Vientimalli ja valtion rooli sopimusneuvotteluissa

Palkkasopimusneuvottelujen sitominen vientisektorin palkansaajien menestymiseen sopimisen yhteydessä pitää sisällään moniakin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä - ja kysymysmerkkejä. 

Vientisektorin yritykset eivät ole mitään kansanvaltaisia organisaatioita, vaan kovia kilpailijoita, joiden tulonmuodostus ja toimintastrategia ovat usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kuten tiedertään, työntekijäpuoli ei ole saanut edustajiaan mukaan näiden yritysten hallintoon, joten tie vaikuttamiseen siltä osin on poikki. 

Kuinka paljon vientiä sitten tarvitaan kansantalouden pystyssäpitämiseksi? Vähin määrä on ilmeisesti tuonnin arvon saavuttaminen, jolloin kauppatase on tasapainossa. Tämän ylittävällä viennillä on merkitystä taloudellisen kasvun kannalta, mutta jo tasapainotilanteessa pyörät pyörivät ja tulosta syntyy. Viennin osalta kuitenkin joudutaan luopumaan itse lopputuotteesta ja omaan käytöön tulevat hyödykkeet on hankittava muita teitä. 

Keskeinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja työstä on perustuslakimme mukaan viime kädessä valtiovallalla, siis eduskunnalla ja maan hallituksella. Valtion vastuunottoa kansalaisten hyvinvoinnista mm. sopimuspolitiikassa on vähätelty ja pidetty "perinteisesti" työmarkkinajärjestöjen toimintavapauteen kuuluvana asiana. Nykyisen Orpon/Purran/Adlercreutzin/Essayahin hallituksen toimesta tästä perinteestä on luovuttu ja hallitus on ryhtynyt sopijaosapuoleksi ja toteuttanut lakiteitse yksipuolisesti työnantajan  toivelistan mukaisia rajuja, palkansaajien, työttömien ja työelämän ulkopuolella olevien kuten opiskelijoiden aseman pysyviä heikennyksiä. Ei ole liioteltua todeta, että tapahtunut muutos on kauaskantoinen ja tulee näkymään tulevaisuuden hallitus- ja sopimuspolitiikassa arvatenkin toistuvasti ja eri variaatioina.

Voisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla? Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti siis ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

Sosialidemokraatit ovat pääoppositiopuolueena esittäneet koko joukon keinoja valtion talouden tasapainottamiseksi.  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. 

Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellisia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? 

Myös julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Juuri valtiovallan ja julkisen sektorin on toimittava vastuullisena tiennäyttäjänä - siis päänavaajana - palkansaajien palkka- ja sopimusolosuhteiden kehittämisessä. On vielä korostettava, että valtiovallan ratkaisevasti aktiivisemman roolin käyttöönottaminen tapahtui nykyisen porvarillisen hallituksen toimesta. Kysymys on vain perustuslaillisen toimintatavan henkiinherättämisestä. Tätäkin hallitus on pyrkinyt tulkitsemaan vastoin perustuslain henkeä markkinaehtoisen ja kansanvaltaa väheksyvän syrjivän  toimintamallin suuntaan. 

Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

  

  Kun tiedetään että yritykset eivät ostovoiman vähyyden vuoksi voi eikä halua investoida, eikö olisi järkevämpää käynnistää näilläkin varoilla julkisia investointeja, projekteja ja työllistämisestä tavoitteena kaikkien inhimillisten resurssien käyttö? Suorien tukien lisäksi yritykset ovat saaneet miljarditolkulla verohelpotuksia, vapautuksia vastuista (esim. eläkemaksut) ja julkista tukea monenkirjavalle yritystoimintaa ja sen arvopohjaa vahvistavalle verkostolle.

}

oisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla. Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellsia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? Mielestäni julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

Pyhittääkö tavoite keinot?

Kotkaliikkeessä - sosialidemokraattisessa kasvamaan saattamisen järjestössä - oli jo 1950-luvulta lähtien 'kuntoisuuskäskyissä' yksi kehoitus jossa sanottiin:  "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Rinteen hallituksen kaatumiseen johtaneen tapahtumaketjun yhteydessä tuli tämäkin, sosialidemokratialle tuttu ja velvoittava periaate mieleen. Vakaumus on jossakin määrin syvempi ilmaisu kuin pelkkä mielipiteen kertominen. Taustalla on arvoja ja parhaimmillaan kokonainen arvomaailma, joka ohjaa toimintaa, ilmaisuja ja jopa käyttäytymistä. Suomalainen sananlasku ilmaisee tämän asian seuraavasti: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Hallituskriisiin johtaneessa tapahtumaketjussa sen enempää Rinnettä kuin Paateroakaan ei syytetty valehtelusta, vaikka ristiriitaisuutta tapahtumien ja lausuntojen tuiskeessa saattoi esiintyäkin. Molempien vakaumus ja tahtotila suhteessa palkkoihin ja toimeentuloon ilmaistiin hallitusohjelmassa: "Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa - siis Postissa - kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun.

Tämän tahtotilan ilmaiseminen myös Postin työtaistelun aikana taisi olla se ratkaiseva syy, joka johti ministerieroon ja lopulta hallituksen kaatumiseeen. Rinteen ammattiyhdistystausta ja 180-asteen käännös suhteessa edellisen hallituksen kilpailukykypolitiikkaan tuli ilmaistua 'työehtosopimusshoppailuna'. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän takapenkillä vaaniva edellisen hallituksen pääministeri odotti vain sopivaa hetkeä iskun tekemiseen. Paljastetut Whatsup-viestit ja sähköpostit näyttävät osoittavan, että epäluottamuksen syynä oli kunnioitusta ansaitsematon Rinteen vakaumus ja siihen liittyvä ammattiyhdistystausta.

Onko ammattiyhdistystoiminta jotenkin ristiriidassa ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen kanssa? Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus on tässä yhteydessä tärkeä ja kantava ohjenuora. Se on sitä kokonaisuudessaankin, mutta tapahtuneen johdosta kannattaa kiinnittää huomiota sopimuksen 23. artiklaan:

"23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.
Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi."

Jokainen on myös oikeutettu - pääministeriä myöten - kaikkeen siihen suojaan, jonka ihmisoikeuden antavat: Tämä todetaan jo sopimuksen 2. artiklassa:

"22. artikla. 
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen."
---
Suomikin on ratifioinut myös Kansainvälisen työjärjestön keskeiset sopimukset ja periaatteet, joiden mukaan työelämässä on toimittava. Vuonna 1998, 86. kansainvälinen työkonferenssi antoi julistuksen työelämän perusperiaatteista ja oikeuksista .
Tämä julistus sisältää neljä peruspolitiikkaa:

Työntekijöiden oikeus liittyä vapaasti ja neuvotella kollektiivisesti
Pakotetun ja pakollisen työn lopettaminen
Lapsityövoiman lopettaminen 
Työntekijöiden epäreilun syrjinnän päättyminen

ILO korostaa, että sen jäsenillä on velvollisuus pyrkiä noudattamaan täysin näitä periaatteita, jotka sisältyvät asiaankuuluviin ILO: n yleissopimuksiin. Useimmat jäsenvaltiot ovat nyt ratifioineet perusperiaatteita edustavat ILO: n yleissopimukset.

Edelläkuvatut periaatteet on tarkoitettu käytännössä sovellettaviksi ja ne muodostavat tärkeän osan siitä oikeusvaltioperiaatteesta, jota Rinteenkin nyt eronnut hallitus ajoi toisena tärkeänä periaatteena sovellettavaksi koko Euroopan Unionin tasolla.

Kun tässä valossa katselee vapaan ja puolueettoman, kaupallisiin arvoihin ja sieltä rahoituksensa saavan  median vyörytystä ja loppupeleissä  tapahtunutta ja perustelematta jäänyttä pääministerin luottamuksen menetystä, herää vahva epäilys että keskeisiä demokratiaan ja oikeusvaltioon liittyviä periaatteita ja toimintakäytäntöjä ei syksyn kriisissä noudatettu. Kysymyksessä oli poliittinen ajojahti, jonka toimintakäytännöt muistuttavat enemmän mobbausta kuin oikeusvaltioperiaatetta. 

Edeltäneen hallituksen kilpailukykypolitiikka oli itse asiassa mitä jyrkimmässä ristiriidassa sekä ihmisoikeuksien että työelämäsääntöjen keskeisten perusarvojen kanssa. Kun mobbaamisen tielle lähdettiin, olisi pitänyt ymmärtää, että aina löytyy voimia jotka saavat lisämotivaatiota ja vauhtia autoritaarisesti ja riistävästi asennoituneen, pohjimmiltaan kaupallisen median ylilyönneistä. Oikeutettu yhteiskunnallinen kritiikki muuttuu poliittiseksi vainoksi, jossa arvokasta ja aktiivista työtä tekevät ja yhteiskunnallista vastuuta kansalaisjärjestöissä ja yhteiskunnallisissa elimissä kantavat joutuvat vakaumuksensa vuoksi 'poliittisen pogromin' kohteeksi. Tietynlainen vakaumus julistetaan lopullisesti pannaan. Sitä ei juuri kukaan kestä pitkään; sillä on seurauksia jotka niin yhteiskunnallisen toiminnan, yleisen aktiivisuuden ja myös inhimilliseltä kannalta ovat epäproduktiivisia, lamaannuttavia ja aktiivisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan henkistä pääomaa murentavia.

Pyhittääkö tavoite käytetyt keinot? Ei pyhitä. On kuten Erich Fromm, maineikas Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi tavoitteiden ja keinojen suhteesta totesi: "Viimeinen sovellettu keino on jo osa päämäärää". 

Pelättävissä on, että jos tätä epäproduktiivista, tuhosuuntaista toimintakulttuuria ei avata ja arvostella, että keinot vain kovenevat demokratiaa kunnioittavan ja sen mukaan elävän kansalaisen on tavalla tai toisella suojauduttava. Historiasta löytyy tästäkin huolestuttavia esimerkkejä:

Kaaoksen enteitä

Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran -  kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.

Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?

Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta  arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.

Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.

Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää  maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt  sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.

Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.

Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".

Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen  irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan  yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän  tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.

Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.

Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?

Murskajaiset

Ns. työttömyyden lyhentämiseen tähtäävän "aktiivimallin" soveltamisella on monenlaisia seurauksia. Näennäistyöllistämistä, työttömyyskorvausten leikkaamista aktiiviseen työnhakuun perustuen, työttömien jakamista aktiivisin ja sopeutumattomiin, käänne sosiaaliturvan heikentämiseen, ristiinnaulitsemista jatkuvan työpaikanhaun ja toimeentuloturvan hakemisen välttämättömyyden väliseen kahden luukun kamppailuun.

Taustalla on muitakin, rajuiksi muutoksiksi luokiteltavia seuraamuksia. Kun kaikkiin työpaikkoihin on jatkuvasti hakemassa yhä enemmän työttömyysturvansa rajaamista pelkääviä "aktiivisia" työttömiä, mitä seurauksiatästä on niille, jotka vielä ovat mukana työelämässä? Mitä muutoksia aktiivimalli aiheuttaa esimerkiksi paikalliselle sopimiselle palkoista ja palvelusuhteen ehdoista? Millaista on olla aktiivi ammattiyhdistysliikkeessä, luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu? Miten toimivat tällaisissa olosuhteissa yhteistyökomiteat tai ja muut työnantajien ja työntekijöiden yhteistyöelimet?

Kun työpaikan hakijoita on jatkuvasti pilvin pimein ja tulijoita työpaikkoihin ehdoilla millä tahansa, muodostaa tämä tietenkin uhan koko paikallisen sopimisen järjestelmälle, jos sellainen on ollut tähän saakka olemassa. Irtisanomiset tuotannollisista ja taloudellisistya syistä ovat aina mahdollisia ja uutta, edunvalvontaan tottumatonta työvoimaa on koko ajan tarjolla. On kysyttävä, ollaanko tässä luomassa paikallisen työelämän murskainta, jossa vanhaa, kokenutta väkeä korvataan aina uudella, kokemattomalla, neuvottelutaitoja omaamattomalla "tuoreella" työvoimalla?

Miten käy ammattiyhdistys- ja edunvalvontakokemuksen? Ammattiyhdistysliikkeessä on jo muutenkin ollut tapana heittää eläkkeellelähtevät työntekijät  ulos ammattiyhdistystoiminnasta periaatteella "ei kannata maksaa jäsenmaksuja eläkkeellä". Eläkkeensaajien edunvalvonta on puolestaan sekin jäänyt hyvin yleisluontoisen seurannan varaan. Tästä onkin seurannut työeläkkeiden "eläkelupauksen" mukaisen tason vähittäinen rapaantuminen. Sen lisäksi on käynyt niin, että vanhemman polven kokemus ammattiyhdistystoiminnasta ja neuvottelutaidoista ei välity enää nuoremmalle sukupolvelle.

Mitä tästä kaikesta seuraa aktiivimallin soveltamisen tuloksena? Ilmeisesti kierto työelämässä kiihtyy siten, että kokenutta väkeä paiskataan työelämästä ulos ja tilalle otetaan uusia hakijoiden loputtomasta varastosta, tavoitteena työelämän yhä kiihtyvä deregulaatio, nopeutuva työpaikkakierto, satunnaiset työsuhteet ja tietenkin myös irtautuminen aikaisemmasta sopimuspohjasta.

Työelämän ehdoista ei valtakunnallisella tasolla enää neuvotella, mutta työnantajapuolella on ilmeisesti hyvät yhteydet lainvalmisteluun. Tämä näkyy mm. "aktiivimallin" ripeässä ja työnantajapuolen nurisemattomatta tapahtuneessa hyväksynnässä.

On alkamassa paikallisen sopimisen murskajaiset. Keskeisenä rouhijana toimii lakisääteinen "työttömien aktiivimalli". Pian ovat vanhat ja kokeneet, vielä neuvottelutaitoja omaavat työttöminä ja uutta prekariaattia. Työelämässä vähimmäispalkasta huolimatta ties minkälaisilla ehdoilla toimivat nousevat näissä murskajaisissa uudeksi, kiltiksi ja ehtoja asettamattomaksi työvoimaksi. Pysyvä ja ja turvallisuutta tarjoava järkähtämätön työelämä on muuttumassa soraksi, sepeliksi. Kuka tätä tulee loppujen lopuksi kestämään?

 

Kohti omaehtoista työelämää

Hallituksen  "aktiivimalli" työllisyysasteen nostamiseksi ja työttämänä olevien aktivoimiseksi työnhakuun - vaikka työpaikkoja ei ole edes tarjolla - on saanut vastaansa kansalaisaloitteen ja työntekijäjärjestöjen murskaavan kritiikin. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta puhui A-studiossa 15.2. 2018 "ihmiskokeista"  ja ehdotti että mallia ei aktivoitaisi vielä vaan sitä pyrittäisiin parantamaan, muuttamaan todellisuutta ja yhteisen hyvinvoinnin lähtökohtia paremmin vastaavaksi.

Minusta näyttää siltä, että työttömyyden hoitamiseen liittyvässä mallissa on useampiakin perustuslakimme kanssa ristiriidassa olevia arvoja ja asenteita.

Perustuslakimme 6. pykälän mukaan
"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
- Työtön ihminen joutuu lähes joka suhteessa eriarvoiseen asemaan. Kun mm. työeläkettä ei työttömyysaikana kerry, työttömyys muistuttaa koko loppuelämän ajasta jolloin ihmisarvoa ja aitoa omaehtoisuutta ei kunnioitettu.

Sen 10. pykälän mukaan
"Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla."
- Jos missä niin juuri työttömyydessä näkyy yhteiskunnallinen kunnioituksen, yhdenvertaisuuden ja ihmisen luovan panoksen ymmärtämättömyyden puute mitä selkeimmin.

Perustuslain 7. pykälän mukaan
"Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen."
- Ns. "aktiivimalli" rikkoo juuri kansalaisen vapautta, koskemattomuutta ja turvallisuutta. Se on oire siitä, että pahempaakin voi joissakin olosuhteissa vielä seurata.

Lain 18. pykälä sanoo oikeudesta työhön:
"Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla."
- Tätäkin pykälää on vuosien mittaan jo vesitetty, mutta yhä siinä on selkeästi nähtävissä yhteiskunnan vastuu kansalaisen hyvinvoinnista ja oikeudesta oman panoksensa antamiseen omaan elämäänsä ja yhteisen hyvinvoinnin rikastuttamiseen.

Kun hallituksen "aktiivimalli on saanut niin kielteisen vastaanoton, lain toteutumista ja seurantaa valmistelevissa elimissä on laista alettu käyttää nimitystä "omaehtoisen työnhaun malli" (ministeri Lindström A-studion työttömyyttä käsitelleessä ohjelmassa 15.2. 2018, 38. minuutin kohdalla).

Omaehtoisuus käsitteenä tuli Suomeen 1960-luvun alussa Työväen Sivistysliiton pääsihteerin kouluneuvos Arvi Hautamäen toimesta ja arvatenkin sovellutuksena jo silloin Ruotsin työväen Sivistysliiton käyttämistä "skapande" -ilmaisusta, josta sittemmin alettiin käyttää "luovuus" ilmaisua. Omaehtoisuus tarkoittaa muutakin kuin itseopiskelua, itsensä kehittämistä, omien mahdollisuuksien löytämistä ylipäätään.
Omaehtoisuus ei  voi perustua minkäänlaiseen ulkopuoliseen pakkoon. Elämän välttämättömien tarpeiden hankkiminen perustuu sekin itsesuojeluvaistoon ja haluun pitää omaa elämää yllä. Kyllä se tietenkin edellyttää vasuuntuntoa kanssaihmistä ja laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta lähtökohtana on omista arvoista ja asenteista lähtevä tulkinta.

Omaehtoisuus sisältää tämän lisäksi  myös eheyden, autenttisuuden ja - mikäli mahdollista - yhteisön rikastuttamisen tunteen saavuttamisen - sen että voi olla hyödyksi, voi saada tunnustusta ja turvata vähintäinkin oma olemassaolonsa, luovasta panoksesta puhumattakaan. Omaehtoisuus kuuluu työn ja aktiviteetin vapauttamisen maailmaan, ei sen kahlitsemiseen.

Kysyä voidaan, miltä näyttäisi aidosti omaehtoisen työllistämisen malli. Perustuslakimme asettaa työn mahdollistamisesta yksiselitteisesti vastuun yhteiskunnalle itselleen, ei yksittäiselle työnhakijalle. Jos työn saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. rangaistusten ja velvoitteiden on kohdistuttava yhteiskuntarakenteeseen itseensä, ei yksittäiseen kansalaiseen. Työttömyysturva on se vähimmäistaso, joka on ehdottomasti turvattava. Se ei kuitenkaan vielä takaa perustuslain hengen toteutumista.

Kun tältä pohjalta katsellaan työn saamisen ja tarjoamisen kokonaisuutta, konkreettisten toimien pitää suuntautua yhteiskunnan oman vastuun kasvattamiseen. Jos työtä "vapailla markkinoilla" siis yrityksissä ei ole tarjolla, yhteiskunnan on työtä järjestettävä. Työstä toki ei olekaan puutetta: julkinen sektori ja sen työntekijät ovat hukkua työn paljouteen ja tekemisen tarpeisiin. Työvoimatoimistot ovat "aktiivimallin" seurauksena oikeasti hätää kärsimässä näennäisen työnhaun aiheuttaman  ja sen synnyttämän hakemushimalajan purkamisessa. Todellistakin työtä on tarjolla palveluissa, lastenhoidosta  vanhustenhoitoon, infran kunnossapitämisestä ympäristönhoitoon. Kansalaistoiminnan sektori tarvitsisi työntekijöitä vaikka kuinkan paljon.

Perustuslaki ei puhu rahasta mitään, työnteon oikeutuksen toteuttamisesta kuitenkin painokkaasti. Työttömille voidaan tarjota työtä oman valinnan mukaan julkisen sektorin tehtäväalueelta silloin kun yritysmaailma osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan kansalaisen  omien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen.

Euroopan Unionin oloissa valtiolla ei ole samanlaista oikeutta rahantekoon kuin aikaisemmin, ennen Euroopan Unioniin ja sen rahaliittoon liittymistä. Kun työttömyyden ja työnteon oikeutuksen ongelma koskee koko mannerta, muutoksia on saatava itse Unionin suuria hankkeita estävien peruskirjojen sisältöön ja yhteisiin tavoitteisiin. Itsenäinen valtio ja rahapoliittisesti itsenäinen Eurooppa ei voi ajautua konkurssiin. Niin kauan kuin muutoksia ei ole saatu parlamentaarisesti aikaan - todennäköisesti se on jopa mahdotonta - on uskallettava rikkoa järjettömiä sääntöjä ja tehtävä tarpeelliset satsaukset velaksi. Raha onkin tällä hetkellä lähes ilmaista. Suuret valtiot kuten Saksa saavat lainaa maksutta ja jopa  korvausta siitä että ottavat velkaa. Rahaa on vaikka millä mitalla, outo tilanne kuivaa vain markkinoiden varaan rakentuvan maailman kyvyttömyyttä vastata todelloisiin tarpeisiin ja täyttää rakenteissa ja palveluissa olevia aukkoja.

Euroopan Unionin massiivinen määrällinen elvytys on ollut nostamassa myös Suomen taloutta kasvu-uralle, vaikka tätä seikkaa ei valtionvarainministeri analyysissaan sanallakaan mainitse. Määrällinen elvytys valtioiden kautta ja niiden hankeisiin suunnattuna olisi saattanut poistaa työttömyyden ja joukon muitakin makrotason ongelmia jo nyt, mutta Unionin omat, ideologisesti uusliberalismin suuntaan painottuneet peruskirjat esitävät tehokkaasti tällaiset ratkaisut.

Siis: kun työttömyysturvaan perustuva määräaika on tullut täyteen, on vastuun työpaikan saamisesta siirryttävä julkisyhteisön so. valtion, kuntien ja mahdollisesti myös tulevien maakuntien vastuulle. Ammattiliitot ja työyhteisöt voivat heti aloittaa työvoimatarpeen kartoituksen omassa työyhteisössään ja omalla toimialallaan. Kansalaisjärjestöt voivat ilmoittautua vastaanottamaan työntekijöitä omaan toimintaansa; tehtäviin voidaan hakeutua aitojen omaehtoisten tavoitteiden pohjalta. Koulutuksesa olevat puutteet korjataan koulutuksella työsuhteen sisällä. Alan vaihto mahdollistetaan niin, että työpaikkaa voi vaihtaa oikean suunnan löytämiseksi elämälleen.

Lyhyesti: omaehtoisuuteen ja sen täyteen tunnistamiseen perustuva yhteiskunta - perustuslakimme ei aseta tälle esteitä vaan tukee sitä - on se tulevaisuuden malli, johon pohjoismaiseen hyvinvointimalliin perustuva ajattelutapa, asenteet ja arvot ohjaavat uusliberalismin perusteista irtautuvaa ja yhteiseen hyvinvointiin, vastuunottoon ja aktivointiin tähtäävää uutta hallitusta.

Saammeko joskus sellaisen?

Sosiaalista demokratiaa vai markkinademokratiaa?

Andrea Nahles, Saksan SPD:n liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja ja aikaisempi SPD:n puoluesihteeri kuvaa Nuorsosialistien, "Juusojen" kritiikkiä sondeerausneuvottelujen loppuasiakirjaa kohtaan "fundamentaalioppositioksi". Kysymys ei ole siis yksittäisistä mielipiteistä tai asiakirjan kohdista, vaan sen rakenteseen liittyvästä kritiikistä. Mitä voisivat olla tällaiset "fundamentit", peruskysymykset jotka jakavat Saksan SPD:tä ja mahdollisesti koko eurooppalaista sosialidemokraattista liikettä? Onko niin, että jos perusasenne on virheellinen, yksittäiset ohjelmakohdat ja lauseet kauniista kielestä huolimatta johtavat eitoivottuun lopputulokseen? Yritän tässä kuvata muutamia mahdollisia fundamentaalieroja suhteessa sosiaalisuuteen ja demokratiaan.

Sondeerausasiakirjassa todetaan: " Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena." Käytäntö on osoittanut, että myös Euroopan Unionin toinen keskeiset johtajavaltiot  Saksa ja Ranska toteuttavat tätä periaatetta Euroopan Komission johdolla tavalla, jossa sosiaalinen ulottuvuus on asetettu alisteiseksi markinoille ja ns. kilpailukyvylle. Tämän politiikan ideologinen perusta on Euroopan Unionin konsolisoidussa perusasiakirjassa ja sillä on siis oikeudellinen perusta.

Sosialidemokratian lähtö kohta on ihmisen kohtalossa ja kansanvallassa, sosiaalisesti toteutetussa demokratiassa. Markkinoiden kilpailukyvylle alistettu sosiaalisuus ei ole sopusoinnussa sosialidemokratian ytimessä olevan oikeudenmukaisuuden ja "matriarkaalin" prinsiipin kanssa, joka edellyttää ehdotonta välitämistä ja huolenpitoa jokaisesta. Matriarkaalisessa lähestymistavassa tämä "ehdottoman rakkauden" periaate tule näkyviin äidinrakkaudessa, kaikelle faunalle yhteisessä elämän säilyttämisen periaatteessa. Tätä lähestymistapaa, jossa ollaan valmiita yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen vastuuseen elämästä, ei markkinaehtoinen ensisijaisena lähestymistapana näytä tunnustavan, vaan kamppailee puolestaan viimeiseen hengenvetoon saakka pyhän omistusoikeuden, suorituskykyyn perustuvan yksilöllisen erilaisuuden  ja ulossulkevana eriarvoisuutena ilmenevän yksilönsuojan puolesta. Tämä on yksi suuri periaatteellinen ero markkinaehtoisessa ja sosiaalisessa lähestymistavassa. Sondeerauspaperi asettuu tässä suhteessa markkinaehtoisen lähestymistavan kannalle. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio, joka näkyy myös Suomessa jokaiselle luvattuina perustuslaillisina oikeuksina  ja niistä johdettuina julkisina palveluina, edustaa tässä suhteessa toista, sosiaaliseen demokratiaan perustuvaa lähestymistapaa.

Toinen fundamentaalinen ero koskee suhdetta työhön, ihmisen aktiviteettiin ja omaehtoisuuteen. Markkinaehtoinen yhteisö kannustaa ihmistä luovuuteen ja antamaan kaikkensa, mutta ymmärtää ihmisen aktiviteetin palkattuna työnä tai yrittämisenä. Ihmisen on onnistuttava "myymään" työpanoksensa ja osaamisensa joko ammattityöntekijänä tai kekseliäänä yrittäjänä. Sellainen työ joka ei ole myyvää, ei ole juuri minkään arvoista markinayhteiskunnassa. Jopa taide ja kulttuuri alistetaan tälle markkinoiden kilpailukykyperiaatteelle. Työväenliikkeen arvoperinnössä työ ymmärretään ihmisen luovuutena ja universaalina oikeutena, jonka mukaan koko elämän tarkoitus on ihmisessä piilevien voimavarojen herättäminen ja täyteen mittaan kehittäminen. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa nämä suunnattomat voimavarat vapautuvat ja tulevat koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Kysymys on käänteestä täyden aktiviteetin, omaehtoisuuden ja luovuuden suuntaan. Sosialidemokratia väittää, että tällaiset olosuhteet on luotavissa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin sivistyksellisestikin. Tätä ei puolestaan markkinaehtoinen lähestymistapa tunnista eikä tunnusta. Kysymys on sovittamattomasta, fundamentaalisesta "ristiriidasta työn ja pääoman" välillä, kuten kuluneelta kuulostava - mutta yhä edelleen pätevä - sanonta kuuluu.

Kenellä on oikeus osallistua ja sanoa mielipiteensä?  Meidät kyllä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta noiden taitojen käyttämisen ja tuottamisen kanavat eivät juurikaan palvele omaehtoista itsensä ilmaisemista eikä julkaisemista. Lukemattomia kirjoja jää sananmukaisesti lukemattomiksi siksi, että ne eivät löydä julkaisijaa. Kysymys on siitä, myykö kirja tai kirjoittaja. Kun painotuksen tehdään kaupallisilla perusteilla, juuri uudet, toistaiseksi tiedostamatomat ulottuvuudet ovat taipuvaisia jäämään julkaisukynnyksen alapuolelle. Tämä on myös yksi syy siihen, että internettiä ja sosiaalisen media rajua voimaa pyritään rajaamaan mm. lehdistön toimesta.

Tunnettua on että koeteltu kansalaiskunto kasvaa osallistuttaessa. Toiminta järjestössä merkitsee kasvamista yhteisöön ja yhteistoimintaan, antaa mahdollisuuksia aktivoitua ja ottaa vastuuta vähitellen laajemmin ja viime kädessä koko yhteiskunnasta ja maailmasta. Osallistamisen rakenteet, järjestötoiminta yhtenä tärkeimmistä, on jätetty useista demokratiaprojekteista huolimatta vaille tukea. Se olisi voinut muodostua todella vahvaksi osaamista, aktiviteettia ja yhteiskunnallista tietoisuutta generoivaksi toiminnalliseksi ulottuvuudeksi. Nyt sen sijaan tuskaillaan osallistumattomuuden, alhaisen äänestysaktiivisuuden ja sekopäisten populististen ja nationalististen kansannousujen, täyttyvien ja tyhjenevien virtsarakkoliikkeiden kanssa.

Osallistaminen on myös fundamentaalinen perusrakennekysymys, olennainen ja välttämätön osa toimiva demokratiaa. Markkinaehtoinen Eurooppa jakaa parastaikaa - mm. ympäristöliikkeiden kohdalla - aiemmin niiden saamia resursseja yrityksille. Meilläkin kanslaisjärjestötoiminta on kilpaurheilua ja idolien palvontaa lukuunottamatta ajettu alas ja alistettu ylhäältäpäin luoduille keinotekoisille rakenteille. Osallistuminen, toiminta kansalaisyhteiskunnassa, aktivoituminen ja vastuunotto on fundamentaali perusasenne sekin - ilman oikoteitä ja pelkkää karriäärintavoittelua.

On vielä yksi fundamentalismin muoto, jota nimittäisin supertietoisuudeksi. Se näkyy pyrkimyksenä soveltaa omaan elämäntapaan oikeiksi ja tärkeiksi koettuja arvoja ja valintoja. Monet valitsevat kasvisdieetin säästääkseen ympäristöä. Vieläkin syvempää fundamentalismia osoittaa halu ymmärtää pelkäksi ihmisten ravinnoksi tarkoitettuja eläimiä, faunaa. Hindulaisuutta elämäntapana toteuttavat eivät syö kasvin pääjuurta, joka pitää yllä kasvin elämää. Elämän jatkumisen periaatetta rikkomattomat vegetaariset ravitsemistavat kuuluvat tähän elämäntapafundamentalismiin. Ei käytetä nahkavaatteita, ei lihaa, ei kalaa, ei kanan eikä kalojen munia. Puita halataan, kasveja ei kiskota maasta eikä oksia katkota tarpeettomasti. Maito on sen sijaan hyväksytty; en tiedä juovatko vegaanit maitoa tai käyttävätkö he voita.

Olen joutunut jo nuoruudessani hyväksymään sen, että minulle ei ehdottomuus elintavoissa eikä ihmissuhteissakaan sovi. Olen etsijä, etsijä, etsijä. Omar Kaiamin sanoin: "Koraani mulla kainalossa - ja (viini)kannu toisen alla, kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. En ole pahin pakana, en suurin musulmaani, ikionnen sinikivisen taivaankannen alla."

Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?

Tästä on Saksankin hallitusneuvotteluissa lopulta kysymys.

Uusi alku Euroopalle?

Eurooppa?

Allaoleva teksti on käännökseni,  Eurooppaa koskeva osuus "sondeerausneuvottelujen" tuloksesta; SPD:n puheenjohtaja Martin Schulz oli itse aktiivisesti juuri tämän osion työstämisessä. Käänsin tämän osion kokonaan, koska siitä saa kuvan, mitä kaikkea ollaan valmiita uudistamaan, mikä on pysyvää ja erityisesti: mistä asioista halutaan puhua Ranskan kanssa Eurooppaa koskevissa neuvotteluissa.

I. Uusi alku Euroopalle

Euroopan Unioni on historiallisesti ainutlaatuinen rauhan ja menestyksen projekti ja sellaiseksi sen tulee tulevaisuudessakin muodostua. Se yhdistää integraation vapauteen, demokratiaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämän eurooppalaisen vision ydin on se, että EU hyödyntää yhteistä poliittista ja taloudellista voimaansa luodakseen rauhaa ulospäin ja hyvinvointia sisäisissä suhteissaan. Saksan on oltava loputtoman kiitollinen Euroopalle.   Olemme siksikin velvoitetut tähän menestykseen. Voimakas ja yhtenäinen Eurooppa on Saksalle paras takuu hyvästä tulevaisuudesta rauhan, vapauden ja hyvinvoinnin merkeissä. 

Globaalit olosuhteet ovat viime vuosina muuttuneet perustavalla tavalla - poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti. Uuden painotukset USA:ssa, vahvistunut Kiina ja Venäjän politiikka tekevät selväksi: Euroopan on otettava oma kohtalonsa paremmin kuin tähän saakka omiin käsiinsä. Ainoastaan yhdessä Euroopalla on mahdollisuus tehdä itsensä merkittäväksi ja toteuttaa yhteisiä intressejään. Ainoastaan yhdessä kykenemme puolustamaan solidaarista yhteiskuntamalliamme, joka on sidottu sosiaaliseen markkinatalouteen. Tämän vuoksi Eurooppa tarvitsee uudistumista ja uuden alun. 

II. Haluamme Eurooppaan demokratiaa ja solidaarisuutta

- Haluamme syventää Euroopan yhtenäisyyttä demokraattisten ja oikeusvaltioperiaatteiden pohjalta  kaikilla tasoilla ja vahvistaa täten vuorovaikutteista solidaarisuutta. 

- Haluamme Saksan osallistuvan aktiivisesti EU:n tulevaisuuden käytävään keskusteluun ja uskomme sen vahvistavan mukanaan tuomaa eurooppalaista integraatiota 

- Haluamme demokraattisen Euroopan, voimistetun eurooppalaisen parlamentin ja elävän parlamentarismin kansallisella, alueellisella ja kunnallisella tasolla. 

- Haluamme tehdä Euroopan kansalaisläheisemmäksi ja läpinäkyvämmäksi ja voittaa tätä kautta uuden luottamuksen. 

- Demokraattisia ja oikeusvaltioperiaatteita ja -arvoja, joiden varassa Euroopan yhdistyminen lepää, täytyy toteuttaa vielä päättäväisemmin kuin mitä on tapahtunut tähän saakka. 

III. Haluamme kilpailukykyä ja investointeja edistävän Euroopan

- Investoinnit Euroopassa on investointeja maamme hyvälle tulevaisuudelle. Kasvu ja hyvinvointi Saksassa on mitä tiukimmin sidoksissa Euroopan hyvinvointiin. 

- Me haluamme vahvistaa Euroopan kilpailukykyä ja voimavaroja globalisaation lähtökohdista, varmistaa ja luoda uusia tulevaisuuskelpoisia työpaikkoja. Ne ovat tulevan hyvinvointimme perusta. 

 - Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena. 

- Me vahvistamme EU:n tutkimuspolitiikkaa, innovaatiokykyä ja digitaalisten sisämarkkinoiden toteuttamista. 

- Me haluamme vahvistaa investointivoimia myös siten, että me kehitämme  edelleen sellaisia rakenteita kuin eurooppalainen investointiohjelma EFSI .

IV. Haluamme mahdollisuuksien ja oikeudenmukaisuuden Euroopan

- Euroopan tulee olla mahdollisuuksien mantere, erityisesti nuorille ihmisille. He ovat Euroopan tulevaisuus. Haluamme nuorten ihmisten voivan asettaa toivonsa Eurooppaan. Haluamme että he löytävät hyviä työpaikkoja, voivat liikkua vapaasti/mobiilisti  Euroopassa, että he voivat luoda vuorovaikutteisesti ystävyyssuhteita ja että he kokevat eurooppalaisen yhteiselon käytännönläheisesti. Siksi haluamme että EU asettaa enemmän voimavaroja nuorisotyöttömyyden torjuntaan ja jatkaa edelleen sellaisten vaihto-ohjelmien kuin Erasmuksen kehittämistä. 

- Sosiaaliset perusoikeudet, erityisesti periaate "samasta työstä sama palkka" samalla paikkakunnalla Euroopassa - tätä haluamme sosiaalisopimuksessa vahvistaa. Haluamme paremmat reunaehdot työntekijöille ja työmarkkinapolitiikan paremman koordinaation. 

-  Haluamme kehittää EU-valtioissa puitteet vähimmäispalkkasääntelyyn sekä perusturvajärjestelmiin. Kun taistellaan johdonmukaisesti palkkojen alasajoa ja sosiaalista epätasa-arvoa vastaan  Euroopan taloudellisesti heikommissa maissa, vahvistaa se sosiaalivaltiota ja sosiaalista markkinataloutta Saksassa. 

- Haluamme edistää rehtiä liikkuvuutta, yhdistäen sen kuitenkin sosiaaliseen turvajärjestelmään perustuvan maahanmuuton väärinkäytöksiin. 

- Haluamme enemmän vertailtavuutta EU:n koulutusstandardeihin. 

- Taistelemme veronkiertoa, veropetoksia, verojenvälttelyä ja rahanpesua vastaan niin kansainvälisesti kuin EU:n sisällä. Tuemme oikeutettua suurkonsernien verotusta, tämä koskee ennenkaikka  internetkonserneja kuten Google, Apple, Facebook ja Amazon.

- Yritykset eivät saa enää tulevaisuudessa vetäytyä yhteiskunnallisesta vastuusta tavalla, jolla ne asettavat EU-jäsenmaat toisiaan vastaan. Verodumppaus on estettävä. 

- Tuemme yhteistä, yhteisesti muodollisesti vahvistettua yritysten vähimmäisverotusta. Tällöin tulee päteä periaatteen, jonka mukaan voittoja saava maa on myös verottava maa. 

- Haluamme yhdessä Ranskan kanssa tehdä aloitteen, antaaksemme eurooppalaisen vastauksen tällä teema-alueella myös kansainvälisesti, ei vähiten USA:ta koskevana.

- Haluamme viedä päätökseen  määrällisen varainsiirtoveron toteutuksen.

V. Haluamme rauhan ja globaalin vastuun Euroopan

- Globaalit haasteet edellyttävät eurooppalaisia vastauksia. Olemme yksimielisesti ja selvästi torjumassa protektionismia, eristäytymistä ja nationalismia. Tarvitsemme kansainvälisesti enemmän eikä vähemmän yhteistyötä.

- Paikalliset ongelmat voidaan ratkaista vain paikallisesti. Siksi tarvitsemme elävöitettyä subsidiariteettia, vahvistaaksemme kuntien ja osavaltioiden toimivaltaa.  

- Yhteistä eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tulee vahvistaa "eurooppalaisen rauhanmahdin" hengessä. Sen tulee antaa ensisija poliittisille toimenpiteille ennen sotilaallisia ja suuntautua rauhan varmistamiseen, jännityksen lieventämiseen ja siviilien suojeluun kriisitilanteissa. Haluamme vahvistaa ja sävyttää elämällä yhteistyötä turvallisuus ja puolustuspolitiikassa PESCO-ohjelman puitteissa.

- Pakolais- ja maahanmuuttopolitiikassa EU:n tulee löytää oikeutettu humanitäärinen vastuu ja samalla järjestää ja ohjata maahanmuuttopolitiikaa. Haluamme taistella kokonaisvaltaisesti pakolaisuuden syitä vastaan, suojella toimivasti EU:n ulkorajoja sekä luoda solidaarinen vastuuasetelma EU:n sisällä.

- Haluamme rakentaa yhteistyötä ehyellä Afrikka-strategialla yhteistyössä ja kaikilla tasoilla Afrikan kanssa. 

- Haluamme avointa ja reilua kauppapolitiikkaa, joka toimii kaikkien hyväksi ja suuntautuu kasvuun, maltillisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. 

- EU:n tulee ottaa kansainvälisessä ilmastonsuojelussa esitaistelijan rooli ja edustaa kunnianhimoista Pariisin ilmastosopimuksen täytäntöönpanoa.

- EU tarvitsee yhteisen ulko- ja ihmisoikeuspolitiikan. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi haluamme vahvistaa EU:n ja erityisesti Europan parlamentin neuvottelu- ja toimeenpanokykyä. Haluamme vahvistaa EU:ta taloudellisesti jotta se voi paremmin hahmottaa tätä tehtävää: tästä tulemme huolehtimaan seuraavassa useamman vuoden kattavassa talouskehyksessä. Siksi annamme etusijan erityisille budjettiratkaisuille talouden tasapainottamiseksi, sosiaalisen lähentymisen ja rakenneuudistuksen aikaansaamiseksi; tämä voisi olla alku tulevalle investointitaloudelle euroalueella. Olemme myös valmiita suurempaan talousvastuuseen EU:ssa. Tässä tarkoituksessa olemme - erityisesti läheisessä yhteistyössä Ranskan kanssa - valmiita maltillisesti vahvistamaan ja uudistamaan euroaluetta, jotta Euro voi pitää paremmin asemansa globaaleissa kriiseissä. Haluamme viedä eteenpäin fiskaalista raha- ja talouskontrollia, taloudellista koordinaatiota sekä EU:ssa että euroalueella taistelussa veropetoksia ja veronkiertoa vastaan. Tästä asiasta tehdyt jäsevaltioiden ja EU-komission ehdotukset otetaan tarkasteltaviksi. Haluamme kehittää eurooppalaista vakausmekanismia (ESM) parlamentaarisesti kontrolloiduksi Eurooppalaiseksi Valuuttarahastoksi, joka tulisi ankkuroida oikeudellisesti Euroopan Unioniin.

Kokonaisuudessaan lähdemme siitä, että EU:n on suuntauduttava solidaarisuuteen ja sekä suhteessa jäsenvaltioihinsa että kansalaisiinsa. Molemminpuolisen solidarisuuden tulee koskea myös Euroopan Unionin taloutta. Samalla tulevaisuudessa tulee päteä sen periaatteen, että riskinottaminen ja vetovoimaisuuteen liittyvä vastuu ovat sidonnaisia. 

EU:n uudistaminen tulee onnistumaan vain, kun Saksa ja Ranska toimivat koko voimallaan tähän suuntaan. Siksi haluamme edelleen vahvistaa ja uudistaa saksalaisranskalaista yhteistyötä. Uusi Elysee-sopimus  on tässä suhteessa ensimmäinen ja tärkeä askel. Saksan ja Ranskan tulee toimia tässä myös innovaatiomoottoreina ja näiden tulee tässä tarkoituksessa mm. keinoälyn tutkimuksessa hakea näyttöjä ja ratkaisuja. Me tulemme ottamaan yhteistä kantaa mahdollisesti kaikkiin sellaisiin asioihin, joita kehitellään eurooppalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa, alueilla joilla EU:n 27 jäsenvaltiota eivät ole neuvottelukykyisiä. 

(Käännös:IR)

Kommentti Pertti Paasiolta 17.1. 2018:

Suuret kiitokset tärkeistä teksteistä ja valtavasta työstä. Tulee miettineeksi asioita monelta kantilta. Sinun kuuluisa "sormi/kuu" mallisi on aspektin antajana. Synkkiä hetkiä tulee väkisin, kun tilanneanalyysimme ei saa voimaa. Porvarillinen henkinen ylivalta on kuin selviönä kaikenlaisissa koalitioissa. Poliitinen tilanne ei ahtaudessaan anna muunlaisille ajatuksille tilaa. Jos ja yhä kun me korostamme - me nuoret - sosialidemokratian inhimillistä tehtävää, me joudumme toteamaan, ettei meillä ole - eikä ole muillakaan avaimia muutokseen. Me asetamme Genosse Martinin johdolla jyryjä tavoitteita oletuksella, että poliittisella vaelluksella me olisimme ainoa liikkuja muiden pysähtyessä katselemaan. Tulee mieleen kysymys, onko sosialidemokraateilla mahdollisuus saada voimaa ja luottamusta jonkin suuren kriisin olosuhteissa. Kilpavarustelun tuhoa ennustavan ilmapiirin mursi Willy Brandt polvistuessan Varsovan ghetton muistomerkille. Siinä osoitti suuntaa eurooppalainen voima, joka ylitti kriittisen pisteen. Minkälainen olotila nykyoloissa panisi kontinentaalisen järjen luottamaan itseensä? Millaisellahan foorumilla eurooppalainen sosialidemokatia todella pohtii itseään?
Vastasin 18.1. 2018: 

Mitä tulee sosialidemokratian tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin, markkinaorientoituminen on ottanut ylivallan koko mantereella. Myös demarinuoret meillä näyttävät tänään painottavan jonkinlaista kolmatta tietä. Saksassa Nuorsosialistit ovat lähteneet "fundamentaalioppositioon", millä he tarkoittavat sitä, että Saksan SPD on antanut periksi aivan perustavaa laatua olevissa lähtökohdissa "sosiaalisen markkinatalouden" sinänsä hyväksyttävän otsikon alla tapahtuneelle käänteelle, jossa markkinat ovat ottaneet niskalenkin sosiaalisuudesta ja sen taustalla olevasta oikeudenmukaisuudesta. Nuorsosialistit eivät näytä uskovan "kolmanteen tiehen" lainkaan ja kritisoivat nyt ensimmäistä kertaa sosialidemokraattisen liikkeen sisällä liittokansleri Gerhard Schröderin ja vihreiden hallituksessaan rakentamaa  Harz IV -ohjelmaa.

Minustakin näyttää siltä, että konservatiivit ja heitä tukevat uusliberaalit vetävät taas kerran Euroopan katastrofin ja tuhon kynnykselle. Sondeerausohjelman keskeiset arvot rakentuvat Saksassa ja EU:ssa nykyään toteutettavalle täysin markkina-alisteiselle, perussopimuksissa juridisesti lukkoonlyödylle uusliberalistiselle politiikalle. Kuinka näin on päässyt käymään - se tulee olemaan mielenkiintoinen kertomus sosialidemokratian historiaa tulevaisuudessa kirjoitettaessa. Kun rakenteet on kerran konsensuksella kunkin maan osalta lukkoonlyöty, niitä voidaan muuttaa vain yhteisillä, yksimielisillä päätöksillä. Saksassa tästä asiasta ei edes sondeerausneuvottelujen yhteydessä ole käytetty muita kuin retoorisia - sinänsä hyviä - puheenvuoroja. Oletin Martin Schulzin federatiivista Euroopan liittovaltiota ehdottaessaan pyrkivän perusasiakirjojen avaamiseen ja muuttamiseen uudessa Euroopan  liittovaltion perustuslaissa enemmän sekatalousmallia vastaavaksi, mutta neuvotteluissa tämä asia on CDU/CSU:n toimesta tyrmätty. Surullista sanoa, mutta EU:n nykyisen, peruskirjoihin perustuvan ohjelmallisen suuntauksen vallitessa sosialidemokraattinen hyvinvointivaltiopolitiikka ei tule Euroopan Unionin puitteissa kysymykseen. Vielä 1970-luvulla harjoitettiin sentään järjestöjen kanssa "comanagement" -lähestymistapaa - ja tuloksiakin saatiin aikaan. EU:n linja on kääntynyt sosialidemkrattista lähestymistapaa vastaan, eikä minullakaan ole mitään parlamentaarisen demokratiaan perustuvaa vaihtoehtoista mallia miten edetä.

Ahteriin ammuttu?

SPD - Saksan sosialidemokraattinen puolue - pitää puoluepäiviään Berliinissä 7-9-.12. 2017. Takana ovat surkeasti meneet liittopäivävaalit, puolueen puheenjohtaja Martin Schulz pitää tulosta katkerana tappiona ja pyytää puoluepäiville tulleilta kokousedustajilta ja sosialidemokratiaa vaaleissa äänestäneiltä huonosta tuloksesta anteeksi. Anteeksi hän saakin, hänet valitaan ensimmäisen kokouspäivän iltana jatkamaan SPD:n puheenjohtajana 81,9 prosentin kannatuksella.

Berliiin tunnuseläin on karhu. Tällä kertaa se sopii myös SPD:n tunnukseksi; puolue on äärioikeiston vaalivoiton jälkeen kuin ahteriin ammuttu karhu, vihainen ja tuskainen. Nyt on vihdoin lähdettävä etsimään uutta tietä, kansanvaltaan uskovan ja heikomman puolella olevan toisen suuren kansanpuolueen on saatava uudelleen yhteys tavalliseen ihmiseen, työpaikoille, äänestäjien laajoihin joukkoihin.

Martin Schulz pitää oivallisen, analyyttisen ja vaikuttavan, lähes puolitoista tuntia kestävän puheen. Schulzin kokemus politiikassa ei tule ainoastaan pienestä kotikaupungista ja  Saksan liittopäiviltä, vaan Euroopan Unionista jossa hän toimi pitkään parlamentaarikkona, myös koko parlamentin puheenjohtajana. Vielä syyskuun 2017 liittopäiville valmistauduttaessa Matin Schulz puhui - vaikuttavasti tosin silloinkin - oikeudenmukaisuudesta ja sen toteuttamisen välttämättömyydestä myös Saksassa. Tarpeen se on eriarvoisuuden kasvamisen myötä Saksassakin, vaikka se nauttii korkeasta teknologisesta osaamisestaan ja suorastaan valtavasta vientiylijäämästä, sisämarkkinoilla tosin muun Euroopan Unionin jäsenmaiden kustannuksella. Globaalisti Saksa on myös voittajien puolella, mutta taloudellinen polarisoituminen ja eriarvoistuminen jäytää edelleen yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Tällä kertaa Martin Schulz puhuu kuitenkin painokkaasti Euroopan Unionista. Vaalien voittaminen Saksassa ei enää riitä, Unionin lainsäädäntö ja rakenteet vaikuttavat vahvasti myös Euroopan ydinalueella olevaan Saksaan. Schulz puhuu markkinoiden herruutta vastaan ja sosiaalisuuden, solidaarisuuden puolesta. Euroopan Unionin on muututtava, sen on tehtävä "paradigman muutos" kuten hienostelevasti asia ilmaistaan. Euroopan Unionin toimintatapa on väärä, se tuottaa eriarvoisuutta ja turvattomuutta jota sosialidemokratia ei voi sietää. Martin Schulz näkee muutoksen mahdollisuuden syvemmässä integraatiossa, federalistisen Euroopan toteuttamisessa. Jo niinkin pian kuin vuonna 2025 olisi päästävä toteuttamaan syvenevä, federalistinen integraatio.

Tavoite on niin tärkeä, että Martin Schulz osoittaa ovea ulos Euroopan Unionista niille, jotka eivät federalismiin suostu. Asian olisi voinut ehkä ilmaista toisinkin päin: syvenevä integraatio on sosialidemokratialle mahdollinen vain, jos federaation perustuslaki täyttää jo lähtökohdissaan kansanvaltaisen valtioiden liiton tärkeät periaatteet. Markkinoiden ylivaltaan perustuva Unioni ei enää riitä. Pelkkä markkinamekanismi pitää sisällään itsetuhoisia elementtejä paitsi polarisoitumisen, myös itse toiminnan dynamiikan kannalta. Markkinat eivät luo ostovoimaa; ne tarvitsevat sitä rohjetakseen investoida. Senkin ne tekevät yritysintressistä eikä yhteiskuntavastuusta lähtien.

Saksassa on totuttu federalismiin liittovaltion muodossa: kaksi kamaria, poliittisesti valitut liittopäivät ja alueellista intressiä edustava liittoneuvosto. Ratkaisut perustuvat konsensukseen poliittisen tahdon ja alueellisten intressien välillä.

Puoluepäivien keskustelu käy kiivaana: voidaanko suostua "KroKoDiiliin" eli yhteiseen hallitukseen kristillisdemokraattien kanssa? Puoluejohdon mielestä se on mahdollista, mutta muutoksen on tapahduttava - ja sen on tapahduttava myös ja nimenomaan Saksan suhtautumisessa Euroopan Unioniin.

Äärioikeistolaisten voimien vahvistuminen on nimenomaan seurausta siitä, että Eurooppapolitiikka ei ole tuonut turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta saksalaistenkaan elämään. Puolue on liian pitkään uskonut kilpailukykypolitiikkaan, jonka symboliksi nousi Gerhard Schröderin liittokanslerikaudella kuuluisa Harz IV sopeuttamusohjelma. Se leikkasi ankarasti sosiaaliturvaa ja laittoi ihmiset vastuuseen sosiaalisesta hyvinvoinnistan viimeiseen ropoon saakka ennenkuin yhteiskunnan tukea voidaan edellyttää. Nyt tämä tie on SPD:n mielestä kuljettu loppuun ja tulokset ovat nähtävillä.

Suostuuko CDU neuvottelemaan hallitusyhteistyötä näin ankarien sisältöehtojen puitteissa? Euroopan Unioni on konservatiivisen arvomaailman - äärimmäisen lahjakkaan ja vuosia kestäneen porvarillisen ponnistelun ja soveltamisen tulosta. Luopuminen pöytähopeista ei tunnu kovin todennäköiseltä; se merkitsisi käsien nostamista ja suostumista sosialidemokraattishenkiseen uudistustyöhön ja valtiovallan käyttöön.

Markkinat ja niiden äänitorvena toimiva saksalainen lehdistö ärähti jo samana päivänä Schulzin puheen sisällön tultua julkisuuteen. Kommentaattorit pitivät Schulzin puhetta sekä naivina että mielettömänä; tällainen muutos federalistiseen ja sosiaaliseen suuntaan ei ole mahdollista. Kielenkäyttö oli kovaa ja - kuten die Weltin kommentaattorilla - sekä Schulzia, kokouspaikkaa että sosialidemokratiaa avoimesti halveksivaa. "Hikinen puheenjohtaja paasaa epämääräiselle joukolle keskustan ulkopuolella olevassa autiossa hallissa."

Konservatiivien virallinen asenne käydyissä hallitusneuvotteluissa oli äärioikeistolaista AfD-puoluetta kohtaan kriittinen. Nyt Saksan lehdistö puoluepäivien tuloksen kuultuaan pelaa täysillä äärioikeiston pussiin. Uskaltaako CDU käydä rakentavia neuvotteluja SPD:n kanssa radikaaleista uudistuksista suhteessa eurooppapolitiikkaan? Virkaa tekevä liittokansleri Angela Merkel on jo ilmaissut epäilyksensä tällaista Euroopan Unionia kohtaan asetettua tavoitetta vastaan. Onko historian akkuna avautumassa muutokselle sosiaalisuuden ja solidaarisuuden suuntaan, onnistutaanko pysäyttämään syrjäytyminen ja taloudellinen polarisaatio?¨

Kenttäväki ei - ainakaan vielä - puhu suurilla kirjaimilla uudesta federatiivisesta "Euroopan Yhdysvalloista"; äänenpainot varsinkin nuorsosialistien (Juso) joukossa ovat KroKoDiiliä vastaan. T-paidoissa on suurta koalitiota vastustavia tunnuslauseita. Sosialidemokratian sisällöt tuskin kelpaavat oikeistolle, sisällötön yhteishallitukseen meno ei sovi ilmeisesti valtaosalle SPD:n jäsenkuntaa.

Onko suostuttu pelaamaan liian pitkään vastakarvaa "läntisen arvoyhteisön" markkinamekanismia ja sen ylivaltaa suosivassa Euroopan Unionissa? Jos yritys muutokseen nyt epäonnistuu, vastassa on yhä agressiivisempi ja avoimemmin oman käden oikeutta ja väkivaltaa käyttävä äärioikeisto. Syksyn Der Spiegelissä ollaan aidosti huolissaan ulkomaalaistaustaiseen väestöön suuntautuvasta vihasta ja agressiosta - samaan tapaan kuin mitä tapahtui 1930-luvun Saksassa suhteessa juutalaisiin ja työväenliikkeeseen. Ranskan esimerkki osoittaa, että perinteiset poliittiset voimat on helposti - käden käänteessä -  sivuutettavissa. 

Historiallinen hetki lähestyy

SOTE-uudistusta on nyt tehty ainakin kahdeksan vuotta; sosialidemokraattien ministeri Huovisen johtama esitys kaatui perustuslakivaliokunnassa kuntien itsemääräämisoikeutta koskevaan kriittisen kantaan. Silloisessa mielestäni kaikkein lähimpänä onnistumista olleessa esityksessä kaavailtiin sosiaali- ja terveydenhuollon alueellisia ratkaisuja nykyisten yliopistosairaaloiden alueellisen hallinnon pohjalta. Ei käynyt päinsä että kunnallista päätösvaltaa viedään alueellisiin rakenteisiin, joissa muutkin alueen kunnat ovat päätöksenteossa mukana.

Maakuntauudistus näyttää vievän kunnilta koko sosiaali- ja terveydenhoidon tehtäväkentän maakuntahallinnolle, jota vasta ollaan perustamassa. Taloutta koskevaa päätösvaltaa - veronkanto-oikeudesta puhumattakaan  - sille ei ole tulossa. Koko maakuntahallinto on tiukassa hallituksen hallinnassa nykyisine ja tulevine säästötavoitteineen. Siihen on uuden maakuntahallinnon sopeuduttava.

Kädenvääntö julkisen ja yksityisen palvelutarjonnan välillä toteutettavasta pakollisesta vapaasta valinnasta on pitkittynyt. Alueiden välinen kilpailu on saanut kunnat ja maakuntaa pienemmät alueet varpailleen, ollaanhan palveluja keskittämässä suurempiin yksiköihin. Etulyönti on puoli voittoa, sanotaan.

Niinpä Länsi-Pohjan kunnat päättivbät palvelujen tuottamisesta yhdessä kansainvälisen toimijan Mehiläisen kanssa. Lisäksi pieni Siikalatvan kunta perustaa yhdessä Mehiläisen kanssa kunnallisen sairaalapalvelyyksikön Ouluun. Varkaidesta ja Iisalmesta kuuluu samanlaisia ääniä. Kun julkinen sektori joka tapauksessa vastaa siitä että palveluja on tuotettava, joutuvat kaupungit ja kunnat maksumiehiksi myös yksityistetyn sairaalatoiminnan osalta.

Palvelut pelaavat, se on selvä - mutta mikä tulee olemaan hinta? Puheet 3-4 miljardin säästöistä kustannusten kasvua hillitsevällä aikajanalla eivät näytä toteutuvan. Päinvastoin ne tulevat nousemaan, etenkin nyt kun "piikki on auki" kustannusten suhteen. Jos kustannukset ylittyvät 6-7 miljardilla, kuten on väitetty, merkitsee se 3 miljardin säästöjen sijasta  ehkä kymmenen miljardin kustannusten ylitystä.

Mitä tämä merkitsee toimeenpannun, Eurooppan Unionin austeristista politiikkaa seurailevan  kilpailukykysopimuksen kannalta? Se merkitsee sitä, että tehdyt supistukset eivät riitä alkuunkaan, vaan edessä on uusi ja entistä hurjempi yritys kuluja leikkaamalla pudottaa julkisen velan osuutta Maatsrichtin sopimuksen vaatimiin rajoihin.

Budjetin loppusummien leikkaaminen nostaa jo sellaisenaan velkojen prosentuaalista osuutta Ojalan laskuopin ja kansakoulussa opitun päässälaskutaidon mukaan. Euroopan Unionin mallioppilas, sen ytimessä austeristiseen politiikkaan taipunut pieni Suomi joutuun nyt itse Komissiolle annetun valvonnan, ohjeistuksen ja sanktioiden alaiseksi.

Nämä ovat huonoja uutisia sata vuotta täyttävän itsenäisen Suomen juhlinnan kynnyksellä. Sata vuotta sitten päästiin karkuun Venäjän ja sittemmin syntyneen Neuvostoliiton karhua. Nyt on tulossa läntiseen arvoyhteisöön nojautuva, autoritaarinen ja austeristinen susi vastaan. Itsenäiseen talous- ja rahapolitiikkaan ei ole sen enempää muodollista kuin todellistakaan mahdollisuutta.

Kotimaisissa eduskuntavaaleissa näitä peruskysymyksiä ei ratkaista - ne tulevat annettuina ja konsensuksella aikanaan hyväksyttyinä Euroopan Unionin ja sen komission tarkasti ohjelmoituina toimenpiteinä eteen - kävipä vaaleissa kuinka hyvänsä.

Jos Euroopan Unionin ytimessä yhdessä Saksan ja Alankomaiden kanssa suuntaa liputtava Suomi joutuu jo pelkästään pirun irtipäästäneen SOTE-valmistelun seurauksena europpalaiseen mutasarjaan, mitä tämä merkitsee meille jo juurtuneen yhteisen hyvinvoinnin ja siihen yhdistettyjen myönteisten kokemusten kannalta?

Veikkaukseni on, että tätä ei kestä sen enempää Suomi kuin Euroopan Unionikaan. Konservatiivisiin ja uusliberaaleihin strategioihin ja ratkaisumalleihin perustuva Euroopan Unioni hajoaa - ellei historian siipien havinaa ymmärretä ja tehdä aidosti Euroopan Unionin ytimeen ulottuvaa korjausliikettä.

Se korjausliike edellyttäisi Euroopan Unionin ja Euroopan  Keskuspankin perusasiakirjojen avaamista ja antisyklisen, keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan mahdollistamista demokratiaan perustuville valtiokoneistoille  ja julkisen sektorin yhteisöille.

Muutokset eivät ole sanallisesti suuria, mutta periaatteena niillä on valtava dynaamisuutta lisäävä merkitys. Tämä on välttämättä tehtävä yksiulotteisen ja Euroopan siipirikkoiseksi tekevän markkinaehtoisuuden sijaan. Muuten Eurooppa muumioituu, eriarvoistuu, pirstoutuu ja palaa kansallisten vastakkainasettelujen aikakauteen.

Labour, Jeremy Corbyn ja Brexit

Labourin puheenjohtaja Jeremy Corbyn on pitänyt Labourin Brexit-linjaa valaisevan puheen, joka on julkaistu 24.2. 2017 Youtubessa. Tässä puheen "Tie Brexitiin ja uusi tie Eurooppaan" keskeiset teesit.

Tavoitteena on solidaarisuus progressiivisen Euroopan kanssa. Brexit jakaa syvästi koko brittiläistä yhteiskuntaa. Labourin politiikka eroaa jyrkästi UKIPin epärehellisestä ja repivästä politiikasta. Suurin osan Labourin jäsenistä äänesti Euroopan Unioniin jäämisen ja Euroopan uudelleen muotoilemisen puolesta. Labourin tehtävä on manifestoida demokratian ja yhtenäisyyden puolesta. Labour tulee pelastamaan Britannian tulevaisuudelle eikä hyväksy Britannian tekemistä eristetyksi, äärimmäisen markkinaliberalismin linnakkeeksi. Konservatiivien linja merkitsee Britannian julkisten palveluiden myymistä amerikkalaisille suuryrityksille jonkinlaisen vapaakauppapolitiikan muodossa.

Työn, sosiaalisten standardien, ympäristön ja elintason suojeleminen on tässä keskeistä. Se mitä on tapahtumassa on täysin ristiriidassa laajan kansalaisten enemmistön tahdon kanssa. Lähes puolet viennistämme menee Eurooppaan. Suhteiden katkaiseminen merkitsee laajaa tuhoa työlle ja yrityksille. Tarvitsemme jatkossakin yhteyden olemassaoleville markkinoille. Työntekijöiden oikeuksia ei saa uhrata Brexitin alttarille. Ammattiliitoja ei pidä raastaa maahan, niitä on kuunneltava Brexit-keskusteluissa.

 Europan Unionin rakennerahastojen  poisjääminen  mahdollisuutena merkitsee suurta epävarmuutta vuoden 2019 jälkeen. Brexitillä on valtava vaikutus nuoremman sukupolven elämään. Siksi heitä on kuunneltava ja heille on tarjottava mahdollisuus yhteyksiin ikäistensä kanssa Euroopassa.

Ympäristökysymykisssä yhteistyö yli rajojen on täysin olennaista. Labour puolustaa tiukkoja eurooppalaisia säännöksiä eikä halua että Britanniasta tulee uudelleen Euroopan likainen reppana.

 Julkiset palvelut ovat tason säilyttämisessä enemmän kuin olennaisia. Britanniassa asuvien mannereurooppalaisten sosiaaliset oikeudet on varmistettava nyt eikä jälkijunassa. Ihmisiä on suojeltava eikä käytettävä neuvottelujen välikappaleena - tämä vaara on todella olemassa. Me puolustamme maassamme eläviä ja työskenteleviä eurooppalaisia emmekä salli heidän oikeuksiaan loukattavan.

"Labourin kansainvälisyys ja vakaumukseni sen merkitykseen ovat tästä takeena. Me emme luovu kansaivälisestä solidaarisuudesta, yhteistyöstä emmekä rauhasta. Meidän on voitava pysyä Euroopan Neuvoston jäsenenä ja meidän on käytettävä kaikkia kanavia vakuuttaaksemme, että tätä yhteistyötä ja yhteyttä tarvitaan. Meidän ei pidä antaa valtaa ksenofobialle - meidän on työskenneltävä vakuuttaaksemme tämän sekä Britannian sisällä että rajojemme ulkopuolella. Ei anneta Brexitin luoda sisällemme henkisiä rajoja ja poistaa tietoisuuttamme tasa-arvoisen yhteiskunnan tavoitteesta."

 Hän kiittää Sergei Stanishevia, Euroopan Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajaa hyvästä yhteistyöstä näiden kysymysten työstämisessä. Hän haluaa kiinnittää huomiota niiden satojen tuhansien ihmisten toimintaan, jotka eivät ole kääntäneet selkäänsä pakolaisille ja jotka ymmärtävät mitä solidaarisuus hädässä olevalle merkitsee. He ovat valinneet toivon pelon sijasta. Itävallan presidentinvaalien tulos loi uskoa ja luottamusta progressiivisten voimien olemassaoloon ja hän uskoo että Ranskassa tulee vaaleissa käymään samoin.
                     
Hän sanoo  kyllä ymmärtävänsä eräiden eurooppalaisten poliitikkojen turhautumisen Brexitin-jälkeiseen tilanteeseen ja jopa halun rangaista Britanniaa tästä tuloksesta. Johtava periaatteemme tulee historiallisistakin syistä olla yhteyksiä luova, työläisten ja edistyksellisten arvojen puolestapuhuja. Brittien ei pidä kääntää selkäänsä Euroopalleja ryhtyä hakemaan vaihtoehtoisia kumppaneita valtameren takaa. Labourin tavoitteena ei ole heikentää suhteita Euroopan Unionin jäsenmaihin vaan vahvistaa niitä. Siksi hän pyytääkin ystäviä Euroopassa tukemaan Labouria tässä pyrkimyksessä saada järkeviä ja toimivia sopimuksia aikaan. "Puolustakaa tätä politiikkaa parlamenteissanne, puolustakaa tätä lähestymistapaa Brysselissä, pitäkäämme avoimia ja luottamuksen perustuvia suhteita edelleen yllä."

Labour edustaa siis myös Brexit-linjauksissa vaihtoehtoista linjaa ja on valmis kuuntelemaan ideoita ja ehdotuksia linjansa vahvistamiseksi. Labour ei halua että Britanniasta tulee rampa ankka suhteessa Eurooppaan. Osoittakaa solidarisuutta Labourin valitsemalle linjalle!

Säkki päässä?

Juuri nyt ovat kriittiset hetket meneillään Euroopan ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisessä tai sen hylkäämisessä. Vapaakauppasopimusten suuri, melkeinpä myriadinen parvi on tuloillaan merkittäväksi ja markkinoiden kannalta ilmeisen olennaiseksi osaksi koko Unionin politiikkaa. Kaupan vapautumisella - jos se todella  tapahtuu ilman kansallisia, kaupan suojelemiseen tähtääviä  protektionistisia  piirteitä, on valtavan suuri merkitys.

Maailma on kuitenkin muutakin kuin vapaakauppaa; elämä tai yhteiskunnallinen ja kansainvälinen sopiminen on muutakin kuin markkinoita. On sovittu laajasti ihmisoikeuksista, kulttuuriperinnön suojelemisesta, työelämästä ja inhimillisen osaamispanoksen myymisen ehdoista, on luvattu kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja ennenkaikkea demokratiaa. Demokratian yhtenä edistyksillisimpänä -  ehkä korkeimpana - muotona voidaan pitää yhteisiin päätöksiin perustuvaa, kansanvaltaista, avointa ja kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti kohtelevaa hyvinvointivaltiota.

Ylläolevat kaksi kappaletta kuvaavat pähkinankuoressa sitä mistä vapaakauppasopimusten sisällössä kiistellään. Rakennetaanko yhteistä tulevaisuutta markkinoiden ja sen arvomaailman ehdoilla vai onko lähtökohtana kansalaisista lähtevä, valtion ja julkisen sektorin varaan rakentuva hyvinvointi?

Molemmista suuntauksista löytyy ääripäänsä; suurilla ikäluokilla on vielä muistissa kylmän sodan rautaesirippu ja taistelu yhtäällä kapitalismia ja toisaalla kommunistiseksi väitettyä, äärimmilleen menneen riiston vastaiseksi tarkoitettua maailmanjärjestystä vastaan. Marxismi-leninismi, neuvostovenäläinen valtiososialismin muoto ajautui suunnitelmataloudestaan huolimatta sisäiseen kaaokseen ja romahti kuin korttitalo. Läntinen arvoyhteisö piti tätä osoituksena siitä että valtiojohtoisuus ylipäätään on pahasta ja siksi on rakennettava keskeisesti markkinoiden varaan. Samalla jäi huomaamatta että pohjois-Euroopassa oli vuosikymmenet rakennettu kansanvaltaista hyvinvointivaltiota julkisen sektorin, veroa kantavan yhteisön varaan, joka kaikesssa pragmaattiisuudessaan osoittautui mitä tehokkaimmaksi turvallisuuden ja hyvinvoinnin generoijaksi.

Vapaa markkinatalous puhuu siis mielellään - ja menestyksellä - vapaudesta, vapaasta kilpailusta, yrittämisestä ja sitä kautta syntyvistä odotusarvoista yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Näyttää kuitenkin siltä että markkinoiden sisälle on kasvanut täysin toisenlaisia ehtoja edellyttävä ja vahvasti vapaata markkinataloutta dominoiva pääomaeliitti, jota voidaan hyvällä syyllä kutsua todelliseksi kapitalismiksi.


Mitä on kapitalismi? Tätä kysyy Sahra Wagenknecht kirjassaan "Reichtum ohne Gier" (Rikkaus ilman ahneutta):

"Kysymys ei ole niin tyhjänpäiväinen kuin miltä se kuulostaa. ...Kapitalismi ei missään tapauksessa ole sitä mitä sillä tavallisesti ymmärretään. Se ei ole markkinataloutta, ei ainakaan siinä mielessä, että aito kilpailu ja avoimet markkinat olisivat ratkaisevasti ohjaamassa talouselämää. Se ei ole myöskään suoritusyhteiskunta, sillä suurimmat tulot jotka siinä saadaan, ovat suoritukseen perustumattomia osuuksia pääomaomaisuudesta. Se ei ole myöskään sellainen taloudellinen järjestys, jossa ponnistelu ja ahkeruus määrittäisivät nousun ja menestyksen. Jopa yhteiskunnan keskiluokassa on henkilökohtainen sijoittuminen jälleen kiinni perhetaustasta, sattumasta ja onnesta ja aivan huipulla sukutausta ja perinnöt ovat ratkaisevia. Kapitalismi ei ole myöskään talousjärjestelmä, jossa yksityiset toimijat tekevät voittoja kun he ottavat erityisen suuri riskejä. Markkinaperiaatteen mukaan paljon enemmän tehdään voittoja siellä, missä muutamat konsernit hallitsevat ja jossa riskit ovat pieniä. Uusilla yrittäjillä ei siellä juurikaan ole mahdollisuuksia. Lisäksi valtio nostaa omistajia monella tavalla kainaloista ylös ja ottaa samalla suuren osan riskeistä itselleen."
(lainauksen suomennos IR)

Kun puhumme tänään vapaakauppasopimuksista, meidän on todella vakavasti otettava huomioon kapitalismin ja markkinoiden sisäinen dynamiikka, joka näyttää johtavan yhä voimakkaampaan keskittymiseen ja polarisoitumiseen. Vastakkain tässä ei ole markkinatalous ja kansalaiset, vaan kapitalismi ja perinteinen vapaa markkinatalous, jossa yrittäminen ja ideoiden jalostaminen kannattavaksi tuotannoksi olisi keskeistä. Tosiasia on että yrittäjällä, varsinkaan uudella ja oman ideansa varaan rakentavalla, ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä tässä jättiläisten välisessä kamppailussa. Pitäkäämme tämä mielessä myös suomalaista SOTE-ratkaisua tehdessämme!

Vapaakauppasopimuksia tarkastellessa täytyy pitää mielessä yritysmaailman sisäinen taistelu monopoliasemasta ja tähän perustuva menestyminen. Kuten hyvin tiedetään, suuryrityksissä omistaja on muuttunut lähes näkymättömäksi osakkeenomistajaksi, johdossa tai päämistajana olevaksi hallinnoijaksi, jonka keskeinen mielenkiinto ei ole se mitä tuotetaan, vaan omaisuuden ja varallisuuden kasvattaminen - siis raha. Pelko yhteisen omaisuuden ja verovarojen valumisesta harvainvaltaiselle ja yhä enemmän keskittyvälle oligarkialle on yksi suurimmista vapaata markkinataloutta ja sen syvimpia arvoja uhkaavista globaaleista vaaroista. Julkiselle sektorille ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle tämä muodostaa todellisen olemassoloa koskevan uhkan. Nyt rakennettavat vapaakauppasopimukset on yksi niistä muodosta, millä demokratian, osallistamisen ja yhteisen turvallisuuden varaan rakentuva kansalaisyhteiskunta aiotaan painaa maanrakoon.

Minusta vaikuttaa kummalliselta että sosialidemokratia ei käy keskustelua sen ydintä uhkaavasta vaarasta siinä laajuudessa kuin aatteellisen toiminta-arsenaalin menettäjältä pitäisi edellyttää. Sosialidemokratia ilman valtiota, kansanvaltaisia rakenteita, avoimia ja yhteisiä työehtoja, voimakasta osallistavaa sisäistä dynamiikkaa on kuohittu, lisääntymiskyvytön ja valmis heitettäväksi historian roskatynnöriin. Pitäisi muistaa SKDL:n valovoimaisen 1940-50-lukujen kansanedustajan Hertta Kuusisen sanat sosialidemokratiasta:"Älkää aliarvioiko sosialidemokratiaa. Se taistelee kaikkein kovimmin silloin kun se on selkä seinää vasten."

Vaara tulla poliittisesti kuohituksi ei tarkoita kuitenkaan - tietenkään - sitä, että ihmiskunnan ongelmat olisivat loppuneet, päinvastoin. Nykyisen ja ilmeisesti edelleen kasvavan kapitalismin varaan rakentuva yhteiskunta on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, joka suistaessaan demokratian raiteiltaan muuttuu yhä autoritaarisemmaksi, tuhoaa  kulttuurisen diversiteetin kasveista la luonnosta puhumattakaan ja kääntää historian pyörän takaisin valistuksen ajan tuolle puolelle.

Ei kai siis ihme, että kun lokakuun 21. päivän seuduilla sain kuulla ainoastaan Belgian ranskankielisen vähemmistön, Valloonien parlamentin vastustavan EU:n ja Kanadan välillä solmittavaa, edustajien välillä neuvoteltua ja huolellisesti salassapidettyä vapaakauppasopimusluonnosta, kirjoitin Facebook-sivulleni seuraavanlaisen päivityksen:

"CETA-päätös säkki päässä?
Belgian Valloonien kielteinen linjaus perustuu heidän parlamenttipäätökseensä 27.4. 2016. Belgian ranskankielisessä hallinnossa on käyty aktiivinen analyysi ja keskustelu CETAn sisällöstä siinä määrin kuin se ylipäätään on ollut mahdollista. Päätöksessä on osoitettu lukuisia kohtia jotka edellyttävät punaista valoa CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymiselle. Kysymys ei ole mistään neuvottelupokerista, vaan juuri niiden seikkojen esiinnostamisesta, joihin kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota. Demokraattisten päätöksentekoprosessien väheksyminen, ihmisoikeussopimuksen kuinnioittaminen EU-standardeissa, UNESCOn päätöslauselman kulttuurien ilmenemismuotojen säilyttämisessä ja edistämisessä, maanviljelyskulttuuriin liittyvän poikkeuksen sisällyttäminen sopimukseen, pysyvien ympäristöstandardien sivuuttaminen, julkisen sektorin avaaminen kokonaan yksityisille yrityksille eli ns. positiivisen listan puuttuminen. Valloonit haluavat julkisella sektorilla säilyvän täyden autoriteetin toteuttaa, organisoida, rahoittaa ja suorittaa julkisia palveluja varmistaakseen Euroopan kansalaisille "universaalin pääsyn" näihin palveluihin.
Valloonien lista on pitkä ja osoittaa että laajaa kansalaiskeskustelua ei ole otettu Komission ehdotuksessa huomioon. Tämä on tyrmistyttävää myös siinä mielessä että vapaakauppasopimuksen sisältöä ei ole avattu julkisuudelle juuri nimeksikään. Erityisen harmillista mielestäni on se, että Euroopan sosialistit ja demokraatit on valjastettu käännyttämään Vallooneja Komission neuvotteleman vapaakauppaesityksen taakse. Myöskään europarlamentaarikkomme eivät ole näitä sisältöjä avanneet, mutta ovat nyt täysin rinnoin moittimassa vallooneja heidän perusteellisesta ja analyyttisesta lähestymistavastaan. Tällä tavalla ei demokratiaa ja rauhaa Eurooppaan rakenneta.
Ainoa sivusto jolta olen löytänyt Valloonien parlamentin ja hallituksen perusteluja CETA-kriittiselle kannanotollleen on Itävallan Attac-ryhmän sivu, jolle on kopioitu osa Valloonien parlamentin 14.10. 2016  päätölauselman englanninkielisestä versiosta:

Olemmeko juuri nyt selkä seinää vasten - ja säkki päässä?

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Kokoomuksen monet kasvot

Kokoomus pitää parastaikaa puoluekokoustaan Lappeenrannassa, puheenjohtajaksi on kolme ehdokasta, Stubb, Orpo ja Lepomäki. Minulle on ollut aina jossakin määrin hankalaa erottaa porvarillisen politiikan eri sävyjä toisistaan. Yhteistä niille kaikille on ollut se että käydään kuumana jonkin vision puolesta, vision jolle on ensin  alistuttava ja jonka saavuttamisen tuloksena saadaan aikaan oletettua yhteistä hyvää.

Minun asteikossani markkina-alisteisuus edustaa sitä jyrkintä oikeistolaista linjaa, jota porvaristo on valmis perustelemaan yksilön vapaudella, usein ihan äärimmilleen vietynä. Tämän vapauden janalla toisessa päässä on yhteisvastuun ja yhteisöllisen lähestymistavan vältteleminen ja toisessa valmius viime kädessä väkivalloin puolustamaan omaisuutta ja omistamisen vapautta riippumatta siitä millä keinoilla se on hankittu.

Toista päätä edustaisi tietynlainen myöntyminen sekatalouteen, jossa markkinat ja kansalaisyhteiskunta muodostavat vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen toimia. Kokoomuksen vuoden 1968 vaalien presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen tokaisu "työmies on palkkansa ansainnut" taitaa edustaa juuri tätä ymmärrystä. Toisaalta yhteisen vastuunoton puitteissa voidaan itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikalla, verovaroilla ja maksullisilla palveluilla koota pääomaa yhteisiin investointeihin, yhteisen palvelurakenteen luomiseen ja perustan luomiseen terveelle markkinataloudelle. Maltillisempi lähestymistapa on valmis myös realistisempaan, naapurinkin kansalaisarvon ja kulttuurisen perinteen kunnioittamiseen niin, ettei ihan ensimmäiseksi olla rakentamassa aseellista väkivaltakoneistoa tai aloittamaan missiota omien arvojen vakiinnuttamiseksi vieraalla maaperällä.

Keskivälille sijoittaisin tietyssä mielessä pragmaattisen ja siinä mielessä tosiasioihin perustuvan lähestymistavan, jossa poliittisen toiminnan vallitsevat reunaehdot otetaan huomioon. Tämän päivän Suomessa noita reunaehtoja määrittää yhä lisääntyvällä voimalla Euroopan Unioni, sen sisämarkkinat ja vapaakaupan myötä myös globaalille tasolle ulottuvat yhteismarkkinat. Mielestäni Aleksander Stubb on EU:n rakenteiden tuntijana ja kielitaitoisena toimijana aika lähellä tätä toimintatapaa.

Maltillinen pyrkimys sekatalousjärjestelmän rakentamiseen on se alusta jossa sosialidemokratia ja konservatiivinen yhteistoimintahakuisuus voisivat kohdata toisensa ja rakentaa hyvinvoivaa tulevaisuutta. Kun katselen tämän päivän kilpailukykysopimusta ja ammattiyhdistysliikkeen vastaantuloa tämän rujouksia sisältävän sopimuksen aikaansaamiseksi, näen siinä yritystä löytää yhteinen pohja markkinoiden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion voimien yhdistämiseksi.

Ongelmana on vain se että Euroopan Unioni on yhä selkeämmin muuttumassa yksipuoliseksi, markkinavetoiseksi ja jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi. Raha- ja finanssipolitiikan yksisilmäinen markkinahenkisyys näyttää aiheuttavan yhä suurempia ongelmia ja vaarana on että valuvikainen rahapolitiikka ennenpitkää romahduttaa koko Euroopan Unionin rakennelman. Miten pragmaattinen kokoomuslaisuus ja eurooppalainen konservatismi vaaraan reagoivat, se on toistaiseksi jäänyt avautumatta. Briteissä pelataan parin viikon sisällä juuri tällä nopalla suurta uhkapeliä.

Kokoomuslainen näköalattomuus ja pelkästään vientivetoiseen kasvuun rakentaminen tarkoittaa sitä, että hyvinvointia haetaan Euroopan Unionin ulkopuolelta ja siellä joko hyvällä hyvinvointipolitiikalla tai ääripään rikastumisella aikaansaaduilla resursseilla. Lähtökohta on paitsi kilpailuhenkinen myös riistävä. Muotopuoli markkina-alisteisuus tarkoittaa sitä että vahva vanha Eurooppa ei kykene lunastamaan hyvinvointiin, turvallisuuteen, rauhaan ja demokratiaan viittaavia lupauksiaan.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kykeneekö tulevaisuuden Kokoomus puolustamaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaita arvoja, jotka ovat muokanneet  pohjoismaista luonteenpiirteistöä vahvasti avaraan, markkinoita ja yhteisöllistä kansanvaltaa  samanaikaisesti soveltavaan suuntaan. Olisiko Petteri Orpo se henkilö, joka osaisi vakuuttavasti tarjota arvopohjaamme eurooppalaiseen ja kansainväliseen keskusteluun?

Lepomäen asenteissa näen samanlaista ehdottomuutta ja rajautuneisuutta, jota olen löytänyt itsestänikin, tosin toisista lähtökohdista. Tuon taistelun kävin 1960-luvulla pohdiskellessani omaa arvomaailmaani suhteessa kommunisteihin ja sosialidemokraatteihin. Olen havaitsevinani Lepomäen ehdottomissa asenteissa samoja piirteitä, joita aikanaan löytyi  taistolaiskommunistien luonteenpiirteistöstä. Yhteys on tunnetasolla ja luonteenpiirteistön ilmauksena niin läheinen, etten ollenkaan ihmettele sitä, että kiivaasta taistolaisesta kommunistista saattoi kädenkäänteessä sukeutua muodonvaihdoksen kautta tiukan porvarillista arvomaailmaa kannattava ja ajava kapitalisiti.

Kirjoitin tämän analyysin ennenkuin tiesin, kuka voittaa Kokoomuksen puheenjohtajavaalin. Jännittävää nähdä, minkä tulevaisuusvision maan johtava porvarillinen puolue ottaa suuntaviitakseen.