Juksaamisesta mobbaamiseen

Lukiessani Antti Ronkaisen Suomen Kuvalehdessä julkaisemaa "vallan mahotonta" kirjoitusta hallituksen julkilausutusta velkapelosta ja toisaalta äärimmäisen kovista ja nopeasti ja etupainotteisesti toteutukseen tulevista, ammattiyhdistysliikkeen ja palkansaajan edunvalvontaa rajusti heikentävistä ja jopa estävistä hallitusohjelmatavoitteista, tuli mieleen lapsuudessa ja nuoruudessa koulun välitunneilla ja harrastuksissa kaiketi meille kaikille tuttu juksaamisen muoto; kiinnitettiin leikkikaverin huomio johonkin toisarvoiseen asiaan ja samalla tehtiin jokin koiruus, viemällä lakki päästä tai jotain muuta vastaavaa. Tarkoitus oli saada pilailun kohde naurunalaiseksi ja avuttomaksi - ja usein siinä onnistuttiinkin. Tällaisessa juksaamisessa voisi nähdä alkavaa taipumusta kiusaamiseen ja aikuisiän mobbaamiseen, jonka kuvittelisi nyt jäävän historiaan, kun hallitus on aikaansaanut parikymmenkohtaisen rasisminvastaisen ohjelman. Erilaista etnistä taustaa edustavien kohdalla tämä saattaa joksikin aikaa hillitä pahimpia alistamisen, mobbaamisen ja diskriminoinnin muotoja julkisissa tehtävissä. Ulottuvatko toimet työelämään, varsinkin kun hallitusohjelma sisältää rajun paketin eriarvoistavia  ja nopeassa tahdissa voimansaatettavia toimia työelämän edunvalvonnan ja oikeuksien heikentämiseksi?

Koko hallitusohjelman valmistelun ajan on puhuttu julkisen talouden kehnosta tilasta ja välttämättömyydestä valtion velan nopeaan lyhentämiseen. Eurooppalaisittain katsottuna jo tämä väite on vailla perusteita, sillä kovia kriisejä kohdannut Sanna Mariunin hallitus onnistui  puskuroimaan voimakkaasti näitä odottamatta ja ilman tilausta tulleita katastrofitilateita vastaan. Se  kampitti COVID 19 pandemian, Venäjän Ukrainaa kohtaan aloittaman sodan Suo,meen suuntautuneet uhat, EU:n omaksuman pakotepolitiikan seurauksena syntyneen, erityisesti energiaköyhää Eurooppaa ja Unionin jäsenmaita kohdanneen, ja jopa energian hintojen vyörymäisen nousun aiheuttaman inflaation  aiheuttamat ikävät seuraukset. Kaiken keskellä se onnistui myös nostamaan maan työllisyyden historiallisestikin katsottuna huippulukemiin.

Hallituksen budjettiesitys siihen liittyvine, yli menossaolevan hallituskauden ulotuvine suunnitelmineen näyttää osoittavan, että toimet valtionvelan lyhentämiseksi ehkä eivät olekaan hallitusohjelman keskeinen tavoite, vaikka mm. pääministeri Orpo siitä joka käänteessä muistuttaakin. Paljon kovemmaksi käänteeksi saattaa muodostua juuri puuttuminen työelämän edunvalvontaoikeuksiin ja ammattiyhdistysliikken aseman heikentämisen. Kun on kysymys valtakunnan poliittisesta   suunnasta, kysymys ei ole enää leikkimielisestä juksaamisesta, vaan yhdessä ministereiden toimintahistoriaan liittyvien rasististen asenteiden kanssa vakavasta syrjivästä, mobbaavasta ja pysyviä rakenteellisia eroja luovasta politiikasta. Se kyseenalaistaa  perustuslakimme kansalaisoikeuksia korostavan hengen, Suomen sitoumukset kansainvälisten sopimusten kautta yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin, kansainvälisen työjärjestön ILO:n keskeiiin periaatteisiin ja saattaa meidät vertautumaan tämän politiikan osalta 1930-luvun Saksan ja tämän päivän Venäjän omaa kansaansa kohtaan toteuttaman, kansalaisoikeuksia loukkaavan ja kansalaisjärjestöja terroristiseksi luokitteleman toiminnan kanssa. 

Kuriositeettina mainittakooon, että samaan aikaan meilläkin tarkastellaan terrorismilainsäädäntöä tarkoituksena uhkien kartoittamiseksi ja sellaiseksi koettujen aktiviteettien torjumiseksi ja kieltämiseksi. Kun laadullisesti kiristävä askel on toteutettu lainsäädännössä, siitä ei ole kuin lyhyt askel rankaisevien toimien ulottamiseen poliittisilla päätöksillä tavanomaiseen kansalaisaktiivisuuteen. Lakko-oikeden rajottaminen, osallistumisesta sakottaminen ja sopimusoikeuden sitominen  vientialojen äärimmäisen epävarmaan  palkkakehitykseen, ovat lakisääteisinä toimia jotka saattavat viedä koko kansakunnan  elämänmenon historiallisesti kauaksi aikaisempiin vuosikymmeniin ja maantieteellisesti eroon suurta arvostusta nauttivasta pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta perinteestä. Tätäkö kansalaiset todella halusivat äänestäessään Kokoomuksen ja Perussuomalaiset Suomen johtaviksi poliittisiksi voimiksi huhtikuun 2023 eduskuntavaaleissa?

Mitä sitten olisi tehtävissä, jotta tämä Sanna Marinin johtaman viisikkohallituksen loistavan kauden jälkeen näin kauhistuttava ja synkkä poliittinen käänne  ei muuttuisi todellisuudeksi? Ammattiyhdistysliike sanoo lisäävänsä valmiutta, mutta vaarana on koko ajan  että hallitus, ohjaamalla keskustelua ministerien rasistiseen asenteeseen ja valtion velan kauhisteluun,  samalla pyyhkäisee juksaamalla ammattiyhdistysliikkeeltä sekä lakin päästä että sen käytössä olevat välineet kansalaisten toimeentulon turvaamiseksi. Näyttää siltä että toimiin on ryhdyttävä jo tänä syksynä, ennen vuodenvaihdetta. 

Lisäksi tarvitaan keinoja paitsi ay-liikkeen perinteisillä toiminta-alueilla, myös suhteessa kuluttamiseen ja siellä tehtäviin arvovalintoihin. Nykysukupovi ei ole saanut samanlaista kantapään kautta tapahtunutta oppia osuustoiminnan merkitykseen kuin mitä esimerkiksi minun sukupolveni edustaa. Meille oli sortamisen ja riistämisen estämiseksi erittäin tärkeää keskittää kaikki mahdollinen kuluttaminen, siis ostosten tekeminen jäsenyyspohjaiseen osuuskauppaan, edistysmieliseen kuluttajien osuustoimintan. Kun yrittäjät ovat  nyt nousseet keskeiseksi ammattiyhdistysliikkeen ja työelämän edunvalvonnan arvostelijaksi, palkansaajan luonnollinen periaatteellinen vastaus kuluttajana on lopettaa vähien varojen kiikuttaminen yksityisen yrittäjän markkianhengen ylläpitämiseen ja vahvistamiseen. S-liikkeellä on jo nyt yli 3 miljoonaa jäsentä ja ostosten keskittämisellä voidaan  kyseenalaistaa markkinahenkeen hurahtaneen oikeiston toimintapolitiikan eettinen arvopohja.

Palkkatulon lisäksi palkansaaja tarvitsee pidemmällä tähtäimellä myös toimeentulolleen muitakin tukijalkoja kuin pelkän kuukausittaisen palkan ja mahdolliset vähenevät sosiaalituet. S-liikkeen osana toimii myös S-pankki, joka on aloittanut aktiivisen rahastojensa markkinoinnin vihreän S-kortin kantajille. Ostoksista saatavat kanta-asiakasedut voidaan siirtää rahastosijoituksiksi ja ostoskäynneistä voidaan siirtää myös euroja oman rahastosaldon kasvattamiseksi. Pienillä tuloilla tämäkään ei ole helppoa, mutta jostakin on aloitettava. 

Olisiko tässä S-pankin aktiivisesti markkinoimassa rahastosäästämisessä alku toisen vahvan omaehtoisen tukijalan vähittäiselle rakentamiselle?  Tärkeintä on huomata, että tässä asiassa teet päätöksen Sinä eikä jossakin etäisyydellä toimivassa edustuselimessä ratkaisuja hakevat edustajamme.

Vanhanaikaisia keinoja - saattanet ajatella? Suomalainen sananlasku kuitenkin sanoo, että "vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia". Orpo ja Purra hallituksineen ovat kovaa vauhtia valmistautumassa vetämään meiltä silmähampaat ilman kuoletusta jo tänä syksynä. Elomme merta purjehdittaessa on tärkeää pitää tämä kullankirkas ajatus mielessä.  Juksattavaksi joutuminen ei ole mukavaa - mutta mobatuksi tuleminen on kohtalokasta. Tällä kertaa se on kohdistumassa koko kansan suureen enemmistöön. Ei anneta poliittisen patologian musertaa meitä!

 

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Raukkamaista pakolaispolitiikkaa

Euroopan Unioni maksaa monenlaista hintaa valitsemastaan ideologisesta linjasta. Viimeisin näytös on leirien perustaminen Unionin ulkopuolelta tuleville pakolaisille. Nämä keskukset eivät aitauksineen, todennäköiesti niukkoine ja ilman valinnan vapautta toteutettavine olosuhteineen laadullisesti paljoakaan poikkea niistä ilman näköalaa olleista olosuhteista, joita toteutettiin  1930-luvulla sen ajan Saksassa ja Neuvostoliitossa. Vankileirien saaristo ja dokumentit keskitysleireistä kertovat eurooppalaisesta osaamisesta ulkopuolisiksi koettujen ihmisten kohtelussa. Miten voi olla mahdollista, että suurin odotuksin ja lupauksin toteutetussa Euroopan Unionissa on päädytty tällaiseen, keskeisellä ministeritasolla nyt päätettyyn politiikkaan?

Euroopan Unioni on poliittinen ja taloudellinen yhteisö, joka on ankkuroitu tiukasti markkinaehtoiseen, yhtiöiden, pankkien ja yritysten hyväksi toimivaan valtapolitiikkaan. Kun valuuttaunionia ryhdyttiin luoomaan, se päätettiin - suoraan sitä julkilausumatta - toteuttaa tavalla jossa valtion rooli toimijana ja toteuttajana ajettiin sivuraiteelle. Syynä tähän valintaan oli kylmä sota, rautaesirippu ja Saksan jakautuminen ideologisesti näihin kahteen vastakkaiseen leiriin. Kun muuri murtui ja DDR romahti, koitti aika jolloin piti rakenteellisesti varmistaa että "reaalisosialismi" ei enää nouse eikä tällaisiin kokeiluihin enää lähdetä sen enempää Saksassa kuin muuallakaan kasvavan Euroopan Unionin alueella. Syntyi Euroopan valuuttaunioni ja Euroopan Unionia, Euroopan Keskuspankkia ja näiden aölaisia yhteisöjä koskeva peruskirja, joka määrittää talous-  ja rahapoliittiset toimet lähes yksinomaan markkinaehtoisesti toteutettavaksi.

Kaikki tietävät että valuuttaunioni on yksisiipinen ja rampa siinä mielessä, että se ei kykene toteuttamaan sellaisia suuria rahapoliittisia toimia vaativia projekteja , jotka muutoin olisivat minkä tahansa itsenäisen keskuspankin omaavan maan toteutettavissa. Tällainen Unioni sulkee neuvostotyyppiset, autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään perustuvat rakenneratkaisut yksiselitteisesti pois päiväjärjestyksestä. Ikävää - kohtalokasta -  tässä Unionin  finanssi- ja rahapolitiikan rajauksessa on se, että se sulkee myös tien Pohjolassa syntyneeltä kansanvaltaiselta hyvinvointivaltiolta ja sen euroopantasoiselta kehittämiseltä. Tosin tämä pohjoismainen menestyskonsepti ei ole poikkeuksellsia rahapoliittisia toimia tarvinnut, koska sen dynamiikka on jo sellaisenaan taannut sen menestymisen.

Euroopan Unionin demoratia ja hyvinvointioajattelu ei seuraa pohjoismaista kansanvaltaista mallia, vaan se perustuu toistaiseksi näyttöjä vailla olevaan irrationaaliin uskoon markkinoiden kautta toteutuvasta hyvinvoinnista. Sen logiikka ja taustalla tapahtuvat vaikuttimet eivät ole minkään demokraattisen rakenteen hallittavissa. Kun sitten tapahtuu sellaisia suuria mullistuksia, kuin suuret, ilmeisesti ilmastokriisin aiheuttaman ympäristötuhon ja sen sosiaalisena seurauksena syntyneet pakolaisaallot, talaus- ja rahapoliittisesti rampa Unioni ei kykenekään käyttämään tätä resurssi-impulssia millään tavalla hyväkseen, vaan käpertyy sijoittamaan näitä paljon kärsineitä ja elämältä parempaa toivovia lajitovereita "keskuksiin", joihin joutuville  ei  ole olemassa visiota paremmasta elämästä. Ainahan sattuma voi tuoda jotakin parempaakin, mutta tätä sosiaalista ja ympäristökatastrofia ei nyt voida hoitaa ongelman suuruuteen ja samalla sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sopivilla, relevateilla keinoilla.

Määrällisen elvytyksen suuntaaminen pakolaispolitiikkaan Euroopan Unionin, sen Keskuspankin, investointipankin toimin ja poliittisen päätöksenteon välinein mahdollistaisi kokonaan toisenlaisen, sekä eurooppalaisille että sinne tuleville rationaalisen toivon mahdollisuuden ja uuden elämän vision. Keynesiläiseen talousajatteluun perustuen voi todeta, että rahan, resurssien ja suunnitelmien luominen on kiinni vain ihmismielestä ja sen luovasta mielikuvitukssta. Eurooppa voisi ottaa ympäristökriisiä ja siitäkin seuraavia sosiaalisia ongelmia pakenevia vastaan produktiivisen ja rationaalisen ohjelman puitteissa, ohjelman joka pakitsee tätä mahdollisuutta käyttäviä jäsenmaita. Siis voisi toimia toisinkin, jos avaamattomaksi julistettua peruskirjaa voitaisiin avata ja muuttaa lähestymisen paradigmaa.

Kun sanon että pakolaiset ovat myös resurssi, ajattelen heidän työvoimaansa, haluaan rakentaa omaansa ja elinyhteisönsä tulevaisuutta. Heille meidän pitäisi voida osoittaa että demokratia, yhteistoiminta ja yhteinen tahto luovat myönteisiä ihmeitä ja muodostavat esimerkin koko maailmalle. Nyt Euroopan Unioni tarjoaa synkkää ja pelottavaa leirivaihtoehtoa ja rakentaa Unionista keskiaikaista linnoitusta. Tällaista kuvaa itsetään ei emokraattisen Euroopan pidä itsestään maailmalle antaa.

Minua ei ilahduta Euroopan johtajien eikä ilmeisesti vahvistuvan yleisen mielipiteen alistuva ymmärtämättömyys, sulkeutuminen ja vaipuminen poliittiseen dementiaan hetkellä jota olisi ihan historiallisistakin syistä pitänyt käyttää  dynaamisesti hyväksi.

Raukkamaista, icdeologisesti halpamaista, syvästi ihmisarvoa loukkaavaa politiikkaa. Mieli tekisi sulkeutua ulos koko maanosasta, ellei tietäisi että valtio, maa ja kansa on pakkoyhteisö josta ei pääse pakoon. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että "länsimaisen arvoyhteisön" opportunistinen, arvoton politiikka saisi jatkua hamaan maailman tappiin. 

Tahto on taitolaji

"Politik är att vilja!" Tämä twitterinomainen tokaisu tuli kuuluisaksi ruotsalaisen karismaattisen sosialidemokraatin Olf Palmen kirjan nimenä. Politiikka on tahtomista - ja sosialidemokraattisen politiikan ilmentymänä se on aivan tietyn tyyppistä tahtomista. Yritän seuraavassa osoittaa, että tahtomista on sitäkin monta lajia. Mielestäni tahtominen on  yhteiskunnallisesti ehdollistuva luonteenrakenteen ilmentymä, joka voi saada politiikassa ja yhteiskunnallisena suuntautumisena sekä produktiivisia, elämää ja yhteisöä ylläpitäviä tai niiden kasvua ja kehittymistä haittaavia ja jopa ehkäiseviä muotoja.

Aloitetaan tahdon myönteisestä, kasvua ja yhteisön voimistumista tarkoittavasta tahdosta ja sen ilmenemisestä.

Produktiivisen, luovan ja asenteeltaan demokraattisen ihmisen toiminnassa tahto ilmenee sinnikkyytenä suhteessa toimintatapoihin ja päämääriin. Kysymys on pysyvästä pyrkimyksestä, joka ilmenee autenttisuutena, eheytenä toimintatavoissa, suhteessa kanssaihmisiin ja elämäntapaan. Se näkyy myös vastuullisuutena, kestävänä toiminnallisena latauksena jonka laatu ei muutu vaikka esimerkiksi iän myötä voimavarat vähenevätkin. Suomalainen "sisu" on parhaimmillaan juuri tällaista vakuuttavaa ja peräänantamatonta tahtomista.

 Kysymys on pysyvästä mielentilasta, joka koko ajan hakee ilmenemismuotoja ja toteutamismahdollisuuksia. Luova, tavoitteistaan tietoinen ihminen on tällaisen tahtotilaan havahduttuaan valmis käyttämään aikaansa, mielikuvitustaan  ja voimiaan toimintatapojensa ja tavoitteidensa hahmottamiseen. Pienikin uusi havainto tavoitteesta herättää mielenkiintoa, tulee pohdiskelun ja työstämisen kohteeksi, alkaa elää ja voimistua. Vedantakulttuurin mukaan tässä on kysymys kosmisen voiman pyhästä ja salatusta ominaisuudesta, joka välittömästi alkaa tukea aitoa, ehyttä ja ihmistä vahvistavaa pyrkimystä. Se alkaa muuttua konkreettisiksi sisällöiksi, toimintastrategiaksi, lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteiksi. "Politik är att vilja" on tässä suhteessa mitä totisinta totta.

Tahtomisessa, myös poliitisessa tahtomisessa olemme joutuneet näkemään ja tunnistamaan myös toisenlaista suuntautumista. Sen yleisnimikkeeksi  sopii arroganssi, röyhkeys erilaisine alalajeineen. Kysymys on eiproduktiivisesta, yhteisöllisyyden ja kasvun suhteen kaavautuneesta, rajoittavasta mielentilasta. Tuo tahtotila saa monenlaisia ilmauksia sekin.

Olemme joutuneet kokemaan sekä ihmiskunnan historiassa että henkilökohtaisessa elämässä, miltä tuntuu elää autoritaarisen, narsistisen ja alistumista vaativan ihmisen lähipiirissä, työtoverina, elämänkumppanina, toimijana yhteisössä tai julkisessa tehtävässä. Tällainen henkilö pyrkii pitämään toisten ihmisten tahtoa "omassa taskussaan". Autoritaarinen auktoriteeti vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, kritiikitöntä suhtautumista kaikkeen hänen tekemiseensä. Kapinointi tai vastaan asettuminen on suurin synti mihin ihminen voi autoritaarisessa yhteisössä syyllistyä. Vastarintaa ei sallita, siitä rangaistaan. Tahtotilana tämä demokratialle ja yhteisöllisyydelle vihamielinen luonteenpiirteistö on vakava uhka - eikä mitenkään harvinainen, valitettavasti.

Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Fromm on kiinnitänyt huomiota myös autoritaarisen asenteen toisen puoleen, alistumisen haluun, pelkkään muiden tahdonilmaisujen vastaanottamiseen. Autoritaarisissa oloissa suuri enemmistö vaikenee tai antaa mielihyvin tukensa vahvoille johtajille. Näin kävi Saksassa 1930-luvulla suurelle osalle työväestöä, joka ei ollut henkisesti sellaisessa tilassa että olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin valtaantuloa. Päinvastoin, monet läksivät mielihyvin mukaan ja samaistuivat vallan saaneeseen arvojen, asenteiden ja toimintatapojen kulttuuriin.

Entä omaisuuden hamuaminen kokonaisuudesta piittaamatta? Tuloerot ovat kasvaneet viimeisen ihmisiän aikana suunnattomiin mittoihin. Kohtuullinen turvallisuus ja jopa elämänlaatu edellyttävät oloissamme ainakin jossakin määrin omistamista. Siihen ei liity röyhkeyttä, koppavuutta, ylpeyttä tai häikäilemättömyytä. Suomi omine uuninpankkokapitalisteineen edustaa vielä harvinaisen tasa-arvoista yhteiskuntamallia, vaikka omaisuuksien kahmimiseen suuntautuva ylimielisyys, arroganssi on tahtotilana meillekin tuttua. Ajallemme tyypillistä on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ja koko kansakunnan kuntouttamiseksi on epäsuosittua ja vahvassa poliittisessa vastatuulessa. Euroopan Unionistakaan ei alkuodotuksista huolimatta ole tässä suhteessa tullut apua. Yksityistäminen, kaupallistaminen, eriarvoistaminen ja sen mukana tuleva nöyryyttäminen saa yhä uusia muotoja. Muodollisesti tätä hamuamista perustellaan tienä yhteiseen hyvinvointiin. Vähänkään pidemmälle tätä perusteluketjua pohtiva huomaa pian, että oman elämänlaadun parantaminen tätä kautta on reaalisen elämänkaarihorisontin tuolla puolen, tavoittamatttomissa.

Väkivaltaisuus oman tahtotilan toteuttamismuotona on tämän päivän eurooppalaisille - taas kerran - hyvin tuttua. Edelliset sukupolvet, jotka kuvittelivat että voima on samaa kuin totuus, taistelivat ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, tunnetuin seurauksin.  Kysymys on todellakin voimankäytöstä, milloin pienemmästä milloin suuremmasta. Joskus riittää viittaus taloudelliseen ylivoimaan, joskus käytetään taloudellisia ja muita pakotteita, luodaan uhkakuvia ja pelotteita. Väkivaltaiseen tahtotilaan taipuvaiset kohtaavat usein sillä viimeisellä rannalla, jolla kaikki on - taas kerran - menetetty.

Puhuttaessa terrorismista kysymys on väkivaltaa ja sadismia kohtalokkaammasta tahtotilasta, nimittäin elottomksi tekemisestä, totaalisesta vastustajaksi koetun hävittämisestä, tuhoamisesta ja "lopullisesta ratkaisusta", kuten Saksan 1930-luvun tuhosuuntaiset voimat sitä nimittivät. Elottoman rakastaminen, toimimattomaksi tekeminen saa sekin arkipäivässä moninaisia muotoja alkaen torjuvasta tai muista välinpitämättömyyttä heijastelevista asenteista, kuten roskaamisesta, likaamisesta, kiinnostuksesta tuhoamiseen, jatkuen  mobbaamiseen ja rääkkäämiseen - jopa tappamiseen saakka. Röyhkeyden ja arroganssin tahtotilaa sekin on.

Kun politiikassa puhumme demokratiasta elämäntapana ja yhteistyön välineenä, pitäisi poliittiseen valintaan liittyä myös oman tahtotilan tutkiskelua ja sinnikästä  elämää ja yhteisöä ylläpitävän tahtotilan avaamista. Kysymys ei ole kaikkein helpoimmasta tehtävästä. Se vaatii päivittäistä pohdiskelua ja harjoitusta, soveltamista omaan elämäntilanteseen ja myös ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Kontula - Helsingin ongelmakaupunginosa?

Kontulan - Helsingin ongelmakaupunginosa. Nimimerkki "Todellinen prinsessa" kuvasi ja analysoi tätä kaupunginosaa blogissan erinomaisesti - ja minäkin innostuin vastaamaan siihen:

Erinomainen kuvaus Kontulan ostarista, joka palveluineen on todennäköisesti pääkaupunkiseudun parhain. Olemme asuneet ostarilta n. 400 metrin päässä jo vuodesta 1979 eikä tähän mennessä ole sattunut kertaakaan mitään väkivaltaan tai häiritsevään käyttäytymiseen viittavaa omalla kohdallamme. Kontulan ostari on ehdottomasti elävä ja toimiva kokonaisuus, jollaista ei muualta kaupungista juurikaan tapaa. Murrosvuodet ovat takanapäin ja Kontulassa, Helsingin Bevery Hillsissä – kaupungin korkeimmalla sijaitsevassa kaupunginosassa mahtavine näköaloineen – on viihtyisää asua. 

Kun Yliopiston campusta rakennetaan nyt Myllypuroon ja Itä-Helsinkiin tulee massoittain nuoria opiskelijoita asuntotarpeineen, veikkaan Kontulan ilmeen nuorentuvan ja myös asuntojen hintojen alkavan asettua Helsingin keskitasolle. Haluaisin vielä mainita Kontulan Uimahallin aamu-uimareiden jo vuosia jatkuneen yhteydenpidon myös uimahallin ulkopuolella syntäri- ja nimipäiväkahveineen, sairaalakäynteineen ja myös viimeiselle matkalle saattamisineen. En tiedä vastaavaa sosiaalista yhteishenkeä missään muualla Helsingissä enkä sen ulkopuolellakaan. Viimeksi tänä aamuna tavatessamme aamukahvilla uimariporukan kanssa totesimme että tästä kaupunginosasta me lähdemme vain ”jalat edellä” kuten sanonta kuuluu. Haluaisin mainita myös Symppiksen sosiaalista lähestymistapaa ja huolenpitoa edustavana paikkana Kontulassa.

Vielä pieni anekdootti Kontulasta. Vuosia sitten hampurilainen aikaikasvatusryhmä oli tutustumassa Helsinkiin eurooppalaisena kaupunkina ja minun tehtäväkseni oli langennut toimia muutama päivä heidän oppaanaan. Ohjelmaan oli sijoitettu myös tutustuminen Helsingin ongelmakaupunginosiin ja sellaiseksi oli valittu Kontula. Totesin tälle neljänkymmenen hengen joukolle että asun Kontulassa ja voin tulla heitä aamulla päivän ohjelman alkaessa metroasemalle vastaan. Tarkoitukseni oli näyttää vieraille alkoholiongelmaisille tarkoitettu oleskelupaikka uimahallin takana kalliolla ja heti alkajaisiksi halusin näyttää miten siellä aikaa vietetään. 

Jalkakäytävvä seisoskelikin joukko nuoria romaanimiehiä nahkapuseroissaan, hiukset siististi leikattuimna kuten romaanimiesten tyyliin kuuluu. Näyttelin joukolle kalliolla olevaa oleskelupaikkaa, kun yksi romaanimiehistä otti taskustaan mahongin värisen kännykän ja vastasi puhelimeen. Vierasjoukko räjähti yllätyksekseni nauruun! Vai ongelmaisten paikka? Yksi vieraista kertoi että vain yhdellä vierasjoukosta oli tuohon aikaan kännykkä. Toinen kertoi, että kun Hampurissa puhutaan ongelmakaupunginosasta, tarkoittaa se sitä että poliisi ajaa pillit ulvoen kaupunginosan läpi uskaltamatta pysähtyä! Lounastamaan joukko meni Kontulan ala-asteelle, jossa parastaikaa oli kasvisruokaviikko. Koulussa oli tuohon aikaan 25. eri kansallisuutta ja saksalaiset katselivat ihmeissään miten nuoret oppilaat keräsivät noutopöydästä itselleen annoksen kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Saksassa ei ole nimittäin kouluruokailua suomalaiseen tapaan. Ongelmakaupunginosasta tuli saksalaisten vieraiden silmissä paikka, jollaiselta he toivoisivat Hampurin kaupunginosien tulevaisuudessa näyttävän.

Helsingin Sanomien toimittajat rampatkoon keskustan ilottomia ja elottomia katuja ja hakekoon lisää suhteuttavaa elämänkokemusta Euroopan yhä levottomammiksi käyvistä olosuhteista.

Kuoleva joutsen?

Taloustieteen Nobelpalkinnon saa tänä vuonna köyhyyden ja hyvinvoinnin tutkija Agnus Deaton Princetonin yliopistosta. Juuri äskettäin Deaton tokaisi Eurooppaan suuntautuvasta pakolaisvirrasta, että sen asianmukainen hoitaminen edellyttäisi Euroopan Unionin yhteisiä taloudellisia toimenpiteitä.

Massiivinen pakolaisvirta siis edellyttäisi todellakin yhteistä näkemystä siitä, millainen merkitys tuolla suurella, pääasiassa nuorten ihmisten joukolla voisi olla Euroopassa työvoimana, arvojen luojana ja kulttuurisena rikastuttajana monilla eri aloilla. Tämän vision esteenä on oikeastaan vain yksi suuri asia. Se on Euroopan Unionin muotopuoli suhtautuminen valtioon ja yhteiskunnallisiin elimiin uusien projektien käynnistäjänä, työllistäjänä ja lyhyesti, uuden vision luojana maanosamme tulevaisuudelle.

Maastrichtin sopimuksen asettamat rajoitukset julkisen sektorin kasvulle ja velkaantumiselle ja Valuuttaunionia koskeva yksiselitteinen kielto  julkisten hankkeiden suorasta rahoittamisesta asettavat esteen sellaiselle perinteiselle, itsenäistä valuutta- ja rahapolitiikkaa hoitavalle valtion toiminnalle, jossa hankkeita voidaan panna käyntiin. Suomen Pankin vanhempi tutkijaekonomisti Karlo Kauko kuvaa tätä ominaisuutta pankkien osalta hyvin blogikirjoituksesaan.

Sen sijasta että pakolaiset toivotettaisiin tervetulleeksi uuden kasvupotentiaalin mahdollistajana, luodaan keskitettyjä leirejä mahdollista ja todennäköistä poissiirtoa varten kohden tuntematonta tulevaisuutta. Toisenlainen Eurooppa voisi suurella innolla ottaa vastaan uutta työvoimaa ja luoda projekteja, antaa pakolaisten kotoutua, perustaa perheitä ja rakentaa aidosti tulevaisuuttaan. Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja talouspolitiikka muuttaa koko mantereen viheliäiseksi, melkeinpä eläimellisiä vaistoja ja traumaattista, kahdeksankymmenen vuoden takaista historiaa toistavaksi takapajulaksi . Hallituksemme toimet, jotka seuraavat uskollisesti konservatiivisen ja uusliberalistisen markkina-Euroopan antamia ehtoja, tähtäävät juuri näissä ahtaissa - ja kapenevissa - raameissa tärkeiden yleiseurooppalaisten tehtävien näennäiseen hoitamiseen.  Näihin tehtäviin kuuluvat ehdottomasti pakolaispolitiikka ja sitä aiheuttavat mullistukset Lähi-Idässä. On sietämätöntä, että juuri  hengenvaarasta pelastuneille ja maahamme ja maanosaamme tämän vuoksi tulleille tarjotaan rajoitettuja oleskeluaikoja, transitioleirejä ja - kuljetusta jonnekin.

Euroopan Unionin onnettomia rakenteita ja niiden varaan rakennettavaa kurjistamispolitiikkaa arvostellaan korkeasti oppineiden ja talouden makrolinjoja ymmärtävien talousoppineiden keskuudessa yhä äänekkäämmin ja kiivaammin. Euroopan Komissio, ministerineuvostot ja myös parlamentti näyttävät ymmärtävän vain heikosti näitä yhä ärhäkämmiksi käyviä signaaleita. Pidetään kiinni rakenteista, jotka luotiin kommunismin ja sosialismin pelossa muka tyhmää ja epäluotettavaa yhteistä taloudellista toimijaa, valtiota ja julkista sektoria syrjiviksi. Avoimen julkisen hallinnon sijasta valittiin suljettu yksityinen, kansanvaltaisen sijasta autoritaarinen, kaupallinen. Jos olisi edes valittu sekatalousmalli, jossa molempia siipiä olisi voitu käyttää hyväksi, olisi lentoonlähtökin käynyt todennäköisesti mahdolliseksi. Nyt räpiköidään maassa haavoittuneen linnun tavoin. Kuoleva joutsen?

Eurooppa siis paiskoo ovia kiinni yhtenä päivänä siellä, toisena täällä. Toimenpiteet on kuorrutettu kauniisti rauhan ja demokratian suurilla ihanteilla, mutta leivän sisältä paljastuu kivi, mobbaamiseen saakka kurjistava poliittinen käytäntö. Omaan kansalliseen politiikkaamme tämä näkyy vaikuttavan laviinin tavoin epoäonnistuvien päätösten ja hankkeiden muodossa. Vaikuttaa siltä, että kansallinen lainsäädäntömme on rakennettu kokonaan toisenlaista yhteiskuntaa tavoitellen ja nykyisestä täysin poikkeavassa hengessä.

Mitä tämä tarkoittaa, mitä se lupaa tulevaisuudestamme? Ei muuta kuin vastakkainasettelua, julmaa ja kovaa taistelua paikasta eloonjäävien ja menestyvien joukossa, yhä kovempaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että markkinoiden vapaus voisi toteutua - ihmisen vapaudella ei näytä olevan väliä.

Kuoleva joutsen. Kivi leivän sisällä. Ja tie tähän helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä.

Tuhoamisen vimma

Ajassa näyttää olevan nyt tapahtumassa yhteisen hyvinvoinnin kannalta niin paljon tuhosuuntaista, alasrepivää ja elintilaa rajoittavaa, että muutkin kuin minä tuntevat itsensä kaiken tapahtuvan keskellä voimattomiksi ja neuvottomiksi. Se että eduskunta keskustelee yhden istunnon verran sosialidemokraattisen kansanedustajan Nazima Razmyarin aloitteen pohjalta vihapuheesta, vihan ilmauksista ja uhkaavaa, väkivaltaista käyttäytymistä ennakoivasta kielenkäytöstä, osoittaa että myös suomalaisessa luonteenpiirteistössä on piilevänä, ehkä voimakkaanakin, tuhosuuntaisen asennoitumisen mahdollisuus, joka vain odottaa suotuisia olosuhteita päästäkseen todella valloilleen.

Sitä ei tahdo oikein mielellään uskoa, että vihapuheiden taustalla  on todella syvä, pysyvä ja otollista hetkeä odottava luonteenpiirteistö, joka on - ei ainoastaan valmis tarttumaan väkivaltaan - vaan myös valmis tappamaan ja tuhoamaan. Kuitenkin merkkejä tuosta luonteenpiirteistöstä näkyy tavan takaa sekä jokapäiväisessä käyttäytymisessä ja jopa politiikasssakin, jos vain osaa pitää silmänsä auki ja rohkenee nähdä rationalisointien, hyväksyttyyn kaapuun puetun käyttäytymisen läpi.

Otetaanpa puheeksi vaikka isänmaallisuus. Sitä tapaa aika usein ihmisiä, jotka kantavat isänmaallisuuden tunnuksia koristeena tai muussa ilmiasussa mukanaan. Vahva, kultainen leijonariipus, asusteisiin liitetty tai kehoon tatuoitu Suomen lippu, kaikkihan me noita olemme nähneet. Nationalistiseen asenteesen liittyy usein kuitenkin vihje toiminnallisesta valmiudesta ja erilaisesta, pelottomasta ja muista viis veisaavasta asennoitumisesta kaljuksi ajetuine päineen ja kovaan toimintaan viittaavine varusteineen vöiden, kenkärautojen ja vastaavien muodossa. Kaikki tämä liittyy meillä kuitenkin hyväksyttyyn ja normaaliuteen, mutta luonteenpiirteistönä se antaa viitteen myös siitä, että "täältä pesee" jos tarve vaatii.

Kun Frankfurtin koulukunnan kuuluisa sosiaalipsykologi Erich Fromm kuvaa omiin, myös yhteiskunnallisiin (1930-luvun Saksa) ja kliinisiin (toiminta psykoanalyytikkona) kokemuksiinsa perustuvaa käsitystä ihmisluonteesta, näkee hän elämää ylläpitävien, biofiilisten luonteenpiirteiden rinnalla myös epäproduktiivisia asennoitustapoja ja kaavautumista. Tällaisia asennoitumistapoja ovat autoritäärinen, alistava ja alistuva persoonallisuustyyppi, kiihkeästi hamuava, omistamiseen ja riistämisen tähtäävä  pysyvä pyrkimys. Tähän ryhmään kuuluu myös taipumus sadismiin, kiusaamiseen, melkeinpä viihteellinen mobaamiseen taipuva asennoituminen sekä myös kylmäkiskoinen kaupallinen karaktääri, joka on valmis näkemään kaiken vaihdettavissa olevana, "kunhan hinnasta vain sovitaan". Ihan oman lukunsa muodostaa epäproduktiivisten luonteenpiirteistöjen joukossa kuitenkin elotonta tavoitteleva tappamisen vimma, joka haluaa tuhota, särkeä, pistää pirstaleiksi, aiheuttaa sekasortoa - ja nauttii tätä kautta saamastaan voimantunteesta.

Pohjoisiin kansoihin, kuten islantilaisiin, viikinkeihin liittyy meillä vähemmän tunnettu käsite berserkit, joka kuvaa vihan ja raivon päästämistä valloilleen ja tällaisessa mielentilassa tehtyjä kauhutöitä. Meidän kulttuurissamme kaiketi "Härmän häijyt" osoittivat ylivoimaista urhoollisuuttaan puukkotappeluineen ja hävitystöineen. Vaaniiko tällainen berserkkimäinen käyttäytyminen jokapäiväisessä elämässämme sivistyksen ohuen kamaran alla odottaen vain sopivaa tilaisuutta ponnahtaakseen yleiseksi hävitysvimmaksi?

Rajun kuvauksen tuhoamisen voimasta antaa myös kansalliseepoksemme Kalevala kuvatessaan Kullervon taustaa, elämä ja toimintatapoja. Kullervon toimista löytyy koko tuhosuuntaisen asennoitumisen arsenaali ja tuohon vimmaan liittyvä voima,  joka sitten tuhoaa myös Kullervon itsensä. Kullervon puolustukseksi voi sanoa vain sen, että Kullervon vimmaisen vihan juuret löytyvät orjuudesta, vapauden ja ihmisyyden riistosta ja sen aiheutamista seurauksista. Tässä Kalevalamme antaa tämän päivän päättäjille tärkeän neuvon: älkää tuhotko oikeudenmukaisuutta, älkää alistako ihmistä loputtomiin, älkää ottako ihmisarvoa kansalaisiltamme, älkää orjuuttako kansaamme uudelleen!

Olen monissa blogikirjoitukisssani yrittänyt kuvata myös niitä vaaroja, jotka nyky-yhteiskunnassamme uhkaavat yleisesti tunnustettua normaalia asennoitumista, "demokratiaa elämäntapana". Tästä ulottuvuudesta pitäisi demokratiaa ja kansanvaltaa rakastavien ihmisten kyetä keskustelemaan perusteellisemmin ja analyyttisemmin kuin mitä nyt tapahtuu. Muuten on olemassa vaara että annamme tuhosuuntaisille voimille vallan, jotka näkevät pirstomisen tuhoamisen oikeutetuksi ja hyväksyttäväksi. Myös työväenliikkeessä nämä voimat ovat päässeet aika ajoin etulyöntiasemaan ja seuraukset ovat demokratian kannalta myös olleet tuhoisia. "Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on" - tuo säe kansainvälisen työväenliikkeen laulussa ei sulje pois tuhosuuntaisen virittäytymisen mahdollisuutta. Tuhoamisen vimma on siis piilevänä mahdollisuutena jokaisessa,  ihmisluonteessa ylipäätään.

Kun tässä ihmetellään nykyisen hallituksemme keinoja talouden ja työllisyyden parantamiseksi ja nähdään, että ehdotetuilla ja toteutettavissa keinoilla ei ole juurikaan yhteyttä yhteisen hyvinvoinnin turvaamiseen, vaan selvästi on nähtävissä vimmaa ajaa yhteistä hyvinvointia yhä ahtaammalle, jää kysymään: onko tuhoamisen vimma ottamassa meillä vallan myös politiikassa ja yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä?

Euroopan Unioni, joka on perussopimustensa mukaisesti sitoutunut markkinavetoisen maanosan rakentamiseen, näyttää tässä suhteessa esimerkkiä ja luo asenneilmastoa, jossa riskinottoa ei vältetä. Yhteistä sektoria, julkisia palveluja ehdollistetaan kaupallisuudelle, alistetaan markkinoille, joiden toimintaan ei kansalaisella ole hallinnollista äänivaltaa sitten kun ne on valittu keskeisiksi toimijoiksi. Meillä on vuosikausia ajettu yhteistä sektoria alas verohelpotuksin ja yhteiskuntavastuuta yhä vähäisemmäksi rajaten. Vauhti näyttää vain kiihtyvän lainsäädännön valmistelussa, osallistamista ja aktiivista kansalaisuutta rajaavien rakenteiden aikaansaamisessa. Sitä jää kysymään: mikä on vastuuta ottavien motiivi? Mitä he oikein tavoittelevat?  Millaisella luonteenpiirteistöllä nuo kylmäkiskoista vallankäyttöä ajavat poliittiset voimat oikein  on varustettu?

Euroopassa ja Suomessakin on ollut aikoja, jolloin tuhoamisen vimma on päässyt valloilleen. Historia on tällaisista täynnä esimerkkejä ja ne näkyvät muodostavan televisionkin historiallisissa dokumenteissa merkittävän ulottuvuuden. Entä jos berserkkimäinen tuhoamisen vimma on todellakin iskemässä Suomeen, Eurooppaan ja tähän aikaan, jonka luulimme jo vapautuneen nekrofiliasta, vimmaisesta pirstomisesta, tappamisesta ja tuhoamisesta?

Siltä näyttää, että järkipuhe, perustelut yhteisen hyvinvoinnin arvosta ja merkityksestä eivät tunnu vaikuttavan juuri ollenkaan vallankäyttäjiin. Vaalilupaukset ja vakuutukset "pelkkänä korvana olemisesta" näyttävät olevan kokonaan vailla merkitystä. "Pelastukoon ken voi" henkitaitaa olla saamassa yhä suuremman vallan, kunnes yhtäkkiä on astuttu kaikkien pidäkkeiden rajojen yli ja helvetti on päässyt täysin valloilleen. Sitä on tapahtunut ennenkin, sitä on tapahtunut meilläkin, sitä on tapahtunut maanosassamme.

Joko tuhoamisen vimma on päässyt meillä ja maanosassamme todellakin valloilleen?

19.12. 2020

Helsingin Koskelassa kolme kuusitoistavuotiasta poikaa kiusasi samanikäistä toveriaan äärimmäisen raa'alla tavalla. Kiusaaminen oli kestänyt jo pidempään. Tapaus antaa aihetta olettaa, että tauistalla oli vahva sadistisen väkivallan taipumis ja todennäköiusesti myös aito halu tappaa, tehdä elottomaksi.

FORSSIN mukaan uhriin kohdistettiin tilanteessa eri puolille kehoa vakavaa ja pitkäkestoista väkivaltaa, jonka katsotaan olleen erityisen raakaa ja julmaa.

”Poliisin tietojen mukaan 16-vuotiaan uhrin pahoinpitely on kestänyt useita kymmeniä minuutteja, ja se on tapahtunut useammassa paikassa Koskelan sairaala-alueella. Uhrin vartalossa on todettu erilaisia ja lukuisia vammoja kauttaaltaan, jotka on aiheutettu eri tavoin”, Forss kertoo tiedotteessa.

Mahdoton voi olla mahdollista

Ajan tendenssejä: perussuomalaisten nousu gallupeissa ja sen johdon ilmeinen suuntautuminen eduskuntavaalien jälkeen yhteistyöhön kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän ajatuspajoista parin viikon välein nouseva, yleistä mielipidettä kuohuttava ja mediaa porvarillisen mielikuvamaailman työstämiseen suuntaava julkinen keskustelu; kokoomusnuorten puhtaaksiviljeltyä porvarillista ja populistista visiointia avaava periaateohjelma. Yhteenvetona näistä ajan ilmiöistä voi sanoa, että niissä maalailtu maailmankuva ja yhteiskunnallinen tilanne voi hyvinkin toteutua - valitettavasti.

Julkisten palveluiden kaupallistaminen on jo – kiitos EU:n vapaata kilpailua ja yritysmaailmaa suosivan rakennepolitiikan – mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteutumassa. Hallinnoltaan suljettu ja läpinäkymätön, voittoa omistajalleen tuottava palveluiden tuottaminen on jo nyt asetettu ”samalle viivalle” julkisen, hallinnoltaan avoimen, voittoa tavoittelemattoman ja tuloksenaan välitöntä elämänlaatua tuottavien palveluiden kanssa. Kaikki kolme tämän hetken suurinta gallup-puoluetta suhtautuvat tähän asetelmaan joko sitä suosivasti tai vähintäänkin kritiikittömästi.

Kilpailun edellytyksiä on perussuomalaisten johdon mielestä parannettava edelleen työn sivukuluja karsimalla. Se tarkoittaa lakisääteisen sairausvakuutuksen, työttömyysturvan ja työeläkerahastojen kartuttamisen heikentämistä mm. nostamalla lakisääteisen eläkkeellepääsyn alarajaa. Keskustan piirissä vielä kolme vuotta sitten kehiteltiin jopa yhteiskunnan ressursseja riistäviä, korruptiivisia muotoja yritystoimintaan. Kansanvaltaisessa järjestelmässä ei ole pidäkkeitä joilla tämä yhteistä vastuunottoa romuttava ja seulan lailla hämäriin odotusarvoihin ja hankkeisiin vuotava kehitys olisi pysäytettävissä saati sitten käännettävissä yhteistä sektoria vahvistavaan, produkltiiviseen suuntaan.

Kiihotus kansanryhmää vastaan herättää muka vastarintaa Kokoomuksen sisälläkin – mutta onko sille selkeitä perusteita? Kysymys ei ole ainoastaan sananvapaudesta, vaan etniseen tai yhteiskunnalliseen  taustaan ja sen mukana poliittiseen mielipiteeseen ja arvomaailmaan suhtautumisesta. Muutama vuosi sitten Kokoomus otti työväenliikkeen arvomaailmasta nousevia käsitteitä ja ilmaisuja vaaliteemoikseen ja sitä on jatkettu tänäkin vuonna SDP:n Forssan ohjelman uustulkinnoilla mm. työpäivän pidentämisellä satakymmenen vuotta sitten asetettujen linjausten suuntaan. Tämä semiproletaarisuus on tuttua Euroopan historiasta jo 1930-luvulta. Se johti äärimmäisyyksiin menneeseen työväenliikkeen poliittiseen sortoon. Jopa sosialismin sanan liannut kansallissosialistinen liike sai sitten seuraa ns. reaalisosialismista, jolle sillekään totalitaarinen toimintatapa ei ollut vierasta. Kansanvaltaan, ihmisten yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin oikeuksiin rakentava politiikka näyttää joutuvan säännönmukaisesti näiden ihmisillä tehtävien kokeilujen kohteeksi ja uhriksi.

Työelämän ”vapauttaminen” kaikesta sääntelystä, ammattiyhdistysliikkeen toiminnan torpedoiminen, työelämän demokratisoinnin sulkeminen kokonaan pois tavoitearsenaalista merkitsee anarkian ja sekasorron nousemista työelämän keskeiseksi toimintapiirteiksi. Tässäkin suhteessa pelko on hiipimässä aktiivisessa työiässä olevan kansalaisen luonteenpiirteistöön, sen yhdeksi strategiseksi motiiviksi. Älä ilmaise mielipidettäsi! Yhteiskunnallinen, kriittinen ajattelu on vaarallista! Ole epäpoliittinen, hajuton ja mauton! Hyväksy kanssaihmisen riistäminen ja maksumieheksi asettaminen ikävänä realismina! Ihmisoikeuksien julistaminen ja rohkea käyttäminen iskee suoraan urakehitykseesi ja toimeetuloosi! Ihmisen vapauttaminen työelämässä - siis työn vapauttaminen - on jotakin kokonaan muuta kuin nämä tämän päivän ajankuvaan kuuluvat kaavailut.

Goethen ”Faust” kuvaa sitä ihmiselle tällaisissa olosuhteissa tarjoutuvaa toista mahdollisuutta. Se tarkoittaa arvokkaan elämän (Himanen!) periaatteiden heittämistä romukoppaan, ulvomista susien mukana ja aktiivisen mukanaolijan roolin omaksumista. Kansanliikkeen – tuhovoimaisen sellaisen – nousemisesta on siitäkin historiasta esimerkkejä jopa viimeisen sadan vuoden ajalta. Tulee mieleen Itävallan ”Anschluss”, sen liittäminen osaksi natsi-Saksaa valtavien kansanjoukkojen hurratessa Wienin keskustassa. Tämän ajattelutavan voisi pelkistää ilmaisuun: parempi olla keskitysleirin vartijana kuin vankina.

Pessimistisen lähiajan tulevaisuuden maailmankuvan maalaaminen voi tuntua monesta rasittavalta. Kun maata ja kansakuntaa uhkaa vaara, uhkakuvatkin on rohjettava nostaa keskusteluun. Vaihtoehtoisten kehityssuuntien kuvaaminen ei ole tämän blogikirjoituksen tehtävä – sellaisiakin linjauksia löytyy tämän blogin aikaisemmista kirjoituksista.

Tänään mahdottomalta tuntuva voi olla todellisuutta jo huomenna ja mitä todennäköisintä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen - jos mielipidemittauksiin on uskomista. Demokratia ja hyvinvointivaltio voi puskuroida tuhovoimia vastaan ehkä pitkäänkin, mutta kun romahdus tulee, paluu yhteisen vastuun tielle vaatii jotakin hyvin poikkeuksellista. Sitä voi verrata metsään  eksyneen havahtumiseen, kun maisema lopulta kääntyy mielessä yhtäkkiä toisenlaiseen, oikeaan asentoon.

Hyvän ja pahan välillä

Valtiopäivien avajaiset käynnistivät alkuvuoden eduskuntatyön aika erikoisella tavalla.

Eduskunnan puhemiehen valinnasta, puhemiesten toimintatavoista ja tätä kautta koko eduskuntatyön käynnistymisestä muodostui aika erikoinen näytelmä. Media työnsi eturiviin Heinäluoman viitaten  hänen tapaansa jakaa puheenvuoroja vihjaten epädemokraattisen ja puolueelliseen työskentelytapaan. Tämä ongelma näkyy piinaavan eduskuntakeskustelua riippumatta siitä kuka kulloinkin nuijan varressa sattuu olemaan.

Kansanedustaja Sampsa Kataja syytti Heinäluomaa samanlaisen näytelmän järjestämisestä aikanaan kuin minkä Keskustan eduskuntaryhmä käynnisti nyt puhemiehen vaalissa. Ei ryhmien välisiä neuvotteluja eikä myöskään vakiintunutta käytäntöä, vaan puhemiehen vaalin kautta muutoksen käynnistäminen kohden jotakin uutta, tuntematonta. Heinäluomaa tämä väite näytti selvästi suututtavan.

Kuin kirjoitan tätä, samaan aikaan puhutaan radio-ohjelmassa poliittisesta väkivallasta, tosin kokonaan muilla foorumeilla kuin meidän parlamentissamme. Heinäluoma peräsi puheessaan eduskuntatyöhön arvokkuutta ja myönsi toimittajalle kuvauksen suuttumisesta olevan aika lähellä totuutta.

Väkivalta arkielämässä alkaa piikittelystä, nolatuksi tulemisesta, joskus jopa leikillisestä, henkilöön kohdistuvasta tökkäämisestä. Häviäminen painiottelussa johtaa kostohenkiseen sivullisten ampumiseen. Suvaitsemattomuuden esiinnostaminen Jyväskylän talvessa johtaa motiiveiltaan ilmeisesti poliittiseen puukotukseen. Suuttumisen ja vihanpidon välillä ei tunnetusti ole kovinkaan korkeata raja-aitaa.

Halu pilkata, mobata, saattaa sanattomaksi ja osoittaa poliittisesti toimintakyvyttömäksi näyttää kuuluvan osana parlamentissa käytävään poliittiseen keskusteluun. Demokratiassa pitää sallia terävää analyysia. Kansanedustaja tai ministeri on poliittinen julkishenkilö, jolta pitää voida odottaa myös kritiikin kestämistä. Raja loukkaamishalun ja terävän, kriittisenkin poliittisen analyysin välillä ei ehkä ole ihan selkeä, mutta sellainen on kuitenkin aivan varmasti olemassa. Silloin kuin arvokkuutta edellytetystä, parlamentaarisesta keskustelusta paistaa viha ja halu loukata, silloin on astuttu rakentavan keskustelun puolelta epäproduktiiviselle alueelle josta ei seuraa koskaan hyvää. Kohteeksi joutunut voi kristillisessä rakkauden hengessä ehkä antaa anteeksi ja unohtaa kärsimänsä vääryyden, mutta tuhosuuntainen, deskruktiivisuuteen taipuvainen poliittinen ilmapiiri ei tästä oikeamielisyydestä palkitse. Se tulkitaan heikkoudeksi ja hyväuskoiseksi naiviudeksi.

Kansanedustajien työtä seuratessa on voinut panna merkille myös kollegiaalisen sisaruuden ja veljeyden hengen, jota myös aivan ilmeisesti eduskunnassa, sen arkisessa ja julkisuudelta piiloon jäävässä elämässä noudatetaan. Kyselytyntien agressiivinen ilmapiiri on kuitenki on selvästi aistittavissa. Fyysiseen väkivaltaan ei meillä kameroiden edessä päädytä, mutta temperamentiltaan väkivallan suuntaan vähemmän rajoja asettavissa kulttuureissa tämä on mahdollista jopa Euroopan Unionin alueella. Englannissa ja Saksassa näytetään hyväksyvän todella ilkeää kielenkäyttöä demokratian nimissä, mutta ei se sielläkään jälkiä jättämättä unholaan painu.

Huolta asioiden suunnasta on kannettava, vaihtoehtoja on tuotava näkyville, motiivejakin on kyseenalaistettava. Eduskunnan työtä olisi osattava taustoittaa niin, että vaihtoehtojen paletti tulisi nähtäville, pohdittavaksi ja työstettäväksi. Tämä on vaativa tehtävä, mutta sen kehittämisellä olisi suuri merkitys asiapitoisen, sisältöihin suuntautuneen, osallistamiseen perustuvan työstämisen kehittämisessä. Tässäkin suhteessa Eurooppa ja maailma tarvitsisi tiennäyttäjää ja uusien urien aukojaa.

Jos eduskunnasta kyselytuntien myötä välittyy väkivallan esiasteita hyväksyvä, agressiivinen, loukkaava ja pahimmillaan sanattomaksi ja toimintakyvyttömäksi tekevä ilmapiiri, on tehty karhunpalvelus demokratian kehittämiselle sen edistämisen sijasta. Eduskunnan työtä seuraavat ovat poliitiikasta ja yhteiskunnan kehityksestä huolta kantavia kansalaisia, joilla tiedotusvälineestä johtuen on vain vastaanottajan rooli. Tunteita patoutuu ja toisessa tilanteessa, arkielämässä ja sosiaalisessa mediassa niitä puretaan laajemmalla toiminta-arsenaalilla kuin konsanaan eduskuntakeskustelussa.

Puukkohippasilla? Tämä vanha kansanomainen viittaus leikilliseksi tarkoitettuun agressiivisuuteen sisältää aina mahdollisuuden myös syvempään pistoon: viiltohaavoja ei hyväksytä. Eduskuntatyössä pitää asenteiden ja kielenkäytön tasolla olla tarkkana, jotta ei avata porttia eiproduktiiviselle, väkivallan ja tuhosuuntaisuuden siemeniä kylvävälle käytännölle.

Kiveä leivän sisään

Syyriassa on taas (13.7. 2012) tapahtunut verilöyly, tällä kertaa keskisyyrialaisessa Taramseh -nimisessä kylässä. Ilmeisesti kysymyksessä on yksi verisimpiä iskuja mitä maaliskuun 2011 jälkeen – jolloin kansannousu alkoi – on tapahtunut. Uutislähteiden mukaan armeijan joukot hyökkäsivät kylään helikopterein ja panssarivaunuin ”kevyesti aseistettuna”. Näitä seurasivat puolisotilaalliset, Shabiha-vapaaehtoisjoukot veitset aseenaan. Viimeisimpien tietojen mukaan 220 ihmistä on kuollut ja yli 300 haavoittunut.

Nyt tulen seikkaan jonka vuoksi blogikirjoitus tästä asiasta on tarpeen. Tilanne muistuttaa mitä ilmeisimmin tapahtumia 1930-luvun lopun Saksassa, jossa SS-joukkojen rinnalle muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja rankaisemaan juutalaisia ja muita ei-arjalaisiksi katsottuja, ammattiliittojen aktivisteja ja poliittiseen vasemmistoon kuuluvia, sosialidemokraattien ja kommunistien toiminnassa mukana olleita kansalaisia.

Näistä puolisotilaallisista joukoista käytettiin nimitystä ”Mobilkommandoeinsatz” ja ne toteuttivat SS-joukkojen ohella ja natsihallituksen tuella kuritus- ja rangaisatustehtäviä, kotietsintöjä, pidätyksiä ja erilaisia väkivallantekoja. Vanhemmat saksalaiset muistavat vielä huudahduksen ”Mob!”, joka tarkoitti näiden vapaaehtoisten rankaisijoiden ilmestymistä kotikadulle, oven taakse tai johonkin tilaisuuteen.

Meidän kieleemme tämä käsite on tainnut tulla kahdessakin merkityksessä. Kun lattioita pyhitään ”mopilla”, halutaan tehdä puhasta jälkeä sanan myönteisessä merkityksessä. Kun puhutaan mobbaamisesta työyhtyeisössä ja kiusaamisesta jossakin muussa yhteydessä, ollaan jo aika lähellä sitä henkistä ilmapiiriä, jossa vallanpitäjien tukena toimivat ”vapaaehtoiset” tyydyttävät tuhosuuntaisia viehtymyksiään.

Kysymys on vaarallisesta piirteestä ihmisluonteessa, joka eiaktivoituneena, latenttina ilmenee vain kielteisenä tai tyrmäävänä suggestiona keskinäisessä kanssakäymisessä, mutta aktivoituu heti kun rangaistuksen pelkoa ei ole näköpiirissä. Netissä tapahtuva haistattaminen, uhkaaminen ja törkeä loukkaaminen on ainakin osittain samasta motivaatiopohjasta kasvavaa.

Haluaisin korostaa, että mobbaamishenkinen, vapaaehtoinen vallanpitäjien tukeminen on seikka, johon vastuussa olevien pitää heti puuttua. Mobbaamista tukevien asenteiden, pilkkaamisen ja parjaamisen hyväksyminen esimerkiksi poliitisessa kielenkäytössä on laadullisesti samaa kuin mitä Syyriassa nyt tapahtuu ja mitä nähtiin Saksassa 1930-luvun lopulla. Stalinin Neuvostoliitossa kansa sai kokea raskaasti tuon tuhosuuntaisen asennoitumisen seuraukset. Omassa sisällissodassamme vuonna 1918 näyttää olleen samanlaisia piirteitä.

Kun vallassaolijat sallivat keinoja kaihtamattoman toiminnan, tuhosuuntaista luonteenpiirrettä kantavat aktivoituvat ja ryhtyvät toimimaan. Jääkö tämä vain suullisen tai kirjallisen solvaamisen, rankaisemisen ja häpäisemisen asteelle vai yltääkö se fyyiseen väkivaltaan ja muuhun hävitystyöhön riippuu yhteiskunnallisesta tilanteesta ja sen sallivuudesta nekrofiiliin toimintatapaan. Aste-erot eivät ole niinkään laadullisia, enemmänkin on kyse määrällisistä vaikutuseroista. Aina on kysymyksessä halu rangaista, tuhota, tappaa ja hävittää oikeaksi koetun isänmaallisen, poliittisen tai uskonnollisen asian puolesta.

Kreikkalaiset tarut ja oma kansalliseepoksemme Kalevala kuvaavat tätä ilmiötä ja varoittavat tästä narsistisesta, tuhosuuntaisesta hybriksestä. Kiven leipominen paimenpojan leivän sisään ei ole sallittua, siitä seuraa luonnonvoimainen ankara rangaistus. Kysymys on rikoksesta ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan – silloinkin kun se tapahtuu näennäisen viattomassa muodossa.

Tällä kertaa mobaamisen kulttuurin sallivat voimat ovat vallassa Syyriassa ja jälki on hirivittävää. Eikö historiasta ole opittu mitään?