Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Katse Ursulan pään yli tulevaisuuteen

Kun Euroopan Unionin saavuttamaa neuvottelutulosta tulosta korona-kriisipaketista ja budjettikehyksestä  katselee sosialidemokratian ja vahvan valtion näkökulmasta, selvät markkinaehtoisen Euroopan tunnusmerkit ovat edelleen selvästi nähtävissä: 1) Tukea 390 mrd ja lainarahaa 360 mrd tarkoittaa ilmeisesti tukien suuntaamista yrityksille, koska lainaraha ei enää kelpaa. Jäsenvaltiot saavat kaiketi lainarahaa, jonka senkin käyttäminen menee ehdotusten pohjalta vielä yhteiseen tarkasteluun. Euroopan Komissiolla on edelleen vahva ote perussopimusten mukaisen 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, 3. kohta ) mukaiseen lähestymistapaan ja monia keinoja edellyttää samaa lähestymistapaa myös Euroopan Unionin jäsenvaltioilta.

Ratkaisu on siis tältä osin linjassa Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen kanssa. Avustusten ja lainojen käyttö suoraan julkisiin investointeihin edellyttäisi niin voimakasta kansallista tahtoa infran ja palvelujen parantamiseen, että sen taakse saataisiin kansallisen parlamentin määräenemmistö. Tämäkin ratkaisu jäisi kansallisen toimintasuunnitelman toteuttamismuotoja Euroopan Unionin ao. elimen tarkastettavaksi ja lopullisesti hyväksyttäväksi. Oikeusvaltioperiaate tässä mielessä Euroopan Unionin tasolla tukee perussopimusten mukaista 'markkinakylki edellä' etenemistä eikä jäsenvaltioiden hallituksilla ole lupaa poiketa edes perusteluissa tästä auktorisoidusta lähestymistavasta. Ministerineuvoston kokouksessa tämä näkyy niin, että peruskirjojen lähestymistapaa ei arvostella, vaan siihen vedotaan pikemminkin tarkoituksella edellyttää sen tiukkaa toteuttamista. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä lähestymistapa on ongelmallinen, koska se tunkee vahvan, pohjoismaistyyppisen hyvinvointivaltion perusratkaisuna pysyvästi vaihtoehtovalikoiman ulkopuolelle. 

Euroopan edessä olevat suuret haasteet, ilmaston asettama haaste, pakolaisuuskysymys, digitalisaatio ja työllisyys ovat kaikki asioita, joissa demokraattisella valtiolla täytyy olla rationaalinen autoriteetti ratkaisuja tehtäessä. Yritys ratkaista näitä suuria tehtäviä markkinaratkaisuina - Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan hengessä - tulisi johtamaan koko maanosan ilmeisen kaaoksen partaalle.

Vaikka Euroopan pohjoisen tuki- ja lainaosuudet jäävät pienemmiksi kuin Euroopan Etelän, pohjoismailla on vahva taipumus satsata yritysmaailman ohella myös julkisiin hankkeisiin. Julkisen sektorin investoinnit poikivat säännönmukaisesti enemmän työpaikkoja kuin yksityisen puolen vähäisiksi jääneet investoinnit. Oletukseni siis on, että mm. Suomi saa suhteellisesti pienemmillä tuki- ja lainaosuuksilla aikaan enemmän kuin pelkkään markkinarakenteeseen satsaavat valtiot. Tässä yhteydessä on tapahtunut myös suuri periaatteellinen muutos, kun Euroopan Komissio ottaa lainaa ilmeisesti velkakirjoja vastaan, jotka pankkien kautta kiertyvät nekin ilmeisesti EKP:n taseisiin. Lisäksi Euroopan Komissio saa luvan verotukseen tietyillä osa-alueilla, joten mahdollista on että velat eivät tule lopulta jäsenvaltioiden maksettavaksi ollenkaan.  Euroopassa on tapahtunut makrotalouspolitiikassa käänne, joka mahdollistaa endogeenisen finanssipolitiikan yhdessä EKP:n elvyttävän rahapolitiikan kanssa. Talouden perinteiset eksogeeniset elementit tunkevat kuitenkin vahvasti pelkojen muodossa tulevaisuudenkuvaamme.

Markkinakilpailuun perustuva lähtökohta on jo suuresti vaikuttanut kansalaisten motivaatioon ja yhteiskunnalliseen asennoitumiseen, josta Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Fromm käyttää nimitystä 'yhteiskuntaluonne'. Näyttää siltä että yleinen ajatuskulku ei pääse irtautumaan keskinäisestä kilpailuasenteesta, joka aina uhkaa johtaa itsekkäisiin kansallisiin ratkaisuihin, yhteishengen romuttumiseen ja välinpitämättömyyteen kansalaisten kohtalosta. Saksan kielen ilmaisu 'Entsolidarisierung', etääntyminen solidaarisuudesta on  omistamiseen, alistamiseen ja eriasteiseen henkisen ja jopa fyysisen väkivallan käyttöön luonteenomaista tälle epäproduktiiviselle yhteiskuntaluonteelle. 

Kun keskustelu neuvottelutuloksesta aloitetaan aina siitä, kuka voitti tai kuka hävisi, se haavoittaa Euroopan yhtenäisyyttä ja samalla myös ideaa yhteisestä Euroopasta. Yhteisten tavoitteiden sijasta seuraa vieraantuminen (Entsolidarisierung) ja vastakkainasettelu. Paljon on vielä eurooppalaisessa yhteistyössä kasvettava, jotta yhteisyydellisyyden henki ja yhteisvastuullisuus toteutuisi. Saavutettua sopua voi kuitenkin pitää näissä oloissa ja vallalla olevan kaupallisesti suuntautuneen asenneilmaston oloissa  merkittävänä...



Vahva, yhteiseen huolenpitoon ja vastuunottoon perustuva  toimintakykyinen valtio on  ollut aina pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspiirteenä. Sen sosiaalista ja terveydellistä turvallisuutta vahvistava osallistava  visio voisi olla se toimintalinja, jota eurooppalaisen sosialidemokratian tulisi edelleen pitää esillä. Uusi makrotaloudellinen ajattelu, joka mahdollistaa sisäsyntyinen, endogeenisen fiskaalisen aktiivisuuden niin monetaarisena kuin finanssipoliittisena ulottuvuutena vahvistaisi myös täyden toimeentulon ja täyden toimeliaisuuden yhteiskuntaa - vältän tietoisesti käyttämästä tässä yhteydessä täyden työllisyyden käsitettä, koska se viittaa niin vahvasti pelkkään palkkaorjuuteen ja rajoitettuun rooliin kansalaisyhteiskunnan jäsenenä.

On saatava aikaan muutos talousajattelussa

Korona-pandemian aiheuttama terveydenhoidollinen ja taloudellinen kriisi on nyt sekä pohdinnan että toimenpiteiden kohteena. Tätä kirjoitettaessa Suomi on todettuine tartuntoineen maailmassa sijalla 37. Suojautumistoimet ovat alkaneet mitä ilmeisimmin purra ja ainakin testeihin perustuva epidemian leviäminen on selvästi hidastunut.

Miten on talouden laita? Sekä meillä että maailmalla on tehty kovia päätöksiä ja esitelty huimia lukuja siitä, milä tavalla aiotaan turvata markkinoiden, yritysten ja palkansaajien asema nyt kun  suuri osa tuotannollisesta toiminnasta joko seisahtuu tai käy edelleen säästöliekillä vain kaikkein välttämättömimmän henkilöstön käydessä töissä. Etätyötä tehdään ja koetetaan selvitä eristyksissä kotiolosuhteissa. Juuri tänään 30.3. 2020 hallitus päättää ravintoloiden, kahviloiden ja kuppiloiden (Sanna Marin) sulkemisesta ilmeisesti toukokuun 2020 loppuun saakka.

Riittävätkö elvytystoimet? Nyt puhutaan miljardeista ja kymmenistä, jopa sadoista ja tuhansista miljardeista markkinoiden pystyssä pitämiseksi. Talouden asiantuntijat kuitenkin toteavat että tämä voi olla vasta alkua, näillä tukitoimilla voidaan konkursseja vain estää ja tilannetta pitkittää. Markkinat ovat yritysvastuussaan täysin riippuvaisia kulutuskysynnän ja ostovoiman tasaisesta jatkumisesta. Vararahastoihin ja pääomiin ei haluta mielellään tarttua, lomauttamiset ja irtisanomiset ovat hädän hetkellä mieluisampi ja kaupalliseen mentaliteettiin kuuluva kova ja kalmanhenkinen vaihtoehto.

Joskus takavuosina nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, että vastakkainasettelun aika on ohi. No eihän se sitä todellisuudessa ollut vaan työväenhenkiseksi maskeeratun vaaliehdokkaan vaalitempuksi tarkoitettu irtiotto, mikä näkyi myös onnistuvan. Nyt kun todellinen hätä korona-pandemian muodossa on iskenyt päälle, markkinat ovat aidosti alkaneet suorastaan huutamalla vaatia valtion väliintuloa, ei ainoastaan maksuja helpottamalla ja lainarahoitusta tarjoamalla, vaan suoralla elvytyksellä avustuksina ja tukina ainakin yrityksille ja korotettuina työttömyyskorvauksina ja lyhennettyinä karenssiaikoina työntekijöille. Tilanteen paradoksaalisuus näkyy siinä, että kaikki keskustaoikeistolaiset hallitukset ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ajaneet systemaattisesti hyvinvointivaltiota alas.

Nyt sitten kuitenkin pitää tehdä tarmokkaita toimenpiteitä yritysten ja koko markkinan pystyssäpitämiseksi. Ensimmäiset toimet tässä suhteessa on tehty. Taustalla on myös Euroopan Keskuspankin korona-pandemian merkeissä aloitettu ylimääräinen elvytys valtion velkakirjojen oston  ja muiden taseenvahvistusohjelmien muodossa  750 mrd:n suuruisella paketilla. Määrä on vaatimaton - USA:ssa presidentti Trump pisti paremmaksi 2000 miljardin dollarin suuruisella tukipaketilla yrityksille ja niiden työntekijöille. Suomessa tämä tuki mahdollistaa Finveran ja pankkien kautta hätään joutuneiden yritysten avustamisen. Valtio takaa ja pankit jakaa, totesi elinkeinoiministeri Lintilä tästä tukitoimenpiteestä. Kun tuki jaetaan pankkien kautta, ollaan siinä mielessä erikoisessa tilanteessa, että nyt pankit joutuvat suorittamaan periaatteessa valtion vastuualueeseen kuuluvaa yhteiskunnallista tehtävää. Ymmärrettävää on, että kone tällaisen tehtävän hoitamiseen ja siitä selviämiseen ei ole välttämättä kaikkein parhaimmassa iskussa. Valtio ei voi tulla tähän jakotehtävään mukaan, koska Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan EKP ei voi ottaa vastuuta valtion taloudellisista sitoumuksista. Hallituksen on elettävä Euroopan Unionin peruskirjojen hengen mukaan.

Yhä selvemmäksi alkaa käydä myös se, että lainarahalla tästä revohkasta ei tulla selviämään. Kun EKP lähti pääjohtajansa Mario Draghin johdolla vuonna 2012 pankeille ja yrityksille suunnattuun määrälliseen elvytykseen erilaisilla taseenvahvistusohjelmilla (Purchase programms), jo silloin astuttiin osittain ulos tiukasta peruskirjojen  sanan ja hengen seuraamisesta. Kun yrityksiä tuetaan, ne kykenevät pitämään yllä tuotantoa ja maksamaan myös palkkoja, joista osa tulee verotulona takaisin. Kun  jäsenvaltiot ovat jo aikaisemminkin luoneet taloudellisilla päätöksillään elintilaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille, voitiin velkakirjojen myynnistä saadulla likviditeetillä korvata valtion omia tukitoimenpiteitä ja saatiin siten lisää liikkumatilaa myös valtion oman budjetin toteutukseen. Se miten tämä yksityiskohdissa toteutettiin, on muodostunut valtiosalaisuudeksi. Jos siis virheellisiä tulkintoja tässä suhteessa tehdään, kantavat tekniseen toteutukseen osallistuneet tahot tästä vastuun. Toiminta ei ole ollut avointa, mikä omalla tavallaan kielii siitä, että rimaa hipoen on ylitetty peruskirjojen tiukat rajaukset ehdottomaksi tarkoitetusta pidättäytymisestä  jäsenvaltioiden tukemiseen. Rahapolitiikka (EKP) ja finanssipolitiikka (Euroopan Komissio ja ministerineuvostot) on haluttu pitää edelleen erillisinä toisistaan, vaikka todellisuudessa samansuuntainen vuorovaikutus on molemmin puolin välttämätöntä.

Tämän politiikan pääasiallisena vahtikoirana on ollut Saksa, joka omilla, perustuslakiinsa jo vuonna 1949 istutetuilla strategisilla päätöksillä on  maalannut itsensä finanssipoliittisesti nurkkaan. Jäsenvaltioita ei voida finanssipoliittisin päätöksin tukea, merkitsisihän se eksogeenisessa makrotalouspolitiikassa yhteisvastuullista velanottoa ja vastuuta jäsenmaiden veloista ja - mitä ei usein mainita - myös solidaarisuuden vahvistamista. Suomi, Hollanti, Luxemburg ja myös Itävalta ovat tukeneet tätä suuntautumista ihan viime päiviin saakka. Tämä näkyi myös maaliskuun puolivälin ministerikokouksessa Etelä-Euroopan vaatiessa finanssipolitiikan käyttöönottoa, pohjoisen sitä vastustaessa.

Määrällinen elvytys ei kuitenkaan ole luonteeltaan eksogeenista, velan lisäämiseen perustuvaa yhteisvastuunottoa, vaan endogeenista, poliittisiin päätöksin ja kirjanpitoon perustuvaa modernia talous- ja rahapolitiikkaa. Ei tukitoimia ole tarkoituskaan vaatia jäsenvaltioilta seuraavassa käänteessä maksettavaksi takaisin , vaan ne ovat itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisön luonnollisia toimia kaikkien välttämättömien resurssien käyttöönsaamiseksi ja tarpeellisen infrastruktuurin ja palveluiden toteuttamiseksi. Näyttää siltä, että yhä paremmin  aletaan ymmärtää Modernin Monetaarisen Teorian toimintamahdollisuudet ja myös sen rationaaliset, resursseihin perustuvat rajat. Eksogeenisen, valtavirtaisen  finanssipolitiikan valitseminen on ideologinen valinta. Tosiasiassa raha - meidän tapauksessamme euro - on nykymaailmassa luottamukseen - ei kultakantaan - perustuva tekninen väline, jota pitää osata käyttää monetaarisesti koko toimintaspektrin alueella.

Onko tästä talouspohdiskelusta meille suomalaisille mitään hyötyä? Kyllä on, jos huomataan, että meillä hallitusvalta on peesannut positivistisessa hengessä koko ajan valtavirtaista eurooppalaista makrotalouspolitiikkaa ja on ollut saattamassa Eurooppaa kriisin ja hajoamisen partaalle. Totta on se että eurooppalaista lainsäädäntöä on noudatettu - sehän on hyväksytty peruskirjoja uudistettaessa viimeksi vuonna 2011. Poliittisten voimien olisi pitänyt jo ajat sitten ymmärtää, että markkinat eivät voi yksin ottaa vastuuta hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta ja ilman vahvaa valtiota. Sisäpolitiikassa vasemmisto on tämän asian hyvin ymmärtänyt. Sitäkin ihmeellisemmältä tuntuu että asian ymmärtäminen on eurooppalaisella tasolla jäänyt lähes olemattomaksi. Tällainen jakomielinen asennoituminen on tyypillistä automaattiseen yhdenmukaisuuteen taipuvaiselle sosiaalpyskologiselle käyttäytymiselle - se on alistuvan autoritaarisen luonteenpiirteen ja yhteiskuntaluonteen tyypillinen muoto (Erich Fromm). Myös talouteen ja talousajatteluun kuuluu demokratia sekä tekoina että elämäntapana.

Tästä asenoitumiskehyksestä on päästävä eroon ja nyt sillä alkaa olla jo kiire. Euroopan Unionin ja sen keskuspankin on herättävä moderniin finanssi- ja rahapolitiikkaan ja ainakin määräaikaisesti  ryhdyttävä nostamaan jäsenvaltioita ja niiden tuotanto- ja palvelukoneistoja taloudellisen vedenpinnan yläpuolelle. Keinot alkavat yhä selkeämmin olla tietoisuudessa, vain ideologiset pelot koko markkinatalousjärjestelmän romahtamisesta estävät toimiin ryhtymisen. Moderni Monetaarinen Teoria ja sen mukainen makrotatalouspolitiikka on kuitenkin ideoloisesti neutraalia - sitä voidaan käyttää yhtä hyvin tuhoamiseen kuin rakentamiseenkin. Kysymys ei ole markkinamallin kaatamisesta vaan sen maltillisesta ja järkevästä hengissä pitämisestä.

Korona, raha ja kaikkien kriisien äiti

Korona-virus on kuolemanvakava asia globaalisti. Voisiko tällä kohtalokkaalla epidemialla olla mitään myönteisiä vaikutuksia? Tuntuu tietenkin makaaberilta että tällainenkin kysymys nousee mieleen. Se on kuitenkin tehtävä kun katselee mitä Korona-viruksen torjunnan merkeissä on tapahtumassa.

Yhtäkkiä näyttää siltä, että rahasta on tämän ilmeisen tuhoisan pandemian seurauksena  ja sen aiheuttamien ongelmien torjumiseksi ei näyttäisi olevan minkäänlaista puutetta; oman hallituksemme 15 miljardin panostukset ja jopa 50 miljardiin yltävät vakuudet ovat todellisuutta. Euroopan Keskuspankki on päättänyt laajentaa määrällistä elvytystä (QE) entisen lisäksi vielä 750 miljardilla. Euroopan Unioni on ilmoittanut että kiveen hakattua kasvu- ja vakaussopimuksen 60 %:n velkakattoa ei toistaiseksi ole olemassa. USA:ssa presidentti Trump on puhunut jopa 2000 mrd:n määrällisestä elvytyksestä. Liittovaltiolla on jo nyt velkaa 23 000 miljardia (1 miljardi on tuhat miljoonaa) ja se kasvaa 3 miljoonaa dollaria minuutissa. Myös Saksa, joka on perustuslakinsakin vuoksi äärimmäisen allerginen velanotolle, on valtionvarainministeri Olaf Scholzen mukaan satsaamassa 150 miljardia Korona-viruksen torjumiseen.

Makrotalouden rajat paukkuvat sekä Suomessa että maailmalla. SDP:n puheenjohtajan Rinteen lupaama 'vappusatanen' menossa olevalla hallituskaudella kaikkein heikoimassa asemassa oleville eläkeläisille tuntui valtavirtatalouden mielestä vielä kolme kuukautta sitten aivan liian uhkarohkealta ja ylioptimistiselta lupaukselta. Sen kustannukset taitaisivat kokonaisuudessaan olla vain 1/30 osa siitä mitä jo nyt on  välittöminä toimina luvattu markkinoille. Köyhyysloukussa olevien eläkeläisten aseman parantaminen on näissä mittasuhteissa verrattavissa 'hyttysen pieruun Saharassa', vanhaa ja haisematonta vertausta tässä käyttääkseni.

Tällaista murrosta ilman Korona-viruksen puhkeamista olisi taidettu joutua odottamaan vielä jonkun aikaa, vaikka monien Euroopan tulevaisuuden puolesta pelkäävien - kuten minunkin - mielestä muutos tulisi välttämättä tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. On otettu käyttöön eksogeeniselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle tabuksi muodostunut ja sen teoreettisena mahdottomuutena poissulkema  määrällinen elvytys, jossa keskuspankki - tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki - luo omilla päätöksillään ja valtuuksiensa puitteissa  kirjanpidollista mutta samalla todellista rahaa markkinan likviditeetin säilyttämiseksi ns. taseenvahvistusohjelmilla (Purchaseprograms). Edellinen Sipilän (Keskusta), Orpon (Kokoomus)  ja Terhon (Siniset, in memoriam) hallitus otti sulan hattuunsa onnistuneesta talouspolitiikastaan, vaikka todellisuudessa sen kurjistavaa politiikkaa piti taloudellisen vedenpinnan yläpuolella EKP:n massiivinen määrällinen elvytys, Suomenkin osalta vähintäänkin n. 8 miljardin vuosittaisilla taloudellisella piristysruiskeilla. Heti kun määrällinen elvytys loppui vuoden 2018 lopussa, alkoivat talouden käyrät osoittaa potenssin heikkenemisen merkkejä. Määrällinen elvytys aloitettiinkin uudelleen jo marraskuun 2019 alusta ja jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun saakka.

Nykyisellä määrällisellä elvytyksellä on kuitenkin vielä keinotekoisia rajoituksia ja ne löytyvät Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapoliittisista ehdoista, heijastuksena  Euroopan taloudellisen keskusmahdin Saksan perustulaista ja sen käymästä, osin katkerasta mutta lopulta voitokkaasta taistelusta Saksan Demokraattisen Tasavallan kukistamiseksi. Tämä heijastus tarkoittaa valtion ja parlamentaarisen julkisen rakenteen alistamista markkinaehtoiselle lähestymistavalle, ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopan Unionissa - ja etenkin Euroopan Valuuttaunionissa, johon Suomikin kuuluu. Se näkyy siten, että vain markkinoita tuetaan, ei demokraattista valtiota, koska sitä pidetään heikkona ja epäluotettavana taloudellisena toimijana - valtavirtaisen, eksogeenisen talousajattelun piirissä. Tällä talousajattelulla on voimakkaasti  priorisoitu asema yritys- ja pankkimaailmassa ja tietenkin myös vapaassa, puolueettomassa, markkinoiden ilmoituksilla ja ehdoilla toimivassa tavarafetisistisessä mediassa. Yritysmaailman mainokset ovat jo nuoren Karl Marxin mukaan taloudellisen valtavirran teollinen ideologinen tuote.

Kun siis nyt Finveran kautta välitetään tukea markkinoille, se tapahtuu pankkien kautta ja toivotaan että pankit tältä osin kantaisivat yhteiskuntavastuuta. Sen ne varmaan tekevätkin, kunhan niille aiheutetut kustannukset laskun mukaan korvataan. Finveran tukea ei voida välittää esimerkiksi Kelan jo valmiina olevan ja jokaiseen yksityiseen henkilöön ulottuvan verkoston kautta, vaikka sen avulla kansalaisen kurjuutta voitaisinkin nopeasti helpottaa. Miksi? Siksi että Kela on julkinen valtion laitos ja EKP:n määrällisen elvytyksen ohjaaminen tätä kautta merkitsisi toiminnan muuttumista kielletyksi, valtion ja sen laitosten kautta tapahtuhtuvaksi toiminnaksi. Valtio takaa ja pankit jakaa - näin hallituksen slogan näissä oloissa kuuluu. Kun tuki kulkee nyt yritysten kautta, niille siirtyy myös liikesalaisuuden piiriin kuuluva määräysvaltaa työntekijöidensä taloudellisesta kohtalosta. Perustuslaillinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista on kuitenkin edelleen valtiovallalla.

Korona-pandemia on siis muodostanut kriisitilanteen, jossa poikkeukselliset, epätavalliset keinot ovat mahdollisia. Ovea on nyt raotettu merkittävällä tavalla endogeenisen makrotalouden suuntaan - kysymys on Modernista Monetaarisesta Teoriasta. Tästä ei ole enää kovin pitkää matkaa ajatukseen, jonka mukaan myös valtiota ja Euroopan Unionia itseään ryhdytään finanssipoliitisin päätöksin rahoittamaan suurten, koko manteretta koskevien ongelmien, uhkakuvien ja tehtävien hoitamiseksi. Ennenpitkää huomataan, että kun määrällistä elvytystä alkaa virrata myös julkiselle sektorille, sinne avautuu valtavat markkinat infrastruktuurin ja julkisten palveluiden koko ajateltavissa olevan kirjon hoitamisen muodossa. Tässä tarjoutuisi mahdollisuus myös 'markkinalle'  sellaisiin investointeihin, joita nykyinen määrällinen elvytys ei pysty toteuttamaan vaikka rahaa virtaakin. Miksi? Siksi että markkina investoi vain, jos on ostovoimaa. Sitä ja kulutuskysyntää luodaan juuri julkisten investointien ja taseiden kasvattamisen kautta.

Mutta: määrällinen elvytyshän alkoi jo lähes kuusi vuotta sitten. Silloin ei Korona-viruksesta tiedetty vielä mitään. Onko tässä yhtälössä jotain outoa?

En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professoriin Heikki Patomäkeen ja hänen kirjoitukseensa "Kaikkien kriisien äidistä" .


Koronakriisi on laukaissut tietoisuuden räjähdyksenomaisesti koko maailmassa ja erityisesti makrotaloudessa. Kriisien äiti taitaa sittenkin olla uusliberalistisen aikakauden ja sen valtavirtaisen talouden suuret heikkoudet ja katastrofaaliset seuraukset vastakohtien kärjistymisenä, tulojen polarisoitumisena, ilmastomuutoksena ja kaikkien näiden seurauksena tapahtuvana yhteiskuntien väivaltaistumisena ja maanpakolaisuutena. Kysymyksessä on maailmanlajuinen dominoefekti, jossa onnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiltä laviineilta on yritetty koko ajan sulkea silmät, koska niitä ei vallalla olevan taloudellisen doktriinin puitteissa kyetä hoitamaan.

Korona-virus on saanut makrotalouden mannerlaatat liikkeelle. Talouseliitti katselee ja kommentoi tapahtumaa huuli pyöreänä ja silmät selällään. On käymässä ilmeisen selväksi se, että tuloerot, taloudellinen polarisaatio, muutamien yletön rikkaus ja suurten  so. kansan köyhyys on ideologinen valinta.

Mutta nyt on taloudellisista arvoista piittaamaton kuningas - Korona-virus - panemassa asioita uuteen järjestykseen.

Haluaisin uskoa että makrotaloudessa tapahtuva mielikuvamuutos on tämän karanteeniajan suuri heräämistapahtuma.

Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

EKP aloittaa taas marraskuun alusta valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Määristä kertoi Helsingin Sanomat 13.9. 2019 ja oletusarvona voisi pitää Suomen tapauksessa noin 200 miljoonan ostoja kuukausitasolla mikä on noin yksi prosenttti 20 miljardin kokonaisesta kuukausierästä. Italiasta tuleva talouskomissaari on ilmoittanut pyrkivänsä kasvu-ja vakaussopimuksen uudistamisen/muuttamiseen. 

Tämä enteilee sitä, että tavalla tai toisella osto-ohjelman on palveltava myös valtiota. Italia itse on raskaasti velkaantunut. Pelkästään yrityksiin ja markkinoille suuntautunut elvytys vaarantaa vapaata ja rehtiä kilpailua. Nordean tulo Ruotsista Suomeen tapahtui myös siksi että Valuuttaunionin jäsenmaassa Suomessa se pääsee osalliseksi tästä määrällisestä elvytyksestä. 

Määrällinen elvytys vähentää valtion tarvetta velanottoon, koska määrällisellä elvytyksellä voidaan korvata valtion muutoin suorittamia tukitoimia yrityksille. Vuosien 2014-2018 valtavista elvytystoimista meillä vaiettiin visusti ja siksi tarkkoja lukuja ei kerrottu sen enempää Suomen Pankin kuin valtionvarainministeriönkään toimesta. Hallituksen kannalta EKP:n ilmoitus määrällisen elvytyksen uudelleen aloittamisesta on myönteinen uutinen - ja sitä se saattaa olla myös komissaari Urpilaisen kannalta. Tavalla tai toisella elvytyksen tulisi suuntautua myös julkisten investointiohjelmien toteuttamiseen ja ostovoiman lisäämiseen, jos elvytyksellä aiotaan saada eurooppalaista konetta toden teolla käyntiin…



EKP:n elvytystä on katsottava ennenkaikkea rahapoliittisesta näkökulmasta; Euroopan Komissiolla ja ennenkaikkea talouskomissaarilla on sekä oikeus että velvollisuus sanoasanansa Euroopan Unionin fiskaalipoliittisesta linjasta. Kun nyt Italian komissaari on astumassa tähän virkaan, on jo nyt kuultu ajatuksia koko Maastrichtin sopimuksen (Sopimus Euroopan Unionista) pohjana olevan Kasvu- ja vakaussopimuksen ottamisesta tarkasteluun.



Euroopan Unionin etelällä on perusteltuja syitä ottaa peruslähtökohdat tarkastelun kohteeksi. Maat ovat syvästi velkaantuneita eikä reaalitalouteen sidoksissa oleva austeristinen kurinpalautuspolitiikka kykene sukupolvienkaan aikana ratkaisemaan endogeenisesti kasvavaa rahataloutta. Kun pankkien ja valtioidenkin on mahdollisuus luoda rahaa velkasitoumuksilla ja vain mielikuvituksen rajoittaessa määrää, on reaalitaloudella mahdoton vastata velkaantumisen antamaan haasteeseen. Keskuspankkirahoitus on luonnollinen tapa vastata valtioiden infrastruktuurin, tehtävien ja palveluiden antamaan haasteeseen. Musta nolla, velaton valtio on nollatoimija myös sosiaalisen vastuunottajana.
EKP:n tuleva, marraskuun alusta 2019 tehtävänsä aloittava pääjohtaja Christine Lagarde on puhunut pankkiunionin ohella myös pääomaunionin viemisestä eteenpäin. Mikä pääomaunioni oikein on? Tästä ei ole kovin tarkkaa tietoa ainakaan minulla; Linkin takana oleva lyhyt kolumni kuvaa sitä, onko pääomaunioni rikkaruoho vai kukkanen. Lyhyesti voidaan todeta, että se näyttäisi tarkoittavan EU:n nykyisen perussopimuksen linjanvetojen yhä tiiviimpää ja ehdottomampaa sementoimista Euroopan Unionin tulevaisuuslinjaksi.
Italialla ja Ranskalla – vähintäänkin näillä – olisi tarvetta saada muutettua Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaa sellaiseen endogeeniseen talous- ja rahapoliittiseen lähestymistapaan, jossa hyvinvointivaltion - vahvan sellaisen - arvo palautettaisiin.Komissaareista se antaisi kaikille uusia näköaloja, mukaanluettuna Jutta Urpilaisen kumppanuussalkku. Ilman rahapoliittisia välineitä Kiina ei ole sivuutettavissa Afrikassa – eikä pikapuolin muillakaan mantereilla.
Taustalla on aika yksinkertainen selviö; demoraattinen valtio ja markkinat ovat erilaisia toimijoita sekä motivaatioltaan, lähestymistavaltaan että käytettävissä olevilta keinoiltaan. Itsenäisen keskuspankin omaava valtio – sellaiseksi kaiketi Euroopan unionikin on luettava – voi luoda vapaasti velkasuhteita projektejaan ja kaikkia rahoitustarpeitaan varten. Tähän mennessä toteutettu tuhansiin miljardeihin nouseva keskuspankkirahoitus määrällisen elvytyksen muodossa on jo osoittanut, että inflaatio ei ole endogeenista rahoittajaa uhkaamassa – jos ei sellaiseksi lasketa strategista poliittista tuhoamisyritystä mahdollisen vaihtoehtoisen, modernin talouspolitiikan vallatessa alaa. Omatekoinen toisen talouspoliittisen jalan - demokraattisen valtion - amputoiminen merkiutsee tuhosuuntaista tietä koko toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävyttäneelle pyrkimykselle luoda Euroopasta demokraattinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteisö. 
Modernin monetaarisen teorian kehittäjä, australialainen professori Bill Mitchell luennoi muuten juuri tässä viikonvaihteessa EKP:n järjestämässä työpajassa: ” Next week, I will be in Europe speaking to some large financial institutions including Amundi (Paris), Pimco (Berlin) and then a workshop at the European Central Bank, financial market interests in London, and more”, kirjoitti hän 11. syyskuua blogissaan.
Kykeneekö uuusi Euroopan komissio puheenjohtajansa Ursula von der Layenin johdolla aikaansaamaan käänteen eurooppalaisessa politiikassa moniarvoiseen, poliittista pluralismia edustavaan suuntaan? Jos Komission puheenjohtaja pysyy uskollisena Saksan perustuslaille, entinen meno näyttäisi jatkuvan eikä muutosta lähestymistapaan ole odotettavissa . 
Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Äärioikeistolaiset voimat ovat kasvaneet Euroopassa ja ne pyrkivät voimakkaasti, voisi sanoa "keinoja kaihtamatta" takaisin kansallismieliseen politiikkaan. Se merkitsee Euroopan Unionin hajoamista. Markkinaehtoinen talousjärjestelmä ei voi luoda ostovoimaa eikä sellaisia rakenteita, jota moderni maailma tarvitsee, varsinkaan ilmastokriisin osoittaessa yhä vakavampia ilmenemismuotoja. 

Yhdellä siivellä ei voi lentää - siksi sekatalousmalli avaisi tietä tulevaisuuden hyvinvoivaan - mutta ei varmastikaan kriisittömään - tulevaisuuteen.

Hybridiyhteiskuntaan

Hybridi on käsitteenä tunkeutunut vähitellen tajuntaamme lähinnä autojen moottorien kehityksen myötä. Hybridiauto on auto, jossa on kaksi voimanlähdettä, esimerkiksi polttomoottori ja sähkömoottori. Kolmen voimanlähteen tapauksessa  (esimerkiksi polttokenno, polttomoottori ja sähkömoottori) puhutaan tribidistä.

Hybridi voi Wikipedian mukaan tarkoittaa kahden voimalähteen tai alkuperän yhdistelmää muussakin mielessä. Se voidaan yhdistää koneiden ja laitteiden lisäksi jopa eliömaailmaan ja organisaatioihin, ehkäpä jopa elävän olennon ja mekaanisen laitteen yhteistoimintaan. Silloin puhutaan kyborgista, yhdistelmästä jossa on sekä inhimillisiä että koneellisia ominaisuuksia.

Mitä hybridi voisi tarkoittaa yhteiskunnallisena ilmiönä? Kahden voimanlähteen yhdistäminen - puhumattakaan kolmesta - näyttää olevan ihmiskunnalle lähes ylivoimainen ponnistus. Kylmä sota, kapitalistisen ja sosialistisen arvomaailman tiukka erottelu, idän la lännen kulttuurierot näyttäisivät osoittavan, sota ja rauha, voiman ja väkivallan  vastakkaisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen, taloudellinen polarisaatio? Esimerkkejä tuntuu suorastan pursuavan mieleen yksiehtoisen, kanonisoidun arvoperustelun puolesta.

Poliittisessa elämässä löytyy toki yrityksiä monitoimiratkaisujenkin suuntaan. Sosialidemokratia on vuosikymmeniä - mm. entisen puoluesihteerin, toimittajan ja Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen suulla puhunut sekataloudesta. Tarvitaan sosiaalisen valtion ja avoimessa kilpailutilanteessa elävän markkinan yhteistyötä. Euroopassa, lähinnä kristillisdemokraattisen puolueen synnyn ja kasvun myötä on tullut tavaksi puhua "sosiaalisesta markkinataloudesta".

Sekä Saksassa että tämän vuosituhannen puolella myös Euroopassa painotukset ovat siirtyneet vahvasti mm. Euroopan Unionin perussopimusten myötä "erittäin kilpailukykyisen markkinan" mahdollistamiseen ja kehittämiseen. Hybridin, demokraattisen valtion ja markkinakilpailun sijasta myös sosiaalisuus näytetään työnnettävän ulos markkinoiden kilpailukykyä haittaamasta. Tämä näkyy erityisesti Jean-Claude Junckerin johtaman komission tulkinnoissa sosiaalisen pilarin kehittämisestä.

Meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n sääntöpohjainen irroittautuminen sopimustoiminnasta tarkoittaa juuri tällaista tulkintaa. EK ei näe yritysmaailman ja demokraattisen valtion hybridissä yritysvastuun kannalta mitään erityisen myönteistä, enemmänkin haittoja, ehtoja ja esteitä. EK ei ole tässä pyrkimyksessään yksin. Euroopan Unioni omilla toimillaan on tällä tavoin alistanut sosiaalisen pilarin "erittäin kilpailukykyisen markkinan" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3. kohta) vasalliksi tai jopa pakollisia kustannuksia aiheuttamattomaksi aiheuttamattomaksi kerjäläisyyden ja hyväntekeväisyyden tuhuosuuntaiseksi "hybridiksi".

Pohjoismainen, kansanvaltainen ja avoimeen päätöksentekoon perustuva  hyvinvointivaltio voisi hyvinkin sopia hybridiyhteiskunnan perusmalliksi. Kokemukset siitä ovat hyviä  lähes kaikilla mittareilla, jopa esimerkillisiä. Euroopan Unionissa nämä maat ovat useimmiten nettomaksajia eli tukevat panostuksillaan Euroopan Unionin heikommin pärjäävien maiden taloutta ja kansalaisia.
 
Hyvinvointiyhteiskunnalle on tyypillistä vahvan valtion ja markkinain vuorovaikutus ja yhteistyö - ja parhaimmillaan tämän vuorovaikutuksen myönteisen merkityksen ja siunauksellisuuden tunnustaminen. Valtio parlamentaarisine rakenteineen ja demokraattisine päätöksentekoelimineen ei ole kaikkein nopeimpia uusien innovaatioiden keksijöitä ja liikkeellelaittajia, markkinoiden maailma yritysvastuineen puolestaan kykenemäntön investointeihin ellei jotakin kautta saada ostovoimaan kansalaisille jaettua. Nykyisessä talous- ja rahapoliittisessa järjestelmässä tämä ristiriita on toistaiseksi ratkaisematta.

Vahvan valtion politiikka perustuu yhteisen voimavarojen kokoamisen ja vahvan verotuksen muodostamaan perinteiseen lähestymistapaan. Veroja ei voida määrättömiin kiristää, koska yhteisöllisen motiivin rinnalla hybridiajattelussa myös yksityisellä päätöksenteolla ja valinnalla on paljon mekitystä. Perinteisen valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan rinnalle on nousemassa uutta ajattelua Modernin Monetaarisen Teorian  (MMT) muodossa. Se haastaa mitä voimakkaimmin erityisesti inflaatiota ja DDR-tyyppistä valtiososialismin nousua pelkäävän Saksan ja sen omaksuman perustuslaillisen ajatelun pohjalle syntynyttä Euroopan Unionia. Perinteinen, inflaatiota ja rahan hinnan vaikutuksia pelkäävä valtavirtainen ajattelutapa ei tunnista  "keynesiläistä hybridiä" eli valtion mahdollisuutta toteuttaa antisyklistä toimintamallia, jossa rahaa voidaan luoda poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla myös demokraattisen valtion ilmaisemiin tarpeisiin.

Sen verran valtavirtaisessa talous- ja rahapolitiikassa on kuitenkin jo lipsumista tapahtunut että on sallittu EKP:n johdolla toteuttaa talouspoliittisilla perusteilla rahapoliittisia, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvia ratkaisuja, kuitekin vain markkinoiden suuntaan. Jäsenvaltiot ovat jääneet - kuten konsolidoidut peruskirjat määräävät - lähes ilman tällaista hybridistä tukea. Tuhannet miljardit ovat Euroopan Valuuttaunionin jäsenvaltioissa jääneet kansalaisten kannalta ilman vaikutusta. Yritysten suljettuihin talouksiin ja harmaaseen talouteen nuo valtavat elvytysvarat ovat antaneet uutta, taloudellista polarisaatiota lisäävää vajaakäyttöistä voimaa.

Kun puhutaan Euroopan Unionin laillisuusvalvonnasta ja talouskehityksestä, olisi rohjettava kiinnittää ensimmäiseksi huomiota perustuslaillisten puutteiden aiheuttamaan vinoutumaan ja  esittää vaatimus "hybridiyhteiskunnan" ehdottomasta välttämättömyydestä myös  Unionin keskeisiä rakenteita. Jos laillisuusvaatimus aloitetaan Euroopan Unionin perussopimuksille alisteisten  jäsenvaltioiden laillisuuden kunnioittamisvaatimuksista, ajaudutaan väistämättä sellaiseen kurinpitopolitiikkaan, josta olemme tällä vuosikymmenellä saaneet näyttöä oman aktiivimallimme ja erityisesti kohden keskiaikaa Kreikkaa ajavien ratkaisujen kohdalla. Unkarin ja nyt Euroopan unionia johtavan Suomen vastakkainasettelu on tässä suhteessa kuvaava esimerkki. Tämän pitäisi tuntua piikkinä keskustavasemmistolaista hallitusta johtavien sosialidemokraattien sydämessä.

Eurooppalainen, toisen maailmansodan jälkimaininkeihin perustuva taloudellinen häkäpönttöpolttomoottori ei toimi enää viisikymmentä vuotta kultakannasta luopumisen jälkeen. Yhteiskunnallinen hybridimalli, valtion ja markkinan sekataloutta ajava talous- ja rahapolitiikka  olisi saatava käyntiin keynesiläisessä Modernin Monetaarisen Teorian hengessä. Meidän aikakaudellamme Euroopassa sitä pitäisi edustaa jo valtaosan lainsäädäntömme sisällöstä ja suuntautumisesta päättävän Euroopan Unionin. Teoriana MMT on arvoneutraali, moniarvoiseen yhteiskuntaan sopiva talous- ja rahapoliittinen malli. Vielä tällä puheenhojtajakaudella Suomen olisi saatava suunsa auki ja vaadittava Eurooppaa siirtymään autoteollisuuden tapaan hybridiaikaan.

Tekoäly algoritmeineen taitaa sitten jo edustaa seuraavaa tasoa, tribidiä?

Eurooppalainen oikeusvaltio - on uskallettava enemmän

Olen edellisessä blogitekstissäni esittänyt sosiaalipsykologisia perusteluja sille, että ns. työttömyyden hoitoon liittyvässä aktiivimallissa ei ole kysymys ollenkaan aidosta aktiivisuudesta, vaan tietynlaisesta asenteellisuudesta tämän tehtävän hoitamisessa. Tämän asenteellisuuden arvomaailma liittyy regressiiviseen, epäproduktiiviseen kaavautumiseen, jonka juuret ovat luonteenpiirteissä - ja jopa kokonaisen kansanosan samalla tavalla kaavautuneessa tavassa, "yhteiskuntaluonteessa" (Erich Fromm)   yrittäessään ratkoa suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että sama kaava, perusasennoituminen saattaa toistua myös muiden asioiden ratkaisemisen yhteydessä, esimerkiksi suhtautumisessa vanhustenhoitoon, terveyteen, koulutukseen - ja jopa lainsäädäntöön.

Eettinenkin asennoitumiskehys saattaa saada autoritaarisen ja epäproduktiivisen sisällön. Kuulimme juuri aamun 26.7. 2019 tv-uutisista, että kuolemanrangaistus on tulossa USA:ssa uudelleen käytttöön liittovaltiotasolla. Tämä sopinee esimerkiksi siitä, miten muuttuva yhteiskuntaluonne etsii myös juridisia perusteita omalle lähestymistavalleen. Katselu ympärille maailmanlaajuisesti ja historia puolestaan osoittaa, että  oikeusvaltion tulkinta voi saada erilaisia muotoja maasta ja historiallisesta ajankohdasta riippuen. Venezuelassa korkein oikeus on asettunut tukemaan maan presidentiksi valittua Mazuroa; samaan aikaan Euroopan Unionin johtavat maat - ei kuitenkaan Euroopan komissio - ovat asettuneet Venezuelan opposition ja parlamentin puheenjohtajan Guaidon kannalle, joka hänkin on kyseeenalaisin keinoin hamuamassa itselleen presidentin valtaa ja asemaa.

Juuri käynnissä oleva rasismi-keskustelu on puolestaan menossa sekin sillä tavalla solmuun, että selvästi rasistisia kannanottoja tukeva ja niille henkilökohtaista tuulensuojaa antavaa puolue ei kokonaisuudessaan voida tulkita rasistiseksi. Miten suhtaudutaan tänä päivänä Saksan kansallissosialistisen puolueen kolmannen, tuhatvuotisen valtakunnan luomispyrkimyksiin 1930- ja 1940-luvuilla?

Suomi on valinnut yhdeksi keskeiseksi Euroopan Unionin puheenjohtajakauden teemakseen oikeisvaltioperiaatteen ja sen toteuttamisen vahvistamisen Euroopan Unionissa ja sen jäsenmaissa. Aika nopeasti keskustelu kääntyi jäsenmaiden oikeusvaltiokäsitykseen ja niiden sanktioimiseen ja mahdolliseen rankaisemiseeen kieltämällä Euroopan Unionin tarjoama mahdollinen taloudellinen  apu kurinpitotoimena joltakin jäsenmaalta. Eniten on keskusteltu tässä yhteydessä Puolasta ja Unkarista, jotka ovat asettuneet vastustamaan suhteellista osuuttaan mahdollisesta pakolaisten vastaanottamisesta. Myös Romaniasta on käyty keskustelua, syynä se että korruptiota ei näytetä saavan millään keinoin kuriin. Ainakin Unkari on esittänyt vastaavia syytöksiä Suomea kohtaan oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta. Unkari ei näytä pitävän Suomea tiedottamisen osalta moniarvoisena, oikeusvaltion periaatteet täyttävänä maana, vaikka meillä on länsimaiseen arvoyhteiskuntaan suuntautunut, YLEä lukuunottamatta yritysmaailman ilmoitustuloilla elävä ja toimiva, omaa moniarvoisuuttaan korostava "vapaa" lehdistö.

Lukija varmaan huomaa, että oikeusvaltiokeskustelu ja kansallisten toimien sanktiointi johtaa helposti kierteeseen, josta aktiivimallista käymäni analyysin mukaisesti ajaudutaan yhä pahenevaan epäproduktiivisten, regressiivisten ratkaisumallien ja vastakkainasettelujen kierteeseen. Samaan aikaan keskustelu Euroopan Unionin itsensä oikeudellisesta demokraattisuudesta on painunut taka-alalle. Tosin Britannian Kansainyhteisön uusi pääministeri Boris Johnson viittasi tähän avajaispuheenvuorossaan toteamalla, että Britannia pitää tärkeänä saada äänestää suoraan niitä henkilöitä jotka päättävät myös Euroopan talossa heidän kohtaloistaan. Euroopan Unioni ei tätä Johnssonin taktista vaatimusta täytä, eivätkä sitä täytä monet muutkaan jäsenyyteen perustuvat kansainväliset yhteisöt. Euroopanlaajuiset vaaliliitot sen kyllä mahdollistaisivat. Pitkät listat osana vaalijärjestelmää on myös yksi sosialidemokratian pitkän aikavälin visioista - ne vahvistaisivat oikeusvaltiperiaatetta ja poliitiseen demokratiaan perustuvaa oikeusvaltioperiaatetta tuntuvasti.

Vaaleihin liittyvän henkilödemokratian - edustajan suora vastuu äänestäjilleen - oikeusvaltioperiaatteeseen liittyy lisäksi toinenkin, vähintään yhtä tärkeä, pluralistista, moniarvoista demokratiaa edustava sisältöulottuvuus. Poliittisella liikkeellä on oikeus päästä vastuunottoon omaksumillaan sisältövaatimuksilla ja toteuttaa täten moniarvoisen oikeusvaltion kaikkein tärkeintä periaatetta, omien tavoitteidensa mukaista yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Sosialidemokratialle - etenkin sen pohjoismaiselle toteutustavalle on ollut luonteenomaista vahva, kansanvaltainen  hyvinvointivaltio. Sen varaan on pohjolassa rakennettu demokraattista sosialismia, joidenkin mielestä jopa niin pitkälle että he katsovat sosialidemokratian tavoitteet jo saavutetuiksi.

Euroopan Unioni ei kuitenkaan rakenna vahvan valtion vaan erittäin kilpailukykyisen markkinavaihtoehdon (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3) perustalle. Tuo periaate on katsottu niin tärkeäksi, että se on muurattu keskeiseksi ja käytännössä muuttamattomaksi periaatteeksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin. Sisältöulottuvuutena vahva valtio ei kuulu Euroopan Unionin keskeisiin tavoitteisiin, vaan se on peruskirjoissa (treaties) nimenomaan torjuttu ja sen suora tukeminen on samalla yksiselitteisesti kielletty. Miksi näin on? Syynä mielestäni on vuosikymmeniä - jo pitkälle toista vuosisataa - jatkunut taistelu yhteiskuntajärjestelmästä; Neuvostoliiton romahdus ja Berliinin muurin murtuminen tarjosivat otollisen hetken kapitalismin niskalenkkiin neuvostojohtoisesta, hengeltään taantumuksellisesta "sosialismista". Euroopan Unionin arkkitehtuurin rakentaminen sattui näihin samoihin aikoihin, ja tuli tilaisuus pistää vahvaan valtioon perustuva yhteiskuntajärjestelmä lopullisesti pois reaalisten mahdollisuuksien joukosta. Samalla kävi kuitenkin niin, että sosialidemokratian edustama pohjoismainen vahva hyvinvointivaltio  tuli asetettua piippuhyllylle, vaikka sen saavutuksia ei sinänsä ole kiistettykään.

Sisältöulottuvuutena vahva hyvinvontivaltio ei ole Euroopan Unionissa peruskirjojen ehdottomista muotoiluista johtuen mahdollinen. Tämä on valtava puute sekä sosialidemokratian tavoitteiden, oikeusvaltion että niiden suurten haasteiden kannalta jotka Unionia lähivuosina kohtaavat. Oikeusvaltioperiaatteen nostaminen Rinteen hallituksen toimesta yhdeksi johtavaksi teemaksi menossa olevalla puheenjohtajakaudella olisi aivan välttämättä edellyttänyt Euroopan Unionin oman rakenteen nostamisesta keskusteluun ja periaatteelliseen pohdiskeluun. Sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ilman paradigmanmuutosta Euroopan Unionin peruskirjoissa. Tarvitsemme välttämättä sellaista sekatalousjärjestelmää, jossa demokraattinen valtio voi toimia myös vahvana investoijana itsenäisesti, kansalaisten tarpeisiin ja yhteisöllisen demokratian periaatteisiin perustuen.

Peruskirjojen yksipuolisuutta korostaa samalla tavalla rampautunut talous- ja rahapolitiikka. Omalla valuutalla ja omalla keskuspankilla varustettu Euroopan Unioni voisi toimia itsenäisen valtion tavoin myös oman ja jäsenvaltioidensa vahvistamiseksi rahoittamalla omilla poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla kaikki tarpeelliset hankkeensa. Euroopan Unioni eikä rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi koskaan mennä konkurssiin. Lähes 600. miljoonan kansalaisen yhteisöä ei voi inflaatiokaan uhata, eikä varsinkaan energiariippuvuuden vähenemisen myötä. Eurooppalainen talouspolitiikka on asettunut tässä suhteessa tiukasti valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan irrationaaleihin raameihin. Sitä on noussut kuitenkin haastamaan Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka väittää monetaarisen niukkuuden olevan itseaiheutettu raajarikkoisuus. Maailmalla käydään jo nyt kiivasta väittelyä siitä, onko valtavirtainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa ollenkaan järkevä  tieteellisyydestä puhumattakaan. Tästä aiheesta ovat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjoittaneet erinomaisen, opintoaineistoksi sopivan kirjan "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like).  Kiinan tavoin - näin oletan - ideologisesti neutraali, uusia näköaloja avaava heterodoksinen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa olisi mitä tervetullein.

Oikeusvaltioperiaatteen kannalta Euroopan Unioni on siis hallintorakenteellaan ja sisällölliseen ulottuvuuteen keinotekoisesti luoduilla rajoituksillaan  ajanut sekä koko Eurooppaa että jäsenvaltioitaan aneemisen kasvun ja kehityksen kierteeseen. Se että eurooppakriittisyys ja jopa eurooppavastaisuus on kasvanut nykyisenkaltaiseksi uhkaavaksi voimaksi, on osaltaan seurausta siitä että jäsenmaat eivät nykyisenkaltaisen talous- ja rahapolitiikan puitteissa kykene vastaamaan sosiaalisen turvallisuun ja oikeudenmukaisuuden haasteisiin - eikä varsinkaan ilmastomuutoksesta ja autoritaarisista rakenteista johtuvaan pakolaistulvaan. Ongelma ei keskeisiltä osiltaan ole ollenkaan jäsenmaissa - se on Euroopan Unionin valitsemassa poliittisessa, ideologisesti painottuneessa ja yksipuolisessa lähestymistavassa. Tässä suhteessa Euroopan Unioni ei ole täyttänyt siihen asetettuja toiveita.

Mitä tämä tarkoittaa sosiaalipyskologisen asennoitumiskehyksen kannalta? Kun resursseja ei ole käytettävissä eikä toteutettu rakenne  kykene vastaamaan haasteisiin kuin imemällä voimavarat muutenkin pelkoja ja uhkia miettivän kansalaisen pankkitileiltä, palkoista ja koko tulonmuodostuksesta, ei ole ihme että poliittiset ratkaisut suuntautuvat itsepuolustukseen ja oman pesän turvaamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Jäsenvaltiot eivät ole rahapoliittisesti itsenäisiä, niille euro käyttäytyy valtiollisessa taloudenpidossa kuin vieras valuutta. Oikea ratkaisu tällaisessa tilanteessa ei ole jäsenvaltioiden uhkaaminen diktaateilla, sanktioilla ja rangaistuksilla. Se tie johtaa väistämättä eiproduktiiviseen, regressiiviseen kierteeseen joka loppupeleissä voi muuttua sodankaltaiseksi tilanteeksi.

Toisenlainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa -  jos se oikeusvaltipperiaatteen mukaan toteutettaisiin - mahdollistaisi taloudellisesti minkä hyvänsä sosiaalisia ja toimeentulotarpeita mahdollistavan ratkaisun koko mantereella. Se mahdollistaisi  ruhtinaallisen palkitsemisen investointeihin ja palveluihin suunnatuilla resursseilla niille jäsenmaille, jotka suostuvat vastaamaan ilmastomuutoksen ja yhteiskunnallisen tietämättömyyden aiheuttamaan hätään. Uusi moderni lähestymistapa MMT:n tapaan talous - ja rahapolitikassa muodostaisi myös loistavan esimerkin vaikkapa Afrikan Unionille.

Keskustelun avaaminen oikeusvaltioperiaatteesta koko Unionin tasolla loisi uutta perspektiiviä myös Euroopan Unionin rahoituskehyksestä käytävälle keskustelulla ja mahdollistaisi sen mitoittamisen edessä olevien haasteiden edellyttämällä tavalla. Nykyisissä puitteissa tällainen keskustelu ei ole sen enempää mahdollista kuin järkevääkään - eivät Euroopan kansalaiset suostu pelkästään omalla työllään hankkimilla varoilla vastaamaan suuriin maailmanlaajuisiin haasteisiin.  Rajojen asettelu tehtävien suhteen perustuu siis suurelta osin oikeusvaltioperiaatteen epäproduktiiviselle tulkinnalle ja sovellutuksille.

Raja tässä suhteessa kulkee jokaisen kansalaisen itseymmärryksen, koko kansakunnan ja myös sosialidemokratian sisällä. Produktiivinen vastaus aktiivimallin ratkaisemiseen yhtäällä - ja epäproduktiivinen vastaus eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla kuvaa tätä rajaa ja samalla ristiriitaa. Joka tasolla paistaa läpi se tosiaasia, että ihmisen ja kansakunnan tilaa koskeva sosiaalipsykologinen opintotehtävä on jäänyt tekemättä.

Willy Brandtin sanoin: "On uskallettava enemmän demokratiaa."

14.10. 2019
Oikeusvaltioperiaatteen kytkeminen rahoitustukiin.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan siitä, että oikeusvaltioperiaatteen kytkeminen EU:n rahoitustukiin tarkoittaa käytännössä "lompakko edellä" politiikkaa... "Jos esimerkiksi Unkarin hallitus tekee riippumattoman tiedonvälityksen toiminnan Unkarissa mahdottomaksi, prosessi ei erittäin todennäköisesti ole EU-rahojen väärinkäyttöä.

Jos Puolassa tuomareita vastaan käynnistetään kurinpitotoimia poliittisin perustein, taaskaan tapahtumassa ei ole kytkentää EU-rahoihin.

Olennaisimmat oikeusvaltioperiaatteen ongelmat jäävät siis tämän uuden mekanismin ulottumattomiin. Tapanilan toiveeseen ei tulla vastaamaan. Ehkä parempaan ei ollut pääsyä, koska uudistus vaatii jäsenmaiden yksimielisyyttä.

Mutta tahtomattaan EU tulee tällä uudistuksella kertoneeksi, mikä sitä oikeasti kiinnostaa: oma lompakko."

25.10. 2019

Helsingin Sanomat Pääministerin ja Komission puheenjohtajan tapaamisesta:

”Rahoitusneuvotteluiden viimeistely on Suomen puheenjohtajuuskauden suurin urakka, joka on vielä hyvin kesken. Budjetin raamit ovat levällään. Epäselvää on myös se, saadaanko sovittua Suomen tavoitteiden mukaisesta mekanismista, joka sitoisi EU-budjetista tulevat varat oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen.”

Niin kauan kuin oikeusvaltioperiaate ei toteudu EU:n konsolidoiduissa perussopiumuksissa - tarkoitan markkinoiden ylivallan strategista sijoittamista perustuslaillisiin asiakirjoihin - Suomen hallituksen oikeusvaltioperiaatteeseen liittämä taloudellinen sanktio on myös sosialidemokraattisia pyrkimksiä uhkaava rakenne. Rinteen hallituksessa tämän havaitsemine pitäisi olla selviö. Hyvinvointivaltioperiaatteen ajaminen kansallisella tasolla ja markkinaperiaatteiden mukainen sanktiointi EU:n tasolla lyövät itä ilmeisimmin  toisiaan korvalle.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Pää kylmänä ja profiili matalana

Olen jo vuosia arvostellut Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa yksipuolisesta, ensisijaisesti markkinavalintojen pohjalta tapahtuvasta  suuntautumisesta tulevaisuuteen. Markkinoiden innovatiivisuuden ja aloitteellisuuden huomioonottaminen ei sinänsä tarvitse  olla huono lähestymistapa. Arveluttavaksi sen tekee Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa peitellysti mutta tiukasti ilmaistu periaate olla käyttämättä rahapolitiikkaa jäsenvaltioiden suhteen viimekätisenä lainaajana  ( last resort  lender).  Tämä oikeus itsenäisen valtion omilla keskuspankeilla on luonnostaan. Tosin EKP:n yrityksille suuntaama määrällinen elvytys (QE) jäsenvaltioiden velkakirjojen ostamisen muodossa ja todellisuudessa rikkoi tätä periaatetta.



Tämä periaate yhdistyneenä valtavirtaiseen  eksogeeniseen, rajallisen rahan logiikkaan on se tekijä, joka ajaa Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaita ahdinkoon. Kreikka joutui ensimmäisenä kokemaan Euroopan Komission autoritaariset otteet Unionin keskusvallan, Saksan valtionavarainministerin Wolfgang Schäublen toimiessa orkesterinjohtajana. Nyt on Italia vaaravyöhykkeessä; aloitteentekijänä ei ole Kreikan tapaan vasemmistolaiset voimat, vaan kansallismielinen ja siinä mielessä äärioikeistolainen "viiden tähden" koalitio. Se uhmaa nyt Euroopan Unionin hatusta vedettyjä - mutta eksogeeniseen politiikaan luonnostaan kuuluvia - velka- ja budjettirajoitteita velkaantumismääräyksistä piittaamattomalla uudistuspolitiikallaan. Konflikti on odotettavissa eikä kukaan tiedä ainakaan vielä, miten se on ratkaistavissa. Hallituskriisi? Nopeasti nousevat korot ja kallistuva raha? Polvilleen pudottava ja menoja rajoittava kuuri Kreikan tapaan? Tai läpi sormien katselu? Ranskan presidentti Macron, joka on vaatinut resursseiltaan voimakkaampaa Eurooppaa, katselee vielä sivusta menossa olevaa tilannetta.



Euroopan suurimman oppositiovoiman, sosialidemokraattien poolitiikka on suhteessa talous-  ja rahapolitiikaan ollut epämääräistä. Retoriikassa on noussut keskeiseksi perinteiset sosialidemokratian perusarvot ja niiden toteuttaminen Europan Unionin sääntöjen ja valtavirtaisen talouspolitiikan sisällä. Jotakin voidaan toki saada niinkin aikaan, mutta suuret julkiset investoinnit infrastruktuuriin,  kansanterveyteen, sosiaaliseen turvaan, kasvatukseen, koulutukseen ja kansansivistykseen jäävät julkisen sektorin taloudellisen ahdingon johdosta joko toteutumatta tai asettuvat niin pitkälle aikajanalle että ne monipuoluejärjestelmässä ja markkinoiden vallassa olevan median puristuksessa katkeavat tuon tuostakin vallan vaihtumiseen. Ei ihme että pako kansalliseen suurista ihmiskuntaa uhkaavista vaaroista ja aavistuksista huolimatta saa lisää tilaa  kansalaisten mielissä  oikeistopopulismin muodossa eri puolilla maanosaamme. Lyhyesti, myös sosialidemokratia on rampautunut yksipuolisen talous- ja rahapolitiikan raameissa, mikä näkyy näköalattomuutena, aloitekyvyttömyytenä ja uskottavuuden puutteena. Ratkaiseva askel uudelle tasolle on vielä ottamatta.



Muodollisesti Euroopan Unionin perussopimuksia voidaan muuttaa vaan yksimielisellä, konsensukseen pohjautuvalla päätöksenteolla. Peruskirjat ovat syntyneet tällä tavoin ja olisi epäjohdonmukaista olettaa että niitä jollakin muulla tavalla voitaisiin muuttaa. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa asettaa esteitä ja rajoituksia koko maanosan kehittämiselle ja - johtuen rakenteiden ehdottomuudesta ja muuttumattomaksi tarkoitetuitsa luonteesta - heikentää vakavasti koko maanosaa kansanvaltaan ja moniarvoisuuteen rakentavana arvoyhteisönä. Euroopan kohtalona näkyy olevan yhden ainoan totuuden varassa eläminen, olkoonpa se sitten reaalisosialismiksi nimitetyn itäblokin yksipuoluejärjestelmä tai nyt ainoaksi oikeaksi ja pysyväksi sementoitu markkinaehtoinen  vaihtoehto - yhden ja ainoan dimension ilmenemä sekin.



Tilannetta pahentaa alkamassa oleva kauppasota, jonka initioijana on USA:n presidentti Donald Trump "America first" johtotähtineen. Tämä ajaa eurooppalaisen teknisen osaamisen ja insinööritaidon vakavaan tilanteeseen. Erityisesti Saksassa ollaan huolissaan kaupan vaikeutumisesta länteen samaan aikaan kun Kiina on yhä voimakkaammin tunkeutumassa Eurooppaan. Kun vielä kymmenen vuotta sitten Eurooppa investoi Kiinaan kaksi kertaa enemmän kuin Kiina Eurooppaan, tilanne on kymmenessä vuodessa kääntynyt päälaelleen: Kiinan Eurooppaan  suuntaamien investointien määrä on vähintäänkin nelinkertainen Euroopan Kiinaan suuntaamien investointeihin verrattuna. Lisäksi volyymi on kasvanut kolmikymmenkertaiseksi: vuonna 2008 Kiina investoi Eurooppaan 0,7 miljardin euron edestä, kun summa vuodesta 2017 eteenpäin on jo kolmenkymmenen miljardin luokkaa. Esimerkiksi Saksasta kiinalaiset yritykset ovat ostaneet vuosien 2010-2017 välillä 213 yritystä, joiden hinnat ovat liikkuneet vähintään sadoissa miljoonissa euroissa. Kiinalainen sijoittaja on mm. suurin yksittäinen Daimler Benzin omistaja yli 10 %:n osuudella.



Käännekohdaksi - huolestuttavaksi sellaiseksi - tässä siteerattu der Spiegel -lehti näkee päivämäärän 18. toukokuuta 2016. Silloin kiinalainen Minea-jättiyritys osti automatiikkaa, erityisesti robotteja tuottavan saksalaisen "Kuka"-yrityksen 4,5 miljardilla eurolla.  Kuka tekee ilmastointijärjestelmiä ja jääkaappeja ja myös robotteja autovalmistuksen. Kuka-yritystä on pidetty saksalaisen teollisen uudelleenpäivityksen "Industrie 4.0" ydinosaajana. Viidesosa maailman jääkaapeista tehdään nykyään kiinalaisen "Haier" - yrityksen toimesta. Robotiikan ydin on siirtymässä Saksasta Kiinaan. Shundeen, jossa vuodesta 2014 valmistetaan 75 000 robottia vuosittain . Ja robottien mukana saksalainen insinööritaito valuu vähitellen kiinalaiseen osaamiseen.



Industrie 4.0 on suunnitelma nostaa  saksalainen insinööritaito ja osaaminen maailman kärkeen. Kiinan vastaava hanke on "Made in China 2025", joka perutustuu kolme vuotta sitten pidetyn Kommunistisen Puoluen puoluekokouksen suunnitelmaan; vuoteen 2025 mennessä Kiinasta on tultava "vahva" teollinen toimija maailmassa, vuoteen 2035 mennessä teollinen "mahtitoimija" ja vuoteen 2049 mennessä johtava teollinen maailmanmahti. Silloin Kiinan Kommunistinen puolue täyttää sata vuotta.



Amerikan ja Saksan huolestuneisuus on aitoa. Kiina rakentaa kärsivällisesti ja ulospäin äärimmäisen pehmein ottein maailmanvalloitustaan käyttäen hyväksi läntisen maailman heikkouksia. Uuden silkkitien rakentaminen resursseja säästämättä on tuomassa tuloksia. Euroopan Unionin puristuksessa Kreikka on myynyt Ateenan liepeillä olevan Pireuksen satamansa kiinalaisille ja siitä on tullut osa tulevaisuuteen tähtäävää silkkitietä. Silkkitien päätepiste on Saksan teollisen alueen ytimessä Duisburgissa. Sinne tulee jo nyt viikoittain 25 junaa - matka kestää keskimäärin 13 vuorokautta - puolet siitä EU:n jäsenmaiden rajamuodollisuuksissa. Eräät itä-Euroopan jäsenmaat Kreikan ohella tukevat kiinalaisia hankkeita ja niiden päästämistä myös Unionin politiikassa sisään eurooppalaiselle markkinoille. Vapaiden markkinoiden periaate ei voi sulkea kiinalaisia yrityksiä ulkopuolelle. Austeristisella politiikalla aiheutettu hätätila hakee myös EU:n jäsenvaltioita hakemaan tukea Unionin ulkopuolelta, kuten Kiinasta ja Venäjästä.



Miten on mahdollista että vielä vuosikymmen sitten köyhäksi, tulotasoltaan korkeintaan yhteen kymmenesosaan eurooppalaisesta tasosta yltävä "lumppuriskin" Kiina on kymmenessä vuodessa noussut Euroopan Unionissa huolta aiheuttavaksi taloudelliseksi voimatekijäksi? Miten Kiina rahoittaa valtavia investointejaan omaan maahansa,  Afrikkaan, Aasiaan, tai Euroopan Unionin alueelle? Yritysostoissa mm. Saksassa on pelätty sen tapahtuvan palkkatason ja työelämän ehtojen laskemisella kiinalaiselle tasolle. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kiinalaiset omistajat ovat antaneet yritysten - kuten esim. Kukan ja Volvon - jatkaa entiseen tapaan, kiinalaisen omistajan nimi ei näy missään.  Punaisia lippuja ei ole tehtailla näkynyt muuten kuin metallialan liittojen satunnaisissa  mielenosoituksissa. Työntekijöitä on palkattu lisää ja valtakunnalliset työehtosopimukset on täytetty viimeistä piirtoa myöten. Verrattuna Euroopan Unionin omiin kilpailuttamisperiaatteisiin kiinalaiset omistajat ovat palauttaneet "rauhan maahan". Mistä resurssit näihin valtaviin, maailmanlaajuisiin ja tästä horisonttiin ulottuviin kehittämishankkeisiin tulevat?



Sellaiset maailmanmahdot kuin Venäjä ja Kiina eivät ole sitoutuneet samanlaisiin rahapoliitisesti kahlitseviin eksogeenisiin periaatteisiin kuin Euroopan Unioni ja sen keskuspankki EKP. Mielestäni on aihetta uskoa että Kiinassa projekteja laitetaan liikkeelle pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla. Kiinaa on sen kielen ja kulttuurin erilaisuuden vuoksi vaikeaa seurata ajantasaisesti. Läntiset maat - mm. Saksa - ovat laittamassa Kiinassa pystyyn tutkimuslaitoksia "fact finding" -periaatteella ymmärtääkseen mitä kaikkea Kiinassa on  tapahtumassa. Vaatimaton veikkaukseni oin, että Kiina hyödyntää endogeenista, sopimuksiin perustuvaa resurssienmuodostusta ja pitää tällä tavalla yllä paitsi jatkuvaa, voimakasta talouskasvua, myös kunnianhimoista - ja samalla todentuntuista - "Made in China 2025" ohjelmaansa.



Euroopan Unionin uudistuminen sisältäpäin on sen oman historan kokemusten valossa tehty äärimmäisen vaikeaksi, kenties mahdottomaksi. Amerikan Yhdysvallat on jäämässä omaksi saarekkeekseen, joka on tipahtamassa vauhdista oman narsistisen asennemaailmansa ja heikon yhteiskuntatietoisuutensa seurauksena. Erityisesti Kiina, tuo kieli- ja kulttuurimuurin suojassa kasvava suurvalta saa yhä lisää tuulta siipiensä alle. Jos nykymeno jatkuu, Kiina juhlii ylivertaista teknologista ja teollista asemaansa maailmassa vuonna 2049 - ja mahdollisesti jo paljon ennen sitä.

Eli Kiinan viime vuosituhannen lopun johtajan Deng Xiau Pingin sanoin:"Pitä pää kylmänä ja profiili matalana".

---

Tämä blogikirjoitus perustuu saksalaisen viikkolehden der Spiegelin laajaan Kiina-artikkeliin numerossa 21/19.5. 2018. IR