Sininen pipo ja ammattiyhdistysliikkeen ihmeteko

Eduskunta on päättänyt vaalikauden viimeiset istuntonsa ja nyt on siirrytty eduskuntavaaleja edeltävälle vaalitauolle. Toinen merkittävä uutinen nyt maaliskuun alkupäivinä on se että suuri lakkokevät on päättymässä palkka- ja sopimusratkaisuihin, jotka jossakin määrin, ehkä noin 6:n prosentin tasolla kompensoivat tapahtunutta hintojen nousua. 

Nyt keskustellaan koko ajan siitä, jääkö inflaatio pysyväksi vai onnistuuko Euroopan Keskuspankki palauttamaan inflaatiotason keskimäärin 2:een prosenttiyksikköön. Ammattiyhdistysliikkeen palkankorotusvaatimukset osoittavat, että työntekijäpuoli on menettänyt uskonsa hintatason palautumiseen keskimääräisellä kahden vuoden sopimuskaudella keskuspankin   toivomalle ja uskottelemalle tasolle.

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä sen tärkeän kotitaloutta koskevan periaatteen, joinka mukaan inflaatio heikentää rahan arvoa ja siten samalla heikentää velkarahan ostoarvoa. Jos inflaation oloissa onnistuu saamaan velkaa ja samalla edes jossakin määrin säilyttämään jo saavuttamansa ostovoiman, velat vähenevät ikäänkuin itsestään. Suurin häviäjä on velan antaja, koska takaisin maksetulla velalla on todellisuudessa vähemmän ostovoimaa. 

Nyt kauhistellaan valtion velan suurta määrää. Kauppakamarin velkakellon mukaan se liikkuu tällä hetkellä noin 150:ssä mijardissa eurossa. Vaaleja edeltävässä poliittisessa keskustelussa oppositio, erityisesti Kokoomus on vaatinut palaamista tiukkaan talouskuriin samalla kun se on yhdessä median kanssa suhtautunut kielteisesti ammattiyhdistysliikkeeseen ja  inflaatiota edes jossakin määrin kompensoiviin palkkavaatimuksiin. Poliitiseksi tavoiitteeksen Kokoomus on ilmoittanut kahdeksan miljardin velkojen lyhentämisvaatimuksen, joka sen mielestä täytyy tapahtua kahden vaalikauden aikana hyvinvointivaltion menotasoa pienentämällä ja erilaisilla palvelujen ja etuuksien heikentämällä. Tavoite tarkoittaa keskimäärin yhden miljardin menoleikkauksia vuositasolla. 

Miten palkansaajien lakkokevät vaikuttaa koko kansantalouden tasolla opposition velanlyhennystavoitteisiin ja toisaalta hallituspuolueiden, erityisesti sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton  tärkeänä pitämiin tavoitteisiin, joiden mukaan leikkauksia tarvitaan mutta ne eivät saa kohdistua tulotasoltaan heikoimpaan kansanosaan ja erityisesti juuri heille tärkeisiin julkisiin palveluihin?

Kuuden prosentin palkankorotustaso tarkoittaa siis sitä, että edes jossakin määrin - ei kuitenkaan riittävästi - kyetään vastaamaan ostovoiman parannuksella ilmeisesti pysyväksi jäävään inflaatioon. Sopimusten yleissitovuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitäm, että ammattiyhdistysliikkeen taistelemalla saavuuttama palkkataso muodostuu yleiseksi palkkalinjaksi, ainakin pääsääntöisesti. Kuuden prosentin osuus vastaa n. 9 miljardia valtion 150 miljardin kokonaisvelasta - sillä summalla ammattiyhdistysliikkeen taistelema palkkataso heikentää inflaation aiheuttamaa ostovoiman heikennystä. Velanantajat kärsivät tässä suhteessa samansuuruisen menetyksen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että valtion velan ostovoima on supistunut palkankorotusten suuruutta vastaavan ostovoiman verran. Valtionvelka on tätä kautta siis menettänyt arvoaan vaihdon välineenä pysyväksi jäävän  inflaation  verran. Ammattiyhdistysliikkeen sitkeä ja peräänantamaton taistelu on pudottanut valtion velkaa palkankorotusten kuuden prosentin verran. Mitäs tästä seuraa vaalitaistelun velkakeskusteluun ja oikeisto-oppostion kurjistamistavoitteisiin?

Edellä esittämäni luvut ovat suuntaa-antavia ja osoittavat lukijalle sen, millä tavalla palkankorotukset inflaationn oloissa pitävät yllä jo saavutettua ostovoimaa ja vähentävät valtionvelan suhteellista määrää ostovoimaan verrattuna. Ammattiyhdistysliikkeen sitkeä ja keskinäistä solidaarisuutta vaatinut palkkataistelu on tämän kevään aikana vähentänyt valtion velan arvoa palkankorotusten verran eli 6:n prosentin tasolla noin 9 miljardia. Ammattiyhdistysliike siis saavutti opposition kahdeksan vuoden velanlyhennystavoitteen muutamassa viikossa keväällä 2023. Oikeisto-opposition - johon säästötavoitteiden tavoittelussa  todellisuudessa on laskettava myös keskustapuolue mukaan - asettaman velanlyhennystavoitteen suhteellisen tavoitteen vaatimukset ammattiyhdistysliike hoiti oikeutetun ja laillisen työtaistelun muodossa käytännössä pois päiväjärjestyksestä tämän kevään aikana. M.O.T.

Poliittinen vasemmisto on pyrkinyt perinteisesti arvostamaan ammattiyhdistysliikkeen työtä ja on valtioviisaasti hallituksessa ollessaan jättänyt ostovoiman tasosta taistelun työmarkkinaosapuolille. Nyt voidaan jo sanoa että tulosta on syntynyt. Ilmeisesti jäädään vähän köyhemmiksi kuin mitä energian hinnan nousu ja tarjontainflaatio saivat aikaan. Työtaistelujen avulla ostovoima säilyi jotenkuten. Valtion velan arvo putosi saavutettujen työtaistelutoimenpiteiden ansiosta noin 9 miljardia.

Miten siis saavutettuihin neuvottelutuloksiin pitää nyt suhtautua? Ne osoittivat ammattiyhdistysliikken suuren merkityksen yhteiskunnallisena, oikeudenmukaisuutta, kansalaisten ostovoimaa ja elintasoa ylläpitävänä voimana. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenet pudottivat valtion  velan suhteellista arvoa vähintäänkin saman verran kuin mitä Kokoomus, perussuomalaiset ja keskustapuolue vaativat kurjistamistoimenpitein toteutettavaksi seuraavan vaalikauden aikana.

Nostan siis sinistä pipoani korkealle kiitokseksi ammattiliittojen   onnistuneen ostovoiman ylläpitämisen saavuttamisen johdosta ja ylistän tämän tavoitteen saavuttamista muutamassa viikossa, johon poliittinen oikeisto olisi ehkä - vai olisiko? - päässyt kahdeksan vuoden hirveitä seurauksia aiheuttavan kurjistamis-, leikkaus- ja köyhdyttämiskanpanjansa aikana.

 

a 

Väärä viesti?

Työmarkkinajärjestöt ovat antaneet yhteisen lausunnon Euroopan Komission ehdotuksesta 750 mrd:n elvytyspaketiksi. Lausunnon kriittinen ja yllättävä kappale kuulostaa seuraavalta:

"Nyt suunnitteilla olevan elpymisrahaston tavoite on kannatettava: myöntää rahoitusta valikoituihin investointikohteisiin, ei yleistä tukea valtioille. Suomen tulee varmistaa tämä myös jatkovalmistelussa. Kohteena ovat investoinnit ja uudistukset, jotka koskevat mm. vihreää kasvua ja digitaalista muutosta. Elpymispanostuksilla voimme tukea EU:n pitkän aikavälin tavoitteita kuten ilmastonmuutoksen torjuntaa, uusien teknologioiden käyttöönottoa ja osaamisen kohottamista."

Omana kantanani totean että SAK:n Elorannan ja STTK:n Palolan ei olisi pitänyt allekirjoittaa tällaista kannanottoa. Se sitoo Suomen politiikan vuosikausiksi yksiulotteisen markkinalinjaan ja antaa väärän viestin Euroopan Komissiolle. Kiinan keskuspankki ja USA:n Fed tukevan jo nyt avoimesti ja määrätietoisesti myös demokraattista valtiota - ja tämä ulottuvuus olisi se keskeinen voimavara joka EU:lla on vielä toistaiseksi käyttöönottamatta. Näin tehdään muilla suurilla makrotalousalueilla myös Koronakriisin suhteen.

Määrällisen elvytyksen varat paisuttavat jo nyt sekä Business Finlandin että Finnveran taseita eikä lainaraha näytä käyvän kaupaksi. Yksipuolisen, pelkästään markkinan ehdoilla toteutettavan elvytyksen tie on kuljettu loppuun. Voidaan kysyä, onko ylipäätään löydettävissä sellaisia investointikohteita, jotka auttavat ratkaisevalla tavalla Korona-kriisin hoidossa, kun ostovoima ei irtisanomisten, lomautusten ja korkean työttömyyden vuoksi juurikaan ole lisääntymässä.Todellinen vaihtoehto olisi vahvistaa jäsenvaltioita kohtaamaan yhdessä Euroopan Komission kanssa ne suuret haasteet, joita Unionilla on tunnetusti edessään. Myös SAK:n ja STTK:n ekonomistit ovat eri yhteyksissä painottaneet EU:n rakenteellisiin  ongelmiin puuttumisen tärkeyttä, nyt kun Korona-kriisi uuden suuren ongelman muodossa taas kerran haastaa EU:n ja EKP:n makrotaloudellisen arkkitehtuurin.

En usko tämän ajattelutavan saavan enemmistöä taakseen ainakaan SAK:n kentässä. Erityisen ongelmallinen tämän täytyy olla julkisen sektorin ammattiliitoille, jotka omissa ohjelmissaan rakentavat tulevaisuutensa edelleen vahvan hyvinvointivaltion varaan - pohjoismaisten perinteiden mukaisesti.

Kuinka pitkälle tällaista lausuntoa on valmisteltu esimerkiksi SAK:n hallinnossa? Mitä ovat sanoneet julkisten hyvinvointialojen edustajat tässä yhteydessä? Samoin näyttää siltä, että sen enempää SAK:ssa kuin STTK:ssa ei ole kuunneltu omien ekonomistien huomioita Euroopan Unionin rakenteellisista heikkouksista, esimerkiksi systemaattisesta julkisen sektorin ja siten myös demokraattien valtion poissulkemisesta tuen saamisessa. Tukea on saatu vain välillisesti Maastrichtin velkarajojen väliaikaisen poistamisen ja EKP:n valtioilta taseisiinsa ostamien velkakirjojen pitämisestä siellä edelleen niiden maturiteetista huolimatta.

Kysymys julkisen sektorin ja vahvan valtion kunnianpalautuksesta  ei mielestäni ole erityisen radikaali ajatus, vaan esimerkiksi pohjoismaiselle sosialidemokratialle sen ohjelmallinen ydinkysymys. Miksi nyt myös ay-liikkeen johdon kannanottojen muodossa sosialidemokratiasta halutaan tehdä ideologisesti marginaaliin pysyvästi sijoitettu liike?

Kysyisin vielä, onko kannanotossa otettu linja alkusoittoa luopumiselle taistelusta hyvinvointivaltion puolesta myös muiden suurten hankkeiden yhteydessä, puhutanahan tässäkin kannanotossa vihreän kasvun ja digitaalisen muutoksen toteuttamisesta? Mitä mieltä ollaan lähestymistavasta pohjoismaisessa ammattiyhdistysliikkeessä, Euroopan ammattiyhdistysliikkeessä tai VAKL:n kannanotoissa?

Mielestäni tämä kannanotto heikentää suuresti ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistyömahdollisuuksia. Kun lisäksi tiedetään että EK on jo luopunut keskeisestä neuvottelumekanismista ja panostaa - tosin keskitetyin toimenpitein - vain paikallisiin sopimuksiin, kuinka voidaan rakentaa sellaisia koko maata ja kansaa koskevia rakenneratkaisuja joissa kansalaisten yhdenvertaisuus toteutuu?

Kaaoksen enteitä

Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran -  kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.

Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?

Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta  arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.

Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.

Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää  maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt  sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.

Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.

Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".

Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen  irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan  yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän  tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.

Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.

Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?

Murskajaiset

Ns. työttömyyden lyhentämiseen tähtäävän "aktiivimallin" soveltamisella on monenlaisia seurauksia. Näennäistyöllistämistä, työttömyyskorvausten leikkaamista aktiiviseen työnhakuun perustuen, työttömien jakamista aktiivisin ja sopeutumattomiin, käänne sosiaaliturvan heikentämiseen, ristiinnaulitsemista jatkuvan työpaikanhaun ja toimeentuloturvan hakemisen välttämättömyyden väliseen kahden luukun kamppailuun.

Taustalla on muitakin, rajuiksi muutoksiksi luokiteltavia seuraamuksia. Kun kaikkiin työpaikkoihin on jatkuvasti hakemassa yhä enemmän työttömyysturvansa rajaamista pelkääviä "aktiivisia" työttömiä, mitä seurauksiatästä on niille, jotka vielä ovat mukana työelämässä? Mitä muutoksia aktiivimalli aiheuttaa esimerkiksi paikalliselle sopimiselle palkoista ja palvelusuhteen ehdoista? Millaista on olla aktiivi ammattiyhdistysliikkeessä, luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu? Miten toimivat tällaisissa olosuhteissa yhteistyökomiteat tai ja muut työnantajien ja työntekijöiden yhteistyöelimet?

Kun työpaikan hakijoita on jatkuvasti pilvin pimein ja tulijoita työpaikkoihin ehdoilla millä tahansa, muodostaa tämä tietenkin uhan koko paikallisen sopimisen järjestelmälle, jos sellainen on ollut tähän saakka olemassa. Irtisanomiset tuotannollisista ja taloudellisistya syistä ovat aina mahdollisia ja uutta, edunvalvontaan tottumatonta työvoimaa on koko ajan tarjolla. On kysyttävä, ollaanko tässä luomassa paikallisen työelämän murskainta, jossa vanhaa, kokenutta väkeä korvataan aina uudella, kokemattomalla, neuvottelutaitoja omaamattomalla "tuoreella" työvoimalla?

Miten käy ammattiyhdistys- ja edunvalvontakokemuksen? Ammattiyhdistysliikkeessä on jo muutenkin ollut tapana heittää eläkkeellelähtevät työntekijät  ulos ammattiyhdistystoiminnasta periaatteella "ei kannata maksaa jäsenmaksuja eläkkeellä". Eläkkeensaajien edunvalvonta on puolestaan sekin jäänyt hyvin yleisluontoisen seurannan varaan. Tästä onkin seurannut työeläkkeiden "eläkelupauksen" mukaisen tason vähittäinen rapaantuminen. Sen lisäksi on käynyt niin, että vanhemman polven kokemus ammattiyhdistystoiminnasta ja neuvottelutaidoista ei välity enää nuoremmalle sukupolvelle.

Mitä tästä kaikesta seuraa aktiivimallin soveltamisen tuloksena? Ilmeisesti kierto työelämässä kiihtyy siten, että kokenutta väkeä paiskataan työelämästä ulos ja tilalle otetaan uusia hakijoiden loputtomasta varastosta, tavoitteena työelämän yhä kiihtyvä deregulaatio, nopeutuva työpaikkakierto, satunnaiset työsuhteet ja tietenkin myös irtautuminen aikaisemmasta sopimuspohjasta.

Työelämän ehdoista ei valtakunnallisella tasolla enää neuvotella, mutta työnantajapuolella on ilmeisesti hyvät yhteydet lainvalmisteluun. Tämä näkyy mm. "aktiivimallin" ripeässä ja työnantajapuolen nurisemattomatta tapahtuneessa hyväksynnässä.

On alkamassa paikallisen sopimisen murskajaiset. Keskeisenä rouhijana toimii lakisääteinen "työttömien aktiivimalli". Pian ovat vanhat ja kokeneet, vielä neuvottelutaitoja omaavat työttöminä ja uutta prekariaattia. Työelämässä vähimmäispalkasta huolimatta ties minkälaisilla ehdoilla toimivat nousevat näissä murskajaisissa uudeksi, kiltiksi ja ehtoja asettamattomaksi työvoimaksi. Pysyvä ja ja turvallisuutta tarjoava järkähtämätön työelämä on muuttumassa soraksi, sepeliksi. Kuka tätä tulee loppujen lopuksi kestämään?

 

EU:n hiljainen vallankumous

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous - onko se politisoitavissa? Julkaisen tämän taloustieteilijä Roland Ernen luennon referaatin  nyt - kahden vuoden kuluttua - uudelleen, koska luennossa edellytettyä ymmärrystä ei ole vieläkään havaittavissa. 

Verkkolehti "Social Europe" julkaisi 20.1. 2016  irlantilaisen taloustieteilijä Roland Ernen luennon Unionin uudesta hallintotavasta. Kysymys on Euroopan Parlamentissa hyväksytystä linjasta. Tässä lyhyt yhteenveto luennoitsijan sanomasta:

Kolmen prosentin kasvuraja ja 60 %:n velkaantumisraja on nyt istutettu EU-lainsäädäntöön tavoitteena. Lisäksi on hyväksytty toiminnallinen tasapainottomuusmenettely, joka mahdollistaa komission esitykset jäsenvaltioille esiintyvien tasapainottomuuksien poistamiseksi. Kysymys ei ole ainoastaan toteamuksista, vaan myös taloudellisista pakotteista tasapainon uudelleensaavuttamiseksi. 

Aikaisemminkin on ollut tällaisia määräyksiä mutta ministerieuvosto on pysäyttänyt ne enemmistöllään. Nyt komission ehdotus menee läpi ellei tarkkailussa oleva valtio saa kokoon omalle veto-ehdotukselleen ministerineuvoston enemmistöä. Kysymys on siis käänteisestä menettelystä aikaisempaan verrattuna. Kysymys on radikaalista muutoksesta, josta komission silloinen puheenjohtaja Barroso käytti nimitystä "Hiljainen vallankumous".

Mikä on siis jäsenvaltion rikos kun tasapainottumuustilanne syntyy? Tässä komissiolle annetaan valta päättää siitä, mikä on asianmukaista tai epäasiallista talouspolitiikkaa. Tässä mennään keskittämisessä luennoitsijan mukaan jo pidemmälle kuin mitä tapahtuu federatiivisen hallinnon puitteissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Sveitsissä. Se mikä on asiallista ja hyväksyttävää, sekin on kokonaisuudessaan jätetty toimeenpanevien elinten päätettäväksi. 

On nimetty 11 indikaattoria, joiden tehtävänä on kertoa mikä on hyvää talouspolitiikkaa. Näitä indikaattoreita ministerineuvostojen on noudatettava. Jos puutteita löytyy, toimenpiteisiin ryhdytään. Asiallinen talouspolitiikka tarkoittaa samaa kuin uusliberaali sääntely. Mm. palkanmuodostus kuuluu tämän uuden sääntelyn piiriin. Sopimusten desentralisointi yrityksiin ja paikallistasolle on osa tätä säätelyä.

Euroopan Unionin tasolta pitää löytyä ammattiyhdistyspoliitikkoja, europarlamentaarikkoja ja vasemmistolaisia tutkijavoimia jotka kiinnittävät huomiota tähän radikaaliin muutokseen. Luennoitsija Roland Erne pitää välttämättömänä että poliittista huomiota kiinnitetään tähän toimintatapaan.

Miksi ammattiliitoille on ollut niin vaikeaa kehittää toimintatapaa tätä uutta hallintotapaa vastaan?
Jack Deloirs kirjoitti aikanaan artikkelin, jonka mukaan markkinat eivät voi yksin hallita yhteismarkkinoita ja siksi tarvitaan yhteinen eurooppalainen hallinto säätelemään taloudellista toimintaa. 

Luennoitsijan mukaan tämä on vanha keynesiläinen ajatus, ja sen mukaan markkinavoimat edellyttävät vastapainokseen yhteistä julkista hallintoa. Tarvitaan koordinaatiota mm. palkka- ja sopimuspolitiikassa jotta vältyttäisiin liian suurilta tasapainottomuuksilta palkka- ja työehdoissa jäsenvaltioiden välillä. Ilmeisesti tästä syystä eurooppalainen ammattiyhdistysliike ei asettunut vastustamaan komission alustavaa politiikkaa vaikka olikin jossakin määrin skeptinen Deloirsin esittämää linjaa kohtaan. 

Komission uudessa tasapainottumuuksien hallintamenettelyssä voi valtio työnantajana osallistua julkisen sektorin palkkojen muodostukseen ja näin menetellessään se ei kuitenkaan riko työmarkkinaosapuolten neuvotteluautonomiaa. Tätä kautta komissio voi nyt pakottaa valtiota tasapainottomuuksien hallitsemiseksi mm. alentamaan julkisen sektorin palkkoja ja muodostamaan täten reunaehtoja koko työehtosopimuskentän sopimismenettelylle. Tätä komission menettelytapaa on em. syistä todella vaikeaa vastustaa. Tämä on yksi tärkeimmistä eurooppalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan liittyvistä haasteista. Kansalliset erot tasapainottomuuksissa aiheuttavat sen, että yhteiseurooppalainen tahdonmuodostus palkansaajien puolelta käy entistä vaikeammaksi.

Jos Euroopassa olisi ollut yhteistä sääntelyä palkanmuodostuksesta, eläkeijistä ja muista tärkeistä työelämään liittyvistä ehdoista, tällainen komission ehdotus ei olisi koskaan läpäissyt europarlamentin käsittelyä läpihuutojuttuna. Nyt sosiaaliset ongelmat ja taloudelliset erot on keskitetyllä päätöksenteolla siirretty kansallisten hallitusten ratkaistaviksi ja ehdollistettu uudella komission tasapainottumuuksia ratkaisemaan tarkoitetulla uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella". Luennoitsija korostaa että kilpailu palkkatasosta työntekijöiden keskuudessa on luonnollista ja että se on yksi tärkeä motiivi järjestäytymiselle ja ammattiliittojen toiminnalle.

Lopuksi luennoitsija esittää kolme aluetta, joilla olisi toimittava:
1) Kuinka sosiaalistaa Euroopan uusi hallintomalli? Siinä on toki mukana jotakin sosiaalista, mutta komissio jakaa sen edistykselliseen ja taannuttavaan sosiaalipolitiikkaan. Tämä haastaa myös vasemmistopoliitikkoja: jos palkanmuodostukselle määritellään yläraja, miksi ei määritellä myös minimiä? Tasapainottomuuksien kurissapitäminen edellyttää vain asianmukaista talouspolitiikkaa. Komisiolla on tässä kuitenkin entistä enemmän parlamentilta saatua perustuslaillista sananvaltaa kuin kansallisilla toimijoilla.

2) Merkitseekö tämä uusliberalismin sisällyttämistä perustuslailliseksi ulottuvuudeksi? 

3) Kuinka haastaa Euroopan uuden hallintomallin mukainen metodologinen kansallistaminen? Uudessa hallintomallissa jäsenvaltiot ovat omissa laatikoissaan, jossa niiden on löydettävä menetelmät ongelmien ratkaisemiseen - komission haluamalla tavalla. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan ratkoa kansallisella tasolla - onhan yksi keskeisimpiä motiiveja Unioniin liittymiselle ollut ongelmien ylikansallinen luonne. Jopa EKP näyttää ymmärtävän että kaikkia ongelmia ei sittenkään voida ratkaista jäsenvaltioiden tasolla.

Kun nyt meilläkin ollaan aloittelemassa sovitteluun tähtääviä neuvotteluja ns. pakkolakimenetelyssä, on Euroopan Unionin uudella hallintomallilla, uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella" valtavan paljon merkitystä.

Projekti on kesken...

Kohdattiin taas parin vuoden tauon jälkeen entisten työkavereiden, nykyisin eläkkeellä olevien kesken. Vanha työnantajamme, jo eläkkeellelähdön jälkeen nimeään ja rakennettaan muuttaut työntaja oli kutsunut meidät kokoon. Kysymyksessä on sikäli poikkeuksellinen työnantaja, ettän sen keskeisenä tehtävänä on ajaa työntekijöiden työelämään ja ammattiin liittyviä oikeuksia. Saada tehdä työtä ammattiliiton palveluksessa toimitsijana oli minun mielestäni suuri etuoikeus. Työssä yhdistyi toimeentulon hankkiminen ja oman maailmankatsomuksen keskeisten arvojen toteuttaminen. Näin suurenmoista yhtälöä ei kaikissa työsuhteissa pääse koskaan kokemaan, vaikka usein se näyttää toteutuvan joko tehtävän kokonaiskuvan tai sitten ammatillisen ja muun, jopa spontaanin  osaamisen kautta yllättävän usein.

Mistä puhuttiin? Tuntui taas mukavalta kohdata yhteisön työkavereita ja erityisesti niitä, joiden kanssa oltiin läheisesti tehty yhteistyötä. Puhuttiin ammattiyhdistysliikkeen tehtävästä nykyaikana, työhön ja asemaan liittyvistä intohimoista, hyvistä ratkaisumalleista kriisitilanteissa, työtehtävän ja edunvalvonnan visionäärisestä yhdistämisestä. Yhtenä osallistujana voi kokea vain sen keskusteluyhteyden, jossa sattumoisin sillä kertaa on mukana. Voi aavistaa että samanlaista ajatusten, ideoiden, kokemusten  ja elämysten sinkoilua tapahtui kaikissa muissakin osallistujien pöydissä.

Mikä nyt eteen, kun Elinkeinoelämän Keskusliitto on purkanut neuvotteluorganisaationsa ja ei halua muodollisestikaan esiintyä neuvotteluosapuolena? Mitä lyhenne EK voi tästä eteenpäin tarkoittaa ammattiyhdistysaktiiville? Oltiin sitä mieltä, että ammattiyhdistysliike osaa itsekin tulkita talouselämän kulkua niin hyvin, että se kykene määrittelemään tuotannon tulosten perusteella myös sen aikaansaaneiden työntekijöiden palvelusuhteen oikeudenmukaiset ehdot. Elinkeinoelämän Keskusliittopa siinä ei todellakaan välttämättä tarvita - lainkaan. Lyhenne EK on työntekijäpuolen kannalta tarkoittaa tämän jälkeen keskeisesti vain yhtä ulottuvuutta: Ei Kiinnosta.

Mistä sopimusneuvotteluissa - myös silloin kun ne toteutetaan paikallisesti - on kysymys? Kysymys on juridisessa mielessä eräänlaisesta joukkokanteesta. Kun saksalainen autonrakentaja Volkswagen asentaa autoonsa vääriä ja auton ympäristöystävällisyyden kannalta itselleen edullisia mittaustuloksia, ovat amerikkalaiset autonostajat nostaneet joukkokanteen tätä yritystä vastaan ja Volkswagen joutuu maksamaan korvauksia kaikille vääriin mittaustuloksiin ostonsa perustaneille  autonomistajille. Sama koskee työntekijöiden oikeuksia; kun työntekijät ovat työllä luoneet uutta arvoa ja tulosta yritykselle tai yhteiskunnalle, yhteisten neuvottelujen kautta on saatava tästä hyödystä sovittu osa kaikille siihen osallistuneille. Tiimityöhön ja osittuneeseen valmistukseen tai toteutukseen perustuva työ ei ole juri koskaan yksilösuoritus. Se on lähes poikkeuksetta paitsi oman yrityksen sisällä tehtyä tiimityötä, myös koko sosiaalisen rakenteen ja infrastruktuurin mukanaan tuomaa tulosta. Neuvottelu ja sopiminen työntulosten jakamisesta kertoo yhteisön sosiaalisesta ja eettisestä osaamisesta, oikeudenmukaisuuden ja vastuuonoton hyväksymisestä, perustan luomisesta yhteiselle hyvinvoinnille ja tasapainoiselle yhteisön ja yhteiskunnan kehittämiselle.

Usein kauhistellaan lakkoja. Niitä pidetään jonkinlaisena moraalittomuuden ja ahneuden ilmauksena. Tosiasiassa ammattiliitot perustuvat toimintanhsa mitä huolellisimpaan tutkimukseen. Yhteinen vaatimusten jakaminen saavutetuista tuloksista kitkee nopeasti pois kaikkein yltiöpäisimmät, usein narsistiset oman edun tavoittelijat ja heidän pyrkimyksensä. Yksilökohtainen ja työyhteisön kokonaispanosta aliarvioiva johdon tai sen alaisuudessa toimivien yksilöiden palkitseminen ei tätä tee. Päinvastoin, se jättää yhteisölliset oikeudenmukaisuustavoitteet ja sosiaalisen eheyden sivuseikaksi lisäten jännitteitä ja epäonnistumisen vaaraa. Se edustaa ennen valistuksen aikaa eläneitä alkukantaisia vaistoja, välinpitämättömyyttä kanssaihmisestä ja koko yhteisöstä. Lakkohan ei ole muuta kuin yhteistä kieltäytymistä työpanoksen antamisesta silloin kun oikeudenmukaisuuden yksilölliset ja yhteisölliset tarpeet eivät toteudu. Tämä läksy - ja siihen liittyvä mielenlujuus, solidaarisuus - on myös tulevien sukupolvien opittava. Kun työpaikalla tulee eteen kysymys ammatillisesta järjestäytymisestä, silloin annetaan vastausta koko siihen arvomaailmaan, jolle yhteinen hyvinvointi perustuu.

Jo työelämässä tuli näistä asioista paljon puhuttua sekä ammattiliiton jäsenten että työtovereiden kesken. Usein jaoimme yhteisen käsityksen tehtävän tärkeydestä ja myös tarpeesta kasvaa uudelle tietoisuuden tasolle sekä näiden arvojen välittäjänä että niitä koskevan tietoisuuden syventäjänä. Hauskaa - ja samalla edelleenkin haastavaa - oli kokea eräänkin entisen työtoverin tervehdykseen liittämä tokaisu, nykyajan twiitti kättä puristettaessa: "Meidän projekti on vielä kesken..."

Mitä voit tehdä? Muista että paikkakunnaltasi löytyy jo työelämänsä päättäneitä, ammattiyhdistysliikkeessä arvokasta työtä tehneitä ja edelleen maailmanmenoa pohdiskelevia - ja sitä usein kummeksuviakin entisiä toimijoita. Eikö ole aika koota vähäiset voimat yhteen ja elävöittää tärkeät toiminnan ja taistelun perinteet, hyödyntää sitä tietotaitoa, jota edellisillä, vielä elävillä työntekijäsukupolvilla on hallussaan?

SOTE osana ideologista sodankäyntiä

Sote-uudistusta koskeva viimeisin raportti on nyt luovutettu sosiaaliministeri Rehulalle ja hän kommentoi sitä Ylen aamun 1.6.2016 televisio-ohjelmassa. Hän vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä esiteltyyn malliin ja ilmeisesti onkin niin että vastakohtaisia jännitteitä on jonkin verran tässä mallissa onnistuttu vähentämään.

Juuri eläkkeelle jäänyt professori ja tohtori Pentti Arajärvi kommentoi Studio 55:n lähetyksessä SOTE-uudistusta ja osuvasti kuvasikin sitä. Kysymys on sosiaalisista ja terveydellisistä oikeuksista palveluihin. Lainsäädännön tulisi tukea nimenomaan tätä ensisijaista tavoitetta. Hallituksessa Kokoomukselle on osoittautunut tärkeimmäksi tietty elinkeinopoliittinen lähtökohta, jota on taitavasti peitelty valinnan vapauden vaatimuksella. Kyseenalaista on toteutuuko valinnanvapaus etenkään pienituloisen ja vähävaraisen kansalaisen kohdalla tapauksessa, jossa palvelun hinta ylittää edellytetyn korvaustason.

Sosiaaliministerin kannanotoista kävi kyllä selville sekin,  että sosiaali- ja terveyspalvelujen  kustannustasoa pyritään ohjaamaan tarkasti  ja että  valinnan vapaus voi toteutua myös julkisen sektorin piirissä. Kansalainen voi valita myös maantieteellisesti, oman kotikuntansa ulkopuolella olevia palveluja ja varsinkin lomakaudella tämä on suorastaan välttämätöntä. Voisin kuvitella että terveys- ja sosiaalipalveluihin syntyy erilaisia ratkaisumalleja myös maakuntatasolla, joten valinnanvapaus on mahdollista myös ilman antautumista busineksen sätkynukeksi.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita tietenkin myös SOTE-hankkeen hallinnollinen ratkaisutapa, joka perustuu Keskustapuolueen pitkäaikaiseen tavoitteeseen maakuntahallinnon aikaansaamiseksi. Sekään ei ole sosiaali- ja terveyspoliittisesti perusteltu lähestymistapa, vaan liittyy keskustapuolueen edunvalvontatehtävään. Pienimmät maakunnat eivät kykene millään rahoittamaan asiakasperusteisesti edes julkista palvelua väestöpohjaan ja palveluiden käyttöön perustuvalla rahoitusrakenteella. Muu maa - lähinnä väestöpohjaltaan ja osin myös tulotasoltaan vahvempi Etelä-Suomi - joutuu tässä helposti hallintomalliin sisältyvien taloudellisten ja tasa-arvopuutteiden maksajaksi. Tämä ei  olisi  ensimmäinen kerta - samoin kävi aikanaan terveyskeskusmallia rakennettaessa.


Elinkeinopoliittisten tavoitteiden ja kilpailun asettaminen kansalaisen palveluun liittyvien oikeuksien lisäehdoksi saattaa tässä suhteessa aiheuttaa yllätyksiä. Yksi suuri - ja SOTE-uudistuksen yhteydessä vähänkeskusteltu - ulottuvuus on Euroopan Unionin ja USA:n välillä solmittava transatlanttinen vapaakauppasopimus TTIP ja erään muutkin samanhenkiset vapaakauppahankkeet kuten CETA ja TISA. Ne saattavat keikauttaa koko SOTE-uudistuksen päälaelleen tavalla, joka pohjoismaisen hyvinvovintivaltion ja sen demokratiavaatimusten kannalta tuntuu enemmän kuin oudolta. Kun julkinen sektori jatkossa toimii yhtenä vaihtoehtona markkinoiden ja kolmannen sektorin tarjonnan rinnalla,saattaa juuri tämä  laukaista vapaakauppasopimuksissa olevan markkinavaihtoehdon mukaisen välimiesoikeusmenettelyn. Se on tarkoitettu alistamaan julkinen sektori maksajaksi  ja sen omana työnä toteutettu toiminta muodostaa kilpailua häiritsevän elementin - siis juuri sen perusteen jolla välimiesoikeusmenettelyä tultaisiin käyttämään. Markkinaehtoiset palvelut ovat kauttaaltaan  kansainvälisesti  organisoituja globaaleja toimijoita, eivätkä ne epäile hetkeäkään käyttää sopimusten suomia ja lainsäädäntöön rinnastettavia oikeuksiaan tavoitteidensa läpiviemiseksi. Siinä kahakoinnissa kansallisesti asetetut korkeat eettiset arvopäämäärät heitetään arvelematta romukoppaan, varsinkin kun sen tukena on vahva porvarillisesti sitoutunut eduskuntaenemmistö.

Juuri valinkauhassa oleva kilpailukykysopimus on yksi tärkeä strateginen askel Suomen muuttamisessa globaaleiden markkinoiden ehdoilla toimivaksi. Ammattiliittojen ja työmarkkinaosapuolten välisten neuvottelujen tärkein momentti on se, kuinka pitkälle työmarkkinajohtajat ovat sisäistäneet tämän markkinapelin hengen. Samalla testataan myös sitä, löytyykö työväenliikkeen omasta arvoperinnöstä vastavoimaa vaihtoehtoisen kehityksen vakuuttavaan perusteluun. Ammattiliittojohtajien kannanottoja ja liittojen arvovalintoja on katseltava myös tästä  näkökulmasta.

SOTE-ratkaisut ovat osa samaa kokonaisuutta - pelissä on koko yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuus.

Susi vai koira?

Olen sitten hallituksen suunnitelmien paljastuttua kirjoittanut muutaman kriittisen blogin yhtiöiden Suomesta ja markkina-alisteisesta Euroopasta globaalissa maailmassa. Ei voi kyllin painokkaasti sanoa, että olemme tienhaarassa. Yhteinen, kansanvaltainen, ihmisen ehdoista lähtevä hyvinvointivaltio on kangastellut viime vuosikymmenet mielissämme todellisena mahdollisuutena. Sen palveluihin, turvaan ja henkeen on jo jossakin määrin totuttu. Yhtiöiden Suomi - sellaisena kuin me tänä päivänä yhtiöt, konsernit ja globaalit yritysmuotoiset toimijat kohtaamme, edustaa kuitenkin kokonaan toisenlaista yhteiskunnallista lähestymistapaa. Yhtiöiden maailmassa edetään asettaen etusijalle voitontavoittelu, kilpailu ja  oletetut tehokkusvaatimukset.

Yhtiömuoto on laillinen ja hyväksytty tapa harjoittaa liiketoimintaa, kehittää tuotantoa ja palveluja eikä tämä tosiseikka ole sellaisenaan minkään poliittisen puolueen tai edes minunkaan arvovalinnoissa kokonaan kiistanalainen. Mutta tarve nostaa ihminen keskiöön myös yritystoiminnassa, yhtiömuotoisissa organisaatioissa on mitä polttavin.

Yrityksen tuottama lisäarvo kuuluu yhtiölle? Omistusoikeus on perustuslaissa suojattu, eikö niin? Onko yhtiön tuotannossa saavutettu omaisuus, lisäarvo näillä perusteilla yhtiön johdon tai yrityksen omistajan yksinvallassa?

Ainoastaan työ luo arvoja. Tämä ilmaus tulee suoraan työväenliikkeen taloudellisesta arvoperinnöstä ja tulisi ottaa keskusteluun nykyistä vakavammin. Yrityksen omaisuus syntyy tuotannossa, jossa sen palveluksessa oleva henkilökunta, työntekijät tätä arvoa tuottavat. Eikö tuotannossa saatu lisäarvo silloin kuulu sen aikaansaaneelle työntekijäkunnalle? Eikö pääoma työntekijöiden tuottamana lisäarvona ole yrityksen työntekijöiden eikä omistajien omaisuutta?

Sellainen väite  että yrityksen  omaisuus kuuluu yksinomaan firman omistajalle, on mitä suurimmassa ristiriidassa tuotetun pääoman aikaansaaneen henkilökunnan etujen kanssa. On sellaisiakin yrityksiä, jotka näkevät ja tunnustavat tämän näkökohdan ja pyrkivät vetämään henkilöstöä mukaan omistamiseen ja päätöksentekoon. Tiedonkulku ja vuorovaikutus on molemminpuolista, ei ylhäältä päin tapahtuvaa lain muodollisten edellytysten noudattamista ja tältä pohjalta tapahtuvaa sanelua.

Viisikymmentä vuotta sitten - oikeastaan jo sodan jälkeen - alettiin puhua työpaikkademokratiasta. Yksi sen huomattavimpia suomalaisia työstäjiä oli silloisen SAJ:n palveluksessa ollut tutkimussihteeri Niilo Koljonen, jonka käsikirjoituksia ja väitöskirjan oikovedoksia minäkin sain luettavakseni. Euroopassa puhuttiin myötämääräämisestä, oikeudesta olla vaikuttamassa yrityksen kehittämiseen ihmisten ja henkilöstön tarpeita vastavaan suuntaan.

Joskus 1980-luvulla, työttömyyden ja yritysten menestymisen heilahtelujen myötä alettiin puhua lomautuksesta yhtenä vaihtoehtona irtisanomiselle. Työmarkkinaosapuolten neuvotteluissa hyväksyttiinkin se periaate, että "tuotannollisten ja taloudellisten" syiden niin vaatiessa lomautus on mahdollista.

Lomautusmahdollisuutta osana yhteistoimintamenettelyä - joksi myötämäärääminen ja työpaikkademokratia sitten kiteytyi - ovatkin yritykset käyttäneet aktiivisesti hyväkseen. Jatkuvat "yhteistoimintaneuvottelut" ovat muuttuneet pelkäksi lain kirjaimen vähimmäisehdot täyttäväksi saneluksi. Kun työntekijä kuulee sanan "yhteistoimintaneuvottelu", hän tietää että turvattomuutta, lomautuksia, irtisanomisia ja epävarmaa tulevaisuutta on odotettavissa.

Olen aikaisemmin puhunut rakenteiden ja toimintatapojen vaikutuksesta yhteiskuntaluonteeseen. Myötämääräämisen muuttuminen pelonsekaiseksi yhteistoimintaneuvottelujen odottamiseksi kuvaa mitä parhaiten sitä, että työntekijöiden oikeuksien toteuttaminen on onnistuttu byrokraattisilla ja epäinhimillisillä asenteilla muuttamaan ihmismielissä hyväntekijästä hirviöksi.

Byrokraattinen järjestelmä on vastuuton sikäli ettei se vastaa yksilön tarpeisiin. Vastuuta ottamattoman byrokraatin olemme ongelmatilanteissa oppineet tuntemaan. Tällainen menettelykoneisto tekee yksilöstä voimattoman ja aloitekyvyttömän.

Pitäisi tietenkin tässä yhteydessä kuvata sitä, millaista on humaani johtamistapa, vuorovaiketteisuus yrityksen rakenteessa, yrityksen arvoa tuottavan henkilöstön tarpeiden, toiveiden ja luomisvoiman huomioiminen ja ylipäätään yritysidean muokkaaminen ihmisten todellisia tarpeita vastaaviksi. Uskon tätä ulottuvuutta pohdittavan kiihkeästi työyhteisöissä, luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen kokouksissa ja arvatenkin joskus myös työnantajan ja työntekijän kohdatessa - missä se sitten tapahtuukin. Keskustelu ei kuitenkaan riitä; yrityksen työntekijällä tulee olla oikeus kritiikkiin, uhmaan ja vaihtoehdon nesittämiseen.

Yritys voi suhteessa työntekijöihinsä olla piittaamaton tai inhimillisiä voimia aktivoiva, autoritaarisen käskyttävä tai luova ja vuorovaikutteinen, kovakorvainen tai sosiaalisesti aktiivinen. Mieleen tulee kesyyntymätön susi ja toisaalta samaan eläinsukuun läheisesti kuuluva, nopeasti ja tarkasti sosiaalisesti yhteyksiä luova koira. Onko siis yhtiösi susi vai koira?

Taistelua on jatkettava...

Valtakunnan päämedioissa ja niiden kolumneissa on puitu taas sosialidemokratian tilaa, pääsääntöisesti kielteisessä,  päätä poliittisen vedenpinnan alle painavassa hengessä. Tämä tietenkin kuuluu poliittiseen demokratiaan ja sellaisena se on otettava ja hyväksyttävä. Porvarillisen median poliittiset toimittajat ja kolumnistit eivät liene kuitenkaan parhaimpia voimia käsittelemään työväenliikkeen arvomaailmaa filosofisena, ihmistä koskevana ulottuvuutena. Historiallinen asenteiden, väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen jätevuori muodostaa tehokkaan esteen pääsemiseen lähteelle ja virkistävän, selkeän ja sellaisenaan raikkaan avaamisen suorittamisen.

On siis puhuttu Timo Harakan ja kumppaneiden lanseeraamasta  "Liike 2020" ohjelmasta ja työn käsitteen määrittelemisestä joko sosialidemokraattisen puolueen johdon tai sitten Timo Harakan esittämästä näkökulmasta. Näköharhaa tässä suhteessa mielestäni edustaa arvio että SDP:n ja Timo Harakan lähtökohdat olisivat kovin erilaiset. Molemmat pitävät työtä palkkatyönä ja ihmisen pääasiallista aktiviteettia työvoimana olemisena ja tässä suhteessa käytettävänä voimavarana. SDP:n on ammatiyhdistysliikkeen tukemana usein ilmaissut arvostavansa tällaista työtä, Timo Harakka taas sanoo että työvoimana olemiseen ei liity mitään erityistä arvoa.

Työn käsitteestä puhuttaessa kannattaa mainita, että Neuvostoliiton marxismi-leninismin "stahanovilainen" työkäsite vei palkkatyön virittämisen samantyyppiseen ekstaattiseen tilaan kuin mitä yritysmaailma tällä hetkellä lännessä tavoittelee. Sosialidemokratialla tai ammattiyhdistysliikkeellä ei tarvitse mielestäni olla mitään tekemistä tällaisen työvoiman itseruoskinnan kanssa.

Toisenlainen, palkkatyötä laajempi työn käsite näkyy myös työväenliikkeessä, sen kasvatus- ja kulttuurijärjestöissä. Työväen Svistysliikkeessä puhutaan - on puhuttu jo vuosikymmeniä - omaehtoisuudesta, ihmisen kasvamaan saattamisesta, ihmisyyden ihanteesta. Luovuuden käsitteestä - sehän kuuluu nykyäään kasvatuksen peruskäsitteisiin - alettiin puhua 1960-luvulla, kun Ruotsin Työväen Sivistysliiton kautta tuli käsite "skapandet", luovuus aikuisena oppimisen ja jatkuvan kasvatuksen käsitteistöön. Tätä ei nuorempi sukupolvi taida vielä tietää eikä vanhempi aina muistaa. Ei ihme että luovuus käsitettiin meillä pitkään pelkkänä lumen luontina, ennenkuin se alkoi saada henkisempää, sivistyksellistä sisältöä.

Keskustelussa näytetään tulkitsevan Harakan ulostuloa niin, että hän tässä ravistelee sosialidemokraattista työväenliikettä irti pölyisestä tehdastyöperinteestä ja vaatii moderninpaa, toistaiseksi vielä tarkempaa kuvaa vailla olevaa lähestymistapaa. Kun Harakka sanoo, että työllä - siis palkkatyövoimana olemisella ei ole erityistä arvoa, niin mielestäni hän vain ilmaisee tämän päivän tyylillä sen, mitä Karl Marx nimitti palkkaorjuudeksi, pelkkänä työvoimana olemiseksi. Tavoitteena ei ole parempi palkkaorjuus, vaan sen voittaminen ja lopettaminen, siirtyminen ihmisen esihistoriasta aitoon ihmisen voimavaroja kunnioittavaan ja vapauttavaan aikakauteen.

Ammattiyhdistysliikkeen moittiminen siitä että se puuhastelee työvoiman parempien elinolosuhteiden kanssa, ei ole oikeutettua sekään. Mehän elämme palkkaorjuuden aikakautta, jossa ihmisen on pakko myydä työvoimaansa saadakseen toimeentulon, pysyäkseen hengissä, turvatakseen tulevaisuutensa. Tätä tosiasiaa ammattiyhdistysliike on katsellut jo yli sata vuotta silmästä silmään ja asettuessaan työvoiman elinehtojen parantamisen puolelle sen lähtökohta on ollut pragmaattinen, ihmisen tosiasiallisen elämäntilanteen näkeminen ja ymmärtäminen.

Onko ammattiyhdistysliike siten unohtanut kokonaan ihmisen palkkaorjuudesta vapauttamisen? Vanhana ammattiyhdistystoimitsijana - sitäkin on tullut tehtyä - sanoisin, että sopimustoiminta pitää sisällään runsain mitoin aineksia, jotka tähtäävät ihmisen kuntouttamiseen ja henkiin herättämiseen omaehtoisena yhteiskunnallisena toimijana. Kun ajattelemme ihmisen elinkaarta, sieltä löytyy monia sellaisia rakenteita, joita ammattiyhdistysliike on joko tukenut tai ollut itse tavoittelemassa. Lasten ei tarvitse meillä osallistua työvoimaan, vaan he saavat vapaasti kehittää taitojaan omaehtoisuuteen, luovuuteen, aitona ihmisenä olemiseen. Peruskoulukin tähtää tähän, vaikka sen sisältöä on kovasti taivuteltu pelkäksi sopeuttamiskoneistoksi työvoimana olemiseen. Ihailen tässä suhteessa ikätoveriani, järvenpääläistä Juhani Räsästä, joka on tehnyt uskomattoman elämäntyön voimaannuttamisen alueella, ihmisen toiminnallisten  sisältöjen saamiseksi osaksi peruskoulun yhteiskuntaluonnetta, sisäistä tietoisuutta.

Luetteloa voisi jatkaa pitkäänkin: sairaana ei tarvitse tehdä töitä, vaikka sairastamisen ehtoja pyritäänkin säästösyistä heikentämään. Tosin takana voi olla muutakin, esimerkiksi käsitys siitä että ihminen on pohjimmiltaan laiska eikä häneen ole sairastamisienkaan suhteen luottamista. Vuosilomat, joustava työaika, työterveys - sitäkin ollaan lakkauttelemassa ja siirtämässä säästösyistä muihin kokonaisuuksiin  -  kaikissa näissä asioissa - puhumattakaan puhe- ilmaisu- ja myötämääräämisen noudattamisesta työelämässä -  on kysymys jostakin kauaskantoisemmasta kuin pelkästään työvoimana olemisen parantamisesta. Ja sitten työ- ja kansaneläkkeet - elämän iltapuhde ja viimeiset vuodet ihminen on vapautettu palkkatyön raadannasta. Eläkeläinen on todellakin vapaa kehittämään itseään ja toteuttamaan elämänsä suuria haaveita ja sisältöjä - mikäli ankeat elämänkokemukset eivät sitä ennen ole kokonaan sammuttaneet sisältöjen löytämisen iloa.

Sosialidemokraattista puoluetta voidaan moittia siitä, että se ei ole kuin hämärästi ja muiden tavoitteidensa taustalla onnistunut viittamaan siihen arvoperintöön, joka tahtoo jäädä kaikenlaisen puolinaisen ja jopa vastakkaisen pärrön, disinformaation  alle. Media kokonaisuudessaankaan ei ole kyennyt avaamaan ihmiselle hänen oikeuttaan kasvaa täyteen ihmisyyteen, vaan muut tavoitteet, markkinoiden menestys, poliittinen impivaaralaisuus, sitoutuminen turpeeseen, uskontoon  tai kieleen ovat politiikassa muka  tärkeämpiä. Myllertävässä globaalissa maailmassa pikkusieluinen, omaan lautaseen tuijottava ihminen jää helposti kansainvälisten megakoneistojen jalkoihin.  Sanottakoon siis tässä, että sosialidemokratian arvoperinteessä on tavoitteena työn, siis ihmisen kaiken aktiviteetin - haistamisesta ja maistamisesta alkaen - vapauttaminen, ihmisen kuntouttaminen ja voimaannuttaminen. Tavoitteena on tapaus ihmisen  mahdollistava, historian sisällä toteutuva yhteiskunta. Sen aineksia on jo paljon koossa, mutta ihmisen esihistoria, julmuutta, sortoa, kuolemaa ja kauhua pursuava draama  ei ole vielä ohi - siksi taistelua on jatkettava.

Ääni sisälläni sanoo: siksi taistelua on jatkettava. Siksi taistelua on jatkettava. SIKSI TAISTELUA ON JATKETTAVA!

Harvainvallan rautainen laki

Tulee aikoja jolloin on palattava vanhaan, kerrattava historiaa ja katsottava taaksepäin, jotta osaisi varautua siihen mitä edessä on oleva. Tänään TV1:n "jälkiviisaissa" puhuttiin sosialidemokratiasta ja sen sisällä piilevästä tyytymättömyydestä. Tämä tapahtui saatteeksi tiedolle, jonka mukaan sosialidemokratia oli gallup-kannatuksessa noussut ainoaksi yli 20 %:n yltäväksi ryhmäksi. Uskon monen kokeneen sosialidemokraatin paitsi hillitsevän malttiaan keikkuvien gallup-tulosten keskellä, myös miettivän sitä, miten välttää propagandistista henkseleiden paukuttamista ja sytyttää aitoa ja oikeaa inspiraatiota sosialidemokraattisten arvojen ja asenteiden ajankohtaistamiseksi.

Tässä on pari vuotta etsikkoaikaa, sillä nykyinen hallitus istunee vallassa vielä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien jälkeenkin pitäen kiinni valitsemastaan austerity- eli kurjistamispolitiikastaan. Muuta vaihtoehtoa sillä ei ole menettämättä kasvojaan eurooppalaisten sisarpuolueidensa ja Rooman Paavin silmissä.

Mutta myös vastuullista oppositiopolitiikkaa harjoittavan sosialidemokratian on nyt - käytettävissä olevan ajan puitteissa - visioimaan uutta, kansanvaltaa ja oikeudenmukaisuutta vahvistavaa visiota suomalaiselle yhteiskunnalle. Talouspolitiikassa on löydettävä uusi eurooppalainen, elvyttävä tie yhdessä aatetovereiden kanssa. Toiseksi, meidän on kyettävä uudistamaan osallistamisen ja osallistumisen  ohutta polkua valtavirraksi, joka kannustaa ja avaa väyliä patoutuneille odotuksille ja pidättymistä edellyttäneelle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Liikkeen on uudistuttava tavalla joka yhdistää uuden informaatioteknologian ja todellisen, fyysiseen läsnäoloon perustuvan yhteisöllisyyden.

Jotta ymmärtäisimme nykytilanteeseen sisältyvän, osallistumista ja aktivoitumista  estävän vaaran, toistan tässä Jorma Aaltosen Sosialistisessa Aikakauslehdessä 4/1957 julkaiseman kirjoituksen "Harvainvallan rautaisesta laista". Kirjoitus on julkaistu Sosialidemokraattisen Puolueen sisäisen kriisin riehuessa pahimmillaan minkä lukija ottakoon huomioon. Kannatuksen nousun myötä mielenkiinto SDP:tä ja kansanvaltaisia joukkojärjestöjä kohtaan kasvaa. Tämä tulee asettamaan taas kerran vaatimuksen kasvamisesta kansanvaltaan ja demokratiaan elämäntapana. Ei järjestäytymätön anarkia tarjoa kaaosta kummempaa mahdollisuutta, mutta tämä kirjoitus kuvaa myös mahdollisuutta muodollisesti demokraattisen organisaation rämettymisestä autoritaariseksi, johtajavaltaiseksi, omaa tuhoaan sisällään kantavaksi pölhökannoksi (kiitokset Kalle Päätalolle tästä sanasta).   Se kannustakoon meitä nykyisessä  "selkä seinää vasten" tilanteessa hakemaan uusia, demokratiaa tukevia ja inspiroivia rakenteita - me tarvitsemme niitä välttämättä.

"Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kriisi on sekä tunnettu että tunnustettu tosiasia. Tällaisen kriisin tapahtuessa on tärkeätä, että' se tunnustetaan ja että tosiasioita katsotaan suoraan silmiin. Siksi on hyödyllistä tarkastella, mitä sveitsiläis-italialainen tutkija Robert Michels on kirjoittanut jo noin 50 vuotta sitten puolue-elämän harvainvaltaisista pyrkimyksistä ja ns. harvainvallan rautaisesta laista. Näiden tosiasioiden tunteminen voi olla avuksi nykyistä puoluekriisiä pohdittaessa.

Michelsin mielestä todellista demokratiaa on mahdotonta toteuttaa käytännössä. Syynä on organisaation välttämättömyys. Koska johdon tarve synnyttää organisaation ja tämä vaatii johtoa, se joutuu aina muutamien harvojen käsiin riippumatta puolueen periaatteista ja päämääristä.

"Joka puhuu organisaatiosta, puhuu tendenssistä kohti harvainvaltaa", kirjoittaja julistaa. Harvainvaltaisia pyrkimyksiä esiintyy vallankumouksellistenkin puolueiden keskuudessa, vieläpä aivan niiden alkuvaiheissakin, jolloin kansanvalta on jokaisen huulilla. Organisaatio tuhoaa väistämättömästi demokratian. Päätelmä on Michelsin tutkimusten ydin, ja hän käyttää siitä nimitystä "harvainvallan rautainen laki".

Harvainvallan syntyyn vaikuttavat perussyyn organisaation lisäksi teknilliset ja psykologiset syyt. Johtajien omanarvon tunto, heidän kyvykkyytensä ja taitonsa lijittavat väistämättä heidän asemaansa. Toisaalta vaikjuttavat samaan suuntaan johdettavien joukkojen kyvyttömyys, kiitollisuuden tunne johtajia kohtaan, johdon ja sen kunnioittamisen tarve ja yleisen mielipiteen pelko.

Organisaation syntyminen merkitsee jo harvainvallan alkamista. Sen luonteesta johtuu, että jäsenten suuri lukumäärä estää kaiken säännöllisen kanssakäymisen heidän välillään. Päätettävien asioiden runsaus estää joukkojen osallistumisen päätöksien tekoon. Organisaation tehtävistä tulee niin monimutkaisia, että vain asiantuntijat voivat ne hoitaa.

Välittömän kansanvallan ihannetta ei voida säilyttää organisaation kasvaessa. Jo tilan puutteesta johtuu, että suurten järjestöjen  jäsenet eivät voi kaikki kokoontua samalla kertaa päättämään asioista. Kun edustusperiaatteeseen siirrytään eli siis valitaan edustaja, johtajien erottuminen joukoista on alkanut.
V
POLIITTINEN PUOLUE ON TAISTELUJÄRJESTÖ
Puolueen tehtävien toteuttaminen vaatii iskuvalmiutta. Täten alkaa päätöksenteon keskittyminen. Joukoilta ei voida kysyä mielipidettä ainakaan tärkeissä ratkaisuissa, koska tiedustelu veisi liian pitkän ajan (Huom! Kirjoitus on 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, IR). Hollantilainen sosialisti van Kohl onkin sanonut suoraan:"Taistelevassa poliittisessa puolueessa demokratia ei voi kuulua kotikäyttöön" Lisäksi juuri tärkeimät päätökset on tehtävä nopeimmin.

Kun organisaation tehtävät kasvavat, johtajiston on erikoistuttava. Tästä seuraa ammattimaisen johtajiston kasvu. Järjestön muuttuessa virkavaltaiseksi ammattijohtajien valta lisääntyy samassa suhteessa kuin organisaatio kasvaa.

Teknillisten syiden rinnalla vaikuttavat psyykilliset syyt. Valituista johtajista alkaa tulla itseoikeutettuja, ja heidät valitaan aina uudelleen. He puolestaan alkavat pitää edustustehtäväänsä heille kuuluvana oikeutena.

Harvainvallan syntyyn vaikuttaa vielä massojen johdon tarve. Enemmistö seuraa välinpitämättömästi yhteisten asioiden hoitoa, ja vain häviävän pieni vähemmistö osallistuu puolueen toimintaan. On olemassa äänioikeus, mutta ei äänestysvelvollisuutta. Enemmistö on kiitollinen jos sillä on johtajia, jotka haluavat sen puolesta huolehtia asioista. "Johdon tarve liityneenä enimmäkseen vilkkaaseen sankarinpalvontaan on massoilla, myöskin organisoiduilla työväenpuolueilla, rajaton."

Joukot tuntevat kiitollisuutta johtajiaan kohtaan. Se kuvastuu myös poliittisten liikkeiden nimissä. Puhuitaan marxilaisista, poujadisteista ja leninisteistä. (Meillä mm. tannerilaisista, leskisläisistä, skogilaisista, simonisteista, paasiolaisista, IR)

Johtajisto, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet lujittavat yhä sen valtaa, hallitsee liikkeen rahavaroja.
Aluksi on usein tapana, että johtajille maksetaan samaa palkkaa kuin heidän johtamansa joukon keskimääräinen palkkataso on, mutta tästä periaatteesta luovutaan hyvin pian.

Rahavarojen lisäksi johtajat voivat käyttää puolueensa lehdistöä oman etunsa ajamiseen. Sen avulla he voivat julistaa massoille mainettaan ja tehdä nimensä tunnetuiksi. Johtajisto hallitsee aina lehdistöä, vaikka joukoilla olisikin nimellinen oikeus valvoa sitä.

Johtajiston omassakin suhtautumistavassa tapahtuu muutoksia: ns. sielullinen muodonvaihdos alkaa.
Nuoruuden innon kadottua ja uskon puolueen oppiin alkaessa heiketä johtajat eivät kuitenkaan halua luopua saavuttamistaan asemista. Porvarillisista piireistä peräisin olevat johtajat eivät yksinkertaisesti voisi palata takaisin. Työväen keskuudesta lähteneiden johtajien paluu tehtaaseen olisi hyvin usein vaikeata ja merkitsisi elintason huomattavaa alenemista.

Johtajat alkavat samaistaa itsensä ja puolueensa. Jokaista asiallistakin hyökkäuystä he pitävät henkilökohtaisestiu itseään vastaan suunnattuna."Puolue - se olen minä" -ajattelu alkaa rehoittaa. 

Tosiasiallisesti tällaiset psykologiset muutokset liittyvät demokratian kehitykseen. Kansanvallasta on tullut bonabartismia. Demokraattisesta hallitustavasta on tullut itsevaltiasta, mutta se ei enää voi perustua jumalallisiin oikeuksiin eikä vallanperimykseen. Sen perustana on kansa. Sana bonabartismi johtuu Napoleonista, joka oli uuden kansanvallan taitava käyttelijä.

Bonapartismin tekniikkaan kuuluvat usein suoritettavat kansanäänestykset, jotka päättyvät poikkeuksetta niiden toimeenpanijain eduksi. Niihin liittyy kuitenkin tuskin koskaan todellista mielipiteen muodostamisen vapautta eivätkä ne siten myöskään ilmaise kansan todellista tahtoa.

Jokaisesta oppositiosta tulee epädemokraattisia. Bonapartistinen johtaja on erehtymätön, koska miljoonat äänestäjät eivät voi erehtyä. "Bonapartismi tunnustaa kansan tahdon niin voimakkaaksi, että se antaa sille oikeuden itsemurhaankin."

Johdossa ilmeneviä harvainvaltaisia pyrkimyksi on pyritty vastustamaan, mutta siinä ei ole onnistuttu. Mikään keino ei ole ollut riittävä, jotta se olisi estänyt harvainvallan muodostumisen. Perussyy on organisaatio itse ja siihen liittyvät tendenssit.

Vanhat johtajat istuvat tiukasti paikoillaan nuorten johtoon pyrkivien ponnistellessa heidän valta-asemansa murtamiseksi. Puolueiden historian sisin tunnusmerkki on ikuinen taistelu nuorten parantumattoman idealismin ja vanhojen parantumattoman vallanjanon välillä.

Vain johtajien välinen valtataistelu tarjoaa joukoille ainoan mahdollisuuden vaikuttaa organisaation johtoon. Valtataistelu voi johtaa siihen, että jokainen taisteleva osapuoli alkaa tavoitella joukkojen tukea.

Tällainen mahdollisuus on kuitenkin pelkästään teoreettinen. Sillä taistelu merkitsee vain, että entiset johtajat vaihtuvat uusiin. Varsinaiset joukot ovat yhtä kaukana vaikutusvallasta kuin aikaisemminkin. Joukot eivät nielaise johtajiaan, vaan nämä nielaisevat toisensa. Jos johtajat ovat yksimielisiä, ne voittavat aina massan.

Näin siis kirjoitti sveitsiläis-italialainen tutkija, jonka tarkastelun kohteena olivat erityisesti Saksan sosialistiset puolueet. Suomalaisten on aiheellista syventyä pohtimaan, soveltuvatko Michelsin havainnot meikäläisiinkin olosuhteisiin vai ovatko ne meille täysin vieraita."

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous - onko se politisoitavissa?

Verkkolehti "Social Europe" julkais 20.1. 2016 irlantilaisen taloustieteilijä Roland Ernen luennon Unioni uudesta hallintotavasta. Kysymys on Euroopan Parlamentissa hyväksytystä linjasta. Tässä lyhyt yhteenveto luennoitsijan sanomasta:

Kolmen prosentin kasvuraja ja 60 %:n velkaantumisraja on nyt istutettu EU-lainsäädäntöön tavoitteena. Lisäksi on hyväksytty toiminnallinen tasapainottomuusmenettely, joka mahdollistaa komission esitykset jäsenvaltioille esiintyvien tasapainottomuuksien poistamiseksi. Kysymys ei ole ainoastaan toteamuksista, vaan myös taloudellisista pakotteista tasapainon uudelleensaavuttamiseksi.

 Aikaisemminkin on ollut tällaisia määräyksiä mutta ministerieuvosto on pysäyttänyt ne enemmistöllään. Nyt komission ehdotus menee läpi ellei tarkkailussa oleva valtio saa kokoon omalle veto-ehdotukselleen ministerineuvoston enemmistöä. Kysymys on siis käänteisestä menettelystä aikaisempaan verrattuna. Kysymys on radikaalista muutoksesta, josta komission silloinen puheenjohtaja Barroso käytti nimitystä "Hiljainen vallankumous".

Mikä on siis jäsenvaltion rikos kun tasapainottumuustilanne syntyy? Tässä komissiolle annetaan valta päättää siitä, mikä on asianmukaista tai epäasiallista talouspolitiikkaa. Tässä mennään keskittämisessä luennoitsijan mukaan jo pidemmälle kuin mitä tapahtuu federatiivisen hallinnon puitteissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Sveitsissä. Se mikä on asiallista ja hyväksyttävää, sekin on kokonaisuudessaan jätetty toimeenpanevien elinten päätettäväksi.

 On nimetty 11 indikaattoria, joiden tehtävänä on kertoa mikä on hyvää talouspolitiikkaa. Näitä indikaattoreita ministerineuvostojen on noudatettava. Jos puutteita löytyy, toimenpiteisiin ryhdytään. Asiallinen talouspolitiikka tarkoittaa samaa kuin uusliberaali sääntely. Mm. palkanmuodostus kuuluu tämän uuden sääntelyn piiriin. Sopimusten desentralisointi yrityksiin ja paikallistasolle on osa tätä säätelyä.

Euroopan Unionin tasolta pitää löytyä ammattiyhdistyspoliitikkoja, europarlamentaarikkoja ja vasemmistolaisia tutkijavoimia jotka kiinnittävät huomiota tähän radikaaliin muutokseen. Luennoitsija Roland Erne pitää välttämättömänä että poliittista huomiota kiinnitetään tähän toimintatapaan.
Miksi ammattiliitoille on ollut niin vaikeaa kehittää toimintatapaa tätä uutta hallintotapaa vastaan?

Jack Deloirs kirjoitti aikanaan artikkelin, jonka mukaan markkinat eivät voi yksin hallita yhteismarkkinoita ja siksi tarvitaan yhteinen eurooppalainen hallinto säätelemään taloudellista toimintaa. Luennoitsijan mukaan tämä on vanha keynesiläinen ajatus, ja sen mukaan markkinavoimat edellyttävät vastapainokseen yhteistä julkista hallintoa. Tarvitaan koordinaatiota mm. palkka- ja sopimuspolitiikassa jotta vältyttäisiin liian suurilta tasapainottomuuksilta palkka- ja työehdoissa jäsenvaltioiden välillä. Ilmeisesti tästä syystä eurooppalainen ammattiyhdistysliike ei asettunut vastustamaan komission alustavaa politiikkaa vaikka olikin jossakin määrin skeptinen Deloirsin esittämää linjaa kohtaan. Komission uudessa tasapainottumuuksien hallintamenettelyssä voi valtio työnantajana osallistua julkisen sektorin palkkojen muodostukseen ja näin menetellessään se ei kuitenkaan riko työmarkkinaosapuolten neuvotteluautonomiaa. Tätä kautta komissio voi nyt pakottaa valtiota tasapainottomuuksien hallitsemiseksi mm. alentamaan julkisen sektorin palkkoja ja muodostamaan täten reunaehtoja koko työehtosopimuskentän sopimismenettelylle. Tätä komission menettelytapaa on em. syistä todella vaikeaa vastustaa. Tämä on yksi tärkeimmistä eurooppalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan liittyvistä haasteista.

Kansalliset erot tasapainottomuuksissa aiheuttavat sen, että yhteiseurooppalainen tahdonmuodostus palkansaajien puolelta käy entistä vaikeammaksi. Jos Euroopassa olisi ollut yhteistä sääntelyä palkanmuodostuksesta, eläkeijistä ja muista tärkeistä työelämään liittyvistä ehdoista, tällainen komission ehdotus ei olisi koskaan läpäissyt europarlamentin käsittelyä läpihuutojuttuna. Nyt sosiaaliset ongelmat ja taloudelliset erot on keskitetyllä päätöksenteolla siirretty kansallisten hallitusten ratkaistaviksi ja ehdollistettu uudella komission tasapainottumuuksia ratkaisemaan tarkoitetulla uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella". Luennoitsija korostaa että kilpailu palkkatasosta työntekijöiden keskuudessa on luonnollista ja että se on yksi tärkeä motiivi järjestäytymiselle ja ammattiliittojen toiminnalle.

Lopuksi luennoitsija esittää kolme aluetta, joilla olisi toimittava:

1) Kuinka sosiaalistaa Euroopan uusi hallintomalli? Siinä on toki mukana jotakin sosiaalista, mutta komissio jakaa sen edistykselliseen ja taannuttavaan sosiaalipolitiikkaan. Tämä haastaa myös vasemmistopoliitikkoja: jos palkanmuodostukselle määritellään yläraja, miksi ei määritellä myös minimiä? Tasapainottomuuksien kurissapitäminen edellyttää vain asianmukaista talouspolitiikkaa. Komisiolla on tässä kuitenkin entistä enemmän parlamentilta saatua perustuslaillista sananvaltaa kuin kansallisilla toimijoilla.

2) Merkitseekö tämä uusliberalismin  sisällyttämistä perustuslailliseksi ulottuvuudeksi?

3) Kuinka haastaa Euroopan uuden hallintomallin mukainen metodologinen kansallistaminen? Uudessa hallintomallissa jäsenvaltiot ovat omissa laatikoissaan, jossa niiden on löydettävä menetelmät ongelmien ratkaisemiseen - komission haluamalla tavalla. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan ratkoa kansallisella tasolla - onhan yksi keskeisimpiä motiiveja Unioniin liittymiselle  ollut ongelmien ylikansallinen luonne. Jopa EKP näyttää ymmärtävän että kaikkia ongelmia ei sittenkään voida ratkaista jäsenvaltioiden tasolla.

Kun nyt meilläkin ollaan aloittelemassa sovitteluun tähtääviä neuvotteluja ns. pakkolakimenetelyssä, on Euroopan Unionin uudella hallintomallilla, uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella" valtavan paljon merkitystä.

Olemme samassa veneessä...

Kreikan ammattiyhdistysoikeuksia koskeva vetoomus: MayDay, MayDay!

"Työehtosopimukset nyt!

Kreikan rahoituskriisistä on nyt kehittynyt samalla myös kattava hyökkäys työntekijöiden oikeuksia vastaan. Uusliberalistien joukot ovat onnistuneet käyttämään kriisiä mahdollisuutena toteuttaa aggressiiviset suunnitelmansa.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kattavan työehtojen purkamisen myötä vaurautta ja valtaa jaetaan pääoman hyväksi ja työvoiman vahingoksi.

Asettuaksemme ongelman ytimeen, meidän täytyy ymmärtää perustavanlaatuinen ristiriita: tämän päivän yhteiskuntien kokoaman valtavan rikkauden ja kasvavan eriarvoisuuden ristiriita. Mielestämme on kriisin ratkaisemiseksi vähennettävä näitä eroja ja pyrittävä torjumaan työn arvon nujertamiseen tähtäävät toimet; Lyhyesti, valtaa ja vaurautta on jaettava uudelleen työn hyväksi.

Kreikassa se on onnistunut uusliberalistisella politiikalla heikentämään kaikkia työntekijöiden oikeuksia. Nykytilanteesta kertovat luvut kuvaavat ongelman laajuutta selkeällä tavalla: työehtospopimusten poistaminen johti jopa 40%:n palkkojen alennuksiin. Lähes joka kolmas työntekijä yksityisellä sektorilla ansaitsee 300:n euron nettopalkkaa (enintään 440 euroa brutto) ja työskentelee ns. joustavassa työsuhteessa, johon voi kuulua osa-aikainen työ, ulkoistettu työnteko, työkierto jne.

Tällä hetkellä 45%:lla työntekijöistä palkat ovat alle 751 euroa, mikä vastaa tasoa ennen vähimmäispalkkojen väkivaltaista pienentämistä. Vuonna 2012 tämä luku oli vain 17%, sisältäen kokopäiväiset minimipalkat ja osa-aikaiset ​​työsuhteet. Eräiden arvioiden mukaan epävirallisen talouden ja pimeän työvoiman määrä on useita satoja tuhansia.Ylipäätään loukkaukset työntekijäin oikeuksia kohtaan ovat nousseet mittaamattomasti. Samaan aikaan kun työttömien määrä on noussut 1,5 miljoonaan, työpalkkojan maksaminen saattaa viivästyä jopa kaksitoista kuukautta.

Tällaisessa tilanteessa emme voi toivoa jotakin pelastavaa ihmettä. Tiedämme, että voimme palauttaa arvokkuutemme vain järjestäytymällä ja yhteiskunnallisella taistelulla. Kamppailemme jotta saavuttaisimme uudelleen oikeuden työehtosopimuksiin ja arvokkaaseen elämään. Kamppailemme meihin kohdistettujen sortotoimien lopettamiseksi. Työehtosopimusjärjestelmän romuttaminen yhdessä maassa tarkoittaa suurta uhkaa sisämarkkinoiden Euroopassa kaikkien maiden työntekijöille. Me kaikki tarvitsemme työehtosopimusten takaaman oikeuden ihmisarvoiseen elämään."

---

Tämän kaikille eurooppalaisille ammattiliitoille tarkoitetun solidaarisuusvetoomuksen ovat joulukuussa 2015 allekirjoittaneet mm. Saksan IG-Metallin liittohallituksen jäsenet Wolfgang Lemb ja Hans-Jürgen Urban.

Sivustolta "Eurooppa on perustettava uudelleen" 

Vaihtoehtoja vaihtoehdottomuuteen

Euroopan Unionin oloissa olemme talouspolitiikassa ajautuneet vaihtoehdottomuuden tilaan, niin sanotaan. Valtion menoja on karsittava, julkista sektoria supistettava, tehtäviä karsittava, luovuttava hyvinvointivaltion liian anteliaasta vastuunotosta. Hyvinvointi kuulemma laiskistuttaa. Puhutaan löysäilystä, paapomisesta ja siivellä elämisestä. Tälle on tultava loppu. Siksi on otetta kiristettävä, hyvinvointivaltiota purettava, sääntöjä löysättävä ja vastattava kilpailuun. Se on globaalia - kiinalaiset tekevät mitä hyvänsä tuotteita yhdellä kymmenesosalla siitä hinnasta jolla niitä Suomessa ja Euroopassa tehdään. Erityisesti työn hintaa on laskettava niin, että voimme pärjätä globaalissa kilpailussa. Hyvinvoinnin säilyttämisen nimissä koko hyvinvointio on ajettava pohjamutiin. Surullisen selkeä kehäpäätelmä - sanoisin.

Yllä kuvattu lähtökohta on sementoitu ainoaksi päteväksi lähtökohdaksi Euroopan Unionin sisämarkkinoiden peruskirjoihin, Maastrichtin sopimukseen ja Valuuttaunionin peruskirjaan. Itsenäisellä Euroopan Keskuspankilla olisi lähtökohtaisesti ollut toisenlaisenkin politiikan teon mahdollisuuksia. Yksi niistä olisi ollut Euroopan vasemmistovoimien kannattama taloudellisen toimeliaisuuden rakentaminen markkinoiden ohella myös julkisen sektorin, valtion ja sen erilaisten instituutioiden varaan. Tämä on ollut perinteinen sosialidemokratian käyttämä vaihtoehto, eikä niin huonosti menestyvä ole ollutkaan. Sen varaan on rakennettu pohjoismainen, kansanvaltainen  hyvinvointijärjestelmä. Siinä kunnilla, paikallisen ja yhteistyömuotojen kautta alueellisen tason julkisilla rakenteilla on merkittäviä, pysyviä tehtäviä. Sosialidemokraattisen lähestymistavan mukaan ne ovat niin perustavaa laatua kansalaisen hyvinvoinnin kannalta, että niitä ei saa altistaa monenkirjaville yksityisestä aloitteellisuudesta lähteville ratkaisutavoille. Tämä koskee kansalaisen subjektiivisia oikeuksia hoitoon, sosiaaliturvaan, terveyteen, koulutukseen, sivistykseen, kulttuuriin  ja vanhuuden turvaan, muutamia vain mainitaksemme.

Euroopan Unionissa kuitenkin yhteisöllinen lähestymistapa on julistettu siis pannaan jo keskeisissä perusasiakirjoissa, joihin kuuluvat mm. Maastrichtin sopimus ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirja (vrt. Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen konsolidoitu toisinto s 99/326). Ne kieltävät Keskuspankkia ostamasta suoraan jäsenvaltioiden velkakirjoja ja lisäksi kasvulle ja velkaantumiselle on asetettu tiukat, sanktioidut rajat. Muut keskeiset asiakirjat rakentuvat ratkaisutavoiltaan näiden dokumenttien ja niiden takana olevien päätösprosessien varaan. Jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ja ryhmät (Nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stieglitz, meillä mm. “Raha ja talous” bloginpitäjät) ovat osoittaneet, että pelkästään markkinoihin, tarjontaan satsaaminen ja pankeille, vakuutus- ja investointilaitoksille rahan syytäminen ei yksin pelasta modernia taloutta. Taloudellisesti itsenäinen valtio voi keskuspankkinsa toimenpitein luoda itse rahaa eikä se sen vuoksi voi periaatteessa koskaan ajautua konkurssiin. EKP tekee rahaa tyhjästä joka päivä - mutta kieltäytyy tukemasta suoraan jäsenvaltioita. Kaiken lisäksi EKP ei tässä asiassa ota vastaan neuvoja eikä toimeksiantoja. Kreikan tapauksessa se on kuitenkin antautunut ns. Troikan jäseneksi ja tällä tavalla myös poliittiseksi toimijaksi.

Euroopan Unionista ei tässä suhteessa tule tukea eikä apua sosialidemokraattiselle politiikalle. Voi tietenkin kysyä, miksi ylipäätään suostuttiin Euroopan Unioniin liityttäessä tällaisiin ehtoihin. Juna oli ollut jo pitkään liikkeessä ja jäsenyydestä keskusteltaessa nämä kysymykset eivät nousseet analyyttiseen keskusteluun lainkaan - näin muistelen.  Ainoana - sekin kiistelyn alaisena - ainakin osin myönteiseksi laskettavana ulottuvuutena on euro, joka suhteellisen stabiilina yhteisenä valuuttana on ollut säilyttämässä sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaa. Eurooppalainen devalvaatio eli euron arvon laskeminen, tai valtioiden velkakirjojen suora osto  voisivat olla tie austerismista ja kurjuudesta vakaammalle pohjalle - ne eivät kuitenkaan kuulu eurooppalaisen keinovalikoiman piiriin juuri edellä kuvatuista syistä. Kysymys on EKP:n toimintareviiristä eikä sinne politiikalla ole pääsyä.

EU:n jäsenvaltiot voivat saada finanssi- ja rahapoliittista tukea toimilleen siis joko pysyttelemällä tiukasti asetetuissa raameissa tai - niin kuin eurovaltioissa näkyy olevan tapana - rikkomalla avoimesti yhteisesti asetettuja tavoitteita. Saksassa ei valtion velkaantumista pidetä ongelmana, vaikka tämän valtion velka joulukuun alussa 2015 ylitti luvun 2222 miljardia. Saksan velka suhteessa väestöön on siis samalla tasolla kuin Suomenkin. Kaikista - ensisijaisesti poliittisista - ongelmistaan huolimatta Suomi on myös vauras maa - kiitos osittain rahastoivan työeläkejärjestelmän. Saksaa eivät luottoluokituslaitokset ole rangaisseet millään tavoin Maastrichtin velkarajojen ylittämisestä ja oletukseni on, että Saksa hoitaa budjettialijäämiään jatkossakin halvalla velkarahalla.

Luvaton velkarajojen ylittäminen ja luvaton eurojen painaminen, kuten Irlannin sanotaan tehneen, ovat käytettyjä keinoja EKP:n muotopuolen raha- ja finanssipoliittisen valuvian hoitamisessa. Olisiko lisävelanotto Suomelle uhka? Se saattaisi olla sitä, jos velkaa otetaan kansainvälisiltä pankeilta. Se olisi uhkan sijasta mahdollisuus, jos lainaa otettaisiin kotimaisista yhteisen varallisuuden lähteistä. Esimerkiksi työeläkerahastojen voittojen osittainenkin sijoittaminen julkisen sektorin hankkeisiin käynnistäisi elvyttävän ruiskeen välittömästi.

Miksi julkinen sektori olisi tässä toimiva lähtökohta? Yksityinen sektori saa hankkeisiinsa rahaa lähes rajattomasti EKP:n ohjelmien kautta, mutta siihen sisältyy yksi suuri mutta: yritykset tarvitsevat investoidakseen vahvan näkymän kysynnän ja ostovoiman olemassaolosta. Juuri kysyntää ja ostovoimaa  ne eivät pelkällä tavaran tarjonnalla pysty luomaan. Julkinen sektori voi luoda kysyntää omilla toimillaan rahoittaessaan infrastruktuuriin ja palvelujen kysyntään liittyviä omia hankkeitaan. Julkisen sektorin veronkanto-oikeus yhdessä työvoimavaltaisen toiminnan kanssa on tehokas ostovoiman ja kulutuksen lisääjä. Se muodostaa luonnollisen perustan myös yksityisen sektorin investointien ja tarjonnan kasvulle.

Julkisia investointeja infraan ja palvelurakenteen kehittämiseen tulisi siis tehdä kotimaiseen pääomaan perustuvalla rahoituksella. Jos tähän käytettäisiin vaikkapa työeläkerahastojen tuottoja, ei haittaisi vaikka luottoluokituslaitokset rankaisisivat korkojen nostolla - sehän vain lisäisi pääomavirtaa työeläkelaitosten tileille. Tässä suhteessa Suomi on eläkerahastoineen paremmassa asemassa kuin suoraan budjeteistaan eläkkeitä maksavat valtiot. Julkinen sektori veronkanto-oikeuksineen on aina hyvä sijoitus - itse asiassa paljon varmempi kuin mitä yksityisen yrityksen kautta mahdollisesti tulevat odotusarvot voivat tarjota. Aloitteen tulisi kaiketi kuitenkin tulla työeläkerahastojen itsensä suunnasta ja näiden omiin perusteluihin nojaten.

Ostovoiman tasainen jakaantuminen on eräs tärkeimpiä käytössä olevia välineitä elinvoimaisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi Euroopan Unionin oloissa. Valaistakoon tätä kahdella esimerkillä. Jos koko käytössä oleva pääoma kasaantuisi vain muutamalle henkilölle, eivät nämä kulutuksellaan kykenisi pitämään pystyssä minkäänlaista toimiva yhteiskuntaa. Jos palkkoihin käytettävissä pääoma jakaantuisi taas tasaisesti kaikille kuluttajille, ostovoima ja kuluttaminen nousisivat maksimiinsa ja yhteiskunta saavuttaisi korkeimman mahdollisen taloudellisen vireyden. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset tasaisempaan tulonjakoon ovat mitä tervetulleimpia ja elinkeinoelämän nykyjohdon toimet vastaavasti täysin kontraproduktiivisia. Sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset yhdessä  muiden poliittisesti edistyksellisten voimien kanssa voivat varmistaa vitaalisen yhteiskunnan EU:nkin oloissa. Tämä on edessä olevan pitkän oppositiokauden jälkeen tärkeä tulevaisuuden strateginen lähtökohta ja sisällöllisesti siis jokseenkin päinvastainen kuin mitä nykyinen, kolmen ässän hallitus edustaa.

Kyllä hallitus voi turvautua myös kansalaistensa tarjoamaan rahoitukseen. On puhuttu bondeista eli joukkovelkakirjalainoista, joita valtio ja jopa kunnat voivat luoda tärkeinä pitämiinsä hankkeisiin. Kuntabondi julkisen sektorin työllistämiseen voisi olla erinomainen pitkän tähtäimen paikallinen tai alueellinen hanke. Muutaman prosentin varma korko sijoitetulle rahalle on tavalliselle osakesäästäjälle ihan toimiva lähtökohta myös julkiseen sektoriin tapahtuvassa sijoittamisessa. Siinä kunnan tai valtion tulisi itse toimia rahoituslaitoksena, jotta menestyksen hedelmät eivät valuisi yhteisöltä ulottumattomiin. Onko tämä mahdollista? Menestys on mahdollista vain, jos välistävetäjät ja erilaiset välikädet saadaan hankkeiden rahoituksesta karsittua pois.

Nämä ovat siis keinoja luoda vaihtoehtoista politiikkaa Euroopan Unionin oloissa: 1) pyrkimys tasaisempaan tulonjakoon ja tässä luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen hallituksen ja ammattiyhdistysliikeen kanssa; 2) tietoinen Euroopan Unionin perustuslakien rikkominen Saksan ja Irlannin tapaan joko ylittämällä lainakattoja tai painamalla lisää seteleitä; 3) omien joukkovelkakirjalainojen aikaansaaminen kotimaisista pääomalähteistä julkisen sektorin omien pitkän ajan infrastruktuuri- ja palveluhankkeiden käynnistämiseksi. Kysymys on tällöin julkisen sektorin vahvistamisesta ja yhteisen varallisuuden vahvistamisesta.Tämä kolmaskin keino rikkoo EU:n ehtoja ja saattaa johtaa “Troikan” pakottamaan austerismiin.

Ollako siis puhdas ja aatteellinen Euroopan Unionin taloudellisen valtavirran edellyttämässä hengessä, tai sitten ahdas ja puutteellinen tavalla joka mahdollistaa perinteisen kansanvaltaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion käytännön toiminnan ja tulevaisuuden visioiden toteutuksen?

Ammattiyhdistysterroriako?

Lomakohteen kirjastoon käveli sisään  SAK:n 1950-luvun alkupuolen pääsihteeri Olavi Lindblom ja Wanhojen Tovereiden perustaja ryhtyen kertomaan porvariston ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelusta:

Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm.  liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia  niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.

Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.

Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.

Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.

Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita.  Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.

Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.

Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.

Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute.  Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.

Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti  SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...

Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä  työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.

Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.

Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.

Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.

Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.

(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)