Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

Inklusiivisuus poliittisena käsitteenä

Mitä inklusiivisuus mahtaa tarkoittaa?

Berliinissä järjestettiin meidän juhannuksemme aikoihin 21-22-6. 2924  hengeltään sosialidemokraattinen "Progressiivisen hallinnan huippukokous".  Tämä summit keskittyi progressiivisten voimien analyysiin Euroopan ja maailman turvallisuus- ja puolustuspoliiittisesta tilanteesta. Alustajina oli mm. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius ja liittokansleri Olaf Scholz. Osanottajia oli Euroopan Sosialidemokraattisista ja Sosialistisista puolueista. Paneeleihin osallistui lisäksi vihreitä ja liberaalivasemmistolaisia asiantuntijavoimia. Tämä tarkoittaa, että kaikkein keskeisimmät vastuunalaiset sosialidemokraattiset poliitikot olivat mukana hahmottamassa Euroopan turvallisuutta ja ajankohtaista puolustusyhteistyötä. Raportoin tuoreeltaan tästä kokouksesta toisessa blogissani "Kohden toisenlaista maailmaa".

Sosialidemokratian kannalta mielenkiintoista on ylipäätään puhe progressiivisesta allianssista eurooppalaisia sosialidemokraatteja yhdistävänä voimana. Tytti Tuppurainen käytti luontevasti progressiviisten voimien käsitettä monikon ensimmäisessä persoonassa omissa puheenvuoroissaan, jotka olivat selkeitä ja paneelin parhaita. Tosin Suomessa sosialidemokratian ymmärtäminen Progressiivisena Allianssina Sosialistinen Internationaalin rinnalla ja myös sijasta ei ole noussut yhteiseen tietoisuuteen Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. Harva sosialidemokraatti tietää kuuluvansa tällaiseen joukkoon. Yhtä vähän on tietoa siitä, mikä erottaa progressiiviset sosialidemokraatit Sosialistisen Internationaalin muista jäsenpuolueista.

Saksan puolustusministeri Boris Pistorius nosti tervehdyksessään esiin integroidun turvallisuuden käsitteen, joka tarkoittaa huolenpitoa ympäristöstä, sosiaalisesta hyvinvoinnista ja sotilaallisesta puolustuksesta samanaikaisesti ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa. Kaikki aspektit ovat sidoksissa toisiinsa ja siksi turvallisuus on nähtävä kaikkia ulottuvuuksia integroivana INKLUSIIVISENA kokonaisuutena. Yhtenä tärkeänä kokonaisvaltaisuuden osana Pistorius korosti, että diplomatia, neuvottelut ja pyrkimys luottamukseen ja rauhaan ovat ensisijaisia tavoitteita. Sotilaalliset ratkaisut ovat viimeisimpiä keinoja - mutta rajojen ja arvojen puolustuksessa myös tähän on varauduttava.

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen kiinnitti huomiota Pistoriuksen keskusteluun nostamaan inklusiivisuuden käsitteeseen. Hän piti tärkeänä sitä, että Venäjä häviää tämän Ukrainassa käytävän sodan. Inklusiivisuuden käsite hänelle oli samaa kuin kansallinen yhtenäisyys Venäjän tuomitsemisessa, Ukrainan tukemisessa ja käynnissäolevan sodan voittamisessa Ukrainan hyväksymillä ehdoilla - niitähän ei ole kyseenalaistettu. 

Inklusiivisuus on toki paljon laajempi ja syvällisempi käsite kuin pelkästään koko poliittisen spektrin huomioonottaminen - vaikka sitäkin se varmasti on. 

Inklusiivisuus tarkoittaa kaikenkattavaa, kokonaisvaltaista, integroivaa, kaikki osapuolet huomioivaa, asiaan liittyvän historian huomioimista, vastuullista, integroivaa, autenttista ja parhaimmillaan yhteisöä turvaavaa ja rikastuttavaa toimintatapaa.

Kun puhiutaan kokonaisen maanosan - ehkä jopa koko maapallon - turvallisuudesta ja puolustuksesta, Saksan puolustusministerin käyttämä ilmaus saa aivan erityistä syvyyttä ja merkitystä. Ukrainan sodan syntyä ja syitä tutkittaessa inklusiivisuus tarkoittaa koko sotaan johtaneen historian tarkastelua, sodan kaikkien osapuolten ja heidän motiiviensa huomioonottamista. Historian lisäksi on osattava katsoa vastuullisesti myös tulevaisuuteen. Epäproduktiivisten voimien nousu vihapuheiden, rasismin, kiihkokansallisuuden, oman intressialueen laajentamishalun ja valloitus- ja vaikutushalun muodossa kuuluu ehdottomasti myös tähän kokonaisuuteen.

Euroopan Unioniin liittymisemme tärkeitä motiiveja oli  juuri kansallinen turvallisuus ja liittyminen läntiseen arvoyhteisöön toiveena oikeusvaltio, demokratian syventäminen ja tietenkin usko läntisen markkinatalouden voimaan vaurauden ja taloudellisen turvallisuuden tuojana. Toteutuivatko Suomen toiveet tuon liittymisen kautta - senkin pohtiminen kuuluu inkluviivisuuden käsitteeseen.  

Kysyä voidaan, oliko Suomen itsenäisyys ja sisäinen demokratia uhattuna liittyessämme Euroopan Unioniin 1990-luvulla? Takana oli myrskyisä 1980-90-luvun taite, jolloin entinen Neuvostoliitto romahti sisäisesti. Kysymyksessä ei ollut räjähdys, "explotion" vaan todellakin "implotion" romahdus, kasaan painuminen.

Takana oli myös 1970-luvun ETYK, Helsingin henki ja suuri kansainvälinen "kolmen korin sopimus" Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöarkkitehtuurista. Allekirjoittajiin kuului mysös USA, osallistuihan silloinen USA:n presicentti Gerald Ford täysillä valtuuksilla tähän kokoukseen.

Mainittakoon vielä Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos Mihail  Gorbatshovin noustessa maan johtoon. Oli ymmärettävää, että Neuvostoliiton romahdettua ja vanhan mantereen lähes koko pohjoisosan kattavan maan turvallisuusintresseihin kuului edes jonkinlaisesta taloudellisesta ja sotilaallisesta turvallisuudesta huolehtiminen. Juuri Mihais Gorbatshov ja USA:n uusi presidentti Ronald Reagan sopivat suullisesti siitä, ettö Pohjois-Atlantin sotilasliitto NATO ei pyrkisi laajentumaan itään. Se että tämä sopimus ei toteutunut, osoitti neuvostoajan aiheuttaman suuren haavoittuvuuden  juuri itsenäistymään pyrkivissä neuvostovaltioissa. Kävikö niin että Euroopan turvarakenne ETYJ hajosi kuin tuhka tuuleen näiden tapahtumien seurauksena? (Espanjalainen panelisti kuvasi tässä mainitussa summit-kokouksen paneelissa asian kuvaannollisesti käsiään levitellen: BOOOOM!) Toisaalta läntisen arvoyhteisön kiihkeä markkina-alueen laajentaminen ja juuri syntyneen Euroopan Unionin pyrkimys koko euroopanpuolisen manneralueen saamiseen Unionin jäseneksi vaikutti sekä NATO:n laajentumishaluun että pyrkimykseen saada uusia jäsenmaita Euroopan Unioniin. Alustuvat lupaukset kummassakin suhteessa olivat vielä kaukana itse jäsenyyden saavuttamisesta.

Palaan tässä takaisin inklusiivisuuden käsitteeseen. Olen lyhyesti katsellut vasta menneisyyttä ja niitä taustoja jotka ovat menossa olevan sotilaallisen konfliktin taustalla. Voisi aloittaa jo 1920-luvun suuresta inflaatiosta ja sen vaikutuksesta nykyisiin talousrakenteisiin - tai toisen maailmansodan tuhoisista seurauksista ja senaikaisten kansalaisten vaatimuksesta "Ei koskaan enää sotaa". Tulevaisuudenkuvan hahmottaminen muodostaa tässä oman lukunsa. Samoin on sosiaalisten suhteiden laita; kuinka - kuten liitokansleri Olaf Scholz ihmetteli - on mahdollista, että kiihkeä vihapuhe, muukalaisviha, rasismi ja siihen liityvä nekrofilia, tappamisen halu on erityisen voimakasta Euroopan kaikkein varakkaimmissa ja taloudellisesti kehittyneimmissä maissa, maissa jotka ovat vuosikymmeniä vannoneet toimivansa demokratian nimiin? Miksi demokratiasta huolimatta läntisessä arvoyhteisössäkin tuloerot ja taloudellinen eriarvoisuus vain jatkavat kasvuaan? Mihin on suvaitsevaisuus, moniarvoisuus ja usko tulevaisuuteen kadonnut?

Inklusiivisuuden käsitteeseen on palattava vielä uudelleen.

Itävallan sosialidemokratia tienhaarassa

Social Europe -verkkolehdessä Robert Misik analysoi Itävallan sosialidemokraattisen SPÖ:n puolueen tilannetta juuri edessäolevan puoluekokouksen alla varsin kriittiseen sävyyn - eikä aiheetta. Puolue suoritti kiivaan puolueen johtamista koskevan taistelun jälkeen jäsenäänestyksen puoluejohtajuudesta, joka päättyi kolmen ehdokkaan, nyt eroamssa olevan Pamela Rendi-Wagnerin, Burgenlandin osavaltion pääministerinä toimivan Hans Peter Doskozilin ja puolueen nuorisojärjestössä ja sen tehtävissä kasvaneen, Traiskirchenin pormestarina yli 70%n kannatuksella toimivan Andreas Bablerin  tasatulokseen. Omien yhteyksieni kautta tiedän että Andreas Babler on perinteistä sosialidemokratiaa edustavana vasemmistososialidemokraattina ja eurooppa-kriittisenä erityisen suosittu SPÖ:n nuoremman polven ja erityisesti "Sozialistische Jugend" - nuorisojärjestöstä tulevien keskuudessa. Tilanteessa on käsitykseni mukaan paljon katastrofin aineksia, mutta katsotaan ensin mitä Robert Misik SPÖ:n puoluejohtaja- ja suuntataistosta Social Europe -verkkolehdessä sanoo:

"Kun tarpeeksi menee pieleen, seuraa usein huonoa tuuria – tämä aliarvioitu versio Murphyn laista on ollut ilmeinen Itävallan sosiaalidemokratiassa tänä vuonna. Kuukausia kestänyt katkera kiista edelsi SPÖ:n viime viikkoina järjestämää kansanäänestystä puolueen johtajuudesta, ja viikko sitten julkistettu tulos oli … epäselvä.

Ehdokkaat olivat:

Pamela Rendi-Wagner, onneton virassa oleva puheenjohtaja, jonka auktoriteettia oli toistuvasti horjutettu ja joka edusti maltillisen progressivismin keskustalaista kantaa;

Hans Peter Doskozil, Burgenlandin pienen provinssialueen kuvernööri, puolueen oikeiston edustaja ja sosiopoliittisissa kysymyksissä konventionaalinen konservatiivi, mutta talousasioissa vasemmistolainen, ja

syrjästä tulleena Andreas Babler, Traiskirchenin kaupungin pormestari, ruohonjuuritason, "paitahihaislllaan esiintyvällä" kansanmielisyydellä ja vasemmistolaisilla ihanteilla esiintyvä  ehdokas, joka tekee vaalityötä läpi maan.

Puolueen johto oli luonut hieman huonosti harkitun valintaprosessin: puolueen jäsenten oli tehtävä valinta jäsenäänestyksessä, mutta ratkaisua ei vaaleissa tullut,koska kukaan ehdokkaista ei saavuttanut jäsenäänestyksessä ehdotonta enemmistöä tai edes selvää voittoa. Tämä on nyt ajanut puolueen kriisiin.

Jäsenten äänestyksen tulos oli erittäin tasainen. Oikeistoehdokas Doskozil sai 33,68 prosenttia, erityisesti eurooppalaisten instituutioiden kriittinen kapinallinen Babler 31,51 prosenttia ja eroava Rendi-Wagner sijoittui kolmanneksi, mutta vain hiuskarvan päässä.

 Doskosil vai Babler?

Molemmat vaihtoehtoehdokkaat – toinen oikeistosta, toinen idealistisesta puoluepohjasta – yrittivät siten esitellä itsensä vakiintuneisuutta vastustavina hahmoina, jotka ovat lähellä tavallisten kansalaisten herkkiä arvoja. Enemmän ruohonjuuritasoa, tavallisen kansan sosialidemokratiaa, vähemmän ammattipolitiikkaa ja pyöritystä pääkaupungin takahuoneista – se on viesti pitkälti ollut .

Molemmat panostivat uskottavuuteen ja tiettyyn autenttisuuteen. Doskozil vetosi aina sosiaalidemokratian puolesta, joka suojelee työväenluokkaa pienin, mutta konkreettisin toimin, mutta muuten lähellä keskiluokkaisten esikaupunkien ja maaseudun työväenluokan perinteisiä konservatiivisia arvoja sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Karkeasti sanottuna hän haluaa yhdistelmän taloudellista vasemmistolaisuutta ja esimerkiksi jäykempää maahanmuuttopolitiikkaa, jossain määrin tanskalaisen sosiaalidemokratian esimerkkiä.

Joten, jos haluat, se on vasen-oikea -yhdistelmä. Doskozilin ympäristössä ihmiset lukevat mielellään saksalaista Die Linken Sahra Wagenknechtiä. He esiintyvät "pragmaattisina" ja maalaavat viholliskuvan vasemmistoliberaaleista kantakaupunkien hipstereistä.

Sitä vastoin Babler on vasemmistolainen talous-  ja yhteiskuntapoliittisissa kysymyksissä. Entisenä tehdastyöntekijänä hän  on maanläheienen tyyppi, ystävällinen, olkapäille läimäyttävä ja siksi tavalliset ihmiset pitävät häntä yleensä "yhtenä meistä" - vähän Bernie Sandersina tehtaan kokoonpanolinjan ulkopuolella. Uudelleen ja uudelleen hän vetoaa sosiaalidemokraattiseen idealismiin, kuvaa puoluetta "protestiliikkeeksi", joka ei ole tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja esittää siten tyytymättömiä ja vihaisia ​​niiden puolestapuhujana, joilla ei ole ääntä.

Kotikaupungissaan Traiskirchenissä hän on saavuttanut loistavia vaalivoittoja ja voittanut jopa 73 prosenttia äänistä. Viime viikkoina hän on osoittanut olevansa lahjakas kampanjoija myös liittovaltiotasolla.

Epämiellyttävä dilemma

Ensi viikonloppuna SPÖ:n edustajien on päätettävä Doskozilin ja Bablerin välillä puoluekonferenssissa. Heitä ei voi kadehtia: Jos Babler valitaan, syyte on, että puoluekoneiston toimihenkilöt ovat ohittaneet jäsenten äänet; ei kuitenkaan voi olla niin, että ehdokas, jolla oli takanaan vain 34 prosenttia jäsenistä, nimitetään yksinkertaisesti puheenjohtajaksi, koska hän tuskin saisi enemmistöä, jos toinen kierros järjestettäisiin.

Ei ole selvää, kuinka puolue aikoo päästä eroon tästä sotkuisesta tilanteesta aiheuttamatta lisää syviä haavoja. Äänestys puoluekokouksessa tulee olemaan raskas.

Suoraan sanottuna: jäsenten äänestyksellä oli korkea legitiimiys, mutta ei selvää tulosta; kongressin vaaleilla on selvä tulos, mutta vähemmän legitimiteettiä. Se ei ole miellyttävä dilemma."

Median suhtautuminen

Voiko SPÖ:n, itävaltalaisen sosialidemokratian johtoon nousta puolueen järjestötoiminnassa kasvanut henkilö, joka suhtautuu erittäin kriittisesti "uusliberaaliin" Euroopan Unioniin ja sen "paskamaisiin", markkinaa suosiviin periaatteisiin ja päätöksiin?

Itävallan media - hengeltään samantapainen kuin Suomessakin - on ennen puolueen johtajan valitsevaa kokousta tulevassa viikonvaihteessa alkanut ankarasti arvostella Andreas Bableria hänen eurooppavihamielisyydestään. Täm,änm Babler kuitenkin kiistää; hän ei ole ehdottanut Itävallan eroamista Euroopan Unionista, vaikka sen ainoaksi kanonisoitu ideologinen pohja poikkeaa täysin sosialidemokratian suosimasta vahvan kansanvaltaisen valtion lähtökohdista. 

Hengeltään vapaamielinen Standard lehti kirjoittaa tulevasta puoluejohtajakisasta todeten, että "EU:n pahoinpitelystä tulee Bablerin bumerangi". Lehden mielestä avoimesti Marxia ihaileva ja Euroopan Unionin rakenteisiin kriittisesti suhtautuvasta henkilöstä ei voi tulla SPÖ:n puheenjohtajaa. 

SPÖ:n puheenjohtajakisassa kiteytyy eurooppalaisen sosialidemokratian  kriittinen tilanne, jossa kysymys on yksinkertaisesti hengissä selviämisestä. Kuinka toteuttaa sosialidemokraattisia tavoitteita täysin markkinoille alistetussa, hengeltään uusliberaalissa Unionissa, jonka määräysvalta näkyy jo nyt jokaisen jäsenmaan valtionvarainministeriöiden politiikkasuosituksissa? Sosialidemokraattien johtohenkilöt kelpaavat kansallisella tasolla hallituksiin ja edustamaan jopa Euroopan Unionin hallinossa, mutta sisällöllisesti heidän on irtauduttava sosialidemokratian keskeisistä sovellutuksista, kuten vahvan valtion rkentamisesta tai omapäätöksisestä, taloudellista demokratiaa edustavasta talouspolitiikasta. Babler on kantoineen joutumassa itävaltalaisen median kovan ja usein epäasiallisen ryöpytyksen kohteeksi jo ehdokkaana, samaan tapaan kuin mitä pääministeri Sanna Marin tai peruspalveluministeri Krista Kiuru saivat kokea edellisellä hallituskaudella. 

Taas ollaan vedenjakajalla...

Euroopan Unionin tila herättää jatkuvasti ajatuksia sekä makrotalouspoloittisen suuntautumisensa että sisäisen autoritaarisen rakenteensa johdosta. Uskon näillä seikoilla olevan aika paljon merkitystä ja myös vaikutusta siihen, että Euroopan Unioni on yhdessä Yhdysvaltojen ja läntisen arvoyhteisdön kanssa ajautunut vähitellen siihen jännitteiseen ja Ukrainan tuohamiseen johtaneen sodan syntymiseen. Koska Facebook ei suostunut varmuudella päivittämään pitkähköä vastauskirjoitustani Hannu Vesan esittämään ja myös minulle erityisesti suunnattuun haasteeseen, julkaisen samaisen tekstin myös täällä blogisivullani:

Hannu Vesa arvasi aivan oikein, että tämä SDP:n puheenjohtajan Sanna Marinin valitsema linja herättää monia kysymyksia. Olen jo aikaisemmin pohtinut Venäjän agressiota Facebooksivullani pitäen taustana Frankfurtin koulukunnan sosiaalipyskologin Erich Frommin agressioteoriaa.

Minun mielestäni lännen voimakas tunkeutuminen sotilasliittohankkeen merkeissä yhä lähemmäksi Venäjän ydinalueita on oikeuttanut Frommin mainitseman hyvänlaatuisen agression Venäjän omien elintärkeiden etujen ja jopa olemassaolon puolustamiseksi, onhan USA:n labiili poliittinen tilanne ja politiikka "Make America great again" hengessä koko ajan muodostanut uhkan koko suuren Venäjän hajoittamiselle. 

Se, että Venäjää johtaa presidentti Putin, joka on sekä suhteessa omaan maansa demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan osoittautunut Frommin hyvin kuvailemaksi autoritaariseksi ja sadistiseksi poliitiseksi johtajaksi, on Ukrainaan suuntautuneen odottamattoman hyökkäyksen muodossa tuhonnut pohjaa Venäjän itsepuolustukseksi tarkoitetulta "hyvänlaatuiselta" agressiolta. 

Länsi kokee nyt käyttävänsä tätä hyvänlaatuista agressiota oikeutettuna Ukrainan ja demokratian puolustamisena. Tätä agressiota johtaa Yhdysvallat, jonka tavoitteet sekä Kiinan että Venäjän suhteen ovat jo vuosikymmeniä olleet selkeästi taloudellista ja henkistä yliotetta tavoittelevia juuri "Make America great again" hengessä. 

Agression muuttuminen hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi ja jopa ydinsodaksi on koko ajan mahdollista ja todennäköisesti yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikoihin 1960-luvun alussa. 

Kirjoitin tästä ulottuvuudesta analysoidessani prof. Bill Mitchellin kannustamana Euroopan Unionin autioritaarista peruskirjaa ja sen hengen mukaista poliittista arroganssia ja makrotaloudellista uuskeynesiläistä, sosialidemokratian vastaista asennoitumista. Nämä molemmat seikat muodostavat suuren ongelman sosialidemokratialle, mikä tilanne ei ole ensimmäinen liikkeen historiassa. Kirjoitin siitä myös ajatuspaja Tampereen Fb-sivuilla seuraavasti: 

Tämä professori William Mitchellllin arvio Euroopan Unionin uusliberaalista ja pohjimmiltaan hyvin autoritaarisesta, moniarvoisuuden ja varsinkin perinteisen sosialidemokratian suosiman kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollisuuden peruskirjatasoisesta poissulkemisesta vaihtoehtona on eurooppalaiselle sosialidemokratialle äärimmäisen vakava paikka. 

Hän kiinnittääkin huomiota - samoin kuin Tampereryhmän ajatuspajakin on tehnyt - eurooppalaisen sosialidemokratian talouspoliittiseen neuvottomuuteen tämän tilanteen edessä. Kuten prof. Mitchell huomauttaa, eurooppalainen sosialidemokratia on taipunut uusliberaaliin Euroopan Unionin taloudelliseen toimintatapaan ja on siten myös osasyyllinen koko maanosan aneemiseen taloudelliseen tilaan. 

Samalla on taivuttu mukaan Euroopan Unionin omajulisteiseen arroganssiin, jonka mukaan Euroopan Unioni muka puolustaa demokratian keskeisiä arvoja. Nykyisen eurooppalaisen poliittisen strategian kokeminen "ainoaksi oikeaksi" on ainakin minulle todella vakava poliittisen harkinnan paikka, niin monet asiat uuskeynisläisen talousajattelun, sanktioiden, vihanpidon ja sotilaallisen voimaan turvautumisen muodossa ovat ristiriidassa sosialidemokratian perinteisen arvopohjan kanssa. 

Tällaista on sattunut sosialidemokratian historiassa aikaisemminkin: Joutuminen kansalaissotaan puolueen johdon enemmistöpäätöksellä oli yli sata vuotta sitten ensimmäinen liikkeen arvopohjaa murtava tilanne. 

Joutuminen toiseen maailmansotaan ja aseisiin tarttuminen yhdessä koko 1930-luvun Suomea ja Eurooppaa riivanneen äärioikeistolaisuuden kanssa oli samalla tavalla vaikea aatteellinen vedenjakaja.

Puolueen jakautuminen 1950-luvulla johtui myös pohjimmiltaan arvoristiriidasta suhtautumisessa ennenkaikkea marxilais-leniniläiseen kommunistiseen liikkeeseen ja yhteistyöhön sen kanssa. Senkin jälkeen aika ja tapahtumat ovat murentaneet liikkeen arvopohjaa, kun osallistaminen ja osallistuminen järjestömuotoiseen toimintaan ja sitä kautta kasvavaan edustukselliseen demokratiaan on käynyt yhä heikommaksi. 

Nyt olemme joutuneet hakeutumaan läntisen suurvallan suvereenisti johtamaan sotilasliittoon ja samalla sopeutumaan sen mukaan tuomaan sotilas- ja valtapoliittiseen vaikutukseen. Kuinka liikkeelle käy näissä myllerryksissä? 

Liikkeen historiaa tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että monta kertaa on jouduttu taipumaan liikkeen arvopohjan kannalta arveluttaviin ja jopa väärään suuntaan vieviin ratkaisuihin, mutta aina on kuitenkin vähitellen onnistuttu palaamaan korostamaan liikkeen keskeisiä arvoja, osallistamista, rauhaa, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona, ja myös vahvaa valtiota yhteisen hyvinvoinnin toteuttajana.

 SDP:n Tampereen puoluekokous vei periaateohjelmalausumassaan liikettä nykyiseen, taloupoliittisesti epäanalyyttiseen suuntaan - kuinka tulee käymään syyskuun alun puoluekokouksessa Jyväskylässä? Olemmeko jo irronneet juuriltamme? Vai onko paluu yli sata vuotta kestäneeseen arvopohjan mahdollista?

Sosialidemokratian salaisuus

Sosialidemokratia on tylsä aate, sosialidemokratia on vanhanaikaista, ei tätä päivää eikä varsinkaan huomista - sanotaan. Rafael Paasio oli "mannertenvälinen nahjus", Mauno Koivisto teki väärää politiikkaa, Tanner oli sosialidemokraattina ja Suomen sota-aikaisen hallituksen ulkoministerinä keskeinen sotasyyllinen. Työväentalot ovat mennyttä aikaa, niin myös osallistuminen poliittisen tai aatteelliseen toimintaan. Sosialidemokratialle tärkeä osuustoiminta, yksi johtavista kuluttajien itsensä hallitsemista vähittäiskaupan ketjuista, onnistuttiin 1980-luvulla melkein hautaamaan elävältä ja suurin ponnistuksin se saatiin uudelleen jaloilleen ja nykyiselle menestystielle.  Ammattiyhdistystoiminta? Sen vanhanaikaisempaa ja vaarallisempaa ei taida olla olemassakaan.

Kuitenkin tämä Suomen yksi vanhimmista poliittisista liikkeistä, perustettu ns. wrightiläisen työväenliikkeen  muututtua pelkästä kansansivistysliikkeestä  aktiiviseksi poliittiseksi toimijaksi, liikeeksi jonka kannattajilla "ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa" (Karl Marx), kuitenkin tämä liike elää vahvana kansallisessa poliittisessa perinteessä. Vaikka kotona ei puhuttaisikaan politiikkaa eikä erityisesti kasvatettaisi sosialidemokratiaan, jollakin selittämättömällä tavalla nämä arvot kuitenkin välittyvät tuleville sukupolville. Juuri parastaikaa mielipidetutkimuksissa sosialidemokratia tarjoaa kaikkein parhaan imagon, mielikuvan.  Mikä on Sosialidemokratian salaisuus? 

Hindulaisessa perinteessä, jonka yksi osa mm. jooga eri muotoineen on ja joka jossakin määrin välittää ymmärrystä tästä yhdestä maailman suurimmasta uskonnolliseksi luokitellusta humanistisesta liikkeestä, puhutaan erityisestä "pyhästä salaisuudesta", "Sacret secret" -ilmiöstä. Kuten tiedetään, ei joogaan perehtynyt ja sille omistautunut henkilö eroa oikeastaan millään tavalla muista tavallisista ihmisistä - ensinäkemältä. Tällaisen sisäisen salaisuuden omaksunut on ihan tavallinen kanssaihminen ja vain lähempi tutustuminen alkaa avata elämänasenteeseen ja toimintatapaan liittyviä, usein ihan normaaliuden piiriin katsottavia eroja. Joogan kohdalla nämä liittyvät esimerkiksi liikuntatapaan, ruokavalioon, suhtautumiseen alkoholiin ja suuntautumiseen pelkistävään elämäntapaan. Lähempi kanssakäyminen paljastaa ehkä muutakin, toimivat fyysiset liikeradat, harmin ja surun   ja väkivallan aiheuttamisen välttämisen. Noista ulkoisesti vähän tavanomaisista, sinänsä näkymättömistä piirteistä koostuu kuitenkin voimakas ja salaisen konseptin sävyttämä elämäntapa.

Demokratia elämäntapana on poliittisessa liikkeessä sellaisenaan tällainen "salaisuus", joka ei ensinäkemältä poikkea millään tavalla tavanomaisesta. Demokratia tunnustetaan meillä keskeiseksi toimintaperiaatteeksi jo peruskoulussa. Lainsäädäntömme edellyttää kansalaiselta demokratian keskeisten periaatteiden kunnioittamista. Samalla on kuitenkin todettava, että demokratia elämäntapana on vaativa ja haasteita asettava arvo-ja asennekehys, jonka johdonmukainen toteutuminen niin kansalaisen elämässä kuin poliittisessa liikkeessäkin on vähintäänkin vajavaista, ja taipuvaista jäämään taka-alalle,   toimimattomaksi käytännön elämäntilanteissa.

Demokratiaa elämäntapana ja arvoperiaatteenaan toteuttava ei ilmeisesti eroa kansanjoukosta äkkiseltään millään tavalla. Hänet tunnetaan kuitenkin toisten mielipiteitä kunnioittavana, jonka nettikäyttäytymiseenkään vihapuhe ei missään tapauksessa kuulu. Hänelle yhdenvertaisuus kanssaihmisten kesken on joka päivä ja joka tilanteessa toteutettavaa toimintaa. Arkielämässä tämän elämänasenteen rinnalla toimii kuitenkin koko ajan myös joukko "epäproduktiivisia" voimia, demokratiaa elämäntapana toteuttavaa lähestymistapaa vastaan. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvoa ei ole olemassakään. Jokainen vastaantulija on joko ala- tai yläpuolella. Omistavasti ja hamuavasti asennoituvalle kaikki on omaisuutta, aviopuolisosta ja lapsista lähtien. Omistamisen himolle ei ole rajaa, omistavasti asennoituva haluaa lopulta kaiken.  Normaaliin elämäämme kuuluu yllättävän paljon myös väkivaltaa, halua voittaa ja nujertaa. Pahimmillaan se tähtää kanssaihmisen kokemiseen vastustajana joka on tehtävä toimimattomaksi. Kaupallinen, manipuloiva, lyödäänö vetoa tai "kättä päälle" suhmurointi saa näkyviä muotoja niin arkisessa kanssakäymisessä kuin vaalien poliittisessa vastakkainasettelussakin.

Kun puhutaan demokratiasta elämäntapana ja hetimmiten avautumattomana salaisuutena, voi todeta että siitä puuttuu halu alistaa tai alistua, mikä saattaa näkyä paitsi kanssaihmiseen kohdistuvana "samalla tasolla" toimimisena, myös rohkeutena ilmaista valtavirrasta poikkeavia, omaan arvopohjaan kuuluvia kannanottoja. Kilpailu, huippu-urheilun kaupallistuminen ja pelkkien huippujen tuijottaminen johtaa siihen että viisikymppinen on itse yllättävän heikossa kunnossa huippusuorituksia ihaillessaan. Demokratia elämäntapana tarkoittaa yhteisen edun asettamista mukaan valinkauhaan omasta hyvinvoinnista ja vauraudesta huolehdittaessa. 

Demokratia elämäntapana edellyttää tietoa ja vähittäistä yhteisöllisyyteen kasvua. Kysymys on vastuullisuudesta, integriteetistä, aitoudesta ja omistautumista koko yhteisön ja kanssaihmisten aineelliseen hyvinvointiin ja henkiseen rikastuttamiseen. Kurinalainen, keskittynyt ja jatkuva pyrkimys tämän elämäntavan toteuttamiseen alkaa tuottaa tuloksia, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla omallakaan kohdalla varma. On voimia jotka pyrkivät myös nujertamaan tietoisen, yhteiseen hyvään pyrkivän toiminnan. Jos kukaan, niin aktiivinen ammattiyhdistystoimija tuntee omassa elämässään tämän paineen. Tarvitaan ehdotonta, järkähtämätöntä mielenlujuutta "tapaus ihmisen" mahdollistavan työelämän, toimintaolosuhteiden ja koko elämänpiirin alueella yhteisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi.

Henkilö, joka noudattaa tällaista, omaehtoisuuteen ja yhdenvertaisen elämän ylläpitämiseen tähtääviä periaatteita omassa toiminnassaan, näyttää autoritaarisessa,  väkivaltaisuuteren taipuvassa ja etuoikeuksia kahmivassa elämänpiirissä helposti heikolta ja voimattomalta. Juuri demokraattiesti arvopohjaltaan asennoitunut voi joutua pahankin mobbaamisen kohteeksi. Vieraantuneilla, epädemokraattisilla ja eiproduktiivisilla tavoilla toimiva yhteisö on tuhoisa, koska se on taipuvainen tappamaan ja tuhoamaan parhaat voimansa. 

"Pyhäksi" tällainen "salaiseen" elämäntapaan herääminen tekee se, että sen kannattaja on niin syvästi vakuuttunut demokratiaan ja sen pohjalta tapahtuvaan yhteistoimintaan   tähtäävän elämäntavan ja yhteisön ylivoimasuudesta, että on valmis taistelemaan omilla, lähes näkymättömillä keinoillaan tuon arvopohjan toteutumiseksi, kotona ja maailmalla, jopa oman henkensä uhalla. 

Tällaisen salaisuuden hengessä toimiva - ehkä useampiakin - saattaa olla lähipiirissäsi, näennäisesti tavallisena ja näkymättömänä, mutta loppupeleissä sellaisena joka välittää lapsilleen ja ympäristöönsä arvokasta perintöä, joogan kielellä ilmaistuna "hyvää karmaa". Kaiken kohinan ja hulinan  keskellä sellaista on varmuudella myös omassa maassamme, vahvana kansallisena hyvinvoitia tuottavana perinteenä. 

Onhan se suurenmoista että tällainen pyhä salaisuus on olemassa...

Heräämistä odotellessa...

Ennen kevään eduskuntavaaleja  poliittisen keskustelun keskiöön  on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?

Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen  1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin  ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua. 

Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.

Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen  sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä. 

Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.

Valtio ja julkinen sektori edustaa  oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin  60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.

Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen. 

Amerikassa ei pelätä velkaa  vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä  nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.

USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:

123 artikla

(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)

1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden

keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,

jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan

keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.

Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä. 

Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria)  lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha  syntyy  järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.

Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen  mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa  jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan. 

Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.

USA:lla,   Kiinalla ja Japanilla  - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia. 

Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia. 

Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.

Minä odotan heräämistä...

, 2)  

Oliko Marx sittenkin oikeassa?

 "Uudistuksia - Karl Marx - sillähän oli niitä kummallisia ideoita? Todellako? Kaikki yhtäkkiset käänteet ajassa ja maailmankriisit paljastavat, että klassinen kapitalismi ei tarjoa enää vastauksia tulevaisuuden suhteen. Tamä avaa mahdollisuuden suureen käänteeseen: oikeudenmukaisen ja pidättyväiseen talouden maailmanjärjestykseen."

Referoin tässä kirjoituksessa saksalaisen viikkolehti der Spiegelin artikkelin kirjoittaneiden toimittajien, Thomas Schulzin ja Susanne Beyerin mielestäni mainiota  artikkelia.

Tällä tavalla avaa suuri saksalainen viikkolehti der Spiegel vuoden 2023 sen ensimmäisessä numerossaan, jonka kannessa komeilee Karl Marx komeine viiksineen ja partoineen, tosin taiteilijan lisäämine värikkäine tatuointeineen käsivarsissa. Niistä erottuvat ruusut ja ja teksti "Pääoma", kaulassa riippuu tuulimyllyriipus ja paidassa on tunnus "Ei ole planeettaa 3". Onko Marxin filosofia ja yhteiskunta-analyysi kokemassa uuden tulevaisuuden?

Saksalainen viikkolehti osoittaa kirjoituksessaan melko voimakkaita merkkejä siitä että näin on asianlaita. USA:ssa erityisesti nuorempi sukupolvi ei koe sanaa "sosialismi" pelottavaksi ja on selvästikin irrottautunut sen marxilaisleniniläisestä tulkinnasta. Vaikuttaa siltä, että kuuluisa miljardööri Ray Dalio ei lukisikaan 2000 neliön huvilassaan Walt Street Journalia vaan Marxin "Pääomaa". "Kapitalismi ei toimi nykyään ihmisten valtaenemmistön hyväksi", hän sanoo. Hän istuu 22 miljardin omaisuutta hoitavan säätiön johdossa ja on kirjoittanut aikanaan kirjan "Menestyksen periaatteet".Mutta nyt hän sanoo kapitalismista:"Kun hyvät asiat viedään yli äyräidensä, uhkaavat ne tuhota itse itsensä. Niiden on kyettävä uudistumaan tai kuoltava."

Kun katselee maailmaa, on se Spiegelin artikkelin mukaan monella tavalla hajoamassa. Globalisaatio ei tuotakaan enää hyvinvointia ja lehti huomaa myös Saksan  talousmallin olevan vaarassa. Maailma jakautuu keskenään vihamielisiin blokkeihin.  Juuri ajankohtainen inflaatio kiihdyttää entisestäänkin jakautumista köyhään enemmistöön ja rikkaaseen vähemmistöön. Näyttää siltä että asetettuja ilmastotavoitteitakaan ei saavuteta.

Tämä kiihdyttää "kaikista nurkista" kuuluvaa ääntä uudestta talousjärjestyksestyksestä entistäkin kuuluvampana. "Financial Times" julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa todettiin ajan olevan kypsä uusliberalismin poistumiseksi näyttämöltä. Nyt on valtion astuttava esiin. Suuret yritykset Boschista Goldman Sachsiin keskustelevat mahdollisuudesta asettaa yhteiskunnalliset edut osakkeenomistajien edun edelle.

Aiheellisesti voidaan kysyä, voimmeko jatkaa nykyisellä talousjärjestyksellä, ilmastontuhoajakapitalismilla, joka edellyttää yhä enemän kulutusta, yhä enemmän voittoa ja yhä enemmän kasvua. Ja joka sen lisäksi saa aikaan entistä enemmän epäoikeudenmukaisuutta.

Jo 1972  Rooman klubi esitti tämän saman  kysymyksen kirjassaan "Kasvun rajat" . Sen jälkeen on tähän kysymykseen palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Merkittävimpinä heistä on tätä teemaa käsitellyt Thomas Piketty kirjassaan "Kapitalismi 21:llä vuosisadalla", jossa hän osoitti kapitalismin karanneen käsistä. Kaikki hyvinvointiin tähtäävät tuotot päätyvät kymmenelle prosentille maailman rikkaimmista.  

Brittiläinen taloushistorioitsija Adam Tooze puhuu "monialakriisistä", jossa jättiläismäiset ongelmat seuraavat toinen toistaan: energiakriisi, kauppasota, uhkaava maailmansota. Demokratia makaa populistien ja autokraattien ristitulessa.

Vielä joitakin aikoja sitten vastaus näihin uhkakuviin olisi ollut: kyllä markkinat nämä ongelmat ratkaisevat. Kuka uskoo enää tällaisen olettamukseen?

Erityisesti nuoret ovat alkaneet epäillä tätä, kun vuokrat nousevat ja lupaus hyvinvoinnista näyttää karkaavan käsistä. Miksi hyväksyä tällaista hyvinvointikoneistoa joka ei tuo hyvinvointia? Viha ja loukkaantuminen ovat kasvusuunnassa.

Japanissa on tähdeksi noussut nuori kapitalismin ekologisesta kritiikistä kirjoittanut Kohei Sato, jonka mukaan Marx kirjoitti jo 150 vuotta sitten planeettaa uhkaavista vaaroista. Marxin varoitus on Saiton mukaan otettava todesta: kasvulle on pantava piste ja on keskityttävä oikeidenmukaisempaan jakoon.

Miksi näin - kapitalismihan on toiminut viimeiset kolmekymentä vuotta erityisen hyvin, kysyvät toimittajat (varsinkin Saksassa,IR). Aplodeja ei tule etenkään nuoremmalta sukupolvelta, joka kärsii turhautumisesta, pettymyksestä ja on raivoissaan. USA:ssa tutkimusten mukaan 18-29 -vuotiaista 49 prosenttia antaa "sosialismi" -käsitteelle myönteisen arvovarauksen. 32-vuotias kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, joka kuvaa itseään "demokraattieksi sosialistiksi" vaatii 70 prosentin veroastetta suurituloisille. Hänellä on Somessa 20 miljoonaa seuraajaa.

Näyttää siis siltä että juuri kapitalismi on johtanut maailman ilmastokriisiin kuten edustava mielipidetutkimuskeskus Civeyn tutkimus osoittaa. Brittiläinen talouslehti "Economist" näkee jo "Sosialismin tulevan myrskynä takaisin", antaahan se osuvaa kritiikkiä lähes kaikkeen siihen mikä on mennyt pieleen.

Saksalainen nuori "Fridays for Future" -liikeen Carla Reemtsma ilmaisee asian näin:"Yhdessäkään maassa ei olla onnistuttu kasvattaman bruttokansantuotetta ja samalla vähentämään resurssien käyttöä. Siksi meidän olisi yhteiskunnassa  alettava uudestaan ottamaan kollektiivisesti vastuuta asioiden kulusta."

Onko tämä nuoren idealismia vai vasemmistolaista aktivismia? Glenn Hubbard, brittiläinen Columbia Busines Schoolin professori ja presidentti Bushin talouspoliittinen asiantuntija toteaa: "Kestävän menestyvän talousjärjestelmän tulee nostaa mahdollisimman monen elintasoa. Tämän sijasta nykyinen tuottaa hyvin paljon hyvinvointia vain harvoille."

Saksan taloustutkimuskeskuksen mukaan ylin kymmenen prosenttia väestöstä omistaa yli kaksi kolmasosaa kaikesta omaisuudesta. Koko alempi puolikas väestöstä joutuu tyytymään 1,3 prosenttiin kaikesta omaisuudesta. USA:ssa asiat ovat vieläkin pahemmin. Suurimman osan tulot eivät ole kasvaneet vuosikymmeniin. Sen sijaan ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet uusliberalismin kaudella alkaen 1980-luvun alusta kolminkertaisiksi.

Covid-19 pandemia näyttää muodostuneen tietynlaiseksi vedenjakajaksi mielipiteiden kääntymisessä myönteisiksi irtautumiselle työelämän oravanpyörästä ja hakeutumisesta tukemaan julkista palvelua kuten terveydenhoitoa ja sosiaalityötä. Japanilainen professori Saito toteaa: "Vähempää sitoutumista pidättyvämpään elämäntapaan vaativat tarjoavat oopiumia kansalle."

Lontoolainen konservatiivinren "Times" lehti näkee tällä hetkellä enemmän valtiota vaativan, tunnetun professorin Mariana Mazzucaton "maailman pelottavimpana ekonomistina." Tämä suorastaan ryntää ympäri maailmaa pitämässä esitelmiä vahvemman valtion puolesta ja on ollut neuvoineen käytetävissä niin Joe Bidenille, Olof Scholzille kuin meidänkin pääministerillemme Sanna Marinille.

Tämä vaikuttaa yllättävältä, ovathan maailman enimmät talousasiantuntijat ja hallitukset nähneet selvän iskujärjestyksen talouden kohentamisessa: markkina määrää pitkän tähtäyksen kehityksen, valtio vain häiritsee ja parempi olisi että se pysyttelisi sivussa.

Mazzucato edustaa täysin päinvastaista näkemystä: markkinalla ei ole mitään mahdollisuutta vastata tämän vuosisadan suuriin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen. Yrityksiltä puuttuu tähän tahtoa, kiihokkeita ja kokonaisnäkemystä. Mazzucaton mukaan demokraattisen valtion on tarvittaessa pakotettava markkina sopetumaan ilmastomuutoksen vaatimaan teolliseen murrokseen, valtion tulee suunnata   tukipolitiikkaansa   niin, että etusijalla ovat ilmastopolitiikkaa tukevien hankkeiden eteenpäinvieminen.

Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalismi, jonka aktivoijia USA:ssa olivat presidentit Bill Clinton ja Ronald Reagan johtivat markkinoiden ylivaltaan.Siitä seuraa suora kehityslinja vuoden 2008 suureen finanssikriisiin. Se pitäisi taloushistorioitsija Adam Toozen mukaan ymmärtää uusliberalismista irroittavana järjestyksenä. Hän näkee Pandemian "viimeisenä arkunnaulana" ja tilanteena jossa hallitukset joutuivat vielä finansikriisin jälkivaikutuksien kanssa hoitamaan maailmanlaajuista covid-19 syndroomaa.

Surreyn yliopiston talousprofessori  ja filosofi Jackson kirjoitti jo yli vuosikymmen sitten kirjan "Hyvinvointi ilman kasvua", josta tuli kapitalismikritiikin "standardityökalu". Kritiikin keskiössä on ihmisen ilmeinen kyltymätön halu omistaa ja kuluttaa yhä enenmmän ja enemmän, halu jolla ei ole mitään ylärajaa. Jackson tarjosi Britannian pääministerille Gordon Brownille tietä kasvuttomaan hyvinvointiin, siis parempaan jakamiseen tähtäävää talousmallia, mutta  Brown hautasi ajatuksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tämä aihe olisi tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi.

Rooman klubin raportista "Kasvun rajat" on jo yli viisikymmentä vuotta. Moderni tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että jos väestönkasvu ja talous jatkavat nykyisellä radallaan, vuoden 2100 aikoihin seuraa tästä dramaatitista resurssien puutetta. Vähintäänkin on tärkeää pyrkiä rakentamaan kasvua ja hyvinvointia aineellisia resursseja vähemmän kuluttavaan suuntaan ja parantaa maallisen hyvän jakoa sen jatkuvan ja rajoittamattoman kasvun sijasta. Juuri tässä tarvitaan kollektiivista vastuuta ja laajaa, demokratiaan ja osallistamiseen perustuvaa yhteistyötä. Rakenne tätä varten on veroa kantava valtio ja sen rakenteet, julkinen hallinto keskeisenä vastuunkantajana. 

Suomalaisille tämän ei luulisi olevan kovin  vaikeaa. Kuten tiedämme, perustuslakimme on rakennettu keskeisiltä osiltaan juuri tämänidean varaan.

Ja palataan vielä Marxiin. Yksi hänen keskeisistä kommunismin määritelmistään liittyy juuri luonnon ja ympäristön rajoissa tapahtuvaan harm0onian rakentamiseen:

"Ei ole sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia."

Onko arvopohja murenemassa?

 Tämä teksti syntyi vastauksena Facebook-päivitykseen Pentti Humalamäen tekemän kysymyksen pohjalta. Onko aatteelllisuus meillä hiipumassa? Katselin vastauksessani tätä kysymystä erityisesti omaa arvoperintöäni edustavan sosialidemokratian  lähtökohdista. Tilanne ei näytä hyvältä - lupaavasta puhumattakaan. Edessä saattaa olla pitkä ajanjakso arvoperinteen elvyttämiseksi ja uuden, vahvan pohjan rakentamiseksi tulevaisuuden poliittisen osallistumissen ja yhteiskunnallissen osallistumisen varmistamiseksi.

 Takavuosina sosialidemokraateilla oli oma arvopohjaa avaava "Sosialistinen aikakauslehti", jonka tilaajiin minäkin kuuluin. Myös omassa, päivittäin ilmestyneessä Suomen Sosialidemokraatissa oli jatkuvaa arvopohdintaa ja vuoropuhelua artikkeleiden pohjalta. 

Vielä 1960-luvin alussa minulla oli tilaisuus opiskella Työväen Akatemiassa, jonne menoa isäni suositteli havaittuaan yhteiskunnallisen kiinnostukseni. Myös Väinö Voionmaan opisto tarjosi arvopohjaista opiskelua, samoin Kiljavan ay-opisto; kommunisteilla ja kansandemokraateilla oli paitsi omat lehtensä, myös Sirola-opisto ideologisena opinahjona - menemättä tässä sen pidemmälle itse opiskelun sisältöihin.

Yhdistyspohjainen osallistava toiminta on hiipunut pelkäksi muodollisuudeksi ja vaarana on että tämä kortitalo puhaltuu oikeistohenkisen median toimesta taivaan tuuliin. Aika-ajoin on ammattiyhdistysliikkeesä herätty edunvalvonnan ohella myös arvopohjaiseen keskusteluun, kun ay-liikkeen suhteellisen vaalitapan perustuva järjestörakenne on edellyttänyt palaamista peruskysymyksiin ja arvopohjan kannalta tietoisempaan toimintaan - varsinkin edustajistojen vaalien alla.

Kysymys kuuluu: mistä tänä päivänä voi ammentaa tietoa kansanvaltaisen työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sen soveltamisesta ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan? 

Kasvaminen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja arvopohjaiseen vastuunottoon on pitkä ja vaativa tie. Se  on kasvanut umpeen viime vuosikymmeninä. Poliittiseen oppositioon joutuminen voi johtaa pitkään korpivaellukseen, kun pohja aatteellisen kasvamiseen on romahtanut. Tämä tarkoittaa sitä, että Marinin hallituksen toiminnan päättyessä myös akkuna sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistaviin rakennemuutoksiin sulkeutuu. 

Edellisen kerran tällainen uudistusjakso nähtiin 1970-luvulla, joten edessä saattaa helpostikin olla puolen vuosisadan yksinäisyys, ellei pidempikin. Vai onko niin, että kansanvaltainen työväenliike joutuu dialektiikan sääntöjen mukaisesti palaamaan taas uudelleen alkutekijöiden pohdiskeluun, toimivan ja osallistavan yhteiskunnallisen rakenteen kehittämiseen ja saa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen uudelleen ponnistelujen kautta  sellaisen aseman että yhteiskunnallinen uudistustyö käy arvopohjaisesti mahdolliseksi?

Pinnan alla kuohuu...

 Suomen kanta Euroopan Unionin yhteisvelan laajentamiseen on käynyt hyvin selväksi sekä pääministeri Sanna Marinin että valtionvarainministeri Annika Saarikon lausunnoista. Kun tiedetään että   heidän taustapuolueensa edustavat talouspoliittisesti hyvinkin erilaista lähestymistapaa, tulee kysyneeksi, mikä on se yhdistävä tekijä samansuuntaisen kannanoton taustalla? SDP:hän ei ole vastustanut velanottoa kansallisella tason politiikassa ja nykyisen hallituksen aikana käytännön tasolla, koska suuriin haasteisiin kuten koronapandemiaan, ja sotatilan haasteisiin on ollut pakko vastata tässä ja nyt -hengessä. Samalla on myös tuettu hyvinvointivaltion vahvistamista ja kun velkarahaa on saatu edullisesti, se on myös kantanut hedelmää sekä huippuja hipovan työllisyyden saavuttamisessa että uusien palvelurakenteiden ja investointien muodossa. Vaikka tulokset ovat olleet näinkin hyviä, miksi sitten Euroopan tasolla ollaan yksituumaisesti "jarru päällä" Euroopan Komission lisääntyvän yhteisvelan suhteen?

Keskustan osalta uskoisin syynä olevan puolueen uusliberaalin siiven suuri vaikutus ja saksalaistyyppisen velkajarruajattelun perinne, mikä näkyi selkeästi erityisesti edellisen, Juha Sipilän hallituksen politiikassa. Tässä suhteessa perustelut ovat hyvin samankaltaisia eurooppalaisten konservatiivien ja ja liberaalien kanssa - keskustahan kuuluu suureen  "Renew" -liberaaliryhmään, johon myös meidän Ruotsalaisen Kansanpuolueemme mepit ovat asettuneet. Taustalla on Euroopan talouden valtavirtaa edustava uuskeynesiläinen makrotalosuajattelu, jolla ei tosin ole John Maynaard Keynesin talousajattelun kanssa paljonkaan tekemistä, vaikka Keynes piti itseään myös arvoperustaltaan liberaalina. Uutta on rakennettava säästämällä ja kassaa keräämällä, aloite on pääasiassa yksityisellä sektorilla ja markkinalla. Ei jäleäkään vastasyklisestä lähestymistavasta.

Sosialidemokraattien talouspoliitisen ajattelun  perustana on kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja ylipäätään vahvan valtion varaan rakentuvat investoinnit hyvinvoinnin palvelurakenteisiin ja niiden tuottamiseen "oma työnä". Tähän on liittynyt tiettyä rohkeutta ottaa myös velkaa ja nostaa vastasyklisellä politiikalla maan taloutta niistä alhoista joihin on tavan takaa jouduttu. 

Euroopan Unionia hallitsee saksalainen velkapelkopolitiikka, jonka juuret ulottuvat aina 1920-luvun suureen inflaatioon ja sen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen shokkiin. Tosin 1930-luvulla valtaan noussut kansallissosialismi ei velkaa eikä rahan painamista pelännyt, vaan nosti Saksan nopeasti teolliseksi ja poliittiseksi mahtitekijäksi. Hitlerin Saksa käytti monetaarista raha- ja finanssipolitiikkaa valmistautumiseen suursotaan ja tuhatvuotisen "arjalaisen" supervaltion aikaansaamiseen. Onnistuminen nopeassa rakenteiden ja uuden teollisuuden luomisessa tätä tarkoitusta varten osoittaa, että endogeeninen, omapäätöksinen makrotalous on ideologiselta sisällöltään neutraalia; sitä voidaan käyttää ideologisesti erilaisiin tarkoituksiin. Tämän päivän tilanne puolestaan osoittaa, miten tuhoisaksi sanktioista vauhtia saanut sotapolitiikka edelleenkin voi osoittautua.

Erityisesti velkapelkoon liittyy suuri epäilys valtion ja poliitikkojen kykyyn käyttää rahapolitiikkaa vastuullisesti. Modernin rahateorian mukaan raha syntyy "tyhjästä" eli finanssipoliittisilla päätöksillä ja niiden toteuttamisella kirjanpidossa. Kysymys on velkarahoituksesta, jolla suuria hankkeita voidaan laittaa liikkeelle. Itsenäisen valtion tai yhteisön keskuspankki toimii normaalitapauksessa viimekätisenä lainan takaajana (lender of last resort). Kuten tunnettua, itsenäinen, oman valuutan omaava keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin, koska se rahapoliittisilla päätöksillään pystyy vastaamaan mihin tahansa monetaarisiin haasteisiin. Rajan muodostavat kuiten resurssit ja niiden käyttöönotto; täystyöllisyys on yksi näistä rajoista, ilmastokysymykset toinen sellainen. 

Euroopan Keskuspankki muodostaa tässä suhteessa erityisen poikkeuksen, koska se on omassa perussäännössään ja myös Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden velanotosta. Kysymys on ideologisesta linjauksesta, jossa osoitetaan epäluottamusta demokraattista valtiota kohtaan ja samalla pidetään rahapoliittiset portit avoimena markkinaehtoisten ratkaisujen tukemiselle. Mielenkiintoisen sovellutuksen tästä periaatteesta muodostaa EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) pääjohtaja Mario Draghin aikana, jolloin pankki lähes kahdeksan vuoden ajan osti jäsenvaltioiden velkakirjoja yli 4000 miljardin arvosta ja rahoitti yritysten likviditeettiä. Tätä pidettiin välttämättömänä euron pystyssäpitämiseksi, missä tehtävässä EKP onnistuikin erinomaisen hyvin. Kuvaavaa on että korkotaso pysyi koko määrällisen elvyttämisen ajan erityisen alhaisena. Rippeitä määrällisestä elvytyksestä valui myös velkakirjoja myyneille valtioille. Pääosa tästä elvytyksestä valui kuitenkin yritysten taseisiin ja hankkeisiin joiden tarkoituksena oli nostaa markkinaehtoisesti eurooppalaista brändiä, "kapitalistista hyvinvointivaltiota" kilpailukykyiseksi. Kuinka hyvin tässä onnistuttiin, on tulosten osalta edelleen hämärän peitossa. Ostetut velkakirjat on jäädytetty ja sterilisoitu EKP:n taseisiin, jossa ne edelleen kummittelevat - näkymättä kuitenkaan jäsenvaltioiden velkataakassa.

Se että nämä velkakirjat ovat edelleen EKP:n taseissa, osoittaa että eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa ei uskota Moderniin Monetaariseen Teoriaan, jonka mukaan keskuspankki rahapolitiikallaan ja hallitus - tässä tapauksessa Euroopan Komissio -  omilla finanssipoliittislla päätöksillään voivat käynnistää makrotalouspoliittisin toimenpitein hankkeita kaikkien tarpeellisten resurssien käyttöönottamiseksi. Tämä koskee erityisesti työvoimaa ja täystyöllisyyttä. Kun Euroopan Unionin toimet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoiden stimuloimiseen, merkitsee se sitä että jäsenvaltioiden ja demokraattisen valtion hyvinvointirooli jää käytännössä lähes kokonaan hyödyntämättä. 

Markkinan ja valtion, siis julkisen sektorin rooli ovat tosiasiassa aivan erilaisia. markkina investoi hankkeisiin vain jos on todistettavasti ostovoimaa, kysyntää. Jopa työllisyysvaikutukset jäävät heikoiksi. Pelkin QE-tyyppisin  tarjontatoimenpitein hankkeet eivät lähde liikkeelle, vaan käytössäoleva raha valuu väistämättä toisiin tarkoituksiin. Valtioiden hankkeet, infrastruktuurin rakentaminen ja palveluiden kehittäminen eivät edellytä ostovoimaa, mutta ovat kuitenkin vastaus inhimillisiin ja usein yhteiskunnallisessa, poliittisessa prosessissa ilmaistuihin tarpeisiin. Julkisen sektorin itsensä kautta toteutetut hankkeet käynnistävät useita 'moninkertaistajia', jotka tekevät hankkeista kannattavia, nostavat työllisyyttä ja parantavat ostovoimaa - ja osana prosessia tarjoavat myös yrityksille, siis markkinalle uusia toimintamahdollisuuksia.

Nyt voimme palata takaisin alussa esitettyyn ihmettelyyn, miksi Saarikon ja Marinin kanta velkaelvytykseen on kaikista vastakohdista huolimatta samansuuntainen. Käsitykseni mukaan Saarikon velkapelko perustuu eurooppalaiseen velkapelkoon ja sen takana lymyävään, pitkälle autorisoituun valtavirtaiseen, pääosin uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, jossa mikrotalousajattelun kotitaloutta käytetään analogiana veroakantavan valtion velanotolle. Marinin kielteinen suhtautuminen Euroopan Unionin velkakielteisyyteen voi perustua tietenkin siihen, pääministerin jo julkilausumaan perusteluun, jonka mukaan vieläkin on runsaasti - parisataa mrd euroa - käyttämättä "Next Generation" paketin yhteydessä myönnettyjä varoja. Vaikka sosialidemokratia ei ole Modernia Monetaarista teoriaa ja sen mahdollisuuksia tunnistanut, voisi kuvitella että sosialidemokratia ei ole valmis käynnistämään Euroopan Unionin tasolla lisävelanottoa, koska se Euroopan Unioni perussäännöistä johtuen suuntautuisi joka tapauksessa vain markkinan suuntaan eikä hyödyttäisi jäsevaltioita vaikka nämä muodollisesti joutuisivat velan viimekätiseksi maksajiksi.  Lisäksi euro on eurojärjestelmässä jäsenvaltioille 'vieras valuutta' siinä mielessä että jäsenvaltiot eivät voi toteuttaa sen puitteissa itsenäistä raha- ja finanssipolitiikkaa.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin ja sen keskuspankin tilannetta nykyisten kriisien ja haasteiden valossa, Euroopan Unionin tulevaisuus ei näytä valoisalta. Puheissa toki vilahtaa silloin tällöin Unionin rakenteen valuviat, mutta jäsenvaltiotkaan - Suomi niiden mukana - eivät ole ilmaisseet tarvetta peruskirjan avaamiseen juuri muota osin kuin enemmistöpäätöksen käyttöönottoa yksimielisyyden sijasta. Tähän pääseminen kuitenkin edellyttää juuri yksimielistä päätöstä.

Näissä oloissa jäsenvaltion makrotalouspoliittinen toimintaraami on irrationaalilla tavalla rajattu ja lupaa vain kärsimysten tien, dystopian jatkumista Euroopan Unionissa ja etenkin sen valuuttaunionissa, jota rajoituksetn kaikkein tiukimmin koskevat.

Jos nyt haluaisi tulkita sosialidemokraatien kielteistä kantaa yhteisvelkaan, sitä voi perustella Euroopan Unionin yksipuolisella uusliberaalilla ja valtavirtaiseen talousajatteluun nojaavalla autoritaarisella makrotalouspolitiikalla. Kuten Brittien pääministeri Margaret Tatcher aikoinaan kuvasi kuuluisalla TINA-tokaisullaan."There Is No Alternative". Tästä on kuitenkin vielä jonkin verran matkaa vaihtoehtoiseen MMT-analyysiin, jossa keskuspankki on vapautettu toteuttamaan yhdessä poliittisen hallinnon kanssa ajankohtaisiin haasteisiin ja niiden voittamiseen tähtäävää politiikkaa. Pinnan alla kuitenkin jo kuohuu...

Vaikeneminen on myöntymisen merkki

 

Modernin Monetaarisen Teorian yksi kehittäjä ja sen puolesta väsymättömästi toimiva australialainen professori Willian Mitchell kirjoittaa 23. maaliskuuta 2021 blogipäivityksessään sosialidemokratian ja sen poliittisen eliitin taipumisesta uusliberaalin, valtavirtaisen talouspolitiikan peesaajaksi ja mielistelijäksi. Mielestäni hänen sanomansa - olkoonkin että se on kirjoitettu lähinnä brittiläisen ja australialaisen työväenliikkeen tarkastelun pohjalta - sisältää paljon yleispätevää, myös meidän oloihimme sopivaa analyysia. Kysymys on vaikenemisesta, epävarmuudesta ja osaamattomuudesta, pahimmillaan mielistelystä, hännystelystä ja kääntymisestä valtavirtaisen makrotalouden perustelujen kannattajaksi.

"Vaikka ns. edistyksellisinä esiintyvät poliitikot pitävät itseään uuden ajan airueina, toimivat he kaikin tavoin kauhistelemalla julkisen talouden alijäämää ja valtavirtaisen makrotalouden oppeja saadakseen itsensä näyttämäänm uskottavilta. Uskottavan talouspolitiikan raamit näyttää todellisuus kuitenkin sivuuttavan nopeasti. Britanniassa ja Euroopassa työvoimapolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä lamassa. Heidän uskonsa julkiseen rahoitukseen on korvautunut lähestymistavalla, jonka mukaan valtion on tyydytettävä omien toimiensa sijasta keinottelijoiden, siis minkälaisen hyvänsä  yrittämisen etuja."

Bill Mitchellin mukaan Australiankaan työväenpuolue ei ole tässä suhteessa erilainen. 

"Jos antaa sosialidemokraattisille poliitikoille liikkumavaraa, he yksityistävät, leikkaavat hyvinvointiin tarkoitettuja menoja, vapauttavat sääntelyä, antavat erinäisiä etuja kaikkein parhaiten toimeentuleville - ja paljon muuta. Meillä on viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta tästä riittävästi näyttöä. Australiassakin keskuspankki osoittaa nyt - mitä Modernin Monetaarisen Teorian kannattajat ovat aina sanoneet - että itsenäisen keskuspankin omaava hallitus voi käyttää hallituksen valtaa ja alistaa raha- ja finanssipolitiikan palvelemaan asetettuja tavoitteita. On tullut aika jolloin näiden 'edistyksellisten tyyppien' olisi aika alkaa ryhtyä oikeasti edistyksellisiksi ja kunnianhimoisemmiksi sen sijasta että omaksuvat sykofanttisen, mielistelevän ja ruskeakielisen kannan, jonka mukaan rahoitusmarkkinat saattavat tuhota rahajärjestelmämme."

Käännös ei ole aivan sanatarkkaa mutta sisällön suhteen se ei jätä epäilystä. Myös sosialidemokraattiset poliitikot ovat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa omaksuneet taloudenpidon suhteen valtavirtaiset opit ja ryhtyneet perusteluissaan seurailemaan sen valtiota hylkivää ja kaikenkarvaista yritystoimintaa suosivaa lähestymistapaa. 

Jo 1970-luvun lopulla, kun työttömyys lähti kasvuun ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jo  vaatinut hätätilahallituksen muodostamista, keskusteltiin rakenteellisten uudistusten merkityksestä. Minäkin olin esittämässä erityisen työllistämisrahaston perustamista vähän samaan tapaan kuin mitä työeläkerintamalla oli tehty ja johon myös ruotsalainen keskustelu palkansaajarahastoista vahvasti viittasi. Tälle tielle ei kuitenkaan lähdetty, vaan keskeiseksi ideaksi nousi kasvun kautta tapahtuva työllistämismahdollisuuksien lisääntyminen, yhdistettynä tulopolitiikkaan joka tähtäsi työntekijäpuolen ideoiden mukaanottamiseen yritysten kehittämiseen. Kasvun sijasta tuli kuitenkin 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys. Tulopolitiikan sijasta työnantajapuoli alkoi koventaa keinojaan myös sopimuspolitiikassa. Työntekijäpuolen ehdotusten rinnalle tuli työnantajien vastaava patteri työehtojen heikennyksiä kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Samalla alkoi myös keskustelu yhteistoiminnasta yrityksissä saada yhä ikävämpiä muotoja.  Edistyksen välineestä tuli pelätty lomautus- ja irtisanomisautomaatti, jota tämänkin päivän palkansaajat  odottavat kaikilla sektoreilla kylmä rinki sen yhden paikan ympärillä.

Yritysten kilpailukykyvaatimuksiin on pikkuhiljaa suostuttu yhä laajemmalla rintamalla. Samalla on ryhdytty purkamaan keskitettyä sopimusjärjestelmää ja kokonaisvaltaisia yhteistoiminnan rakenteita muutoinkin. Ehdittiin kuitenkin luoda kohtalaisen vahvat työeläkerahastot, mutta tästäkin 'sosiaalisen vastuun' pilarista työnantaja on hankkiutunut eroon, kun työeläkemaksut on siirretty kokonaan työntekijäpuolen kannettavaksi.

Talouspolitiikassa kuunnellaan nykyään pelkästään valtavirtaisen, uusliberaaliin henkeen perustelevia 'pääekonomisteja' jotka saavat palkkansa yritysmaailmasta ja puhuvat luonnollisesti niistä häristä joilla he itse kyntävät. Talouskeskustelussa työväenliike vaikenee ja sen piiristä kasvaneet talousvaikuttajat ovat sisäistäneet näyttävästi uusliberaalit lähestymistavat ja suosittelevat puheissaan yhdellä äänellä valtavirtaisen talouspolitiikan keskeisiä teemoja. Yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sosiaalisen demokratian liike näyttää luopuneen kokonaan yrityksestä visoida pääoman endogeenista, itsenäiseen päätöksentekoon perustuvaa kehittämistä ja odottaa Adam Smithin näkymättömäön käden läimäytystä kädet korvilla. 

Minusta näyttää siltä, että Helsingin Yliopiston vieraileva professori ja aktiivinen Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä osuu oikeaan väittäessään liikkeen arvopohjan luisuneen sen keskeisten poliitikkojen toimesta markkinaehtoisen yhteiskuntamallin toistelijaksi ja kannattajaksi. Keskuelua vaihtoehdoista työväenliikkeen oman arvoperinnön hengessä ei tahdo syntyä. 

Onko epäilykseni oikea? Vastaan omasta puolestani: vaikeneminen on myöntymisen merkki.

Eräänlainen epilogi

 "On totta, että Euroopan unioni ei ole enää samanlainen kuin Suomen liittymisvuonna 1995. Näin kuuluukin olla. Myös EU:n tulee elää ajassa ja kehittyä. Meidän suomalaisten velvollisuus on esittää näkemyksemme unionin suunnasta ja kehittämistarpeista. " Tämä lausahdus on peräisin pääministeri Sanna Marinin puheesta EU-selonteon yhteydessä eduskunnassa 24.2. 2021.

Keskustelua eduskunnassa hallitsi oppositio ja lopputuloksena näytti olevan perussuomalaisten ja muun eduskunnan vastakkainasettelu. Monista puheenvuoroista kävi ilmi että kansanedustajat ovat vasta syventymässä ymmärtämään Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden välisiäpoliittisia suhteita. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on Eurooppaoikeuden mukaan asiakirja, joka ylittää kansallisten perustuslakien sanoman, mikäli ristiriitaa näiden kahden välillä ilmenee. 

Suomen perustuslaki lähtee vahvasti kansalaisten perusoikeuksista ja siihen on ollut hyvä nojautua. Tämä on käynyt hyvin selväksi uudistettaessa sosiaali- ja terveydenhuollon suurta lakikokonaisuutta, SOTEksi kutsuttua. Edellisen hallituksen toimesta pyrittiin siihen, että markkina, so. yritykset saisivat tasavertaisen aseman  perustuslain edellyttämän valtion kokonaisvastuun rinnalla kansalaisten terveysdenhoidosta ja sosiaalihuollon tehtävistä.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja lähtee puolestaan juuri erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabnin sopimus, 2. artikla, kohta 3) lähtökohdista. Markkinaehtoisuus on hyvin syvällekäyvä toimintaperiaate Euroopan Unionissa. Valtion roolia Euroopan Unionissa on rajattu eikä valtion tukeminen kuuluu Euroopan Unionin eilä sen keskuspankin EKP:n erityisvastuualueisiin. Sen enempää EKP kuin Euroopan Unionikaan ei ota vastuuta kansallisista veloista. Tämä näkyy erityisen selvästi myös siinä, että EKP:n määrällinen elvytys, jota on nyt toteutettu vajaan seitsemän vuoden aikana Suomenkin osalta noin 60 miljardin euron edestä, on suuntautunut valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta yritysten toiminnan tukemiseen uusien innovatioiden ja yritysratkaisujen tukemisen muodossa, varoen koko ajan EU:n kilpailusääntöjen rikkomista. Jäsenvaltiot vastaavat peruskirjan mukaan velkakirjojen takaisinlunastamisesta. Tätä voidaan pitää peruskirjan mukaisena kansallisena ja valtiollisena vastuunottona omista veloista. Rahat ovat menneet pankeille ja yrityksille, veloista vastaa valtio - siis Suomen kansa.

Eurooppa-selonteossaan hallitus hyväksyy tämän lähtökohdan ja katsoo sen jatkossakin olevan keskeinen toimintaperiaate. Toisaalta hallitus hyväksyy Euroopan Komission velanoton 750 mrd:n euron korona-tukipaketin muodossa ja mahdollistaa lisäksi tiettyjen verojen kannon Euroopan Komissiolle ainakin osittaisen lainojen lyhennysohjelman mahdollistamiseksi keskustasolla.

Kun katso kokonaisuutta, voi todeta hallituksen hyväksyvän  EKP:n rahapolitiikalla toteutetun määrällisen elvytyksen ja toisaalta Euroopan komission Korona-pandemian merkeissä lanseeraaman finanssipoliitisen elvytyksen. Valtavirtaisen talouspoliittisen ajattelun - myös uusliberaaliksi kutsutun politiikan - lähtökohtana on mm. Saksan keskuspankin johtajan Jens Weidmannin mukaan näiden kahden ulottuvuuden tiukka pito erillään toinen toisistaan. Hallituksemme kanta Euroopan Komssion velanoton 'kertaluontoisuudesta' tarkoittaa käytännössä asettumista valtavirtaisen, uusliberaalin fiskaalipolitiikan tukijaksi. Tämä on  linjassa Euroopan Unionin peruskirjoihin betonoidun ideologisen lähestymistavan kanssa.  Moderni Monetaarinen makrotalouspolitiikka puolestaan pitää itsestään selvänä että keskuspankin rahapolitiikka ja keskeisen hallinnon finanssipolitiikka kulkevat tosiasiassa käsi kädessä ja toisiaan tukien kunnes asetetut tavoitteet on saavutettu. Euroopan Unionissa tämä tarkoittaa yksipuolista tukea 'markkinalle', siis yritystoiminnalle. Demokraattista valtiota ei katsota markkinaan kuuluvaksi, vaikka sillä on aivan olennainen tehtävä sekä demokratian että kansalaisten oikeuksien kannalta.

Hallituksen pääpuolueen, sosialidemokraattien kannalta valtion aseman alistaminen markkinoille on perinteisesti ollut sekä demokratian että yhteisen hyvinvoinnin kannalta täysin yhteensopimaton lähestymistapa liikkeen periaatteiden kanssa. Kun viime puoluekokouksen yhteydessä käytiin keskustelua periaatejulistuksesta, halusi pieni mutta aktiivinen Tampere-ajatuspaja nostaa tämän asian keskusteluun. Haluttiin sosialidemokraattien ajavan myös Euroopan tasolla vahvaan, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon perustuvaa politiikkaa. Tämän kannanoton saaminen periaateohjelmajulistukseen osoittautui koko valmistelun ajan kiistaiseksi. Lopulta kävi niin, että tätä - minunkin mielestäni - tärkeää kannanottoa ei periaateohjelmajulistukseen saatu. Tämä aiheutti suurta pettymystä ja jopa masennusta Tampereella tämän kysymyksen kanssa kovasti ahkeroineiden tovereiden keskuudessa.

Eurooppa-selonteossa hallituksen Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen yhteenvetopuheenvuorossaan ilmoitti, että hallitus ei tule kyseenalaistamaan Euroopan Unionin peruskirjaa ja sen nykyistä muotoa. Yhdessä periaateohjelmajulistuksen hyvin yleisluontoisen Eurooppaosion kanssa voisi todeta suomalaisen sosialidemokratian asettuneen Euroopan Unionin kehittämisen suhteen valtavirtaisen talouspolitiikan ja sen keskeisesti uusliberaalin strategian kannalle. 

Mm. kansantaloustieteilijä Mariana Mazzucato on mm. hallitukselle alustaessaan korostanut vahvan valtion merkitystä makrotalouspolitiikassa. Vaikka hallitus on fiskaalipolitiikan suhteen hyväksynyt ainakin hetkellisen irtautumisen etukäteissäästämisen ja kurinpitoon perustuvasta 'vanhasta' talouslinjasta, suhteeessa näiden tukien käyttämiseen on nyt taivuttu tiukan uusliberaalille, demokraattista valtiota dynaamisena toimijana hylkivälle linjalle. Tämä tulee varmasti näkymään sekä Korona-pandemiatukipaketin toteutuksen muodoissa että jatkuvana, heikkoja tuloksia tuottavana talouspolitiikkana. Ei ole ymmärretty että valtiolla on aivan olennaisen tärkeä ja erilainen tehtävä kansallisen turvallisuuden ja oikeuidenmukaisuuden toteuttamisessa. Yhä jaajemmin ollaan sitä mieltä, että sekatalousmalli taloudessa, siis yritysten ja valtion tasapainoinen yhteispeli,   on se dynaaminen voimatekijä jolla   sekä kansalliset taloudet että koko Eurooppa suurine tehtävineen nostetaan jaloilleen ja kuntoutetaan.   

Perussuomalaisten kritiikki Euroopan Unionia kohtaan on yhä sekavaa, mutta ilmeisesti sielläkin vaistotaan että pelkän markkinan voimin ja syvälle sisäisiin asioihin ulottuvalla kurinpidolla, Euroopan Komission oikeudella puuttua jopa yksityiskohtiin menevään ohjailuun on vakavuia seurauksia. Kun hallitus ja sen pääpuolue SDP kieltäytyy nostamasta keskusteluun liikkeen arvomaailman kannalta välttämätöntä paradigmanmuutosta, siis peruskirojen avaamista ja kehittämistä sekatalousmallin  ja modernin makrotalouspolitiikan suuntaan, ei pidä hämmästyä kansalaisten alitajuista epätoivoa ja  kallistumista  vaaleissa pelkästään kansallisia ratkaisuja korostavien, nationalististen voimien  kannattajiksi.

Vanhemmanpuoleiselle sosialidemokraatille hallituksen Eurooppa-selonteko on tässä suhteessa pettymys. Lähivuosina ei ole ainakaan Suomesta odotettavissa vahvan valtion ja  hyvinvointipolitiikan suuntaan tapahtuvaa eurooppalaista muutosta. On antauduttu valtavirtaisen, hengeltään uusliberaalin Euroopan  poliittiselle strategialle. Lopullisen käänteen tässä suhteessa muodstaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen ilmoitus siitä, että hallitus ei ole vaatimassa Euroopan Unionin peruskirjan avaamista ja Euroopan Unionin strategisen paradigman uudelleentarkastelua.

Mitä tehdä? Vapaajäsenen eroaminen puoleesta joka poliittisena välineenä on menettänyt olennaisen osan arvopohjaisesta lähestymistavastaan saattaisi tuntua loogiselta vastaukselta syntyneeseen tilanteeseen. Kun vaari arvoineen on ollut tärkeä esikuva sekä lapsille että lastenlapsille, tuntuu tällaisen ratkaisun tekeminen mahdottomalta. On vain pidettävä demokraattisen sosalismin, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion arvoista kiinni, vaikka sillä ei olisikaan merkitystä niiden muutamien vuosien aikana jota ehkä vielä edessä on. Epilogi tämä on siinä mielessä että herään ehkä vielä keskusteluun siinä vaiheessa jos ja kun tätä suurta poliittista suunnistusvirhettä ryhdytään oikaisemaan. Tältä istumalta aikahorisontti tässä suhteessa näyttää kuitenkin toivottoman pitkältä.

25.2. 2021

Juhani Räsänen:

Ilpo. Kirjoituksestasi huokuu pettymys, joka varmaan kalvaa monen Wanhan Toverin mieltä. Minun sielussani se on ollut kauan haavan päälle kasvaneena rupena, joka menee mukanani hautaan saakka. Sosialidemokratiaa ei ole pitkään aikaan voinut kutsua aatteeksi, jolla olisi itsenäinen aatteellinen paradigmallinen tunnusmerkistö; siinä määrin se on liudentunut palvelemaan uusliberalistisia voimia ja pyrkimyksiä, ja hylännyt aatteelliset arvonsa. Ns. "karpolainen politiikka" paljastaa ihmisten pettymyksen, joka näkyy kannatuksessa. Sanotaanhan, että pettymys on suurin poliittinen voima. Kirjoituksessasi on testamentillisiä tunnelmia, joista meistä monet jakaa. Vanhustuvan miehen mielessä pettymys kääntyy enemmän luovuttamisen kuin innostumisen ja voimaantumisen suuntaan; ja kysymys kääntyy kysymykseksi oman arvokkuuden säilyttämisestä siihen saakka, kun aika koittaa.

Helena Korpela:

Monesta varsin nuorestakin tuntuu , että "aika on ajanut ohitseni".

Aatteille tai ihanteille ei ole paikkaa politiikassa-vaikka "kysyntää" kyllä poliittisilla markkinoilla.

Siinä on juuri se ero.

Ei vain kieli , käsitteet ja asenteet vaan koko kulttuurin ihmiskäsitys on muuttunut.

Sosialidemokratialla on paikka van jonkinlaisena markkinaideologian ihmiskasvoisena myyjänä, iskujen pehmentäjänä.

Hannu Ikonen:

Tyhjentävää analyysia Ilpolta.

Jussi Seppänen

Olipas jymäkkää ja oikeaa - en minäkään ole eroamassa, mutta poikaani äänetsän kuntavaaleissa ja hän on persujen ehdokas Tampereellä, saman tekee moni muukin demari. Euron suhteen toivoni on mennyt - Unionissa olemista vielä olen puolustanut.

Ilpo Rossi:

Jussi Seppanen

 Omasta puolestani äänestin aikanaan Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja euroonkin suhtautumiseni on ollut välineellistä; jos sen arvo kestää, eläkeläinenklin pärjää sen kanssa vaikka sen prosentuaalinen arvo on eräistä muista syistä johtuen ollut hiipumaan päöin. Todellinen syy on Euroopan Unionin ideologisesti pelkän markkinavaihtoehdon varaan rakentaminen ja demokraattisen valtion tosiasiallinen syrjäyttäminen koko Euroopan Komission johtamassa kokonaisrakenteessa. Ilman peruskirjan uudistusta vahvan ja kansanvaltaisen eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen on mahdotonta.