Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "

Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

Eväät on syöty...

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin sarkastisesti ja kovasanaisesti, että Euroopan Unioni on Mario Draghin Euroopan tulevaisuuden kilpailukykyä kuvaavassa raportissaan kuvannut Euroopan ongelmia niin dramaatisesti, että on aihetta uskoa koko Unionin olevan siirtymässä "terminaalivaiheeseen". Kannanottoni johtuu siitä, että Euroopan Unionin rakenne ja toimintatapa sisältävät sellaisia kontraproduktiivisia ulottuvuuksia, jotka eivät ole parannettavissa, reformoitavissa.

Euroopan Unionin peruskirjapohjainen rakenne ei ole pluralistinen, vaikka myös sellaista demokraattisten arvojen kunnioittamisen muodossa väitetäänkin. Unioni on sitoutunut yksipuolisesti markkinaehtoiseen  ja demokraattista valtiota vieroksuvaan lähestymistapaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapainen kansanvaltainen rakenne ei ole EU:ssa mahdollinen. Muutoksen, revision  saaminen tähän linjaukseen vaatii yksimielistä päätöstä eikä se nykynäkymin ole mahdollista.

Euroopan Unionin asennoitumistapa konflikteihin on pohjaltaan autoritaarinen; se näkyy ennenkaikkea omaksutussa aktiivisessa sanktiopolitiikassa, erityisesti taloudellisessa rankaisemisessa mutta myös poliittisessa eristämisessä, niin suhteessa Unionin jäsenmaihin kuin ulkopolitiikkaankin. Heikommaksi oletettuja potkitaan ja vahvempien edessä nöyristellään - tämä kuuluu autoritaarisen asenteen jossakin määrin hämäävään asennoitumistapaan (Fromm). Tätä toimintatapaa, henkistä ja fyysistä rankaisemista ei voi demokratiassa soveltaa muuhun kuin selvästi rikolliseen,  henkeä ja turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Tässä suhteessa EU ei voi väittää olevansa parempi länsimainen arvoyhteisö demokraattisten toimintatapojen osalta sen enempää kuin muutkaan globaalit vaikuttajatahot.

Kun Unionin ulkosuhteet ja puolustuspolitiikka  määräytyvät näistä väärään ylpeyteen perustuvista lähtökohdista, tulokset ovat olleet sen mukaisia. NATOn laajeneminen itään oli ristiriidassa vuodesta 1975 noudatetun luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja  puolustuspoliittisen ETYK-konferenssin päätösten kanssa, mikä on johtanut vaaralliseen, vihamieliseen viholliskuvaan suhteessa ennenkaikkea Venäjään ja Kiinaan. Kun nyt puhutaan jo ydinsodan vaarasta, tuhosuuntainen tie on selvästi peruuttamaton eikä se ole neuvotteluyhteyksillä korjattavissa. Tulos on mitä jyrkimmässä ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Euroopan Unionin alkuvuosina tavoiteltiin ja dokumentoitiin asiakirjoihin.

Lisäksi kuvassa on myös globaali taloudellinen kilpailu, joka tietynlaisena piilomomenttina  värittää  ja kiihdyttää kilpailun muodossa vihamielisiä suhteita. Nyt näemme selvästi, että "kilpailu on ahneiden sotaa" (Marx) ja että se pitää ihan käytännössä todellisuudessa paikkansa. Tässä kilpailussa yhdessä autoritaarisen ylpeyden kanssa on johtanut siihen, että talouden pohja suhteessa kohtuuhintaisen energian saatavuuteen on Euroopassa romahtanut. Eurooppa on jatkossa yhä riippuvaisempi pääasiassa USA:sta tuotavasta, särötetekniikalla tuotetusta maakaasusta ja öljystä, joiden hinta on kolmin-nelinkertainen verrattuna siihen, mitä USA:n teollisuus ja kuluttajat energiastaan maksavat. Tämän johdosta EU on tipahtamassa kokonaan tasavertaisesta, kilpailukykyisestä teollisuustuotannosta, eikä tähän synkkään kuvaan ole näkyvissä juurikaan parannusta.

Lisäksi Unionin talouspolitiikassa vallitsee erityinen suuren mittakaavan  "ryhmäajattelu" (vrt. William Mitchell kirjensa "Euroalueeen dystopia), joka näkyy kaikkien talousviisaiden samansuuntaisena, vaihtoehdottomana perustelutapana. Yhtenä syynä tähän on ilman muuta Euroopan Unionin perustuslakitasoinen "Korjausmekanismi", joka sellaisenaan edellyttää vaihtoehtoisten ja korjaavien ratkaisujen löytymistä nykyisen peruskirjan mukaisista raameista. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipysykologi käytti tästä samasta ilmiöstä nimitystä "miljoonien hulluus", jolla hän tarkoitti sosiaalisen rohkeuden puutetta hakea tai ilmaista vallassaolevan hierarkian ajattelu- ja toimintatavan vastaisia ratkaisumalleja. Erityisen surullista on, että myös Euroopan Unionin vasemmisto on ollut taipuvainen käyttämään tätä ryhmäajattelun "eiolevaihtoehtoa" kaavaa, mikä näkyy sopeutumisena uusliberaaliin valtavirtaiseen talousajatteluun. Työväenliikkeen arvoperustan mukainen lähestymistapa edellyttäisi kiihkeää taloudellista demokratiaa tavoittelevaa vaihtoehtoa. Sellainen on Euroopan tasolla itse asiassa olemassa Modernia Monetaarista Teoriaa  kuvaavan juuri iomestyneen kirjan muodossa.

Tietotekniikassa ja tekoälyn käytössä sekä USA että Kiina ovat vaudilla ajamassa Euroopan Unionin ohi, mikä merkitsee yhä suurempaa riippuvuutta näistä maista modernin infrastruktuurin, logistiikan ja palveluiden suhten. Sodanomaisen kilpailun seurauksena USA ja Eurooppa rakentavatrankaisevia tullimuureja, mikä on täysin ristiriidassa "vapaan maailman" vapaan kilpailun periatteiden kanssa. Eturiviin pääseminen tässä kailpailussa ei ole enää mahdollista. Ne eväät,  jotka Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö perustamiskokouksessaan 18.4. 1951 ja Schumanin puheen myötä 1950 määritteli, on syöty.

Edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole näköpiirissä uusia vaihtoehtoja, revisiota. Kuitenkin nämä seikat ovat Euroopan ja Euroopan Unionin kohtalonkysymyksiä. Noudatetun politiikan tuloksena on syntymässä uusi talouden suurvalta, ns. BRICS-maat, jossa ovat mukana Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan lisäksi myös joukko lähi-idän maita. Myös Turkki on hakemassa jäsenyyttä BRICS-yhteisössä ja on siis ilmeisesti luopunut tavoittelemasta jäsenyyttä Euroopan Unionissa. Oletukseni on, että tässä suhteessa nähdään jatkossa merkittäviä uusia avauksia.

Minäkin asetin aikoinani suuria toiveita Euroopan Unioniin ja puolustelin jäsenyyttä tässä yhteisössä jo kauan ennen kuin se sitten 1990-luvun puolivälin jälkeen toteutui. Olin kuitenkin jo 1970-luvun alkupuolella kansainvälisessä yhteistyössä ja Euroopan Unionin elimissä aavistellut omalle arvomaailmalleni vieraita elementtejä.  Vuosien varrella ne ovat vain vahvistuneet. Blogikirjoituksistani vuosien varrelta näkyy epätoivoni syveneminen suhteessa eurooppalaisen yhteistyön saamiin muotoihin. Kahden viime vuoden aikana tuhosuuntainen kehitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja Mario Draghin raportti Euroopan Unionin kilpailukyvyn tulevaisuudesta näyttää sinetöivän tässä kuvailemani dystooppisen ajautumisen poliittiseen ja taloudelliseen suoritustilaan, yhteiskunnalliseen terminaalivaiheeseen. 

Euroopan Unioni terminaalivaiheessa?

EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi on yhä lähempänä sekä jukisen että yksityisen sektorin voimavarojen vahvistamista jotta Eurooppa voisi selvitä yhä uhkaavammaksi käyvässä kilpailutilanteessa USA:n ja Kiinan kanssa. Ratkaisevan kynnyksen yli - valtioiden kautta tapahtuvan hankkeiden rahoittamisen ja resurssien täyeen käyttöönottoon emansipoidummalla raha- ja finanssipolitiikalla - hän ei näytä silti  pääsevän. 

Kauppalehden maksullisessa osiossa kauppaneuvos Björn Wahlroos totaa 10.9. 2024  otsikon mukaan EU:n olevan tuhon tiellä. Kun lukee ja tutkii Mario Draghin lähes 70-sivuista analyysia Euroopan Unionin kilpailukyvystä tulevaisuudessa ei voi muuta kuin yhtyä Wahlroosin lopputulemaan. 

Euroopan Unioni on jo nyt pudonnut kilpailevien makrotalousalueiden vauhdista hyvin selvästi. Eurooppa on hävinnyt kilpailun tietotekniikan soveltamisessa ja kaikki keskeiset tekoälyä käyttävät jättiyritykset ovat joko USA:n tai Kiinan makrotaloudessa toimivia. Euroopan Unioni on menettänyt myös halvan energian ja keskeisin liittolainen USA ryöstää EU:ta kolmin-nelinkertaisilla hinnoilla ympäristölle haitallisella särötysöljyllä ja-kaasulla.

 EU:n puolustusstrategia NATOn laajenemisen muodossa on johtanut vastakkainasetteluun ja sodankaltaiseen tilanteeseen Venäjän kanssa. Harrastettu rankaisu- ja sanktiopolitiikka on tuhonnut mahdollisuudet halpaan tai edes kohtuuuhintaiseen energiaan ja samalla irtoamiseen lähes viisikymmentävuotta harrastetusta ja hyviä tuloksia tuottaneesta ETYJ-politiikasta, joka perustui sotilaallisen varustautumisen sijasta pysyvän luottamuksen rakentamiseen.

Lisäksi Euroopan Unionin ja sen johtajamaan Saksan harrastama velkajarrupolitiikka on tuhonnut suurta rahoitusta vaativien hankkeiden aloittamismahdollisuuksia. Yrityksiä on siirtänyt kotipaikkansa USA:han sen vapaamman makrotalouspolitiikan puitteissa harjoittaman IRA-lainsäädännön seurauksena. 

Kaiken lisäksi kasvuun lähteneet Start-up-yritykset hakeutuvat pikaisesti Euroopan ulkopuolisille markkinoille, joksa kasvumahdollisuudet Euroopan Unionin alueella eivät näytä hyviltä. 

Kiina kilpailee onnistuneesti sähköautotekniikoillaan ja niille on rajattomat markkinat yli puolet ihmiskunnasta kattavalla ja juuri syntymässä olevalla BRICS-alueella. Euroopan palkkataso ja siten myös ostovoima on jäämässä selvästi jälkeen USA:n vastaavasta. 

Draghin raportti kertoo kaikesta tästä. Jos Euroopan Unionissa olisi kysymys suuryrityksestä, voisi sanoa sen olevan tiensä päässä. Euroopan tulevaisuuden kehityksen sitominen yritysten kykyyn koordinoida ja hallita keskinäisen kilpailun rinnalla Euroopan Unionin selviytymistä näyttää minusta mahdottomalta yritykseltä. 

Kun tähän lisätään Draghin sevitykseen liittyvä toteamus, jonka mukaan EU:n peruskirjaa ei tarvitse avata, tie dynaamisempaan, omapäätöksiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan on tukossa. Perustuslakitasoiset ja autorisoidut velkajarrurakenteet vievät Euroopan Unionin suhteessa muihin makrotalousalueisiin nykyisissä olosuhteissa Wahlroosin mainitsemalle tuhon tielle, saneeraustilaan. 

Kykenevätköhän ja uskaltavatkohan Unionin jäsenvaltiot ja europarlaamentaarikot todella nähdä, mihin synkkään - äärimmäisen synkkään tilanteeseen on jo nyt ajauduttu?

Raportin suuri ansio on siinä, että siinä selvästi nähdään Euroopan Unionin surkea tila ja jälkeenjääneisyys verrattuna erityisesti USA:han ja Kiinaan. BRICS-maiden muodostamaa tulevaisuushaaastetta Draghi raportissaan - ainakaan ensilukemalta - juurikaan käsittele.

Selvää on että tämä raportti tulee herättämään suurta keskustelua ja - kuten aina - paljon ristiriitaisia kannanottoja, riippuen esittäjän realismintajusta, sidonnaisuuksista pririsoituun markkinaan tai kyvystä tunnistaa kansalaisten todelliset tarpeet. 

Uskon tähän teemaan palattavan tulevaisuudessa alituiseen, niin pakottavaksi on tilanne alkanut muodostua. Väite että Euroopan Unioni olisi "terminalivaiheessa" on tietenkin jopa äärimmäisen kova, mutta se on perusteltavissa. 

Hyvinvointivaltio eurooppalaisena ulottuvuutena

Uskon monella välkkyneen mielikuvissa Euroopan Unioniin liityttäessä yhteisen hyvinvoinnin ulottaminen koko Eurooppaan demokraattisena, rauhanomaisiin ratkaisuihin rakentavana, jäsenvaltioitaan ja koko yhteisöön ulottuvana ja jokaiselle  vaurautta jakavana visiona. Ihan tällä tavalla ei näytä kuitenkaan käyneen. Euroopan historiassa on vahvana juonteena myös autoritaarinen, jopa fasistinen ajattelutapa, vahva usko vahvemman oikeuteen, kilpailuun ja markkinoilla ratkaistavaan menestykseen.

Unionin perustamisen peruspilarit vapauksineen, työvoiman, pääoman, palveluiden ja tavaroiden vapaa liikkuvuus näyttävät merkinneen nimenomaan markkinalle keskeisten elementtien vapaata toimintaa. Euroopan Unioni rakensi koko toiminnan kannalta tärkeän perussopimuksen erityisen silmiinpistävästi juuri markkinakeskeiseksi, jossa demokraattisen valtion rooli - toisin kuin kansanvaltaisessa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa  - on vahvasti ehdollistettu juuri markkinoiden vapauksilla. 

Tästä on seurannut, että kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentaneet ja sen varassa menestyneet pohjoismaat ovat Euroopan Unionissa joutuneet toimintaympäristöön, jossa valtion toimintaa taloudellisessa mielessä ehdollistetaan ja samalla myös voimakkaasti rajoitetaan. Euroopan Unioni on perinyt lähinnä Saksasta peruskirjaansa ja se pohjalta tehtyihin perustuslakitasoisiin sovellutuksiin nimenomaan valtion taloudellista toimintaa rajoittavia elementtejä. Jäsenvaltiot ovat menettäneet Euroopan Valuuttaunionissa  oman itsenäisen valuuttansa ja samalla myös itsenäisen raha- ja finanssipolitiikkansa. Euroopan Komissio ohjaa vahvalla kädellä jäsenvaltioiden taloudenpitoa juuri markkinaehtoiseen suuntaan ja on valmis taloudellisesti rankaisemaan niitä, jotka eivät tiukasti seuraa asetettuja sääntöjä. Harva tietää, että jopa demokratian muutoin edellyttämä valitun ja sääntöihin kirjatun strategian kritiikki on itse asiassa kiellettyä. Euroopan Unionin korjausmekanismi säätelee tarkasti ja perustuslakitasoisesti, millä tavalla korjausehdotuksia saa tehdä. Keskeistä korjausmekanismissa on se, että korjausehdotuksia saa tehdä vain sääntöihin kirjatun strategian sisällä, ei etsimällä vaihtoehtoja strategisen raamin ulkopuolelta.

Sellaiselle maalle kuin Suomi, joka on Euroopan Valuutaunioniin liittyessään luopunut omasta valuutastaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, velkaantuminen on suuri haaste, varsinkin kun keskuspankki käyttää korkojen nostamista keinona taistella inflaatiota vastaan. Keino olisikin kohtalaisen hyvä, jos inflaatio johtuisi nopeasti nousseista palkoista ja kulutusmahdollisuuksista. Menossa oleva, nopeasti korotettu korkotaso johtui kuitenkin energian tuotantoon Ukrainan sodan ja kansainvälisen kauppasodan luomista pullonkauloista, ei ylisuurista palkankorotuksista. 

Olisiko Euroopan Unioni voinut valita toisenlaisen linjan, jossa jäsenvaltioita olisi tuettu samaan tapaan kuin mitä EKP pääjohtaja Mario Draghin kaudella teki vuosina 2014-2022 jakaessaan määrällistä elvytystä markkianratkaisuihin jopa 3000 miljardin euron edestä? Raha tehtiin päätöksillä ja kirjanpidolla ja pääosin tämä summa on edelleen Euroopan Keskuspankin taseissa. Elvytystä saaneilta valtioilta ei ole vaadittu takaisinmaksua eikä elvytysrahalle ole asetettu korkovaatimuksia. Jossakin vaiheessa niitä myös EKP:n neuvoston päätöksillä ryhdytään poistamaan taseista. Jäsenvaltoiden suuntaan ei tällaista aloitetta ole kuitenkaan EKP:lta kuulunut. Mitään muuta estettä kuin strategisesti peruskirjoihin ja Vakaus- ja Kasvusopimukseen betonoitu velkajarrusääntö ei tällaiselle tuelle olisi olemassa. 

Mitä tekee muu maailma?

Modernissa makrotaloudessa - kuten Japanissa, USA:ssa ja myös Kiinassa -  uutta rahaa, siis uusia hankkeita ja projekteja toteutetaan aina velkapääomalla. Hankesuunnitelman fiskaalinen puoli konkretisoituu kirjaamalla projekti velkana kirjanpitoon, joka nykyaikana tapahtuu digitaalisesti ilman että rahaa painettaisiin ja siirrettäisiin rekka-autoilla hankkeen toteuttajille. Makrotaloudessa ei ole kysymys pikkusummista. Suuret hankkeet, kuten USA:n IRA-lainsäädäntö merkinnee vuoteen 2031 mennessä jopa 2000 miljardin suuruista (Spiegel 10.2. 2024)  "päätösperäistä" projektikokonaisuutta, jossa suuria toimijoita kutsutaan avustusten avulla USA:han toteuttamaan ympäristöön, energiauudistukseen  ja teknologian kehittämiseen liittyviä hankkeita. Kaikki tämä toiminta perustuu luottamukseen USA:n dollariin eikä rahan luomiselle digitaalisesti tässä ns. Fiat-taloudessa ole mitään estettä. Sitä käyttävä valtio tai yhteisö ei myöskään ajautua konkurssiin, koska se velkaantuu omassa valuutassaan.

Millaisia poliittisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää aikana, jolloin Suomi - eikä Suomi ole ainoa EU:n jäsenmaa tässä suhteessa - kamppailee suurten leikkauksien ja veronkorotusten kanssa. Eikä Euroopan Unionilta ja sen keskuspankilta voisi edellyttää vetoapua taloudellisen kurjistumisen ehkäisemissä ja yhteisen vaurauden luomisessa. Resurssejakin - kuten työvoimaa - olisi tässä suhteessa runsain mitoin käytettävissä. Voisin kuvitella, että ennenkaikkea pohjoismainen sosialidemokratia, joka onnistui pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa ja johon edelleen malliesimerkkinä vetoamme, ottaisi poliittiselle agendalleen Euroopan Unionin 2.0 vaihtoehdon luomisen. Tosiasia on, että Euroopan Unioni on yksinkertaisesti luotava uudelleen, jotta se voisi selvitä paitsi omista haasteistaan, myös makrotalousalueiden välisestä kilpailusta. Eurovaalitkin ovat tulossa ja luulisi tällaisen keskustelun käyvän juuri nyt kiihkeänä Euroopan Parlamenttiin ehdolle asettuneiden ehdokkaiden toimesta. Myös poliittiset liikkeet voisivat juuri nyt profiloitua uusilla visioilla ja pyrkimyksellä vapautua toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä taloudellisista juoksuhaudoista. 

Hiljaista on.

Ajatuksia ennen 2024 eurovaaleja...

Euroopan Unionin parlamenttivaalit lähestyvät. Eilen 3.4. 2024 Suomen eduskunnassa käytiin keskustelua Suomen linjasta ja Euroopan Unionin tulevaisuudesta. Suomi kannattaa velkajarrupolitiikkaa Euroopan Unionin tasolla eikä ole kiinnostunut Euroopan Unionin perussopimuksen avaamisesta ja sen muuttamisesta. RKP:n Eurooppaministeri Anders Adlercreutz piti pari viikkoa  sitten esittämässään TV1:n A-talk -puheenvuorossa ajatusta jopa vaarallisena. Eurooppa on joutunut hyvin lähelle sotaa ajaessaan EU:n ja NATO:n laajenemista itään, asettaessaan politiikkansa tueksi jo 13 erilaista sanktiopakettia Venäjää vastaan ja joutuessaan riippuvaiseksi muualta kuin Venäjältä tulevasta kaasusta, öljystä ja mm. lannoitteista. Velkajarrupolitiikka sitoo EU:n tiukasti uusliberaaliin (uuskeynesiläiseen) valtavirtatalouteen, joka hakee perusteitaan ja ratkaisumallejaan mikrotaloudesta mm. vertaamalla valtiontaloutta kotitalouteen ja kohdistamalla kurinpitotoimia ja sanktioita avustusten karsimisen, lopettamisen,  veronkiristysten ja ay-oikeuksien rajoittamisen muodossa ensisijaisesti turvattomassa asemassa oleville yksityisille ihmisille - samalla kun hyvin menestyville ja rikkaille annetaan verohelpotuksia ja etuisuuksia.

Kun luet allaolevia, eri yhteyksissä esitetyjä osa-analyyseja, pidä mielessäsi seuraavia vaihtoehtoisia eurooppapolitiikan lähestymistapoja:

• Eurooppa tarvitsee mikrotalouspolitiikan sijasta omapäätöksistä makrotalouspolitiikkaa niin EKP:n rahapolitiikan kuin Euroopan Komission finanssipolitiikakin muodossa suurten tehtävien kuten ilmastomuutoksen, sosiaalisen oilkeudenmukaisuuden, makrotalousalueiden välisen talouskilpailun ja myös Ukrainan itsenäisyyden säilyttämisen vuoksi; Euroopan Unionin perussopimus rajoittaa kuitenkin pysyvästi omapäätöksistä, endogeenista raha- ja finanssipolitiikkaa;
• Sitten 1970-luvun alussa Bretton Woods-järjestelmän päättymisen  ja kultapohjaisen valtioiden valuuttavarannon rajoittamisen jälkeen olemme siirtyneet ns. Fiat-talouteen jossa valtioiden raha-politiikka perustuu omiin  päätöksiin ja kansainväliseen luottamnukseen;
• Digitaalitaloudessa rahaa syntyy velkasopimuksilla ja niiden kirjaamisella kirjanpitoon. velkasopimuksilla (kuten valtion budjetti, julkiset ja yksityiset projektit) luodaan toimintaa ja uutta pääomaa;
• Itsenäisen valuutan omaava valtio tai yhteisö - kuten EU -  voi aina rahoittaa sekä toimintansa että vastuunsa eikä siten voi ajautua konkurssiin. Suomi on luopunut itsenäisestä, omasta valuutasta ja euro käyttäytyy tässä suhteessa Suomen talouspolitiikkaan ulkoaohjaavasti, eksogeenisesti, kuten vieras valuutta;
• Puhutaan ns. Modernista Monetaarisesta Teoriasta (MMT), jonka yksi tunnetuimpia edustajia on mm. Helsingin Yliopiston vieraulevana professorina toimiva William  (Bill) Mitchell.

----

Jacques Delors Instituutin Uutiskirje huhtikuussa 2024

Eduskunnassamme käydään parastaikaa (3.4. 2024)keskustelua politiikastamme Euroopan Unionin tulevaisuuden suhteen. Berliinissä sijaitsevan Jacques Delors Instituutin uutiskirje kuvailee, sitä millä tavalla tämän Euroopan Komission 1980-90-luvun Euroopan Komission sosialistisen presidentin mukaan nimetty instituutti haluaisi nähdä Unionia kehitettävän:

"Sota Ukrainassa, eurovaalit, maanviljelijäliikkeet, CETA tai Mercosur, sääntelytauko Green Dealin ympärillä, eurooppalaiset uutiset nostavat ja tarkastelevat edelleen kysymystä Euroopan unionin paikasta, roolista ja tulevaisuudesta nykyisten sisäisten ja ulkoisten haasteiden edessä. . Maaliskuun blogikirjoituksessaan Nicole Gnesotto kyseenalaistaa voimakkaan Euroopan edistymisen globaalin geopolitiikan edessä. Lisäksi Ukrainan sota tai Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvalloissa nostivat kysymyksen Euroopan puolustuksesta takaisin esityslistan ytimeen. Ilmoitusten ja havaittavissa olevan kiireellisyyden lisäksi eurooppalaiset ovat kuitenkin eri mieltä keinoista ja erityisesti uusien taloudellisten resurssien käyttöönotosta. Lisätään menoja, mukaan lukien EU:n omat varat, vapautetaan uusi laina, mobilisoidaan rahoitusmarkkinoita, erimielisyyksiä on vähintään yhtä paljon kuin innovatiivisia ideoita. Puolustuksen lisäksi ne heijastavat hyvin erilaisia ​​näkemyksiä Euroopan yhdentymisen tulevaisuudesta ja keinoista investoida siihen.

Sopiminen on kuitenkin kiireellistä, kuten Enrico Lettan useille eurooppalaisille sanomalehdille maaliskuun puolivälissä antama haastattelu korosti. Hän on huolestunut Euroopan talouden pysähtymisestä Yhdysvaltoihin verrattuna. Tappio, jonka voimme päätellä tämän haastattelun perusteella, on myös seurausta Euroopasta, jolla ei ole kaikkia vallan ominaisuuksia, ennen kaikkea talous- ja rahoituskysymyksissä. Tämän korjaamiseksi yhtenäismarkkinoiden yhdentymisen jatkaminen tai jopa uudelleen aloittaminen näyttää olevan olennainen edellytys nykyisten siirtymävaiheiden, nimittäi  energia-, digitaalisten ja sosiaalisten, innovoinnin ja rahoituksen vahvistamiseksi samalla kun yhdenmukaistetaan, jopa integroidaan. Sääntöjemme tarkoituksena on yksinkertaistaa ja vähentää byrokratiaa, jotta voidaan helpottaa liiketoimintaa mutta myös Euroopan kansalaisten jokapäiväistä elämää. 

Tästä näkökulmasta pidetään Enrico Lettan yhtenäismarkkinoiden tulevaisuutta käsittelevän raportin esittely huhtikuun puolivälissä. Se on epäilemättä keskeinen analyysi liikeradalle, joka on otettava käyttöön, jotta Euroopan unioni pystyy sopeutumaan tähän uuteen, hajanaisempaan ja uhkaavampaan maailmaan ja moniin kriiseihin. Tässä yhteydessä Euroopan unionille asetetut haasteet ovat jälleen kerran motivoineet tämän maaliskuun ja epäilemättä tulevan huhtikuun eri julkaisuja sekä seuraavia Euroopan parlamentin vaaleja."Delors-instituutin uutiskirjeen kannanotot ovat radikaaleja ennenkaikkea EU:n perussopimuksen sekä raha- ja finanssipolitiikan suhteen. Instituutissa nähdään, että velkajarrupolitiikkaan perussopimuksella sidottu Euroopan Unioni ei paitsi selviä tehtävistään, vaan on vaarassa tuhoutua sekä suurten tehtävien ja uhkien edessä; Ukrainan puolustaminen on huteralla pohjalla juuri rahoituksen suhteen; USA ja Kiina sanelevat omapäätöksisellä, endogeenisella politiikallaan yhä suuremmassa määrin ehtoja Euroopan Unionin menestymiselle. Kilpailuasetelmaan suhtautuminen ei ole EU:n päätettävissä oleva asia. Siksi kirjeessä ehdotetaan jopa Euroopan Unionin yhteistyön aloittamisesta uudelta pohjalta ja joka tapauksessa EU:n makrotalouspolitiikan täydellistä uudistamista. Voisi todeta, että kirjeessään Jacques Delors -Instituutti palauttaa uudelleen keskusteluun ne yhteisölliset arvot, jotka nyt ovat jääneet lähes kokonaan huomiotta. Omasta puolestani tervehdin ilolla instituutin rohkeaa, mielestäni modernia sosialidemokraattista analyysia.

Kommenttini Delors-Instituutin kannanottoon:

Delors-instituutin uutiskirjeen kannanotot ovat radikaaleja ennenkaikkea EU:n perussopimuksen sekä raha- ja finanssipolitiikan suhteen. Instituutissa nähdään, että velkajarrupolitiikkaan perussopimuksella sidottu Euroopan Unioni ei paitsi selviä tehtävistään, vaan on vaarassa tuhoutua sekä suurten tehtävien ja uhkien edessä; Ukrainan puolustaminen on huteralla pohjalla juuri rahoituksen suhteen; USA ja Kiina sanelevat omapäätöksisellä, endogeenisella politiikallaan yhä suuremmassa määrin ehtoja Euroopan Unionin menestymiselle. Kilpailuasetelmaan suhtautuminen ei ole EU:n päätettävissä oleva asia. Siksi kirjeessä ehdotetaan jopa Euroopan Unionin yhteistyön aloittamisesta uudelta pohjalta ja joka tapauksessa EU:n makrotalouspolitiikan täydellistä uudistamista. Voisi todeta, että kirjeessään Jacques Delors -Instituutti palauttaa uudelleen keskusteluun ne yhteisölliset arvot, jotka nyt ovat jääneet lähes kokonaan huomiotta. Omasta puolestani tervehdin ilolla instituutin rohkeaa, mielestäni modernia sosialidemokraattista analyysia.

---

Millaista eurovaalikeskustelua käydään Saksass?

 Brysselissä vaikuttava saksalainen bloggari kirjoittaa blogissaan "Lost in Europa" tilanteesta seuraavasti:""Eurovaalien kampanja kiihtyy hitaasti. Puolueet yrittävät saada ihmisiä kesäkuun vaaleihin dramaattisilla vetoomuksilla. Tällä kertaa äänestäjillä on vähemmän raportoitavaa kuin ennen .

Viisi vuotta sitten meidän piti pelastaa ilmasto, eurovaaleista kehuttiin ilmastovaaleja. Tällä kertaa kyse on sodasta tai rauhasta, vauraudesta tai taantumasta, demokratiasta tai populismista ja putinismista.

Tämän vaikutelman luo kiihkeä retoriikka, jolla saksalaiset poliitikot ovat menossa kesäkuun vaalitaisteluihin.

Eurooppa on "kohtalokkaan valinnan" edessä, sanoo voimakasta Euroopan kansanpuoluetta (EPP) johtava CSU-poliitikko Manfred Weber. Venäjän hyökkäyssotaa silmällä pitäen kyse on Euroopan ja länsimaisten arvojen puolustamisesta.

Katarina Barley, SPD:n kärkiehdokas, on korottanut myös ääntään. EU:n on mietittävä omaa ydinpommiaan, sanoo Euroopan parlamentin varapuhemies. Hän varoittaa myös siirtymisestä oikealle: demokratia on vaarassa.

Vihreät haluavat pelastaa "vihreän sopimuksen", FDP haluaa aseistaa Ukrainan ja voittaa Venäjän. Vasemmisto on huolissaan pakolaisista ja hyvinvointivaltiosta, AfD haluaa leikata pakolaisten sosiaalietuuksia ja pysäyttää "massamuuton".

Kaikille vetoomuksille on yhteistä se, että ne eivät vain kuulosta dramaattisilta, vaan myös levittävät demokraattista lopunajan tunnelmaa. Jos kansalaiset eivät tee oikeita päätöksiä näissä vaaleissa, väittävät EU-poliitikkomme että Eurooppa on tuomittu.

Jopa Euroopan parlamentti kurottautuu syvälle retoriseen kointorjuntaan: Nämä vaalit ovat "ainutlaatuinen hetki", jolloin "me kaikki yhdessä päätämme Euroopan unionin tulevaisuudesta", sanotaan Strasbourgin kamarin vaalisivustolla.

Mutta liioitellun kova yritys herättää kansalaisia ​​ja lisätä äänestysaktiivisuutta (vuonna 2019 se oli vain 50,6 prosenttia koko EU:ssa) ei ole kovin vakuuttava. Todellisuudessa äänestäjille on tällä kertaa vähemmän raportoitavaa kuin aikaisemmissa EU:n laajuisissa äänestyksissä."

Vastausta Mikkel Näkkäläjärven eurovaalipostauukseen:

SDP:n puolueshteeri Mikkel Näkkäläjärvi Facebookissa: "Mielenkiintoisia ennusteita kesän eurovaaleja koskien. Haastavina aikoina ihmiset kääntävät katseensa kohti sosialidemokraatteja. Hoidetaan voitto kotiin hyvällä vaalityöllä!

”Nyt tuli ennuste: Vihreitä odottaa raju tappio, SDP nousemassa suurimmaksi voittajaksi eurovaaleissa”

Vastaukseni:

Jos on todella niin, että sosialidemokratiaan kohdistuu eurovaaleissa suuria odotuksia, olisi tärkeää että myös eurooppapolitiikan suurista ulottuvuuksista käytäisiin suuntaa määrittävää keskustelua. Keskeisessä asemassa on talous ja tarkemmin määriteltynä Euroopsn Unionin toiminnan makrotaloudelliset puitteet. Jo pelkästään kokonaiskuvan luominen tarkoittaa uutta lähestymistapaa, koska perinteinen konservatiivien johtama talouden valtavirta lähtee liikkeelle mikrotaloudesta, niin analyysissa kuin ratkaisumalleissakin. Kun tiedetään, että talouden keskeiset välineet, raha- ja finanssipolitiikka toimivat myös Euroopasn Unionissa alunperin Saksasta lähtöisin olevan velkajarrupolitiikan hengessä, olisi sosialidemokratian tuotava keskusteluun mukaan makrotalouteen liittyvä omapäätöksinen, endogeeninen raha- ja finanssipolitiikka, joka on kaikin puolin mahdollista itsenäisen keskuspankin omaavalle yhteisölle, EU:lle. Tämä tarkoittaisi EU:n makrotalouden irroittamista velkajarrupolitiikasta ja samansuuntaisen rahoituspolitiikan toteuttamista, jota USA tekee IRA-lainsäädäntönsä puitteissa ja jota mm. Mario Draghin johtama Euroopan Keskuspankki teki yritysten suuntaan määrällisen helpottamisen muodossa vuosiina 2014-2022. Sosialidemokratian tavoitteena tulisi olla julkisen sektorin vahvistaminen omapäätöksisellä raha- ja finanssipolitiikalla. Nykyinen, konservatiivien johtama Euroopan Unioni välttää kaikin tavoin keskustelun avaamista tähän suuntaan ja on viemässä Euroopan Unionia kaavoihin kangistuneella talousajattelullaan aneemiseen voimattomuuden tilaan. Sosialidemokratian tehtävänä on vakuuttaa maanosan kansalaisille, että omapäätöksisellä makrotalouspolitiikalla voidaan vastata kaikkiin maanosan kohtaamiin taloudellisiin haasteisiin. Juuri tässä on sosialidemokratian mahdollista osoittaa tie Unionin perustavoitteiden mukaiseen rationaaliseen utopiaan.

Rober Misik ja radikaali liberaali vasemmisto Euroopassa:

Kirjailija Robert Misik julkaisee Social Europe -verkkolehdessä artikkelin "Asiaa radikaalille, liberaalille vasemmistolle". Hän haastaa vasemmistoa luopumaan autoritaarisesta konservatiivisen narratiivin myötäilemisestä,,,

Sanan voima

Demokraattisen vasemmiston tulisi luottaa sanan voimaan – hiljaisen pohdiskelun ja pohdiskelun voimaan, mutta myös vuoropuhelun voimaan, joka sisältää väittelyn ja vastustamisen sekä kuuntelemisen. "Älyn ääni on pehmeä, mutta se ei lepää ennen kuin se on saanut kuulonsa", Sigmund Freud ehdotti kerran legendaarisessa kaavassa.

Jotkut saattavat vastustaa sitä, että on romanttista, jopa naiivia, luottaa järjen hiljaiseen vastarintaan, siihen, mitä Habermas kutsui "paremman argumentin pakottomaksi voimaksi". Sen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla romanttisempia. Koska ei ole muuta hyvää tapaa parantaa yhteiskuntiamme kuin - Immanuel Kantin mukaan - käyttää omaa järkeämme julkisesti ja tuoda sanan voima kantavaksi ääneksi.

Ihanteellinen tie olisi luultavasti jotain "radikaalivasemmistoliberalismia". Tällä vältettäisiin paitsi taaksepäin katsovan vasemmiston autoritaariset kiusaukset, myös niihin sisältyvä maltillisuuden ansa, joka ei enää kykene määrittelemään kunnianhimoisia tavoitteita.

"Vallankumouksellinen reformismi", voisi sanoa. Radikaali sisällöltään, mutta hengeltään ja sävyltään kohtuullinen."

---

Europarlamenttivaaliehdokas Maria Guzeninan kommenttipuheenvuoro 

Suomen hallituksen Euroopan Unionin tulevaisuutta koskeneessa  eduskunnan keskustelussa 3.4. 2024:

"Kansanedustaja ja europarlamentaarikkoehdokas Maria Guzenina tämänpäiväisessä minuutin puheenvuorossaan eduskunnassa: "Tilannekuva on hurja. Ukrainan sota, Euroopan, Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen kilpailu, ilmastonmuutos, luontokato, ihmisten huoli toimeentulostaan, alueellinen eriarvoisuus, Euroopan ikääntyminen ja julkisten palveluiden kriisi.

"Tilannekuva on hurja. Ukrainan sota, Euroopan, Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen kilpailu, ilmastonmuutos, luontokato, ihmisten huoli toimeentulostaan, alueellinen eriarvoisuus, Euroopan ikääntyminen ja julkisten palveluiden kriisi.

Onko syytä olla huolissaan?

On ja pitääkin olla. Mutta me SDP:ssä uskomme, että nämäkin kriisit ratkotaan yhteisillä ponnisteluilla ja sitoutumalla konkreettisiin ratkaisuihin.

Makrotalouden puutteet johtavat autoritaarisiin ratkaisuihin

Suomessa on alkamassa helmikuun alussa valtava poliittisten lakkojen suma. Se ei tosin lopullisesti pysäytä suomalaista yhteiskuntaa, mutta poliittisena kannanottona sillä on paljon merkitystä. Julkisen velan supistamisen ohella hallitus ajaa läpi mittavaa työelämän heikennysten kokonaisuutta. Ennen vaaleja silloinen oppositio kiinnitti kyllä huomiota valtion velan suuruuteen, mutta ilmeisen salassa  valmistelluista aikeista työelämän dramaattiseen muuttamiseen vaiettiin kokonaan.

Työoikeuden emeritusprofessori Seppo Koskisen mukaan hallituksen vientivetoinen malli on kansainvälisten sopimusten vastainen ja poliittisia lakkoja koskevat rajoitussuunnitelmat ovat tyypillisiä autoritaarisille järjestelmille, koska poliittiset työtaistelut kuuluvat demokratiaan.

Ammattiyhdistysliikkeessä on lähinnä palvelualojen ja julkisen alan ammattiliittojen  toimesta yritetty kyseenalaistaa vientivetoista sopimuspolitiikkaa. Perustelut eivät ole olleet kovin vakuuttavia muilta osin kuin ammattiyhdistysliikkeen itsenäisyyden ja toimintaoikeuksien puolustamisen kannalta.  Kaiken lisäksi lakkosuma koskee tänä talvena suurelta osin koko Euroopan Unionia, jossa - samoin  perustein kuin Suomessakin - on jouduttu kovaan vastakkainasetteluun ja vaikeisiin ristiriitoihin. Tärkeää olisi löytää taloudellisia perusteita noudatetun poliittisen lähestymistavan heikkouksista ja - kuten uskon - yhteensopimattomuudesta  Euroopan Unionin tavoitteleman yhteisen hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian kanssa. Kuten työoikeusprofessori Koskinen toteaa YLEn uutisten välittämässä kannanotossa, keskinäiseen kilpailuun ja sen perusteella tehtäviin työelämäheikennyksiin perustuvat ratkaisut eivät ole sopusoinnussa demokratian kanssa.

Kysymys siis kuuluu: missä vika loppujen lopuksi piilee? Mikä saa hallituksen - ja ilmeisesti koko maanosan - toteuttamaan politiikkaa, joka johtaa tuloerojen kasvuun ja vuosikymmeniä voimassaolleiden kansainvälisten sopimusten rikkomiseen?

Osoituksena siitä, että makrotaloutta - siis kuntien, valtioiden ja valtiota suurempien yhteisöjen kuten Euroopan Unionin talouuta voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin mihin Euroopan Unioni on sitoutunut, on USA:n valtioliiton (United States Assiciation) raha- ja finanssipolitiikka. Kuten tiedetään, USA:lla on liittovaltiona velkaa yli 30000 miljardia dollaria, mutta se ei ole estänyt  presidentti Bidenin hallitusta laskemasta liikkeelle lähes 800 miljardin dollarin  lakikokonaisuuden, jonka ytimessä on ilmastomnsuojelulla perusteltu "Inflation Reduction Act" (IRA) sekä joukko tietoyhteiskuntaan siirtymistä edistäviä lakeja. Koko tämä paketti rahoitetaan tekemällä velkaa. Velka muuttuu päätöksen tekemisen myötä todellisiksi maksuvälineiksi - julkisyhtesön velka on kansalaisten ja yritysten pääomaa kirjanpidon tasapainoperiaatteen mukaan.. Suuret monikansalliset yrityksen Euroopassa seuraavat der Spiegel -lehden 45/2023 julkaistun jutun mukaan tätä kutsua ja siirtävät edullisten lainoitusehtojen myötä pääkonttoreitaan ja tehtaitaan  USA:han.

Nähtävissä on, että eurooppalainen makrotalouspolitiikka ei pysty vastaamaan tähän mielestäni  Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) mukaiseen makrotaloudelliseen ratkaisuun. Syynä  tähän on Euroopan Unionia ja sen keskuspankkia EKP:tä perustettaessa peruskirjaan maakohtaisesti työstetyillä konsensuspäätöksillä päätynyt velkajarrupolitiikka, jossa Unioni - vaikka saakin keskuspankin kautta käyttöönsä yhteisvaluutan ja sen mukana päätösvallan raha- ja finanssipoilitikasta - kuiten kieltäytyy käytämästä näitä välineitä yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Kysymys on MMT:n endogeennisen, omapäätöksisen ja eksogeenisen, ulkoa määräytyvän  raha- ja finanssipoltiikan ratkaisevasta erosta. 

Millä tavalla uutta rahaa syntyy nyky-yhteiskunnassa? Kun kultakannasta on luovuttu Bretton Woods-sopimuksella jo yli viisikymmentä vuotta sitten, uuden rahan painamisen ja - digitaalisessa maailmanajassa - synnyttämisen perustana on velka, siis päätökset ryhtyä uusiin toimiin, kuten USA:ssa sekä erityisesti Bidenin mutta myös Trumpin politiikan pohjalta on tehty. Uusi raha syntyy - uskokaa tai älkää - nimenomaan velkapäätöksillä. Tämä on mahdollista valtiolle, valtioliitolle tai yhteisölle, jolla on oma valuutta ja omapäätöksinen (endogeeninen)  oikeus vaikuttaa alueensa raha- ja finanssipolitiikkaan. USA - ja todennäköisesti myös Kiina ja jopa Venäjä  - käyttävät tätä mahdollisuutta hyväkseen - Euroopan Unioni on omissa perussopimuksissaan sulkenut itseltään pois tämän mahdollisuuden.

Tästä voimmekin palata takaisin vientivetoisen sopimuspolitiikan ideologiseen arvopohjaan. Muiden maiden voittaminen tavaratuotannossa niin, että kotimaassa tuotettu menee kaupaksi myös muissa jäsenyhteisön maissa ja sen ulkopuolellakin tarkoittaa kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan hyötymistä muiden maiden kustannuksella kyseisen vientituotteen kaupaksisaamisessa. Hinnat on saatava lähes aina muita maita alhaisemmiksi, jos mielii menestyä. Se merkitsee taloudellista kierrettä alaspäin niissä maissa, joiden kilpailuedellytykset tuotantokulttuurin, maantieteellisen sijainnin tai  esimerkiksi poliittisen syrjinnän vuoksi vertailumaita heikommat. Menestymisen vuoksi on luovuttava paitsi tehdyistä tuotteista, on myös tuotettava muita maita halvemmalla. Jotakin, yleensä mitä hyvänsä, ympäristöstä, ilmastosta tai resurssien rajallisuudesta piittaamatta.  Nämä ovat niitä kilpailuyhteiskunnan nurjia puolia.

Moderni makrotalous voisi palvella kokonaan toisella tavalla tuotantoa työllisyyttä, yhteistä toimeentuloa ja työllisyyttä. Se ei perustu olennaiselta osaltaan kilpailutalouteen vaan yhteistyöhön, koordinaatioon ja kaikille tarpeellisen toimeentulon tuottamiseen. Kysymys ei ole ainoastaan tavaratuotannosta, vaan produktiivisuudesta, sen henkisistä ja aineellisista ulottuvuuksista ylipäätään. Vieraan valuutan - oman päätöksenteon ulkopuolella olevan - varaan sitä ei kuitenkaan voida rakentaa. Euro on tässä suhteessa Suomellekin - ja kaikille euroalueen jäsenmaille - vieras valuutta, jota raha- ja finanssipolitiikkan muodossa ohjaa Euroopan Komissio omilla päätöksillään. Nykyisen perussopimksen mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta jäsenmaiden velkaantumisesta, mikä tarkoittaa juuri velkavetoisen taloudenpidon sulkemista kokonaan Euroopan Unionin ulottuvilta. Tässä suhteessa Eurooppa noudattaa uuskeynesiläistä., valtavirtaista, uusliberaalia "mikrotalous"-politiikkaa. Se johtaa pakonomaisiin autoritaarisiin, kurjistamista ja vastakohtia lisääviin ratkaisuihin. 

Oikeistohenkinen hallitus ei voi käyttää edes sitä rajoitettua mahdollisuutta, joka rakentuu vahvan valtion ja hyvin rahoitettujen julkisten palvelujen kautta toteutuvaan menestymiseen. Sanna Marinin johtama halltis oli COVID19-pandemian jälkeisissä otollisissa rahoitusolosuhteissa hyvin lähellä onnistumista inflaation kohtaamista vahvemman ja taloudellisesti laajemman julkisen sektorin muodossa. Tämä kehitys kuitenkin katkesi vaaleissa ja sen seurauksena olemme saaneet syliimme nykyisen äärioikeistolaisen kaaoksen.

Mikä olisi siis  vastaus sopimuspohjaisen ja rationaalisen työmarkkinapolitiikan mahdollistamiselle? Vastausta on haettava kotimaan lisäksi myös sieltä, missä on yhteiskuntapolitiikan keskeiset avaimet käytettävänään. Euroopan Unionin makrotalouspolitiikkaa, sekä raha- että finanssipolitiikkaa, olisi kyettävä muuttamaan rahan ja resurssien muodostumisen kannalta ajanmukaisemmaksi samaan tyyliin kuin mitä muut suuret makrotalousalueet jo nyt tekevät. Muutoksen aikaansaaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska tuhoisa velkajarrupolitiikka on betonoitu yksimielisyyttä vaativilla päätöksillä Euroopasn Unionin perussopimuksiin. Tätä taloudellista anemiaa aiheuttavaa makrotaloutta on nyt harrastettu päätöspohjaisesti jo vähintään 1990-luvun alusta lähtien. Nyt aletaan olla niillä rajoilla, joilta todellinen syöksy kohden pohjamutia alkaa. Taloudellisesti Eurooppa on rusentumassa suurten makrotalousalueiden välisessä kilpailussa.

Meillä seurataan yleensä tarkasti läntistä arvoyhteisöä ja erityisen uskollisesti on lähdetty sotimaan sotilas- ja puolustuspoliitisen laajentumisen puoleta, joka sekin tähtää - ainakin USA:n kannalta  "Make America Great Again" (MAGA) - yksinapaisen maailmanpolitiikan toteuttamiseen. Viisikymmentä vuotta jatkunut ETYK-henkinen luottamuksellisen ilmapiirin luominen ja pidättäytyminen sotilaaallisesta voimankäytöstä on taaksejäänyttä elämää. Makrotalouspolitiikassa yritetään peesata merentakaista suurmahtia, ymmärtämättä kuitenkaan, mitä todella on tapahtumassa.

Juuri tämän kirjoittamisen aikoihin on siis käynnistymässä suuri  poliittinen lakkoaalto. Protesti on oikeutettu, mutta talouspoliittiset vastaukset vaihtoehtoisen politiikan osalta ovat jääneet myös ammattiyhdistysliikkeen osalta sumeiksi ja epäselviksi.  Muuyaman kuukauden päästä meillä on eurovaalit, ja silloin  olisi mahdollisuus ilmaista vaihtoehtoisia ajatuksia ja valita rationaalista makrotalouspolitiikkaa edustavia poliittisia voimia europarlamenttiin.

Sellaisia voimia ei ole kuitenkaan näkyvissä. Lakkojen ja kiihtyvän vastakkainasettelun tunnelmissa,  edessäolevaa dystopiaa peläten etenemme kohden kevättä.

Eurooppalainen utopia - vai dystopia?

 Palataanpa tässä postauksessa viime aikoina paljon puhuttuun keskuspankkipolitiikkaan ja sen yhteydessä tietynlaisen "Cancel Culture" -tabuilmiön piiriin kuuluvaan moderniin rahateoriaan, josta käytetään usein lyhennettä MMT eli Moderni Monetaarinen Teoria. Tämä on aiheellista juuri nyt, kun sota, inflaatio ja energian hinnat ovat nousseet huippukorkealle molenmminpuolisen sanktio- ja syyttelypolitiikan seurauksena. 

Nyt tarvitaan selvästi erityistoimia, kun  Eurooppa on ajautumassa monialakriisiin. Saksan hallitus irroitti jo budjetin ulkopuolelta puolustukseen tarkoitetuista erityisrahastosta 200 mrd euroa, jota se lokakuun 31. päivän päätöksellään käyttää laajaan kaasun hinnan laskemiseen sekä kansalaisille että jatkossa ilmeisesti myös yrityksille.  Saksa kykenee tähän pitkään ylijäämää tehneenä teollisuusvaltiona - mutta miten käy muun Euroopan? Vastaavanlaiseen eivät omilla vararahastoillaan muut maat kykene. Erityisesti Euroopan valuuttaunionin maat ovat pulassa, sillä niillä ei ole omaa keskuspankkia, euro on tässä suhteessa niille vieras valuutta ja valuuttaunioniin liittyessään ne ovat luopuneet itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikastaan. Itsenäisen keskuspankin omaavat Euroopan unionin jäsenmaat lienevät tässä suhteessa jossakin määrin itsenäisemmässä asemassa, mutta niidenkin on noudatettava Euroopan Komission eettistä koodia, jonka mukaan korjaavia toimia voidaan ehdottaa ja tehdä vain nykyisen konsolidoidun peruskirjan säännösten puitteissa.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja muut  sopimukset rajaavat sekä Euroopan Keskuspankin rahapolitiikkaa että Euroopan Komission finanssipolitiikkaa tiukasti. Jäsenvaltioiden lainojen viimekätisenä takaajana toimiminen on ehdottomasti kielletty, vaikka periaatteessa juuri tämä tehtävä kuuluu muodollisesti itsenäisen keskuspankin rooliin. Samoin Euroopan Komissio ei voi ajaa sellaista finanssipolitiikkaa, jossa lainoitetaan sen tai jäsenvaltioiden hankkeita. Myös Suomi on - ehkä talouden valtavirtaan liittyvistä ideologisista seurauksista johtuen - ollut myös vaatimasssa pitäytymistä eurootantasoisesta lainanotosta. Yritysten likviditeetistä huolehtiminen sitävastoin on sallittua. Siitä todistaa tämän vuoden keväällä lähes tyystin loppunut, kahdeksan vuotta jatkunut  määrällinen elvyttäminen (QE), jossa käytännössä tyhjästä rahoitettiin valtava jäsenvaltioiden velkakirjojen osto-ohjelma. Sen puitteissa Suomenkin valtion velkakirjoja ostettiin kahdeksan vuoden kuluessa nykyisen valtion yhden vuoden budjetin euromäärän verran. Tietääkseni nämä velkakirjat on jäädytetty EKP:n taseisiin, mikä tarkoittaa sitä että niitä ei ole tarvinnut lunastaa takaisin maturiteetin koittaessa. Tämä osoittaa käytännössä mielenkiintoisen keskuspankkitoimintaan ja nykyiseen rahapolitiikkaan liittyvän piirteen: rahaa voidaan luoda määrättömästi tyhjästä tekemällä velkapäätöksiä ja viemällä ne kirjanpitoon. EKP voi omalla päätöksellään jopa mitätöidä nämä (epävarmat) saatavat - tai toisaalta pitää ne jatkuvana uhkatekijänä taseissaan mahdollisesti vastaanhangoittelevan jäsenvaltion rankaisemiseksi. Ovathan sanktiot tulleet ilmeisesti jäädäkseen myös sisämarkkinoiden toimintapolitiikkaan 'oikeusvaltioperiaatteen' puolustamisen ja ylläpidon välineenä. 

Kun otsikossa puhun eurooppalaisesta utopiasta, tarkoitan sillä hernegeltään toisenlaista raha- ja finanssipolitiikkaa, sitä jonka Europan unioni on säännöissään uusklassisen valtavirtaideologian nimissä kieltänyt. Jos Unionin säännöt olisi kirjoitettu siten, että Euroopan Komisssio ja Euroopan Keskuspankki voisivat harjoittaa täysimääräistä, endogeenista eli omapäätöksistä raha- ja finanssipolitiikkaa, Euroopan Unioni voisi keskuspankkinsa kanssa ja turvin  selvitä mistä hyvänsä taloudellisesta haasteesta ja samalla pelastaa sekä jäsenvaltiot että kansakunnat nyt odotettavissa olevasta kurjuudesta. Kaiken lisäksi voitaisiin vastata nopeasti ja tehokkaasti niihin ilmastohaasteisiin, jotka edellyttävät nopeaa uuden  hiilivapaan teknologian kehittämistä.

Tämä vaihtoehtoinen keskuspankkipolitiikka mahdollistaisi siis sellaisia makrotalousratkaisuja, jotka koituisivat suoraan sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten hyödyksi. Sen sijaan että nyt Saksa käyttää osin muiden jäsenvaltioiden kustannuksella hankkimiaan ylijäämärahastoja omien kansalaistensa kaasulaskujen pienentämiseen, Euroopan Unioni voisi Euroopan Komission ja keskuspankin toimin pudottaa kaikkien Euroopan Unionin kansalaisten kaasu- ja muut energialaskut tiettyyn aikaisempaan määrään laskennallisen keskivertokulutuksen pohjalta. Tiedossa on myös että Euroopan Unioni on jo pidempään suunnitellut oman keskuspankkitilin perustamista jokaiselle eu-kansalaiselle. EKP:n neuvoston päätöksellä ja Euroopan Komission niin halutessa, jokaista EU-kansalaista voitaisiin tukea laittamalla määrällistä elvytystä (QE) kansalaisten tilille puskuroimaan ylikorkeita hintoja ja mahdollistamaan kohtuullisen tasoinen elämä myös kriisiaikoina. Mahdollista olisi myös kannustaa jäsenvaltioita suunnittelemaan ja toteuttamaan hyvinvointivaltiolle tyypillisiä infra- ja palveluhankkeita siinä määrin, että täystyöllisyys voitaisiin jo varsin lyhyessä ajassa toteuttaa.

Rajoja tällaiselle tukemiselle on toki olemassa, mutta ne liittyvät käytettävissä olevien resurssien määrään. Täystyöllisyys on yksi tällainen raja, ympäristön ja luonnon säästäminen ovat tällaisia yhdessä näköpiirissä olevan uhkaavan ilmastomuutoksen kanssa. Ylilyönneiltä voitaisiin välttyä kiristämällä verotusta ja hakemalla tasapainoa tukitoimien ja verotuksen välillä. Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Jäsenvaltioiden keskuspankille ja komissiolle luovuttama päätösoikeus muodostaa eettisen velvoitteen toimia jäsenvaltioiden ja niiden kansalaisten hyvinvoinnin  ja turvallisuuden takaamiseksi.

T'ässä yhteydessä on syytä korostaa, että moderni raharteoria ei ole suinkaan yksinomaan vasemmistolainen ideologinen hanke, sillä moderni rahateoria on poliittiselta luonteeltaan neutraali. Kyllä sen avulla voidaan toteuttaa myös mittava militaristinen rakennusohjelma, rakentaa Ukraina uudelleen vaikka muutamaan kertaan - sotahan näyttää siellä jatkuvan loputtomiin. Tosin sodan rahoittaminen törmää välittömästi ilmaston ja ympäristön ja kansalaisten turvallisuuden asettamiin rajoituksiin, mutta teknistä estettä omapäätöksiselle raha- ja finanssipolitiikalle ei tässäkän suhteessa ole olemassa. 

Periaatteellisen esteen muodostaa konsensuksella - siis yksimielisesti - hyväksytty Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka on tarkoitettu ikuiseksi, uudeksi tuhatvuotisen valtakunnan peruskallioksi. Tästä seuraa että ylläkuvattu  eurooppalainen utopia on käytännössä mahdoton toteuttaa, koska yksimielistä päätöstä peruskirjan muuttamiseksi ei nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole mahdollista saada aikaan. Samalla se merkitsee sitä, että kuva eurooppalaisesta utopiasta muuttuu eurooppalaiseksi dystopiaksi, kauhukuvaksi, jossa Eurooppa jauhautuu taloudellisten mannerlaattojen - USA yhtäällä, Venäjä, Kiina ja kaukoitä toisaalla - puserruksessa aidosti läntiseksi 'Abendlandiksi',  laskevan auringon maaksi  ja taloudellista yötä odottavaksi kehitysalueeksi. 

Eurooppalaiseen Cancel-kultuuriin kuulu, että puhuminen makrotaloudellisista vaihtoehdoista on tabu. Akateemisille taloustutkijoille puhuminen vaihtoehtoisesta makrotaloudesta muodostaa suuren vaaran tulla suljetuksi vaikuttavien talouskeskustelujen ulkopuolelle mediassa ja tyäöelämässä. Valtavirtainen, uusliberaalia talousajattelua seuraava, usein mikrotaloudesta (kotitaloudesta, yksittäisestä yrityksestä) johdettu taloudellinen perustelutapa näyttää muodostuvan suureksi teemaksi myös meidän kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Media noudattaa suorastaan orjallisesti tämän "Cancel Culture" :n tabupolitiikkaa. Näyttää jopa siltä että vähänkään tähän suuntaan vihjaavat puheenvuorot johtavat syrjäyttämiseen tavalla tai toisella.

Eurooppalainen utopia olisi modernin monetaarisen rahateorian ja sitä noudattavan finansipolitiikan lähtökohdista siis mahdollista. Olisi mahdollista ottaa Rahatalous haltuun ja päästä  päästä irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Nyt seurataan kuitenkin eurooppalaisen dystopian tietä.

Hukassa Euroopassa

Olen viime aikoina lainaillut aika paljon Brysselissä kirjoittavaa blogistia, jonka blogin otsikko on "Lost In Europe", suomeksi "Hukassa Euroopassa". Suomen media on käynyt sisällöltään yhä yksipuolisemmin  markkinahenkiseksi ja entisen ministerin ja kansanedustajan Veikko Vennamon ilmaisua käyttääkseni "seteliselkärankaiseksi". Sen yksi ilmenemismuoto on länsiorientoitumisen rinnalla lähes kritiikitön - markkinan mielestä maailman parhaan - makrotalouspolitiikan, uusliberaalin "uuskeynelisäisyyden" tukeminen, jolla ei loppupeleissä ole itse Keynesin kanssa muuta tekemistä kuin yritys markkinaehtoisesti vastata vastasyklisesti ulkoaohjautuvan, eksogeenisen makrotalouspolitiikan haasteisiin.

Brysseliläinen blogi ei ole suoranaisesti asettunut Euroopan valtavirtaista makrotalouspolitiikkaa vastaan, mutta kritisoi Saksan velkajarrupolitiikkaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Ne tulevat erityisen selvästi näkyviin Euroopan Unionin politiikassa, kyvyssä vastata viime aikoina nousseisiin suuriin, sanoisin valtaviin haasteisiin. Valtavirtaisen talouspolitiikan ongelmat näkyvät Euroopan Unionissa myös jatkuvana taloudellisena alisuoriutumisena, kun ratkaisuja yritetään löytää markkinaehtoisesti ja kapuloita vahvan, demokraattisen valtion rattaisiin asettaen. Hallitseva talousajattelu seuraa jo Britannian takavuosien pääministerin Margaret Tatcherin  TINA (There Is No Alternative) lähestymistapaa.  Tunnettu vaihtoehtoista, endogeenista ja heterodoksista makrotaloussuuntausta edustava australialainen, sikäläisen Newcastle-yliopiston professori ja myös Helsingin Yliopiston globaalin talouspolitiikan vieraileva professori William Mitchell on kirjoittanut 700-sivuisen kirjan "Dystopia Eurozone", jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa Euroopan Unionin ajautumista markkinoiden ehdoilla toimivaksi Rooman perustamisasiakirjojen suurista demokratiaa ja rauhaa korostavista lähtökohdista huolimatta. 

Euroopan Unionin makrotalouspoliittinen rakenne, joka Saksan perustuslain tavoin edustaa kuuluisaa "velkajarruajattelua" ja itse asiassa kategorisesti kieltää Eurooppan Unionin ja keskuspankin tasolla näille elimille luonnostaan kuuluvan, velanottoon ja viimekätisen lainaajan rooliin kuuluvan raha- ja finanssipolitiikan, on sellaisenaan yksi oudoimpia ja synkimpiä lukuja koko maanosan historiassa. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään talouspolitiikasta, vaan taustalla on vahva käsitys Euroopan Unionin lähtökohtaisesta demokraattisuudesta ja sen pyhästä velvollisuudesta puolustaa länsimaisia arvoja. Kun lähtökohtana on vapaan markkinatalouden puolustaminen ja demokraattisen valtion asettaminen makrotalouspolitiikassa markkinoille alisteiseksi, voidaan ymmärtää tällaisen lähestymistavan johtavan toteuttamistapana mitä suurimpiin vaikeuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneiden ja sen kokemuspohjalla politiikkaa tekevien edistyksellisten voimien luulisi helposti ymmärtävän, että demokratiaan kuuluvat kansalaisten perusoikeudet, vaikuttamismahdollisuudet ja osallistumisen mahdollistuminen ovat markkinalähtöisessä yhteisössä enemmänkin ongelma kuin mahdollisuus. Rakenteiden johtajavaltaisuus ja autoritaarinen luonne ovat Euroopan Unionille paitsi tyypillisiä, myös keskeinen, pakottava ohjauskeino, joka näkyy mitä moninaisimmalla tavalla keskeisen tason toimintatavassa ja jäsenvaltioissa tarkkana, sisältöjen rakenteisiin vaikuttavana ainoana hyväksyttävänä lähestymistapana.

Nämä pakottavat rakenteet on autorisoitu pitkälle ja kaiken lisäksi mannereurooppalaiseen tapaan sanktioitu siten, että niskotteleminen ja keskeisten määräysten noudattamattomuus johtaa ennenpitkää sakkoihin ja rahallisiin rangaistuksiin. Taustalla tässä toimii alunperin yksiulotteiseksi rakennettua markkinatalousrakennetta tukeva oikeusvaltioperiaate, jonka juridisena perustana on alunperin juuri demokratian kannalta valuvikaiseksi rakennettu perussäännöstö. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa vahvalla kansanvaltaisella valtiolla on keskeinen rooli hyvinvoinnin ja sosiaalisen vastuun toteuttajana, tällainen rangaistusten avulla johtaminen on ennenkuulumatonta ja jäsenvaltioissa toteutuessaan syvästi kansallista itsetuntoa ja kulttuuriperintöä loukkaavaa. Pohjoismaissa kasvaneen on todella vaikeaa ymmärtää tämän jo hengeltään autoritaarisen, väkivaltaisen ja mobbaavan lähestymistavan oikeutusta. Väkivaltaa kasvatusmuotona ja vuorovaikutuksen välineenä pidetään meillä yleisesti täysin vääränä ja lailla kiellettynä lähestymistapana. Eurooppalaiseen politiikkaan se on kuitenkin juurrutettu - ja sillä on kohtalokkaita seurauksia paitsi sisämarkkinoilla, myös Euroopan Unionin naapuruuspolitiikassa. Eurooppa kärvistelee parastaikaa Venäjän Ukrainaan suuntaaman sodan ja sen sanktioinnin seurauksena syntyneissä talousvaikeuksissa. Eurooppa on energiaköyhä mantere ja se on vielä pitkälle täysin riippuvainen fossiilisista energiamuodoista, öljystä ja kaasusta. Kuvaan on tullut myös maailmanlaajuinen nälänhädän vaara, kun Ukrainan vehnä, maissi, peruna  ja muut ravintotuotteet eivät pääse esteittä maailmalle. 

Sanktiot iskevät lujasti Eurooppalaiseen talouteen ja tekevät maanosan yhä riippuvaisemmaksi USA:sta, jonka kanssa Europan Unioni on vahvassa puolustusliitossa NATO:n kautta. USA tarjoaa vaihtoehdoksi Venäjältä saadulle edulliselle energialle omia merentakaisia vaihtoehtojaan ja näkee sotatilan Euroopassa edistävän sen omia taloudellisia tavoitteitaan. Yhteinen ja voimakkaasti kasvussa oleva yhteinen sotilaallinen puolustus  on laajenemassa energiariippuvuuden johdosta puolustusyhteistyöstä koko talouden alueelle. Tällä tavoin perinteien jako NATO-puolustukseen ja EU:n kansalaisyhteiskuntaan suuntautuva politiikkaa sekoittuvat ja amerikkalainen ylivalta kasvaa puolustuksesta myös talouden ja koko siiviliyhteiskunnan alueelle.

Tämän blogikirjoituksen otsikko kuva henkilökohtaisia tuntojani eurooppalaisen suuntautumisen kokonaistilanteen arviona. Pohjoismaista. kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakentanut sukupolvi saattaa tuntea kanssani olevansa "hukassa Euroopassa". En usko sen löytävän minkäänlaista tietä sen enempää uudenlaisen  Euroopan rakentamiseen kuin osallistumiseen ylipäätään.

Erityisen huolissani olen näissä oloissa eurooppalaisen ja myös pohjosmaisen sosialidemokratian tilasta, jonka keskeinen yhteiskuntapoliittinen valtti on ollut pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Vaikka näenkin että jopa näissä oloissa vahva ja demokraattinen valtio voi taloudellisine moninkertaistajineen saavuttaa merkittäviä tuloksia, tunnen suurta surua siitä että Eurooppa ei omine rakenteineen osannut tulla sellaisen yhteisen hyvinvoinnin tukijaksi jonka avulla meillä on saavutettu tuloksia, tosin kovan poliitisen yhteiskunnallisen kamppailun saattelemana. Takavuosina piti taistella poliittisen kentän vasemman laidan autoritaarisia, yhden puolueen valtaan perustuvia hyvinvointivaltion muotoja vastaan. Nyt samanlaista taistelua käydään oikealta tulevaa ja Euroopan Unionin peruskirjoihin autorisoitua TINA-rakennetta vastaan. 

Mikä neuvoksi? Kirjailija Mark Twainin sanoin:"Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Samanmielisten yhteistyö Euroopan Unionissa

Italia ja Ranska: miten rahoittaa suuria yhteisiä hankkeita?

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan siitä, kuinka Italia ja sen pääministeri Mario Draghi 'ottaa kiinni ohjaustangosta' Draghin ja Ranskan presidentin Emmanuele Macronin tavatessa yhteisten neuvottelujen merkeissä. Italian nykyinen pääministeri Mario Draghi oli ensimmäinen, joka pääjohtajakautenaan EKP:n keskuspankissa otti käyttöön poikkeustoimet euron arvon ja aseman säilyttämiseksi "mitä se sitten vaatiikin" hengessä.

 Vuodesta 2014 on seitsemän vuoden aikana toteutettu määrällistä elvytystä ostamalla pankkien kautta EKP:n taseisiin jäsenvaltioiden velkakirjoja niin, että Suomenkin markkinaan on tullut suurin piirtein yhden vuosibudjetin verran määrällistä elvytystä (QE) eli runsaat 60 mrd euroa. Tämä ohjelma jatkuu edelleen. 

Tässä pääjohtaja Draghi otti käyttöön modernin monetaristisen rahapolitiikan, johon sillä EU:n konsolidoidun peruskirjan mukaan on täysi valtuutus, koska EKP ei ota vastaan eikä anna poliittisia ohjeita toiminnassaan. Saman peruskirjan mukaan EKP:n rahapolitiikka eikä myöskään Euroopan Komission finanssipolitiikka saa tukea jäsenvaltioita suoraan kuin poikkeusoloissa - tähän lähestymistapaan perustuu nyt käynnissä oleva ja 'nuukan nelikon' vaatimuksesta kertaluonteiseksi  tarkoitettu "Next Generation" tuki- ja lainaohjelma. 

Sekä Italia että Ranska ovat velkaantuneet suuresti yli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen asettamien rajojen. Siksi on ymmärrettävää että nämä suuret jäsenmaat yrittävät löytää keinoja taloutensa rakentamiseksi eurooppalaisessa viitekehyksessä niin, että suuria hankkeita voidaan rahoittaa rasittamatta enää kansallista julkista taloudenpitoa. Tien tähän tarjoaa mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn mainitsema konsensusvaatimuksen ohittava "samanmielisten yhteistyö" Euroopan Unionin sisällä,  jolta pohjalta Ranska ja Saksa ovat jo solmineet yhteistyösopimuksen ja jonka yksi suurista ensimmäisistä hankkeista on yhteistyö Eurofighter-hävittäjän korvaamisesta ranskalaisen Rafale-hävittäjän ympärille rakennettavan "taistelupilven" muodossa. 

EKP:n määrällinen elvytys on oivallinen taustavoima tällaisen uutta ja jopa salaista innovaatiota tarjoavan valtavan hankkeen toteuttamisessa. Uskon Ranskan ja Italian tavoittelevan jotakin vastaavanlaista omalla "samanmielisten" yhteistyösopimuksellaan.

Kuten edellä totesin, "samanmielisten yhteistyön " avasivat Saksa ja Ranska jo vuonna 2020 yhteistyösopimuksellaan. Sen ensimmäisiä suuria hankkeita on ylläkuvattu  "Taistelupilven" rakentaminen osana näiden Euroopan Unionin keskeisimpien maiden yhteistä puolustusta. Hanke on niin merkittävä ja taloudellisesti niin painava, että ei voida kuvitella sellaista polkaistavan pystyyn jo nyt Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen reunaehdot reippaasti ylittävissä maissa, ei sen enempää Saksassa kuin Ranskassakaan. 

Saksan vaalien jälkeen liittovaltion valtionvarainmin isteriksi tulee Saksan vapaixden demokraattien - siis liberaalipuolueen - puheenjohtaja Christian Lindner. Hän ja hänen puolueensa ovat edellyttäneet jo hallitussopimuksessa tiukkaa kiinnipitämistä Saksan perustuslakiin perustuvasta velkajarrusta. Saksan perustuslakituomioistuinhan on kyseenalaistanut sekä Euroopan Unionin "Next Generation" tuki- ja velkaohjelman sekä EKP:n jo seitsemän vuotta toteuttaman määrällisen elvytyksen (QE). Mukana ollaan vain sillä ehdolla, että Europan Unioni eikä EKP puutu Saksan suvereeniin oikeuteen päättää omasta taloudestaan. 

Kieli tässä kellossa saattaa muuttua, kun havaitaan, että itsenäisiä rahapoliittisia päätöksiä tekevä EKP voi tukea markkinaa sekä sen likviditeettiongelmissa että innovatiivisten uusien teollisten ja teknologisten ratkaisujen toteuttamisessa. Yrityspohjaiseksi (Unternehmen) rakennettu  "Taistelupilvi" näyttäisi sopivan ihanteellisesti tällaiseksi tuettavaksi hankkeeksi. Olisikohan liian ennenaikaista uskoa, että juuri samanmielisten yhteistyö voisi rakentua yksimielisyystraumasta kärsivän Euroopan Unionin monetaariseksi ja yritystasolle piilotetuksi hallitusten  finanssipoliittiseksi työkaluksi?