Sote eurooppalaisittain?

Sosiaali- ja terveydenhoitopolitiikan suunnasta on Suomessa käyty taistelua kaiketi viimeistään jo tämän vuosituhannen alusta saakka, todennäköisesti jo kauemminkin. Vastakkain ovat perinteiseksi pohjosmaiseksi ratkaisuksi katsottava kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja meidän perustuslakimme mukainen, yhteiskuntavastuuseen perustua  lähestymistapa, jossa jokaisen kansalaisen terveys- ja sosiaalinen turva viimekädessä taataan yhteisin päätöksin ja resurssein.

Toisella puolen perustna on ns. markkinmalli, jossa yksityiset palveluntuottajat, kotimaiset ja ja yhä suuremmassa määrin ylikansalliset yritykset haluavat tulla mukaan "terveys- ja sosiaalibisnekseen" tasaveroisina ja oikeuksiensa puolesta pysyvästi turvattuina toimijoina. Keskeisenä tavoitteena on kuitenkin markkinalähtökohta, jossa yritysvastuu ja mahdollisimman suuren voiton tavoittelu yrityksen omistajille ja taustayhteisöille on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin kansalaisen terveys ja sosiaalinen turvallisuus.

Kolmannen elementin muodostaa mahdollisimman rationaalisen hallinnollisen tason rakentaminen suomalaiselle sosiaalitoiminnalle ja terveydenhoidolle. Maakuntamalliin liittyy järjestämisrationaliteetin lisäksi myös poliittisen valtapelin ulottuvuus. Kun maakuinnan hallinnon jäsenenä olevat kunnat ovat pieniä ja niissä on maaseutuyhteisölle tyypillinen keskustalainen hallintohegemonia, monista makuntahallinnoista olisi edustukseen perustuen muodostumassa joko lähes yksinomaan keskustalaisia voimia sisältäviä, tai sitten väestömäärän perusteella maakunnan keskuskaupunkien hallitsemia yksiköitä, jossa ympäröivällä maaseudulla ei olisi paljonkaan sanansijaa. Tämä vääntö on toistaiseksi vielä sekä rahoituksen että hallinnon rakenteen osalta myös kokonaan käymättä.

Miltä tämä merkittävä poliittinen voimainmittelö näyttää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onhan rauha ja demokratia Euroopan Unionin keskeisiä ja alkuperäisiä tavoitteita?

Euroopan Unioni on muodostunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa myös talousyhteisöksi, joka on alusta saakka liputtanut markkinavapauksien suuntaan. Tämä oli selvää jo silloin, kun Suomi liittyi kansanäänestyksellä mukaan tähän eurooppalaiseen yhteisöön. Jäsenyytemme aikana on syntynyt myös uusia, päivänpolitiikasta irrotettuja mutta kuitenkin tärkeintä taloudellisia rakenteita: Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki.  Euroopan Unionin peruskirjaa on kehitetty asteittain myös jäsenyytemme jälkeen; konsolidoitu peruskirja  - se jonka varaan kaikki Euroopan Unionin suuret linjaratkaisut perustuvat - on hyväksytty 26.10. 2012. Se on hengeltään - yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa - markkinoille ehdottoman etusijan antava ja julkiselle vallalle markkinoiden lähtökohdista ehtoja asettava perusasiakirja. Tämä on helposti tarkistettavissa konsolidoidun peruskirja  talous- ja rahapolitiikkaa koskevasta osiosta, artikloista 120-133.

Eurooppalaisittain, Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin nojautuen voidaan todeta, etä Euroopan Unioni kehittää politiikkaansa markkinoiden ja markkinavapauksien lähtökohdista jättäen kuitenkin esimerkiksi sosiaali- ja veropolitiikassa tilaa kansallisille ratkaisuille. Nämä eivät kuitenkaan saa olla missään vaiheessa ristiriidassa  itse Unionin päälinjan kanssa, joka lähtee markkinaehtoisuudesta.

Euroopan Unioni on edelleenkin rakennusvaiheessa eikä sitä pidetä valmiina, sellaisena joksi Euroopan Unionin  tulee lopulta muodostua. Nyt kun europarlamenttivaalit ovat jo runsaan kahden kuukauden päästä, Euroopan tulevaisuudesta käydään tietenkin keskustelua. Merkillepantavaa on, että itse peruslähestymistapaan ei olla esittämässä muutoksia. Näin siitäkin huolimatta, että Unionin ongelmat ovat kärjistymässä entisestään eikä mihinkään suuriin eurooppalaisiin kysymyksiin ole näköpiirissä kestävää ratkaisua. Euroopan Komissio on tuottanut asiakirjan, jossa etsitään ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin.

John Maynard Keynes, tunnettu brittiläinen liberaali kehitti jo 1930-luvulla talous- ja rahapolitiikan antisyklistä mallia, joka perustuu rahapolitiikan dynaamiseen käyttöön uhkaavien taloudellisten resurssikriisien  yllättäessä. Rahapolitiikkaa voidaan käyttää endogeenisesti, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuen siten, että voimavaroja uusiin investointeihin ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin rakenne- ja palveluratkaisuihin on aina käytettävissä. Talouden ylikuumenemista esimerkiksi inflaation muodossa voidaan samoin estää kiristämällä rahapolitiikkaa.

Saattaa tuntua yllättävältä, mutta tämä erityisesti sosialidemokraattien piirissä piirissä suosittu keynesiläinen malli on itseasiassa valtiollisten rakenteiden osalta - kuten valtio ja kunnat - on kielletty,  kiellety ehdottomasti Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa. Päinvastoin, rajoituksia kasvulle ja velanotolle pidetään mitä tärkeimpinä erurooppalaisessa talous- ja rahapolitiikassa. Markkinoiden etulyöntiasemaa kuvastaa sekin, että vuosina 2014-18 EKP toteutti kuitenkin antisyklistä ja endogeenista rahapolitiikkaa valtioiden velkkakirjojen oston muodossa yritysten suuntaan. Tämä vapautti jäsenvaltioiden yritystukiin sijoittamia verovaroja muihin tarkoituksiin ja antoi väliaikaisen sysäyksen myös eurooppalaiselle taloudelliselle kasvulle. Jäsenvaltioiden investointeihin siitä ei ollut juurikaan pua.

Keynes ei siis ole nykyisen Euroopan talous- ja rahapolitiikan keskeisiä hahmoja, Sen sijaan itävaltalainen 1930-luvun talouspoliitiko ja monetaristi Friedrich  von Hayek on noussut yhä keskeisempään asemaan monetaristisen, uusliberaalin, markkina-alisteisen politiikan guruna ja tiennäyttäjänä. Von Hayek on syntyjään itävaltalainen, minkä vuoksi riistävästä ja kurittavasta talous- ja rahapolitiikasta on ruvettu käyttämään "austerismi" -ilmaisua. Sana viittaa Itävallan englanninkieliseen nimeen. Omalla kohdallamme suomalaisesta politiikasta on käytetty saksalaista ilmaisua "Finnlandisierung", mikä tarkoittaa sosiaalipsykologista alistumista vahvemman naapurin logiikkaan ja etupyrkimyksiin. Kun seuraan eurooppapolitiikasta Suomessa käytävää vähäistä  ja kritiikitöntä keskustelua, saattaa tulla johtopäätökseen, että saksalaiset taisivat Suomen suhteen olla oikeassa?

Sote eurooppalaisittain? Euroopan Unionin peruskirjojen valossa Suomessa käytävä Sote-kamppailu on turhaa ja perustuslakimme väärässä. Me olemme Euroopan Unionin jäseniä eikä millään hallituksella - ei edes sosialidemokraattien johtamalla - ole lupaa eikä oikeutta rakentaa muun kuin juhlallisesti hyväksytyn eurooppalaisen konsolidoidun peruskirjan pohjalle. Eurooppaoikeus ylittää tiukan paikan tullen perustuslakimme ensisijaisuuden. Miten tämä ristiriita odotettavissa olevassa notifikaatioprosessissa tullaan ratkaisemaan, tulee olemaankin entisen työväenteatterin esityksen mukainen "näytelmä kolmessa kohtauksessa ja hermokohtauksessa". Shokki saattaa todella olla odotettavissa.

Toukokuussa valittavat europarlamentaarikot tulevat visioimaan siis tulevaisuuden Eurooppaa ja etsimään uusia ratkaisuja Euroopan kehittämiseksi ja sen kohtalon ratkaisemiseksi. Euroopan Unioni piirissä on jo sielläkin ryhdyttä etsimään keinoja lukkiintuneiden mekanismien avaamiseksi esittämällä määräenemistöpäätösten käyttöönottoa nykyisen, aina vaadittavan yksimielisyyden sijasta. Alustavien esitysten mukaan tämä koskisi kuitenkin vain shokkitilanteita kuten yllättäviä kriisejä tai EU:n asettamia poliittisia sanktioita. Itse konsolidoitua peruskirjaa ei ole tarkoitus saattaa määräenemmistöllä muutettavaksi, sen avaamiseen ja laajentamiseen esimerkiksi talous- ja rahapolitikan osalta myös valtioita koskevaksi tarvitaan erooppalaista konsensusta.  Sellainen tilanne saavutetaan sotaväen kurinpidossa opitun säännön mukaan Euroopassakin sitten kun lipputanko kukkii - sehän on jo nyt nupulla!

Kun kukaan ei vaadi konsolidoidun peruskirjan muuttamista, mikä ei käytännössä ole ilmeisesti mahdollistakaan kuin äärimmäisessä, eksistentiaalisessa kriisissä, sosialidemokraatit saavat sekä Suomessa että Euroopassa opetella parantelemaan markkinakapitalismin aiheuttamia haavoja; pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioajatteluun tottuneelle se on äärimmäisen haastavaa ja vaatii tosiasiassa oman arvopohjan peruslähtökohtien, paradigman,  muuttamista, "finlandisoitumista".

Tällaista henkistä amputaatiota ei pitäisi moniarvoiseksi, vapaaksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvassa Euroopassa keneltäkään edellyttää. Kun kuitenkin näin on, moni joutuu noudattamaan vaaliuurnalla eurovaaleissa Mark Twainin kuuluisaa ohjetta: "Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Kohti jaettua hyvinvoitia - #calltoEurope

Kalevi Sorsa -Säätiön  #calltoEurope seminaari Helsingissä; "Kohti jaettua hyvinvoitia". Euroopasta puhuttiin, mukana nimekkäitä alustajia ja  myös sosialidemokraattisen puolueen johtoa. Puoluesihteeri Antton Rönnholm yhtenä toisessa aamupäiväpaneelissa. Puheenjohtaja Antti Rinne yhteenvedontekijänä aamupäivän luennoista.
Euroopan Rahaliiton EMUn tulevaisuuden näkymät olivat ensimmäisen paneelin aiheena. Suomen Pankin johtaja Olli Rehn yhtenä alustajana. Mitkä ovat rahaliiton näkymät? Rehn korosti pankkiunionin loppuunsaattamista ja tuntui olevan tietoinen myös sosialidemokraattien suunnasta tulevasta paineesta sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi. Rehnin mukaan Euroopan Unionin rakenteissa on mekanismeja, jotka mahdollistavat joustavuuden, "fleksibiliteetin" jos jokin jäsenmaa ajautuu todella avun  tarpeeseen.

Ann Pettifor, brittiläisen Policy Research in Macroeconomics ajatuspajan johtaja esitti kuitenkin aika tiukkaa kritiikkiä Euroopan valuuttaunionia kohtaan. Kultakannasta luovuttiin jo 1970-luvulla, mutta Unioni elää edelleen eksogeenisen, rajallisen  rahan maailmassa ja on lisäksi suunnannut toimintansa peruskirjoihin pohjautuen markkinoiden suojaamiseen. Ann Pettifor odotti Valuuttaunionin muuttavan toimintalinjaansa vahvaksi eurooppalaiseksi hallinnoksi, jolla olisi edellytyksiä vastata ajan suuriin haasteisiin. Ann Pettifor ei pitänyt vahvempaa pankkiunionia odotusten kaltaisena Euroopan pelastajana johtuen pankkien toimintaan tavan takaa pesiytyvästä korruptiosta. Euroopan vahvat johtajat, miehet ja naiset, ovat aina suuntautuneet juuri markkinaperiaatteen ja myös kansallisten etujensa turvaamiseen yhteisten tavoitteiden sijasta.
Kolmas panelisti, entinen  europarlamentaarikko Laszlo Andor ja samalla kolmannen järjestäjän "Foundation for European Progressive Studies (FEPS)" edustaja esitteli puolestaan eurooppalaisia automaattisia vakauttajia, joiden tehtävänä on tukea tulonmuodostusta, vakuuttaa työttömyyden varalta ja kehittää työttömyystilanyteeseen liittyviä etuja. 

Aamupäivän toisessa paneelissa pohdiskeltiin Euroopan Unionin poliittisia näköaloja. Keskustelijoina olivat europarlamentaarikko Maria Rodrigues, André Krouwel,  Professor of Comparative Politics and Communication, Vrije Universiteit Amsterdam ja Suomesta SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm. Maria Rodrigues on myös europarlamentin sosialistien ja demokraattien varapuheenjohtaja ja hän  tiivisti Euroopan tulevaisuuden lyhyesti: Eurooppa on mahdollinen - ja myös välttämätön. André Krouwel esitti kaikkein tulisinta kritiikkiä Euroopan Unionin rakenteita kohtaan, mutta kaikki olivat kysyttäessä sitä mieltä, että Eurooppaa voidaan kehittää nykyisten rakenteiden puitteissa. "Europe is doing very well" kuten puoluesihteeri Antton Rönnholm omassa puheenvuorossaan tiivisti. Peruskirjoja heidän mielestään ei tarvitse avata. 

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne nosti esiin muutamia uusia näkökohtia yhteenvetopuheenvuorossaan. Euroopan taloudellisessa kehityksessä ja sisäisessä kilpailussa olisi nostettava keskusteluun "sisäinen vaihtotase", vertailu jäsenmaiden kanssa paremman tasapainon löytämiseksi. Symmetrian tavoittelu on otettava talouden yhdeksi kriteeriksi tulevaisuudessa. Yhteisiä sääntöjä ja yhteistä pohjaa tarvitaan, samoin vahvaa johtajuutta. Rauha on toistaiseksi säilynyt Euroopassa mutta uhkakuvia on näköpiirissä. Niistä ehkä suurin on ilmastonmuutos - se on sivilisaatio-ongelma. Sosialidemokratia on tehnyt tällä puoluekokouskaudella yli kahdensadan aktiivin voimin laaja ohjelmatyötä. Antti Rinne uskoi tämän näkyvän myös julkisuudessa ja nostavan kannatuslukuja mielipidetiedusteluissa. Käytäväkeskusteluissa Antti Rinne oli kuitenkin jopa huolissaan kannatuslukujen nopeasta noususta. "Jos vaalien alla tulee pienikin kannatuksen lasku, media käyttää sitä heti hyväkseen painaakseen sosialidemokratiaa alas."
Tarvitaan myös tulevaisuusinvestointeja; tekoäly, alustatalous ja eurooppalaisen yliopistoverkoston rakentaminen olivat Rinteen puheessa keskeisinä perusteluina riittävään, ehkä jopa rajattomaan - "kaiken on oltava mahdollista" - satsaamiseen koko Euroopan kattavan, tutkimusta ja syvenevää koulutusta  tukevan uuden ulottuvuuden rakentamisessa. "Poliittinen tahto tehdä yhteistyötä ja nimenomaan yhdessä, se ratkaisee."

Työryhmissä seurasin Friedrich Ebert Säätiön Pohjolan  toimiston johtajan Cristian Krellin alustusta Euroopan digitaalisesta tulevaisuudesta. Hän kuvasi Euroopan ja maailman valtavaa digitalisaatiota ja sen reaaliaikaista kehitystä ; kaikki on mukana: työ, rakkaus, matkailu, viestintä, politiikka, kuluttaminen. Ei käynyt niin kuin Lissabonin sopimusta hyväksyttäessä silloisen komissaarin Erkki Liikasen alustuksessa toivottiin; Euroopasta piti tulla johtava voima digitaalisessa maailmassa. Ennenkaikkea amerikkalaiset jätit Google, Facebook ja Apple nappasivat paitsi markkinat myös markkinoilla virtaavan tiedon. Eurooppalaisittain katsoen  koko digitalisaatio vuotaa tietoa markkinakilpailijoille ja Unioni on joutunut puolustuskannalle. Rajatako tiedon kulkua vai salliako sen vapaa kulku? Suojatako tietoa ja sisältöjä tuottavia vai niitä käyttäviä kuluttajia?  Tietynlainen välipäätös saatiin tästa aikaan europarlamenttissa tämän syksyn aikana. Tässä vaiheessa vastuuta jaettiin nimenomaan tietoa kerääville ja sitä levittäville alustoille kuten Facebookille ja Googlelle. 

Jatkovaihtoehtoina käytiin keskustelua internetin maksullisuudesta. Maailmanlaajuisella tasolla tähän lienee mahdotonta puuttua.  Pitäisikö maksua ottaa käytön mukaan? Pitäisikö jäsenvaltioilla olla oikeus tietoliikenneveron keräämiseen? Vai pitäisikö Euroopan Unionin lanseerata esimerkiksi kolmen prosentin universaalivero tietoliikenteen käyttämisestä? Kysymykset ja ajatukset jäivät  toistaiseksi "roikkumaan ilmaan". 

Seuraamassani ryhmässä alusti myös Leo Hoffmann-Axthelm (Transparency International, Europe) –  teemasta kansalaisyhteiskunnan osallistumisesta Euroopan Unionin taloushallintoon ("Civil Society involvement on economic governance"). Leo oli valmistautunut teemaansa hyvin ja hän tarkasteli osallistumisen mahdollisuuksia Euroopan Valuuttaunionin hallinnon kaikilla tasoilla. Selväksi tuli että ihan transparenttia finanssi- ja rahatalouden hallinto ei ole. Varsinaista kritiikkiä Valuuttaunionin muotopuolta rakennetta kohtaan luennoitsija ei esittänyt, vaikka tiedossa on että EMU on suuntautunut konsolidoituun peruskirjaan nojautuen varsin yksipuolisesti juuri markkinoiden suojelemiseen ja kehittämiseen. Pitäytyminen pelkästään poliittiseen, pohjimmiltaan ideologiseen,  kultakannasta peräisin olevassa eksogeeniseen, määrältään rajalliseen rahatalouteen jäsenvaltioiden suuntaan tekee EMUn hallinnosta vaikeasti ennustettavan ja pahimmillaan kurittavan ja riistävän - kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Miten toimitaan uhkaavaa kriisiä lähestyvän Italian kohdalla? Käytettävissä olisi myös endogeeninen, sopimuksiin perustuva resurssien lisääminen John Maynaard Keynesin parhaiden perinteiden mukaisesti. Siis olisi, jos EU:n konsolidoitu peruskirja sen sallisi. Siksi seminaarin aamupäivään sisältyi kysymys peruskirjojen avaamisen tarpeesta.

Pitkä selostus, myönnettäköön. Tämä oli kuitenkin hyvä alku Kalevi Sorsa-säätiön uudelle toiminnajohtajalle Kaisa Pennylle. Säätiö astui näkyvästi eurooppalaiselle foorumille yhdessä suurten ja tunnustettujen ajatuspajojen ja tutkimuslaitosten kanssa. 

Huutava ristiriita?

SOTE-hankkeessa näyttävät perusasiat olevan edelleen pahemman kerran ristissä. Iltasanomissa julkaistun - sinän perustuslakivaliokunnan työn suojattua asemaa rikkovan - uutisen mukaan maakuntauudistus ei voi toteutua, koska hallitus varaa budjettikehyksessään terveyden- ja sosiaalihuoltoon riittämättömän määrän resursseja. Hallintoelintä - tässä tapauksessa tulevaa maakuntahallintoa - ei voi asettaa tilanteeseen, jossa se ei pysty toteuttamaan perustuslain sille asettamaa tehtävää: Valiokunta viittaa tässä etenkin perustuslakiin kirjattuun julkisen vallan velvollisuuteen turvata kaikille kansalaisille riittävät sote-palvelut (19 §) sekä perusoikeudet ja ihmisoikeudet (22 §). Näiden lisäksi maakuntien rahoituksen riittämättömyys voisi valiokunnan lausuntoluonnoksen mukaan muodostua perustuslailliseksi ongelmaksi myös kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta (6 §). Luonnoksen perusteella hallituksen esitys ei valiokunnan mukaan turvaa maakuntien edellytyksiä suoriutua velvoitteistaan.

Ministerivalassaan tai juhlallisessa vakuutuksessaan jokainen hallituksen ministeri lupautuu noudattamaan perustuslakia ja palvelemaan ainoastaan ja vain kansalaisten etua ja oikeuksia:""Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Tuomarinvalassa - jonka minäkin olen työtuomioistuimen jäsenenä vannonut - on säilynyt muuttamattomana vuodesta 1734. sanotaan:

"Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta."

Vuonna 2017 nämä vannomiset ovat muuttuneet vakuutuksiksi, mutta sormet pidetään edelleen joko raamatun tai lakikirjan päällä, joten laadullisesti on kyse edelleen samasta moraalisesta velvoitteesta.

Mitenkähän tässä kävisi tai käy, jos SOTE-lait vietäisiin myös EU:n oikeusistuinten käsiteltäväksi? Muodollisestihan Euroopan Unioni perustuu rauhan ja demokratian tavoitteluun. Tosiasiassa kuitenkin konsolidoidussa peruskirjassa - tässä linkki sen toisintoon - markkinoille annetaan määräävä asema suhteessa demokraattisesti valittuihin instituutioihin, parlamentttiin, ministerineuvostoihin ja erikseen vielä näistä erilleen rakennettuun Euroopan Keskuspankkiin ja Investointipankkiin. Niilläkin on muodollinen demokraattinen rakenne mutta konsolidoitu peruskirja määrittelee lähestymistavan EU-keskeiseksi ja toiminnan sisällöllisesti valtion ja julkisen omaa toimintaa rajaavaksi ja antaa - kuten mm. EKP:n määrällisestä elvytyksestä on havaittavissa - etusijan vastuunotolle markkinamekanismien joustavasta toiminnasta ja "hyvinvoinnista". 

Kansalaisten hyvinvointi perustuu EU:ssa odotusarvoiseeen ajatteluun, jonka ehtona on onnistuminen markkinoilla. Tällaista ehtoa ei Suomen perustuslaissa ole. Viime kädessä valtio joutuu vastaamaan kansalaisten hyvinvoinnista. Ennen Euroopan Unioniin liittymistä takaajana ja edellytysten luojana eduskunnan lisäksi oli oma ja itsenäinen Suomen Pankki, joka yhdessä valtioneuvoston kanssa kykeni rahapoliittisesti vastaamaan kaikkiin perustuslaillisiin vaatimuksiin.

Euroopan Unionin Konsolidoidun perussopimuksen tulkinta kohdistuu perussopimuksen toimivallasta kysymykseen siitä, onko sosiaali- ja terveyspolitiikka yksinomaan jäsenvaltion päätettävissä. Kysymys on EU:n yksinomaisesta tai jaetusta päätöksentekovallasta. Kuitenkin talous- ja kauppapolitiikka kuuluvat  yksinomaan Euroopan Unionin hallitsemaan toimivaltaan. Juuri talouden osalta hallitus on kehysbudjetoinnin muodossa määritellyt jo etukäteen maakunnille tulevan rahoituksen periaatteellisen kehyksen - taustalla on ajatus pysyttelemisestä EU:n jäsenvaltioiden taloutta rajaavien ja ohjaavien päätösten puitteissa. 

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikasta määrätään konsolidoidun perussopimuksen artikloissa 120-133: Artikalassa 125 todetaan seuraavasti:"Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Euroopan Komissiolla on laajat oikeudet valvoa ja tarvittaessa puuttua asetettujen budjettirajoitusten ylityksiin juuri tämän konsolidoidun perussopimuksen nojalla. Tässä siis lainsäätäjät, juristit ja muut EU-oikeuden aiantuntijat joutuvat pohtimaan, onko SOTE-uudistus pelkästään kansallinen hanke vai onko sillä kosketuspintaa sellaisiin EU-toiminnan alueisiin jotka kuuluvat nimenomaan Euroopan Komission ja sen elinten päätösvaltaan. Talouspolitiikka, vapaakauppapolitiikka ja rahapolitiikka ovat ainakin EU:n yksiselitteisesti johtamia. Muunkin hallinnon osalta hallituksella on velvollisuus pyrkiä politiikkansa yhteensovittamiseen Euroopan Unionin säädösten kanssa.

Kumpi ratkaisee, Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja vai Suomen perustuslaki, jos ne joutuvat ristiriitaan? Olen ymmärtänyt niin, että perustuslakimme on alisteinen Eurooppa-oikeudelle ja Euroopan Komissiolta, oikeusistuimeltatai instituutioilta tulevat määräykset ja tulkinnat ovat ensisijaisia.

Mieslestäni ei ole liioiteltua todeta, että perustuslakimme ja Euroopan Unionin peruskirjojen välillä vallitsee selvä - etten sanoisi huutava - ristiriita. Paljasjalkatuomarina minusta näyttää siltä että tässä oikeudellinen logiikka on menossa pahemman kerran umpisolmuun. Kun vielä totean että kaiken taustalla on 1900-luvun lopun voimakas ideoliginen vääntö "reaalisosialismin" romahtaessa omaan irrationaalisuuteensa ja läntisen arvoyhteisön pyrkimys sementoida markkinayhteisö toimijana ainoaksi ja ensisijaiseksi, onnistuttiin luomaan pysyvä ristiriita yhteisen ja yksityisen, valtion ja "markkinan" välille. Tämä ristiriita ja sen aiheuttama stagnaatio uhkaa heikolla hetkellä koko Euroopan Unionin tulevaisuutta.

Meillä tämä periaatteellinen ristiriita on nyt joutumassa todelliseen testiin perustuslakimme tulkitsemisen ja Euroopan Unionin peruskirjojen yhteensovittamisen muodossa. 

Satanen kuussa ei riitä!

Onko ongelma suurempi kun sata euroa?
Hollannin eläkejärjestelmän kerrotaan olevan yksi maailman parhaita. Se koostuu jokaiselle kansalaiselle maksettavasta peruseläkkeestä eli kansaneläkkeestä, työeläkemaksuilla kartutettavasta työeläkejärjestelmästä ja itsemaksetuista eläkevakuutuksista. Asiasta kirjoittaa Bernerd van Praag, Amsterdamin yliopiston taloustieteen emeritus-professori. Jutun otsikko on "Hollantilainen potilas". Ehkä otsikon pitäisi olla pikemminkin "eurooppalaoinen potilas". Työelämän pirstoutuminen ja toimeentulon epävarmuus saattavat sisältää todella pitkälle meneviä seurauksia.

"Social Europe" -verkkolehden mukaan Euroopan Unionin tekemät muutokset korkopolitiikassa ovat aiheuttamassa tietynlaisen kriisin maksupolitiikassa, ilmeisesti koskien ainakin julkisen sektorin eläkkeitä. Yksityisissä eläkerahastoissa näyttäisi olevan kolminkertainen määrä euroja Suomen työeläkerahastojen pariinsataan miljardiin verrattuna. Eläketasossa pyritään 70%:n tasoon elinaikana maksetusta palkkatasosta - ei viimeisimmästä maksetusta palkasta.

Todellinen ongelma työeläkejärjestelmälle koituu Hollannissa - ja mitä ilmeisimmin ennenpitkää myös Suomessa - työsuhteiden muuttumisesta entistä lyhyemmiksi, rikkonaisemmiksi ja epäsäännöllisemmiksi. Kun palkoilla kilpaillaan työelämään pääsystä, seuraa tästä se että työeläkemaksuja ei useinkaan makseta ja maksettua työeläkettä ei niin muodoin myöskään kerry. Kun eläkkeiden maksu Hollannissakin perustuu tietynlaiseen sukupolvisopimukseen, on nuorempi sukupolvi putoamassa tyhjän päälle rakennettuun työeläkekuiluun. 

Kovaan kilpailuun perustuva Euroopan Unionin politiikka on siten aiheuttamassa valtavaa eläkeläisköyhyyttä - ilmeisesti koko Euroopan Unionin alueella. Näin käy ellei jotakin tehdä - ja se tekeminen on vielä vaativampi yritys kuin aiempien eläkkeiden nostaminen satasella lähimmän kymmenen vuoden aikana. #Ainaheikommanpuolella #Elämmeköunessa

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo näkyy nimittäneen poliittista oppositiota vastuuttomaksi ja populistiseksi vaatiessaan sadan euron korotusta alimpiin työeläkkeisiin. Satanen kuussa on esityksenä töksähtävä siinä mielessä, että sillä jollakin tavalla korjattaisiin hallituksen  läpi murjomia esityksiä koskien kaikkein heikkotuloisimpia eläkeläisiä. Tarvittaisiin kuitenkin näkemystä siit' suuresta lviinista, joka eurooppalaisessa tulonjakotaistelussa on tapahtumassa ja joka uhkaa haudata alleen koko alullaan olleen hyvinvointivaltioajattelun. 

Työnantajat ovat lisäksi vetäytyneet lähes kokonaan vastuusta työeläkerahastojen kartuttamisessa. Mihinkähän näitäkin varoja aikanaan käytetään, kun massiivinen osa prekariaatissa eläneitä ja pätkätöitä tehneet aikanaan ovat eläkeiässä eikä mitään kunnon työeläkettä ole karttunut?

Lisäys 13.5. 2018:
Saan entisten kansainvälisten työtehtävieni perusteella pientä työeläkettä myös Itävallasta toimittuani siellä 1970-luvun alussa kansainvälisen Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin IFM-SEI:n pääsihteerinä. Viime vuonna SPÖ:n johtama hallitus nosti sadalla eurolla kaikkia työeläkkeitä ja minäkin pääsin osalliseksi tästä tehdystä universaaliratkaisusta. Sen suuri etu oli se, että ei jouduttu keskustelemaan eriarvoisuudesta 1399 euroa ja 1400 euroa kuukaudessa eläkettä saavan välillä. Miten Rinteen mallin mukainen osatasokorotus käytännössä voidaan toteuttaa, on ainakin minulle toistaiseksi arvoitus.

Johdon mukaista politiikkaa

Moni varmaan ihmettelee sitä, että samaan aikaan kun taloudesta kerrotaan hyviä uutisia, hallitus kurittaa indeksien ja opintotukien leikkaamisella kaikkein avuttomimmassa asemassa olevien kansalaisten taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa. Löytyykö mistään rationaalisia perusteita tällaiselle politiikalle? Riittääkö perusteeksi se että nyt on varauduttava vieläkin huonompiin aikoihin ja että tämän vuoksi avuttomien ryhmien leikkaukset ovat perusteltuja?

Kyllä useimmat huomaavat irrationaalin, järjettömältä vaikuttavan perustelutavan - mutta harvat osaavat löytää syvempiä perusteluja tällaiselle politiikalle. Vielä harvemmat osaavat kääntää tässä yhteydessä katseensa Euroopan Unionin suuntaan, josta kuitenkin jo kaiketi 70% kotimaisen lainsäädännön keskeisistä ohjausmekanismeista tulee. Löytyisikö hallituksen politiikan rationaliteetti tästä suunnasta? Siltä minusta näyttää.

Euroopan Unionin toimintaa ohjaavat perusarvot, jotka rakentuvat ylväästi rauhaan ja demokratiaan. Perusarvojen pohjalta on kuitenkin saatu aikaan Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka kääntää tietyssä mielessä nämä  periaatteet vastakohdikseen. Keskeinen voimatekijaä ja vaikuttaja Euroopan unionissa ovat markkinat ja kaupan vapaudet, valtioiden rooli lainsäädännön ensisijaisena toimeenpanijana ja vastuunkantajana on jäädytetty jonnekin 1990-luvun alun tasolle. Silloin muuri saksojen välillä murtui ja liittotasavallan hallitus pääministeri Helmut Kohlin johdolla otti tehtäväkseen huolehtia "läntisen arvoyhteisön" ylivoiman ja hegemonian toteutumisesta. Silloin lyötiin lukkoon periaatteet, joiden pohjalta syntyi nyt voimassa oleva EU:n konsolidoitu peruskirja. Se kieltää yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen Unionin talous- ja rahapoltiikan avulla jäsenvaltioiden varaan ja asettaa pankit ja yritykset demokraattisten ja tässä mielessä avointen julkisten rakenteiden sijaan keskeiseksi toimijaksi. Rautaesiripun takainen sosialismi siirrettiin lopullisesti sivuun. Sosialidemokraattien luoma pohjoismainen hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin vaikuttava symboli joutui kuitenkin samalla markkinaperiaatteen ja hallinnoltaan suljetun kaupallisuuden armoille.

Näistä keskeisistä periaatteista seuraa kaupallisten, markkinoiden varaan ojjattavien ratkaisujen lisääntyminen. Tässä tehtävässä meidän hallituksemme on ottanut suorastaan valtavan loikan Euroopan Unionin hegemoniseksi julistaman politiikan suuntaan. Kaupallistaminen etenee, mutta julkisyhteisö joutuu yhä useammin ja mitä erilaisimmilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla katselemaan aidan raosta ulkopuolelta, miten markkinat hoitavat yhteisiksi tarkoitettuja asioita. Tässä mielessä Suomen hallitus on "Euroopan ytimessä" Saksan kanssa  ja toteuttaa lähinnä kaikkia muita vastaan kilpailevan Saksan kanssa tiukan talouskurin ja tarvittaessa muita jäsenvaltioita kohtaan austeristisia toimia harjoittavaa eurooppapolitiiikkaa. Tässä suhteessa nykyhallituksen toimet ovat täysin rationaalisia, "eurooppahenkisiä" eivätkä juurikaan sodi kaupallisuutta ja markkinameininkiä etusijalla pitävää politiikkaa vastaan.

Tosin merkkejä siitä, että hallituksen toimet sisältävät ristiriidan, on olemassa. Sote-lainsäädäntöä ei haluta viedä EU-tuomioistuimen tarkastettavaksi, koska se ilmeisesti maakuntahallinnon aseman osalta saattaisi merkitä Keskustapuolueen unelman, hyvinvointivaltiohenkisen ja keskustan ylivoimaisesti johtaman maakuntahallinnon torppaamista. Myös Kokoomus rakoilee tässä suhteessa; yhä uusia kansanedustajia ja kunnallishallinnon porvarillisia päättäjiä on alkanut kauhistella nyt toteutumassa olevan Sote-lainsäädännön seurauksia. Vaikuttaa siltä, että valistuneen porvariston ja maalaiskeskustan sisällä oivalletaan, että maata viedään kauhistuttavalla vauhdilla kohden tuntematonta - tai pahoja aavistuksia sisältävää  - tulevaisuutta.

Kirjoitin Facebookissa 17.4. 2018 kommenttipuheenvuoron hallituksen raamibudjeteista,  siis pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan  ulottuvan suunnittelun,  käytävän keskustelun yhteydessä tästä ymmärtämättämyyden ja tietynlaisen, pelkästään Suomeen keskittyvän  viattomuuden ilmapiiristä seuraavasti:

"Kuuntelin Eduskunnan raamibudjettikeskustelun avaus- ja puoluepuheenvuorot - ja ihmettelin sitä, että EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) ei noussut edes opposition pääpuheenvuoroissa esille: tarkkoja tietoja määrällisen elvyttämisen suuruudesta tällä hallituskaudella ei ole ilmeisesti saatavissa, koska asiasta on pidetty äärimmäisen matalaa profiilia. Kun Suomen väkiluku on melko tarkkaan 1% Euroopan unionin väkiluvusta, jo tällä perusteella voidaan arvioida että määrällisen elvytyksen potti on ollut n. 30 mrd vuosina 2015- 2018. Suomen kerroin on ilmeisesti väkilukua suurempi joten myös määrällinen elvytys on tätäkin suurempaa. Karkea arvioni on että määrällinen elvytys on vähentänyt velanoton tarvetta 7 mrd:n verran vuositasolla. Hallitus antaa ymmärtää että sen loistava hallituspolitiikka olisi ponkaissut talouden kasvuun. Määrällinen elvytys ei voi suuntautua suoraan valtion menojen kattamiseen - yritystukiin ja niihin verattaviin kulueriin kylläkin. Tästä seuraa julkisen talouden jatkuva kurjistuminen ja avuttomiin väestöryhmiin suunnatut leikkaukset. Mistä johtuu että hallituksen poliittiset toimet eivät johda jatkuvaan kasvuun vaan odotukset ovat pikemminkin pessimistisiä? Oletukseni on, että kun EKP:n johtoon todennäköisesti loppuvuodesta tulee saksalainen Wolfgang Schäublen austeristisen politiikan jatkaja, määrällinen elvytys supistuu minimiin ja velkakierre voimistuu uudelleen. Uskon kyllä valtionvarainministeri Orvon olevan vahvasti tietoinen näistä pääomavirroista, mutta miksi herättää makrotaloutta ymmärtämätöntä oppositiota perussuomalaisesta unimaailmasta?"

Uusliberalistisen ja aidon liberalismin ero on siinä, että vanha "hyvä" liberalismi on vapaa keinojen suhteen myös rahapolitiikassa. Samalla tavalla kuin itsenäinen valtio voi luoda hankkeita ja pääomaa päätöksillään, Euroopan Unioni ja sen keskuspankki voisivat tukea myös valtioita ja koko Unionia suurissa ja tärkeissä hankkeissa samaan tapaan kuin nyt on tuettu yrityksiä määrällisen elvytyksen muodossa 2014-2018 tuhansilla miljardeilla euroilla. Itse asiassa Ranskan presidentti Macron ehdotti juuri tänään pakolaiskysymyksen hoitamista eurooppalaisilla päätöksillä. Ainoan suuren esteen muodostaa Euroopan Unionin ja EKP:n konsolidoitu peruskirja, joka ideologisin, neuvostotyyppisen sosialismin pelkoon pohjautuvin perustein kieltää tämän liberaalin, keynesiläisen vaihtoehdon. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä olisi luonteva, sosiaalinen ja demokraattinen visio tulevaisuuden eurooppapolitiikaksi

Hallituksen politiikka on siis johdon mukaista - ei johdonmukaista. Syynä tähän on konservatiivinen ja uusliberaali hegemonia ja sen tuottama irrationaali - ettn sanoisi järjetön ja sydämmetön - eurooppalainen ilmapiiri. 

Pro-euroooppalaisuuden kahdet kasvot

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

Konservatiivinen visio Euroopasta

Mikä on konservatiivinen visio yhteisestä, demokraattisesta, mahdollisimman dynaamisesta ja kilpailukykyisestä Euroopasta? Euroopan Komissio ja sen puheenjohtajha Jean Claude Juncker on ollut aika varovainen visioissaan. Saksan pian paikkansa jättävä valtionvarainministeri Wofgang Schäuble on saksalaisen viikkolehden Der Spiegelin raportoimana (Der Spiegel nro 41 7/10 2017) esitellyt oman suunnitelmansa, "ei-paperin" äskettäin pidetyssä valtionvarainministereiden neuvoston kokouksessa. Euroopan Komissiolta pitää ottaa valta pois Euroopan taloudellisessa stabilisoimisessa ja Unionin vakausmekanismille pitää antaa lisää valtaa. Vakausmekanismin pitää toimia Euroopan Komission "toiminnatarkastajana". Mitä Schäuble tavoittelee?

Ensiksikin Saksan eroava valtionvarainministeri on halunnut osoittaa, että hän on iskussa edelleen ja että hänen edustamansa tiukka, austeristiseksi nimetty talouskurinsa on tarkoitettu pysyväksi elementiksi  tulevaisuuden Euroopan talouspolitiikassa. Schäublen markkina-Eurooppa ei rakenna tulevaisuuden hyvinvointia valtioiden varaan muulla tavalla kuin vaatimalla niiden pitäytymistä tiukan taloudenpidon linjalla. Yksityiseen intressiin perustuvan lähestymistavan tehtävänä on pitää valtio pienenä yövartijavaltiona. Tavoitteena on yritysten ja markkinoiden varaan perustuva "kapitalistinen hyvinvointivaltio", lainatakseni taannoisen suomalaisen brändityöryhmän ja sen puheenjohtajan Jorma Ollilan ilmaisua.

Scäublen lähestymistapa ja hänen "ei-paperinsa" ei tunne eikä tunnusta keynesiläistä talous- ja rahapoliittista lähestymistapaa ollenkaan. Siinähän valtion tehtäväksi määritellään taloudenhoidon antisyklinen periaate, jossa rahapolitiikalla tasoitetaan nousu- ja laskukausia siten, että mahdollisimman tasainen talouskasvu käy mahdolliseksi. Pikemminkin Schäuble  Euroopan Unionin tavoin pitää valtion aktiivista talous- ja rahapoliittista aloitteellisuutta vaarallisena harhaoppina, joka onkin Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin keskeisissä asiakirjoissa  suljettu kokonaan ja ehdottomasti pois toimenpidevalikoimasta. Ainakin Ranska on aika-ajoin nähnyt tämän ulottuvuuden hyvin tärkeäksi ja ilmeisesti matkan varrella jotakin tukea on "selän takana" Ranskalle tässä suhteessa annettukin. Miksikään poliittiseksi ja strategiseksi ohjelmaksi se ei ole kuitenkaan missään vaiheessa noussut, vaikka esimerkiksi karismaattisen Jacques  Delorsin visioihin tämä vielä 1980-luvulla kuuluikin.

Kysymys voisi olla paljon muustakin kuin töyssyjen ja kuoppien tasoittamisesta. Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen kokonaismäärä näkyy EKP:n taseessa huimana, Der Spiegelin mukaan aina 4,7 biljoonaan euroon (4700 mrd euroa) nousevana vastuunottona. Tämä yrityksille suunnattu aito unelmahöttö ei voi olla vaikuttamatta jossakin määrin myös reaaliseen talouskasvuun. Demokraattisten rakenteiden kautta toteutettuna, infrastruktuurin ja palveluiden parantamisena - sitä esimerkiksi Kiina tekee koko ajan - tai pakolaisvirran aitona työllistämisenä, eläkeläisten aseman parantamisena, työttömyyden nitistämisenä - kaikki tämä olisi ollut mahdollista samalla määrällisellä elvyttämisellä ja aidon, terveen suhteen rakentamisena yritysmaailmaan. EKP:n taseen vastattavien eurovuoret näkyvät pysyvänä symbolina siitä mitä jäi konservatiivien ideologisen huuman vuoksi tekemättä.


Tuleva Saksan liittopäivien todennäköinen puheenjohtaja Wolfgang Schäuble aikoo aitona konservatiivina ja markkinoiden riskipolitiikan hyväksyjänä kuitenkin valjastaa myös yritykset vastuunottoon eurooppalaisen vakausmekanismin toiminnasta. Hän ehdottaa, että kriisitilanteessa myös yritysten ja sijoittajien on opettava vastuuta kansallisen taloudellisen hätätilanteen koittaessa. Tätä voidaan pitää sellaisena tasa-arvotulkintana, johon konservatiivisella maailmankatsomuksella on parhaimillaan mahdollisuus yltää.

Schäublen esitys on samalla kertaa konkreettinen  ja suhteellisen yksityiskohtainen vastaveto Ranskan Macronin toistaiseksi strategisista syistä lähes salaa hautomalle "uuden alun Euroopalle", jossa  suvereniteetti, yhtenäisyys ja demokratia ovat Der Spiegel-lehden haastattelun (nro 42/14.10. 2017) mukaan keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa Euroopan Unionin vahvistamista ja ilman täysivaltaista talous- ja rahapolitiikkaa se ei ole mahdollista. Macron on jossakin yhteydessä väläytellyt Eurobondin nimellä tunnettua koko yhteisöä koskevaa rahoitusmallia. Saksan Schäuble ei ole - tietenkään - lämmennyt tällaisille ajatuksille, vaan luo omilla ehdotuksillaan muuria Macronin toistaiseksi vain yleisellä tasolla julkaisemaa linjaa vastaan.

Macronin kyky valloittaa ainakin vanhempia naisia näkyy myös hänen suhteessaan Saksan liittokansleriin Angela Merkeliin. Macron ylistää lähes määrättömästi Merkelin taitoja ja on varmasti saanut vastakaikua ajatuksilleen myös Saksan liittokanslerin suunnalta. Onnetomuudeksi voidaan todeta, että jo liian pitkään jatkunut siipirikko politiikka on johtanut äärioikeiston ja kansallismielisen, väkivaltaan, vihanpitoon ja milöitarismin korostamiseen suuntautuvan poliittisen vaihtoehdon esiinnousuun. Sen asema on jo nyt niin vahva, ettei hallituksen muodostaminen Saksassakaan näytä helpolta eikä vaaleissa syntyneillä voimasuhteilla välttämättä edes mahdolliselta. Macron onnistui kuitenkin äärioikeiston väliaikaisessa lannistamisessa, mutta samalla siinä tuli lannistettua koko vanha poliittinen voimakenttä - perusteellisesti.

Vielä on siis vähän toivoa Euroopan pelastamiseksi yhä suurempia hajaantumisilmiöitä osoittavan maanosan politiikassa. Macron on työpolitiikassaan lähempänä konservatiivista ajattelua kuin vasemmistolaista. En tunne Ranskaa niin hyvin, että tietäisin millaisia yleistä kansalaismielipidettä loukkaavia "viiden tonnin yhtäkkisiä palkankorotuksia" ja muita perustelemattomia eturyhmäajattelun mukanaantuomia piirteitä voimakkaan ammattiyhdistysliikkeen rakennepolitiikka on maahan tuonut. Mielestäni mahdolliset virheet eivät kuitenkaan oikeuta koko ammattiyhdistysliikkeen roolin tukahduttamista - se on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n periaatteiden -siis demokratiakäsityksemme - kanssa.

Suomessa ei ole keskustelussa pilkahtanut esiin Saksan ja Euroopan Komission politiikan vastakkainasettelu siinä mitassa kuin mitä se nyt julkaistussa Wolfgang Scäublen "ei-paperissa" osoittautuu olevan.

Kuten tiedetään, Suomen hallitus on liimautunut eurooppalaisenkin käsityksen mukaan tiiviisti Saksan ja Wofgang Schäublen edustamaan austeristiseen, tiukan konservatiiviseen talous- ja rahapolitiikkaan. Oppositio on ilmaissut kriittisyytenhsä tätä linjaa kohtaan kieltämällä sen sisällään pitämän arvomaailman. Mitä oppositio ei ole tehnyt? Se ei ole esittänyt vaihtoehtoa, ei keynesiläistä sen paremmin kuin muutakaan - ehkä valtionarainministeri Jutta Urpilaisen kaudellaan junailemaa erityisratkaisua Kreikan erityislainan yhteydessä. Eurooppahenkistä, uuden Euroopan visiota sanan keynesiläisessä hengessä on lupa odottaa sosialidemokraateilta, sekä työväenliikkeen arvoperinnön että keynesiläisen antisyklisen politiikan hengessä.

Raaistumisen aika

Palaan tässä mieliaiheeseeni, sosiaalipsykologiaan, yhteiskunnan rakenteiden ja ihmisluonnon väliseen suhteeseen ja dynamiikkaan. Rohkenen puhua rakenteiden ja asenteiden välisestä dynaamisesta suhteesta. Kiitos siitä lankeaa jo  lähes sata vuotta sitten vaikuttamaan alkaneille suurille herättäjille. Osa heistä löysi tiensä Frankfurtin kouluun (Frankfurter Schule), joka muodostui Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen yhteyteen Max Horkheimerin johdolla. Yksi näistä suurista osaajista oli Erich Fromm, jonka analyysiin, ajatuksiin ja tuotantoon olen pyrkinyt tutustumaan yhteyden siihen saatuani. Se on motivoinut minua myös kielitaidon hankkimisessa niin, että vähitellen olen kyennyt seuraamaan Frankfurtin koulun ajatuksenjuoksua sillä kielellä, millä tekstit on alunperin kirjoitettu.

Perusajatus tässä analyysissa on seuraava: yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat ihmismieleen ja ihmisen tapaan toimia. Ihmisen on vaistopohjastaan irronneena lajiolentona löydettävä vastauksia elämisensä ja olemassaolonsa ristiriitaan. Kysymys on henkiinjäämisestä, pärjäämisestä elämässä, vakaan ja vankan pohjan löytämisestä elämälle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä lähtökohta ole jatkuvasti esillä perheissä, vanhempien ja lasten välisessä vuoropuhelussa, tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamisessa. Kysymys on onnistumisesta tai epäonnistumisesta elämässä.

Frankfurtin koulu, jonka vaikuttajilla oli vahva yhteys mm. austromarxismiin ja sen ajan yhteiskunta-analyysiin, ymmärsivät, että yhteiskunnan rakenteilla oli ratkaisevaa vaikutusta ihmisen luonteeseen, kasvumahdollisuuksiin ja onnistumiseen.

Tuohon aikaan syntyi toisaalla, työväenliikkeen arvoperinnön ulkopuolella  vahva kiinnostus psykologiaan ja erityisesti psykoanalyysiin, jonka mestarillinen kehittäjä oli Sigmund Freud. Hänen ansioitaan psykoanalyysin metodologian kehittäjänä ei kiistetä tänäkään päivänä. Se mistä keskustellaan on se, onko ihmisen psykologisen ja tiedostamattomien motiivien keskeisenä vaikuttajana sukupuolisuuteen liittyvä motiivi vai joku muu. Erich Fromm, sekä Freudin että Marxin ajatusten tuntija ja kunnioittaja päätyi ensimmäisenä olettamukseen, että Freudin nerokkaiden psykoanalyyttisten havaintojen keskeinen motiivi ei ollut Oidipuskompleksi ja pojan kilpailu isän kanssa äidin rakkaudesta, vaan ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joihin elämässä oli välttämättä annettava vastaus selviytyäkseen, voidakseen hyvin ja onnistuakseen ihmisenä.

Vastaus ihmisenä toimimiseen voi tuloksen kannalta Frommin mukaan olla joko elämää ylläpitävä, sitä kuntouttava ja vahvistava tai elämää kahlitseva, omia tai kanssaihmisten mahdollisuuksia rajoittava. Fromm puhuu luonneanalyysissaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta "oireryhmästä", syndroomasta. Ihminen on karkoitettu paratiisin luonnollisesta, vaistonvaraisesta elämäntilanteesta valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Valitse siis hyvä. Ortodoksisen juutalaisen kasvatuksen saaneena Fromm ei kaihda nostaa esimerkkejä kristinuskon ja juutalaisuuden  eettisestä taustasta, joiden avulla hän luo historiallista syvyyttä tähän ihmisen ikuiseen etsimiseen ja vastauksen hakemiseen.

Tämä sinänsä ymmärrettävä ja luonnolliseltakin tuntuva havainto ihmisen luonteenrakenteen ja vallitsevien olosuhteiden välisestä vuorovaikutuksesta on luvalla sanottuna vallankumouksellinen löytö. Minua se on kiehtonut jo 1960-luvulta lähtien, enkä ole luopunut sen tutkimisesta, vaikka työtoverit ja ystävät eivät ole aina osanneet lähestymistapaani arvostaa tai kannustaa sen kehittämiseen. Se ohjasi kuitenkin työskentelytapaani  läpi vuosien järjestöelämässä. Kentän ihmisten arvostus oli kiihkeää ja voimakasta. Piti olla jakuvasti luennoimassa "työväenliikkeen arvoperinnöstä", sen soveltamisesta luottamusmiestoimintaan, ohjaajana toimimiseen ja tapaan johtaa yhdistyksen toimintaa.

Olisiko tässä analyysissa,lähestymistavassa aineksia oman aikamme ilmiöiden arvioimiseen? Frommin työ 1930-luvun Saksassa keskeytyi maastapakoon ja pelastautumiseen vapaamieliseen USA:han, jossa hän kehitti karakterologiansa, luonneoppinsa ehyeksi kokonaisuudeksi ja rikastutti suunnattomasti myös ajan psykologista ja sosiaalipsykologista ilmapiiriä. Hän ei kaihtanut myöskään kritiikkiä, jota hän viljeli kolmannen valtakunnan natsijohtoa kohtaan, mutta ei myöskään suhteessa aikansa työväenliikkeeseen. Hänen mukaansa se ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin johtamaa autoritaarista, rotusyrjintään,  vihaan ja tuhoamiseen suuntautunutta politiikkaa.

Tänä päivänä olemme todistamassa USA:n, toisen maailmansodan aikana vapaamielisyyden ja demokratian lippua kantaneen suurvallan omaa retkahtamista Frommin luonnehtiman epäproduktiivisen oireryhmän toteuttajaksi. Historia ei toimintatapojen tasolla ehkä toistu samanlaisena, mutta luonteenpiirteistön ja siihen perustuvien ratkaisujen tasolla kaava on edelleen sama. Autoritaarisuuteen, omistamiseen, kylmäkiskoiseen kaupallisuuteen, militarismiin ja väkivaltaan suuntautuvat ratkaisumallit ovat nousussa. Ihmisiä erotellaan hyviin ja pahoihin ihonvärin, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen vakaumuksen ja lausuttujen mielipiteiden perusteella. Kuolemanrangaistuskin taitaa tulla uudelleen käyttöön eikä lisääntyvillä karkotuksilla, rajoituksilla tai muilla liukuhihnalla toteutetuilla lopullisilla ratkaisuilla (Endlösung) ole enää laadullista eroa siihen mitä 1930-luvun Saksassa tapahtui. Kysymys on vain määrästä ja muodoista, millä tätä läpeensä epäproduktiivista politiikkaa toteutetaan.

Elämän dialektiikkaan näkyy kuuluvan se, että parin-kolmen sukupolven välein palataan taas uudelleen siihen raakalaismaiseen ilmapiiriin, joka oli vallalla vielä minun lapsuudessani ja joka sai ilmauksensa hirvittävässä toisessa maailmansodassa. Raaistumisen aika näkyy avoimessa epäproduktiivisessa toimintatavassa myös omassa maassamme, kun kaupallisuudesta, omistamisesta, idolien palvonnasta ja autoritaarisesta yritysjohtamisesta tehdään normaaliuteen kuuluvaa, kaikkien elämää ohjaavaa käytäntöä. Seuraukset tulevat olemaan luonteenrakenteen kehittymisessä ja suuntautumisessa kaameita, jos Frommin analyysi yhteiskunnan ja luonteenrakenteen muovautumisesta pitää paikkansa.

Taitaa käydä samoin kuin  kävi vajaa sata vuotta sitten Euroopassa: produktiivinen luonteenpiirteistö ja siihen perustuva ihmistä ja yhteisöä kunnioittava elämänasenne, toisenlaista yhteiskuntaa toivova visio säilyy vain hyljeksityissä, valtavirrasta sivussa olevissa yhteisöissä, 'ihmiskunnan vihollisten' keskuudessa, Mika Waltaria vapaasti siteeratakseni. Trendinä on yhteiskunnallisten olojen raaistuminen ja sillä tulee olemaan epäproduktiivisuutta lisääviä seurauksia myös toimintatavoissa.

Miten vastarintaliikettä rakennetaan, alkaa olla ajankohtainen kysymys yhden jos toisenkin kansalaisen ajatuksissa. Jotta produktiivisia vastauksia löydetään, tulee myös tilanneanalyysin olla humanistisia, elämää ja hyvinvointia ylläpitäviä arvoja tukevaa.

Zenin tapaan: kun oppilas on valmis, on mestarikin lähellä...

Välikäsien Suomi

Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan kokouksen tavoitteet on saavutettu. Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Sen tavoittelema hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut ja vuosisadantakainen ohjelmatyö on täten tullut tyhjiin ammennetuksi. Näinkö kävi?

Paljon tuon legendaarisen kokouksen asettamista tavoitteista on saavutettu. Ohjelman tavoitteet olivat aikanaan kumouksellisia, mullistavia ja ovat vaikuttaneet toteutuessaan käsitykseemme demokratiasta, ihmisoikeuksista ja visioomme hyvästä tulevaisuuden elämästä.  Kun käyt lukemassa SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteet, voit itse päätellä, kuinka pitkälle noiden korkeasti eettisten ja sosiaalisten tavoitteiden toteuttamisessa on päästy.

Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, Olen vuorokauden aikana kuunnellut kahta merkittävää vaikuttajaa. Yhdysvaltain preidentti Donald Trump piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän vaati radikaalin islamismin  poiskitkemistä maan päältä ja Amerikkaa takaisin amerikkalaisille. Tekeillä olevista vapaakauppasopimuksista ei näillä näkymin kannata odottaa suurta pelastajaa sen enempää EU:lle kuin Suomellekaan. Ykköstelevision lauantain Ykköaamussa haastateltiin Suomen 1990-luvun alun pääministeriä Esko Ahoa, joka on uudelleen saamassa kipinää osallistua ja vaikuttaa politiikkaan. Hän oli pannut merkille vasemmiston yleiseurooppalaisen voimattomuuden ja erityisesti punavihreän tavan rakentaa tulevaisuutta erilaisten vähemmistöjen muodostaman joukkoliikkeen varaan. Näillä vähemmistöillä hän ei kuitenkaan nähnyt yhteistä nimittäjää. Hyvinvointivaltiosta pohjoismaisena - ajattelen tässä erityisesti ruotsalaisen Ernst Wigforssin kuvailemaa kansankotia - saavutuksena hän ei tullut mitään maininneeksi.

Aho piti suurena edistysaskeleena sitä, että suomalaisen puhelin- ja telelaitoksen sijalle rakennettiin monien palveluntuottajien varaan rakentuva, nyt jo langattomia ja mobiilimuotoja saanut digipohjainen infrastruktuuri. Kun yritän saada Uudenmaan laitamilla mökillä yhteyttä internettiin, joudun toteamaan että edelleenkin verkko on heikko, elävää kuvaa ei saa katseltua, yhteydet tökkivät. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt rakentaa yhteinen, valtion omistama ja hyvät, soljuvat yhteydet takaava infrastruktuuri tällekin alalle. Internetin ja sosiaalisen median huumaa ei ole ole kansallisin toimin meille turvattu. Viinaa ja Alkon tuotteita suojellaan sen sijaan edelleen yhteisenä monopolina.  En ole alkoholin vapaan jakelun suuri kannattaja, mutta hyvän teleinfrastruktuurin olisin halunnut saada jo heti internetin keksimisen jälkeen ja digikehityksen lähdettyä liikkeelle.

Aho kuitenkin ylisti silloin luota ratkaisua monien toimijoiden verkostosta, niiden kilpailusta ja sitä kautta saadusta dynamiikasta kommunikaatioon. Hän käytti samaa perustetta myös liikenneministeri Bernerin tekemään esitykseen kaikkien aikojen mullistuksesta tie- ja vesiliikenteen uudistamisessa - sitten auton keksimisen. Ahon mukaan perustettava valtion ja maakuntien aluksi omistama yhtiö toimii vain alustana myriaadille yrityksiä jotka tulevat tällä sektorilla toimimaan. Sama tapahtuu SOTE-uudistuksen myötä terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Koulutoimi, vankeinhoito, puolustuslaitos ja muut yhteiskunnan toimialat odottavat ilmeisesti vuoroaan. Valtion metsiä yksityistetään ja kaupallistetaan niitäkin. Joko mielipidetiedustelut ovat yhtiöinä korvaamassa eduskunnan ja muun päätöksenteon? Maakuntahallinnollakaan - kun ja jos se tulee - ei ole muuta tehtävää kuin valtava terveydenhoidon ja sosiaalipalvelujen puristaminen ylhäältä määrättyyn taloudelliseen pakkopaitaan. Kuka mieleltään sosiaalinen kansalainen  haluaisi päästä - tai joutua - sellaista tehtävää suorittamaan?

Mitäs tekemistä tällä vuodatuksella on SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman kanssa? Taitaa kuitenkin hieman olla. Ohjelmajulistuksen kohdan 9. mukaan "Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa." Ei tavoiteltu kaiken omistuksen siirtämistä valtiolle, vaan laajaa yhteistä palvelujen toteuttamisen kirjoa.

Kun sosialidemokratia kamppailee tänä päivänä - ja ilmeisesti helmikuussa 2017 pidettävän puoluekokouksen jälkeenkin - julkisen sektorin oikeutuksen ja toimintamahdollisuuksien puolesta, se on itse asiassa toteuttamassa edelleen Forssan 1903 puoluekokouksen yhtä keskeistä vaatimusta. Läpinäkyvyys, korruption ja oman edun tavoittelun välttäminen edellyttää näiden välikäsien pitämistä pois kansalaisen  kukkarolta, yhteisistä verovaroista ja jo luoduista resursseista.

Meille on siis juuri näinä vuosina syntymässä "välikäsien Suomi" ja samoilla eettisesti, avoimeen demokraattisen hallintoon sopimattomilla periaatteilla toimiva markkina-alisteinen maanosa. Taustalla toimivat globaalit, itsekkäät voimat, joiden keskinäinen taistelu edelleenkin estää sosialidemokratian suurten ihanteiden toteutumista paitsi Suomessa, koko maanosassamme. Sijalle on tullut yksiulotteinen, kaupallisiin intresseihin, omistamiseen, voittojen tavoitteluun, polarisoitumiseen johtava välistävetäjien kulttuuri.

Ei ihme, että Mark Twain, suuri amerikkalainen, kirjailija tokaisi:"Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen pois pistoolistani."

Periferian pakkopaita

Thomas Fazi ja Guido Iocide kirjoittavat keskiviikon 9.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä Euroopan Unionin muotopuolesta talous- ja rahapolitiikasta. Olen kääntänyt kyseisen uutisen tausta-aineiston esipuheen ja lyhennelmän ja se kuvaa täsmälleen, mihin ns. valtavirtainen talous- ja rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoittajien esittely SE:n kirjoituksen alaosassa

Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.

Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.

 Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.

Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.

Globaali finanssikriisi on paljastanut syvän valuvian eurossa, ja erityisesti Maastrichtin sopimuksen alkuperäisessä tarkoituksessa: se on poistanut jäsenvaltioilta niiden rahapoliittisen autonomian – ottamalla niiltä pois mahdollisuuden laskea liikkeelle rahaa ja säätämällä täysin keinotekoiset rajat valtioiden alijäämille Vakaus- ja kasvusopimuksessa (SGP) ilman mahdollisuutta siirtää kulutusvoimaa keskeisille kansallisille elimille. Tai, kuvataksemme asiaa toisin, ei olisi pitänyt luoda talousunionia – ja vieläkin tärkeämpänä, täysillä pääomaoikeuksilla – ilman varautumista jo luomisvaiheesta lähtien puuttumaan epätasapanoihin ja muihin epäsymmetrisiin Unionia kohtaaviin shokkeihin.

Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.

(Fazi 2014; Fazi and Iodice 2016).

Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Enrico Grazzini: Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Miksi fiskaalinen raha on parempaa kuin helikopteriraha ja kotitalouksien rahoittamisessa laudalta deflaation pelon ja nykyisen austerismin? Tästä kirjoittaa 8.11. 2016  "Social Europe"-verkkolehdessä Enrico Grazzini, joka on talousjournalisti, esseisti ja konsultoi talouden ja liiketoiminnan sisällöistä. Hän työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta useille italialaisille sanoma- ja aikakauslehdille kuten Corriere della Sera, MicroMega, Il Fatto Quotidiano ja Economia e politica.

"Tässä tutustumme fiskaalisen rahan ja valtion tietynlaisten veroetuvelkakirjojen (Tax Discount Bonds (TBDs) väliseen eroon ja "helikoperirahaan, joka tarkoittaa keskuspankin (Euromaista puhuttaessa EKP) suoraa rahoitusta kansalaisten taskuihin - eli määrällistä elvytystä suoraan ihmisille. Helikopterirahaa ovat monet ekonomisitit suositelleet, kuten  Eric Lonergan and Martin Wolf, Financial Timesin pääkommentaattori talousasioissa, pitäen sitä parhaana 'viimeisenä keinona' kysynnän lisäämiseksi ja keinona kohdata seuraava mahdollinen kriisi. Samaan aikaan Labourin puoluejohtaja Jeremy Corbyn on ehdottanut tätä keinoa optimaalisena tienä vahvistaa taloutta tasa-arvoisella tavalla. Yhtäkaikki, fiskaalinen rahoitus on paras -ja saattaa olla myös ainoa - tie päästä käteisen puutteesta ja hillitä riistopolitiikkaa.

Ryhmä italialaisia taloustieteilijöitä on ehdottanut Italian hallitukselle tällaisten veroetuvelkakirjojen (TPD) liikkeellelaskemista tienä edistää kokonaiskysyntää ja nostaa bruttokansantuotetta ilman julkisen velan lisääntymistä. Nämä 'bondit' ovat euromääräisiä osuuksia  joita valtio laskee liikkeelle ja päteviä veroalennuksen saamiseen; niiden kestoaika on 2/3 vuotta liikkeellelaskusta ja siten välittömästi muutettavissa lailliseksi valuutaksi. Näitä velkakirjoja voitaisiin myöntää kustannuksitta ja ne voisivat nopeasti lisätä kulutuskysyntää. Niistä voisi muodostua sitä 'happea' jota tarvitaan maksuvalmiuskriisistä pääsemiseksi, tulojen lisäämiseksi ja uuden hyvinvoinnin luomiseksi 'keynesiläisen moninkertaistamisen' periaatteella. Tosiasiassa otaksumme, että fiskaalinen monestaminen (kääntäjän ilmaisu, joka viittaa sekä rahaan että monistamiseen) toimii samanmääräisenä kuin sitä toteutetaan, silloin kun sekä pääoma että työvoima ovat runsaissa määrin alikäytössä ja korot lähellä nollaa.

Projektimme tavoittelee suuren bondimäärän liikkeellelaskua kolmen vuoden aikana; kokonaismäärä voisi olla 2-3% kansallisesta BKT:sta ja ne aiheuttaisivat (terveen) taloudellisen shokin, lisäisivät reilusti kysyntää ja vauhdittaisivat taloutta. Tällaiset bondit eivät ole maksukelpoista eurovaluuttaa: siten, lähtien eurokriteereistä, ne eivät muodostu taloudelliseksi vastattavaksi eikä niitä voida laskea velaksi. Kiitos monestamisen vaikutuksen nopea BKT:n kasvu tulisi tuottamaan enemmän rahallista liikevaihtoa, niin että potentiaalisen alijäämän tasapainottaminen tapahtuisi kahden vuoden jälkeen fiskaalisena supistamisena liikkeellelaskusta.

Lisätäkseen kulutusta, tämä 'vapaa raha' kohdennettaisiin perheille käänteisessä suhteessa tuloihin samalla kun yrityksille niitä annettaisiin suhteessa niiden työntekijämäärään, tavoitteena laskea työvoimakustannuksia, lisätä yritysten kilpailukykyä ja pitää kauppa täten tasapainossa. Myös valtio voi käyttää näitä bondeja julkisen työn rahoittamiseen, työllisyyden ja yksityisten investointien lisäämiseen.

Koska bondit on osoitettu maksutta talouksille ja liike-elämälle, niitä voidaan helposti verrata HM-rahoitukseen (Helikopteriraha)  (vrt. Milton Friedmanin, J.M. Keynesin  ja Ben Bernaken ehdotuksiin). Fiskaaliraha FM on hyvin samanlainen  mutta ei sama kuin HM. Näistä on erilaisia variantteja, mutta HM:n laskee aina liikkeelle keskuspankki, kun taas FM:n laskee liikkeelle kansallinen hallitus. HM on samaa kuin että keskuspankki painaa rahaa ja antaa sitä suoraan kansalaisille lisätäkseen kysyntää. FM eli fiskaaliraha on valtion täysin takaamaa, veroa korvaavia hyvityksiä. Pähkinänkuoressa ero on se että helikopterirahassa keskuspankit ovat päätoimijoita, fiskaalirahassa taas päätoimijoita ovat kansalliset hallitukset.

Tavalliselle kansalaiselle  sekä helikopteriraha että fiskaalinen bondi näyttävät 'tuulentuomalta' rahalta. Mutta fiskaalinen bondi on paljon parempi ratkaisu euroalueelle sekä institutionaalisista että poliittisista syistä. Europpan Keskuspankin olisi hyvin vaikeaa painaa rahaa ja luovuttaa sitä suortaan kansalaisille.

Jopa 'määrällinen elvytys' (QE) - eli EKP:n painama raha joka hyödyttää pääasiassa euroalueen pankkeja - on kyseenalaistettu Saksan Keskuspankin ja hallituksen toimesta. Se johtaa suoraan Saksan suosimaan austeristiseen politiikkaan,  joten Saksan viranomaiset eivät missään tapauksesa hyväksy helikopterirahaa. Päinvastoin, fiskaalinen bondi voidaan aina laskea vapaasti liikkeelle kansallisen hallituksen toimesta, koska jokainen Euroalueen valtio on suvereeni rahapolitiikassaan ja koska fiskaalinen raha on täysin yhteensopiva Euroalueen sääntöjen kanssa.

Fiskaalista rahaa voidaan verrata helikopterirahaan eli suoraan kansalaisille suunnattuun elvytykseen, mutta se ei ole sama asia. Corbyn voisi mieliä Englannin Pankin laittavan tuoretta rahaa rahoittaakseen valtion pankin ja julkiset investoinnit. Mutta EKP ei koskaan voisi hyväksyä helikopterielvytystä Euroalueella, koska se tarkoittaa kansallisten hallitusten budjettien rahoittamista ja ruokkii kansallisten hallitusten kontrollia taloudesta. Sitä vastoin fiskaalinen raha ei tarkoita julkisen velan rahoittamista eikä myöskään valtion määräysvaltaa taloudesta. Fiskaalisen rahaprojektin mukaan kansalliset hallitukset voisivat siirtää fiskaalsia bondeja suoraan kotitalouksille, yrityksille ja (ainoastaan kiintiöidysti) hallitusten hallinnoitavaksi."
(Käännös IR)

Jälkikirjoituksena totean, että Enrico Grazzini ehdottaa tässä ensi kertaa mallia, joka mahdollistaisi jälkikeynesiläiseksi löuonnehdittavan fiskaalisen elvytyksen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin voimassa olevien säännösten puitteissa.

EKP mukaan kunnallispolitiikkaan?

Politiikan eräs erityispiirre on se, että mitä ei sanota julki osoittautuukin aikomuksena ja poliittisena intentiona yhtäkkiä tärkeäksi, jopa merkittävämmäksi kuin se mitä on tullut julkisesti ilmaistua.

Valtion vuoden 2017 budjetista jää päällimmäisenä mieleen vyön kiristäminen, hallituspuolueiden pyrkimyksiä tukevat verohelpotukset ja yleinen kulutuskysynnän, ostovoiman heikkeneminen ns. kilpailukykysopimuksen hengessä. Maksujen korotukset pitävät huolen siitä että kenenkään ostovoima ei taida korkeimpia tuloryhmiä lukuunottamatta olla todellisuudessa nousemassa. Rikkain viidennes ei ostovoiman parannustaan tule käyttämään. Sen ei tarvitse sitä tehdä koska rahat riittävät muutenkin.

Asia josta ei ole paljoa puhuttu, mutta joka tosiasiassa vaikuttaa jo nyt ja tästä eteenpäin voimakkaasti, on EKP:n eli  Euroopan Keskuspankin 2015 marraskuussa aloittama valtion velkakirjojen osto-ohjelma. Nykyisten EKP:n hallintoneuvoston tekemien päätösten perusteella EKP:n kansalliset jäsenpankit  - kuten mm. Suomen Pankki - ostavat kuukausittain yhteensä 80 mrd:n edestä valtioiden velkakirjoja, jolloin valtion velka tältä osin muuttuu kansallisen keskuspankin velaksi ja katoaa valtion velkatileiltä. Kun Euroopan Unionissa on 550 miljoonaa kansalaista ja suomalaisia siitä n. 1%, voidaan karkeasti olettaa että Suomen osuus tuosta velkakirjojen ostosta on yhden prosentin luokkaa, siis 800 miljoona kuukausittain. Se saattaa olla vähän enemmänkin, koska kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin eivätkä kaikki Valuuttaunionion maat - kuten esimerkiksi Kreikka - saa tätä määrällistä elvytystä. Tästä Suomen Pankki eikä hallitus ole julkisesti puhunut eikä pukahtanut mitään.

Kyllä Valtionvarainministeriö on tästä tietoinen, tietenkin. Kun valtionvarainministeri ottaa 5 mrd lisävelkaa vuoden 2017 budjetin katteeksi, voidaan arvioida että tällä tavalla käytetään tuosta viidentoista mrd:n velkahelpotuksesta ehkä yksi kolmasosa. Ilmeisesti valtion velkasuhdetta voidaan jonkin verran tässä yhteydessä parantaa velkaa poismaksamalla. Tehokkain tapa elvyttää olisi käyttää tuota varaa julkisen sektorin määrälliseen elvytykseen, julkisiin investointeihin, työtä vailla olevien palkkaamiseen julkisiin tehtäviin.

Valtionvarainministerillä on siis pelimerkkejä EKP:n elvytystoimien johdosta käytössä tavallista enemmän. Hallituksen politiikka on kuitenkin ollut ilmeisessä ristiriidassa EKP:n määrällisen elvytyksen intentioiden kanssa. Julkisen työllisyyden vahvistamisen ja siihen tehtävien investointien sijasta on annettu edelleen helpotuksia yrittäjille ja maanomistajille. Tästä ei ole apua koska ostovoima ei ole kasvamassa vaan heikkenemässä.  Lähellä eläkeikää olevat pitkäaikaistyöttömät saivat elvytysresurssien määrään nähden pienen potin, mikä sinänsä parantaa näiden asemaa ja ilmeisesti menee suoraan kulutukseen ja toimii siten elvytyksen tarkoitusperien mukaisesti.

Oppositiokaan ei ole julkisesti puhunut tästä valtavasta elvytysruiskeesta juuri mitään. On reagoitu vain siihen mitä julkisesti on kerrottu. Olisi ollut tärkeää havaita tämä tosiasiassa tapahtuva elvytys ja antaa sen avulla luodulle liikkumavaralle myös poliittista sisältöä. Tärkeintä ei tässä vaiheessa ole kritisoida hallituksen lisävelanottoa, vaan vaatia vahvoja investointipanoksia työllisyyden parantamiseen erityisesti julkisella sektorilla. Valtio ja kunta ovta tärkeitä kohteita sen vuoksi, koska ne veronkanto-oikeudella varustettuna ovat kaikkein tehokkaimpia ja tarkoituksenmukaisimpia  työllistäjiä. Elvytysvaran käyttö juuri julkisen sektorin alueella on kaikkein voimaperäisintäa ja nostaa parhaiten toiminnallista volyymia. Se puolestaan pienentää luonnollisella tavalla suhteellisen velkaantumisen astetta. Ei siis ole oikein supistaa julkista sektoria tässä EKP:n järjestämässä, julkiselle sektorille suunnatussa määrällisen elvytyksen tilanteessa, vaan satsata koko elvytysvara ainakin alkuvaiheessa suoraan työllistämiseen. Miksi? Siksi että jokainen palkattu työntekijä maksaa veroja sekä kunnalle että valtiolle, vähentää työttömyys- ja muita sosiaalikuluja samalla kertaa. Tämä elvytys, varsinkin jos se jatkuu, mahdollistaa kauan odotetun taloudellisen käänteen.

Kun asiaa ei ole julkisuudessa työstetty, ei se tarkoita kuitenkaan sitä etteikö toimintamahdollisuuksia tässä suhteessa olisi todellisuudessa olemassa ja etteikö niitä myös käytettäisi varsinkin nyt kun kunnallisvaalit ovat lähestymässä. Edellä kerrottuun perustuen veikkaukseni on, että vielä ennen kunnallisvaaleja elvytysvaraa löytyykin yhtäkkiä niin paljon että kuntien taloudellista asemaa voidaan sittenkin helpottaa. Tässä suhteessa EKP:n määrällisen elvytyksen kautta syntyy mahdollisuuksia poliittiseen vaikuttamiseen  strategisesti tärkeällä hetkellä. En yhtään ihmettelisi vaikka juuri tämäntyyppiset toimet loisivat juuri kunnallisvaalien alla myönteistä mielialaa hallituksen suuntaan.

Tärkeää olisi että vaatimus julkisen sektorin kautta tapahtuvaan elvytykseen tulisi juuri nyt vasemmiston ja vihreiden muodostaman opposition suunnasta. Hallituksen tähänastinen politiikka ei ole osoittanut talouspoliittista viisautta määrällisen elvytyksen ja julkisen sektorin merkittävyyden yhteyksien näkemisessä. Tässä mielessä toimintatilaa on siis olemassa. Vaatimus voimakkaasta elvytyspaketista kuntien työllistämismahdollisuuksien parantamiseksi olisi tällä hetkellä strategisesti mitä viisainta politiikkaa. Vai odotetaanko niin kauan että hallitus herättää oppositionkin havaitsemaan käsillä olevat elvytysmahdollisuudet?

EKP:n elvytystoimista ollaan siis hiljaa mutta se ei tee menossa olevaa velkakirjojen osto-ohjelmaa olemattomaksi. Sillä on vaikutuksia valtion velkasuhteeseen ja sen todennäköiseen paranemiseen hallituksen ristiriitaisesta ja osin EKP:n intentioiden vastaisesta politiikasta huolimatta.

Asialla on myös toinen arka poliittinen  ulottuvuutensa. Muodollisesti EKP ei saa osallistua poliittisiin prosesseihin, vaan sen tulee pysyä omalla tontillaan, raha- ja finanssipolitiikassa. Kreikan tapauksessa EKP on "troikan" kautta ollut vahvasti vaikuttamassa Kreikan talouspolitiikan muotoutumiseen pakottaessaan Kreikan kovan budjettikurin ja riistopolitiikan kohteeksi. Vaarallista tämä poliittinen vaikuttaminen on mm. siksi että Kreikan vasemmistolainen hallitus ei kurjasta talouspoliittisesta tilanteesta huolimatta ole nyt menossa olevan julkisen sektorin velkakirjaostojen kautta tapahtuvan määrällisen elvyttämisen kohteena. Onko tästä vedettävä sellainen johtopäätös että EKP tukee elvyttäessään ainoastaan konservatiivisesti suuntautuneita oikeistolaisia hallituksia? Tai Suomen tapauksessa: tukeeko EKP:n ja hallituksen kunnallisvaalien alla todennäköisesti julkistamat elvytystoimet meillä nyt istuvaa, konservatiivista ja oikeistolaista politiikkaa tekevää hallitusta?

Tuleeko siis EKP tällä kertaa mukaan suomalaiseen kunnallispolitiikkaan?