Viides valtiomahti?

Saksalainen der Spiegel aikakauslehti, yksi Saksan, Euroopan ja ehkä koko maailmankin arvostetuimmista viikottain ilmestyvistä yhteiskuntapoliittisesti suuntautuneista lehdistä kirjoittaa numerossaan 5/2019,  26.1. 2019 "viidennestä  voimasta", joka yhä selvemmin vaikuttaa markkinaehtoisen yhteiskunnan ja valtion muovautumiseen. Lehti, liberaalisen arvomaailman edustajaksi itsensä mieltävänä ei suhtaudu tähän mahtitekijään pelkästään myönteisesti, pikemminkin pelolla ja epävarmuudella. Puhuessaan tästä mahdista lehti käyttää kansivullaan siitä ilmaisua "Gewalt",  joka ei tarkoita pelkästään mahtia, vaan myös väkivaltaista voimatekijää.

Kysymys on konsulttitoiminnan kautta julkiseen yhteisöön, siis valtioon, kuntiin ja näiden alaisiin  laitoksiin tunkeutuvasta ulkopuolisesta asiantuntijavallasta. Usein nämä konsulttiyrityksen mielletään puolueettomiksi asiantuntijoiksi, jotka vain yhtäkkiä ilmestyvät neuvoineen ja erityisosaamisineen hallinnon strategisiin kokouksiin ja suunnittelutilaisuuksiin. Valtiota ja julkista sektoria karsastavassa uusliberaalissa yhteiskunnassa useimmiten on kysymys taloudellisesta ahdinkotilasta ja tarpeesta selvitä edessä olevien suurten tehtävien ja vähäisten voimavarojen välisestä ristiriitatilanteesta ulkopuolisen asiantuntijan avulla.

Kuten tiedetään, konsulttien ehdotukset tähtäävät säästöjen aikaansaamiseen hallinnossa ja hankkeiden toteutuksessa. Se merkitsee useimmiten tehottomaksi mielletyn julkisen hallinnon hoikentamista ja tehostamista. Juuri tässä vaiheessa astuu kuvaan mukaan "viides valtiomahti", julkisen hallinnon demokratian ja omaehtoisuuden kannalta väkivaltainen voimatekijä, jota jopa Saksan vanha valtapuolue CDU/CSU on alkanut huolestuneena epäilemään vallan  kaappaamisesta  kokonaan demokraattilselta valtiolta. Kysymys ei ole pelkästään neuvonnasta, vaan valtavia henkilöstömenetyksiä kokeneen valtion voimattomuudesta vastata edessä oleviin teknisiin ja srategisiin haasteisiin. Neuvonantajayrityksen eivät näytä tyytyvän pelkästään neuvontaan, vaan ovat valmiita myös "tukitoimiin", jotka pitkälle kehittyneiden telknologisten rakenteiden kohdalla merkitsevät vallan kaappaamista koko koneistosta aina strategista tehtävänasettelua myöten.

Konsulttiyritysten historia maailmalla on jo pitkä. Suurimmat niistä ovat aloittaneet toimintansa jo 1930-luvulla. Sellaiset nimet kuin mcKinsey&Company, Accenture, Deloitte tai Pwc hääräävät Saksan valtionhallinnon apuvoimina. Yksikään näistä kaikkein suurimmista ei ole alunperin saksalainen, vaan takana on suuria amerikkalaisia konsultti- ja neuvonantajajättiläisiä, joiden liikevaihto on yli 10 miljardia euroa. Toki saksalaisiakin konsulttiyrityksiä on mukana, mutta niiden toimintavolyymit ovat toistaiseksi huomattavasti pienempiä.

Konsultti- ja neuvontayritykset tulevat aluksi mukaan pienillä projekteilla. Yhteydet hallintoon on rakenettu kulissien takana.  Aina löytyy markkinahenkisten poliitikkojen ja virkamiesten  joukosta yhteistyöhaluisia toimijoita, jotka voitelukorvausta vastaan ovat valmiita esittelemään neuvonantajafirman strategisena ratkaisijana kysymyksissä, joissa maallikoista koostuvissa elimissä toimivat, demokraattisesti valitut edustajat kokevat itsensä osaamattomiksi ja siksi myös voimattomiksi. Ulkopuolinen apu näyttää usein tulevan demokraattisesti valituille päättäjille enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Kun panokset ovat aluksi pieniä, neuvonantajafirma saa "jalkansa oven väliin" ja pääsee tekemään mullistavia ehdotuksiaan.

Miten homma etenee? Neuvonantajayritysten toimintafilosofia ei rajoitu ainoastaan annetun tehtävän hoitamiseen, vaan tiedon hankintaan koko ongelmakentästä ja yhä täsmällisempien ja erityisosaamista vaativien toimenpide-ehdotusten laatimiseen. Esimerkiksi Saksan puolustusvoimissa uusi teknologia, sen käyttöönotto ja päivittäminen, edellyttävät koko strategisen toimintakokonaisuuden ymmärtämistä ja hallintaa. Paitsi että tarvitaan oikeaa tekniikkaa, tarvitaan myös "softaa" joka vastaa hallinnonalan toimintatarpeita. Tässä yhteydessä neuvonantajayritys luo nahkansa ja tarjoaa myös tukitoimienpiteitä vaativan strategian ja sitä tukevan teknologian käyttöönottoon, varsinaiseen käyttämiseen ja aikaa myöten myös päivittämiseen.

Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta. Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksesä on "lähteen tyhjentäminen".

Baijerin CSU:n entinen pääministeri ja nykyisen koalitiohallituksen sisämininisteri Horst Seehofer on jo ilmaissut huolensa tästä kehityksestä. Ei voi olla demokratian kannalta oikein, että ministeriöiden tai muiden julkisten hallinnonalojen henkilökunta ei pysty vastaamaan hankkeiden toteutuksesta. Voimavaroista tyhjäksi hylsytetty hallinto on voimaton ja täysin ulkopuolisten toimijoiden armoilla. Neuvonantaja- ja tukiyritykset kokevat puolestaan toimintansa hyväksi businekseksi ja luovat sekä muodollisia että epämuodollisia kanavia käyttäen yhä tiiviimpiä, jopa perheyhteyksiä hyväksikäytttäviä kontaktipintoja johtaviin poliitikkoihin ja virkamiehiin.

Sen enempää Saksa kuin muutkaan euromaat eivät ole suojassa yritystoiminnan vahvalta tunkeutumiselta toteuttamaan demokraattiseksi rakenteeksi koetun valtion tehtäviä. Hyvässä vauhdissa olevat eurooppalaiset vapaakauppahankkeet ovat omiaan luomaan juridista pohjaa yritystoiminnan niskalenkille hyvinvointivaltion toimintojen hylsyttämiseksi ulkoisille toimijoille. Kun motiivina on mahdollisimman suuren voiton saaminen, alkuperäinen idea ylimääräisten ja tarpeettomien kustannusten välttämisestä katoaa kokonaan matkan varrella. Konsulttiyrityksen korvaukset toteutetusta toiminnasta saattavat der Spiegelin mukaan nousta moninkertaisiksi omaan toimintaan verrattuna.

Myönnettävä  toki on, että julkinen hallinto ei juurikaan korvaa innovatiivista osaamista ja on hidas liikkeissään suhteessa tarvittavaan muutokseen.  Ulkoistaminen johtaa pitkällä tähtäimellä  siihen,  että digiajan ja keinoälyn mukanaan tuomista uusista haasteista omalla vähäisellä henkilökunnalla ei ole aikaa eikä kompetenssia suoriutua

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

19.4. 2019
Seppo Tuovinen jakoi tämän blogitekstin #Tampereryhmälle"seuraavin saatesanoin:
"H.T.

Ilpo Rossi ja der Spiegel paljastavat Viidennen (V) Valtiomahdin salat erittäin
mielenkiintoisella tavalla, miten julkista sektoria pilkotaan ja ulkoistetaan häikäilemättömästi. Varmaan olemme nähneet, mitä Tampereellakin tapahtuu juuri nyt. Rakennusliikkeiden ja konsulttien valta kasvaa. Demokratia on mielestäni koetteilla ja suuressa vaarassa niin kunnissa kuin valtion hallinnossa. Saksan esimerkki, josta DER Spiegel kirjoittaa, on kyllä pysäyttävä. ( Liite)

"Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta."

"Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksessä on "lähteen tyhjentäminen"."

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

Juuri nyt tarvitsemme aatteellisesti vahvoja hyvinvointivaltioon sitoutuneita asiantuntijoita, kun SDP valmistautuu mahdollisiin hallitusneuvotteluihin.Voisiko joku kysyä esimerkiksi hallitusohjelmaa valmistevaan asiantuntijaryhmään Lauri Holappaa tai Tuomas Kurttilaa Lauri Finerin kaveriksi? Vanhemmasta asiantuntijakaartista suosittelisin kuultavaksi professori Matti Tuomalaa, Jukka Kekkosta ja uutta kansanedustajaamme Aki Lindeniä. Jokaista omalta sektoriltaan."

Ilpo Rossi vastasi:
Koska asia näyttää kiinnostavan, vastaan tässä parilla kommentilla kahdesta muusta jutusta samaisessa Spiegelissä.
1) Saksan Liittotasavalta on myynyt lähi-itään huomattavia määriä aseita, alkaen puolustuksellisista turvarakenteista aina panssarivaunuihin ja Saudi-Arabialle valmistettuihin  taisteluhävittäjiin saaka. Saksalaisia keltaiseksi maalattuja panssarivaunuja on silloin tällöin näkynyt lähi-idän taistelukuvissa. Saudi-Arabia tuhoaa parastakin aikaa naapurtimaataan Jemeniä materiaalisella ja sotilaallisella ylivoimallaan. Kun uusi Saudi-Arabian hallitsija on osoittautumassa Istanbulissa Saudi-Arabian lähetystössä murhatun, Saudi-Arabian uuteen johtoon kriittisesti suhtautuneen lehtimiehen Kashoggin  murhamääräyksen antajaksi, on Saksa pysäyttänyt jo valmiiksi tilattujen kahden taisteluhävittäjän toimittamisen Saudi-Arabiaan. Koneiden rakentaja Rhein-Metall ei ole saanut siis maksua kyseisestä lentokonetoimituksesta ja siksi se painostaa hallitusta lähettämään koneet Saudi-Arabiaan. Lentokonevalmistaja on huolissaan myös tulevasa työllisyydestä ja omasta taloudellisesta tilanteestaan ja edellyttää yhdessä CDU:n kanssa sotamateriaalitoimitusten jatkamista. Yritys on siis vahvasti puuttumassa Saksan valtion ulkopoliittiseen ja sotilaallistaloudelliseen strategiaan. Ulkomisnisteri Heiko Maas (SPD) yrittää saada sodan Arabian niemimaalla loppumaan ja sitä kautta asian pois päiväjärjestyksestä.
2) Hollantilainen miljardööri on kahden kolmen peiteyrityksen kautta antanut taloudellista tukea Berliinin CDU:lle ja suunnittelee samaan aikaan kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamista Berliinin liepeille. Puoluelaki kieltää tällaisen tuen liittovaltiotasolla, mutta ei sano mitään paikallisesta taloudelliseta tukemisesta. Yritysryppään takana oleva hollantilainen miljardööri puolustautuu toteamalla että hänen yritysryppäänsä tukee monia muitakin puolueita - summista ja tarkotusperistä ei puhuta mitään. Kysymys on tuhansista asunnoista ja itseasiassa koko uuden kaupunginosan arkkitehtuurista. Tässä yritystoiminta on luomassa kaupunkikuvaa. Berliinin SPD on yrittänyt pysäyttää hankkeen kiireelliseksi julistamisen. Normaalin etenemisjärjestyksen väitetään aiheutavan yrittäjämiljardöörille suuria taloudellisia menetyksiä.

Nämä ja monet paikalliset esimerkit meilläkin puhuvat konsulttien ja yritysten kiihkeästä - ylikansallisesta - halusta tulla tyhjentämään julkisia rahoituslähteitä ja tämä on  niiden pitkän tähtäimen strateginen tavoite. Huoleton suhtautuminen Kokoomuksen tapaan yritystoiminnan ja julkisen hallinnon asettamisesta kilpailutuksessa "samalle viivalle" tarkoittaa todellisuudessa julkisen sektorin  tyhjentämistä aluksi henkilökunnasta ja sen jälkeen kaiken tietotaidon imemistä strategiseksi voimavaraksi sekä yritystoiminnan kehittämiseksi ja laajentamiseksi maksimiin. Neuvonantop ja suositukset muuttuvat hankkeiden tukemiseksi ja - kun kaikki tietotaito on saatu käsiin - viidenneksi, omilla motiiveillaan toimivaksi "viidenneksi valtiomahdiksi".
Ilpo Rossi

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Eurooppa - mennyttä kalua?

Saksalainen der Spiegel -lehti haastattelee numerossaan 32/4.8. 2018 ranskalaista sosiologi Emmanuel Toddia (67), jonka mukaan vuosikymmeniä torjutut asenteet ovat uudelleen täällä. Erityisesti hän arvostelee saksalais-ranskalaista omakehua, itsensä yliarviointia eurooppalaisessa yhteistyössä. Uusimmassa kirjassaan -  hän on kirjoittanut paljon - hän tarkastelee ihmiskunnan kehitystä ja erityisesti perhejärjestelmää, joka hänen mukaansa määrää kulloisenkin kulttuurin dynamiikan, menestymisen tai pysähtyneisyyden. Viimeisimmän kirjansa "Surullinen moderni" kirjoittaja ennusti jo vuonna 1976 neuvostojärjestelmän romahtamisen ja nyt hän povaa Euroopan Unionin ajautumista haaksirikkoon.

Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.

Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta  "haisee".

Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon.  Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.

Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.

Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".

Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.

Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.

Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen  lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.

Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.

Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä  täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.

Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.

Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.

Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen.  Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.

Saksa on historiallisesti  kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.

Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella.  Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun.   Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.

Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."

(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch") 

Perustuslakimme ja ulkopolitiikka

Tasavallan presidentin vaalikamppailu on lähtenyt liikkeelle television suurten vaalikeskustelujen vauhdittamana.  Sotilaallinen liittoutuminen  ja ulkopolitiikan johtamisperiaatteet ovat - tietenkin - nousseet keskusteluun. Ehdokkaat pyrkivät tuomaan persoonallisuutensa esille niin puoleensavetävästi ja näyttävästi kuin suinkin. Euroopan Unionin vahvistunut ote kaikesta poliittisesta päätöksenteostamme vaatii ja oikeuttaa kuitenkin esittämäänkysymyksen: pitääkö Suomen peruslain doktriini ulkopolitiikan johtamisesta edelleen paikkansa?

Samana päivänä kun presidenttiehdokkaat puhuvat EU:sta suurena rauhanprojektina, Euroopan Unionin ministerineuvosto ilmoittaa jatkavansa sanktioita Venäjää kohtaan. Päätöstä meiltä oli tekemässä pääministeri eikä tasavallan presidentti. Taustalla on Euroopan Unionin sopimus Ukrainan kanssa maan taloudellisen arkkitehtuurin muuttamisesta yhteensopivaksi Euroopan Unionin kanssa ja yhteensopimattomaksi Venäjän ja sen edustamien taloussopimusten kanssa. Ukrainan hallitus ei hyväksynyt EU:n tarjoamaa luonnosta sopimukseksi, mikä laukaisi Maidanin aukion tapahtumat  ja johti väkivaltaisuuksiin ja lopulta Venäjän toimeenpanemaan Krimin niemimaan haltuunottoon. Jopa USA:n varapresidentti oli lietsomassa rauhattomuutta Maidanin aukiolla ja lisäämässä siten sekasortoa ja poliittista jännitystä ennenkuin uusi, sekavissa oloissa asettu hallitus saatiin aikaan ja joka sitten hyväksyi EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen. Koko prosessi on ollut alusta saakka täynnä laajentumishalua myös EU:n puolelta eikä tämä asenne ole vieläkään rauhoittunut.

Ulkopoliittisissa suhteissamme meidän on ilmeisesti hyväksyttävä Euroopan Unionin kannanotot sellaisenaan ja tasavallan presidentin tehtävä näyttää olevan selviytyminen syntyneessä tilanteessa  eteenpäin mahdollisimman vähin vaurioin. Voimassa oleva doktriinimme siitä että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaamme yhdessä eduskunnan ja hallituksen kanssa ei ilmeisesti vastaa enää todellisuutta. Voidaanko todella tapahtumahistoriaa EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa tarkastella rauhanprosessina? Minun mielestäni tässä liikutaan koko ajan huonosti perustellulla ja edelleen suurta epävarmuutta aiheuttavalla pohjalla.

Euroopan Unionin kanta Venäjän toteuttamaan Krimin valtaukseen on  periaatteellista ja pysyvää laatua tavalla, jossa periaatteellista muutosta ei ole odotettavissa. Sanktioiden jatkaminen Venäjän suuntaan ja vastaavanlaisten rajoitusten toteutuminen Euroopan Unionin suuntaan jatkaa tätä sinänsä loogista, mutta hengeltään rauhalle ja hyville suhteille vahingollista ulkopolitiikkaa. Periaatteellinen aikajana ulottuu paitsi tulevaisuuteen,  myös menneisyyteen. Tarkoittaako Suomen tässä yhteydessä hyväksymä kanta periaatteellista muutosta suhtautumisessa toisen maailmansodan seurauksena menetettyihin ja luovutettuihin alueisiin? Se että Suomi hyväksyi Pariisin rauhansopimuksen ehdot, maksoi sodassa syntyneet sotavelat tinkimättä ja pää pystyssä takaisin, eikä ryhtynyt virallisesti periaatteellisin perustein vaatimaan Karjalaa, Petsamoa, Suomenlahden saaria ja Sallaa takaisin, edustaa toisenlaista, rauhaa ja tasapainoa tavoittelevaa logiikkaa. Lienee kai oikeutettua esittää kysymys, ollaanko todellakin palaamassa takaisin siihen autoritaariseen ja nationalistisiin arvoihi  perustuvaa politiikkaa, jota 1930-luvulla edusti Akateeminen Karjala-seura piirtäen karttoja aina Vienanmereen saakka ja laulaen sitten humpaksi nimitettyä laulutyyliä sanoilla "Uraliin, Uraliin..."

Ei ole hauskaa työstää  satavuotisen Suomen juhlavuoden lopulla tällaisia mietteitä mielessään. Se että tämä tuhosuuntainen kehityskulku tulee meille Eurooopan Unionin kautta, on surullista ja painostavaa. Yhdessä monien muiden ratkaisemattomien suurten kysymysten kanssa vaarassa on sekä rauha että demokratia, nämä Euroopan Unionin perustamisen keskeisiksi tekijöiksi luonnehditut lähtökohdat. Ikävän säväyksen tähän murehtimiseen muodostaa myös se, että demokratiasta, sosiaalisuudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä ja kohtalonyhteydestä vastausta hakeva joutuu huomaamaan olevansa marginaalissa.

Toinen suuri ulkopoliittiseksi luonnehdittava kysymys on Britannian ero Euroopan Unionista. Se mitä tässä yhteydessä tapahtuu Britanniassa oleville Suomen kansalaisille tai Suomessa eläville briteille on tärkeä kysymys myös ulkopoliittisena kysymyksenä - kahden vuoden päästä Britannia on ulkovalta siinä kuin Venäjä tai mukä tahansa EU:n ulkopuolinen maa.  Tässäkin asiassa neuvotteluja käydään ja päätöksiä tehdään kaukana Suomen todellisen vaikuttamisvallan ulkopuolella. Eduskunta ja hallitus - kuten tasavallan presidenttikin - joutuvat tässäkin asiassa tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Päätökset on hyväksyttävä, jos aikoo olla edes jossakin määrin Euroopan Unionin ytimessä.

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta.

Perustuslaissamme ei puhuta taloudellisista vapauksista mitään, mutta korostetaan kuitenkin ihmisoikeuksia. Taloudelliset vapaudet, joissa markkinoille annetaan ilmeinen ylivalta ei ole ollenkaan sama asia kuin ihmisoikeudet. Kansa ymmärtää että tässä suhteessa Suomessa ja Euroopassavallitsee sisäinen jännitystila, joka ei näytä ottavan lauetakseen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_ulkopolitiikka