Kuinka oikeusmurha tehdään?

Omistajaohjausministeri Paateron eroilmoitus 29.11. 2019 ja siihen johtanut ryöpytys mediassa ja eduskunnassa on ollut viime päivien ja viikkojenkin keskeistä uutisaineistoa. Olen tähän keskusteluun  itsekin osallistunut lähinnä Facebookin kautta ja toteuttanut siten tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväkutsujen teemaksi nostamaa tiedon ja yhteiskunnallisen keskustelun periaatetta. Seuraavassa muutamia postauksia Facebookin toimintalokistani poimittuna:

29.11. 2019
Poliittisen tahtotilan ja luetun ymmärtäminen
Postin hallituksen puheenjohtaja väittää, että hän - eikä Postin hallitus - ole saanut suullista tai kirjallista ohjetta miten toimia yhden ryhmän siirtämisessä toisen, eriarvoistavan, halvemman työehtosopimuksen piiriin. Hallituksen tahtotilasta sanotaan jo selvästi hallitusohjelmassa:"Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun. Mielestäni postin hallitus ei voi vetäytyä tietämättömyyden verhon suojaan tässä asiassa. Ei voida edellyttää että ministeri on ällätikulla osoittamassa miten pitää päättää kun hallitusohjelman kanssa selvässä ristiriidassa oleva päätös aiotaan tehdä. Asiasta olisi pitänyt ilmoittaa ministerille jo etukäteen eikä jättää tehtyä päätöstä itse kaiveltavaksi jostakin sivulauseen sivulauseesta.
---
Parlamentaarisen demokratian ymmärtäminen
Ministeri Paateron ilmaisema luottamus Postin hallitukselle voidaan ymmärtää niinkin, että hän luottaa Postin hallituksen kykyyn lukea hallitusohjelmaa ja tulkita siitä hallituksen tahtotilaa. Kysymys on aivan keskeisestä parlamentaarisesta toimintatavasta ja erityisesti valtion omistamissa laitoksissa keskeisten poliittisten linjausten seuraamisen pitäisi olla jokapäiväistä ja luontevaa sopeutumista hallituksen ilmaisemaan tahtotilaan. Postin tapauksessa näin ei käynyt. Päinvastoin, Postin hallitus ja johto kokonaisuudessaan seurasi edellisen hallituksen kilpailukykyhenkistä politiikkaa. Lisäksi näyttää siltä, että Posti ei halua seurata Rinteen hallituksen tahtotilaa - siitä kielii Postin hallituksen puheenjohtajan Markku Pohjolan ilmoitus että hän ei aio erota. Kysymys on paitsi juridiikasta erillisen kirjallisen tai suullisen tiedon vaatimisesta hallituksen linjasta, myös poliittisesta painostuksesta aiemmin noudatetun linjan suuntaan. Onneksi paketinlakittelijoiden tapauksessa työtaistelun avulla Posti saatiin peräytymään.
---
27.11. 2019
Yksipuolinen media
Meillä puhutaan vapaasta lehdistöstä ja mediastakin, mutta tosiasiassa moniarvoisuudesta ei ole puhettakaan. Käy juuri niin kuin Aamulehden tapauksessa asiasta kerrot. Erityisesti sosialidemokratia on tämän vapaan lehdistön kattavan tulituksen kohteena eikä sosiaalista mediaa lukuunottamatta juuri mahdollisuutta ole sosialidemokratian lähtökohdista arvottavaan keskusteluun, tavoitteenasetteliusta puhumattakaan. Täytyy oikein ihmetellä, kuinka yhdistysten toimijat, valtuustojen jäsenet ja ay-liikkeen luottamusmiehet jaksavat pitää aatteestaan ja tietoisuudestaan kiinni tällaisissa olosuhteissa. Koko ajan on pelättävissä, että sanallinen tulitus muuttuu vihapuheeksi ja sen mukaisiksi teoiksi. Mistä löytäisi historiasta sopivan vertauksen tälle röykytykselle ja mielestäni tuhosuuntaisia piirteitä omaavalle yhteiskuntavisiolle? Venäjänkielestä tuli 1800-luvulla käyttöön sana "pogrom", jolla kuvattiin juutalaisiin kohdistunutta vihaa ja tuhotekoja. Minusta tämä tilanne muistuttaa sosialidemokraatteihin ja nyt koko hallitukseen suuntautuvaa 'poliittista pogromia'.
---
Koveneva politiikka
Muistiin fb-sivun toimintalokiin; näyttää siltä että ministeri Paatero on toiminut niin hyvin ja johdonmukaisesti kuin mitä hän saamansa informaation pohjalta on voinut tehdä. Postin hallitus tekee päätöksensä maapallon toisella puolen julkisten palvelujen puutteesta kärsivässä ja saastassa rypevässä San Fransiscossa, jonne juuri paria kuukautta ennen ministeriksi tullut Paatero ei osallistu. Edustajana on valtionhallinnon virkamies, joka jättää kertomatta päätöksestä ministerille. Pelkään että Paateroa vedetään tässä puolueettoman, porvarillisen, ilmoitustuloilla elävän lehdistön toimesta samalla tavalla 'kölin alta' kuin mitä tapahtui takavuosina Arja Alholle ja Maria Guzeninalle. Kaikkein kokeneimmat ja arvopohjaltan ehyimmät kansalaiset tuhotaan? Kaikesta huolimatta Paatero ei ole antanut vihalle valtaa vaan hakee edelleen luottamuksellista suhdetta Postin hallintoon. Näin minäkin olisin toiminut, jos olisin ministerin paineiden keskellä osannut...
"Postin hallituksessa istuu valtion edustajana omistajaohjausosaston finanssineuvos Minna Pajumaa. Hänen kauttaan Paateron esikunnalla on jatkuvasti suora yhteys Postin hallitukseen.
Pajumaa ei halua kommentoida aihetta HS:lle millään tavoin."
---

Poliittista noitavainoa?
Näin siinä sitten kävi; taas ajettiin rehti ja kokenut naisministeri nurkkaan, toiminut TUL:n puheenjohtajana, sosialidemokraattisen kasvatusjärjestön puheenjohtajana, lukuisissa tehtävissä omassa maakunnassaan, SDP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja hän on parastaikaa. Kohta perinteeksi muodostuva porvarillinen kaava jatkuu; pidetään epärehellisenä, osaamattomana ja muutenkin vastuullisiin tehtäviin sopimattomana. Ei sopinut markkinahenkisesti johdettujen Veikkauksen ja Postin toimien valvojaksi. Sotkettiin mielettömän mediaryöpytyksen voimin lillukanvarsiin, ei päässyt toteuttamaan varsinaista tehtävää lyhyenä ministerinäoloaikanaan oikeastaan ollenkaan. Tämä on sitä modernia poliittista Pogromia...

Puolueeton, porvarillinen, yritysten ilmoitustuloilla ansaitseva media on puolensa valinnut - muutahan meillä ei olekaan. Se siitä vapaasta lehdistöstä, neljännestä valtiomahdista - jota se Aamulehdenkin tapauksessa sumeilematta käyttää. On siinä varsinainen tuki moniarvoiselle yhteiskunnalle...

Yhteiskuntavastuusta yritysvastuuseen
Rakenteelliset seikat ovat tässäkin taustalla. Yritysmaailma haluaa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' nimissä ja Euroopan Komission kahden edellisen kauden politiikkaa noudattaen irtautua kokonaan yhteiskuntavastuusta.


26.11. 2019
Luottamuksen ilmapiiri:
Hyvä kirjoitus Satu Lehtolalta; mietin juuri tänään Lauri Ihalaisen eilen 26.11. 2019 A-studiossa peräänkuuluttamasta luottamuksen ilmapiiristä. Tekee mieli kysyä Mao Tse Tungin tapaan: voivatko sellaiset suunnistaa yhdessä, joilla on erilainen kartta, eri tavoite ja eri suuntaan osoittavat kompassit?
---
Yhteiskunta- vai yritysvastuu?
EK:n edustaja peräänkuulutti työntekijäpuolen 'yhteiskuntavastuuta' aamun 26.11. 2019 TV1:n lähetyksessä; tosiasia kuitenkin on että EK on Euroopan Komission kahden edellisen kauden toimenpiteiden ja suositusten mukaan luopumassa kaikesta yhteiskuntavastuusta 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseksi. Luopuminen valtakunnallisesta sopimisesta on osa tähän tavoitteeseen pyrkivää strategiaa, paikallisen sopimisen pirstominen seuraava ilmeinen askel.
---
'Erittäin kilpailukykyinen markkina'
Euroopan Unioni on peruskirjoissaan sitoutunut talousideologian yhteen ulottuvuuteen, nimittäin 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' ylivoimaiseen ja autuaaksitekevään lähtökohtaan (Lissabonin sopimus, art. 2, kohta 3) . Tämä on se yksiulotteinen lähtökohta, arvonluontia, josta Mazzucto puhuu. Markkina ei sellaisenaan luo arvoa - se tarvitsee kysyntää ostovoiman muodossa voidakseen investoida ja edistää 'yritysvastuuta'. Julkinen sektorin, valtion ja kuntien meidän tapauksessa - tehtävä on vastata arvonluonnilla kansalaisten ilmaisemaan kysyntään ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä on näkynyt viime vuosina markkkinoiden pyrkimyksenä irtautua yhteiskuntavastuusta jota pyrkimystä Euroopan komissio on edellisillä toimintakausillaan voimakkaasti tukenut. Tähän ei liity mitään erityistä mystiikkaa vaan selkeä poliittisideologinen pyrkimys, jota mm. Social Europe - verkkolehti mielestäni ansiokkaasti kuvasi kesällä 2019...
---
24.11. 2019
Sopimusyhteiskunnan pirstominen
Keskitetty sopiminen on EK:n toimesta lopetettu - nyt on vuorossa alakohtaisen ja paikallisen sopimisen pirstominen...
---

22.11. 2019
Olisiko niin että juuret juontavat tässä Postin hallituksen pirstovassa politiikassa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamisen ja sitten kun Postin sisälle on saatu tehtäväkokonaisuuksia toteuttavia yksityisiä toimijoita, nämä uhkaavat EU:n tasoisilla säädöksillä ja rankaisutoimenpiteillä? Eli kuin on annettu pirulle pikkusormi, se uhkaa viedä ennen pitkää koko käden?
---
Poliittinen amputoiminen
Vahvan valtion varaan hyvinvointia rakentava sosialidemokratia ja vasemmisto ylipäätään on joutunut tässä poliittisesti amputoiduksi; EU:n ja Saksan perustuslaissa - siksi kai EU:n perussopimusta on lupa kutsua - on vakava perustuslaillinen virhe: taloudellisia strategisia tavoitteita on sisällytetty yhteiskuntarakenteen perustaan ja nämä strategiset - luonteeltaan poliittiset - määräykset estävät moniarvoisen yhteiskunnallisen kehittämisen koko mantereen tasolla - vain märkkinavaihtoehto on hallitseva. Sosialidemokratian kannalta Euroopan Unionin lähestymistapa on autoritaarinen, kaikkia poliittisia voimia samaan lähestymistapaan pakottava järjestelmä. Tässä suhteessa - tosin päinvastaisessa merkityksessä - se muistuttaa vahvasti edesmenneen DDR:n valtiollista järjestelmää, jossa monia puolueita sallittiin, mutta niiden oli alistuttava neuvostotyyppisen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ehdoilla toimiviksi.

---
16.11. 2019
Hyvinvointivaltion rakentaminen
Kotimaan politiikassa Rinteen hallitus toimii hyvinvointivaltiota vahvistavalla otteella erinomaisella tavalla ja se ansaitsee tässä suhteessa jokaisen jäsenen ja kannattajan luijan ja vankkumattoman tuen. Jos sama ote saataisiin toteutettua myös Euroopan Unionin tasolla, sen finanssi- ja rahapolitiikassa, hyvinvointivaltiosta voisi tulla menestystarina koko mantereen tasolla. Kysymys on samalla kertaa sekä oikeusvaltioperiaatteesta että eurooppalaista hyvinvontia vahvistavasta rahoituskehyksestä.
--

Miljoonien hulluudesta

Julkaistessani referaatin Alexander Himmelbuschin kirjoituksesta "Saksa nolla" jouduin uudelleen palaamaan mielifilosofini ja sosiaalipsykologin Erich Frommin käsitteeseen "miljoonien hulluudesta", jota hän kehittelee tuotannossaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta  ihmisluonteesta ja toisaalla sairaasta ja terveestä yhteiskunnasta. Samalla tavalla kun "mielettömässä rakastumisessa" voidaan itse asiassa puhua kahden ihmisen "hulluudesta", voidaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohdalla puhua ihmisen todellisten tarpeiden kannalta kaavautuneesta, vääristyneestä yhteiskunnallisesta tilasta "miljoonien hulluutena". Kysymys on tilasta, jossa niin suuret joukot pitävät vajavaisesti toimivaa yhteiskuntaa terveenä, että he eivät voi kokea yhteiskunnallisen tilan viallisuutta. Kysymys on "normaalista": elämä nyt vain on tätä yhtä ja samaa...
Lainaan pari sosiaalipsykologi Erich Frommin kuvausta kuvausta siitä, mitä hän tarkoittaa "miljoonien hulluudella" (folie á millions):

Himmelbusch aloittaa esseensä puhumalla hulluudesta, oikeastaan joukkukäyttäytymisestä jossa yleiseksi päässyt rajoittunut mielipide hallitsee koko joukon tai jopa kansakunnan käyttäytymistä - puhumattakaan vaikka koko "arvoyhteisöstä". Lainaan tähän tämän ilmiön mielestäni mestarillista kuvajaa, Erich Frommia. Hän kirjoittaa ihmistä koskevassa luonneanalyysissaan "miljoonien hulluudesta" (folie á millions) seuraavasti:

"Se miten ihmismieli vastaa konfliktiin, on olennaista ihmisyydessä. Hänellä on tarve olla yhteisössä, voittaa eristyneisyytensä ja löytää yhteys kansaihmisiin. Tähän on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista tapaa reagoida ja ensimmäistä niistä voisi kutsua regressiiviseksi, taantumista edustavaksi suuntautumiseksi. Kun ihminen pyrkii yhteisyyteen, voi hän yrittää palata siihen mistä hän on lähtenyt, luontoon ja animaaliseen elämään oman heimon parissa. Hän voi yrittää karistaa itsestään kaiken sen mikä tekee hänestä ihmisen ja kuitenkin kokea ristiriitaa oman tietoisuutensa ja oman todellisen itsensä kanssa. Ilmeisesti tätä pyrkimystä ihmisellä on ollut jo satoja tuhansia vuosia. Alkukantaisten yhteisöjen tutkimus osoittaa kuinka tämä pyrkimys saattaa aiheuttaa vakavia psyykkisiä sairauksia yksilössä. Tällaisia sairaustapauksia on löydettävissä sekä heimoyhteisöissä että yksilöpsykologisella tasolla. Taantuminen animaaliseen olemisen tilaan, tilaan ennen yksilöllistymistä, yritykseen päästä irti kaikesta siitä mikä meissä on erityisesti ihmistä ja inhimillistä.

Tätä taantumista edustavaa toteamusta joudumme kuitenkin täsmentämään yhdessä suhteessa. Kun taantuvat, arkaaiset tendenssit esiintyvät yhteisössä myös monilla muilla, silloin olemme tekemisissä "miljoonien hulluuden" ( folie á millions) kanssa; juuri se tosiasia, että jaamme saman hulluuden monien muiden kanssa, tekeekin tästä taantumisesta suurta viisautta; se sallii fiktiivisen, kuvitteellisen näyttäytyä todellisuutena. Yksilö, joka on osallisena tässä joukkohulluudessa, menettää tunteen täydellisestä eristyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta ja pakenee tällä tavalla sitä sietämätöntä pelkoa, josta hän joutuisi kärsimään omine luovine mielipiteineen. Ei pidä unohtaa, että useimmille ihmisille järki ja todellisuus ei ole muuta kuin yleistä yksimielisyyttä, konsensusta. Ei ole menettänyt järkeään, kun ajattelee samalla tavalla kuin kaikki muutkin."
(Erich Fromm: Die Seele des Menschen (1964a), luvusta Vapaus, determinismi, alternavismi, Gesamtausgabe über analytische Charaktertheorie, ss. 242-243, käännös ir)

On olemassa kuitenkin merkittävä ero yksilöllisen psyykkkisen sairastumisen ja sellaisen yhteiskunnan välillä joka viittaa vastaaviin piirteisiin. Pitäää nimittäin tehdä ero neuroosin ja vajavaisesti, puutteellisesi toimivan yhteisön tai yhteiskunnan välillä. Kun ihminen ei onnistu toteuttamaan vapauttaan ja spontaanisuuttaan ja tuoda siten esille omaa persoonallisuuttaan, voidaan pitää todennäköisenä, että hän kärsii tästä vajavaisuudesta, olettaen tietenkin, että vapaus ja spontaanisuus ovat objektiivisia tavoitteita joihin jokaisen ihmisen olisi yllettävä.

Jos enemistö ihmisistä jossakin yhteiskunnassa ei voi toteuttaa näitä tavoitteita, silloin olemme tekemisissä yhteiskunnallisesti määräytyneestä vajavaisesta, viallisesta toiminnasta. Yksilö jakaa tässä yhteisössä samat puutteet toisten kanssa. Hän ei koe niitä puutteina, ja hän  ei kokemusta tulla eristetyksi, vaaraa kokea itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se mitä hän on menettänyt sisäisesä rikkaudestaan ja onnentunteestaan, korvautuu tunteella turvallisuudesta ja sopeutumisesta joukkoon - sellaisena kuin hän sen tuntee. Itse asiassa on jopa mahdollista, että hänen kulttuurinsa se puutteellisuus jonka kanssa hän elää, nostetaankin hyveeksi, jota hänen tunteensa olla mukana suorittamassas vain vahvistaa .
(Erich Fromm: Wege aus einer kranken Gesellschaft (Suom. Terve yhteiskunta, engl. The Sane Society). 1955a (Gesamtausgabe 4,  Gesellschaftstheorie  s. 15)

Lojaaliuden ansa

Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?

Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.

Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.

Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.

Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia  asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.

Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.

Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.

Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.

Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.

Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.

Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?

Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.

Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty  sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.

Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.

Olisiko jotakin tehtävä?