Maanpuolustuksellinen päiväkäsky

 Millä tavalla maanpuolustuksen rahoitus olisi nostettavissa tasolle, jota NATO ja Euroopan Unioni ovat nyt edellyttämässä? Veroilla, säästöillä vai talouskasvulla? Uskon jokaisen ymmärtävän, että tässä ollaan uusien, vakavien ratkaisujen edessä. Uutta näkemystä ja uusia ratkaisuja tarvitaan sekä maanpuolustukseen että siihen millä tavalla se toteutetaan. 

Kun maanpuolustus on nousemassa äärimmäisen tärkeäksi ykkösluokan prioriteetiksi, sillä on aivan erityinen merkitys maan työvoiman - siis palkansaajien - elämäntilanteeseen ja heidän aktiviteettinsa käyttöön. Perinteisen työn tilalle ja rinnalle nousee  maanpuolustuksen nouseminen niin keskeiseksi, että työvoimaa on irroitettava sotilaallisen voimaan, asevelvollisten kertausharjoituksiin, uuden tekniikan ja sotilaallisen teknologia edellyttämään jatkuvaan koulutukseen ja työtehtäviin kasvavan sotilaallisen strategiakokonaisuuden toiminnallisissa tehtävissä.

Ajatus, että työikäistä väestöä makuutettaisiin vähänevien työttömyyskorvausten varassa kotisohvilla tai lomautettuina, ei voi näissä oloissa enää tulla kysymykseen. Työvoimaa on voitava vapauttaa myös tarpeettomaksi tai toisarvoiseksi katsotusta tuotannosta tärkeämpiin maanpuolustuskoneiston tehtäviin. 

Maksetaanko maanpuolustustehtävissäoloajalta päivärahaa tai palkkaa, on yksi ratkaistavia asioita. Sotamoodiin valmistautuminen tarkoittaa koko kansan osalta paluuta toisenmaailmansodan aikaiseen kokonaisvaltaiseen kansanhuoltoon. Tältä osin nykyinen ja vaivoin pystyynsaatu SOTE-rakenne muodostaa oivallisen pohjan siihen sosiaaliseen vastuun ottoon, jota sodanaikainen yhteiskuntarakenne edellyttää. Sirä ei voida jättää markkinoiden ratkaistavaksi, koska koko aktiiviväestön tulee olla pysyvässä valmiustilassa sotatilan edellyttämiin kutsuntoihin.

Väestönsuojelu, yhteiskuntasuunnittelussa suhteellisen hyvin huomioitu valmiustila edellyttää myös aivan uudenlaista valmiustilaa koko kansan  osalta, josta mm. emerituspresidentti Niinistö kävi pitämässä erityisalustuksen Euroopan Komissipon puheenjohtajan Ursula von der Layenin kutsumana. Tämä edellyttää laajaa, koko kansaan ulottuvaa peruskoulutusta, säännöllisiä harjoituksia sekä tilojen ja logistiikan koeponnistuksia sotatilan edellyttämässä laajuuessa ja oletetuissa olosuhteissa. Näihin tehtäviin tarvitaan nyt lomautetuina, työttöminä ja prioriteettien ulkopuolista työvoimaa.

Kuinka kaikki tämä resurssoidaan ja rahoitetaan? Ajatus taloudellisen kasvun varaan rakentamisesta on täysin epärealistinen, koska koko työvoima on priorisoitava sotilaalliseen moodiin. Näissä oloissa kasvusta puhuminen tai sen aikaansaaminen on alisteista sotaolosuhteiden suurille epävarmuuksille. Kasvua voi syntyä vain sotaolosuhteita vahvistavan teollisuuden ja palveluiden piirissä, jonka toimintaa rajoittaa sotatilan edellyttämä keskitetty ja hierarkinen toimintajärjestrelmä, josta päätöksiä ei tehdä markkinoilla vaan maanpuolustuskoneiston  lineaarisissa järjestelmissä.

On myös varauduttava laajamittaiseen säännöstelytalouteen toisen maailmansodan korttiannosten ja kulutusta muutenkin rajoittavien päätösten muodossa, koska kaikki olennainen voima on suunnattava maanpuolustukseen satunnaistan mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Varautuminen sotaan tarkoittaa talousratkaisujen, sosiaalitoimen ja sota-aikaisen koneiston osalta paluuta kansalliseen, nationalistiseen toimintatapaan. Ajatus siitä että Euroopan Komissio voisi Maastrichtin sopimuksen tapaan asettaa rajoituksia kulutukselle tai kasvulle tunnettujen prosenttirajoitusten mukaan, on myös täysin epärealistista ja naivia, sodanaikaisiin olosuhteisiin täysin sopimatonta puuhastelua. Resursseja on oltava silloin kun niitä tarvitaan. 

Se että Euroopan Unioni ei ole makrotalouspolitiikassaan varautunut sotatilan mahdollisuuteen, on johtanut sen sulkemaan fiskaalisesta toiminnastaan pois kaikki suurelle, päätöksentekotavaltaan yhtenäiselle hallintoalueelle mahdolliset  modernit monetaariset, ns. endogeeniset rakenneratkaisut. Yksistään jo tämä puute voi pohjimmiltaan johtaa siihen, että Euroopan Unioni ei kykene puolustamaan itseään tai jäsenmaitaan. Voimistunut taipumus yrittää ratkoa suuria asioita kansallisin keinoin johtaa puolestaan pirstaleisuuteen ja toimimattomaan koneistoon koko yhteisön tasolla. Tällaisella koneistolla ei johdeta sotaa käyvää yhteisöä tai sen maanpuolustusta, sotatilasta puhumattakaan. Vaatimus nykyaikaisesta resurssistrategiasta on tähän saakka kaikunut kuuroille korville markkinaunessa elävässä yhteisössä. Jopa oppositiota edustava vasemmistolainen parlamenttisiipi on taipunut kasvavan oikeistopaineen alla sen edellyttämään nationalistiseen lähestymistapaan. Ylpeyteen ja rankaisumentaliteettiin  taipunut ja huonosti perusteltuja  tulevaisuuskuvia rakentava Euroopan Yhteisö on alueen maanpuolustukselle enemmän taakka kuin se tuki ja turva, jota aikanaan Euroopan Unioniin liittyessämme haaveilimme. 

Kun maanpuolusruksessa on suurelta osin kysymys myös omaisuuden suojelemisesta, NATOn vaatima viiden prosentin taso voitaisiin rahoittaa pääomaverolla ja erityisesti myös saattamalla  listaamattomien yritysten verotusta samalle tasolle muun pääomaverotuksen kanssa. Työvoiman verotuksen varaan rakentaminen ei ole realistista, koska työvoima on viimeistä miestä ja naista myöten sotatilan edellyttämissä tehtävissä.  Mikä olisi työntekijöiden ja palkansaajien osuus? He maksavat osuutensa hengellään ja verellään - sataprosenttisesti.

Onko Euroopan Unionilla NATOlla ja yksittäisillä valtioilla todellista halua ja voimaa vastata modernin teknologian mukanaan tuomaan hirvittävään, yli rintamalinjojen, siviiliasutukseen ja kaikkeen infrastruktuuriin jinhimilliseen elämänmenoon yltävään  sodankäyntiin?

Jos vastaus edellä esittämääni kykymykseen on vähänkään epäröivä ja kansan yhteistä vastaustahtoa ehdollistava, viimeistään silloin on myös kansalliseen maanpuolustukseen sisällytettävä aktiivinen ponnistelu rauhan ja edes tyydyttävän väkivallattoman yhteiskunnallisen tilanteen  saavuttamiseen. Euroopassa on jo olemassa valmis institutionaalinen rakenne ETYJ:n muodossa. Suomalaisia velvoittaa edelleenkin vuoden 1975 ETYK-kokouksen "Helsingin henki", jonka suuri saavutus oli luottamusta, yhteistä turvallisuutta ja rauhanomaisen konfliktien ratkaisun   näkeminen ainoana realistisena ratkaisuna korkean teknologian ja keinoaälyn maailmassa.   Pragmaattisen neuvottelun ja diplomatian kokeminen ainoana mahdollisuutena johtuu ihmisen suuresta sosiaalisesta ja psykologisesta riippuvuus omasta esihistoriastaan ja kyvyttömyystä irtautua keinotekoisen moraalisen kompanssinsa väärää suuntaan osoittavista olettamuksista.

Eli joka leikkiin ryhtyy - se leikin kestäköön. Jos on pakko taistella, niin taistellaan, mutta koneistpon pitää myös olla sitä edellyttävässä kunnossa.

Työvoimatoimistot ja työllisyys prioriteetiksi kuntavaalien jälkeen

 Kun kunta- ja aluevaalit on käyty, herää tietenkin kysymys, mihin asioihin olisi kiinnitetttävä ensisijaisesti huomiota. Tässä suhteessa kunnallisissa valtuustoissa on jonkin verran enemmän liikkumatilaa kuin hyvinvointialueilla, joiden varat  tulevat - tai jäävät tulematta - lain edellyttämällä  tavalla maan hallitukselta, valtion kassasta ja budjetista. Kunnissa voidaan asioista keskustella ehkä suuremmalla valikoimalla. Tärkeysjärjestyksellä on kuitenkin väliä myös taloudellisen selviämisen ja menestymisen kannalta.

Vero-oikeudella varustettu kunta on osa julkista sektoria ja tämä piirre nostaa kunnan taloudellisena toimijana merkittävään erityisasemaan. Kuten olen blogikirjoituksissani usein maininnut, julkiseen sektoriin liittyy taloudellisessa mielessä moninkertaistajia. joiden toiminta käynnistyy erityisesti työllistämisen ja työpaikojen kautta. 

Tässä vähän kertausta siitä, miten työhön - erityisesti julkisen sektorin ja siis oman kunnan työhön - liittyvät moninkertaistajat toimivat:

"Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä." 

Kuntasektori on juuri saanut tehtäväkseen työllisyyden hoidon, kun työvoimatoimistot siirtyvät osaksi kunnallista hallintoa. Tämä sattuma antaa kunnille tällä kertaa aivan poikkeuksellisen hyvän tilaisuuden käyttää kunnan erityisasemaa työllisyyden ja samalla kertaa myös oman taloudellisen asemansa parantamiseen. Jo valtuuston yhdellä toimikaudella voidaan saada merkittävää tulosta aikaan ja sen jälkeen alkaa palata myös muiden tärkeiden hankkeiden tuoteuttamiseen. Kunnan oma työllistäminen on siis alkuvaiheessa keskeisessä asemassa. Yritykset tulevat omalla panoksellaan mukaan kun ostovoima työllisyyden kautta alkaa parantua. Tällä kertaa priorisointi kannattaa eikä siis ole yhdentekevää, mihin järjestykseen hankkeita laitetaan. Hyvä työllisyys ja sen nopea parantaminen tukee myös omalta osaltaan vielä käynnistymisvaiheessa olevaa ja halllituksen omalla politiikallaan vaikeuttamaa SOTE-uudistuksen suuruudistuksen saattamista asianmukaiseen kuntoon.

Käänteestä patologiseen, eiproduktiiisen suuntaan

 Läntisen arvoyhteisön johtavan maan, Yhdysvaltojen ja sen presidentin toimintaa ihmetellään ja kummastellaan kautta maailman. Vaikka psykologia ja sosiaalipsykologia ovat jo vuosikymmeniä olleet suhteellisen korkealla tasolla, sittenkään ei tunnu löytyvän kokoavaa ja ehyttä kokonaiskuvaa ja yritystä ymmärtää mitä on tapahtumassa. 

Runsas vuosi sitten olin luennoimassa näistä teemoista Helsingissä. Puhuttiin poliittisesta patologiasta politiikan muotona ja myös luonteenpiirteenä. Videot ovat laadultaan vaatimatomia - samaa en kuitenkaan sanoisi niiden tarjoamasta sisällöstä.

Ihminen - ja myös kansakunta - voi toiminnassaan ja toimintasuhteissaan suuntautua niin hyvään kuin pahaankin. Silloin kun rakentavat, yhteistä hyvää tarkoittavat luottamukselliset ja vaikka vain pragmaattiseen ystävyyteen perustuvat suhteet ovat hallitsevia, saavutetaan paljon. Yhteiskunnallinen tilanne näyttää kuitenkin voivan muuttua  nopeastikin. Muutoksen takana on kuitenkin lähes aina pitkä jännitteinen kausi, jolloin  piilossa, alitajunnan syvyyksissä tai muuten torjuttuna olevat arvot ja asenteet sekä niiden pohjana oleva luonteenpiirteistö nousee sallituksi. Tunteet ja ilmaisut purkautuvat, asioiden ilmiasu muuttuu, on siirrytty toisenlaiseen hegemonisen kauteen.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen siirryttiin lyhyessä ajassa kokonaan toisenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Ajan henki kiteytyy Yhdysvaltain presidentin tavassa lähestyä kanssaihmisiään, poliittisia ilmiöitä ja myös kansainvälisiä suhteita. Produktiivisten arvojen ja asenteiden sijaan on siirrytty presidentin persoonan myötä kauteen, jota leimavat lähes kaikki epäproduktiivisen asennoitumisen ja politiikan muodot. 

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona on saanut väistyä taustalle. Patologisesti toimivalle ihmiselle tai yhteisölle yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ei ole olemassa. Erityisesti tämä pätee autoritaarisuuteen, joka näyttää nyt olevan niin ilmeistä politiikan tekemisen tavassa. Alistavasti suhtautuvalle autoritaariselle johtajalle suhde kanssaihmiseen on suurin piirtein sama kuin orjanomistajan suhde orjaan: ero näiden kesken on koko ajan kasvavaa eikä vähenevää. Erityisesti Euroopan Unioni näyttää nyt saavan siipeensä eivätkä mitkään myönnytyksen hetkauta aloitettua politiikkaa. Yhdysvatojen johtajan ja hänen takanaan olevan republikaanisen puolueen politiikassa näkyy myös autoritaarisuuden toinen, alistuva puoli. Presidentti näkyy hyväksyvän mitkä tahansa Venäjän johtajan toimet olivatpa ne kuinka ristiriitaisia hyvänsä hänen tavoitteidensa kannalta. Samalla tavalla näyttää Republikaaninen puolue mukisematta hyväksyvän kaikki preidenttinsä toimet. Hallituksen jäseniltä odotetaan automaattista samanmielisyyttä. Kuuluisa Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi Erich Fromm nimittää tätä asennoitumistapaa kilpapyöräilijäsyndroomaksi: alempana olevia poljetaan, ylempänä oleviin suhtaudutaan pää kumarassa, kypärä päässä ja kaikki iskut kestäen. Tapahtumien kulku näyttää nyt meille selvästi autoritaarisuuden niin yleisen puolen, kaikkeen vaikenmalla alistumisen. 

Yhdysvaltojen toimintatapaan kuuluu erityisen voimakkaana hamuava, omistava elämäntapa, jota usein ylistetään yhtenä keskeisenä kansakunnan myönteisenä piirteenä. Eteneminen juoksupojasta johtajaksi, vähäisen omaisuuden kasvattaminen miljooniksi ja miljardeiksi  - se on hyvin keskeistä amerikkalaisessa unelmassa. Tämä  asennoitumistapa ja amerikkalaisen yhteiskuntaluon een piirre näkyy myös nykyistä eliittiä kannustavassa "Make America Great Again (MAGA)" tunnuksessa. Sillekään ei ole tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta olemassa. Omaisuuden kahmimisessa onnistuneet pääsevät hallituksen valtapiiriin samalla kun epäonnistuneet joutuvat viettämään yönsä ja koko elämänsä ulkona vailla minkäänlaista turvaa. Omaisuuksien kasautuminen on jatkunut  ranskalaisen Thomas Pikettyn analyysin mukaan jo yli kaksisataa vuotta. Tuloksena on globaali taloudellinen polarisaatio. Jo vuonna 2014 Oxfamin raportin mukaan 84 rikkainta ihmistä maailmassa omisti yhtä paljon kuin puolet koko ihmiskunnasta. Tässä yhteydessä voi kaiketi sanoa, että omistamisen ja tulojen näin valtava polarisoituminen muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle; maapallo ja sen ilmasto eikä myöskään luonnonvarat kestä tällaista epätasapainoa. Kysymys on ihmisen ja kansankuntien luonteenpiirteistöön liittyvästä irrationaalista, eiproduktiivisesta piirteestä. On jokseenkin käsittämätöntä että myös läntisessä arvoyhteisössä tällainen asenneilmasto pääsee vallitsevaksi.

Kuvaavaa on että Yhdysvaltain hallitus pyrkii virallisesti saamaan omistukseensa sekä Grönlannin että Kanadan. Kanadan presidenttiä Yhdysvalloissa kutsutaan pilkallisesti osavaltion tapaan kuvernööriksi eikä presidentiksi. Tanska ja Eurooppa ovat ymmällään läntisen arvoyhteisön tällaisesta, irratioaalina pidetystä käänteestä. Ukrainalta halutaan viimeisimmän tiedon mukaan kaikki arvokkaat maametallit korvauksena sille edellisen, demokraattien hallituksen ja kongressin myöntämästä aseellisesta tuesta. Omistusoikeus ei ole enää pyhää eikä perustuslaillista - läntinen arvoyhteisö haluaa kaiken.

Yhdysvallat näyttää haluavan päästä nyt asetettuihin tavoitteisiin keinoja kaihtamatta, myös voimaa ja väkivaltaa käyttäen. Väkivaltainen tunkeutuminen neljän vuoden takaisten presidentinvaalien tuloksen jälkeen kiinnitti huomiota jo nykyisen presidentin  edellisen kauden loppuvaiheissa. Virallisia papereita omaamattoman ulkomaiseen työvoimaan kohdistetaan täysin säälimättömiä toimenpiteitä, siitä huolimatta että se on vuosikausia tehnyt amerikkalaiselle hyvinvoinnille välttämätöntä perustuotantoon liittyvää työtä vailla kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa, eläkettä tai oikeusturvaa. Tähän väkivaltaan yhtenä sen äärimuotona kuuluu myös sadistinen halu nöyryyttää ja kurittaa, mikä näyttää  melko usein kuuluvan osana ehdotonta valtaa käyttävien johtajien intohimoarsenaaliin. Ukrainan presidentti Zelensky joutui alkuvuodesta 2025  tällaisen käsittelyn kohteeksi Valkoisen talon ovaalitoimistossa sekä presidentin että varapresidentin toimesta. Euroopan Unionin Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ei saa kutsua valkoiseen taloon. Päinvastoin, Euuroopan Unionia pidetään säälittävänä ja heikkona yhteisönä, jolla ei ole pääsyä neuvottelemaan Ukrainan kohtalosta. Lyhyesti, väkivallasta ja sadismista on tullut osa virallista politiikkaa. Voidaan pitää todennäköisenä että tulemme saamaan uusia kokemuksia ja esimerkkejä tästä eiproduktiivisesta, patologisesta toimintatavasta myös jatkossa.

Amerikan tekeminen uudelleen suureksi näyttää vaativan koko muun maailman tekemistä toimimattomaksi. Väitetään että Yhdysvaltojen politiikan käänteen takana oikeastaan onkin Kiinan valtava voimistuminen, toimiihan se kokonaisiin tuotantoketjuihin perustuvan osaamisen ja hallinan avulla koko maailman tavarantoimittajana. Jälkiteollinen ja rahapolitiikkaa hallitseva USA on joutunut huomaamaan olevansa yhä riippuvaisempi Kiinasta, uudesta nousevasta maailmanvallasta. Noudatetun polititiikan tarkoituksena on sanktioin ja tullein ollut pysäyttää Kiinan nousu ja samalla kertaa myös kaikkien globaaliin itään ja etelään kuuluvien  BRICS-maiden vapautuminen yhdysvaltain johdonmukaisesti ajamasta ylivallasta. näillä näyttää olevan nyt sekä halua että voimia irtautua  Yhdysvaltain ohjauksesta.

Pysäyttyminen, toimimattomaksi tekeminen liittyy myös tärkeään epäproduktiiviseen, luonteenpiirteisiin saakka ulottuvaan toimintatapaan, jota Frankfurtin koulun sosiaalipsylologian johtava analyytikko Erich Fromm kutsui nekrofiiliksi asennoitumistavaksi. Erona Sigmund Freudiin, tämän käsitteen esiinnostajan analyysiin Fromm pitää sen keskeisenä motiivina yhteiskunnallista eikä seksuaalista, libidopohjaista lähestymistapaa. Elottoman rakastaminen näkyy täydellisenä välinpitämättömyytenä ihmiskohtaloista ja - kuten historiasta tiedetään - myös pyrkimyksenä "lopullisen ratkaisun" kehittämiseen. 1930-luvulla sen kohteeksi joutuivat juutalaiset. Nyt kohteena näkyy olevan juutalaisten   hallitseman Israelin pyrkimys löytää lopullinen ratkaisu Gazan alueella, läntisen arvoyhteisön USA:n tuella.

Elottoman rakastaminen, eikö siinä haeta vastausta jostakin  sellaisesta, milla ei ole yhteyttä arkipäiväämme, saatat kysyä? Tosiasia kuitenkin on, että työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa yhteiskuntamotiiviin perustuvalla nekrofilialla on merkittävä ja avoin  rooli myös suomalaisessa arjessa, työelämässä, hallitus- ja naapurustopolitiikassa. Yhteistä hyvinvointia ajataan säälimättä, kuuntelematta,  tunteista ja kohtaloista piittaamatta alas, toimimattomaksi, olemattomaksi ja elottomaksi.

Tässä olen lyhyesti käynyt läpi Frankfurtin koulun sosiaalipsykologiaa ja sen patologista, epäproduktyiivista puolta, joka niin vahvasti sävyttää aikaamme. Olen tarkastellut erityisesti Yhdysvaltain nykypolitiikkaa. Samoja trendejä löytyy kaikkialta maailmasta. Euroopasta, Venäjältä, Suomesta - sellaiselle joka on kouluttanut mieltään ja sydäntään  havaitsemaan yhteiskunnallisia liikkeitä ja niiden taustalla olevia luonteenpiirteitä ja yhteiskuntaluonteita. 

Karl Marxin dialektisen metodin mukaan yhetiskunnat kehittyvät vastakohtien kautta kohden uusia muotoja. Nyt näyttää keskinäisen luottamuksen, yhteistyön ja yhteisen ponnistuksen sijasta olevan menossa vaihe, jossa sukelletaan kohden pohjamutia, aseellista varustautumista sokeana sille patologialle, joka ylläkuvatulla tavalla tähän menoon liittyy. Dialektiikan olemuksen kuuluu heiluriliike kohden vastakkaista, produktiivista, elämää ylläpitävää biofiilista toiminta- ja yhteiskunta-ajattelua. Tapahtuuko käänne minun  elinaikanani? Se on kyseenlaista, mutta se tulee, varmuudella ja välttämättömyydellä. Kysymys on ihmisen luovuttamattomista oikeuksista, joiden puolesta ja merkeissä aina kansannousut tapahtuvat. Niin  tulee olemaan jatkossakin.

Keskustelua Euroopan turvallisuudesta (1)

Paluu juurisyihin Ukrainan sodassa...

Tässä keskusteluketjussa pohjana on blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" linkitetty Kupermanin kirjoitus menossa oevasta Ukrainan sodasta ja Kupermanin "valitettavasti" toteama käsitys, jonka mukaan Yhdysvaltain presidentti Trump on oikeassa pyrkiessään sodan lopettamisen ja Venäjän lähestymistavan ymmärtämiseen.

Tämä Kupermanin "narratiivi" on tärkeä siksi, että se kertoo mielestäni oikein Ukrainan tapahtumien kulun ja tukee myös omia muistikuviani tapahtumiin liittyvillä faktoilla täydennettynä. Vastassa on mm. Euroopan Unionin salaliittoteoriaan perustuva ja viimeisimpien varustelupäätösten perustana oleva narratiivi, jonka mukaan Venäjä muodostaa valloituspyrkimykjsineen uhan koko Euroopalle. Mitään todisteita Ukrainan NATO-jäsenyyspyrkimyksiin liittyvän konfliktin lisäksi ei tietääkseni ole olemassa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen täällä ei tarkoita sitä, että olisin erityisen ihastunut Trumpin "MAGA"-politiikkaan sen muilla sektoreilla.

Joni Penkari 21.3. 2025

Ilpo Rossi, nähdäkseni tekstissä on poikkeuksellisen paljon virheitä ja toistaa oikeastaan sellaisenaan Kremlin narratiivin sitä perustelematta. Muutama räikein ongelmakohta.

Ensiksikin on outoa, miten Biden voisi olla Putinia suuremmin syyllinen sotaan. Muistetaan, että Putin teki päätöksen hyökkäyksestä. Hänen varsin omalaatuinen esseensä ja historiakäsityksensä sekä vaatimuksensa ennen hyökkäystä vuoden 2021 lopulla ovat varmaan yhä muistissa. Samoin se Venäjän turvallisuusneuvoston kokous, jossa hän kyykytti mm. ulkomaantiedustelunsa johtajaa, joka ei muistanut oltiinko nyt tunnustamassa valtiota vai liittämässä niitä Venäjään. Kyllähän laittomasta hyökkäyksestä vastuun kantaa Venäjä ja Putin. sekä 2014 että 2022.

Hän vetoaa esim. Maidanin osalta "laajana lähteenä" käytännössä yhden kirjoittajan artikkeliin, jonka sisältö on kaikkea muuta kuin kyseenalaistamatonta. Kirjoittajan puolueettomuus samoin. On virheellinen väite, että väkivalta Maidanilla ei olisi ollut johdettavissa turvallisuusjoukkoihin tai presidentin kannattajiin (sala-ampujat). Vastaväitteen todisteet ovat heikot. Lisäksi Maidanilla ei todellakaan ollut vain "oikeistomilitantteja", mikä on lähinnä Venäjän propagandaan kuuluva väite.

Tekstistä on kokonaan unohtunut se, miten totaalisen korruptoinutta Janukovitsin hallinto oli. Samoin se, miten hän luopui kansan enemmistön kannattamasta EU-sopimuksesta ja allekirjoitti sen sijaan sopimuksen Venäjän kanssa - pitkälti Venäjän harjoittaman painostuksen seurauksena.

Venäjä oli suunnitellut Krimin operaation jo aiemmin. Sitä ei todellakaan suunniteltu tai kehitetty muutamassa päivässä. Muistanemme tunnuksettomat miehet, jotka ensin kiistettiin ja sitten myönnettiin venäläisiksi. Mikään naapurimaan poliittinen muutos ei oikeuta miehittämään toisen maan aluetta. Eli perustelu "provokaatiosta" ei tässä ole mitenkään uskottava. Jopa Krimillähän enemmistö väestöstä oli kannattanut Ukrainan itsenäistymistä aikanaan, ja sen venäjämielisen puolueen kannatus oli hyvin vähäistä etnisistä suhteista huolimatta. Dombassissa tämä oli vielä vähäisempää, ja sinnehän "kansan kapinan" synnyttämään tultiin Venäjältä, mm. FSB:n upseeristosta. Tämäkin jotenkin on artikkelista unohtunut. Mistään spontaanista reaktiosta Janukovitsin syrjäyttämiseen ei siis ollut kyse.

Ukraina oli ja on suvereeni valtio. Ei Venäjällä ole tai ole ollut oikeutta rajoittaa sen turvallisuuspoliittisia valintoja. Ukrainalla on ollut täysi oikeus esim. NATOn jäsenyyden hakemiseen. Ei tuota ollut edes mitenkään kirjattu Minskin sopimuksiin. Zelenskyihän aidosti pyrki kautensa aluksi ratkaisemaan kriisiä rauhanomaisesti, eikä Poroshenkon tavoin korostanut valtaavansa alueita takaisin. Tässäkin asiavirhe tekstissä siis. Ja siitä unohtuu se, että Venäjä rikkoi sopimuksia myös varsin säännöllisesti. Muistetaan myös, että Venäjä ei suostunut palauttamaan rajaa Ukrainan hallintaan, eli sopimukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, koska ne eivät olleet koskaan todellisuudessa toteuttamiskelpoisia.

Venäjähän ei sijoittanut Donbasiin joukkoja "rauhanturvaamiseen", vaan hyökkäsi laajamittaisesti koko Ukrainaan keväällä 2022. Päähyökkäyshän kohdistui Valko-Venäjältä Kiovaan, aika kaukana oltiin rauhanturvaajista Donbasissa. Venäjä oli tähän hyökkäykseen valmistautunut jo vähintään vuoden, jälleen silkkaa hölynpölyä, että se olisi jotenkin tehty reaktiona helmikuun 2022 tapahtumiin.

Ei Yhdysvalloilla ole mitään mandaattia neuvotella Ukrainasta tai Ukrainan puolesta, vaikka Trump ja MAGAt näin tuntuvat uskovan. Eikä Yhdysvallat juurikaan varustanut Ukrainaa ennen sotaa. Jotenkin artikkelista muuten jälleen unohtuu se, että itse asiassa aseavun aloitti presidentti Trump, ei Biden.

Mutta onhan tuo artikkeli varsin osuva kuvaus siitä, miten Kreml ja Trump asian varmaan näkevät, kun epämiellyttävät seikat kuten kansainvälinen oikeus ja kansojen itsemääräämisoikeus unohdetaan. Noin se imperialistinen etupiiripolitiikka tosiaan toimii.

Kommentaattorina esiintyvä Atte Blom taitaa olla musiikkituottaja ja pitkän linjan kommunisti, jonka työntekijät ovat irtisanoutuneet hänen näkemyksistään. Samaa hengenheimolaisuutta siis löytyy melko äärivasemmistosta, eikä häntä voi pitää millään tavalla edes Patomöen tasoisena auktoriteettina.

 

Ilpo Rossi 21.3. 2025

Joni Penkari, mielenkiintoisia väitteitä tapahtumista ja henkilöistä. Sellaista vaihtoehtoista narratiivia, joka oikeuttaa miljardiin nousevat varusteluohjelmat Euroopan Unionin ja jäsenmaiden tasolla, ne eivät mielestäni kuitenkaan muodosta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari,  minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari Minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 24.3. 2025:

Ilpo Rossi, hyvä kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto oli eri maa kuin nykyinen Venäjä. Maailma ja Eurooppa ovat muutenkin hyvin erilaisia kuin vaikkapa Kekkosen aikana. Se alkaa olla yhtä kaukaista historiaa kuin vaikkapa 30-luvun Eurooppa. Jopa Koiviston aika alkaa olla puolen vuosisadan takana ja erilaisessa maailmassa. Näitä ei voi mitenkään suoraan verrata nykytilanteeseen. Periaatteessa samalla tavallahan olisi voitu verrata Koiviston alkuajan ratkaisuja siihen, miten 40-luvun alussa hoidettiin ulkopolitiikkaa. Myös ETYK alkaa olla enemmän historiaa kuin elävää nykyaikaa. Putinin Venäjä on olennaisesti lähempänä Stalinin Neuvostoliittoa tai Hitlerin Saksaa kuin Jeltsinin Venäjää tai edes Brezhnevin Neuvostoliittoa. Siksi sitä on arvioitava nykytilanteesta käsin, ei verraten varsinkaan Koiviston loppuvuosien tai Ahtisaaren ajan naapuruuteen.

Ilpo Rossi 24.3. 2025

Joni Penkari, siinä mielessä tilanne on todellakin toinen varsinkin sosialidemokratian kannalta, että Stalinin Neuvostoliitto edusti "tieteellistä" sosialistista ratkaisua kansainvälisen työväenliikkeen toimintatapaan marxismi-leninismin muodossa. Oma poliittinen valintani silloin sosialidemokratian hyväksi kommunistisen tai sitä myötäilevän ns. skogilaisen lähestymistavan sijasta muodostui jyrkän torjuvaksi. Muistan miten vaikeaa oli ottaa nuorisoliikkeessä vastaan 1960-luvun alussa Komsomolin virallisen valtuuskunnan edustajia, edustivathan he sosialidemokratian suuntaan asennetta, jonka mukaan he kannattivat sosialidemokratiaa samalla tavalla kuin "nuora kannattaa hirtettyä". Vaivoin taivuin minäkin virallisen ystävyys- ja yhteistyöpolitiikan hyväksyjäksi. Lopullisesti kantani luottamusta ja yhteistyötä kannattavan maailmanpolitiikan suuntaan tapahtui ETYK-prosessin myötä. Tulokset puhuivat puolestaan, ja sillä oli merkitystä pragmaattisen yhteistyöpolitiikan toteuttamisessa Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän suuntaan.

Onko aika muuttanut perusteellisesti asetelmia ja yhteiskuntaluonnetta sitten toisen maailmansodan? Saksan ja sen oikeistolaisen politiikan johdolla myös EU:ssa varustaudutaan uhkaksi koettua Venäjää vastaan. USA ja Neuvostoliitto olivat toisessa maailmansodassa liittolaisia Saksan ja sen kanssa aseveljeyttä harjoittavia maita vastaan, Suomi mukaanluettuna. USA:n asenne Neuvostoliittoa kohtaan ei osoittautunut pysyväksi - osoittautuuko nytkään?

Kestääkö ympäristö ja ilmasto agressiiviseen - ilmeisesti hyvänlaatuiseksi tarkoitettuun - aineelliseen ja henkiseen varustautumiseen suuntautuvaa politiikkaa? Onko Euroopan Unionin makrotaloudellinen pohja sellaisessa kunnossa, että se mahdollistaa vastapuolen lopullisen pysäyttämiseen tähtäävän politiikan? Agression vaaraa lisää myös se, että nykyaikainen sotamateriaali vanhenee - tietotekniikan nopeasta kehityksestäkin johtuen - nopeasti ja vanhoista materiaaleista on päästävä myös eroon. Käyttääkö läntinen arvoyhteisö aseellista puutumista ja moraalista varustaumista tarpeellisen uudistamisen välineenä?

Kysymyksiä siis riittää. Minä en haluaisi palata enää aikaan, joka perustuu pysyvään vastakkainasetteluun ja tarjoaa toimintaväylän paitsi hyvänlaatuiselle, myös monille malignanteille, pahanlaatuisille yhteiskuntaluonteen ilmenemismuodoille.

Joni Penkari 25.3. 2025

Ilpo Rossi, minä taas näen nykyajassa ennemmin 1800-luvun loppua kuin 1900-luvun loppua. Ainakin seuraavat vuodet suurvaltapolitiikka ja etupiirit ovat vahvasti esillä ja todellisuutta. Mutta en näe, että tätä pitäisi hyväksyä tai tähän alistua. En kannata sitä, että jollain maalla olisi toisia suurempi oikeus alistaa tai määritellä niiden politiikkaa. En todellakaan halua paluuta sen enempää 1800-luvulle kuin 70-luvullekaan, joita molempia pidän poliittisesti synkkinä ja surullisina aikoina.

Varmastikaan nykyinen tilanne ei ole pysyvä tai ikuinen. Ei maailma ole muuttumaton. Käytännössähän 2.maailmansota päättyi vasta 80-luvulla, kun itäinen Eurooppa vapautui Neuvostoliiton miehityksestä. Nyt tuolloin alkanut vapauden ja yhteistyön aika ollaan haastamassa rankasti. Ja tämä on sitä nykytilannetta, johon nyt pitää vastata, vaikka miten nostalgisesti haluttaisiin palata ETYK-aikaan. Se maailma lakkasi olemasta 2022, vaikka joitain toimimattomia muinaisjäänteitä YKn turvallisuusneuvoston tavoin vielä toistaiseksi onkin olemassa.

Eurooppa oli paljon köyhempi kylmän sodan aikana, mutta silloin sen puolustuskyky oli myös olennaisesti parempi. Euroopalla on siis resurssit vastata omasta turvallisuudestaan, vaikka USA vihdoin toteuttaisi vähän normaalia myöhemmässä aikataulussa vetäytymisensä. USAn historian kannalta toisen maailmansodan jälkeinen aika ja aktiivinen osallistuminen maailman tapahtumiseen on ollut ennemmin kuitenkin poikkeus kuin sääntö. Eurooppa on kaikilla muilla mittareilla paitsi ydinaseilla mitaten täysin kykenevä patoamaan Venäjän - ainakin ellei sorru sisäiseen kiistelyyn, mikä on toki hyvin todennäköistä.

Stalinin Neuvostoliitto oli diktatuuri, jolle marxismi-leninismi oli vain jargonia. Paljon enemmän siellä oli isovenäläistä imperialismia. Putinin Venäjä taas on fasistinen diktatuuri, jossa eliitti pyrkii ryöstämään kaiken irti lähtevän kansalta. Ja kun jaettavaa ei ole, sitä haetaan rajojen takaa, missä toisinajattelu tukahdutetaan tarvittaessa tappamalla.

Saksa ja Neuvostoliittohan olivat myös liittolaisia toisessa maailmansodassa. Se sota ei alkanut vasta 1941. Ja heitä yhdisti enemmänkin sama vihollinen kuin mikään aseveljeys. Vaikka Stalin kieltämättä taitavasti Rooseveltia vedättikin - mikä muistuttaa jälleen erehdyttävästi nykypäivää.

Ehkä joskus voidaan palata jälleen yhteistyöhön, mutta ei ole syytä tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä ja uhraten vapautta tai muita eurooppalaisia arvoja jälleen kerran sen edestä. Onneksi Saksakin on nyt viimein tähän herännyt.

Poimintoja Ukrainan, Euroopan ja maailman tilanteesta

Keskustelu käy kiihkeänä ympäri maailmaa tapahtuneesta käänteestä maailmanpolitiikassa. USA:sta on yhtäkkiä tullut Venäjän paras kaveri ja se on vetämässä tukensa Ukrainassa käytävälle sodalle. Venäjä puolestaan hylkää Euroopan toimijana Ukrainan sotaa koskevissa kysymyksissä sen omaksuman vihamielisen asenteen, sanktioiden ja Ukrainassa käytävän sodan tukemisen johdosta. Näyttää siltä, että vastoin kaikkia aikaisempia odotuksia Venäjän "narratiivi" Ukrainan sodan juurisyistä on noussut uudelleen keskeiseksi lähtökohdaksi Venäjän Putinin ja USA:n Trumpin välisissä keskusteluissa pysyvän rauhan saavuttamiseksi. Avatakseni omaa ajattelutapaani olen poiminut alle muutamia Työväen Akatemian Fb-sivuilla käyttämistäni puheenvuotoista näistä asioista keskusteltaessa.  

Tänään 11.3. 2025 Euroopan pääministerit neuvottelevat mahdollisuudesta lähettää sotilaita Ukrainaan. Suomikin on mukana keskustelussa. Mitä tämä tarkoittaa rauhanneuvottelujen ja Ukrainan tulevaisuuden kannalta?. Kahta asiaa:1) Sota Ukrainassa ja Euroopassa ei tule päättymään niin kauan kuin sotilaallisen konfliktin uhka ja jatkuninen on todennäköistä; 2) Pahimmillaan se taitaa merkitä Ukrainan katoamista itsenäisenä valtiona, koska Venäjä ei ilmeisestikään tule hyväksymään sellaista Ukrainaa, jonka kautta sotilaallisen yhteenoton ja sodan mahdollisuus on jatkuvasti olemassa. Sotilaalliseen uhkakuvaan ja aseelliseen varustautumiseen NATOn puitteissa perustuva eurooppalainen rauha saattaa johtaa yhden itsenäisyyttä tavoitelleen 37 miljoonan kansalaisen maan häviämiseen Euroopan kartalta?

Jos käy niin, että USA ja Venäjä päättävät Ukrainan kohtalosta, Venäjä pitää valloittamansa alueet ja samalla valtaosan juuri Donetskin ja Luhanskin alueilla olevista maamineraaleista. Jäljellejäävän Ukrainan kanssa USA tekee diilin maamineraaleista, öljystä ja kaasusta, mikä tekee siitä USA:n siirtomaan, koska kaikki päätökset tehdään USA:n vaatimusten mukaan sen lainsäädännön pohjalta. Euroopan Unioni ei lähtökohtaisesti palauta ainakaan taloudellista itsenäisyyttä mahdollisen jäsenyyden toteutuessa, koska EU:sssa raha- ja finanssipolitiikasta päätetään perussopiimuksen ja Kasvu- ja Vakaussopopimuksen muodossa Euroopan Komissiossa. Mitä jää jäljelle? Hajoitettu ja rikkirevitty Ukraina.

Tänään 12.3. 2025 odotetaan Venäjän vastausta Saudi-Arabiassa neuvoteltuun USA:n ja Ukrainan ehdotukseen kuukauden tulitauosta. Mitä kaikkea on taustalla sovittu, siitä on vähän tietoa. Venäjän vatausta odotetaan tänään. Tilanne muistuttaa pahanenteisesti Suomen tilannetta sen solmittua erillisrauhan Venäjän kanssa toisen maailmansodan loppupuolella. Ehdot olivat ankarat. Entä jos Venäjä vaatii samanlaisia ehtoja nyt Ukrainalta? Ulkolaisten joukkojen on poiistuttava Ukrainasta ja kaikenlaisesta aseellisesta tuesta muista maista on luovuttava. Ukrainan armeijan on osallistuttava ulkomaisten voimien poistamiseen Ukrainasta. Venäjän aluevaatimuksiin ja vaatimuksiin venäjänkielen palauttamisesta venäjänkielisillä alueilla on suostuttava. Ukrainan johto haastetaan oikeuteen sotarikoksista. Kaikki Venäjälle aiheutuneet sodan kulut määrätään Ukrainan korvattaviksi sotakorvauksina. Yhteistyösopimuksilla turvataan ettei jatkossakaan ulkopuolinen maa tai liittouma (NATO, halukkaiden ryhmä, aseistautunut EU)pääse käynnistäämään vihollisuuksia Ukrainan maaperän kautta. Puhutaan Turkin johdolla aikanaan neuvotellun sopimuksen henkiinherättämisestä.

Nyt Demokraatin päätoimittaja tekee - onneksi - tervetullutta irtiottoa automaattiseen yhdenmukaisuuteen nojaavasta "ryhmähulluudesta"! Tämä on ensimmäinen askel omiin arvoihin perustuvalle ulko-ja turvallisuuspolitiikalle. Sopii kuin valettu juuri ajankohtaiseen myllerrykseen:

"SUOMEN ULKOPOLITIIKASSA ei varjella valtion kuvitteellista kunniaa, mutta silti meillä on vuosikymmenien ajan ollut vahvana perinteenä siloitella ja rauhoitella kansalaisille todellisuutta.

Ääneen lausumattomana pelkona on ollut, ettei kansalainen kestäisi rumia faktoja.

Onpa hallituksessa mikä kokoonpano tahansa, Suomen päättäjät peittelevät liturgiallaan historian käännekohtien vakavuutta, hyvässä tarkoituksessa."

Katselin eilen 12.3.  minäkin neljän keskeisen puoluejohtajan analyysia tilanteesta ja yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että tilannetaju taitaa olla hukassa koko porukalta. Yhteen ääneen puhuttiin mitä vakavimmasta tarpeesta eurooppalaisen aseellisen varustautumisen puolesta, tarpeesta joka ohittaa kaikki muut keskeiset Unionin tavoitteet. Euroopan Unionia ei ole kutsuttu neuvottelemaan ja sodan päättymisen ehdoksi tulee vaatimus ulkomaalaisten joukkojen poistumisesta Ukrainan alueelta ja asetoimitusten vastaanottamisen kieltäminen. Euroopan Unionilla ja sen jäsen,mailla ei ole mitään annettavaa neuvottelupöytään. Aseellisen varustautumisen aloittaminen velkarahalla "halukkaiden yhteisytönä" ei poista EU:n perusrakenteessa olevaa raha- ja finanssipoliittista pattitilannetta. Kauniisti sanottuna peli on pelattu. Matti!

Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "

Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

Eurooppa ymmällään...

 Kansainvälisessä politiikassa eletään historiallisia hetkiä. Erityisesti tämä koskee presidenttien Trumpin ja Putinin käymää keskustelua Ukrainan kohtalosta; sen NATO-jäsenyydestä, maan itsenäisyydestä, sen jäsenyydestä Euroopan Unionissa. 

Kaikki tämä koskee myös Euroopan Unionia, sen Ukrainan tukitoimia, Venäjäpolitiikkaa, toteutetun politiikan seurauksia jäsenmaissa. Tätä kirjoittaessa Eduskunta käy kyselytunnillaan keskustelua näistä kysymyksistä. Näyttää siltä, että Euroopan Unionin "narratiivi" on ajautumassa umpikujaan. Samalla se narratiivi, jota on pidetty moraalitomana, vaarallisena ja vääränä tulkintana siitä, mitä viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut, näyttää muodostuvan tosiasialliseksi tapahtumien kuluksi. 

USA näytää hyvin ymmärtävän sen, että NATO-laajentuminen Euroopassa on tullut tiensä päähän. Se on valmis hyväksymään sen, että Ukrainasta ei tule NATOn jäsenmaata. Trumpin Amerikka ei näytä myöskään suostuvan tukemaan sotimista Euroopassa ja vaatii Eurooppaa rahoittamaan itse sotimisensa ja myös tähän astisen sodankäynnin aiheuttaman jälleenrakennuksen Ukrainassa.

Ukraina ei saisi käyttää harvinaisia maamineraaleja rauhanjälkeisen jälleenrakennuksen rahoittamiseen. Näitä mineraaleja menisi  600 mrd:n dollarin  edestä USA:han palkkiona siitä että USA turvaa omalta osaltaan rauhan Ukrainassa. 

Tämän kolmivuotisen mylläkän yhteydessä Suomi vietiin NATO-jäseneksi ilman kansanäänestystä ja median taitavan painostuksen avulla: muutaman tuhannen hengen kyselyn tuloksena saatiin yhtäkkiä uskottavaksi todellisuudeksi se, että enemmistö suomalaisista tukisi Suomen NATO-jäsenyyttä. Mitään välineitä kansalaiskeskustelun käymiseen ei ollut käytettävissä. Toista maailmansotaa kokemattomat ja Euroopan Turvallisuuskonferenssin maailmanlaajuista päätöstä muistamattomat päättäjät katsoivat, että rakentaa kansakuntien toiminnalliset suhteet ensisijaisesti luottamukseen ja yhteistyöhön perustuen  tulivat kertaiskulla haudatuiksi. Euforian tasoa kuvaa se, että sekä Suomi että Ruotsi otettiin pikavauhtia NATO:n jäseneksi.

Kun tilanne nyt on dramaattisesti muuttumassa, USA näyttää säilyttävän kasvonsa Venäjä-suhteissaan ja pääsevän käsiksi miljardiluokan maamineraaleihin ilman että se aiheuttaa enempää kustannuksia USA:n hallinnolle.

Juuri nyt näyttää Vihreiden Oran Tynkkynen puhuvan, että jos emme pysäytä Venäjää Ukrainassa, pian saamme kokea paineita omilla rajoillamme. Ulkomaalaisviha yhtyneenä historiallisiin venäjäpelkoihin tarkoittaa ilmeisesti sitä, että vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, Suomen raja Venäjän suuntaan on ja pysyy kiinni hamaan tulevaisuuteen. ETYK-konferenssin "Helsingin henki" on menetetty  ja seuraava sukupolvi - ehkä seuraavakin - joutuu elämään suhteessa itäiseen naapuriin pelon, epäluottamuksen ja yhteyksien lähes täydellisen puutteen oloissa.

Euroopassa joudutaan nyt kokoamaan yhteen, mitä noudatettu politiikka on saanut aikaan. Luopuminen 50 vuotta kestäneestä turvallisuuden ja yhteistyön arkkitehtuurista on aiheuttanut Euroopalle ja Euroopan Unionin jäsenmaille valtavat kustannukset Venäjän edullisiin energiayhteyksien katkeamsien muodossa. Sodan myötä painopiste kansantalouksissa on siirtymässä yhä kauemmaksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen toimeentulon ja ylipäätään yhteiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä teemoista. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rakenteet ovat edelleen Prometheuksen kahleiden tavoin sitomassa koko mannerta samaan aikaan kun muut makrotalousalueet etenevät avoimemmalla mielellä kohden tulevaisuutta. 

Näyttää siltä, että kun rauha joillakin ehdoilla pian alkavien neuvotteluiden myötä sovitaan, Euroopan Unionille on jäämässä maksumiehen rooli. Muistellen lapsuuden pelikortteja  käteen on jäämässä vuosikymmeniä kestäneen ulkopoliittisen pelin jälkeen "Musta-Pekka" pelikortti. Todellisuudessa joudumme jatkossa käytännössä edelleen puolustamaan  yksin maatamme taloudellisia, sotilaallisia ja kansainvälisiä uhkia vastaan.

Kohtalon hetket ovat käsillä

 Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ja pankin emeritusjohtaja Erkki Liikanen näyttäisivät yhdessä pohdiskelleen, minkälaisiin toimiin olisi ryhdyttävä nyt, kun luotetun läntisen arvoyhteisön politiikka on saamassa uusia, vähemmän luottamusta herättäviä piirteitä. Onhan se todella erikoista, että johtavan läntisen vallan politiikka saakin yhtäkkiä "sosialistisia" piirteitä siinä mielessä,  markkinavetoisuuden työvälineeksi otetaan julkinen päätöksenteko ja valtio, joka kaappari-instituution tavoin alkaa omilla toimillaan varmistaa oman yhteiskuntarakenteensa ylivoimaisuutta "MAGA" (Make America Great Again) hengessä.

Taustalla on vahva usko USA:n taloudelliseen ylivoimaan monilla politiikan alueilla: puolustuksessa, tietotekniikassa, maailmantilanteen hallinnassa ja tietenkin taloudellisessa ylivoimassa. Dollari hallitsee edelleenkin selvitys- ja reservivaluuttana maailmanmarkkinoita. Tämän päivän USA haluaa olla ensimmäinen ja ylivoimainen. Sille ei kelpaa kauppasuhteissakaan winwin periaate. USA haluaa viedä kaiken.

Ylivoima ja hyvinvointi ei kuitenkaan perustu enää kokonaisten tuotantoketjujen hallintaan manufaktuurin, kaiken tarpeellisen tuottamisessa kotitalouksille ja teollisuudelle.  Toinen maailman supervalta on Kiina, joka on vuoisien mittaan huolellisesti varmistanut tuotantoketjujen toimivuuden alkaen raaka-aineista ja päättyen lopputuotteisiin. Koko muu maailma on enemmän tai vähemmän riippuvainen Kiinalaisista raaka-aineista, varaosista ja tuotteista. Kiinaa on mahdoton sivuuttaa - ja tässä taitaa olla yksi perimmäinen syy siihen muutoksen agressiivisuuteen, joka Amerikassa on nyt tapahtumassa.

Kiina hallitsee perusteollisuutta ja Amerikka on siirtynyt jälkiteolliseen finanssikapitalismin aikaan. Teollisen pohjan vahvistaminen USA:ssa näyttää tapahtuvan lähinnä IRA-lainsäädäntöön liittyvin ympäristö ja teknologiamotiivein - rohkeita "sosialistisia" toimia sellaisenaan. USA tavoittelee nyt korkein tariffein ja tullein - sanktiopolitiikkaa unohtamatta - yritysten siirtymistä rapakon toiselle puolelle nostamaan USA:n teollista tuotantoa. Onnistuuko tuotantoketjujen uudelleenrakentaminen? Suostuvatko palvelu- ja tietoyhteiskuntaan tottuneet amerikkalaiset palaamaan teolliseen työhön? Kuinka kauan työvoiman kouluttaminen näihin uusiin teollisiin tehtäviin kestää? Yksi vuosikymmenm ei taida siihen riittää. Tosiasia on, että myös Amerikan teollisuus ja kotitaloudet ovat nykyoloissa  riippuvaisia Kiinassa valmistetuista tuotteista ja teollisuuden varaosista.

Finanssikeinottelulla voidaan saada suuria aikaan, huikeita voittoja, huikeaa inflaatiota - ja huikeita kuplia. Usein viitataan US:n presidentin Herbert Hooverin (presidenttinä 1929-33) .vastaavanlaisen tariffipolitiikkaan, joka oli yhteydessä myös Euroopassa vallinneeseen inflaatioon ja lamaan. Trumpin tariffit uhkaavat tietenkin koko maailmaa - ja välittömästi myös amerikkalaisia kuluttajia, jotka maahantuotuja tuotteita käyttävät. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin haastattelu Financial Timesissa kertoo varovaisesti mutta selkeästi, että Euroopan Unionilla on tahtotilaa ryhtyä vastatoimiin, jos tariffit, rangaistukset ja teollisuuden kutsuminen Amerikkaan  todella toteutuvat. Mediassa vilahtaa yhä useammin sana kostonomainen vastatoimi (retalitation), mutta viitaten pitkään läntisen arvoyhteisön toimintaetiikkaan tällaista ilmaisua hän ei tietenkään halua käyttää.

Mitä keinot sitten voisivat olla? Kun puhutaan raha-, kauppa- ja finanssipolitiikasta, EKP voi käyttää raha- ja finanssipolitiikkaa jossakin määrin välineenä tilanteen tasapainoittamiseen - ja siihen Rehn haastattelussa viittaakin. USA:n kaapparihenkinen politiikka taitaa kuitenkin saada niin agressiivisia muotoja että tavanomaiset keinot eivät riitä. Luultavasti juuri eurooppalainemn teollisuus vaatii kulissien takana tavanomaista voimakkaampia keinoja. Euroopan Unionin toimia rajoittaa kuitenkin perussopimuksiin sidottu raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita, joka on rakennettu hyperinflaatiota pelkäävän Saksan perustuslaillisen velkajarrun tapaan myös EU:n peruskirjaan, keskeisten isntituutioiden sääntöihin ja joka myös ohjaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen muodossa perustuslakitasoisesti jäsenmaiden talouspolitiikkaa. EKP:n taannoisen pääjohtajan rohkea veto aloittaa vuosille 2014-22 sijoittunut Määrällinen elvytys (QE) osoitti, että itsenäisen yhteisön itsenäisellä keskuspankilla on keinoja käytettävissään. Tosin velkapelkoinen Saksa ei koskaan hyväksynyt pääjohtaja Draghin toimintatapaa, vaan on myös muissa yhteyksissä (mm. Next Generation velkasopimuksessa) osoittanut kriittisiä varauksia ja ehtoja tällaisen politiikan toteuttamiseen. Nykysäännösten puitteissa keinot saattavat jäädä näpertelyksi. Sanktioiden ja vastasanktioiden tien päässä odottaa katastrofi.

Ainoa todellinen keino vastata USA:n agressiiviseen politiikkaan olisi vapauttaa Euroopan Unioni ja Euroopan Keskuspankki siitä raha- ja finanssipoliittisesta pakkopaidasta, johon se on jo 1990-luvun alusta päätöspohjaisesti sidottu. Se tarkoittaisi, että Euroopan Komissio ja Euroopan Keskuspankki voisivat yhteisin toimin vastata mihin hyvänsä talouspoliittiseen uhkaan suojaamalla raha- ja finanssipoliittisin poliittisin toimin eurooppalaista markkinaa ja tarvittaessa jopa suoraan  kansalaisia. Kuten tunnettua, itsenäisen yhteisön itsenäinen keskuspankki ei voi ajautua konkurssiin. Verotuksella voidaan aina pitää kurissa inflatoorista painetta niin yritysmaailman kuin palkansaajienkin odotusten suhteen.

Pääjohtaja ei tietenkään voi kertoa lehtihaastattelussa, mitä Euroopan Unionin keinot Kiinan perustuotannon ylivoimaa ja Amerikan tietoteknologiaa ja finanssiylivoimaa vastaan ovat.  Miten pitkälle elvytyspolitiikassa voidaan mennä rikkomatta EU:n ja EKP:n nykyisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita? Eipä juuri kovin pitkälle - eikä missään tapauksessa niin pitkälle että ne riittäisivät vastatoimiksi kaapparii-instituutioksi ryhtyneelle läntiselle arvoyhteisölle. Uskon että myös pääjohtaja  tiedossa ja takaraivossa muhii se, toinen vaihtoehto joka on olemassa - ja joka on jo vuosia ollut tarjolla ja johon ei osin ideologisista ja valtavirtaisen talouseliitin vastustuksesta johtuen ole uskallettu tarttua.

Nyt ovat kuitenkin kohtalon hetket käsillä.

PS. Ehkä on aiheellista todeta, että kirjoitan maailmanpolitiikasta ja makrotaloudesta maallikkona, joka - Mark Twainia vapaasti siteeraten - ei ole antanut yliopistojen valtavirtaisen "taloustieteen" haitata kehitystään ja harrastustaan näiden teemojen parissa. Kuten Rehn toteaa,haastattelussaan  talous on sekoitus sekä tiedettä että taidetta. Ehkä juuri nyt tarvitaan annos luovaa hulluutta?

Vientimalli ja valtion rooli sopimusneuvotteluissa

Palkkasopimusneuvottelujen sitominen vientisektorin palkansaajien menestymiseen sopimisen yhteydessä pitää sisällään moniakin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä - ja kysymysmerkkejä. 

Vientisektorin yritykset eivät ole mitään kansanvaltaisia organisaatioita, vaan kovia kilpailijoita, joiden tulonmuodostus ja toimintastrategia ovat usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kuten tiedertään, työntekijäpuoli ei ole saanut edustajiaan mukaan näiden yritysten hallintoon, joten tie vaikuttamiseen siltä osin on poikki. 

Kuinka paljon vientiä sitten tarvitaan kansantalouden pystyssäpitämiseksi? Vähin määrä on ilmeisesti tuonnin arvon saavuttaminen, jolloin kauppatase on tasapainossa. Tämän ylittävällä viennillä on merkitystä taloudellisen kasvun kannalta, mutta jo tasapainotilanteessa pyörät pyörivät ja tulosta syntyy. Viennin osalta kuitenkin joudutaan luopumaan itse lopputuotteesta ja omaan käytöön tulevat hyödykkeet on hankittava muita teitä. 

Keskeinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja työstä on perustuslakimme mukaan viime kädessä valtiovallalla, siis eduskunnalla ja maan hallituksella. Valtion vastuunottoa kansalaisten hyvinvoinnista mm. sopimuspolitiikassa on vähätelty ja pidetty "perinteisesti" työmarkkinajärjestöjen toimintavapauteen kuuluvana asiana. Nykyisen Orpon/Purran/Adlercreutzin/Essayahin hallituksen toimesta tästä perinteestä on luovuttu ja hallitus on ryhtynyt sopijaosapuoleksi ja toteuttanut lakiteitse yksipuolisesti työnantajan  toivelistan mukaisia rajuja, palkansaajien, työttömien ja työelämän ulkopuolella olevien kuten opiskelijoiden aseman pysyviä heikennyksiä. Ei ole liioteltua todeta, että tapahtunut muutos on kauaskantoinen ja tulee näkymään tulevaisuuden hallitus- ja sopimuspolitiikassa arvatenkin toistuvasti ja eri variaatioina.

Voisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla? Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti siis ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

Sosialidemokraatit ovat pääoppositiopuolueena esittäneet koko joukon keinoja valtion talouden tasapainottamiseksi.  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. 

Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellisia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? 

Myös julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Juuri valtiovallan ja julkisen sektorin on toimittava vastuullisena tiennäyttäjänä - siis päänavaajana - palkansaajien palkka- ja sopimusolosuhteiden kehittämisessä. On vielä korostettava, että valtiovallan ratkaisevasti aktiivisemman roolin käyttöönottaminen tapahtui nykyisen porvarillisen hallituksen toimesta. Kysymys on vain perustuslaillisen toimintatavan henkiinherättämisestä. Tätäkin hallitus on pyrkinyt tulkitsemaan vastoin perustuslain henkeä markkinaehtoisen ja kansanvaltaa väheksyvän syrjivän  toimintamallin suuntaan. 

Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

  

  Kun tiedetään että yritykset eivät ostovoiman vähyyden vuoksi voi eikä halua investoida, eikö olisi järkevämpää käynnistää näilläkin varoilla julkisia investointeja, projekteja ja työllistämisestä tavoitteena kaikkien inhimillisten resurssien käyttö? Suorien tukien lisäksi yritykset ovat saaneet miljarditolkulla verohelpotuksia, vapautuksia vastuista (esim. eläkemaksut) ja julkista tukea monenkirjavalle yritystoimintaa ja sen arvopohjaa vahvistavalle verkostolle.

}

oisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla. Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellsia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? Mielestäni julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

"Ei koskaan voi olla jo tänään"....

"On aika voittaa kapitalismi. Elämme talousfeodalismissa, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan tai sosiaalisen markkinatalouden kanssa. Ja innovaatioista, jotka toisivat ratkaisuja meille todella tärkeisiin ongelmiin ja veisivät eteenpäin, ei kuulu mitään. Kuinka voi olla niin, että veronmaksajien elinkeinoelämälle rahoittamat innovaatiot  tekevät yksityiset yrittäjät rikkaiksi, jopa silloin kun ne toimivat yhteistä hyvinvointia vastaan? Meidän täytyy palkita  lahjakkuutta ja aitoja tuloksia sekä tukea toimijoita joilla on hyviä ideoita."

Sain vuonna 2016 Wienissä elävältä tyttäreltäni lahjaksi taloutta käsittelevän kirjan nimeltään "Rikkaus ilman ahneutta"; kirjan kirjottaja oli promovoitu taloustieteilijä, publisisti ja poliitikko Sahra Wagenknecht, juuri Saksan vasemmistopuolueen die Linken puheenjohtajaksi valittu "uuden Rosa Luxemburgin" nimimyyttiä kantava, puoliksi iranilaistaustainen, provokatiivisen kaunis nainen. Ylläkuvattu lainaus on kirjan kansilehdeltä. Kirja saattaa nousta uudestaan keskusteluun nyt, kun tuo saman naisen nimen ympärille perustettu uusi puolue BSW - Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto" on saavuttanut merkittäviä tuloksia tämän syksyn osavaltiovaaleissa Saksassa, viimeksi viikonvaihteessa Brandenburgin osavaltiossa. 

Vasemmistolainen saksalainen Tageszeitung TAZ kirjoitti Saksan Brandenburgin osavaltion vaalitulosten selvittyä ja SPD:n voitettua niukasti mutta selvästi 30,9%:n kannatuksella tässä Berliin on ympärillä olevassa osavaltiossa:

"Tehty! Viimeiset kolmesta harmahtavan sinertävän osavaltion vaaleista idässä on ohi. SPD nousi ensimmäiselle sijalle viime hetkellä. Hei Dietmar Woidke! Siitä huolimatta AfD on jälleen vakiinnuttanut asemansa kansanpuolueena lähellä 30 prosentin rajaa . Toivottavasti tulokset ovat keväällä Hampurissa maltillisempia. Mutta Brandenburgin vaalit vahvistavat useita suuntauksia ja ovat varoitusmerkki vuoden kuluttua pidettäville liittovaltion vaaleille.

BSW ohitti CDU:n...

Tutkimuksissa oli jo nähty "Sahra Wagenknecht Allianssi" kaksinumeroisena. 12 prosentilla se pääsee nyt ensimmäistä kertaa Potsdamin osavaltion parlamenttiin. Vihreät ja vasemmistopuolue, joista monet BSW:n jäsenet tulevat, ovat kaukana jäljessä. Vasemmistopuolue Linke putoaa osavaltion parlamentista...

BSW on myös tämän Brandenburgin tuloksen velkaa täysin hänen mukaansa nimetyn puolueen 55-vuotiaan perustajan ja johtajan karismaa. Kuten aiemmin Sachsenissa ja Thüringenissä, Wagenknecht oli jälleen kaikkialla läsnä useissa julisteissa Brandenburgissa ja oli kiistaton väkijoukkojen vetäjä BSW:n vaalikampanjan tapahtumissa neljässä valitussa kaupungissa - Brandenburg an der Havelissa, Frankfurt an der Oderissa, Cottbusissa ja osavaltion pääkaupungissa, Potsdamissa."

Brandenburgin BSW:n kärkiehdokas, 61-vuotias Robert Crumbach, on selvästi puoluejohtajansa varjossa. Ryppyinen työtuomari työskenteli SPD:ssä 40 vuotta ennen kuin hän liittyi Wagenknechtiin, ja hänet nimettiin välittömästi sen osavaltion pomoksi ja parhaaksi ehdokkaaksi.

Vaalituloksen jälkeen Brandenburgin osavaltion pääministeri ja osavaltion SPD:n puhenjohtaja Dietmar Woldke totesi heti, että vaalitulos on otettava vakavasti, jos mielitään välttyö oikeistolaiselta, natsihenkiseltä ja autoritaariselta komentovaltiolta. 

Entinen pohja ei enäää hallituksessa toimi, koska Wagenknechtin "Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto BSW" ohitti kannatuksessa kristillisdemokraattisen, perinteisen oikeistokonservatiivisen CDU-puolueen. BSW:n kanssa on siten myös neuvoteltava. 

Väitteet siitä, ettän sen arvot olisivat "laitavasemmistolaisia" ei mielestäni pidä paikkaansa. Tosiasiassa ne ovat hyvin lähellä perinteisiä sosialidemokraattisia arvoja. Taloudessa on asetettava kansan suuren enemmistön tarpeet etusijalle. Tämä tarkoittaa eläketason parantamista, (Saksassa "Rente" joka vastaa minimitoimeentuloa 45 työvuoden jälkeen), pakolaisvirran (Lähi-itä, Adrikka ja nyt valtava määrä ukrainalaisia) rajoittamista, koska Saksan heikko julkinen infra ei voi tarjota lisääntyvälle pakolaismäärälle peruspalvelua, päiväkoteja, kouluja, asuntoja ja koko palvelujen spektriä. 

BSW:n kohdalla ei ole kysymys ulkomaalaisvihasta, vaan reaalisten mahdollisuuksien huomioonottamisesta. Elintaso on kääntynyt Saksassa inflaation ja mm. autoteollisuuden kilpailukyvin romahtamisen johdosta laskuun. Syynä on noudatettu agressiivinen, sosialidemokratialle näihin päiviin saakka tuntematon sanktio- ja rangaistuksiin perustuva talouspolitiikka, joka viimeisten viidentoista vuoden aikana on otettu käyttöön myös ulkopolitiikssaa.

Luopuminen luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvasta päälinjasta johti lopulta NATO-laajentumistavoitteiden myötä energiavirtojen tyrehtymiseen ja sotaan Europassa ja edelleen koko Eurooppaaa kohdanneeseen tarjontainflaatioon. 

Jos Saksa haluaa selvitä, sota Ukrainassa on saatava päätökseen ja on yritettävä korjata se mitä lyhyessä ajassa on perusteellisesti tuhottu. Myöskään Wagenknecht ei ole autoritaarisena ja tuhosuuntaisena pitämänsä Putinin kannattaja. Putinia tietenkin vihataan, mutta Venäjän historia on täynnä verisiä ja tuhosuuntaisia hallitsijoita. Ainoan poikkeuksen muodostaa Gorbatshov, joka halusi Glasnostia ja neuvotteli Reaganin kanssa sopimuksen siitä että NATO ei laajenisi pidemmälle kohden Venäjää. Länsi tietenkin petti nämä lupaukset alta aikayksikön, enkä usko että länsimaistyyppinen humanistinen valtiojohtaja voisi menestyä Venäjällä.

 Wagenknecht kuitenkin vaatii sodan jo nyt valtavan kaatuneiden ja haavoittuneiden määränkin vuoksi sotaa ylläpitävien toimien pysäyttämistä ja paluuta neuvottelupöytään. Kuinka suuresta menetyksestä on kysymys, jos Ukraina menettää aina Venäjä-mielisyydestään tunnetut Luhanskin ja Donetskin alueet? 

Lisäksi suuren ongelman muodostaa koko eurooppalainen makrotalousarkkitehtuuri, joka ei tarjoa tukea hädässäoleville jäsenmaille vaan uhkaa kiristää tilanteen kansalaisten kannalta kestämättömäksi, samalla kun USA, Kiina, Japani ja Kanada ovat voittamassa kilpailun makrotalousalueiden välillä.Näitä kysymyksiä  pohtii myös Brandenburgin pääministeri Dietmar Woidke vakavassa kannanotossaan. 

Afd hakee vastauksia perhepiireissä ja sosiaalisissa suhteissa pitkään maanalaisena pysyneistä 1930-luvun esi-isien arvoista, jotka ovat sekä sosialidemokratialle että Wagenknechtille pelottavia kauhukuvia.

Tulee väkisinkin mieleen Bertold Brechtin kuuluisa, vallankumousta enteilevä oman aikansa "twiitti": "Ei koskaan voi olla jo tänään".