Eväät on syöty...

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin sarkastisesti ja kovasanaisesti, että Euroopan Unioni on Mario Draghin Euroopan tulevaisuuden kilpailukykyä kuvaavassa raportissaan kuvannut Euroopan ongelmia niin dramaatisesti, että on aihetta uskoa koko Unionin olevan siirtymässä "terminaalivaiheeseen". Kannanottoni johtuu siitä, että Euroopan Unionin rakenne ja toimintatapa sisältävät sellaisia kontraproduktiivisia ulottuvuuksia, jotka eivät ole parannettavissa, reformoitavissa.

Euroopan Unionin peruskirjapohjainen rakenne ei ole pluralistinen, vaikka myös sellaista demokraattisten arvojen kunnioittamisen muodossa väitetäänkin. Unioni on sitoutunut yksipuolisesti markkinaehtoiseen  ja demokraattista valtiota vieroksuvaan lähestymistapaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapainen kansanvaltainen rakenne ei ole EU:ssa mahdollinen. Muutoksen, revision  saaminen tähän linjaukseen vaatii yksimielistä päätöstä eikä se nykynäkymin ole mahdollista.

Euroopan Unionin asennoitumistapa konflikteihin on pohjaltaan autoritaarinen; se näkyy ennenkaikkea omaksutussa aktiivisessa sanktiopolitiikassa, erityisesti taloudellisessa rankaisemisessa mutta myös poliittisessa eristämisessä, niin suhteessa Unionin jäsenmaihin kuin ulkopolitiikkaankin. Heikommaksi oletettuja potkitaan ja vahvempien edessä nöyristellään - tämä kuuluu autoritaarisen asenteen jossakin määrin hämäävään asennoitumistapaan (Fromm). Tätä toimintatapaa, henkistä ja fyysistä rankaisemista ei voi demokratiassa soveltaa muuhun kuin selvästi rikolliseen,  henkeä ja turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Tässä suhteessa EU ei voi väittää olevansa parempi länsimainen arvoyhteisö demokraattisten toimintatapojen osalta sen enempää kuin muutkaan globaalit vaikuttajatahot.

Kun Unionin ulkosuhteet ja puolustuspolitiikka  määräytyvät näistä väärään ylpeyteen perustuvista lähtökohdista, tulokset ovat olleet sen mukaisia. NATOn laajeneminen itään oli ristiriidassa vuodesta 1975 noudatetun luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja  puolustuspoliittisen ETYK-konferenssin päätösten kanssa, mikä on johtanut vaaralliseen, vihamieliseen viholliskuvaan suhteessa ennenkaikkea Venäjään ja Kiinaan. Kun nyt puhutaan jo ydinsodan vaarasta, tuhosuuntainen tie on selvästi peruuttamaton eikä se ole neuvotteluyhteyksillä korjattavissa. Tulos on mitä jyrkimmässä ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Euroopan Unionin alkuvuosina tavoiteltiin ja dokumentoitiin asiakirjoihin.

Lisäksi kuvassa on myös globaali taloudellinen kilpailu, joka tietynlaisena piilomomenttina  värittää  ja kiihdyttää kilpailun muodossa vihamielisiä suhteita. Nyt näemme selvästi, että "kilpailu on ahneiden sotaa" (Marx) ja että se pitää ihan käytännössä todellisuudessa paikkansa. Tässä kilpailussa yhdessä autoritaarisen ylpeyden kanssa on johtanut siihen, että talouden pohja suhteessa kohtuuhintaisen energian saatavuuteen on Euroopassa romahtanut. Eurooppa on jatkossa yhä riippuvaisempi pääasiassa USA:sta tuotavasta, särötetekniikalla tuotetusta maakaasusta ja öljystä, joiden hinta on kolmin-nelinkertainen verrattuna siihen, mitä USA:n teollisuus ja kuluttajat energiastaan maksavat. Tämän johdosta EU on tipahtamassa kokonaan tasavertaisesta, kilpailukykyisestä teollisuustuotannosta, eikä tähän synkkään kuvaan ole näkyvissä juurikaan parannusta.

Lisäksi Unionin talouspolitiikassa vallitsee erityinen suuren mittakaavan  "ryhmäajattelu" (vrt. William Mitchell kirjensa "Euroalueeen dystopia), joka näkyy kaikkien talousviisaiden samansuuntaisena, vaihtoehdottomana perustelutapana. Yhtenä syynä tähän on ilman muuta Euroopan Unionin perustuslakitasoinen "Korjausmekanismi", joka sellaisenaan edellyttää vaihtoehtoisten ja korjaavien ratkaisujen löytymistä nykyisen peruskirjan mukaisista raameista. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipysykologi käytti tästä samasta ilmiöstä nimitystä "miljoonien hulluus", jolla hän tarkoitti sosiaalisen rohkeuden puutetta hakea tai ilmaista vallassaolevan hierarkian ajattelu- ja toimintatavan vastaisia ratkaisumalleja. Erityisen surullista on, että myös Euroopan Unionin vasemmisto on ollut taipuvainen käyttämään tätä ryhmäajattelun "eiolevaihtoehtoa" kaavaa, mikä näkyy sopeutumisena uusliberaaliin valtavirtaiseen talousajatteluun. Työväenliikkeen arvoperustan mukainen lähestymistapa edellyttäisi kiihkeää taloudellista demokratiaa tavoittelevaa vaihtoehtoa. Sellainen on Euroopan tasolla itse asiassa olemassa Modernia Monetaarista Teoriaa  kuvaavan juuri iomestyneen kirjan muodossa.

Tietotekniikassa ja tekoälyn käytössä sekä USA että Kiina ovat vaudilla ajamassa Euroopan Unionin ohi, mikä merkitsee yhä suurempaa riippuvuutta näistä maista modernin infrastruktuurin, logistiikan ja palveluiden suhten. Sodanomaisen kilpailun seurauksena USA ja Eurooppa rakentavatrankaisevia tullimuureja, mikä on täysin ristiriidassa "vapaan maailman" vapaan kilpailun periatteiden kanssa. Eturiviin pääseminen tässä kailpailussa ei ole enää mahdollista. Ne eväät,  jotka Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö perustamiskokouksessaan 18.4. 1951 ja Schumanin puheen myötä 1950 määritteli, on syöty.

Edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole näköpiirissä uusia vaihtoehtoja, revisiota. Kuitenkin nämä seikat ovat Euroopan ja Euroopan Unionin kohtalonkysymyksiä. Noudatetun politiikan tuloksena on syntymässä uusi talouden suurvalta, ns. BRICS-maat, jossa ovat mukana Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan lisäksi myös joukko lähi-idän maita. Myös Turkki on hakemassa jäsenyyttä BRICS-yhteisössä ja on siis ilmeisesti luopunut tavoittelemasta jäsenyyttä Euroopan Unionissa. Oletukseni on, että tässä suhteessa nähdään jatkossa merkittäviä uusia avauksia.

Minäkin asetin aikoinani suuria toiveita Euroopan Unioniin ja puolustelin jäsenyyttä tässä yhteisössä jo kauan ennen kuin se sitten 1990-luvun puolivälin jälkeen toteutui. Olin kuitenkin jo 1970-luvun alkupuolella kansainvälisessä yhteistyössä ja Euroopan Unionin elimissä aavistellut omalle arvomaailmalleni vieraita elementtejä.  Vuosien varrella ne ovat vain vahvistuneet. Blogikirjoituksistani vuosien varrelta näkyy epätoivoni syveneminen suhteessa eurooppalaisen yhteistyön saamiin muotoihin. Kahden viime vuoden aikana tuhosuuntainen kehitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja Mario Draghin raportti Euroopan Unionin kilpailukyvyn tulevaisuudesta näyttää sinetöivän tässä kuvailemani dystooppisen ajautumisen poliittiseen ja taloudelliseen suoritustilaan, yhteiskunnalliseen terminaalivaiheeseen. 

La Strada - Draghin tie

 Entinen Euroopan Keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi on suorastaan huudettu Italian uudeksi pääministeriksi ja hän on vannonut virkavalansa ja muodostanut uuden hallituksen. Tilanteen Giuseppe Conten hallituksen kaatamiselle tarjosi sosialidemokraatiksi tunnustautuneen Matteo Renzin puolueen esiinnostama epäluottamus ja parin ministerin eroaminen pääministeri Conten kabinetista. Matteo Renzi oli myös yhtenä ensimmäisistä ehdottamass Mario Draghia uuden hallituksen muodostajaksi ja lupasi omasta puolestaan hänelle tukensa ilman minkäänlaisia ehtoja tai ohjelmallisia esityksiä. Renzin asenne kuvastanee yhtäältä Italian poliittisen  umpikujan todellisuutta ja toisaalta luottamusta Draghiin euron pelastajana EKP:n pääjohtajakautenaan. Tunnettua on että hän aloitti kaudellaan monetaristisen määrällisen elvytyksen (QE) vastauksena Euroopan Unionin taloudelliseen hätään finanssikriisin jälkeisenä kautena jota sävytti ns. troikan kova, austeristinen politiikka  mm. Kreikkaa kohtaan.

Määrällinen elvyttäminen antoi ainakin hengähdysaikaa eurooppalaiselle makrotaloudelle ja Draghin seuraajankin, pääjohtaja Christine Lagarden kaudella on jatkettu määrällistä elvytystä, joka suurvaltojen keskuspankkien tapaan on ollut massiivista ja on ollut omiaan avaamaan tietyä uudenlaiselle monetaristiselle politiikalle, jossa keskuspankki voi tehtä 'kaiken mitä tarvitaan' valuutan pelastamiseksi ja sen merkityksen vahvistamiseksi. Italian uusi pääministeri oli tämän uuden monetaristisen linjan päänavaaja ja siihen perustuu myös häneen kohdistuva lähes rajaton luottamus. Mikä on sitten Draghin tie finanssipoliittisena toimijana ja valtion päämiehenä? Millä tavalla hän voi soveltaa  näkemystään myös Italian talouspolitiikkaan yrittäessään pelastaa tämän suuresti velkaantuneen maan katastrofilta?

Euroopan Unioni on ottanut ensimmäiset askeleensa aktiivisen, endogeenisen finanssipolitiikan toteuttajana, kun huippukokous viime heinäkuun alussa hyväksyi nyt toteutusvaiheessa olevan Korona-elvytyspaketin vaaditulla yksimielisyydellä. Sen toteutuminen  on kuitenkin vielä vahvistettava valuuttaunionin jäsenmaiden parlamenteissa. Sekä Italiassa että myös muissa valuuttaunionin jäsenmaissa näyttää olevan vaikeaa löytää riittävästi sellaisia toiminnallisia vaihtoehtoja jotka täyttävät Euroopan Komission valvonnan edellyttämät ehdot tuille ja lainoille. Monelle saattaa olla vaikeaa ymmärtää, miksi ilmasto- ja digitekniikkaan suuntautuvia hankkeita ei tahdo riittävästi löytyä. Mielestäni selitys löytyy Unionin peruskirjan asettamista rajauksista. Tuen ja lainojen on suuntauduttava 'markkinan' tukemiseen, joksi peruskirja mieltää pankkien kautta tapahtuvan alan yritysten tukemisen ja korona-paketille asetettujen toivoiden toteutumiselle tätä kautta. Ymmärtääksni suorat jäsenvaltioden hankkeet eivät tule kysymykseen. Tämä ongelma on nyt mös Italian pääministerin Draghin puntaroitavana.  

Pääministeri mario Draghin kokemukset EKP:n pääjohtajana antavat hänelle muita paremmat lähtökohdat tehdä dynaamisia avauksia Komission ottaman velan käyttämisen ja itse velan hoitamisen suuntaan. EKP voi myös tässä suhteessa tehdä 'kaiken tarvittavan' Eurioopan Komission tukemiseksi niin, että lopullinen vastuu velkojen ja tukien edellytetystä takaisinmaksusta ei kaadu jäsenvalrioiden - velkainen Italia mukaanluettuna - maksettavaksi edes hyväksytyn, vuoteen 2058 jatkuvan pitkän aikataulun puitteissa. Euroopan Komissio on eri asemassa kuin jäsenvaltiot, joiden valvoja se vakaus- ja kasvusopimuksen (ns. Maastrichtin sopimus liitteineen) pohjalta on. Euroopan Keskuspankki on tässä suhteessa  itsenäiseen valtioon verratavan Euroopan Unionin oma keskuspankki eikä liene epäilystäkään siitä etteikö se tekisi 'kaiken tarvittavan' myös Komission likviditeetin ylläpitämiseksi nyt kun finanssipoliittinen kanava on avattu. 

Voiko Korona-paketi vielä kaatua? Jokaisen jäsenmaan on se parlamenteissaan hyväksyttäåvä ja Suomen kohdalla poliittinen oppositio sekä laskee (perussuomalaiset, kristillisdemokraatit)  tämän varaan että pelkää (Kokoomus) sen vaihtoehdon toteutuvan. Myös jossakin muussa jäsenmaassa velka- ja tukipaketti voi joutua valtavirtaisen, eksogeenisesti (ulkoa määraytyvästi) toimivan talousajattelun kaatamaksi. Tämä on erityisen vaikea paikka valtavirtaisen talouspolitiikan ajattelutavan lumoissa elävälle Kokoomukselle. Sen mielestä velkaantuminen on pahinta mahdollista myrkkyä hyvälle taloudenpidolle. Vuosi sitten mm. Saksassa Korona-pandemian varjon suojassa tapahtunut paradigmanmuutos on kuitenkin  johtanut siihen, että jopa Saksa, jossa vahvat velkarajat on jo vuonna 1949 hyväksytyssä perustuslaissa, lähti mukaan velkaelvytykseen - perustuslakitumioistuimensa vastarinnasta huolimatta. Tämä on ehkä ja toivottavasti ensimmäinen askel modernin monetaarisen ja finanssipoliittisen muutoksen suuntaan, jossa velkaa ei pelätä, koska itsenäinen valtio - ja EU - kykenee keskuspankkinsa toimin vastaamaan mihin hyvänsä velkahaasteeseen.

Euroopan Unionin peruskirjan tiukan toteuttamisen mukaan paketti voi siis myös kaatua yksimielisyyden puutteeseen. Onko mitään tehtävissä? Tunnettu ekonomisti Thomas Piketty on viimeisimmässä kirjassaan "Pääoma ja ideologia" sekä sitä referoimissaan haastatteluissa vedonnut Saksan ja Ranskan kahdenkeskiseen 'samanmielisten päätökseen' jossa ne ovat tehneet omia, pelkästään näitä kahta maata ja niiden taloudellista yhteistyötä koskevia päätöksiä. Pikettyn mukaan samanmielisten yhteistyötä voidaan tarvittaessa laajentaa koskemaan myös Unionin piirissä laajempaa joukkoa jäsenmaita. Voisin kuvitella, että jos Korona-paketti uhkaa kaatua esimerkiksi kansallismielisten voimien vastustukseen, tilalle nouse nopeasti samanmielisten pysyttäytymien paketin piirissä. Ennenkin on puhuttu talouskehityksen erilaisista nopeuksista Unionin piirissä ja nyt se saattaa Korna-tukipaketin toteuttamisen yhteydessä osoittautua todella ajankohtaiseksi.

On vaikeaa kuvitella että Italia tyytyisi tässä tilanteessa peruskirjan mukaiseen markkina-ajattelun ylivaltaan, vaikka myös pääministeri Draghi on pääjohtajakautenaan pysyttäytynyt määrällisen elvytyksen toimissa  tässä 'pakkopaidassa'. Kuten mm. taloustieteilijä ja kirjailija Mariana Mazzucato on todennut, vahva valtio ja sekatalouden periaate valtion ja yritysten yhteistoiminnan muodossa on välttämätön edellytys selviytymiseksi yksiulotteisen talouspolitiikan anemiasta.

Mikä on siis Mario Draghin tie, la Strada? Pääminsiterinä hän nyt sekä pääsee että joutuu kehittämään sellaisia kansallisia että eutooppalaisia finanssipolitiikan muotoja, jotka toimivat EKP:n määrällisen elvytyksen hengessä ja helpottavat yhä selvemmin velkaantuneita jäsenvaltioita ylipäätään selviytymään  - Italia mukaanluettuna. Euroopan Komission finanssipolitiikka velanoton ja tukien muodossa avaa tien EKP:n monetaristisille toimille myös tällä alueella; velkakirjoja voidaan ostaa myös Komissiolta, velkoja voidaan jäädyttää tätä kautta myös keskuspankin taseisiin ja jopa mitätöidä. Komission oma rahoituspolitiikka joidenkin erityisverojen muodossa tulee mahdolliseksi. Lisäksi velanotto on tullut jäädäkseen; se ei ole kasvun ja kuntoutmisen este vaan ehdoton edellytys elpymiselle.

Italialaisen elokuvan "La Stradan" samannimisessä nimikkomelodiassa lauletaan: "Tie mittamaaton - mun edessäin on"... Italian ja Euroopan selviämisesä tie on vielä pitkä. Dynaamisen käänteen yhä suurempana esteenä on vanhoihin ajatusrakenteiin sitoutunut Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, josta ei näytä olevan ulospääsytietä ja on myös jatkossa vaarana muuttaa selviytyminen La Stradan kaltaiseksi traagiseksi satiiriksi.  

Vai onko sittenkään? Keski-Euroopassa myös sosialidemokraatit suhtautuvat myönteisesti Euroopan Unionin muuttamiseksi perustuslailliseksi liittovaltioksi.  Taustalla on keski-Euroopan monien valtioden sisäinen federatiivinen luonne ja heidän - sekä hyvät että huonot - kokemuksensa liittovaltiosta. Hengeltään sekasortoistakin liittovaltiota pidetään Amerikassa demokraattisen arvojen peruskalliona. Eurooppalainen liittovaltio voisi tässä suhteessa olla rationaalisempi, vieläkin demokraattisempi ja - tämä on tärkeintä - ennenkaikkea väline aikansa eläneiden valuvikojen poistamiseksi, kansanvaltaisen hyvinvointivaltioperiaatteen nostamiseksi eurooppalaiseksi unelmaksi ja maailmalla niin suursti arvostettujen sosialidemokraattisten arvojen nostamiseksi keskiöön myös koko maanosan tasolla. Nythän niiden toteuttaminen vahvan valtion muodossa on itse asiassa kielletyä, mikä rumentaa nykyistä unionia suuresti autoritaaristen arvojen ja menettelytapojen - kuten uusliberaali sisä- ja ulkopolitiikka sanktioineen - suuntaan.

Kuinka hyvin pankkimaailmaan ja suuryritysten hallintoihin aikaisemmin sitoutunut Draghi pystyy uudistumaan. Italian kansan tuen luulisi häntä rohkaisevan revisioon ja reformeiihin, joihin hän on jo keskuspankin johtajana osoitti kykyä ja ennakkoluulottomuutta. Edistykselliset eurooppalaiset voimat vouisivat rohkaista edelleen tällä tiellä, edellyttäen että he osoittavat itse rohkeutta ja näkemyksellisyyttä.

15.2. 2021

Matteo Renzin odotukset Mario Draghin pääministeriyden ja ohjelman suhteen ovat korkealla. Vaikuttaisi siltä että Mario Draghi keskittyy erityisen investointiohjelman laatimiseen. Renzin mukaan Italian saama tuki- ja lainapaketti on historiallisen suuri ja mahdollistaa sen että veronkorotuksia ei ole tulossa. Kuten tunnettua, investoinnit ovat olleet euroopassa jo pitkään aneemisella tasolla, joten uudet avaukset tässä suhteessa olisivat erittäin tervetulleita.