Onnenkantamoinen?

Saksa panee koronabudjetillaan vielä Suomeakin paremmaksi
Saksa on juuri julkaisut oman elvytysbudjettinsa, jonka  on 125 mrd euroa; se on suhteessa selvästi suurempi kuin Suomen julkaistu lisätalousarvio, joka Saksan tasoon verrattuna olisi voinut nousta ehkä 8 mrd:iin euroon. Siellä rahalinkoa johtaa CDU - Kokoomuksen arvostettu sisarpuolue. Tämä merkitsee valtavaa muutosta Saksan talouspoliittisessa ajattelussa - juuri sieltähän on kotoisin "mustan nollan" periaate eli periaatteessa ei yhtään velkaa.

Endogeenisen (sisäsyntyisen, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvan) finanssipolitiikan elementit ovat siis edelleen vahvistumassa. Kun Keskusta aikoo nyt haastaa hallituksen sopeutustoimilla (paluulla Sipilän linjaan), niin ei voi muuta sanoa kuin että suunta on täysin päinvastainen kuin esimerkiksi Saksassa. Uskon muiden euromaiden seuraavan Saksan - ja Suomen -  perässä. Jos kritiikkiä haluaa esittää, se on suunnattava 'markkinan' kyvyttömyyteen käytössä olevasta rahasta huolimatta saattaa liikkeelle investointeja. Hallituksen lisäbudjetti, jonka yksityiskohdista kuullaan ilmeisesi 5.6. 2020 osoittaa selvästi että velkarahallakin saadaan aikaan konkreettista kasvua. Samalla se todistaa oikeaksi Modernin Monetaarisen Teorian väitteen, että valtion tasolla säästämällä saadaan aikaan köyhyyttä ja että uudet velkasuhteet luovat kasvua ja vaurautta kansalaisille.

Saksan Koronapaketin heikkoutena voidaan pitää sitä, mikä Suomen lisäbudjetissa on lähes keskeistä: Saksassa CDU ei hyväksynyt kunnille annettavaa lisärahoitusta. Toinen merkittävä ero on arvonlisäveron laskeminen autojen romutuspalkkion sijasta. Tällöin kansalainen saa tukea paitsi uuden auton ostamiseen, myös uusien lenkkareiden oston yhteydessä.

Palava olkikupo vai onnenpotku?
Päivän 4.6. 2020 Die Zeit lehdessä tätä "konjunktuuriohjelmaa" kommentoi Mark Schieritz; kun kysymys on mitä mielenkiintoisimmasta käänteestä myös saksalaisessa politiikassa, olen kääntänyt kirjoituksen tähän kokonaisuudessaan:


"Hallituksen talouden elvytyspaketti tukee taloutta ja tekee maasta tulevaisuudenkestävän. Koalitio osoittautuu onnenkantamoiseksi.

Ensinnäkin: Tällä hetkellä kukaan ei voi ennustaa varmuudella, merkitseekö viime yönä päätetty talouden elvytysohjelma käännettä Coronan kriisin taloudellisten seurausten torjunnassa. Tämä kriisi on liian suuri siihen - eikä sen vaikutuksia ole toistaiseksi ymmärretty tarpeeksi. Mitä voidaan sanoa: Pitkien neuvottelujen jälkeen koalition johtajat ovat esittäneet toimenpidepaketin, joka antaa toivoa taloudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta.

Taloudellisesti ohjelmassa yhdistetään lyhyen aikavälin tavoite vakauttaa talouden kokonaiskysyntä pitkän aikavälin tavoitteeseen, joka on sosiaalis-ekologinen muutos. Ensinnäkin taloudelliselta kannalta ei ole väliä mihin valtio käyttää rahaa - kunhan se käytetään ja se luo työllisyyttä ja tuloja. Hallitus, kuten brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes kerran ehdotti, voisi myös maksaa ihmisille reikien kaivamisesta ja niiden uudelleen täyttämisestä. Tai kuten Baijerin pääministerin Markus Söderin lausahdus eilen illalta osoittaa: "Jopa olkikupon polttaminen antaa lämpöä."

130 miljardin Lisäpanostukset  saavat todennäköisesti aikaan maan taloudellisen toimintalämpötilan nousun. Tuki taloudellisesti heikoille kunnille, erityistuet perheille, alhaisemmat sähkökustannukset, helpotukset yrityksille, ylimenotuet erityisiin vaikeuksiin joutuneille aloille, kuten pubeille, hotelleille ja tapahtumajärjestäjille - ja ennen kaikkea väliaikainen merkittävä arvonlisäveron alennus 19 prosentista 16 prosenttiin.  Alemman verokannan pitäisi johtaa alempiin myyntihintoihin, mikä tukee yksityistä kulutusta. Lisäksi toimenpide auttaa etenkin pienituloisia ihmisiä, jotka käyttävät suuren osan kuukausipalkastaan elinkuluihinsa. Julkinen velka kasvaa jälleen lisämenojen seurauksena, mutta se pysyy kehyksessä, joka ei vaikuta maan rahoitusvakauteen. Joten rahaa käytetään hyvin.

Lyhyestä tähtäimestä  pitkään aikaväliin
Alv-alennus yhdistää myös lyhyen ja pitkän aikavälin. Se on tietenkin samalla piilotettu  autojen romutuspalkkio, koska kalliiden tuotteiden, kuten ajoneuvojen, arvonlisävero on erityisen korkea. Jos oletetaan, että asiakas siirtyy kokonaan uuteen autoon, säästö olisivat vähintään 900 euroa ostohinnan ollessa 30 000 euroa. Mutta toisin kuin autojen romutuspalkkiossa, josta on aiemmin keskusteltu, nyt saa  myös rahaa ALv:n laskun kautta myös polkupyörien, skootterien tai juoksukenkien ostamisesta. Kestävämpään liikkuvuuteen siirtymisen kannalta tämä on fiksu siirto, varsinkin kun sähköautoille maksetaan myös korkeampia tukia. Yhdessä ylimääräisten tutkimus- ja digitalisointi-investointien kanssa tämä elvytyspaketti on ehdottomasti tulevaisuuden paketti.

Tässä vaiheessa olisi voinut tietenkin kuvitella kunnianhimoisempiakin lähestymistapoja - esimerkkinä monivuotinen investointisuunnitelma, jota ammatillinen keskusjärjestö (DGB) ja Saksan teollisuuden liitto ovat ehdottaneet yhteisessä asiakirjassaan. Mutta kuten aina, parempi on hyvän vihollinen: hallitus jättää syrjään ideologiset perustavanlaatuiset keskustelut ja taistelee taantumaa vastaan hyvin harkitusti ja pragmaattisesti. Näinä aikoina tämä ei ole itsestäänselvyys, varsinkin kun tiedetään lisävelan ottamisen etenkin unionille (CDU+CSU) olevan käänne kokonaan uuteen, samalla kun  ja SPD: n oli luovuttava kunnille suunnatusta kauaskantoisesta taloudellisesta tuesta.

Ei sijaa populistiselle 'vaistojen seuraamiselle'
Tämä johtaa meidät paketin poliittiseen ulottuvuuteen, jota ei pidä tarkastella erikseen. Sitä täydentää miljardien eurojen  eurooppalainen jälleenrakennusohjelma, joka juontaa juurensa ranskalais-saksalaiseen valmistelutyöhön - ja jota muutama viikko sitten tuskin olisi uskottu mahdolliseksi tässä muodossa. Molemmissa tapauksissa Angela Merkel ja Olaf Scholz eivät  alkuperäisen epäröinnin jälkeen antaneet sijaa populististen vaistojen seuraamiselle,  vaan tarttuivat tähän mahdollisuuteen asiaperusteisesti. On kirjoitettu paljon mielikuvituksen puutteesta suuressa koalitiossa. Tässä kriisissä se osoittautuu maalle onnenpotkuksi."

Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."


19.10. 2019

"EU-MAIDEN johtajien piti perjantain huippukokouksessa antaa suuntaviivat EU:n tulevien vuosien budjetille, mutta sopu rahankäytöstä ei ole kokouksen jälkeen yhtään sen lähempänä kuin sitä ennenkään. Tavoitteena on, että vuosien 2021–2027 runsaan tuhannen miljardin euron budjetista voitaisiin sopia jo joulukuussa, mutta ainakaan Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei tähän usko.

”En usko, että joulukuussa tulee päätöstä. Kaikki toistivat kantansa, jotka jo tiesimme. Ei tullut uusia elementtejä, ei ohjausta, ei mitään”, Juncker sanoo.

Budjettineuvotteluiden edistäminen on Suomen EU-puheenjohtajuuskauden suurin ponnistus. Suomi oli valmistellut perjantain kokoukseen oman kompromissiesityksen, jonka pääministeri Antti Rinne (sd) esitteli muille päämiehille."

Kolme kantoa kaskessa

On oikeastaan kolmenlaisia syitä siihen, miksi Suomen mielipidemittauksissa eniten kannatusta saaneen Suomen Sosialidemokraattisen puolueen tie hallitukseen ja sosiaalisemman politiikan painottamiseen ei näytä kovin valoisalta.

Näitä syitä ovat Keskustapuolueen suuttumus sosialidemokratiaan ja oppositioon ylipäätään. Lienevätkö keskustalaiset huomanneet, että puolueen politiikka on saanut yhä vahvemman uusliberalistisen piirteen maaseutuytimen etujen ajamisen ja puolustamisen rinnalla. Juha sipilän johtama keskustapuolue ei pidä SDP:tä todennäköisenä hallituskumppanina tästä eteenpäin. Kaukana ovat ne 1930-luvun vuodet, jolloin sosialidemokratia Väinö Tannerin johdolla asettui tukemaan Kyösti Kalliota Suomen tasavallan presidentiksi1930-luvun Lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen jälkimainingeissa. Syntyi punamultayhteistyö, jolla maata on suurelta osin rakennettu, vaan ei rakenneta enää.

Toisen syyn muodostaa Turussa tässä samassa viikonvaihteessa puoluekokoustaan pitäneen Kokoomuksen kovat linja- ja henkilövalinnat. NATO-keskeisen puolustusdoktriinin ajaminen ja yritys valjastaa tasavallan presidentti NATO-vankkureiden vetäjäksi ei tainnut ihan onnistua. Humalapäissään äkkivihainen kansa saattaisi tälle kannalle asettuakin, kunhan ALKOn monopoli saadaan lopetettua. Sanni Grahn-Laasosen valinta puolueen varapuheenjohtajaksi muodostaa sellaisenaan esteen sosialidemokraattien ja Kokoomuksen hallitusyhteistyölle. Eduskunnassa on saatu kuulla enemmän kuin kaksi tai kolme kertaa nykyisen opetusministerin ilkeitä kommentteja sosialidemokraattiemn taipumisesta aikaisemmassa hallitusyhteistyössä porvarienmmistöisen hallituksen linjauksiin ja niiden puolustajaksi. Pragmaattisuutta kokoomuksesta tarvittaessa hallitusyhteistyöhön saattaa löytyä, mutta sosialidemokratian kannalta jäljet peloittavat. Tästä on puheenjohtaja Rinnekin useita kertoja puheissaan maininnut. Kaiken lisäksi kaupallistamisessa, hamuamiskeskeisen politiikan tekemisessä ja yrityksessä peitellä tämä epäprodikttiivinen lähestymistapa populistisella vero-, sosiaali- ja koulupolitiikalla ei tee Kokoomuksestakaan kovin miellyttävää hallituskumppania. Jäljet peloittavat, kokemukset eivät ole myönteisiä.

Kolmas syy on Eurooppapolitiikan kääntyminen hyvin selkeästi markkinoita tukevaan suuntaan ja niiden kautta tapahtuvaan yritykseen luoda taloudellista kasvua ja luvattua yhteistä hyvinvointia.  EKP:n määrällinen elvytys toi huomattavan piristysruikeen maanosaan vuisina 2015-18 ja niin 3000 mrd:n velkakirjojen ostohjelman tuleekin tehdä. Tuki on suuntautunut kuitenkin  lisää tukea vaativille yrityksille taitavilla toimilla, ilman suurempia hälinöitä ja asian ottamista julkiseksi puheenaiheeksi. Hallituspuolueet ovat kirjanneet tämän imaginäärisiin hankkeisiin ja yritystukiin upotetun rahavirran hallituksen talouspolitiikan ansioksi moitiskellen samalla oppositiota aikaisemmin harjoitetusta kelvottomasta talouspolitiikasta.

Hallituksen toimet eivät ole tätä piristysruisketta saaneet aikaiseksi, vaan EKP:n suunnasta koko Eurooppaan tullut yritystulki. Jos määrällinen elvytys olisi suunnattu julkisiin hakkeisiin ja Euroopan suurten yhteiskunnallisten ongelmien hoitamiseen, tulokset olisivat olleet todennäköisesti huimasti parempia ja näkyvämpiä, elpymisen tasaisemmasta jakautumisesta puhumattakaan. Tämä ei Euroopan Unionin perussääntöjen mukaan ole kuitenkaan mahdollista.

Tästä seuraa se kolmas syy, joka rampauttaa eurooppalaista sosiaalista, yhteisten rakenteiden kautta tapahtuvaa elvyttämistä ja kuntouttamista. Yrityksiä ja pankkeja voidaan rahapolitiikalla ja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla tukea, mutta valtiot ja kansalaiset joutuvat tyytymään reaalitalouden, verojen ja maksujen avulla saataviin tuloihin ja yritykseen ohjata budjettivaroja odotusarvoisten satsausten sijasta suoraan yhteisen hyvinvoinnin parantamiseen investoinnein, palvelurakenteisiin ja masssojen ostovoiman edes kohtuullisena pitämiseen. Euroopan Unionin valitsemalla linjalla se ei ole helppoa. Päinvastoin, esimerkit osoittavat että rahapolitiikkaa voidaan käyttää myös rankaisukeinoja kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Seuraavana on vuorossa Italia, joka sitten tuleekin olemaan suurempi ja vakavampi tapaus. Sielläkin on selvästi ilmaistu että julkisia rakenteita on elvytettävä, ristiriita on muutoin saamassa yhä kärjistyneempiä piirteitä.

Nyt alkaa ilmeisestä jonkinlainen kesätauko ja SOTE-ratkaisutkin siirtyvät siten syyskaudelle. Kaatuuko SOTE perustuslaillisiin ongelmiin? Jos kansan mielipidettä kysyttäisiin, niin  hankkeen pysäyttäminen olisi enemmän kuin todennäköistä. SOTE-ratkaisun lähestymistapa on ristiriidassa perustuslakimme kanssa, mutta onko se ristiriidassa EU-oikeuden ja Euroopan Unionin uusliberaalin markkinapolitiikan kanssa?

Minusta näyttää siltä, että Kokoomus ja Keskusta ovat tässä suhteessa lähempänä Euroopan Unionin ydintä kuin oppositio ja sen keskeisin eurooppalainen voima sosialidemokratia. Ainakin Kokoomuksen piirissä tämä näytetään tietävän ja siksi ratkaisuilla ei välttämättä pidetä kiirettä - Euroopan Unionin markkinahengestä ei Suomen perustuslain vahvallakaan sanomalla niin vain eroon päästä.

Siis ainakin kolme kovaa kantoa on sosialidemokratialla - ja koko oppositiolla - voitettavana eurooppalaisen yhteisöllisemmän ja sosiaalisemman politiikan kaskessa.