Euroopassa - Euroopan Unionin Komission johdolla - toteutettu talouspolitiikka on jo vuosia sitten joutunut analyyttisen arvioinnin ja kritiikin kohteeksi. Sen suhde globaaliin maailmantalouteen noudattelee kilpailutalouden periaatteita, joiden seurauksena tasapainoa haetaan halvimpien kustannusten tasolla ja jossa arvoa luovat työntekijät ja heidän palkkansa ovat yhtenä kilpailutekijänä jatkuvan arvioinnin kohteena. Tietenkin tapahtuu muutosta myös toiseen suuntaan, halvimpien tuotantomaiden hintataso nousee. Kun tuotanto lisäksi automatisoituu ja sen tekninen teho alati kasvaa, on syntymässä megakone joka tuottaa tavaraa ja oletettua hyvinvointia yhä pienemmillä inhimillisillä tuotantopanoksilla - ainakin mitä lihasvoimaan ja työssä käytettyyn aikaan tulee. Kun omistaminen on pyhitetty työpanoksesta riippumattomaksi ulottuvuudeksi ja kaikkea tuotettua hyvinvointia ei jaeta sen tuottajille, työntekijöille, alkaa tästä se eriarvoistava ja vastakkainasettelua tuottava kierre, joka on niin tyypillistä länsimaiselle ja globaalisiti toimivalle markkinataloudelle. Se ei tuota kaikille yhteistä hyvinvointia muuten kuin oletusarvoisesti, vähän samaan tapaan kuin neuvostososialismi jonka tavoite oli taivaanrannassa ja joka etääntyi sitä lähestyttäessä.
Näihin kysymyksiin joudutaan ottamaan kantaa myös Suomessa ja erityisesti nyt, kun vaalien jälkeen ollaan kokoamassa uutta hallitusta ja etsimässä sille kestävää, yhteisesti hyväksyttävää pohjaa.
Raha ja talous -bolgion pitäjät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat valinneet talousopilliseksi tiekseen valtavirtaisesti ja lähes huutokuorona toteutetun valtavirtaisen ajattelutavan sijasta ns. jälkikeynesiläisen arvopohjan, jossa kysynnän aktivoimisella ja yhteiskunnan demokraatiseen perustaan rakennetuilla elimillä, valtiolla ja kunnilla on ratkaisevan tärkeä merkitys. Itseasiassa pohjoismainen hyvinvointivaltio olisi aivan ihanteellinen perusta tuon politiikan toteuttamiseen, onhan sen valttina jo vuosikymmeniä kehitetty vankka taloudellinen pohja, korkealla tasolla hyväksytty veronkanto-oikeus ja transparentit, kansanvaltaan perustuvat instituutiot, jotka eivät varsinaisesti tavoittele voittoa vaan uusintamiseen ja kehittämiseen suunnattua ylijäämää.
Ennen Euroopan Unioniin ja sen valuuttauniuoniin liittymistä Suomellakin oli mahdollisuus siihen, mitä jokainen itsenäinen valtio raha- ja talouspolitiikassaan tarvitsee: oikeus luoda vaihdon välineitä, rahaa omilla päätöksillään. Sitten valuuttaunionin perustamisen tämä mahdollisuus on enää Euroopan Keskuspankilla, valuuuttaunionin jäsenmaat ovat luovuttaneet tämän oikeuden EKP:lle, keskuspankille. Euroopan Keskuspankki ei puolestaan voi tukea suoraan valtioita - se on kielletty Maastrichtin sopimuksessa jo ennen Suomenkin Euroopan Unioniin liittymistä vuonna 1992.
Miksi valtioiden, muodollisesti demokratiakriteerit täyttävien ja kaikkia maan kansalaisia edustavien elinten tukeminen on kiellettyä? Pelkona on tietääkseni ollut se että valtiot eivät saadun kokemuksen mukaan osaa käyttää rahaa oikein vaan päästävät liikkeelle inflaatiokierteen. Yritys- ja pankkimaailman holtiton pääomien käyttö ei näytä estävän sitä, että EKP tukee edelleen estottomasti pankkeja, vakuutuslaitoksia - ja näiden kautta yrityksiä, joiden tehtävänä on lisätä työn tarjontaa. Yhdessä globaalin kilpailun kanssa tämä muodostaan kuitenkin umpikujan: kun palkkoja ei voida nostaa ja ostovoimaa sitä kautta sopimuksin tasaisesti lisätä, yritykset eivät uskalla käyttää rahaa investointeihin vaikka pääomaa olisikin käytössä. Tämä muodostaa ns. tarjontatalouden ytimen; se toinen vaihtoehto olisi käynnistää suuria julkisia investointeja infrastruktuuriin, palveluihin ja uusiin hyvinvointi- ja sivistysvaltion tehtäviin. Tarjontatalouden pystyssäpitämisen edellyttänän toimet on viety jo äärimmilleen, mm. takausvastuiden kautta yritys- ja pankkimaailmnan holtiton, odotusarvoihin perustuva keinottelu ja mielikuvituksellinen kahmiminen on onnistuttu kääntämään valtion, siis kansalaisten vastuiksi tunnettuine seuraamuksineen, joista kärsivät tällä hetkellä eniten Välimeren maat mutta joiden kohtalo saattaa hyvää vauhtia levitä koko Unionin alueelle.
Eurooppa on sairas, se on aneeminen, sen suonta on isketty yli voimavarojen - ja paranemista kansakuntina ei ole näkyvissä. Rikas eliitti ei kykene pääomineenkaan Eurooppaa pelastamaan - rahat ovat yksinkertaisesti tehottomina ja vailla käyttöä väärissä paikoissa. Edes rahan tekeminen odotusarvojen kautta rahalla ei tahdo katkerien opetusten ja kokemusten jälkeen onnistua, vaikka mm.superkomissaari Katainen joutuu sen varaan investointihankkeensa pääosin perustamaan. Ei taida onnistua - kysyntäaneeminen Eurooppa ei jaksa enää toipua konservatiivisten tropien voimin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti