi oli valmistellut perjantain kokoukseen oman kompromissiesityksen, jonka pääministeri Antti Rinne (sd) esitteli muille päämiehille."

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

EU:n hiljainen vallankumous

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous - onko se politisoitavissa? Julkaisen tämän taloustieteilijä Roland Ernen luennon referaatin  nyt - kahden vuoden kuluttua - uudelleen, koska luennossa edellytettyä ymmärrystä ei ole vieläkään havaittavissa. 

Verkkolehti "Social Europe" julkaisi 20.1. 2016  irlantilaisen taloustieteilijä Roland Ernen luennon Unionin uudesta hallintotavasta. Kysymys on Euroopan Parlamentissa hyväksytystä linjasta. Tässä lyhyt yhteenveto luennoitsijan sanomasta:

Kolmen prosentin kasvuraja ja 60 %:n velkaantumisraja on nyt istutettu EU-lainsäädäntöön tavoitteena. Lisäksi on hyväksytty toiminnallinen tasapainottomuusmenettely, joka mahdollistaa komission esitykset jäsenvaltioille esiintyvien tasapainottomuuksien poistamiseksi. Kysymys ei ole ainoastaan toteamuksista, vaan myös taloudellisista pakotteista tasapainon uudelleensaavuttamiseksi. 

Aikaisemminkin on ollut tällaisia määräyksiä mutta ministerieuvosto on pysäyttänyt ne enemmistöllään. Nyt komission ehdotus menee läpi ellei tarkkailussa oleva valtio saa kokoon omalle veto-ehdotukselleen ministerineuvoston enemmistöä. Kysymys on siis käänteisestä menettelystä aikaisempaan verrattuna. Kysymys on radikaalista muutoksesta, josta komission silloinen puheenjohtaja Barroso käytti nimitystä "Hiljainen vallankumous".

Mikä on siis jäsenvaltion rikos kun tasapainottumuustilanne syntyy? Tässä komissiolle annetaan valta päättää siitä, mikä on asianmukaista tai epäasiallista talouspolitiikkaa. Tässä mennään keskittämisessä luennoitsijan mukaan jo pidemmälle kuin mitä tapahtuu federatiivisen hallinnon puitteissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Sveitsissä. Se mikä on asiallista ja hyväksyttävää, sekin on kokonaisuudessaan jätetty toimeenpanevien elinten päätettäväksi. 

On nimetty 11 indikaattoria, joiden tehtävänä on kertoa mikä on hyvää talouspolitiikkaa. Näitä indikaattoreita ministerineuvostojen on noudatettava. Jos puutteita löytyy, toimenpiteisiin ryhdytään. Asiallinen talouspolitiikka tarkoittaa samaa kuin uusliberaali sääntely. Mm. palkanmuodostus kuuluu tämän uuden sääntelyn piiriin. Sopimusten desentralisointi yrityksiin ja paikallistasolle on osa tätä säätelyä.

Euroopan Unionin tasolta pitää löytyä ammattiyhdistyspoliitikkoja, europarlamentaarikkoja ja vasemmistolaisia tutkijavoimia jotka kiinnittävät huomiota tähän radikaaliin muutokseen. Luennoitsija Roland Erne pitää välttämättömänä että poliittista huomiota kiinnitetään tähän toimintatapaan.

Miksi ammattiliitoille on ollut niin vaikeaa kehittää toimintatapaa tätä uutta hallintotapaa vastaan?
Jack Deloirs kirjoitti aikanaan artikkelin, jonka mukaan markkinat eivät voi yksin hallita yhteismarkkinoita ja siksi tarvitaan yhteinen eurooppalainen hallinto säätelemään taloudellista toimintaa. 

Luennoitsijan mukaan tämä on vanha keynesiläinen ajatus, ja sen mukaan markkinavoimat edellyttävät vastapainokseen yhteistä julkista hallintoa. Tarvitaan koordinaatiota mm. palkka- ja sopimuspolitiikassa jotta vältyttäisiin liian suurilta tasapainottomuuksilta palkka- ja työehdoissa jäsenvaltioiden välillä. Ilmeisesti tästä syystä eurooppalainen ammattiyhdistysliike ei asettunut vastustamaan komission alustavaa politiikkaa vaikka olikin jossakin määrin skeptinen Deloirsin esittämää linjaa kohtaan. 

Komission uudessa tasapainottumuuksien hallintamenettelyssä voi valtio työnantajana osallistua julkisen sektorin palkkojen muodostukseen ja näin menetellessään se ei kuitenkaan riko työmarkkinaosapuolten neuvotteluautonomiaa. Tätä kautta komissio voi nyt pakottaa valtiota tasapainottomuuksien hallitsemiseksi mm. alentamaan julkisen sektorin palkkoja ja muodostamaan täten reunaehtoja koko työehtosopimuskentän sopimismenettelylle. Tätä komission menettelytapaa on em. syistä todella vaikeaa vastustaa. Tämä on yksi tärkeimmistä eurooppalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan liittyvistä haasteista. Kansalliset erot tasapainottomuuksissa aiheuttavat sen, että yhteiseurooppalainen tahdonmuodostus palkansaajien puolelta käy entistä vaikeammaksi.

Jos Euroopassa olisi ollut yhteistä sääntelyä palkanmuodostuksesta, eläkeijistä ja muista tärkeistä työelämään liittyvistä ehdoista, tällainen komission ehdotus ei olisi koskaan läpäissyt europarlamentin käsittelyä läpihuutojuttuna. Nyt sosiaaliset ongelmat ja taloudelliset erot on keskitetyllä päätöksenteolla siirretty kansallisten hallitusten ratkaistaviksi ja ehdollistettu uudella komission tasapainottumuuksia ratkaisemaan tarkoitetulla uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella". Luennoitsija korostaa että kilpailu palkkatasosta työntekijöiden keskuudessa on luonnollista ja että se on yksi tärkeä motiivi järjestäytymiselle ja ammattiliittojen toiminnalle.

Lopuksi luennoitsija esittää kolme aluetta, joilla olisi toimittava:
1) Kuinka sosiaalistaa Euroopan uusi hallintomalli? Siinä on toki mukana jotakin sosiaalista, mutta komissio jakaa sen edistykselliseen ja taannuttavaan sosiaalipolitiikkaan. Tämä haastaa myös vasemmistopoliitikkoja: jos palkanmuodostukselle määritellään yläraja, miksi ei määritellä myös minimiä? Tasapainottomuuksien kurissapitäminen edellyttää vain asianmukaista talouspolitiikkaa. Komisiolla on tässä kuitenkin entistä enemmän parlamentilta saatua perustuslaillista sananvaltaa kuin kansallisilla toimijoilla.

2) Merkitseekö tämä uusliberalismin sisällyttämistä perustuslailliseksi ulottuvuudeksi? 

3) Kuinka haastaa Euroopan uuden hallintomallin mukainen metodologinen kansallistaminen? Uudessa hallintomallissa jäsenvaltiot ovat omissa laatikoissaan, jossa niiden on löydettävä menetelmät ongelmien ratkaisemiseen - komission haluamalla tavalla. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan ratkoa kansallisella tasolla - onhan yksi keskeisimpiä motiiveja Unioniin liittymiselle ollut ongelmien ylikansallinen luonne. Jopa EKP näyttää ymmärtävän että kaikkia ongelmia ei sittenkään voida ratkaista jäsenvaltioiden tasolla.

Kun nyt meilläkin ollaan aloittelemassa sovitteluun tähtääviä neuvotteluja ns. pakkolakimenetelyssä, on Euroopan Unionin uudella hallintomallilla, uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella" valtavan paljon merkitystä.

Pitäisikö ryhtyä työläisporvariksi?

Otsikon kysymys syntyi maaliskuun 2016 viimeisen päivän Demokraatin houkuttelemana. Olisin laittanut linkinkin, mutta lehti oli häveliäästi jättänyt tämän jutun linkittämättä avoimeen digipainokseensa. Lehdessä entinen sosialidemokraattinen kansanedustaja, europarlamentaarikko, kirjailija ja tohtori Lasse Lehtinen kuvaili oikeistososialidemokraattisuuttaan, taustojaan ja elämänmenoaan.

Olin minäkin tukemassa hänen vaalityötään silloin kun hän pyrki muistaakseni toiselle kaudelle eduskuntaan. Tosin silloin en osannut enkä halunnut aavistella tätä oikeistososialidemokraattisuutta. Hän piti diaprojektoreineen erinomaisen ja kiinnostavan esityksen sosialidemokratiasta ja yhteiskunnasta. Minä muiden kuulijoiden mukana siellä pohjois-Savon reunakulmilla pidin kovasti lupsakkaalla tyylillä tapahtuneesta esiintymisestä. Myös hänen alakerroistaan Ilta-Sanomissa tykkäsin kovasti. Kielenkäyttö oli mitä erinomaisinta, pakinatyyli mitä hauskinta.

Hänen tohtorinväitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on toinen tohtorinväitöskirja, joka löytyy kirjahyllystäni. Toisen sain tohtoriksi väitelleeltä väitöstilaisuuteen tulleen kutsun mukana sen vuoksi että olin keskusteluilla tukenut hänen tohtorinväitöskirjansa sosiaalipsykologista osuutta. Lasse Lehtisen väitöskirja oli minun mielestäni korkeatasoinen ja avasi ymmärtämään myös monia Kekkosen aikaan liittyneitä ilmiöitä juuri sillä tavalla, jota itsekin olin aavistellut. Ei tuntunut mukavalta huomata että ulkopolitiikkaa hyväksikäyttäen maan sisäinen demokratia altistettiin autoritaariselle, ulkopuoliselle ja varsin suorasukaiselle vaikuttamiselle. Tämän päivän tilanne Euroopassa ja "sisämarkkinoilla" antaisi aihetta vastaavanlaiseen tohtorinväitöskirjaan.

Mutta nythän on tarkoitus puhua oikeistososialidemokratiasta, joka - kuten Lasse Lehtinenkin - suhtautuu Eurooppaan syvän myönteisesti. Pitäisi siis tutkia tarkemmin, onko oikeistososialidemokratia tai työläisporvari rähmällään läntisiin demokratiasovellutuksiin vai riittääkö maanosan tilkkutäkkimäinen kulttuuriperintö tähän hyvänolontunteeseen. Minäkin rakastan istumista wieniläisessä kahvilassa, saksalaisessa Gasthausissa tai maaseudun kotoisaa ilmapiiriä ja tarjoilua jossakin päin Eurooppaa. Tosin varsinaisen hyvänolontunteen huipentumaa edustaa kuitenkin hyvä keskustelu, analyyttinen yhteiskunnallinen luento tai tavanomainen eurooppalainen elämä vivahduksineen.

Työläisporvariksi ryhtyminen tai pääseminen on aina osoittautunut vaikeaksi, ehkä poikavuosia lukuunottamatta jolloin olin mukana perustamassa salaseuraa. Se sitten kuitenkin osoittautui tavoitteeksi aloittaa partiotoimintaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt kiintyä työväentalon rientoihin isän, äidin ja muiden kavereiden mukana eikä uusi salaseura siten saanut minussa tuulta siipiensä alle.

Salaseura porvarillisena yhteydenpitomuotona, veljeyden vaalijana, aineellisen ja henkisen tuen antajana? Kun katselen leijonia, rotareita, vapaamuurareita, kauppakamareita, nuorkauppakamareita, kansallisseuroja ja säätiöitä, huomaan porvarillisuuteen mieltyneellä olevan aikamoisen, itseasiassa huikean verkoston keskinäisen yhteydenpidon välineitä. Järjestäytymiseltään ja toimintasisällöiltään ne ovat porvarillisia puolueosastoja lukuunottamatta  kurinalaisia ja sulkeutuneita. Pääsy noihin yhteisöihin ei ole omasta tahdosta kiinni, pitää osoittaa tavalla tai toisella olevansa vakuuttunut porvarillisen, liberaalin ja ilmeisesti myös uusliberaalin taloudellisen ajattelun ja menestymisen ylivoimaisuudesta. Ylivoimaista se tänä päivänä toki onkin - sekä parlamentaarisesti että resursseiltaan. Eurooppa kokonaisuudessaan on vahvan porvarillisen hegemonian otteessa. Pitäisi siis osata asettua voittajien puolelle ja hyväksy taloudellisen eliitin ylivoima. Aika monet palkansaajistakin hallitsevat tämän minulle ylipääsemättömän vaikeaksi osoittautuneen taidon.

Työväenyhdistyksen kesäjuhlassa muuan Aatto Lindlöf Viitasaaren Löytänältä lausui runon ihmisyydestä joskus 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Kun välinpitämättömyys eriarvoisuudesta ja kovakorvaisuus ihmisten kohtaloja kohtaan nostaa - minussakin - päätään, nousevat Aaton pellolla ja työssä päivetyneet kasvot muistuttamaan minua ihmisyydestä. Vakavat, lämpimät kasvot ja runon sanoma pitävät minua edelleen otteessaan. Monen muun ajan saatossa tulleen kokemuksen ja sisältöulottuvuuden mukana.

Eliitin ylivoimaisuus ja sen tahtoon alistuminen? Demokraatin lehtiversiossa Lehtinen suositteleekin vasemmistososialidemokraateille ensisijaisesti äänestäjän rooliin tyytymistä ja poliittisten ratkaisujen jättämistä pragmaattisesti, realistisesti ja sopuisasti porvarilliseen valtavirtaan suuntautuneille oikeistodemokraateille. Käytän tätä ilmaisua siksikin, kun Lasse Lehtinen näkisi SDP:n nimen mieluimmin Suomen Demokraatteina kuin Sosialidemokraattisenana Puolueena. Kuten blogini nimikin kertoo, en henkilökohtaisestin uskaltaisi ryhtyä nimittämään itseäni demokraatiksi, niin monenlaista sisältöä ja sosiaalista sovellutusta tämän termin sisälle - ja minuunkin - mahtuu.

Yhdessä suhteessa koen olevani aika lähellä oikeistolaista, porvarilliseen maailmankatsomukseen sisältyvää lähestymistapaa. Tarkoitan mielen hillitsemistä tilaisuuksissa joissa on väkeä yhteiskuntaelämän eri laidoilta. Tavalliselle sosialidemokraatille sellaisia tilaisuuksia tarjoutuu perhejuhlissa ja sukulaisten tapaamisissa. En aloita poliittista ryöpyttämistä ja yritän välttää kovaa sanaharkkaa luottaen siihen että jokaisen rehellistä mielipidettä on kunnioitettava. Tosin korostettiinhan tätä taitoa jo lapsuuden ajan varhaisnuorisotoiminnassa työväentalolla. Kotkakuntokirjan toinen käsky kuului:"Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä mielipidettä." Ensimmäisessä kehoitettiin:"Ole rehellinen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa."

Minä en tiedä pahoittaako oikeistososialidemokraatti mielensä sen vuoksi että porvarilliseen asennoitumiseen kuluu niin vahva arvo-, taso- ja omistuserojen osoittaminen. Tavallinen porvaripalkansaaja on ainakin kateellinen ja elättelee etenkin ohitustilanteessa julkisella väylällä tunnetta kykenevänsä osoittamaan että hänen arvo- ja elämysmaailmansa on kokonaan toista maata. Tai ainakin olisi, jos noita peltipoliiseja ei ilmestyisi muutaman sadan metrin välein muistuttamaan yhtäläisistä arvoista ja reunaehdoista kaikille kansalaisille.

Suomettumisesta itävaltalaistuttamiseen?

Suomettumisella on huono kaiku maailmalla. Se viittaa pienen maan alistumiseen suurvallan uhkailuihin ja taivutteluihin, alistamiseen ja alistumiseen. Kansanlaulun sanoin:"Pitää olla, pitää olla, uskollinen, nöyrä." Omasta puolestamme emme ole hyväksyneet pahojen kielten epäproduktiivista sosiaalipsykologiaa, olemme vain viitanneet reaaliseen naapurustopolitiikkaan ja sen soveltamiseen parhaalla mahdollisella tavalla maamme etujen kannalta.

Itävaltalaistuttaminen? Mitä se mahtaisi olla? Tuossa maassa jonkin aikaa asuneena ja työelämässäkin mukanaolleena tiedän, että Itävalta ja sen eräät osavaltiot - kuten esimerkiksi Wien - tuovat mieleen  kuvan lähes sadunomaisen kauniista ja kulttuuriltaan vivahteikkaasta maasta. Pohjoismaiden ohella juuri sosialidemokraattien vuosikymmeniä jopa yksin johtama Wien on esimerkki toimivasta hyvinvointivaltiosta. Perinteistä kasvavan autoritaarisen ja ylpeän hienostelun rinnalle on kasvanut moniarvoisuutta korostava, käytännönläheinen yhteisen hyvinvoinnin korostaminen. Poliittiset ratkaisut infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisessa, suhtautumisessa vierastyövoimaan, pakolaisiin, perinteeseen ja kultuuriin osoittavat, että Wien kelpaa esimerkiksi mille Euroopan metropolille hyvänsä.

Viimeisen parin vuoden aikana olen törmännyt uuteen riistämistä kuvaavaan englanninkieliseen ilmaisuun, joka kirjoitetaan muotoon "Austerity". Kovasti ihmettelin tuon käsitteen ilmaantumista yleiseen eurooppalaiseen kielenkäyttöön, olihan aikaisemmin riistävästä asennoitumisesta käytetty ilmaisua "exploitation". Juuri äskettäin sain vihiä siitä, ettei tuo käsite niin kovin kauhean vanha olekaan. Austerity ja "austeriaanit"viittaa itävaltalaisiin taloustieteilijöihin Friedrich Hayekiin ja  Ludvig von Mises'iin, jotka ovat vahvimpia edustajia, mitä tulee nyt niin yleiseen  haluun leikata hallituksen menoja ja leikata tappioita taloudellisen heikkouden ja taantuman aikana. Jo 10. kesäkuuta 2010 Rob Parenteau käytti euroalueesta nimeä "Austeria". Se siis viittaa näihin kahteen itävaltalaiseen taloustieteilijään.

Suoraan sanottuna olen jonkin verran loukkaantunut Itävallan sosialidemoraattien ja heitä edustavan SPÖ:n (Sozialistische Partei Österreichs) puolesta siitä, että tämän monessa suhteessa esimerkillisen ja historiallisista painolasteista rakentavalla tavalla irtautuneen maan nimeä käytetään nyt Euroopassa toteutettavan riistopolitiikan symbolina. Itävaltalaiset uusliberalismin ideaa pohjustaneet taloustieteilijät ovat tässä onnistuneet saattamaan kokonaisen valtion nimen huonoon huutoon. Ei kannata yhtä virkettä pidempään tässä yhteydessä kerrata sitä, että nyt jo valtava määrä taloustieteilijöitä, kansalaisjärjestöjä ja yhteiskunnallisia ajattelijoita pitää tätä austerismiin perustuvaa taloudellista ajattelua ja sen seurauksena harjoitettavaa runtelevaa politiikkaa Euroopan ja ehkä koko maailman kohtalonkysymyksenä.

Miten tämä liittyy Suomeen ja täällä noudatettavaan hallitus- ja talouspolitiikkaan? Se liittyy juuri noiden taloustieteilijöiden politiikan noudattamisen kautta. Euroopan Unioni on omaksunut tiukan julkisen sektorin säästöihin ja supistamiseen tähtäävän politiikan osana Euroopan Unionissa noudatettavaa "austerity" -politiikkaa. Tämä politiikkaa on sementoitu lujasti Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin, Maastrichtin sopimukseen ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirjaan. Valtion ja julkisten instituutioiden tukeminen tai niiden kautta toimiminen on poissuljettu vaihtoehto tässä lujasti markkinoiden kaikkivoipaisuuteen perustuvassa "austerismissa". Julkisten menojen supistaminen, kulujen karsiminen, palkkojen sovittaminen globaaliin kilpailutilanteeseen, deregulaatio eli sääntelyn purkaminen ja aikaisempien linjaratkaisujen murtaminen kuuluvat tähän politiikkaan. Suomi noudattaa Euroopan Unionin kuuliaisena mallioppilaana austerismia johdonmukaisesti, eivätkä välikysymykset, politiikan moraalinen tai taloudellinen tuomitseminen vaikuta tähän politiikkaan tippaakaan. Hallitus voi luottaa siihen, että Euroopan Unionin keskeisistä instituutioista muodostama "troikka" tulee  ankaralla kädellä ohjaamaan ja tarvittaessa rankaisemaan - sekin on jo valmiiksi päätöksillä vahvistettu -  austerismin tieltä poikkeavia hallituksia. Kreikan kohtalo on tästä jo paljonpuhuva esimerkki.

Poliittinen näköalattomuus perustuu keskeisiltä osiltaan juuri valittuun austerismin uusliberalistiseen strategiaan. Kysymys on konservatiivisen ja uusliberalistisen politiikan ydintavoitteesta, joka on onnistuneesti ujutettu yhdessä EU:n lipuissa esiintyvien katolisten symbolien kanssa Euroopan Unionin valtavirtaiseksi ajatteluksi. Julkilausuttuna syynä linjan valitsemiseen mainitaan useimmiten pelko inflaation riistäytymisestä valloilleen julkisen sektorin taloudellisten päättäjien arvaamattoman ja epäluotettavan käyttäytymisen johdosta. Jäsenvaltioiden rakenteet edustavat kuitenkin Unionin yhtä tärkeintä suurta periaatetta, nimittäin valtiollista demokratiaa. Austerismi uhkaa saattaa tämän Unionin perustamisvaiheessa keskeiseksi nostetun arvon historialliseksi poliittiseksi jäänteeksi, reliktiksi ja korvata sen markkinoiden kaikkivoivalla vapaudella.

Austerismi, itävaltalaistuttaminen - vapaa kettu vapaassa kanatarhassa?

Vastakkainasettelua

SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen väitteli Sosialistisessa Aikakauslehdessä 9/1955 tuntemattomaksi jääneen porvarin, "Oudon Miehen" kanssa. Tässä muutamia Väinö Leskisen arvotuksia.

Yhteiskuntajärjestelmä
"Väitteet, että sosialismin opinkappaleet olisivat vanhentuneita, ovat huvittavia tullessaan porvarilliselta taholta. Tosiasiahan on, että liberalismi, jolle porvarillisuus rakentuu, on Adam Smithin henkilöittämänä satakunta vuotta vanhempi kuin Karl Marxin sosialismi. Aika on muuttanut sekä porvarillisuutta että sosialidemokratiaa, sitä on turha kiistää.

Verot
Poistettakoon verot heti, jos löytyy muita käyttökelpoisia ja oikeudenmukaisuutta toteuttavia keinoja koulujen, huoltolaitosten ja sairaaloiden rakentamiseksi, työllisyyden ylläpitämiseksi ja taloudellisen toiminnan perusedellytysten luomiseksi.
Mutta sanotaan kuten Outo Mies tässä, että verot jarruttavat taloudellista kehitystä riistämällä kansalaisilta työn ilon ja yrittämisen halun. Ehkäpä verot vievät joiltakin ilon ja halun, mutta sellaisen ilmiön on täytynyt ainakin meidän oloissamme olla poikkeuksellista.
Asiantuntijat laskevat, ettei taloudellinen kehitys maassamme ole milloinkaan ollut niin nopeata kuin toisen maailmansodan jälkeisenä kymmenvuotiskautena, jolloin verokuorma on kasvanut nykyiselleen.

Valtion yritykset
 Tulkoon ensinnäkin todetuksi etteivät valtion tukea ja apua nauti vain valtion omat yritykset.Laajat alueet talouselämässämme, nimenomaan maataloudessa ja kotimarkkinateollisuudessa eivät tule toimeen omin avuin, vaan niitä on esim. tullein, tuontirajoituksin, tukipalkkioin ja hinnantasauksin tuettava. Asian periaatteellinen puoli ei muutu siitä, että vain osa tästä eräiden elinkeinoalojen tuesta tulee näkyviin valtion taloudessa muun osan muodossa.
Valtion yritystoiminnan laajentaminen on oma lukunsa. Vanhoja yrityksiä on suorastaan pakko laajentaa, jos mieli pitää ne ajan tasalla ja kannattavina. Vanhat valtion yritykset ovat kauttaaltaan hyvin hoidettuja ja vakavaraisia, joten niiden laajentaminen ei lisää verorasitusta vaan päin vastoin sitä alentaa. Valtion yritystoiminnan suuntaaminen perustavaa laatua olevan tuotannon, kuten voimalaitosten muodossa työttömyydestä ja talouselämän rakennevioista kärsiville alueille on loppujen lopuksi melkein yksimielisesti hyväksytty linja. Poliittiset erimielisyydet koskevat vain niitä muotoja, joissa toiminnan tulisi tapahtua."

Kuuta osoittava sormi?

Kuuta osoittava sormi - ei ole kuu vaan sormi, mistä tällainen nimi on tullut blogieni otsikoksi? Olen käyttänyt tuota ilmaisua jo pitkään ja sillä on ollut minulle suuri merkitys, ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä vaatiessani sekä itseltäni että muilta demokratiaa elämäntapana ja valtiollisen, yhteiskunnallisen elämän muotona. Selatessani pääsiäislukemista kirjahyllystäni satuin löytämään tuon sanonnan minulle paljastaneen henkilön ja kirjan. Kysymys on - kenestäpä muusta - Erich Frommista ja hänen äärimmäisen mielenkiintoisesta Vanhan Testamentin ja juutalaisen perinnön tulkinnasta. Lainaan tähän tuosta kirjasta omana käännöksenäni juuri tätä ilmaisua avaavan osuuden:

Sillä että ajatus, inhimillisen kokemuksen kuvattu ilmaus on taipuvainen muuttumaan ideologiaksi saa perusteensa ei ainoastaan ihmisen pelosta luovuttaa itsensä täysin kokemukselle, vaan myös koko kokemuksen ja ajatuksen luonteen välisestä suhteesta, siis käsittellistämisestä. Kuvaus ei voi koskaan ilmaista tarkasti sitä kokemusta johon se viittaa. Se osoittaa sitä, mutta se ei ole se. Se on, kuten Zen Buddhalainen sen ilmaisee, "sormi joka osoittaa kuuta - ei ole kuu".Henkilö saattaa viitata kokemukseensa käsitteellä tai kuvauksella a tai tunnuksella x; ryhmä a henkilöitä saattaa käyttää kuvausta a tai tunnusta x painottaakseen kokemusta jonka he jakavat. Tässä tapauksessa, jopa silloin kun kuvaus ei ole vieraantunut kokemuksesta, kuvaus tai käsite on vain likiarvoinen, pääpiirteittäinen ilmaus kokemuksesta. Tämä on välttämättä näin, koska kenenkään henkilön kokemus ei ole identtinen toisen vastaavan kanssa; se voi vain lähestyä kuvauksena tuota kokemusta riittävästi niin, että se sallii yhteisen käsitteen tai tunnuksen käyttämisen. (Tosiasiassa, myöskään yhden ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin identtinen saman henkilön kokemukselle eri tilanteessa, koska kukaan ei ole täsmälleen sama kahdessa erilaisessa elämäntilanteessa). Kuvauksella ja tunnuksella on se suuri merkitys että ne sallivat ihmisten kommunikoida kokemuksistaan; niillä on se valtava haittapuoli että ne sallivat käyttää itseään helposti myös vieraantuneessa tarkoituksessa.

On myös toinen tekijä joka mahdollistaa vieraantumisen ja "ideologisoinnin" kehittymisen. Se näyttää olevan inhimillisen ajattelun sisäinen taipumus pyrkiä systematisointiin ja täydellisyyteen. (Yksi perustekijä tähän taipumukseen piilee ihmisen varmuuden hakemisessa - mikä on ihan riittävän ymmärrettävää ottaen huomioon ihmisenä olemisen epävarmuuden.) Jos me tiedämme joitakin palasia todellisuudesta me haluamme täydentää sitä tavalla että siitä "tulee järkevää", systemaattista. Mutta johtuen koko ihmisenä olemisen luonteesta meillä on aina ainoastaan "pirstoutunutta" tietoa eikä koskaan täydellistä sellaista. Se mitä olemme taipuvaisia tekemään on työstää jonkinlaisia täydentäviä osia lisätäksemme ne käytössämme oleviin tiedonpalasiin tehdäksemme niistä kokonaisuuden, järjestelmän. Tästä johtuen laadullinen tietoisuus siitä mitkä ovat tiedonpalasia ja mitkä ovat itse kehittämiämme lisäosia puuttuu varmuudentunteen tavoittelemisen intensiivisyyden vuoksi.

Tämä prosessi on säännönmukaisesti nähtävissä myös tieteen kehityksessä. Monet tuntemamme tieteelliset järjestelmät ovat sekoitus todellista näkemystä todellisuudesta lisättynä kuvitteellisilla lisäosilla joiden tarkoituksena on saada aikaan systemaattinen kokonaisuus. Vain kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa on selvästi havaittavissa, mitkä olivat todella osasia todellisesta tiedosta ja mitkä lisättyä pehmustusta järjestelmän suuremman uskottavuuden aikaansaamiseksi. Sama prosessi tapahtuu poliittisessa ideologiassa. Kun Ranskan porvaristo taisteli Ranskan vallankumouksessa oman vapautensa puolesta, se eli kuvitelmassa että se oli taistelemassa universaalin vapauden ja onnellisuuden puolesta ehdottomana - ja siksi kaikkiin ihmisiin sovellettavana periaatteena.

Uskonnollisten käsitysten historiassa näemme tapahtuvan saman prosessin. Aikana jolloin ihminen näki tietonsa pirstaleisena ja mahdollisuutensa rajallisena ratkaista inhimillisten voimavarojen täysi kehittyminen; kun hänestä tuntui että hän voisi yltää täyteen harmoniaan rakkauden ja järjen täydellä kehittämisellä sen sijasta että taantuisi takaisin osaksi luontoa eliminoimalla järkensä, hän antoi tälle uudelle visiolle, tälle x-kokemukselle monia nimiä: Brahman, Tao, Nirvana, Jumala. Tämä kehitys tapahtui kaikkialla maailmassa ajalla 1500-500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Egyptissä, Palestiinassa, Intiassa, Kiinassa ja Kreikassa. Näiden eri käsitteiden luonne riippui siitä taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta perustasta ja niiden pohjalta kasvavista ajattelumalleista. Mutta x, tavoite tuli pian muotoiltua ehdottomaksi; järjestelmä rakennettiin sen ympärille; tyhjä tila täytettiin monilla mielikuvituksellisilla olettamuksilla, kunnes se mikä oli visiossa yhteistä, lähes katosi kussakin järjestelmässä tuotettujen mielikuvituksellisten lisäysten painon alle.

(Kirjasta "Teidän tulee olla jumalienne kaltaisia, radikaali vanhan testamentin ja sen tradition tulkinta, ei suomennettu, käännös tässä: Ilpo Rossi,)