META ja SOTA?

META ja SOTA? 

Yliopistotutkija Maarit Mäkinen kirjoittaa polarisoituneesta ilmapiiristä yhteiskunnallisessa keskustelussa Helsingin Sanomien 21.2022 mielipidekirjoituksessa.. Hän viittaa etenkin Korona-pandemiaan ja sen hallintaan liittyviin ongelmiin, kuten "Convoy Finland 2022" liikkeeseen. Minä kiinnitän tämän lisäksi tässä kirjoituksessa huomiota voimakkaaseen polaroisaatioon ajankohtaisessa Ukraina-kriisissä ja sen maailmanpoliittisessa vastakkainasettelussa.

Näin kirjoittaa Maarit Mäkinen:"Polarisoitunutta ilmapiiriä ei paranneta erilaisia näkemyksiä mitätöimällä. Vaihtoehtoisten näkemysten leimaaminen voi ajaa ihmiset omiin leireihin, jolloin keskustelu rajautuu samoin ajattelevien keskinäiseksi ja viestinnällinen polarisaatio syvenee. Tilanne heikentää yhteiskunnan koheesiota ja kansalaisten luottamusta."

Laitan tämän mielipidekirjoituksen muistiin Fb-sivun seinälle ja toimintalokiin äskettäin omalle kohdalle sattuneen tapauksen vuoksi. Kysymys on polarisaatiosta myös nyt ajankohtaisessa - ja todennäköisesti kauan kestävässä - polarisaatiossa liittyen Ukrainan kriisiin.

Tutkija Marit Mäkinen näkee "Convoy Finland 2022" -liikkeessä ja sen suhteessa Korona-pandemiaan tällaisia piirteitä. Mitätöimällä sen taustamotivaatiot ei ilmeisesti paljon voiteta, koska ne ovat todellisuudessa olemassa. Oma kuvaukseni liittyy Ukrainan kriisiin ja sen koko maailmaa koskeviin ulottuvuuksiin.

Kirjoitukseni Ukrainan kriisistä ja eri osapuolien toiminnasta herätti ärtymystä. Tulin verranneeksi Euroopan Unionia espanjalaisen 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa eläneen kirjailijan Cervantesin merkittävimmän kirjan "Don Quijoten" surullisen hahmon ritarin aseenkantajaan Sancho Panzaan, joka varovaisesti yrittää toppuutella isäntäänsä tämän mielikuvituksellisten uhkakuvien maalailusta - siinä kuitenkaan onnistumatta.

Saamme jatkuvasti sekä tiedusteliutietoa että mitä erilaisinta materiaalia, "lisättyä todellisuutta"sodan uhkan keskellä elävästä Ukrainasta. Tarkat hyökkäyspäivät on tiedossa, pakolaisvideoita on tehty etukäteen, joukkojen liikkeitä seurataan satelliiteilla ja pian saatetaan näyttää videota paitsi tankkien takaisinvetämisestä, myös todentuntuisista hyökkäyksistä. Tiedot ovat niin ajankohtaisia ja tarkkoja, että elämme sotaa jo omassa mielikuvituksessamme. En yhtään ihmettelisi, jos monet olisivat alkaneet kerätä ruokavarastoja Korona-pandemian ensiviikkojen tapaan mahdollisen suursodan varalta.

Minusta tuleva kehitys näyttää juuri siltä, jota Facebook ja sen taustalla oleva yhtiö META nimellään edustaa. Metaversum on modernilla tekniikalla luotu mielikuvitusmaailma, joka muodostuu mieleemme jatkuvan uutisoinnin seurauksena. Sota on vain yksi sovellutus metaversumista, digitekniinkan ja sen kasvavien mahdollisuuksien käytöstä todentuntuisten mielikuvien ja sisältömaailman luomisessa. Poliitinen tarkoituksenmukaisuus ja - kuten Don Quijoten tapauksessa - liika paisutetun todellisuuden ahmiminen - johtaa tosielämässä vääriin johtopäätöksiin.

Viime vuoden joulunajan saksalainen der Spiegel -lehti kertoo tästä lisätyn todellisuuden mielikuvamaailmasta, jota kehittyvä digitekniikka yhä enemmän tarjoaa ja johon jo nyt voi uppoutua ja samaistua.

Miten käy lastemme, jotka joutuvat kohtaamaan METAversumin "toisen todellisuuden" nykyistä ehkä jopa 1000 kertaa tehokkaammalla tekniikalla? Käytetäänkö sitä neutraalisti ja vain biofiilisten, elämää ylläpitävien visioiden rakentamiseen. Vai käykö niin, että tuhosuuntainen "lisätty todellisuus" astuu ensimmäisenä kuvaan ja vaatii meitä reagoimaan arkitodellisuudessa sen kuvaamiin vaaroihin?

Työttömyys - ideologinen valinta

Työttömyyden hoidosta puhutaan näinä päivinä paljon. Hallitus ei opposition mukaan ole tehnyt yhtään konkreettista, nimenomaan työttömyyden poistamiseen tähtäävää aloitetta. Kokoomus puhuu sadantuhannen uuden työpaikan luomisesta, kuitenkin tavalla joka ei maksaisi yrityksille mitään eikä siten lisäisi ostovoimaa. Voitaneen kai sanoa, että kurjuuden jakamisella ei työttömyyttä voiteta, tai ei saavuteta ainakaan sellaista työllisyyttä, joka takaisin toimeentulon työtä tarvitsevalle.

Oma uskomukseni - ja uskon sen olevan myös hallituksen käsitys - että jo nyt on tehty aikamoinen joukko sellaisia uudistuksia ja investointeja hallinnon eri aloitta, jotka lisäävät työllisyyttä ja luovat ihan oikeita, sopimusyhteiskunnan mukaisia työpaikkoja. Tästä kielii myös se, että Suomen bruttokansantuote ei olekaan pudonnut sama vauhtia kuin muualla Euroopassa. Vähän yli 3 prosentin pudotus vaikean Korona-laman olosuhteissa merkitsee Euroopan parasta saavutusta ja hyvää ponnahduslautaa nopeaan elpymiseen. Korona-kriisin toinen aalto ja mahdollinen pitkävaikutteisuus saattaa tuoda muutoksia tilanteeseen. Todennäköisesti nekin toimivat vahvaa hyvinvointipolitiikkaa hallitsevassa Suomessa eri tavalla kuin mahdollisimman kovaan vientikilpailuun ja oletetusti  sen edellyttämään kilpailukykypolitiikkaan pyrkivät voimat.

Me olemme jäseniä Euroopan Unionissa ja siksi toimeentuloon ja työllisyyteen tähtäävän politiikan tulisi olla koko maanosan kattavaa, koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän, täystyöllisyyden ja taatun toimeentulon saavuttamiseksi.  Vientikilpailu Euroopan tasolla ei  tavoittele tällaista tulosta. Tulee olemaan voittajia ja häviäjiä, kasvu tulee suuntautumaan epätasaisesti ja jopa niin, että osissa Eurooppaa jäädään pysähdystilaan tai jopa taannutaan.

On kaiketi selvää että tällainen työllisyyspolitiikka ei voi olla sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavien poliittisten voimien tavoitteena. Näihin päiviin saakka edellytetyllä säästämispainotteisella talouspolitiikalla jopa kokonaiset sukupolvet joutuvat paitsi odottelemaan kasvun alkamista, myös tinkimään nykyisestäkin elintasostaan. Monet pelkäävät jo että uudet sukupolvet joutuvat tyytymään selvästi alhaisempaan elintasoon kuin vanhempi sukupolvi, sodanjäkeiset suuret ikäluokat ja heidän lapsensa. Siirtymistä ei tapahdu pelkästään alemmista sosiaalisista luokista koulutuksen kautta ylöspäin, vaan kierre voi viedä myös toiseen suuntaan. Tilannetta kärjistävät tuontatovoimien jatkuva tehostuminen, tekninen kehitys ja automaatio, digitalisaatio ja - ehkä tärkeämpänä kuin aavistammekaan - ilmastomuutos ja sen vaatima säästäväinen suhtautuminen luontoon ja ympäristöön, kaiken kasvun materiaaliseen perustaan. Taloudellinen polarisaatio on niin vahvaa, että säästäminen tai edes hyvä koulutus ei takaa paluuta tasa-arvoisempaan kehitykseen. Uhkaavana ja sekä tunteita että ilmapiiriä kuumentavana ulottuvuutena on jatkuva maapallon lämpötilojen nousu, jäätiköiden sulaminen, uusi normaali, joka kilpailuhenkisen markkinan ja taloudellisen polarisaation olosuhteissa yhä kärjistää tätä ratkaisematonta jännitettä.

Sitä jää siis kysymään, onko tähän strategiasolmuun - tämä on huhtikuussa 2020 edesmenneen Pertti Paasion käyttämä nimitys - nähtävissä mitään ratkaisua? Olemmeko tuomitut elämään tässä tuhoisaa loppua ennustavassa Ragnarök-tunnelmassa vai voisiko tilanteeseen löytyä uusia ratkaisumalleja.

Tämän vuoden aikana tapahtunut muutos - tosin Kronan aiheuttaman kriisin aiheuttamaksi yksittäistapaukseksi luonnehdittu - on tapahtumassa eurooppalaisessa makrotalopuspolitiikassa. Se on lähtenyt liikkeelle vastoin perustuslakien (Saksa) ja konsolidoitujen peruskirjojen (EU) sisälle betonoituja, siis ehdottomiksi tarkoitettuja strategisia linjauksia. Etukäteissäästäminen kotitalouksia esimerkkinä käyttäen, "mustan nollan" budjetit ja ehdottomana tabuna pidetty velkarahalla elvyttämien ovat haihtumassa kuin elokuisen sinitaivaan ohuet pilvenhattarat. Tilalle on tullut aikaisempaan verrattuna jopa uhkarohkea velkaelvytys sekä kansallisella tasolla että nyt myös Euroopan Komission nimissä ja sen toimesta. Peruskirjojen säännöt sallivat tämän vain luonnonkatastrofiksi luokitelluissa poikkeustapauksissa, jollaiseksi Korona-pandemia on luokiteltu.

Euroopan Komission lainanotto, EKP:n jo kuusi vuotta jatkunut määrällinen elvytys, korkojen pysyminen nollan tuntumassa ja jopa sen alle, pankkien suojaaminen erityistoimenpiutein tällaisessa tilanteessa, EKP:n lunastamien velkakirjojen 'jäädyttäminen' EKP:n taseisiin - kaikki nämä kertovat käänteestä makrotaloudessa endogeenisen, sisäsyntyisen ja omiin päätöksiin perustuvan makrotalouden ottamisesta vihdoin käyttöön, joskin visioiltaan rajoitettuna ja olemassaolevien rakenteiden hillitseminä. Muutos ennakoi Modernin Monetaarisen Teorian vaikutusta Euroopan Keskuspankissa ja Euroopan Komission makrotalouspolitiikassa ja se näkyy tapahtumassa olevassa muutoksessa. Tosiasia on, että itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisö - jollainen Euroopan Unioni komissionsa, neuvostojensa ja parlamenttinsa johtamana yhteisönä on, voi vastata mihin hyvänsä fiskaaliseen haasteeseen eikä ole pelättävissä että yhteisö joutuisi tämän vuoksi konkurssiin missään olosuhteissa. Se että resursseja voidaan luoda finanssipoliittisilla ja monetaarisilla päätöksillä ja perinteisellä kaksinkertaisella kirjanpidolla pelkkään luottamukseen perustuen, on samalla kertaa sekä selkeä että pelottava visio. Yhdessä digitalisaation ja automaation kanssa näet voitaisiinkin luoda järjestelmä, jossa rahasta ei ole puutetta ja jonka käytölle vain luonnolliset resurssit - kuten työvoima ja luonnonvarat - asettavat rajoja.

Moderni Monetaarinen Teoria lupaa juuri tällaista toivorikasta näkymää. Se pyritään kuitenkin työntämään pois valokeilasta valtavirtaisen, uusliberaalisti painottuneen talouseliitin toimesta. MMT:lle ei ole suotu tilaa talouspoliittisessa keskustelussa; kaupallisista markkinoista riippuvainen, sen teollisesta muodosta eli mainonnasta tulonsa saava ja kauttaaltaan kaupallistunut media on sulkenut silmänsä ja korvansa tältä kumoukselliselta muutokselta. Nyt kun se kuitenkin alkaa tapahtua, uhkaavan katastrofin alaisena,  konservatiivisen ja uusliberaalin enemmistön ehdoilla, ovat valtakuntien keskeisimmätkin vaikuttajat lähes irrationaalissa mielentilassa makrotalouden uuden käänteen edessä.

Palataanpa tässä takaisin työllisyyspolitiikkaan. Euroopan Komissiolla ja Euroopan Keskuspankilla on lähes kaikki edellytykset kääntää politiikan suuntaa niin, että suuret sosiaaliset ja luonnonkatastrofiin verrattavat ongelmat kuten työttömyys ja riittämätön toimeentulo voidaan muutamassa vuodessa tai yhdessä vuosikymmenessä hallitusti poistaa. Työtä on löydettävissä tarpeellisessa määrin mm. julkiselta sektorilta, sen infran ja palveluiden ja uusien, osallistamista, hyvinvoitia ja turvallisuutta kehittäviltä toimialoilta. Työehtosopimusten mukainen palkkataso voidaan turvata jos niin halutaan. Optiot, työsuorituksesta irroitetut, pelkkään ahnehtivaan mielikuvitukseen perustuvat palkkiot voidaan luokitella rikokseksi ilmastomuutosta ja ihmiskuntaa vastaan. MMT:n mukaisilla toimilla ei ole välttämätöntä kiihdyttää luonnon, ilmaston ja maaperän raiskaamista kohden entropiaa (Eero Paloheimo).

Jotta tämä täyden toimeliaisuuden tavoitetta kuvaava blogi ei jäisi pelkästään minun ehkä sairaana pidetyn mielikuvitukseni tuotteeksi, lainaan tähän referaattina juuri 19.8. 2020 ilmestynyttä MMT-professori Bill Mitchellin blogikirjoitusta, jossa hän arvostelee Australian Keskuspankkia (ARB) ja sen johtajaa poliittisesti vinksahtaneesta valtavirtaiseen talouspolitiikkaan sitoutumisesta seuraavasti:

"Australian keskuspankin pääjohtaja Philip Lowe vahvisti viime viikolla, että väite keskuspankin riippumattomuudesta poliittisesta prosessista on teeskentelyä. Kuvernööri on omaksumassa poliittisen roolin ja on jo antanut useita julkilausumia, joita ei voida analyyttisesti tukea tai perustella useiden vuosikymmenien ajan käytössä olleilla todisteilla. Hän vaatii kaiken modernin  rahapoliittisen teorian koskevan myönteisen  julkisen keskustelun estämistä, mikä on tietenkin vaatimuksena mielenkiintoista.
Yhä useammat ihmiset alkavat ymmärtää MMT: n perusteet ja huomaavat, että tämä ymmärrys avaa kokonaan uuden poliittisen keskustelun, joka on suurelta osin painettu näkymättömiin valtavirtaisen talouden harhakuvien taakse. Tämä koskee erityisesti oman keskuspankin avulla valuuttaa lisäävän hallituksen mahdollisuuksia poliittisiin valintoihin ja valmiuksia ja erilaisen politiikan toteuttamiseen.
Ihmiset ymmärtävät että yli 2,4  miljoonaa australialaista työntekijää, joilla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi työtä (yli miljoona virallisesti työttömänä)on seurausta Australian hallituksen kyvyttömyydestä vastata tilanteeseen talouspolitiikallaan. He ymmärtävät edelleen, että hallitus käyttäytyy vanhoillisesti, koska se edelleen luulee voivansa palata ylijäämäiseen talouteen ennen pitkää, eikä siksi halua lainata liikaa (mitä se sitten tarkoittaakin). MMT: n ajattelutapa kertoo meille, että hallitus voi luoda niin monta työpaikkaa kuin tarvitaan täyden työllisyyden saavuttamiseksi ja keskuspankki voi vain mahdollistaa sen aiheuttamat menot ilman että hallitusta  tarvitsee lainkaan ottaa lainaa. He esittävät nyt päivittäin kysymyksiä: miksi RBA ei auta tällä tavalla. RBA-poliitikkojen (esimerkiksi johtajan) kieltäytyminen on vähintäänkin säälittävää.

---
Professori Bill Mitchell kuvaa australialaisena oman maansa keskuspankin johtajan vanhoillista, uusliberaalia poliittista asennetta joka pitää yllä miljooniin nousevaa työttömyyttä. Tämä blogipäivitys on merkittävä siksi, että se autaa ymmärtämään  myös Euroopan Komission varovaista siirtymistä velkavetoiseen, oman keskuspankin (EKP) rinnalla toteutettuun makrotalouspolitiikkaan etukäteissäästämisen sijasta.  Tosin pyrkimyksestä täystyöllisyyteen ollaan vielä kaukana - ymmärtämättömät jäsenmaat ja Suomi niiden mukana - vaativat tehtyjen toimenpiteiden pysyttämistä kertaluontoisina. Oikea vaatimus olisi vaatimus vastata Euroopan kansalaisten keskeisiin tarpeisiin, joista oikeus täyteen työpanokseen ja toimeentuloon on yksi keskeisimpiä.

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Sosiaalinen pilari huojahtelee

Eurooppalaisen sosialidemokratian, vasemmiston ja myöhäisheränneenä myös poliitisen Vihreän tavoiteasettelussa on yhä voimakkaammin korostunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja siihen perustuva turvallisuus, henkilökohtainen itsemääräämisoikeus ja omaehtoisuus. Euroopan Unionissa puhutaan myös ns. "sosiaalisesta pilarista", yhdestä tärkeästä ulottuvuudesta rauhanomaisen ja demokraattisen Euroopan kehityksessä.

Kuinka tämä sosiaalinen pilari voi 2000-luvun Euroopassa? Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sosiaalistaminen jätetty kokonaan ja pelkästään Euroopan Unionin jäsenmaiden omille hartioille? Ei suinkaan - Euroopan Komissio on viimeistään vuodesta 2010 lähtien ponnistellut Euroopan sosiaalistamisen (socializing) parissa EU-parlamentin ja Komission ohjausjaksojen puitteissa kohtalaisen ahkerasti. Jos haluaisi olla ilkikurinen, voisi sanan "socializing" kääntää myös "sosialisoimiseksi. Kun tarkastelee kahden viimeisen kokonaisen ohjausjakson (Semester) toimia, niin kyse ei ole todellakaan sosialisoimisesta vaan kokonaan toisenlaisesta suuntautumisesta.

Ohjausjaksojen sosiaalistamisprosessi lähti käyntiin  Komission portugalilaisen puheenjohtajan José Manuel Barroson toimikaudella. Komission kielenkäytössä tämä tarkoittaa sosiaalisten prosessien johtamista Euroopan Unionin valitsemasta makroekonomisesta lähestymistavasta, joka johdetaan suoraan Euroopan Unionin perussopimuksista ja sen soveltamiseen liittyvistä vakaussopimuksista, kuten Maastrichtin sopimuksen jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ohjaavista - ja myös viimekädessä sanelevista - ohjeista. Sosiaalistamista voi siis tapahtua, mutta se tulee toteuttaa valitun makroekonomisen rakenteen puitteissa.

Barroson toimikaudella keskeiseksi sosiaalistamisen muodoksi kohosi erityisesti Kreikkaan kohdistunut ja ilmeisesti myös varoitukseksi muille jäsenmaille tarkoitettu austeristinen, riistävä politiikka. Se tarkoitti erilaisissa rahapolitiikan toteutusmuodoissa syntyneen Kreikan velkavastuun pienentämistä pitkällä ajanjaksolla Maastrichtin sopimuksen asettamiin raameihin. Se tapahtui meillä Linnanmäen Vekkulassa toteutulla menetelmällä: oli astuttava alaspäin vievälle portaalle toivoen, että kuluja ja vastuita vähentämällä päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon, vienti alkaisi vetää ja kreikkalaisetkin pääsisivät nauttimaan "erittäin kilpailukykyisen" (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3) markkinatalouden autuudesta. Kuten tiedetään, Kreikka on valahtanut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti aikaan, jota kreikkalaiset sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset eivät ole osanneet odottaa tai peräti toivoa Euroopan Unioniin liittymiseltä.

Euroopan Komission taloudellisen ja sosiaalisen politiikan koordinaatiossa tapahtunut makroekonominen ohjaus on kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa. Kreikan austeristisella kiristämisellä pakotettiin kreikkalaiset maksamaan reaalisella rahalla pankkien maalle luomaa,  pankkien löysän velanannon muodostamaa virtuaalista velkakuplaa. Kysymys oli paitsi rohkeudella ja riskinotolla perustellusta holtittomasta velanotosta, myös uskosta velkarahalla aikaansaatavaan uuteen nousuun. Unionin jäsenmaalle europohjainen velka on ulkomaiseen valuuttaan verrattavissa olevaa velkaa, koska Kreikka ei ole talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio. Tätä Barroson Komission kurinpalautusta voidaan pitää Euroopan Unionin sosiaalistamisen ensimmäisenä merkittävänä jaksona: sosiaalisten ohjelmien tulee pääsääntöisesti pysyä vakaussopimusten ehtojen piirissä.

Toisen merkittävän jakson muodostaa 1.11. 2014 toimintansa aloittaneen Jean-Claude Junckerin johtaman Komission sosiaalistamisohjelma. Näyttää siltä, että juuri tämä ohjausjaksojen mukainen sosiaalistamisohjelma on Euroopan Komission kaikein keskeisin tapa Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin tavoitteiden toteuttamiseksi. Myös Junckerin kaudella seurantajakson sosiaalistamiseen panostettiin ja se ylsikin tässä kokonaan uudelle tasolle. Toimintaa ohjaavan makrotaloudellisen konseptin mukaan vahvistetiin erittäin kilpailukykyisen markkinan toimintaedelltyksiä pyrkien systemaattisesti vähentämään ja jopa irroittamaan yritystoiminta ja koko markkina sosiaalisesta yhteiskuntavastuusta.

Voidaan todeta, että meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton irroittautuminen sopimustoiminnasta ja ryhtyminen ajamaan tavoitteitaan keittiön oven kautta porvarillisenemmistöisten hallitusten kanssa on nähtävissä johdonmukaisena ja Euroopan Komission tavoittelemana yritysten yhteiskuntavastuun vähentämisenä. Jopa viimeaikaiset ns. aktiivimallin yhteydessä elinkeinoelämälle myönnetyt ja vuosikymmeneksi hallitusta sitovat kevennykset yhteiskuntavastuusta on nähtävissä tätä taustaa vasten; sama koskee muitakin verohelpotuksia, työeläkemaksujen siirtäminen pelkästään työntekijäpuolen maksettavaksi - nämä ovat esimerkkejä Euroopan Komisssion sosiaalistamisen sovellutuksista.

Voidaan kaiketi perustellusti todeta, että Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin toteuttaminen Euroopan Unionin peruskirjoihin ja keskeisiin päätöksiin perustuvalta makroekonomiselta pohjalta saa koko pilarin - siis demokrattiseen valtioon perutuvan sosiaalisen huolenpidon ja vastuunoton - pahasti huojahtelemaan. Kysymys on ensisijaisesti saalistamisesta sosiaalisuuden kaavussa.

Vuonna 2017 ilmestyi raportti näiden sosiaalistamisjaksojen pohjalta ja siinä viitataan useisiin tutkimuksiin. Ne osoittavat että tavoitetta sosiaalisesti tasapainoisemmasta Euroopasta ei tehdyillä sosiaalistamistoimilla ole saavutettu. Komission edustajat puhuvat mielellään sosiaalistamisen "hybridimallista", jossa kilpailukykyinen markkina luo sellaisenaan edellytyksiä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Komission hybridimallissa markkinoiden megakone ei kuitenkaan tue sosiaalista hyvinvointia muuten kuin mahdollisena työn tarjoajana tavalliselle jonkin maan kansalaiselle. Tunnettua on että samaan aikaan EKP:n toteuttama määrällinen elvytys tuki jossakin määrin myös reaalista kasvua, mutta todennäköisesti vauhditti edelleen tulojen ja omaisuuksien polarisaatiokehitystä Euroopassa.

Tutkimuslaitosten ja valitulle eliittijoukolle suunnattu kyselytutkimus osoittavat pikemminkin, että hybridin sijasta sosiaalistamisesta on muodostunut taloudellinen "Vekkula", jossa kansalaiset pakotetaan astumaan vaikeuksien koittaessa alapäin vievälle askelmalle. Tämä muodostaa sen pessimismiä ja epätoivoa tuottavan kehän, johon kansanryhmät ja sukupolvet yrittävät omilla toimillaan löytää vastausta. Maailma - ajattelen tässä maapalloamme - ei näytä kestävän markkinaperiaatteeseen perustuvan toimintamallin seurauksia, mikä onkin jo nostanut ympäristöuhat ja ilmastomuutoksen keskeisesti keskusteluun. Vanhemmat sukupolvet eivät näytä oikein uskovan ilmastomuutokseen, vaan pakenevat takaisin Impivaaraan, kansalliseen ja pois ahdistavasta globaalista markkinaorientoituneesta maailmasta ja Euroopasta. Suuret sosiaaliset haasteet, köyhyys, pakolaisuus, työn muodossa tapahtuva osallistuminen, toimeentulon rapautuminen - kaikki nämä odottavat edelleen konkreettisia ratkaisuja.

Social Europe -verkkolehti on äskettäin nostanut keskusteluun vuonna 2017 valmistuneen eurooppalaisten sosiaalistamista koskevien ohjausjaksojen raportin ja ehdottaa peräti kolmen asiantuntijan voimin toimintamenettelyn luomista edelleen vahvasti vaikuttavien - ja ilmeisesti jopa lisääntyvien - sosiaalisten epätasapainojen oikaisemiseksi.  Sosiaalista epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistäminen loisi tietä unionille vakavasti otettavien sosiaalisten tavoitteidensa saavuttamisessa.

Paikkaa paikan päälle menetelmällä luotu rakenne on kuitenkin muuttumassa niin  monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, että ei ole toivoakaan sen tulemisesta ymmärrettävästi Euroopan kansalaisten toimivaksi työkaluksi. Edes europarlamentaarikot eivät ole osanneet avata tämän komissiojohtoisen sosaalistamisen keskeisiä piirteitä - mitä pidän pahana puutteena kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia ajatellen.

Sosiaalinen pilari huojuu ja Euroopan Komission johtaman sosiaalistamisen edellytetään jatkuvan tulevissa pitemmän aikajakson toimintasuunnitelmissa. Sosiaalistamisohjelma sisältää erityisen maakohtaisen sovellutuksen, jossa Suomi on tietenkin yhtenä jäsenmaana mukana. Suomea koskeva vuoden 2019 maaraportti 2 julkaistiin 27 päivänä helmikuuta 2019. Siinä arvioitiin Suomen edistymistä neuvoston 13 päivänä heinäkuuta 2018 hyväksymien maakohtaisten suositusten noudattamisessa, aiempina vuosina annettujen suositusten noudattamisessa ja kansallisten Eurooppa 2020 -tavoitteidensa saavuttamisessa.

Euroopan sosiaalistamisesta (socialization) ei siis ole kysymys sosiaalisuudesta sanan pohjoismaisesa merkityksessä, sosialisoimisesta puhumatakaan. Kysymys on sopeutumisesta asetettuihin makrotaloudellisiin raameihin. Kun siis vertaa puheita sosiaalisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta todellisuudessa menossa oleviin prosesseihin, näyttävät europarlamenttivaalien puheet jäävän pelkäksi huitaisuksi ilmaan, positivismiksi ilman positiivisia vaikutuksia.