Korona - suuri opettaja

Vuosi 2020 on poikkeuksellinen, opettava, muistoja herättävä - ja samalla vuosi jolloin historian akkuna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille avautui. Otettiinko opetuksista opiksi vai ollaanko jäämässä taas kerran luokalle, kuten joskus takavuosina vielä monelle näin tapahtui?

Korona-pandemia osoittautui siksi suureksi opettajaksi, joka asetti koko maailman uusien vaatimusten eteen.  Edellisestä suuresta sodasta ja sen päättymisestä tuli kuluneeksi jo 70 vuotta, mikä tarkoitti sitä että muisto sota-ajan puutteellisesta ja kurinalaisesta elämästä ei ollut enää kaikkien biomuistissa. Etenkin vanhemmalla sukupolvella sota-ajan tiukat sääntelytoimet, olojen ankeus ja kurinalaisuuden vaatimus palautuivat kuin luonnostaan uudelleen mieleen.

Maan hallitus otti pääministeri Sanna Marinin johdolla kuitenkin jo alkuvuodesta komennon käsiinsä kun oli käynyt selväksi että Korona-infektiosta saattaa muodostua maailmanlaajuinen pandemia. Jo aikaisessa vaiheessa hallitus alkoi valmistella valmiuslain käyttöönottoa lähes sotilaallisen kurinalaisuuden hengessä. Poliittiset ryhmät ja eduskunta osoittivat laajassa parlamentaarisessa valmistelussa omaavansa tietoisuutta ja tahtoa tämän äärimmäisen poikkeuksellisen toimenpiteen toteuttamiseksi. Valmiuslakihan oli tarkoitettu käynnistettäväksi vain poikkeusoloissa, kuten sodan syttyessä, luonnokatastrofin tai vakavan kulkutaudin vaaran uhatessa. 

Suomi onnistui näiden toimien seurauksena jo alkuvuodesta pitämään tartuntatapaukset ja pandemian aiheuttamat kuolemat suhteellisen vähäisinä.  Sairaalakapasiteetti ei joutunut kriittiseen tilaan. Maan hallitus, STM ja  etenkin peruspalveluiminusteri Krista Kiuru ottivat tilanteen  tiukasti haltuun ja Ruotsin kaltaiselta suurelta katastrofilta on vältytty - ainakin toistaiseksi.

Korona-pandemian opetus oli se että poikkeusoloissa on kyettävä irtautumaan hallitusohjelmasta ja otettava "sodanjohto" hallituksen itsensä käsiin. Oli toimittava kurinalaisesti, kansalaisten terveys edellä. Tämä opetus kantoi hyvin koko alkuvuoden, mutta loppuvuodesta Koronan opetukset jo alkoivat unohtua. Vaadittiin - erityisesti matkailualalla - markkinoiden ehdoilla etenemistä ja pandemian vaatimusten alistamista yritystoiminnan kokemille uhkakuville. Nopeasti kuitenkin kävi selväksi että aina kun annetaan periksi, etenkin matkailussa, urheilussa tai viihteessä, uhkakuvat pahenevat ja pandemia leviää.

Seurasi ikäviä näytelmiä; vaadittiin vallan siirtämistä hallitukselta korona-epidemian hoidossa "nyrkille", johon pääministeri ei kuitenkaan suostunut. Se olisi tarkoittanut hallituksen tiukan linjan ehdollistamista, arvatenkin markkinoiden taloudellisten tavoitteiden suuntaan. Peruspalvelumisteri Krista Kiurulle esitettiin jo henkilökohtaista epäluottamuslausetta valtakunnan päälehden monisivuisen kyseenalaistamiskirjoituksen saattelemana. Hallitus piti kiinni strategisesta ja operatiivisesta johdosta ja tilanteen helpottaessa pysäytti valmiuslain mukaisen etenemisen ja siirtymisen tartuntatautilain edellyttämään marssijärjestykseen.

Korona-pandemia osoittautui myös suureksi opettajaksi makrotaloudessa. keväällä 2020 alkoi näkyä merkkejä siitä, että Euroopan keskeiseksi vaikuttajaksi noussut Saksa alkoi luopua budjetissaan "mustan nollan" politiikasta, kielteisestä suhtautumisesta velkaan ja etukäteissäästämisen vaatimuksesta suuria yhteiskunnallisia uudistuksia tehtäessä. Korona-pandemioan kulut ja niihin varautuminen edellyttivät suurisuuntaisia toimia. Niihin Saksa ryhtyikin aloittaen huomattavan velanoton. Se on suorastaan historiallinen poikkeus Saksan politiikassa toisen maailmansodan jälkeen. On sanottu, että korona-pandemia oli omalla tavallaan nostamassa vahvan valtion uudelleen ulos kaapista ja luurankoroolistaan, joka sille oli Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa  varattu. Erittäin kilpailukykyinen markkina (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) ei ollut oikea vastaus pandemian tyyppisen poikkeustilan hoitamiseen.

Korona ei ollut ainoa tekijä joka sai Saksan ja sen myötä myös muut maat - Suomi mukaanluettuna - aloittamaan poikkeukselliseksi tarkoitetun rohkean velkaelvytyksen. Viimeisten vuosien aikana on makrotalouspolitiikassa keskusteltu paljon uudenlaisesta, Modernista Monetaarisesta Teoriasta ja sen mukaisesta suhteesta makrotalouteen eritoten niissa maissa ja yhteisöissä joilla on oma keskuspankki ja päätösvalta monetaaristen ja finanssipoliittisten päätösten tekemiseen. Tämän teorian mukaan keskuspankin oaava valtio tai yhteisö ei voi koskaan joutua maksukyvyttömyyden tilaan, koska se voi omilla lisävelkaa koskevilla päätöksillään luoda kaikissa tarpeellisissa tilanteissa "rahaa tyhjästä" ja rahoittaa kaikki tarpeelliset hankkeensa. 

Muistettava tietenkin on, että Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat - kuten Suomi - ovat luopuneet omasta itsenäisestä keskuspankista ja tätä tehtävää hoitaa Euroopan Keskuspankki EKP. Suomenkin osalta Europan Komission ja EKP:n toimet muodostuvat keskeisiksi, jos ja kun raha- ja finanssipolöitiikkaa ryhdytään käyttämään valuuttaunionin jäsenmaiden talouden ja hyvinvoinnin edstämiseen. Ilman euroopantasoisia toimia Suomen suhde euroon on sama kuin suhde vieraaseen valuuttaan.

Euroopassa päänavaajan roolia tässä suhteessa on kantanut Euroopan Keskuspankki aloittamalla monetaariset määrällisen elvytyksen (QE) toimensa jo vuonna 2014 ja jatkaen niitä toistaiseksi pitkälle eteenkin päin määritteellä "mitä ikinä se sitten vaatiikin" silloisen pääjohtaja Draghin legendaarisen ilmaisun mukaisesti. Euroopan Komissio yhtyi kesällä 2020 tähän uuteen makrotalouslinjaukseen omalla finanssipoliittisella korona-paketillaan, yhteensä 750 miljardia euroa, josta noin puolet on tukea ja toinen puoli velkaa. Euroopan Unionissa likviditeetin ylläpitämiseksi mielletty rahapolitiikka kuuluu nimenomaan EKP:n suvereniteettiin, joka pyrkii konsolidoiidun perussopimuksen mukaan olemaan kaiken politiikan ylä- ja ulkopuolella.Poliittisesta suuntautumisesta vastaa Euroopan komissio finanssipolitiikallaan pyerkii toimillaan vsuuntautumaan edessäoleviin suuriin haasteisiin. Taas osoittautui että tarvittiin vahvaa valtiota joka tomerasti ja päättävästi tarttuu toimiin kansakuntia ja koko maailmaa uhkaavan vaaran torjumiseksi.

Korona-pandemian opetukset vahvasta, demokraattisesta ja kurinalaisesta valtiosta eivät ole kuitenkaan tulleet kokonaan huomioonotetuksi. Euroopan Unioni etenee edelleen markkinakylki edellä perussopimusten mukaisesti, vaikka jäsenvaltiot joutuvatkin kantamaan keskeisen strategisen, operatiivisen ja taloudellisen taakan. Kuvaavaa on, että toimet on määritelty johtuviksi nimenomaan Korona-pandemiasta, vaikka tiedossa on että monet jäsenmaat Ranskasta alkaen odottavat kiihkeästi uutta visiota Euroopan Unionin roolista makrotaloudellisena toimijana. Heinäkuun alussa päätetyttyjen  toimien on nimenomaan edellytetty olevan kertaluonteisia, vaikka jo korona-pandemiankin vuoksi elvytystoimia on edelleen jatkettava ja jäsenvaltioiden otettava lisää velkaa rahoittaakseen pandemian aiheuttamia suuria kustannuksia kansalaisyhteiskunnalle ja myös yrityksille.

Koronan sanomaa suurena opettajana Euroopan Unionille voisi pitää julistuksena vahvan valtion nostamiseksi keskeiseksi toimijaksi paitsi luonnonkatastrofien, panmdemioiden tai rauhantilan järkkymisten  torjumisessa, myös niiden suurten rakenteellisten uudistusten toteuttamisessa, joilla on kiire ja joissa aikaa ei ole hukattavana: ilmastomuutos, digitalisaatio, kansainvaellukset ja yhtyenä kaikkein keskeisimpänä hyvinvointivaltion palveluiden tason kohottaminen investoinneilla infrastruktuuriin ja moninaisiin tarpeellisiin palveluihin koko mantereella. Myöskään sotilaallinen varustautuminen ei onnistu pelkästään markkinoiden toimin. Siinäkin - jos niin halutaan - vaaditaan vahvaakijn vehvempaa kansallista vastuunottoa.

Kuten tiedetään, Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus on ecdelleen sellaisenaan voimassa. Se on suuntautunut  ongelmien ratkomiseen keskeisesti markkinaehtoisten toimien kautta. Tämä muodostaa sietämättömän suuren ongelman ajatellen niitä tehtäviä jotka Euroopan Unionia odottavat. kuten määrällinen elvytys -Suomenkin osalta jo yli 50 mrd euroa - osoittaa, markkinaratkaisujen kautta resurssit valuvat helposti kokonaan muualle kuin mihin ne on tarkoitettu. Kuvaavaa on, että EKP rajoitti loppuvuodesta 2020 määrällistä elvytystä hallinnoivien pankkien ylimääräisiä osakeanteja. Kaikki rahat eivät ole yrityksille velkana kelvanneet; kun ostovoima ei ole kehittynyt riittvästi, ei ole edellytyksiä myöskään suurille markkinaehtoisille investoinneille. Pankit eivät ilmeisesti ole aikailleet määrällisen elvytyksen resurssien "pistämistä poikimaan". Tätä ongelma yritetään nyt hoitaa osakeantien rajoittamisen muodossa.

Vahvan valtion kautta tapahtuva investointi infrastruktuuriin ja palveluihibn toimii kokonaan toisella tavalla. Se luo työpaikkoja ja ostovoimaa   ja tarjoaa kannattavia investointimahdollisuuksia myös yrityksille. Vahvan valtion luurankon haahuilee edelleen Euroopassa.

Tiedossa on, että Euroopan Unionin peruskirja on luotu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä. Brexit ja käsitys oikeusvaltiosta näyttävät tarkoittavan sitä, että yksimielisyyttä yksimielisyysvaatimuksen korvaamiseksi enemmistöpäätöksillä ei Euroopan Unionissa voida saavuttaa. Umpikuja vaatii siten muunlaista yhteistyötä, jota mm. kuuluisa ekonomisti Thomas Piketty on Social Euriope -verkkolehden haastattelussa ehdottanut. Jos ratkaisuja ei löydy, Euroopan Unionia uhkaa edelleen näivetyminen, taloudellisen polarisaation älyttömänä jatkuva vahvistuminen ja ennenpitkää hajoaminen - ellei ratkaisua keksitä. 

Yhteiskunnallisia maanvyöryjä, ilmaston ja ympäristön laukaisemia sosiaalisia tsunameja tulee eteen vielä tulevaisuudesssakin. Korona on tässä suhteessa suuri opettaja, jonka asettamista valtavista vaatimuksisa keskeistä on vahvan valtion vetäminen luurankokaapista uudelleen keskeiseksi, kansanvaltaiseksi toimijaksi. Demokratiaan ja rauhaan vetoavan Euroopan Unionin pitäisi nopeassa tahdissa ryhtyä soveltamaan tätä lähtökohtaa myös omassa rakenteessaan.

Suomi sattui olemaan korona-vuonna 2020 siinä onnellisessa tilanteessa, että meillä oli maan hallituksessa ja sen ohjelmassa vahva hyvinvointivaltio kirjattuna laajapohjaisen enemmistöhallituksen ohjelmaan. Kaiken koronasodan keskellä hallitus on ponnistellut sinnikkäästi ohjelmansa toteuttamiseksi ja onkin saanut liikkeelle monia suuria uudistuksia. Näitä ovat mm. vanhuspalvelulain hoitajamitoituksen vahvistaminen, peruskoulun laajentaminen yhdellä vuodella saumattomaksi kokonaisuudeksi koulutuksen ja pätevyyttä edeltävän työelämän välillä. Vuosikymmeniä rakennetu ja revitty SOTE-uudistus on annettu rautalankamallina eduskunnalle ja tulee keväällä 2021 käsiteltäväksi. Suuria liikennehankkeita ryhdytään toteuttamaan, työllisyydessä aloitetaan kuntakokeilu, joka parhaimmilaan merkitsee myös yli 55-vuotiaille arvokasta päätöstä työelämän loppuvuosille. Monia muitakin hankkeita on laitettu liikkeelle ja uusia ehtii vielä tulemaan. Voi todeta että historian akkuna on tämän hallituskauden aikana avoinna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille 1960- ja 70 lukujen tapaan - viidenkymmenen vuoden yhteiskunnallisen harhailun jälkeen.

Korona siis opettaa. Mutta opiksi olisi myös otettava. sekä Suomessa että Euroopassa - ja myös muualla maailmassa.

Synnytyspolttoja

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoituksen Karl Marxin kuvauksella siitä, millä tavalla kapitalistiset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa ja millä tavalla uusi vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tietoisuudessa alkaa:

"Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat vastakkain olemassa olevin tuotanto-olosuhteiden kanssa tai, mikä on vain sen oikeudellinen ilmaus, niiden omaisuuden suhteiden kanssa, joissa ne ovat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten tulee sosiaalisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa koko jättimäinen ylärakenne (oikeudelliset ja poliittiset organisaatiot, joita tietyt sosiaaliset tietoisuuden muodot vastaavat) kaatuvat hitaammin tai nopeammin. Yksi yhteiskunnan muoto ei koskaan häviä ennen kuin kaikki tuotantovoimat ovat kehittyneet, joiden osalta se on riittävän kattava, ja uudet tai korkeammat tuotanto-olosuhteet eivät koskaan astu näyttämölle ennen kuin aineellisen olemassaolon olosuhteet ovat tulleet esiin yhteiskunnan kohdusta. Vanhan yhteiskunnan. porvarilliset tuotantosuhteet ovat viimeinen antagonistinen muoto yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa ... Ihmisyhteisön aiempi historia päättyy siis tähän yhteiskuntamuotoon." 

(Karl Marx 1859 A Contribution to the Critique of Political Economy Preface)

Onko tässä ajassa merkkejä tietynlaisen tuotantotavan saapumisesta päätepisteeseensä? Edelleen: onko merkkejä siitä, että nykyisissä olosuhteissa olisi jo syntynyt sellaisia konkreettisia uusia visioita, jotka perusteellisesti muuttavat sekä tuotantosuhteita että kansalaisten ja kansojen elämisen ehtoja? 

Euroopan talouskehitys ei ole viimeisten parinkymmenen vuoden aikana antanut selvää lupausta siitä, että "erittäin kilpailukykyinen markkina", jota Euroopan Unionin Lissabonin sopimus (2. artikla, kohta 3) pitää keskeisenä ja ylivertaisena keinona talouden elpymiseen ja kansojen vaurauteen, olisi todella toimiva keino kokonaan uudelle tasolle nousemiseen. 

On käynyt pikemminkin päinvastoin; kansantulo BKT:n muodossa ei ole vuosiin kasvanut ripeästi ja siihen liittyvät mittarit ovat sisältäneet myös harhaanjohtavia elementtejä, siis muita kuin yhteistä hyvinvointia kuvaavia piirteitä. Sadan auton joukkokolari tai tuhoisa talvimyrsky nostaa BKT:tä, mutta yhteisen hyvinvoinnin kannalta kaikki tapahtunut ei ole relevanttia vaurastumisen kannalta. EU:n jäsenvaltioista Kreikka joutui austeristiseen alaspäin menevään kierteeseen ja sen käynnistäjinä olivat Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto; "trion" kymmenen vuoden takainen talousdoktriini edellyti tiukkaa säästökuuria ja Kreikka putosi hyvinvointivaltion kehityksessä kymmeniä vuosia taaksepäin. Se on luonut kumouksellista ilmapiiriä koko eteläiseen Eurooppaan, mikä näkyy mm. populististen voimien nousuna lähes kaikkialla Euroopassa.

Onko odotusarvoinen vientivetoinen talouskasvu lunastanut lupauksensa kansallisen hyvinvoinnin suhteen? Kieltämättä kansainvälisellä vuorovaikutuksella viennin ja tuonnin muodossa on perinteisesti suuri merkitys ennenkaikkea työllistäjänä. Kun kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat alkavat parantaa vientiään kustannuskilpailulla, seurauksena on voittajien ja häviäjien   vastakohta. Erityiseksi Saksa on Euroopan Unionissa menestynyt muita paremmin. Euroopan ulkopuolelle suuntautunut vienti ei ole kyennyt kuromaan umpeen syntynyttä epätasapainoa ja siksi monissa Euroopan Unionin maissa vientikilpailu ei ole tuonutkaan lisääntyvää hyvinvointia, vaan alempia palkkoja, huonompia työehtoja, irtautumista koko sopimisen kulttuurista, lisääntyvää työttömyyttä ja näköalatonta tulevaisuutta etenkin nuoremmille sukupolville. Meillä sitä kiihkeästi ajanut Sipilän hallitus kompastui juuri  kilpailukykypyrkimykseensä ja sen yhteydessä tehtyihin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sisältäneisiin loukkauksiin.  Aineksia kumoukselliseen muutoshakuisuuteen nousee tästäkin melko yleisesti hyväksytystä strategiasta.

Tätä kirjoitettaessa eletään marraskuun loppua ja lämpötilat hipovat historiallisia ennätyslukemia. Ilmastomuutos näyttää paitsi tosiasialta, myös näillä subarktisilla alueilla jopa keskimääräistä nopeammalta. Edellisenä 'talvena' ns. termistä talvea ei Etelä-Suomeen tullut ollenkaan. Järvet eivät jäädy, metsätöitä joudutaan toteuttamaan sulalla maaperällä, mikä vahingoittaa routaantumatonta maaperää totuttua pahemmin. Ilmastomuutoksen on reagoitava. Keskustelua käydään siitä, tapahtuuko tämä 'markkinoiden' hyppäyksellä uuteen teknologiaan vai  pitäisikö yhteiskunnan, so. valtion olla tässä keskeinen aloitteentekijä. 

Markkinan onnistuminen on kiinni ostovoimasta, jota se ei ole ollut valmis jakamaan suurille kansankerroksille. Edellytetyllä paikallisella sopimisella pyritään edelleen pienempiin palkkakuluihin eikä rakenteellisia uudistuksia parempaan ole juuri paikallisen sopimisen luonteesta johtuen odotettavissa. Juuri tällä viikolla Elinkeinoelämän Keskusliitto irroittautui näkyvästi kolmikantaisesta työelämän tasa-arvopyrkimyksiä ajavasta neuvotteluryhmästä, syynä sosiaali- ja terveysministeriön liian pitkälle menevä ja Marinin hallitusohjelmaa toteuttava pohjaehdotus. Voidaanko yhä vähemmän ostovoimaa jakavalta elinkeinoelämältä odottaa valtavia summia maksavia ilmastomuutosta jarruttavia toimia? Minusta näyttää että tämäkään yhtälö ei toimi. Vaikka innovaatioita syntyisikin, niiden realisoiminen osaksi toimivaa yhteiskuntaa etenee toivottoman hitaasti. Ukkospilviä muistuttavia nuorten ilmastoperjantaita on odotettavissa jatkossakin tällä viikolla toteutettavan kaupallisen "mustan perjantain" (Black Friday) vastapainoksi.

Kaiken lisäksi elämme keskellä maailmanlaajuista Korona-pandemiaa, joka iskee voimakkaasti kaupallisiin hankkeisiin. Lentäminen, matkustaminen, ravintolapalvelujen käyttäminen, puhumattakaan suuresta viihde- ja kulttuuriulottuvuudesta  ovat jumiutuneet lähes kokonaan välttämättömien 'terveys edellä' rajoitustoimien vuoksi. Valtiolta edellytetään rajoitusten vastapainoksi menetysten korvaamista ja siihen onkin vastattu ennätyksellisellä velanotolla. Aikaisempi talousdoktriini velanotosta on heitetty ainakin väliaikaisesti sivuun. Sekä EU:n jäsenvaltiot että Euroopan Komissio itsekin tekevät velkaa sekä tavanomaisten budjettiensa katteeksi että korona-elvytyspakettien mahdollistamiseksi. Nämä elvytystuet ja  -lainat ovat ehdottoman tärkeitä mm. Italialle ja monelle muullekin Euroopan Unionin jäsenmaalle Korona-epidemian yhä vahvistuessa. Vahvaa valtiota hyljeksinyt markkina on nyt käsi ojossa vaatimassa valtiolta korvauksia menetetyistä tuloista. Pandemia ei kuitenkaan ole kansalaistenkaan syy, kansalaisten jota valtiovalta tässä yhteydessä viimekädessä edustaa. 

Saattaa olla että ilmastomuutos yhdessä Korona-pandemian tulee aiheuttamaan suuria muutoksia tavassa liikkua maailmalla. On pakko palata paikalliseen elämäntapaan, on pakko karsia elämänmuodosta sellaisia rönsyjä, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja aiheuttavat tartuntatautien maailmanlaajuista, nopeaa leviämistä. Kun markkina ei omalta osaltaan osa edistää edes kohtuullista  tasa-arvoa työn ja toimeentulon laajaksi ylläpitämiseksi, joudutaan perustellusti epäilemään, onko noudatettu markkinaehtoinen politiikkaa ylipäätään vastaus ajan yhteiskuntavastuuta edellyttäväksi ratkaisuksi. Kuten tunnettua se aiheuttaa äärettömän vahingollista taloudellista polarisaatiota ja suureen enemmistöön kohdistuvaa kurjistumista.

Onko sitten ajassamme nähtävissä sellaisia uusia tendenssejä, jotka selvästi haastavat ikuiseksi tarkoitetun ja Euroopan Unionin peruskirjoihin konsensuksella upotetun, yksisiipisen markkinapolitiikan?

Vaikka päivän median piirissä ilmeisen tietoisesti  harjoitetussa yksiulotteisessa talouskeskustelussa ei muutosta ole havaittavissa, ollaan yhä selvemmin haastamassa noudatetun talouspolitiikan linja. Keskeiseksi kyseenalaistajaksi on noussut jälkikeynesiläisyyttä edustava  ns. Moderni Monetaarinen Teoria, jossa itsenäinen valtio tai yhteisö voi keskuspankkinsa tuella vastata mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen. 

Mistä niiden raha on kotoisin? Vastoin kuin yleisesti kuvitellaan, se ei synny etukäteissäästämällä ja kansalaisten talletuksista. Keskuspankki ja pankit ylipäätään tekevät rahaa lainapäätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla. Raha on osoitus velkasuhteesta, jossa resursseja luodaan pelkällä enterin painalluksella kirjanpidon yhteydessä. Tätä ulottuvuutta näyttää mm. tasavallan presidentti Niinistön olevan vaikea ymmärtää.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys (QE) on yksi osoitus tällaisesta pääomien muodostuksesta. Pankkien kautta ostetut valtioiden velkakirjat ovat kasvavana vuorena EKP:n taseissa saatavien puolella. EKP ei kuitenkaan ole edellyttänyt näiden velkakirjojen lunastamista niiden määräajan (maturiteetin) päättyessä, vaan ne on steriloitu taseisiin myöhempiä toimia varten. Itsenäinen keskuspankki voi jopa mitätöidä nämä velkakirjat 'epävarmoina saatavina' ja rahoittaa edelleen markkinaa. Miten se tapahtuu käytännössä, siitä ei paljoa hiiskuta. Der Spiegelin mukaan ainakin osa tämän toimintaan liittyvistä asiakirjoista on salaisia. Siihenkin EKP:llä on peruskirjojen mukaan täysi oikeus.

Sekä ilmastokriisi että Korona-pandemia edellyttäisivät demokraattisen valtion keskeistä roolia tehtävien investointien suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sitä edellyttävät myös muut suuret haasteet, kuten digitalisaatio ja pakolaiskysymyksen moniulotteinen haltuunotto. Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan kuitenkaan jäsenvaltioiden velanotosta ei ole yhteisöllä lupa ottaa vastuuta. Kuinka tällainen rakenne on saatu päätettyä 2000-luvulla sivistyneessä ja länsimaisia arvoja edustavassa Euroopan Unionissa? "Vain Jumala tietää kuinka tällainen päätös on saatu aikaiseksi." Tämä Vladimir Putinin huokaisuksi kerrottu tokaisu Venäjän kannalta huonosti menneissä aseriisuntaneuvotteluissa kuvastaa hyvin myös Euroopan Unionin onnettomalla tavalla lukkiutunutta rakennetta.

Muutoksen merkkejä on kuitenkin niin paljon ilmassa että voidaan Karl Marxia lainaten todeta ajan olevan raskaana muutoksen suuntaan ja että syntyvä uusi elämä on jo Modernin Monetaarisen Teorian muodossa antanut selviä merkkejä itsestään. Meillä Suomessakin on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka ovat vahvasti tietoisia muutoksen tarpeesta ja hakevat koko ajan strategista tilannetta ratkaisevien askelten ottamiseksi. Vallankumousta ei tarvitse pakottaa sen enempää kuin lapsen syntymääkään. Se seuraa luonnostaan ja jos se ei jostakin syystä ole mahdollista, sekä äiti että lapsi ovat vaarassa menehtyä. 

Euroopan on synnyttävä uudelleen? Se edellyttää valtion kunnianpalautusta yhteisen hyvinvoinnin keskeisenä ja autorisoituna luojana. Moderni finanssi- ja rahapolitiikka tarjoavat rationaalisesti käytettynä tukevan pohjan kaikille tarpeellisille investoinneille. Yhteiskuntavastuuta karttava markkina voi olla tulevaisuudessa parhaimmillaan hyvä renki, mutta isäntänä tulee olla kansanvaltainen valtio. Ehkä tässä suhteessa pitäisi ottaa oppia Kiinasta eikä Amerikasta?

Merkitseekö tämä pelättyä kommunismia? Ei todellakaan, vaan pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa sen uuden perustan, joka mahdollistaa irtautumisen sekavasta ja kurjuutta generoivasta ihmiskunnan esihistoriasta ja mahdollistaa vihdoin jokaiselle kansalaiselle perustan aineellisesti ja henkisesti hyvään elämään.

Me voisimme olla juuri nyt sen kynnyksellä.

5.12. 2020

Sana makrotaloudesta viikonvaihteeksi...

Jenni Virtanen 5.12. 2020 Helsingin Sanomissa:

"Elpymispakettia varten EU hankkii ennätyksellisen paljon lainaa markkinoilta EU:n budjettia vastaan. Lainaa maksetaan takaisin muun muassa suurempina jäsenmaksuina. Suomi ja nuuka nelikko ovat paketin nettomaksajia.

Suomi on ollut huolissaan elpymispaketin tarkkarajaisuudesta. Suomi on myös painottanut paketin kertaluontoisuutta. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ehdotti lokakuussa, että mekanismista tehtäisiin pysyvä."

Korona-kriisi ei tule loppumaan vuodenvaihteeseen ja uusia toimia tullaan edelleen tarvitsemaan. Näissä toimissa valtion rooli on keskeinen. Se tukee kansalaisia ja yrityksiä, se päättää joko virkakoneiston tai hallituksen toimin rajoituksista ja vapauksista. Hallitus ottaa myös velkaa ennätystahtiin. Sitä käytetään koronakustannuksiin ja elvytykseen. Keskellä kriisiä ei ole aika ryhtyä sopeutustoimiin, niiden aika on myöhemmin.

Sopeutustoimet viittaavat edelleen siihen talouspoliittiseen aikaan, jolloin velkaa pidettiin pahimpana mörkönä ja etukäteissäästämistä suurimpana hyveenä, esimerkkinä kotitalouden velvollisuus omaan talouteensa suhtautumisessa. Juuri tässä suhteessa olemme astumassa uuteen aikaan.

EKP:n pääjohtaja on siis ilmaissut kantanaan, että Euroopan Komission velanotto ja toimet tukipakettien ja lainojen tarjoamisen muodossa eivät olisi kertaluontoisia vaan alku pysyvälle uudelle finanssi- ja rahapoliittiselle mekanismille. Pääjohtaja antaa tässä ymmärtää, että makrotaloudellisessa ajattelutavassa on tapahtumassa uusi ja vakavasti otettava paradigmanmuutos. EKP:n määrällinen elvytys ja Euroopon Komission velanotto omiin nimiinsä ovat tästä selviä merkkejä. Oletan myös Euroopan Komision puheenjohtajan Ursula von der Layenin odottavan hetkeä uusille finanssi- ja rahapolitiikan avauksille.

Kysymys on Modernin Monetaarisen Teorian vähittäisestä mutta vakavasti otettavasta tunkeutumisesta uutena lähestymistapana itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön - kuten EU:n - makrotaloudelliseen lähestymistapaan. Euroopan Unioni voi MMT-ajattelutavan mukaan vastata kaikkiin taloudellisiin haasteisiin joita yhteisö kohtaa. Keskuspankki toimii joko pankkijärjestelmän kautta tai suoraan Euroopan Komission lainojen viimekätisenä rahoittajana ja myös takaajana. Sama koskee muitakin keskuspankkeja kaikkialla maailmassa. Vallalla olevan valtavirtaisen ajattelun mukaan takuu kuuluu velvollisuutena jäsenvaltioille, kuten heinäkuun alussa 2020 hyväksytyssä 'kertaluonteisessa' tuki- ja elvytyspaketissa on kysymys.

Uuden ajattelutavan kehyksessä näin ei tarvitse olla. Juuri keskuspankilla on lukuisia erilaisia instrumentteja rahapolitikan hoitoon, tästä ovat esimerkkeinä korkotason pitäminen toivotulla tasolla, ostettujen joukkovelkakirjojen jäädyttäminen (sterilisointi) tai pankkien lainanantojärjestelmän vahvistaminen niin että ne eivät ole riippuvaisia pelkästä lainojen korokotasosta. Keskuspankki voi tässä vaihtoehtoisessa lähestymistavassa jopa antaa velkoja anteeksi ja poistaa ne lopullisesti saatavien joukosta.

Rajaa uudelle ajattelulle ei itse asiassa muodosta raha ja sen saatavuus, vaan makrotalouspolitiikan suhde muihin resursseihin, kuten pääsy yhteiseen hyvinvointiin, suhtautuminen työllisyyteen, luonnonvaroihin ja mm. ilmastomuutokseen. Kysymys on valitun ideologisen linjan muuttamisesta, mikä ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. On palautettava luottamus vahvaan valtioon ja sen autorisoituun asemaan kestävän kehityksen ohjaajana. Markkinan huutaminen apuun ei auta, koska sen keskeinen tehtävä ei ole yhteiskuntavastuusta huolehtiminen. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio kelpaisi eettiseksi pohjaksi uudelle Euroopalle hyvinkin .

Tämän tarinan opetus on se, että lopetetaan puhuminen Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission makrotalouspoliittisten toimien kertaluontoisuudesta ja hyväksytään avarampi lähestymistapa koko Euroopan kuntouttamiseen. Kulttuurisesti moni-ilmeinen Eurooppa ei synny sanktioiden vaan yhteiseen arvopohjaan vähittäin tapahtuvan kasvamisen kautta.

Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä periaatteellinen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.
Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa.Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Kykyjen ja tarpeiden yhteensovittaminen

Vappu, toukokuun ensimmäinen, kansainvälinen työn vapautuksen juhlapäivä on taas lähestymässä. Takana on rikkonainen ja yltiöpäinen neljän vuoden jakso, jonka aikana konservatiivien, keskustan ja populistien yhteishallitus on voimakkaasti yrittänyt saada Suomen taloutta jaloilleen kilpailukykysopimuksella ja erityisesti pysyvää työpaikkaa vaillaolevien "aktivoimisella", kuten "aktiivimallin" nimellä tunnetusta hankkeesta hyvin käy selville.

Mitä aktiivisuus on - tätä voitaisiin ihan ensimmäiseksi kysyä. Onko se ulkoapäin tulevaan pakotukseen reagoimista vai omaa, sisäistä heräämistä? Pohjimmiltaan tästä on kysymys koko ihmisenä olemisen ymmärtämisessä. Työväenliike alkoi Karl Marxin johdolla jo 1840-luvulla puhua ihmisen vapauttamisesta ja työläisen roolin poistamisesta osana uutta yhteiskuntajärjestystä. Tällä hän tarkoitti uutta yhteisöllisyyttä, joka täysin tunnustaa ihmisen keskeisenä todellisuuden tulkitsijana ja kunnioittaa hänen luontaista aktiivisuuttaan. Tämä ilmenee ihmisessä jo lapsuudesta lähtien aktiivisena ympäristön havainnontina, sosiaalisuutena ja pyrkimyksenä omien voimavarojen täyteen hyväksikäyttöön. Aikuisen ihmisen kohdalla voisimme puhua omaehtoisuudesta. Työelämään sovellettuna se tarkoittaisi tilannetta, jossa kansalainen pääsee täysin käyttämään itsessään olevia voimavaroja. Kun osaaminen ja oppiminen on luonteeltaan kumulatiivista, kasautuvaa, voitaisiin todeta omaehtoisuuden vaatimuksen koskevan koko ihmisen elinikää.

Meidän ajallemme on ollut tyypillistä kansalaisen toimeentulon kytkeminen yhteen työelämän kanssa. Ihminen on yhteiskunnallinen olento  ja hänen panoksensa koko yhteisön hyvinvoinnille on merkityksellistä sekä hänen itsensä että koko yhteisön kannalta. Jos omaehtoisuus ymmärretään myös oikeutena olla vaikuttamassa yhteisten tarpeiden tunnistamiseen ja niiden toteutuksen mahdollistamiseen, alamme olla sekä työn olemuksen että kansanvallan keskeisen sisällön ytimessä. Kuten työväenliikkeen keskeinen patriarkka Karl Marx jo nuoruudessaan totesi, jokaisen on voitava antaa panoksensa yhteiseen hyvinvointiin kykyjensä mukaan - ja saada myös tyydyttää olennaisimmat tarpeensa. Kun yhteiskuntaa ja sen työelämää muokataan, ihanteellista olisi saada inhimilliset taidot käyttöön koko laajuudessaan. Vähintään yhtä tarpeellista on, että oikeassa kansankodissa kansalainen saa myös riittävän toimeentulon, siis yksilölliset ja sosiaaliset tarpeensa tyydytettyä.

Missä määrin nyt päättymässä oleva hallituskausi ja sen "aktiivimalli" on tyydyttänyt työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja palkallaan elävän väestön tarpeita omaehtoisuuden ja riittäväksi katsottavan toimeentulon kannalta? Vastaus on valitettavasti surullinen toteamus: aktiivimalli ei ole perustunut sen enempää humaaniin käsitykseen aktiivisuuden olemuksesta kuin vaatimukseen sen avulla luotujen työpaikkojen avulla saatavasta täydestä toimeentulosta.

Voidaanko sanktioihin perustuvien työttömyyskorvausten  ja prekariaattisiksi luonnehdittavien, muutaman tunnin  työpaikkojen,  jotka on toteutettu työehtosopimusten palkkavaatimuksia vastaamattomalla tasolla, luonnehtia onnistumiseeksi työelämän uudistamiseksi? Ei tietenkään - kumpikaan tärkeä vaatimus, omaehtoisuuden mahdollistuminen  ja kunnon toimeentulon  varmistuminen eivät ole hallituksen aktiivimallissa toteutuneet.

Todellisuudessa on heitetty hukkaan kallisarvoisia vuosia. Kallisarvoisiksi niitä voidaan kutsua sen vuoksi, koska myös nuorten ja työttömien puutteellinen, vajaa työllistyminen heijastuu aikanaan saatavaan eläketuloon. Koko aktiivisen työelämäajan mittainen laskentatapa tarkoittaa sitä, että nuoruudessa tai työttömyyden vallitessa ohueksi ja palkan vähäisyyden vuoksi mitättömäksi  muodostuva eläkekarttuma jää myös tältä osin vajavaiseksi ja heijastuu vanhuuteen heikon eläkkeen muodossa. Tiedossa on myös, että alimpaan tuloviidennekseen jäävä kansanosa ei kykene käyttämään nyt sosiaali- ja terveydenhoitoon ehdotettua "valinnanvapautta" hyväkseen, koska palvelusetelit kattavat vain osan hoidon tai hoivan kustannuksista. Ystäväni, entinen kunta-alan ammattiliiton sosiaalisihteeri totesikin, että tulonsaajaryhmistä alin viidennes ei keskimäärin koskaan pääse nauttimaan edes pienestä työeläkkeestään. Heikkotuloisuus on nimittäin kytköksissä myös odotettavissa olevaan elinikään.  Perustuslakimme keskeinen sisältö jokaisen kansalaisen oikeuksista ja huomioonottamisesta ei näytä toteutuvan.

Samaan aikaan kun Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on ilmoittanut luopuvansa kolmikannasta ja työelämän ehtoja koskevasta neuvottelemisesta työntekijäpuolen kanssa, voidaan todeta lähes kaikkien keskeisten työelämän parantamiseen tähtäävien hankkeiden pysähtyneen ja tilalle tulleen autoritaarisen, sanelua ja nöyryytyksiä tulvivan, koko nuorempaa väestönosaa ylisukupolvisesti koettelevan, hyvin usein alaspäin sosiaalisessa kiertokulussa vievän vaihtoehdon.

Kun keskeiset rakenteet hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja työelämään tulevat nykyään Euroopan unionin, ja meidän tapauksessamme myös sen sisällä olevan Valuuttaunionin rakenteiden kautta, voimme todeta työelämästä ja yhteiskunnasta puhuessamme tarkestelevamme koko mantereen, Euroopan Unionin laajuista ongelmakenttää. Kuinka vahvaksi hyvinvointivaltio voi muodostua? Miten Euroopan Unionin suuret vapaudet ja yhä tiivistyvä vapaakauppa maailmanlaajuisella tasolla vaikuttavat työelämään? Haluamatta pelotella totean vain, että ne vaikuttavat työehtoihin  kilpailuperiaatteineen ja talous- ja rahapoliittisine rajoituksineen aivan keskeisesti. Ilman paradigmanmuutosta, siis ilman uutta lähestymistapaa, sen enempää työelämän kohentaminen kuin yhteisen kansankodin rakentaminenkaan eivät tule onnistumaan.

Taistelemme edelleen samojen ongelmien kanssa kuin 170 vuotta sitten, kun valistuksenajan filosofiaan, Ranskan vallankumoukseen ja teollistumisen alkuvaiheeseen sijoittuva Karl Marxin twiitinomainen tokaisu, universaaliksi maksimiksikin kutsuttu, lausuttiin. Olemmeko palaamassa takaisin keskiaikaan kesäajan sijasta? Yllättääkö joku muu suurvalta - esimerkiksi Kiina - Euroopan ja Suomen housut kintuissa talouden ja työelämän kehitämisessä? Puristetaanko Eurooppa ja Suomi kuiviin mannertenvälisessä talouskilpailussa?

Vaalitulosten perusteella herää myös kysymys: valtaako epäusko myös palkansaajaväestön ja sitä tähän saakka vuosikymmeniä onnistuneesti puolustaneen ammattiyhdistysliikkeen? Emmekö osaakaan rakentaa innostavaa kansainvälistä yhteistyötä voimavarojen kartuttamisen vaan maanrakoon painavan gravitatiivisen palkkakilpailun pohjalle?  Vieläkö sittenkin on voimassa Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n perustavassa kokouksessa vuonna 1907 esitetty huudahdus:

Näiden ajatusten saattamana toivotan Sinulle voimakashenkistä työn vapauttamisen kansainvälistä juhlapäivää vuonna 2019!

Galaktista katselua

Avaruudessa on galaksi, miljardien tähtien uskomatoman kaunis ja tasapainoisen näköinen sädehtivän materian kehä, joka kiertää kerran 200 miljoonassa vuodessa keskustansa ympäri. Tuolla galaksilla on ykjsi tähti ja sen kehällä, kahdeksan valominuutin päässä planeetta. Valo ehtii kiertää kyseisen planeetan ympäri  7,5 kertaa yhden valosekunnin aikana ja sen läpimitan pituisen matkan 24 kertaa sekunnissa. Sen isäntätähden, auringon lähin tähtinaapuri on neljän valovuoden päässä. Se kuuluu galaksiin nimeltä Linnunrata, jonka läpimitan arvellaan olevan noin 100 000 valovuotta. Kyseessä on pienen pieni saareke huikaisevan, käsittämättömän suuressa avaruudessa. Ei ole olemassa vähäisintäkään tiedossa olevaa keinoa saavuttaa toista vastaavanlaista saareketta avaruudessa. Tuolla planeetalla olevan sivilisaation on oltava tietoinen - tai vähintäänkin tultava tietoiseksi eristyneisyydestään. Se on myöskin tultava tietoiseksi omasta vastuustaan pitää sivilisaationsa ja elinolosuhteidensä säilymisestä elinkelpoisina tästä ikuisuuteen. Yhdelle elävälle tietoiselle olennolle se ikuisuus on hänen elinaikansa, koko sivilisaatiolle sukupolvesta toiseen jatkuva eheyden ja harmonian tavoittelu.

Kun ajattelen mahdollista elämää tai sivilisaatiota jossakin avaruudessa, kuvittelen sen olevan homogeeni kulttuuri joka pyrkii tietoisesti paitsi säilyttämään itsensä, myös hakemaan yhteyttä ulospäin. En voi kuvitella sivilisaation toimivan niin lyhytnäköisesti, että se parin, kolmen sukupolvikierron aikana ajaisi elämisensä edellytykset minimiin, mahdollisesti alkavaan täydellisen tuhon kierteeseen.

Kyllähän uhkaavasta vaarasta on tietoisiksi tultukin, joskaan ei siinä mittakaavassa että todellisiin toimiin olisi ryhdytty. Ehdotuksetkin ovat olleet karmeahkoja alkaen kyseisen sivilisaation väkivaltaisesta pienentämisestä johonkin aikaisempaan tasoon. On tultu tietoiseksi sukupolvien uusintamisen sääntelystä rajoittamalla uuden sukupolven kokoa syntyvyyden säännöstelyllä; joissakin osissa sivilisaatiota tässä on onnistuttukin.

Harmoonisen tasapainon aikaansaamista on suuresti haitannut sivilisaation tietoiseksi tulo itsestään ja  mahdollisuuksistaan. Tietoisuus itsestään, menneisyydestään, kyvystään käyttää kapasiteettejaan ympäristönsä muokkaamiseen, ottaa käyttöönsä luonnonvoimia ja alistaa ne palvelemaan itseään, on osoittautumassa hallitsemattoman voimakkaaksi välineistöksi pienen planeetan asettamissa rajoissa. Haikaillaan muutosta avaruuteen, voisiko se muodostua tulevaisuuden ratkaisuksi. Kyllä se jollekin osalle elämästä saattaisi mahdollista ollakin, mutta ei sille osalle joka on tullut tietoiseksi kosmisista ulottuvuuksista.

Kaksi pohjimmiltaan teoreettista käsitettä on alkanut hallita tuon sivilisaation elämänpiiriä. Ne ovat raha ja omistaminen. Kumpikin on sivilisaation itsensä luomia käsitteitä, joiden alkuperäisinä tarkoituksena oli luoda turvaa ja elinmahdollisuuksia. Vähitellen ne muodostuivat kuitenkin pysyviksi manipuloimisen välineiksi, joilla pieni, todellakin pieni yhden prosentin vähemmistö koko sivilisaatiosta hallitsee suuren enemmistön elintilaa ja elinmahdollisuuksia. Jos kosmisessa ulottuvuudessa olisi voima joka ulkoa katselee ja jossakin määrin hallitseekin elämän saamia uusia ulottuvuuksia, se varmaan toteaisi: "Olette asettaneet itsenne elämän ja kuoleman ratkaisevan kysymyksen eteen. Valitkaa siis elämä!"

Tiukasti pitää kuitenkin pieni vähemmistö kiinni enemmistön mieltä hallitsevista, mielikuvitukseen perustuvasta  suggestioista. Rahan määrä on rajattu - paremminkin oli rajattu - aivan viime vuosiin saakka, eksogeeniseksi, määrältään rajatuksi, alunperin tiettyyn alkuaineeseen sidotuksi vaihdon väineksi. Sittemmin se on jo irronnut tuosta sidonnaisuudesta ja ennenkaikkea digitaalisen kehityksen ja omaisuuteen liittyvien odotusarvojen myötä muuttunut itseään lisääväksi endogeniseksi suureeksi.  Sivilisaatio vannoo jokaisen yksilön yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan. Mutta suuren enemmistön hyväksi tuon vaihdon välinen endogeenista ominaisuutta ei ole ymmärretty käyttää harmonian edistämiseen koko sivilisaation puitteissa. Vielä olisi resursseja maltilliseen elämän ylläpitämisen koko sivilisaatiolle, mutta pienen enemmistön kaltainen kokonaisuudesta piittaamattomuus merkitsee ohjaamattomana ja suitsimattomana vääjäämätöntä tuhoa. Ilmastonmuutos, suuret pakolaisvirrat ja koko planeetan muuttuminen alkuperäisen luonnon sijasta mössöksi - josta eräs Eero Paloheimo käyttää nimitystä entropia ovat esimerkkejä uhkaavasta, hallitsemattomasta muutoksesta.
Olisiko vielä mahdollista alkaa saattaa sivilisaation elämisenmahdollisuuksia uudelleen tasapainoon? Kykenisikö tuo populaatio avaruuden saarekkeessa vielä huomaamaan, että naturalismi ja oman sivilisaation kunnioittaminen, jota nimitetään humanismiksi tai naturalismiksi, on paitsi mahdollista, myös välittämätöntä? Että ei ole naturalismia ilman humanismia eikä humanismia ilman naturalismia?

Kysymys on sivilisaation uudesta tietoisuuden ulottuvuudesta, jota voisi nimittää kosmiseksi tietoisuudeksi. Näyttää siltä että eräät sivilisaation edustajat jo varhain heräsivät huomaamaan tuon vaaran ja muutoksen välttämättömyyden. Nyt on kysymyksessä hetki, jolloin suurten massojen on herättävä tietoisuuteen vallitsevasta tilanteesta. Edessä on ratkaiseva muutos joka on välttämätön; erityisen tärkeää tuo kasvu olisi sille pienelle vähemmistölle, jonka käytössä massiiviset resurssit yhä nenenevässä määrin ovat. Voisiko se muuttua sulkeutuneesta, ahnehtivasta, omaan itseensä keskittymisestä koko sivilisaation lempeäksi autoriteetiksi joka loisi tien pysyvään harmioniaan? Voiko määrä tässä suhteessa muuttua laaduksi? Vai onko edelleen niin, että vain kärsivien ja kurjien liitto - kuten eräs Ferdinand Lasalle 1800-luvulla totesi - voi osoittaa tietä tulevaisuuteen?

Mitä on tulevaisuus? Mitä on aika? Mikä on tila jossa elämme? Todettakoon tässä, että alussa mainitsemani ajan määreet ovat tuon sivilisaation itsensä kehittämiä, suhteellisisa ulottuvuuksia.

Kaaoksen enteitä

Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran -  kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.

Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?

Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta  arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.

Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.

Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää  maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt  sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.

Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.

Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".

Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen  irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan  yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän  tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.

Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.

Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?