Oliko Marx sittenkin oikeassa?

 "Uudistuksia - Karl Marx - sillähän oli niitä kummallisia ideoita? Todellako? Kaikki yhtäkkiset käänteet ajassa ja maailmankriisit paljastavat, että klassinen kapitalismi ei tarjoa enää vastauksia tulevaisuuden suhteen. Tamä avaa mahdollisuuden suureen käänteeseen: oikeudenmukaisen ja pidättyväiseen talouden maailmanjärjestykseen."

Referoin tässä kirjoituksessa saksalaisen viikkolehti der Spiegelin artikkelin kirjoittaneiden toimittajien, Thomas Schulzin ja Susanne Beyerin mielestäni mainiota  artikkelia.

Tällä tavalla avaa suuri saksalainen viikkolehti der Spiegel vuoden 2023 sen ensimmäisessä numerossaan, jonka kannessa komeilee Karl Marx komeine viiksineen ja partoineen, tosin taiteilijan lisäämine värikkäine tatuointeineen käsivarsissa. Niistä erottuvat ruusut ja ja teksti "Pääoma", kaulassa riippuu tuulimyllyriipus ja paidassa on tunnus "Ei ole planeettaa 3". Onko Marxin filosofia ja yhteiskunta-analyysi kokemassa uuden tulevaisuuden?

Saksalainen viikkolehti osoittaa kirjoituksessaan melko voimakkaita merkkejä siitä että näin on asianlaita. USA:ssa erityisesti nuorempi sukupolvi ei koe sanaa "sosialismi" pelottavaksi ja on selvästikin irrottautunut sen marxilaisleniniläisestä tulkinnasta. Vaikuttaa siltä, että kuuluisa miljardööri Ray Dalio ei lukisikaan 2000 neliön huvilassaan Walt Street Journalia vaan Marxin "Pääomaa". "Kapitalismi ei toimi nykyään ihmisten valtaenemmistön hyväksi", hän sanoo. Hän istuu 22 miljardin omaisuutta hoitavan säätiön johdossa ja on kirjoittanut aikanaan kirjan "Menestyksen periaatteet".Mutta nyt hän sanoo kapitalismista:"Kun hyvät asiat viedään yli äyräidensä, uhkaavat ne tuhota itse itsensä. Niiden on kyettävä uudistumaan tai kuoltava."

Kun katselee maailmaa, on se Spiegelin artikkelin mukaan monella tavalla hajoamassa. Globalisaatio ei tuotakaan enää hyvinvointia ja lehti huomaa myös Saksan  talousmallin olevan vaarassa. Maailma jakautuu keskenään vihamielisiin blokkeihin.  Juuri ajankohtainen inflaatio kiihdyttää entisestäänkin jakautumista köyhään enemmistöön ja rikkaaseen vähemmistöön. Näyttää siltä että asetettuja ilmastotavoitteitakaan ei saavuteta.

Tämä kiihdyttää "kaikista nurkista" kuuluvaa ääntä uudestta talousjärjestyksestyksestä entistäkin kuuluvampana. "Financial Times" julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa todettiin ajan olevan kypsä uusliberalismin poistumiseksi näyttämöltä. Nyt on valtion astuttava esiin. Suuret yritykset Boschista Goldman Sachsiin keskustelevat mahdollisuudesta asettaa yhteiskunnalliset edut osakkeenomistajien edun edelle.

Aiheellisesti voidaan kysyä, voimmeko jatkaa nykyisellä talousjärjestyksellä, ilmastontuhoajakapitalismilla, joka edellyttää yhä enemän kulutusta, yhä enemmän voittoa ja yhä enemmän kasvua. Ja joka sen lisäksi saa aikaan entistä enemmän epäoikeudenmukaisuutta.

Jo 1972  Rooman klubi esitti tämän saman  kysymyksen kirjassaan "Kasvun rajat" . Sen jälkeen on tähän kysymykseen palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Merkittävimpinä heistä on tätä teemaa käsitellyt Thomas Piketty kirjassaan "Kapitalismi 21:llä vuosisadalla", jossa hän osoitti kapitalismin karanneen käsistä. Kaikki hyvinvointiin tähtäävät tuotot päätyvät kymmenelle prosentille maailman rikkaimmista.  

Brittiläinen taloushistorioitsija Adam Tooze puhuu "monialakriisistä", jossa jättiläismäiset ongelmat seuraavat toinen toistaan: energiakriisi, kauppasota, uhkaava maailmansota. Demokratia makaa populistien ja autokraattien ristitulessa.

Vielä joitakin aikoja sitten vastaus näihin uhkakuviin olisi ollut: kyllä markkinat nämä ongelmat ratkaisevat. Kuka uskoo enää tällaisen olettamukseen?

Erityisesti nuoret ovat alkaneet epäillä tätä, kun vuokrat nousevat ja lupaus hyvinvoinnista näyttää karkaavan käsistä. Miksi hyväksyä tällaista hyvinvointikoneistoa joka ei tuo hyvinvointia? Viha ja loukkaantuminen ovat kasvusuunnassa.

Japanissa on tähdeksi noussut nuori kapitalismin ekologisesta kritiikistä kirjoittanut Kohei Sato, jonka mukaan Marx kirjoitti jo 150 vuotta sitten planeettaa uhkaavista vaaroista. Marxin varoitus on Saiton mukaan otettava todesta: kasvulle on pantava piste ja on keskityttävä oikeidenmukaisempaan jakoon.

Miksi näin - kapitalismihan on toiminut viimeiset kolmekymentä vuotta erityisen hyvin, kysyvät toimittajat (varsinkin Saksassa,IR). Aplodeja ei tule etenkään nuoremmalta sukupolvelta, joka kärsii turhautumisesta, pettymyksestä ja on raivoissaan. USA:ssa tutkimusten mukaan 18-29 -vuotiaista 49 prosenttia antaa "sosialismi" -käsitteelle myönteisen arvovarauksen. 32-vuotias kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, joka kuvaa itseään "demokraattieksi sosialistiksi" vaatii 70 prosentin veroastetta suurituloisille. Hänellä on Somessa 20 miljoonaa seuraajaa.

Näyttää siis siltä että juuri kapitalismi on johtanut maailman ilmastokriisiin kuten edustava mielipidetutkimuskeskus Civeyn tutkimus osoittaa. Brittiläinen talouslehti "Economist" näkee jo "Sosialismin tulevan myrskynä takaisin", antaahan se osuvaa kritiikkiä lähes kaikkeen siihen mikä on mennyt pieleen.

Saksalainen nuori "Fridays for Future" -liikeen Carla Reemtsma ilmaisee asian näin:"Yhdessäkään maassa ei olla onnistuttu kasvattaman bruttokansantuotetta ja samalla vähentämään resurssien käyttöä. Siksi meidän olisi yhteiskunnassa  alettava uudestaan ottamaan kollektiivisesti vastuuta asioiden kulusta."

Onko tämä nuoren idealismia vai vasemmistolaista aktivismia? Glenn Hubbard, brittiläinen Columbia Busines Schoolin professori ja presidentti Bushin talouspoliittinen asiantuntija toteaa: "Kestävän menestyvän talousjärjestelmän tulee nostaa mahdollisimman monen elintasoa. Tämän sijasta nykyinen tuottaa hyvin paljon hyvinvointia vain harvoille."

Saksan taloustutkimuskeskuksen mukaan ylin kymmenen prosenttia väestöstä omistaa yli kaksi kolmasosaa kaikesta omaisuudesta. Koko alempi puolikas väestöstä joutuu tyytymään 1,3 prosenttiin kaikesta omaisuudesta. USA:ssa asiat ovat vieläkin pahemmin. Suurimman osan tulot eivät ole kasvaneet vuosikymmeniin. Sen sijaan ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet uusliberalismin kaudella alkaen 1980-luvun alusta kolminkertaisiksi.

Covid-19 pandemia näyttää muodostuneen tietynlaiseksi vedenjakajaksi mielipiteiden kääntymisessä myönteisiksi irtautumiselle työelämän oravanpyörästä ja hakeutumisesta tukemaan julkista palvelua kuten terveydenhoitoa ja sosiaalityötä. Japanilainen professori Saito toteaa: "Vähempää sitoutumista pidättyvämpään elämäntapaan vaativat tarjoavat oopiumia kansalle."

Lontoolainen konservatiivinren "Times" lehti näkee tällä hetkellä enemmän valtiota vaativan, tunnetun professorin Mariana Mazzucaton "maailman pelottavimpana ekonomistina." Tämä suorastaan ryntää ympäri maailmaa pitämässä esitelmiä vahvemman valtion puolesta ja on ollut neuvoineen käytetävissä niin Joe Bidenille, Olof Scholzille kuin meidänkin pääministerillemme Sanna Marinille.

Tämä vaikuttaa yllättävältä, ovathan maailman enimmät talousasiantuntijat ja hallitukset nähneet selvän iskujärjestyksen talouden kohentamisessa: markkina määrää pitkän tähtäyksen kehityksen, valtio vain häiritsee ja parempi olisi että se pysyttelisi sivussa.

Mazzucato edustaa täysin päinvastaista näkemystä: markkinalla ei ole mitään mahdollisuutta vastata tämän vuosisadan suuriin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen. Yrityksiltä puuttuu tähän tahtoa, kiihokkeita ja kokonaisnäkemystä. Mazzucaton mukaan demokraattisen valtion on tarvittaessa pakotettava markkina sopetumaan ilmastomuutoksen vaatimaan teolliseen murrokseen, valtion tulee suunnata   tukipolitiikkaansa   niin, että etusijalla ovat ilmastopolitiikkaa tukevien hankkeiden eteenpäinvieminen.

Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalismi, jonka aktivoijia USA:ssa olivat presidentit Bill Clinton ja Ronald Reagan johtivat markkinoiden ylivaltaan.Siitä seuraa suora kehityslinja vuoden 2008 suureen finanssikriisiin. Se pitäisi taloushistorioitsija Adam Toozen mukaan ymmärtää uusliberalismista irroittavana järjestyksenä. Hän näkee Pandemian "viimeisenä arkunnaulana" ja tilanteena jossa hallitukset joutuivat vielä finansikriisin jälkivaikutuksien kanssa hoitamaan maailmanlaajuista covid-19 syndroomaa.

Surreyn yliopiston talousprofessori  ja filosofi Jackson kirjoitti jo yli vuosikymmen sitten kirjan "Hyvinvointi ilman kasvua", josta tuli kapitalismikritiikin "standardityökalu". Kritiikin keskiössä on ihmisen ilmeinen kyltymätön halu omistaa ja kuluttaa yhä enenmmän ja enemmän, halu jolla ei ole mitään ylärajaa. Jackson tarjosi Britannian pääministerille Gordon Brownille tietä kasvuttomaan hyvinvointiin, siis parempaan jakamiseen tähtäävää talousmallia, mutta  Brown hautasi ajatuksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tämä aihe olisi tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi.

Rooman klubin raportista "Kasvun rajat" on jo yli viisikymmentä vuotta. Moderni tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että jos väestönkasvu ja talous jatkavat nykyisellä radallaan, vuoden 2100 aikoihin seuraa tästä dramaatitista resurssien puutetta. Vähintäänkin on tärkeää pyrkiä rakentamaan kasvua ja hyvinvointia aineellisia resursseja vähemmän kuluttavaan suuntaan ja parantaa maallisen hyvän jakoa sen jatkuvan ja rajoittamattoman kasvun sijasta. Juuri tässä tarvitaan kollektiivista vastuuta ja laajaa, demokratiaan ja osallistamiseen perustuvaa yhteistyötä. Rakenne tätä varten on veroa kantava valtio ja sen rakenteet, julkinen hallinto keskeisenä vastuunkantajana. 

Suomalaisille tämän ei luulisi olevan kovin  vaikeaa. Kuten tiedämme, perustuslakimme on rakennettu keskeisiltä osiltaan juuri tämänidean varaan.

Ja palataan vielä Marxiin. Yksi hänen keskeisistä kommunismin määritelmistään liittyy juuri luonnon ja ympäristön rajoissa tapahtuvaan harm0onian rakentamiseen:

"Ei ole sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia."

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Illuusion kahleet

Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen taitteessa kansankorkeakoulun rehtorina oli Väinö Liukkonen, silloin jo kuluisa kansantalousmies. Puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin - jo vuoden 1946 alusta - hän oli ollut ns. sosialisoimiskomitean sihteerinä. Koko vasemmisto tuki häntä, koska hänet tunnettiin "sosialismiin myönteisesti suhtautuvana"talousmiehenä.

Tässä ei ole tarkoitus mennä syvemmälle itse sosialisoimiskomietan työhön, työhön jota johtivat maltilliset sosialidemokraatit, Uuno Takki  puheenjohtajana, jota tehtävää kuitenkin hoiti Jalo Aura Takin ollessa ministerinä, siis valtioneuvoston jäsenenä.  Tässä yhteydessä on tärkeää vain se, miten Väinö Liukkonen sosialismin määritteli. "Kyse on yhteisestä säästämisestä, voimavarojen kokoamisesta vahvaa valtiota ja sen toimintaa varten". Tämä tarkoitti sitä, että mitään vallankumousta ei tarvita, vähitellen voimistuva valtio on rakennettavissa pääosin verovaroin ja vähitellen kasvavan valtiojohtoisen teollistamisen turvin. Näin tapahtuikin; valtio johti vahvasti teollistamista ja suuret hankkeet saivat valtionyhtiön muodon. Kaikkea ei ole vieläkään yksityistetty ja vaikka paljon on jo muutettu kaupallistettuun muotoon, niin vieläkin valtionyhtiöillä ja niiden nimillä on Suomessa merkitystä.

Vahvalla valtiolla on tänäkin päivänä paljon merkitystä; hyvinvoitivaltion keskeiset rakenteet luotiin yhteisen säästämisen ja valtiojohtoisen teollisuuden varaan. Koko sodanjälkeisen ajan oikestopuolueet ovat enemmän tai vähemmän näkyvästi vastustaneet vahvaa valtiota. Lähtökohtana on ollut yksityisesti intressistä lähtevä säästäminen, joka suhteessa valtioon on saanut muotoja, joilla valtion voimavaroja, siis verotuloja pyritään vähentämään. Samalla säästämisen merkitys on käsitteenä muuttanut muotoaan; se ei tarkoita enää voimavarojen kokoamista vaan "säästämistä" niiden vähentämisen merkityksessä. Tällaiseen paradoksiin voi yltää vain heiveröisillä perusteilla kansantaloutta tarkasteleva ihmismieli.

Yksityisestä motiivista lähtevä tarkastelutapa on voittanut paljon jalansijaa. Veronmaksajain Keskusliitto, joka ei paljon jäsenyhdistyksistään ja toimintarakenteestaan kerro, on yksityisestä motiivista lähtevä, vahvaa valtiota vastustava edunvalvontajärjestö. Jos lähestymistapa olisi myönteinen suhteessa sosiaalivaltioon ja vahvaan infra- ja palvelurakenteeseen, voisi järjestön kuvitella kaikin keinoin hakevan perusteluja kerätyillä veroilla saatavasta yhteisestä hyvästä. Näin ei ole käynyt ja voikin kaiketi todeta, että kansan tietoisella veronmaksukyvyllä on rajansa ja että katto suhteessa verojen maksuun on tavallisella kansalaisella monessa suhteessa jo hyvin lähellä.

Onko muita keinoja vahvan valtion rakentamiseen? Valtion oma teollisuus ja sen vientitulot ja onnistunut toiminta tietenkin vahvistaa taloutta. Silläkään suunnalla ei tällä hetkellä ole sellaisia suuria suunnitelmia olemassa, joiden avulla kansakunnan hyvinvointia voitaisiin suurisuuntaisesti parantaa.

Yhtenä uutena ratkaisuna on esitetty - minäkin olen sitä eri yhteyksissä korostanut - uusien rahoitusinstrumenttien luomista julkiselle sektorille vähän samaan tapaan kuin mitä tapahtuu yksityisellä sektorilla erilaisten osakkeiden, velkakirjojen ja derivaattien muodossa. Kun puhutaan eettisestä osakesäästämisestä, tärkeän kanavan voisivat muodostaa julkiselle sektorille perustettavat rahastot, joista meillä on loistavia esimerkkejä työeläkerahastojen muodossa.  Muitakin voisi olla; työllisyys, vanhustenhoito, ympäristönsuojelu ja uudet raaka-aineita säästävät hankkeet - muutamia julkisen sektorin alueelle lankeavia projektikohteita mainitakseni - nämä tarvitsisivat kipeästi uutta pääomaa ja rahoituspohjaa. Ei varmastikaan olisi eettisesti väärin sijoittaa yhteiskunnallisesti tarpeellisiin hankkeisin ja  saada siitä myös omille panostuksilleen kohtuullinen tuotto. Verovaroja keräävä valtio tai kunta on jo verotukseen liittyvän  "pylläysoikeutensa " vuoksi vahva ja vakaa toimija, joka kykenee luomaan voimakkaita ja kauaskantoisia pitkän tähtäyksen projekteja.

Stephanie Kelton, MMT

Entä velka ja se varaan tehtävät sijoitukset? Velka on itse asiassa nykyään kaikkein keskeisin tapa laittaa uusia projekteja liikkeelle. Itsenäinen valttio, jolla on oma valuutta ja keskuspankki voi - ja sen pitää - käyttää velanottoa keskeisenä keinona vahvan yhteiskunnan, kansalaisten kulutustarpeiden ja infrastruktuurin rakentamisessa. Perinteisen klassisen talousteorian rinnalle on syntynyt uusi, Modernia Monetaristista Teoriaa (MMT) ajava, hengeltään liberaalia keynesiläisyyttä ajava koulukunta (mm. Bill Mitchell, Stephanie Kelton, joka väittää olevan mahdollista päästä irti kurjistavasta ja riistävästä taloudenpitotavasta. Erityisen voimakkaaksi tämä keskustelu on noussut nyt 2000-luvulla, kun Euroopan Unioni on keskuspankkeineen saanut suvereenin päätösvallan finanssi- ja rahapolitiikkaan samalla kun valuuttaunionin jäseneksi liittyneet maat - kuten Suomi ainoana pohjoismaana - ovat menettäneet suvereniteettinsa itsenäisen, omassa valuutassa tapahtuvaan rahapolitiikkaan.

Samalla käytöstä on poistunut itsenäisen talous- ja rahapolitiikan väline, jota MMT tarjoaa jokaiselle valtiolle - viimeksi mm. Britanniasta eroa hakevalle Skotlannille - itsenäisen ja kansalaisen kaikkiin tarpeisiin tietyllä aikavälillä (työvoiman ja raaka-aineiden saatavuus) vastaavaan talouspolitiikkaan. Itsenäinen valtio voi luoda pääomaa nimittäin pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla, silloin kun oma valuutta on käytettävissä. Mikään kansallinen valuutta ei ole ollut enää aikoihin sidoksissa muuhun kuin siihen että siihen luotetaan välineenä, esimerkkinä Ruotsi kruunuineen. Kaiken lisäksi mikä tahansa kelpaa vaihdon välineeksi - muistakaamme esimerkiksi tavaranvaihtosopimu Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Euroopan Unioni keskuspankkeineen, euroineen ja peruskirjoineen on jo nyt lähes täysin verrattavissa itsenäiseen valtioon. Euroopan Unioni voisi oman valuuttansa ja talouspolitiikkansa puitteissa tarttua mihin tahansa sitä kohtaavaan suureen haasteesen ja pelkillä poliittisilla päätöksillä ja ministerineuvostojen, EKP:n  ja kansallisten keskuspankkien  avulla ryhtyä minkä tahansa pääomaa vaativan, euroopanlaajuisen hankkeen toteuttamiseen. Euroopan Unionilla on kuitenkin johtuen sen valtavirtaisesta, klassista talouspolitiikkaa edustavasta lähestymistavasta  vakava ja vaikeasti voitettava taloudellien rajoittuneisuus, jota kutsuisin kuvaavasti "monetaariseksi rampautuneisuudeksi": Euroopan Unioni on konsolidoiduissa, tästä eteenpäin pysyviksi tarkotetuissa peruskirjoissaan (treaties) rajannut valtion mahdollisuuksia ratkaisevasti ja antanut keskeistä taloudellista toimivaltaa pankeille ja yritysmaailmalle. Euroopan Unioni on omiin, 1990-luvun lopun vastakkainasetteluihin  ja senaikaiseen talousajatteluun nojaten rajannut pysyvästi ja mielivaltaisesti vahvan valtion pois strategisesta toiminta-arsenaalistaan.

Yritysintressi ja valtionintressi ovat kuitenkin toimintamotiiviltaan erilaista strategiaa noudattavia yhteisöjä; vaikka yrityksellä olisi resursseja rajaton määrä, sen investoinneille ja toiminnalle on välttämätöntä kaupallinen ostovoima, asiakaskunta joka kykeneen käyttämään yritysten panostuksia edelleen hyväkseen. Valtio investoi taas demokraattiseen rakenteeseensa pohjautuen yhteisöllisellä motiivilla, edellyttäen että sillä on pääomaa, monetaarisia välineitä käytettävissään. Kun Euroopan Unioni on peruskirjoissaan antanut tilaa mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle ja rajannut samalla demokraattisen valtion mahdollisuuden ekspansiviiviseen talous- ja rahapolitiikkaan lähes kokonaan pois toimintavälineistöstään, suurten hankkeiden toteuttaminen ja dynaaminen osallistuminen maailmantalouteen esim. Kiinan tapaan on suljettu pois laskuista. Tässä suhteessa Eurooppa on taloudellisesti ja monetäärisesti todellakin rampa.

Esimerkkinä siitä, mitä taloudellisilla (poliittisilla) päätöksillä ja rahapolitiikalla voidaan saada aikaan, antaa EKP:n vuosina 2014-18 toteuttama massiivinen määrällinen elvytys, jonka määrä lienee todellisuudessa jossakin 4000 -5000 miljardin euron välillä, koska kirjauksia seurataan pääasiassa nettomääräisinä. Suomikin sai tätä määrällistä elvytystä enemmän kuin sen yhden prosentin, jota Suomen väkiluku Euroopassa edustaa. Kreikkaa taas puolestaan kuritettiin - se pääsi mukaan määrälliseen elvytykseen vasta 2017-luvun lopussa, mikä näkyi hetkellisenä Kreikan talouden elpymisenä. Päässälaskien kolmella miljardilla määrällistä elvytystä kuukaudessa on merkitystä luonnollisesti Kreikankin talouteen. Meillä ei koko asiaa avattu kansalaisille ja tätä kautta Sipilän hallituksen saama tuki yritystoiminnan elvytykseen, määrältään varmasti yli 30 mrd euroa ajalla 2014-18 häipyi kuin tuhka tuuleen, pientä taloudellista nousupyrähdyttä lukuunottamatta.

Kysyä voidaan, miten valtavan suuri merkitys määrällisellä elvytyksellä olisi ollut, jos se olisi voitu MMT:n oppien mukaan sijoittaa Valuuttaunionin kansallisten hallitusten käyttöön migraation, työttömyyden, suurten infra- ja palveluhankkeiden käyntiinsaattamiseksi. Todennäköisesti kaikki ajankohtaiset - suuretkin - ongelmat olisi voitu hoitaa, eikä sellaista sisäänpäinkääntymistä mitä nationalististen, "impivaarahenkisten" kansanliikeiden merkeissä nyt on nähty, olisi nyt esiintyvässä mittakaavassa syntynuyt ollenkaan.

Kuka opettaisi Eurooppaa näkemään avoimesti ne mahdollisuudet, joita  sillä olisi, jos "illuusion kahleista" päästäisiin eroon? Poliittinen oppositio Euroopassa, sen enempää oikealla kuin vasemmallakaan ei näytä olevan kykenevä tähän irtiottoon. Todennäköisesti opettajaksi nousee Kiina, joka ei ole sidoksissa klassisen taloustajattelun pakkopaitaan ja joka jo nyt käyttää dynaamisesti mutta ilmeisen maltillisesti täysin uudentyyppistä talousajattelua ja monetaristista välineistöä.

Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

Ihmisestä on kysymys

Sosialidemokraattinen puolue valmistelee uutta periaateohjelmaa. Työryhmä tätä varten on nimetty ja se on kuulemma aloittelemassa työtään. Taustalla on viimeksi pidetyn Lahden 3-5.2. 2017 puoluekokouksen periaateohjelmaluonnos ja sen vastapainoksi syntynyt "Tampere-ryhmän" esitys periaateohjelmaksi. Nyt yritetään löytää yhteistä säveltä sosialidemokraattisten periaatteiden kiteyttämiseksi tähän maailmanaikaan sopivalla ja siihen vastaavalla tavalla.

Periaateohjelmatyötä voisi kuvata veteen heitetyn kiven molskahduksella ja sen muodostamilla renkailla ja paineaalloilla kaikiin suuntiin. Ytimessä on se luja ja järkähtämätön perusta, joka näitä renkaita ja aaltoja muodostaa. Minun mielestäni tuo ydinasia on sosialidemokratian käsitys ihmisestä ja hänen suhteestaan itseensä, toimintaansa ja vuorovaikutuksestaan ympäröivään maailmaan.  Tämä radikaali ihmiskäsitys yhdistää sosialidemokratian keskeisellä tavalla Karl Marxiin ja työväenliikkeen aateperintöön.

Avainlausahduksen muodostaa Karl Marxin kuuluisa kuvaus radikaalisuudesta: "Ollakseen radikaali on mentävä asioiden juuriin. Ihmisestä puhuttaessa asioiden juuri on ihminen itse." Tätä radikaalia ihmisyyden löytämistä Marx kuvaa seuraavasti: ”Jos edellytät ihmisen ihmiseksi ja hänen suhteensa maailmaan inhimilliseksi, niin voit vaihtaa rakkautta ainoastaan rakkautta vastaan, luottamusta ainoastaan luottamusta vastaan jne. Jos haluat nauttia taiteesta, sinun on oltava taiteellisesti kouliutunut ihminen; jos haluat vaikuttaa muihin ihmisiin, on sinun oltava todella innostavasti ja kannustavasti muihin ihmisiin vaikuttava ihminen. Sinun jokaisen ihmissuhteesi ja luonnonsuhteesi on oltava tietty, tahtosi kohdetta vastaava ilmaus todellisesta yksilöllisestä elämästäsi.”

Molemmat lainaukset ovat nuoren Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista. Kysymys on ihmiseksi tulemisesta, yhteiskunnallisen tietoisuuden läpimurrosta ihmisen tietoisuudessa ja tältä pohjalta kasvavasta oman ja yhteiskunnan tilanteen ymmärtämisestä. Tätä lähestymistapaa Karl Marx ei muuttanut koko elämänsa ja proletariaatin puolesta käymänsä taistelun aikana.

Suomalainen sosialidemokratia ei ole ollut järin hanakka käsittelemään ihmisen asemaa ohjelmallisella tasolla. Vuoden 1952 periaateohjelmassa kuitenkin puhuttiin demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Sosialidemokraattiseen traditioon kuuluu kuitenkin paljon ihmisenä olemiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvää ilmaisua ja symboliikkaa.

Kansanvalta, hyvä toveruus, yhdenvertaisuus, omaehtoisuus, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus - kaikki nämä käsitteet viittaavat tapaamme elää ja toimia sosiaalisissa suhteissamme. Jäsennämme suhdettamme itseemme, kanssaihmisiin ja toimintaamme näiden sosiaalipsykologisten käsitteiden kautta. Tämä on yhteinen lähtökohta, jota yritämme - kukin meistä -  enemmän tai vähemmän onnistuneesti omassa elämäntavassamme ja sosiaalisissa suhteissamme noudattaa.

Suhde työhön, toimintaan ja toimeentuloon? Ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen ja elämää ylläpitävä, voimavarojaan ja taitojaan hyväksikäyttävä lajiolento. Ihminen haluaa toteuttaa itsessään piilevät ominaisuudet ja syntyä täysin siksi, mihin luontaiset lahjat ja opitut taidot mahdollisuuden antavat. Kysymys on ihmisen aktiviteetin ilmenemisestä, fyysisten ja henkisten ulottuvuuksiemme herättämisestä, "työn vapauttamisesta". Kun puhumme luovuudsta ja omaehtoisuudesta, tarkoitamme tätä "tapaus ihmisen" mahdollistavaa aikaa ja yhteiskuntaa. Käsite "sosialismi" tarkoittaa ihmisen kasvamista sellaiselle tietoisuuden tasolle, että hän kansakuntana ja lajiolentona vaatii itselleen ja hyväksyy myös toisille tämän mahdollisuuden.

Mikä on se  ihanteellinen hallintomalli, joka mahdollistaa itselle ja kanssaihmisille yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet? Sosialidemokraattisessa liikkeessä on jo osuustoiminnan syntyajoista lähtien puhuttu "henkilö ja ääni" periaatteesta, naisten ja miesten yhtäläisistä oikeuksista. Järjestöjen ja yhteiskunnan hallinnossa tämä toimintatapa kiteytyy "kansanvallan" ilmaisussa. Kreikankielestä johdettu ilmaisu "demokratia" (demos=kansa, kratei=hallita) tarkoittaa samaa asiaa.

Ihminen elää vuorovaikutussuhteessa ympäröivän maailman kanssa. Meidän on hankittava toimeentulomme olemalla tavalla tai toisella suhteessa aineelliseen ympäristöömme ja hankittava tässä yhteydessä toimeentulomme. Ihanteellisissa oloissa ihminen voi toteuttaa omia kykyjään ja taipumuksiaan yhteiseksi hyväksi ja saada siitä yhteisesti sovittua palkkaa. Olennaista on ymmärtä, että ihminen pyrkii toteuttamaan aktiivisesti itsessään piilevät mahdollisuudet.

Moderni yhteiskunta hyödyntää valtavaa määrää tekniikkaa, automaatiota ja digitaalisia sovellutuksia. Tuotantovoimien kasvun tulee yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä suuntautua koko ihmisyhteisön hyödyksi. Häikäilemätön oman edun tavoittelu, joka polarisoi tulonjakoa ja ihmiskuntaa köyhiin ja rikkaisiin, on häikäilemätöntä piittaamattomuutta demokratiasta ja sen soveltamisesta yhteiskuntaan. Aktiivisuus on  elämää ja ihmiskuntaa - ja viime kädessä ihmisenä olemista - ylläpitävä voima, jonka varaan voidaan rakentaa.

Mihin perustuu syystä tai toisesta työelämän ulkopuolelle jäävien tasa-arvoisen ja täyden elämän mahdollistaminen? Sosialidemokratia soveltaa - tietoisesti mutta ilman analyysia -  yhteiskuntaan myös ikivanhaa matriarkaatin, ehdottoman rakkauden periaatetta. Tämä sveitsiläisen J.J. Bachofenin esiinnostama "äidinrakkauden" periaate saa sosialidemokratiassa yhteiskunnallisen, kaikkiin ulottuvan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käytännöllisiä sovellutuksia.

Elämän aineellisen perustan vääristymät, jotka johtavat epäoikeudenmukaisuuteen ja vastakohtien esiinnousuun, vaikuttavat syvästi myös ihmisen tietoisuuteen omasta asemastaan ja yhteiskuntansa tilasta. Vieraantuminen ja epäproduktiiviset toimintatavat ovat suurelta osin seurausta vääristymiä aiheuttavasta materiaalisesta perustasta ja taloudellisista toteutusmuodoista. Kun puhumme materialistisesta historiankäsityksestä, tarkoitamme sillä ihmisen ja vallitsevan yhteiskunnan vuorovaikutusta. Uskomme myös siihen, että poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian vahvistaminen ohjaa ihmistä kohden itsensä toteuttamista ja saman mahdollisuuden luomista myös kanssaihmiselle. Keskeistä ei ole kuitenkaan omistaminen, vaan aineellisen perustan luoma omaehtoisuuden, luovuuden, "tapaus ihmisen" mahdollistuminen uutena historiallisena vaiheena.

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, kansanvalta ja keskinäinen kunnioitus mahdollistavat edelleen kehityksen kohden yhteisen hyvän toteuttavaa maailmaa. Luonnovarojen, omaisuuksien ja resurssien epätasainen ja yksipuolinen jakautuminen muodostavat suuren katastrofin riskin myös maapallon rajallisten resurssien ja ympäristönsuojelun kannalta. Ihmiskunnalla ei ole varaa tällaiseen voimavarojen tyhjiin imemiseen, "ekstraktivismiin". Kapitalistinen arvopohja ei tarjoa mahdollisuutta optimaaliseen luononvarojen ja taloudellisten resurssien käyttöön ja tässä mielessä se globaalilla tasolla muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle.

Puhuin tämän "esseen" alussa kiven heittämisestä veteen symbolina ihmisyyteen havahtumiselle ja siihen kuuluvan tietoisuuden heräämiselle. Millaisia muotoja tämä herääminen tuo laajenevissa, yhteiskunnan instituutioihin, työelämään ja ihmisenä olemisen eri vaiheisiin kuuluvissa aaltorenkaissa, sekin on johdettavissa ihmiskäsityksestämme.

Kun siis uutta sosialidemokraattista periaateohjelmaa kirjoitetaan, uskon keskeisen lähtökohdan olevan "tapaus ihmisen" asettamisen keskeiseksi häntä itseään ja ympäröivää maailmaa hahmottavaksi lähtökohdaksi.

Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm