Näytetään tekstit, joissa on tunniste produktiivisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste produktiivisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. joulukuuta 2021

A last-resort employer - viimekätinen työllistäjä

Menossa on työllisyyden kuntakokeilu. Se on hallituksen hanke, jonka mukaan "Työllisyyden kuntakokeilussa osa tiettyjä asiakasryhmiä koskevista TE-toimiston tehtävistä siirretään lainsäädännöllä työllisyyden kuntakokeiluun kuuluvan kunnan tehtäviksi. Alueelliset kokeilut käynnistyvät 1.3.2021. Kaikki kuntakokeilut päättyvät 30.6.2023.

Kuntakokeilun käynnistymisen jälkeen osa työnhakija-asiakkaista siirtyy kuntien asiakkaiksi ja osa jää TE-toimistoon. Kun asiakas siirtyy kuntakokeiluun, hänen palveluistaan vastaa pääasiallisesti hänen kotikuntansa. 

Kuntakokeilun aikana työnantaja-asiakkaille tarjotaan edelleen työnantaja- ja yrityspalveluita TE-toimistosta. Työnantajien kannattaa kuitenkin huomioida kuntakokeilun vaikutukset asiointiin mm. palkkatuen hakemisen osalta."  

Tuleeko tämä kokeilu kuinkakin kalliiksi? Kannattaako yrittää työllistää vajaakykyisiä ja sellaisia jotka eivät syystä tai toisesta sovi työelämään?

Haluaisin tässä kokeilussa kiinnittää huomiota työllistämisen kannattavuuden toiseen puoleen, jossa kaikki työllistettävät ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä toimijoita, paitsi keskenään, myös suhteessa normaalisti työllistyviin ja työelämässä mukana oleviin. Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä.

Tässä perusteluja sille, miksi kunnan kannattaa toimia jokaisen kansalaisen suhteen viimekätisenä työllistäjänä, "as a last resort employer" hakeakseni vertailua keskuspankkipolitiikan käsitteistöstä ja keskuspankin toiminnasta "viimekätisenä lainaajana". 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Historian akkuna



"Kommunismista" ja "kommunistista" näyttää tulleen haukkumasanoja, joita varsinkin itsensä moraalisesti ja materiaalisesti ylivoimaiseksi mieltävässä lännessä käytetään tuon tuostakin. Sosialidemokratia joutui sisällissodan jälkeen ottamaan välimatkaa Vladimir Iljits Leninin johdolla venäläiseen sosialidemokratiaan syntyneeseen bolshevistiseen enemmistösuuntaukseen, joka ryhtyi kutsumaan itseään Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton Kommunistiseksi Puolueeksi. Ero sosialidemokratiaan ei liittynyt itse kommunismi- tai sosialismikäsitteen alkuperäiseen sisältöön, vaan siihen tapaan millä Leninin johtama bolshevistinen ryhmittymä alkoi toteuttaa haavettaan. Rautaiseen yksinvaltaan perustuva 'puolue', sen ehdoton yksinvalta ja tätä tukemaan syntyneet sotilaalliset, hallinnolliset ja järjestyksenpitoon tarkoitetut rakenteet olivat tunnusomaisia juuri neuvostotyyppisele yritykselle rakentaa sosialismia. Kiinan kommunistisen puolueen ylivalta perustuu tähän Leniniltä perittyyn ajattelutapaan, tosin kiinalaiseen kulttuuriin sovellettuna.


Sosialidemokratia tulkitsi alunperinkin yhteiskunnallista rakennustyötä tyystin toisella tavalla. Senkin juuret ovat työväenliikkeen "marxilaisessa", humanistisessa arvoperinnössä. Kysymys on koko ilmiöiden maailman, fenomenologian tulkitsemista uudella tavalla, ei ylhäältä päin johdettuna hierarkiana ja autoritaarisena, yksinvaltaisena rakenteena, joka on Hegelin filosofian rakenteen ydintä. Juuri tämä kirkon, hallintokoneiston ja armeijan ylivaltaan perustuvan tietopyramidin Marx halusi kääntää päälaelleen. Keskeiseksi ilmiöksi nostettiin aikaisemmin pyramidin laajaa jalustaa edustaneet kansalaiset ja tietopyramidi tuli näin käännettyä päälaelleen. "Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias" muodostui siksi tietoisuutta ohjaavaksi voimaksi, josta kehittyi kansanvaltana ja dcmokratiana tunnettu yhteiskunnallinen ilmiö. Sellaisten käsitteiden kuin ihmisten yhdenvertaisuuden, solidaarisuuden ja hyvä toveruuden tuli symboloida tätä uutta asennemaailmaa. Sosialidemokratialle, työväenliikkeen arvopohjalta kasvaneelle poliittiselle ja yhteiskunnalliselle liikkeelle tällä oli keskeinen merkitys. 


Leninin Venäjän tarpeisiin muokkaama kommunistinen liike edusti siis sanan sosiaalipsykologisessa mielessä autoritaarista, yksinvaltaista lähestymistapaa edustamaa luonteenpiirteistöä ja edellytti myös sellaisen juurtumista rakenteiden muutoksen myötä myös koko yhteiskuntaluonteeseen. Kuten Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi ja yhteiskuntaluonteen teorian kehittäjä Erich Fromm toteaa, autoritaariselle ihmiselle ei ole tasa-arvoa olemassa; kaikki muut ovat joko hänen yläpuolellaan ja hän alistunut ja voimaton - tai sitten hänen alapuolellaan ja hän itse ylivoimainen, usein narsistinen ja vastarintaa sietämätön hallitsija. Yksipuoluejärjestelmä ja sen tueksi rakennetut väkivaltakoneistot edustavat juuri autoritaarista yhteiskunnallista ajattelutapaa. Auktoriteetilla, olipa se sitten johtavan puolueen käytössä oleva valtiokoneisto tai vaihtoehtoisesti markkina jolle on annettu määräävä asema oletetun hyvinvoinnin tuottajana, ei saa olla kilpailijaa. Jos sellainen kuvaan ilmestyy, se on eliminoitava ja mielellään kokonaan tuhottava.


Tästä sosiaalipyskologisesti kahden vastakkaisen rintaman asetelmasta seuraa luonnostaan kysymys, kumpi vaihtoehto on toimivampi tai ovatko molemmat lähestymistavat hyväksyttävissä? Voidaanko vallankumouksella saavuttaa jotakin sellaista mihin kansanvalta ei koskaan ulotu? Neuvostojärjestelmän epäonnistuminen puhuu yksinvaltaista järjestelmää vastaan - Kiina näyttää sen sijaan onnistuneen luomaan hegemonian, jossa myös markkina hyväksyy kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan ja suostuu toimimaan järjestelmän asettamilla ehdoilla. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaan ehdottomana ja keskeisenä periaatteenaan pitävän liikkeen vaihtoehto yhteiskunnan uudistamisessa ja demokraattisen, perustuslaillisen arvopohjan oloissa?


Näyttää siltä, että yhteiskunnallisiin oloihin syntyy aika-ajoin tilanteita, joissa kovastakin poliittisesta vastarinnasta huolimatta ilmaantuu mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Aika-ajoin ja ikäänkuin sattumalta  avautuu 'historian akkuna' uudistuksille ja liike pääsee toteuttamaan yhteiskunnallisia tavoitteitaan. Kun ajattelemme oman maamme historiaa, tällaisia muutostilanteita on avautunut jo 1800-luvulla Venäjän Suomelle antaman autonomian oloissa. Syntyi suomalaisuusaate, oman kielen ja kulttuurin nousu, oma rahayksikkö, rautatiet, kansakoululaitos, osuustoimintaliike ja vihdoin työväenliike vaatimuksineen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta. Väliin tuli sortokausiakin, mutta torpparit vapautuivat, maa itsenäistyi ja sen mukana syntyi valtalaki jonka arvopohja vastaa hyvin pitkälle nykyistä eduskuntalaitostamme.  Historiallinen akkuna avautui myös 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokratian punamultayhteistyönä, vaikka samaan aikaan vahva isänmaallinen kansanliike ja Suur-Suomi-ajattelu hallitsi oikeistovoimien elämäntyyliä ja ajattelutapaa. Sodanjälkeiseen rakennustyöhön kuului teollistuminen ja parlamentaarisen poliittisen käytännön vakiintuminen. Myös Suomen kommunistinen liike tuli mukaan Rafael Paasion hallituksen myötä parlamentaariseen toimintaan, mikä merkitsi kommunistisen liikkeen ehdottomasta poliittisesta vallantavoittelusta luopumista. Autoritaariset luonteenpiirteet ja liikkeessä elätelty yksinvaltainen, "taistolainen" yhteiskuntaluonne saivat väistyä. Ihmisten eriarvoisuutta ja oman verenperinnön erinomaisuutta edustava poliittinen liikehdintä siirtyi populististen ja kansallista omaleimaisuutta suojelevien ja  korostavien liikkeiden työvälineeksi.


Voidaan myös sanoa että 1960-luvun lopun 1970-luvun alun aikainen yhteiskunnallinen ilmapiiri merkitsi 'historiallisen akkunan' avautumista; suuria yhteiskunnallisia, koko kansaa koskevia uudistuksia saatiin liikkeelle: peruskoulu, työeläkejärjestelmämme, lasten päivähoitolaki (yhtenä ensimmäisistä) ja laaja työelämän uudistamisprosessi työehto- ja suositussopimuksineen leimasivat tuota edistyksellistä mutta lyhyttä jaksoa. Samaan aikaan alkoi päätään nostaa Chigagon poikien ja Milton Friedmannin monetarististen oppien esiinmarssi ja pahanenteinen voittokulku. Sen yhtenä ilmenemismuotona on nyt elinkeinoelämä irtautumassa sopimustoiminnasta tavoitellen Thomas Pikettyn mukaan "monarkistista" talousjärjestelmää, jossa yritykset ja markkina yksin määräävät  työelämän ja kansalaisten toimeentulon ehdoista. 


Surullista todeta että liittymisemme Euroopan Unioniin ei ole tuonut mukanaan demokratiaan ja kansanvaltaan suuria rakenneuudistuksia vaikka sellaisiin rakenteen ylätasolla aina viitataan. Vähänkään syvempi raapaisu eurooppalaisen todellisuuden pinnan alle osoittaa, että leninistisen yksinvallan sijasta  on "mahdollisimman kilpailukykyiselle sosiaaliselle markkinataloudelle" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) annettu ehdottoman auktoriteetin asema oletetun hyvinvoinnin saavuttamisessa. Toisen maailmansodan jälkeinen 'herkkä hetki' jolloin vannottiin rauhan ja demokratian nimiin, ei saavuttanutkaan sellaista hegemonista asemaa johon Euroopan Unionin perustuksia luotaessa vahvasti uskottiin.


Kun nyt katselemme tämän päivän yhteiskunnallista tilannetta ja Sanna Marinin johtaman hallituksen jopa yllättävän hyvää yksituumaisuutta suurten yhteiskunnallisten uudistusten liikkeellelaittamisesa, voisi sanoa että historian akkuna on taas kerran avautunut. Erikoisen sivumaun tähän tilanteeseen luo se, että vielä pari vuotta sitten vannottiin tiukasta kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen ja työelämän mukauttamiseen niin että yritykset voisivat paitsi sanella työelämän ehdot, myös saada vientiteollisuudessa voittoja hintakilpailussa muiden Euroopan Unionin jäsenmaiden ja muiden vientiämme tarvitsevien maiden kustannuksella. Sosialidemokratian niukka voitto vuoden 2019 vaaleissa mahdollisti SDP:n puheenjohtaja  Antti Rinteen neuvotteleman hallitusohjelman ja laajapohjaisen keskusta-vasemmistohallituksen muodostamisen. Sivumaun kitkeryyttä lisää vielä se, että edellisen Sipilän hallituksen keskeisenä vetäjänä toiminut Keskustapuolue hyväksyi Antti Rinteen neuvotteleman edistyksellisen, 'perustuslaillisen'  hallitusohjelman, mutta kyseenalaisti hänen persoonansa pääministerinä ja hallituksen vetäjänä. Asioista voitiin olla yhtä mieltä, mutta parlamentaarinen yhdenvertaisuuden henki ei ulottunut pääministeriin saakka.


Vielä muutama vuosi sitten tuntui siltä että olemme tuomittuja uusliberalistisen, valtavirtaisen talousajattelun asettamiin raameihin ainoana yhteiskunnallisena lähestymistapana. Ihmeelliseltä tuntuu tätä taustaa vasten se, että mikää tänään näyttää mahdottomalta voikin homenna olla jo täyttä todellisuutta. Bertold Brechtin sanoin "Ei milloinkaan saattaa olla totta jo tänään".


Lähes kaikki merkit viittaavat siihen että Sanna Marinin hallitus saa todellakin aikaan suuria yhteiskunnallisia, kansalaisten yhdenvertaisuutta ja yhteistä hyvinvointia vahvistavia uudistuksia. Tällaista hetkeä ei ole ollut sitten 1970-luvun, koska hallitusyhteistyö poliittista arvo-oikeistoa johtavan Kokoomuksen kanssa on aina muodostunut puolustustaisteluksi, jossa on onnistuttu ainakin jossakin määrin suojaamaan kansanvaltaisen hyvinvontivaltion perustaa, mutta jossa koko kansa koskevien yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaaminen on jäänyt pahasti puolitiehen. 


Tietenkin on niin, että yhteiskunnallisissa uudistusprosesseissa haavoitetaan poliittisia kilpailijoita ja arpia saadaan itsekin. Eteneminen ei juuri koskaan ole suoraviivaista, koska taustalla toimivat yksilöiden luonteenpiirteisiin ja koko kansakunnan yhteiskuntaluonteeseen juurtuneet kaavautuneet asenteet. Nyt näyttää kuitenkin siltä että produktiiviset, elämää ylläpitävät voimat ovat taas kerran löytäneet toisensa, keskinäinen suvaitsevaisuus antaa hallituspuolueille mahdollisuuksia profiloitua myös suhteessa omaan kannattajakuntaansa. Historian akkunaa hallitsee tällä kertaa perustuslakimme sisältämä sanoma kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sen hegemoniasta. Poliittisten ideologioiden sisällä vaikuttaa kaiken läpileikkaava produktiivisten ja eiproduktiivisten voimien analyysin ulkopuolella toimiva voima.


Kuten historia opettaa, tällainen vaihe ei välttämättä kestä pitkään. Siksi nyt on taottava, kun rauta on kuumana. Hyppäys uudelle hyvinvoinnin tasolle on mahdollinen. Tämän kirjoituksen aiheena ei ole kuitenkaan aavistella, mistä päin yhteisen hyvinvoinnin vaarantajat ovat jatkossa hyökkäämässä.


20.10. 2020

Anu Kantola kirjoitti Helsingin Sanomissa 20.10. 2020:

"Saatamme elää tämän aikakauden viimeisiä päiviä: historia voi tehdä kahden viikon päästä käännöksen

FILOSOFIASSA on kummitellut ajatus ratkaisevasta hetkestä. Søren Kierke­gaardin ja Friedrich Nietzschen mukaan aina silloin tällöin koittaa hetki, joka muuttaa historian suunnan: päivä, jossa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, ja otamme askeleen uuteen.


Elämmekö parhaillaan tämän aikakauden viimeisiä viikkoja? Tekeekö historia suuren käännöksen kahden viikon päästä tiistaina?"


23.10. 2020


"Suomi punnersi maailman onnellisimmaksi maaksi omin voimin ja pikkuhiljaa. Mutta onko pohjoismaisesta konsensusajattelusta vientituotteeksi? Professori Danny Dorling ja Annika Koljonen kirjoittivat kirjan suomalaisesta ihanneyhteiskunnasta eli Fintopiasta.

"MITÄ brittipoliitikkojen sitten pitäisi oppia Suomesta?


”Ensiksikin sen, että hyvinvointivaltion rakentaminen kestää hyvin kauan.”


Katse pitää siirtää yhdestä vaalikaudesta parin kolmen sukupolven päähän. Suomi rakensi nykyistä hyvinvointiaan pala palalta vuosikymmenien ajan.


Siinä missä Britannia sai kehittää koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmiään imperiuminsa tuoman pääoman turvin, köyhä Suomi lähti nollasta.


Muihin Pohjoismaihinkin verrattuna Suomen lähtökohdat olivat huonot. Ruotsilla oli vanhaa rahaa, Tanskalla yhteydet Manner-Eurooppaan ja Norjalla öljynsä."

https://www.hs.fi/paivanlehti/23102020/art-2000006696214.html


perjantai 21. elokuuta 2020

Character matters - luonteella on väliä


Yhteiskunnan taloudellinen perusta heijastuu kaikkiin muihinkin rakenteisiin - jopa haistamisen ja maistamiseen, kuten Karl Marx - työväenliikkeen arvoperinteen keskeinen avaaja käsikirjoituksisaan toteaa:

"([Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset, luvusta "Yksityisomistuksen olemus kansantaloustieteen heijastamana"])


"4. Samoin kuin yksityisomistus on vain aistimellinen ilmaus sille, että ihminen tulee esineelliseksi itselleen ja samalla päinvastoin tulee itselleen vieraaksi ja epäinhimilliseksi esineeksi, sille, että hänen elämänilmauksensa (Lebensäusserung) on hänen elämänsä luovuttamista (Lebensentäusserung), ja hänen toteutumisensa on hänen toteutumisensa menetystä, vierasta todellisuutta, siten ei yksityisomistuksen positiivista kumoamista, toisin sanoen inhimillisen olemuksen ja elämän, esineellisen ihmisen, ihmistä varten ja hänen kauttaan tapahtuneiden inhimillisten saavutusten aistimellista omaksumista pidä käsittää ainoastaan välittömän, yksipuolisen nautinnan merkityksessä, ei ainoastaan omistamisen merkityksessä. Ihminen omaksuu kaikinpuolisen olemuksensa kaikinpuolisella tavalla, siis kokonaisena ihmisenä. Kaikki hänen inhimilliset suhteensa maailmaan, näkeminen, kuuleminen, haistaminen, maistaminen, tunteminen, ajatteleminen, havainnoiminen, tajuaminen, haluaminen, toimiminen, rakastaminen, lyhyesti sanottuna kaikki hänen yksilöllisyytensä orgaanit samoin kuin ne orgaanit, jotka ovat muodoltaan välittömästi yhteiskunnallisia, [VII] ovat esineellisessä suhteessaan tai suhteessaan esineeseen tämän esineen omaksumista. Inhimillisen todellisuuden omaksuminen, sen suhtautuminen esineeseen on inhimillisen todellisuuden[49] toimimista, inhimillistä toimintaa ja inhimillistä kärsimistä. Sillä kärsiminen on — inhimillisesti ymmärrettynä — ihmisen itsekäyttöä, itsensä nautintaa."

Tuotantotapa, se millä tavalla elämiseen tarvittavat hyödykkeet tuotetaan, vaikuttaa siis kaikkeen toimintaamme. Markkinatalous tuottaa markkinoiden ehdoilla toimivan ihmisen. Ihminen, joka ei toimi samalla tavalla vaistonvaraisesti kuin eläimet, on vaistopohjastaan irronnut ja kokemuksellaan ja ajattelutavallaan valintoja tekevä olento. Ihmisen on löydettävä sellainen elämäntapa, joka turvaa hänen hengissäpysymisensä ja menestymisensä monimutkaisessa ja ristiriitaisessa maailmassa.

Kysymys kuuluukin nyt: mikä on se välittävä tekijä, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä, juuri hänelle ominaisella tavalla valintatilanteessa? Jos tunnustamme Karl Marxin havainnon yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaisevasta merkityksestä toimintatapaamme ja jopa tunteisiimme, meidän on kyettävä antamaan vastaus tähän ihmisenä olemisen ristiriitaan.

Erich Frommilla, Frankfurtin koulukunnan tunnetuimmalla sosiaalipsykologilla, on hänen elämänpituisen tutkimustyönsä perustalta tähän tieteellisellä tutkimustyöllä perusteltu vastaus: ihmisen luonteenpiirteet ovat hänen yksilöllinen vastauksensa olemassaolon ristiriitaan ja yritykseen parhaalla mahdollisella tavalla selviytyä eteen tulevien haasteiden ratkaisemisessa. Ihmisen luonne on lisäksi hyvin stabiili, pysyvä ja vaikeasti muutettava lähestymistapa: vain äärimmäisessä hädässä tai poikkeustilanteessa ihminen on valmis tarttumaan valinnaiseen vaihtoehtoon kuin 'hukkuva oljenkorteen'. Vaikka jokainen ihminen on persoonallisuus ja hänen valintansa ovat vain hänen persoonallisuutensa ilmentymiä, vaihtoehtoja vastata elämän asettamiin haasteisiin ei ole loputtomiin. Pikemminkin päävaihtoehtoja on vain muutamia, mistä seuraa että yhteisön tai kansan luonteenpiirteillä on taipumus kehittää  yhteisiä samansuuntaisia ratkaisuja. Fromm käyttää tästä nimitystä 'yhteiskuntaluonne'.


Ihminen voi siis suuntautua maailmaan Frommin mukaan joko elämää ylläpitävästi, 'biofiilisesti' tai sitten omaa ja muiden elämää tukahduttavasti ja sen toteutumista tavalla tai toisella estäen. Fromm käyttää näistä kahdesta suuntautumisen päähaarasta nimitystä produktiivinen ja epäproduktiivinen, jotka hänen sosiaalipsykologisessa kielenkäytössään lähtevät yksilön tavasta toimia ja heijastelevat hänen vastaustaan annettuihin yhteiskunnallisiin oloihin.

Asennemaailma kertoo siis myös siitä kuinka onnistuneita tehdyt poliittiset rakenneratkaisut ovat tasapainoisen, demokraattisen ja produktiivisen asenneilmaston kannalta.

Epäproduktiivisiksi Fromm luokitteli tuossa tutkimuksessaan autoritaariset, hamuamiseen, omistamiseen, väkivaltaan ja tuhosuuntaisuuteen viittaavat luonteenpiirteet. Produktiiviset elämää ylläpitävät rakenteet tukevat ihmistä myönteisten valintojen tekemisessä; tällaisia ovat usko ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen kansanvaltaan, luovuuteen ja omaehtoisuuteen. Fromm lisää tähän kokonaisuuteen vielä yhden merkittävän lisätekijän: vain harva ihminen on täysin vieraantunut ja epäproduktiivinen - tai samoin täysin produktiiviseen, kaikkia voimavarojaan elämää ylläpitävästi käyttävään elämäntapaan kykenee tuskin kukaan. Ratkaisevaa on mitkä voimat ihmisen luonteenpiirteistössä muodostuvat hallitseviksi.


Entä demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona - tämä melkeinpä kliseeksi muodostunut otsikko SDP:n periaateohjelmasta vuodelta 1952, siis lähes 70. vuoden takaa? Sanonta "Hyvät Toverit" viittaa parhaillaan juuri yhteiseksi koettuun arvomaailman ymmärtämiseen. Kyllä luovuutta ja produktiivista elämäntapaa arvostetaan paljonkin - ajatellaan vain peruskoulun toimintatapaa tai hyvinvointivaltion perustuslainmukaista huolenpitoa kansalaisesta viimekätisenä turvan antajana. Suomea ihmetelläänkin maailmalla juuri näiden lähes ihanteellisten arvojen luonnollisesta läsnäolosta yhteiskuntakuvassamme. Olemme tässä suhteessa siis jo saavuttaneet jotakin sellaista, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten osattu juuri kuvitellakaan.

Toisen puolen tässä mitalissa muodostaa eiproduktiivisten asenteiden, arvostusten ja luonteenpiirteiden ryhmä. Niiden yhteinen piirre on se, että vaikka ne koetaankin työyhteisössä, tuttavapiirissä tai julkisessa keskustelussa kielteisiksi, ne silti kuuluvat normaaliin elämäntapaan, eivät ole rangaistavia ja niiden kanssa joudutaan elämään. Vihapuhe sosiaalisessa mediassa, mobbaaminen ja kiusaaminen työyhteisössä, armeijassa tai oppilaitoksessa, väkivallan kohteeksi joutuminen tavalla tai toisella ovat tällaisia ilmiöitä. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvo on tuntematon käsite: pyrkimyksenä pikemminkin  on eriarvoisuuden lisääminen. Autoritaarisuudella on kahdet kasvot, se voi olla joko alistamista ja nöyryyttämistä, mutta myös nöyrtymistä ja ylempänä olevan ihailua ja kunnioitusta.

Kiihkeä pyrkiminen omistamiseen ja hamuamiseen - ja sen pitäminen onnistumisena on yksi aikamme keskeisiä ilmiöitä. Halu omistaa yhä enemmän, halu ja tarve kuluttaa ovat sen ilmenemismuoptoja. Koronakriisin yhteydessä olemme havainneet, miten koko elämämme rakentuu maksimaalisen kulutuksen ja sen haluamisen varaan. Ja kaupalliseen elämänasenteeseen kuuluva kylmäkiskoisuus, joka piilee muodollisen muodollisen hymyn ja kohteliaisuuden takana - tämä viittaa Erich Frommin esiinnostamaan 'elottoman rakastamisen' ulottuvuuteen. Miten katsekin voi tappaa, miten suu tukitaan, miten työnnetään naamasta ulos tilanteesta, miten ajatus 'tapetaan saivarina', miten ollaan kiinnostuneita onnettomuuksista, kuolonkolareista, miten potkitaan ja tapetaan - tätä nekrofiilisen luonteenpiirteistön kuvausta voisi jatkaa pidempäänkin, mutta esimerkit riittänevät kuvaamaan mistä on kysymys - tavallisessa, normaalissa elämässä.

Epäproduktiivisten asenteiden yleisyys ja 'normaalius' on se seikka, joka tekee tuhoaan myös muodolliseen demokratiaan nojaavissa yhteisöissä, yritystoiminnassa, yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä, työelämässä - ja myös perhepiirissä. Nämä muodostavat valtavan haasteen, koska suuri osa passiivisuudesta, turhautumisesta ja epäonnistumisista johtuu juuri vahingollisiksi koetuista asenteista. Sosiaaliset suhteet ja niiden kaavautuminen epäproduktiiviseen suuntaan on jokapäiväinen teema melkeinpä missä tahansa yhteisössä.

Juuri tämä haastaa meitä etsimään tavanomaista syvempää tulkintaa  demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Produktiivinen, yhteisiä tavoitteita ylläpitävä suuntautuminen luo parhaa pohjan myös erilaisten tavoitteiden vertailulle ja niistä käytävälle mielipiteenvaihdolle. "Jokaiselta kykyjensä mukaan" tarkoittaa aivan erityistä hyvän toveruuden ilmapiiriä, jossa kaveria ei erimielisyyden vuoksi heti jätetä. Kysymys on kasvun mahdollistamisesta, ihmisen jatkuvan uudelleensyntymisen ymmärtämisestä ja yhteisön ratkaisumallien rakentamista tälle työn ja toiminnan vapauden periaatteelle - muistaen kuitenkin että kaikki asenteet ja toimintatavat eivät ole sallittuja. Kunnioita kanssaihmistä - ja edellytä sitä myös omassa elämänpiirissäsi.

Produktiivinen elämänasenne, demokratia elämäntapana on tärkeää siksi että se edustaa kaiken yhteiskunnallisen taistelun keskellä lopputavoitetta, tapaamme toimia kansanvaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Meillä on olemassa paljon perittyä ja hyvää - ja meillä on myös sellaista joka on tietoisesti suljettava pois omasta käyttäytymisestä. Kaiken lisäksi sitä on harjoitettava - ja harjoiteltava - joka päivä. Vain sillä tavalla se voi kasvaa omaksi hallitsevaksi luonteenpiirteksi ja - kansasta puhuttaessa koko yhteiskuntaluonteen olennaiseksi osaksi.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:
"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?



Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Mitä on produktiivisuus?



Olen eri yhteyksissä puhunut sosiaalipsykologisesta käsitteestä produktiivisuus; se poikkeaa siinä määrin ajallemme ominaisesta taloudellisen produktiivisuuden käsitteestä, että on paikallaan julkaista käännös Erich Frommin produktiivisuuskäsitteestä. Se on kotoisin hänen kootuista teoksistaan, osasta II, Psykoanalyysi ja Etiikka (1947a, ss. 62-71, käännös saksasta IR)







Produktiivisuudesta



Olen edellä kuvannut produktiviteettia erityisenä maailmaan suuntautumisen tapana. Nyt nousee kysymys, onko jotakin sellaista, mitä produktiivinen ihminen tuottaa. Jos, niin mitä? Ihminen voi – kiitos hänen produktiivisuutensa – saada aikaan aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajattelujärjestelmiä, mutta tärkein tuottavuuden kohde on ihminen itse.



Syntyminen on vain tietty kohta jatkuvuuden kokonaisuudessa, joka alkaa syntymänä ja päättyy kuolemaan. Mitä tällä välin tapahtuu, on prosessi, jossa omat mahdollisuudet syntyvät ja heräävät – ja  niiden mukana kaikki se mitä kaksi yhtyvää solua mukanaan kantavat. Fyysisen kasvun tapahtuessa itseohjautuvasti henkinen ja sielullinen kehitys ei ole itseohjautuvaa. Tästä seuraa että saadakseen emotionaaliset ja älylliset ominaisuutensa eloon ja syntymään täysin, on luova, produktiivinen toiminnallisuus välttämätöntä. Se että itsensä kehittäminen ei koskaan pääty, kuuluu ihmisenä olemisen tragiikkaan. Edes edullisissa olosuhteissa ainoastaan osa ihmiselle tarjolla olevista mahdollisuuksista tulee toteutettua. Jokainen ihminen kuolee ennenkuin hän on kokonaan syntynyt.



En aio kirjoittaa mitään ”produktiivisuuden” käsitteen historiaa, mutta haluaisin viitata muutamiin erityisen luonteenomaisiin produktiivisuuden piirteisiin, koska ne auttavat ymmärtämään tämän käsitteen olemusta. Produktiivisuus on yksi keskeisimmistä Aristoteleen etiikan käsitteistä. Voidaan määritellä ne hyveet, sanoo Aristoteles, jotka määrittävät ihmisen toimintaa. Kuten, mitä edellytyksiä tarvitsee huilunsoittaja, kuvanveistäjä tai jonkin muu taiteilija, jotka tekevät hänestä hyvän tässä erityistoiminnassaan ja jotka erottavat hänet muista ja jotka tekevät hänestä sen mitä hän on. Sellainen ominaisuus on ”sielun tehtävä suhteessa käsiteltävään elementtiiin eikä missään tapauksessa ilman sitä” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098a). ”Ero ei todellakaan ole pieni: tunnistaako ylimmän hyvän omistamisena vaiko hyödyntämisenä, annetussa olomuodossa vaiko aktiivisena toteuttamisena. Sillä olomuoto voi olla käytettävissä ilman että siitä nousee esiin jotain arvokasta, esimerkiksi jos ihminen nukkuu tai oleilee muuten täydellisessä toimettomuudessa. Tämä ei voi tulla kysymykseen aktiivisessa toteuttamisessa, joka tarkoittaa: toimia välttämättä saadakseen jotakin arvokasta aikaiseksi.” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098b-1099a). Aristoteleelle hyvä ihminen on se, joka järkevän toimintansa avulla auttaa erityisiä inhimillisiä ominaisuuksia eloon.

”Hyveen ja voiman käsitän yhdeksi ja samaksi”, sanoo Spinoza (Etiikka, osa IV, määritelmä 8) Vapaus ja onni perustuvat siihen, että ihminen käsittää itsensä siksi, mikä on hänelle potentiaalisesti mahdollista. Hän voi lähestyä ihmisen todellista olemusta enemmän ja enemmän (Etiikka, osa IV, määritelmä 20, Esipuhe). Spinoza käsittää hyveen voimana jota ihminen käyttää. (Etiikka, osa IV, määritelmä 8). Pahe on kyvyttömyyttä käyttää itsessä olevia voimia. Pahan olemus ilmenee Spinozalle voimattomuutena.



Mitä produktiivisuus on, sen löytää Goethen ja Ibsenin runoudessa kaikkein kauneimmassa muodossa. Faust on symbolinen ilmaus ihmisen ikuiselle pyrkimykselle löytää elämän tarkoitus. Sen enempää tiede, halu, valta eikä edes kauneus voi antaa Faustille vastausta. Goethe sanoo, että ainoa vastaus on olla produktiivisesti aktiivinen, mikä on samaa kuin hyvyys. Taivaan prologissa sanoo Herra, että ihmistä eivät estä ihmisenä olemiseen erehdys ja virheet, vaan hänen ei-aktiivisuutensa. (Fromm laina tässä Gothen ao. runoa.)



Kun Goethen Faust kantaa mukanaan uskoa ihmisestä tavalla joka oli tyypillistä edistyksellisille ajattelijoille 1700- ja 1800-luvuilla, antaa Ibsen 1800-luvun toisella puoliskolla Per Gynthissä kriittisen analyysin modernista ihmisestä ja hänen ei-aktiivisuudestaan. Frommin mielestä Per Gynthin alaotsikko voisi olla ”moderni ihminen itseään etsimässä” . Peer uskoo toimivansa itsensä hyväksi, kun hän asettaa tavoitteekseen rahan ansaitsemisen ja menestyksen. Hän elää peikon antaman ohjeen ”Ole itsellesi kylliksi” mukaan, eikä ihmisyyteen kuuluvan periaatteen ”Ole itsellesi uskollinen” mukaan. Ibsenin Per Gynth osoittaa, että epäonnistuminen elämässä on seurausta väärin valituista arvoista. Oman edun tavoittelu on estänyt häntä havaitsemasta mitä häneltä todella puuttuu – nimittäin pruduktiivisuutta.

(Fromm laina tässä Ibsenin ao. runoa.)



Tähän saakka olemme tarkastelleen produktiivisen orientaation yleisiä ominaisuuksia. Nyt haluamme tutkia, millä tavalla poroduktiivisuus ilmenee yksittäisissä toimeliaisuuden muodoissa. Tällä tavalla voimme ymmärtää, millä tavalla produktiivisuuden yleiset piirteet ilmenevät konkreettisesti ja erityistilanteissa.



Produktiivinen rakkaus ja poroduktiivinen ajattelu

Ihmisen olemassaololle on tunnuspiirteistä se, että ihminen on yksin ja maailmasta erotettu. Jotta hän voisi kestää tämän eristäytyneisyytensä, hänen on pyrittävä sekä kanssakäymiseen että yksinolemiseen. Tämä voi tapahtua moninaisilla tavoilla. On kuitenkin vain yksi mahdollisuus, jossa hän ainutlaatuisena olentona jää koskemattomaksi, ainoastaan yksi, jolla hän voi omat voimansa saattaa täyteen toimintaan kanssakäymisessään. On ihmisleämän paradoksi, että ihmisen on etsittävä samaan aikaan sekä läheisyyttä että riippumattomuutta, yhtaikaa yksinoloa muiden kanssa yhdessä ja oman ainutlaatuisuutensa ja erikoislaatunsa säilyttämistä. Kuten olemme edellä soittaneet, on produktiivisuus vastaus tähän paradoksiin – samalla se on vastaus myös ihmisen moraaliseen kysymykseen.



Voi olla maailmaan produktiivisesti suhtautuva tekemisen ja ymmärtämisen kautta. Ihminen tuottaa esineitä, ja tässä tuottamisen prosessissa hän käyttää voimiaan suhteessa aineeseen. Rakkauden ja järjen käytössä hän käsittää maailman henkisesti ja emotionaalisesti, tunteidensa kautta. Hänen ymmärtämisvoimansa mahdollistaa hänelle tunkeutua läpi pinnan ja tunnistaa kohteen olemuksen ja samalla asettua tominnalliseen suhteeseen kohteeseensa. Hänen rakkaudenvoimansa mahdollistaa tunkeutua häntä ja kanssaihmistä erottavan seinämän lävitse ja ymmärtää häntä. Vaikka rakkaus ja järki ovat kaksi erilaista mahdollisuutta maailman ymmärtämiseen, ja vaikka kumpikaan niistä ei voi ilman toista olla olemassa, ovat ne kuitenkin ilmaus kahdesta erilaisesta voimasta, tunteesta ja ajatuksesta, ja siksi niitä on tutkittava erikseen.



Produktiivisen rakkauden käsite eroaa perustavalla tavalla siitä mitä tavallisesti rakkaudella ymmärretään. Ei taida olla mtään sanaa jota käytettäisiin niin moniselitteisesti ja hämmentävästi kuin sanaa ”rakkaus”. Se kuvaa lähes jokaista sisäisen riippuvuuden tunnetta, lukunottamatta vihaa ja inhoa. ”Rakkauden” käsite sulkee sisälleen kaiken, alkaen jäätelöstä pitämisestä sinfonian rakastamiseen tai miedoimmasta mieltymyksestä mitä syvimpään riippuvuuteen. Uskoo rakastavansa, kun on rakastunut johonkuhun. Ihmiset kuvaavat riippuvaisuuttaan rakkautena; ahneuttaan haluta omistaa joku ja jokin, tähän he käyttävät tätä samaa sanaa. He uskovat että mikään ei ole helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin rakastaminen. Ainoa ongelma on vain oikean kohteen löytäminen ja rakkauden puute johtuu vain siitä että ei ole löytynyt sitä oikeaa kohdetta. Mutta vastakohtana tälle hämmentävälle ja toivesidonnaiselle asennoitumiselle on rakkaus aivan erityisenä tunteena, ja vaikka jokainen ihminen on kykenevä rakastamaan, on heidän toiveensa toteutuminen yksi vaikeimmista tavoitteista. Aito rakkaus perustuu produktiivisuuteen, luovuuteen, ja sitä voidaan myös kuvata ”luovana rakkautena”. Olemuksestaan johtuen se on aina samanlaista, koskekoon se sitten äidin rakkautta lapseen, rakkautta toiseen ihmiseen tai eroottista suhdetta kahden kumppanin kesken. Rakkautemme kohteet vaihtelevat ja tästä syystä vaihtelee myös rakkauden intensiteetti ja sen laatu. Tietyt peruselementit ovat kuitenkin rakkauden kaikille muodoille luonteenomaisia. Niitä ovat huolehtiminen toisesta, vastuuntunne toista kohtaan, toisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen.



Huolehtiminen ja vastuuntuntoisuus osoittavat, että rakkaus merkitsee toimeliaisuutta, mutta ei intohimoa joka valtaa ihmisen, tai yhtä vähän tunnetta joka repäisee ihmisen mukaansa. Mitä huolehtiminen ja vastuunotto tarkoittavat, siitä kertoo loistavalla kuvauksella raamatun Joonan kirja. Jumala vaatii Joonaa menemään Niniveen kaupunkiin. Hänen täytyy varoittaa kaupungin asukkaita. Heitä tultaisiin rankaisemaan, jos he eivät luovu pahoista tavoistaan. Joona kuitenkin livistää tästä tehtäväsää, koska hän olettaa että ihmiset alkavat katua ja Jumala antaa anteeksi asukkaille. Joonalla on herkkä yhteys järkevyyteen ja järjestykseen; mutta mitä rakkaus on, sitä hän ei tiedä. Hän pakenee ja löytää itsensä valaskalan vatsasta. Tämä symbolisoi eristystä ja vankeutta – osoituksena siitä että häneltä puuttuu rakkautta ja ymmärtämystä kanssaihmisiään kohtaan. Jumala pelastaa hänet ja hän menee Niniveen. Hän saarnaa mitä Jumala haluaa. Mitä hän on epäillyt, se myös toteutuu. Asukkaat katuvat syntejään ja Jumala päättää olla tuhoamatta kaupunkia. Joona tulee vihaiseksi ja on pettynyt. Hän haluaa oikeudenmukaisuutta eikä armahdusta. Lopulta hän löytää lohdutusta puun varjosta, jonka Jumala antaa kasvaa suojatakseen häntä auringon polttavilta säteiltä. Kun Jumala antaa puun kuivua, Joonan mieli on surullinen. Hän valitta tätä Jumalalle ja Jumala vastaa: ”Sinä kannat murhetta öljypuusta, jonka eteen sinä et ole mitään tehnyt. Eräänä aamuna se oli tässä ja seuraavan yön jälkeen poissa. Minun mielestäni pitäisi olla huolissaan Niiniveen 120000:sta asukkaasta jotka eivät erota oikeaa väärästä- ja lisäksi heillä on niin paljon karjaa.” Jumalan vastaus Joonalle on ymmärrettävä vertauskuvallisesti. Jumala haluaa osoittaa, että rakkaus tarkoittaa tekemistä, jonkin kasvattamista suureksi. Rakkaus ja työ ovat yhteenkuuluvia, toisistaan erottamattomia suureita. Rakastaa sitä jonka eteen tekee työtä, ja tehdä työtä sen eteen mitä rakastaa.



Joonan tarina tarkoittaa myös sitä, että rakkautta ei voi erottaa vastuuntuntoisuudesta. Joona ei tunne itseään vastuulliseksi kanssaihmistensä elämästä. Hän voisi kysyä kuten Kain:”Olenko minä veljeni vartija?”(Gen.4,9). Vastuuntunto ei ole velvollisuus johon ihminen pakotetaan ulkopuolelta, vaan vastaus johonkin jonka tuntee koskettavan. Sanoilla ”vastuuntunto” ja ”vastaus” on samat juuret: olla vastuuntuntoinen tarkoittaa valmiutta vastata.



Äidinrakkaus on yleisin ja helpoimmin ymmärrettävä esimerkki produktiivisesta rakkaudesta. Sen syvin olemus on huolenpitoa ja vastuuntuntoa. Syntymään saakka työskentelee äidin keho lapsen hyväksi, syntymän jälkeen jatkaa äidin rakkaus kehon aloittamaa tehtävää huolehtien lapsen kasvusta ja kehittymisestä. Äidinrakkaus ei ole sidottu mihinkään ehtoihin joita lapsen tulee täyttää tullakseen rakastetuksi. Se on ehdotonta ja perustuu ainoastaan lapsen vaatimuksiin ja äidin vastaukseen. Ei ihme, että äidinrakkaudesta on tullut taiteessa ja uskonnossa kaikkein puhtaimman rakkauden symboli. Hebreankielinen sana, jolla kuvataan Jumalan rakkautta ihmiseen ja ihmisen rakkautta lähimmäisiään kohtaan on rachamim. Sanan juuret ovat sanassa rechem = äidin kohtu. (Kohtuullisuus voisi suomenkin kielessä merkitä kohtuullisuuden lisäksi täydellistä rakkauden yltäkylläisyyttä, IR)



Aivan yhtä silmiinpistävää ei huolenpidon ja vastuullisuuden yhteys ole yksilölliseen rakkauteen. Usein oletetaan, että jo rakastuminen olisi rakkauden korkein kohokohta. Tosiasiassa se on vasta alku, tilaisuus tulla rakastetuksi. Oletetaan myös, että rakkaus on seurausta mysteerisestä vetovoimasta kahden ihmisen välillä, tapahtuma joka ei vaadi ponnisteluja. Ihmisen luottamus ja hänen sukupuoliviettinsä tekevät tosiasiassa rakastetuksi tulemisen helpoksi; mitään mysteeristä ei tässä ole kysymys. Mutta tämä saavutus katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Sattumalta ei tulla rakastetuksi; oma rakastamisen kyky synnyttää rakkautta – kuten myös se miten tullaan kiinnostaviksi ja miten osoitetaan kiinnostusta. Ihmiset pohdiskelevat kysymystä, ovatko he puoleensavetäviä, ja unohtavat että heidän vetovoimansa on riippuvainen heidän omasta rakastamiskyvystään. Rakastaa produktiivisesti ja luovasti tarkoittaa, että huolehtii hänestä ja tuntee itsensä vastuulliseksi hänen elämästään, ei ainoastaan hänen fyysisestä olemassaolostaan, vaan myös hänen kaikkien inhimillisten kykyjensä kasvattamisesta ja kypsyttämisestä. Rakastaa luovasti on yhteensopimaton passiivisuuden kanssa, joka on ainoastaan rakastetun ihmisen katselemista; produktiiviseen rakkauteen sisältyy työtä, huolenpitoa ja vastuunottoa hänen kasvunsa hyväksi. Huolimatta lännen kaikkien yksijumalaisten uskontojen universalismista ja niistä edistyksellisistä poliittisista ohjelmista, jotka lähtevät liikkeelle ”kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta” , ei rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ole tullut kaikkien yhteiseksi kokemukseksi. Rakkautta ihmiskuntaa kohtaan pidetään jonakin, joka parhaaassa tapauksesa kohdistuu johonkin yksittäispersoonaan, tai jonakin abstraktiona, joka saattaa tulla todeksi joskus tulevaisuudessa. Mutta rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on erottamattomasti sidoksissa yksityiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden kanssa. Rakastaa yhtä ihmistä luovasti tarkoittaa, että on suhteessa hänen inhimilliseen ytimeensä ja samalla häneen yhtenä ihmiskunnan edustajana. Rakkaus johonkin yksittäiseen ihmiseen on satunnaista ja pinnallista, jos se sulkee pois rakkauden koko ihmiskuntaa kohtaan. Tämä rakkaus ihmiskuntaa kohtaan eroaa äidinrakkaudesta siinä mielessä, että lapsi on avuton, aikuinen sitävastoin ei. Mutta tämä ero on vain suhteellinen, sillä jokainen tarvitsee apua ja jokainen on riippuvainen kanssaihmisistään. Inhimillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne on välttämätön edellytys yksilön kehittymiselle.



Huolehtiminen ja vastuuntunto ovat toki välttämättömiä tekijöitä rakkaudessa, mutta ilman rakastetun ihmisen kunnioitusta ja sen tunnistamista saa rakkaus hallitsemisen ja omistamisenhalun luonteen. Kunnioitus ei tarkoita pelkoa tai alistuvaa kunnioitusta. Vastaavasti kunnioittaminen tarkoittaa juuriltaan respektiä (respicere=katsoa), kykyä nähdä ihminen sellaisena kuin hän on, kykyä tulla tietoiseksi hänestä yksilönä ja ainutkertaisena olentona. Ihmistä ei voi kunnioittaa häntä tuntematta. Huolenpito ja vastuntunto olisivat sokeita, jos sitä ei seuraisi yksilön tunteminen.



Ja nyt produktiivisen ajattelun käsitteeseen, jota nyt haluamme lähestyä tutkimalla eroa järjen (reason) ja älykkyyden (intelligence) välillä.



Ihmisen älykkyys on käytännön tavoitteiden työkalu; sen tarkoituksena on tutkia asian niitä puolia jotka ovat tarpeen sen käytön tuntemuksessa. Tavoitetta itseään, tai mikä on sama, asian lähtökohtia, joihin älykäs ajattelu kohdistuu, ei kyseenalaisteta, vaan otetaan annettuna, olipa tavoite rationaalinen tai ei. Tätä älykkyyden erikoislaatuista piirrettä kuvattakoon äärimmäisellä esimerkillä, nimittäin paranoiisella ihmisellä. Hänen lähestymistapansa, se että kaikki ihmiset ovat liittoutuneet häntä vastaan, on järjetön ja harhaanjohtavakin, mutta hänen ajatteluprosessinsa jotka rakentuvat tälle lähtökohdalle, saattavat osoittaa huomattavaa älykkyyttä. Osoittaakseen paranoisten teesiensä oikeutuksen hän yhdistää huomioita ja johtaa loogisia rakenteita, jotka usein ovat niin vakuuttavia, että hänen oletustensa järjettömyys on vaikeasti havaittavissa. Luonnollisestikaan älykkyyden käyttö ei rajoitu ainoastaan patologisiin ilmiöihin. Useimmiten ja välttämättä se tavoittelee ajattelussamme jonkinlaisia käytännön tuloksia, ilmiön määrällisessä ja pinnallisessa mielessä, mutta ei asiaan kuuluvien ehtojen ja tarkoitusten hyvyyden kannalta, eikä varsinkaan yrityksenä ymmärtää ilmiön kulloisiakin laadullisia ominaisuuksia.



Järki sisältää kolmannen, syvyysulottuvuuden, joka johtaa asioiden ja prosessien olemukseen. Järki ei toki ole erotettu elämän käytännön tavoitteista (jatkossa tulen esittämään missä mielessä tämä pätee) mutta se ei ole myöskään pelkkä senhetkisen käsittelyn työkalu. Sen tehytävä on tietää jotakin, ymmärtää jotakin, käsittää asioita ja asettaa ihminen tällä tavalla yhteyteen asioiden kanssa. Järki tunkeutuu asioiden pinnan lävitse, löytääkseen sen todellisen olemuksen, sen kätketyt yhteydet, asioiden syvemmän merkityksen, niiden ”järjen”. Se ei ole – Nietscheä lainatakseni – kaksiulotteinen, vaan näköalainen, perspektiivinen, mikä tarkoitta että se ottaa huomioon kaikki ajateltavissa olevat näkökohdat ja ulottuvuudet, ei ainoastaan käytön kannalta huomionarvoiset. Asettua yhteyteen tällä tavalla asian kanssa ei tarkoita ainoastaan sen käsittämistä mitä asian takana piilee, vaan pyrkimystä työstää vielä enemmän ilmiön olemuksen piileviä, universaaleja ja kaikkea koskettavia ominaisuuksia ja samalla irtautua ilmiön pinnallisista ja satunnaisista ulottuvuuksista.



Jatkamme tästä tutkiaksemme joitakin produktiivisen ajattelun luonteenomaisia erityispiirteitä. Produktiivisessa ajattelussa subjekti ja objekti, tekijä ja kohde eivät ole yhdentekeviä. Kohde vaikuttaa tekijään ja tekijä asettuu toimintasuhteeseen kohteen kanssa. Kohdetta ei ymmärretä minään kuolleena, vaan jonakin joka on irrotettu itsestään ja omasta elämästään, tai jonakin sellaisena joka on tullut eristetyksi omasta todellisesta olemuksestaan. Päinvastoin, subjekti on kiinnostunut kohteestaan, ja mitä tiiviimpi tämä yhteys on, sitä hedelmällisempää ajattelu on. Tämä suhde tekijän ja kohteen välillä hallitsee hänen ajatteluaan. Ihminen tai rakastettu muu ilmiö tulee siten ajattelun kohteeksi, koska se on myös mielenkiinnon kohde ja koska se on merkityksellinen yksilölliselle elämälle ja ihmisen olemassaololle. Kertomus Buddhan ”nelinkertaisen totuuden” keksimisestä kuvaa tätä hyvin kauniisti. Buddha näki kuolleen, sairaan ja vanhan miehen. Hän nuorena miehenä koki syvästi tämän kaikkia koskevan, eroa tekemättömän kohtalon. Hän reagoi tähän huomioon ja hän ajatteli sitä tarkoin. Oppi luonnosta, elämästä ja tiestä inhimilliseen hajoamiseen oli tulosta hänen ajattelustaan. Varmaankaan tämä tapa jolla hän reagoi ei ollut ainoa mahdollinen. Vastaavassa tilanteessa saattaisi moderni lääkäri ehkä ajatella, miten voisi taistella vanhuutta, sairautta ja kuolemaa vastaan, mutta myös hänen reaktionsa määräytyisi hänen kokonaisnäkemyksestään kohteen tilasta.



Produktiivisen ajattelun toteutuessa nousee esiin ajatus hänen kiinnostuksestaan kohteeseen. Hän on siitä ”otettu” ja hän reagoi siihen; hän ottaa osaa ja vastaa. Mutta myös objektiivisuus luonnehtii produktiivista ajattelua: ajattelijan kunnioitus kohdetta kohtaan, ja kyky nähdä kohde sellaisena kuin se on, eikä siten millaisena hän sen haluaisi kokea. Tämä vastakohtaisuus objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välillä on yhtä luonteenomaista produktiiviselle ajattelulle kuin produktiivisuudelle ylipäätään.



Kykenemme olemaan objektiivisia vain, kun me myös kunnioitamme niitä asioita joita tarkkailemme: kun me olemme kykeneviä näkemään niiden ainutkertaisuuden ja muodostamaan molemminpuolisen yhteyden niiden kanssa. Tämä kunnioitus ei olennaisesti poikkea siitä kunnioituksesta jota koemme rakkaudessa. Jos haluan ymmärtää jotakin, täytyy minun olla kykenevä näkemään asia tavalla, jollaisena se omasta luonteestaan johtuen minulle ilmenee. Vaikkakin tämä pätee kaikkiin ajattelun kohteisiin, on se kuitenkin ihmisluonnon tutkimisen erityisongelma.



Eläviä ja ei-eläviä kohteita koskeva produktiivinen ajattelu sisältää myös erään toisen, objektiivisuuteen vaikuttavan ulottuvuuden: ilmiö on nähtävä kokonaisuutena. Jos tarkkailija erottaa kohteesta jonkin ulottuvuuden, ilman että näkee kokonaisuutta, eihän tule ymmärtäneeksi oikein edes tätä yhtä ominaisuutta. Tätä ominaisuutta on Max Wertheimer kuvannut tärkeänä produktiivisuuden piirteenä. ”Luovat prosessit”, kirjoittaa hän, ”omaavat usein seuraavia piirteitä: ymmärtää todella jotakin, kysyä ja tutkia sitä yhä uudelleen. Lopulta keskittyä tiettyyn määrättyyn kohtaan määrätyn kokonaisuuden sisällä; mutta tällä tavalla ei eristetä mitään kokonaisuudesta. Todellisuudessa kehittyy uusi ja rakenteellisesti syvempi kuva kokonaisuudesta, muutoksia kokonaisuuden rakenteellisessa näkemisessä, yksityiskohtien uudessa ryhmittelyssä jne. Kun syventyy tällä tavalla tietyn alueen rakenteeseen ja sen vaatimuksiin, tulee järjellä perusteltavaan ennustukseen, miten tämä alue – tai muut osa-alueet tässä rakenteessa – suoraan tai epäsuorasti ovat todennettavissa. Kaksi asiaa on tärkeitä: yhtäällä kokonaiskuvan muopostaminen ja toisaalta, miltä kokonaisuus osista katsoen edellyttää.” (M. Wertheimer, 1945, S. 167; vrt. myös S. 192).



Objektiivisuus ei vaadi ainoastaan, että näkee kohteen sellaisena kuin se on, vaan että näkee myös itsensä sellaisena kuin on. Että tulee tietoiseksi asetelmasta, jossa kohde on tekemisissä tekijän kanssa. Produktiivinen ajattelu on siten yhteydessä sekä kohteen luonteeseen että toteuttajaan ja että tämän ajatuksenkulku sisältyy tähän suhteeseen. Objektiivisuus perustuu tähän kaksisuuntaiseen määräytymiseen. Tämän vastakohta on väärä subjektiivisuus, jossa ajattelua ei suhteuteta kohteeseen ja ennakkoasenne vääristyy. Toiveajattelu ja fantasiat taannuttavat.



Mutta objektiivisuus ei ole myöskään sitä, mitä usein ”tieteellisyyden” nimissä tarjotaan, nimittäin synonyyminä yhdentekevälle, mielenkiinnon ja huolenpidon poissaololle. Kuinka voisi asian ulkokuoren alle tunkeutua ja asian syitä ja suhteita voida tutkia, jos ei tunne elävöittävää mielenkiintoa käsiteltävää asiaa kohtaan? Kuinka voi määritellä tutkimustavoitteita, jos niitä ei aseta suhteeseen ihmisen mielenkiinnon kanssa? Objektiivisuus ei tarkoita yhdentekevyyttä, vaan kunnioitusta.



Se ei tarkoita myöskään kykyä asettaa itsensä ulkopuolella ja väärentää itsensä. Mutta eikö subjektiiviset tutkijan elementit ole niin vahvoja, että hänen on irroittauduttava omasta ajattelustaan saadakseen toivottavan tuloksen? Eikö kaiken henkilökohtaisen mielenkiinnon poissulkeminen ole edellytys tieteelliselle tutkimiselle? Käsitys, että mitään sellaista mielenkiintoa ei saa olla joka saattaisi vaikuttaa tutkimustulokseen, on väärä. On tuskin koskaan tehty yhtään ainoaa löytöä tai huomiota, jossa tutkittavan oma mielenkiinto ei olisi antanut aihetta löytöön. Jokainen ajatus, josta tällainen mielenkiinto puuttuu, on tuomittu hedelmättömäksi ja hengettömäksi. Mutta kuitenkaan ei ole kysymys pelkästään siitä, onko mukana omaa mielenkiintoa vai ei. Tärkeää on, millaista lajia tämä mielenkiinto on ja missä suhteessa se on tutkittavaan kohteeseen. Produktiivisen ajattelun lähtökohtana on huomioitsijan oma mielenkiinto. Ideoita ei synny pelkästään mielenkiinnon itsensä johdosta, vaan sellaisten kiinnostuksen kohteiden kautta, jotka ovat ristiriidassa vallitsevan totuuden kanssa ja jotka löytöinä ovat yhteensovittamattomia kohteen omalaatuisuuden kanssa.



Päätelmämme, että produktiivisuus on ihmiselle annettu kyky, on ristiriidassa sen oletuksen kanssa että ihminen on pohjimmiltaan laiska ja että hänet pitää pakottaa aktiivisuuteen. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyytää, että tämä sallisi hänen kansansa lähteä, jotta se voisi palvoa erämaassa Jumalaa, faarao vastaa:”Laiskoja te olette kaikki! Siksi te sanotte: haluamme mennä ja uhrata teurasuhrin Jahvelle. ”(Ex 5,17). Tehdä työtä kuin orja, oli faaraolle samaa kuin tehdä jotakin. Jumalanpalvelus oli samaa kuin ”laiskottelu”. Kaikki jotka halusivat elää toisten työllä, jakoivat tämän käsityksen faaraon kanssa. Produktiivisuus joka ei sallinut itseään riistettävän, oli hänelle merkityksetöntä.

Miedän nykyinen kulttuurimme näyttää osoittavan päinvastaista. Länsimainen ihminen näytti viime vuosisatoina olleen täynnä työn ideaa, vaatimassa jatkuvaa aktiivisuutta. Olla tekemättä mitään – sitä hän ei kestä silmänräpäystäkään. Tämä vastakohta on kuitenkin vain näennäisesti totta. Laiskuus ja pakotettu aktiivisuus eivät ole vastakohtia, vaan kaksi oiretta jotka viittaavat inhimillisiin toimintahäiriöihin. Tärkein neurootikon oire on usein hänen kykenemättömyytensä työhön; niinsanotuilla sopeutuneilla pakonomainen aktiivisuus syntyy siten, että he eivät he eivät löydä mitän iloa rentoutumisesta ja rauhasta. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta, vaan sen sivuvaikutus. Molempien vastakohta on produktiivisuus.



Luovan aktiivisuuden hyödyntämättömyys johtaa joko passiivisuuten tai yliaktiivisuuteen. Nälkä ja väkivalta eivät voi koskaan olla edellytyksenä luovalle aktiivisuudelle. Sitä vastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskuntaorganisaatio jossa työstä tulee järkevä inhimillisen kyvykkyyden ilmaisija, johtaa produktivisuuteen. Merkitykisellisiä ovat ne tekijät jotka ratkaisevalla tavalla tukevat sitä, että ihminen seuraa luonnollisia taipumuksiaan ja jossa hän käyttää voimiaan luovasti, produktiivisesti. Produktiivinen toiminta ilmenee rytmisenä ajattelun ja rentoutumisen vuorotteluna. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia ainoastaan silloin, kun ihminen saa olla myös rauhassa ja yksin. Myös kyky kuunnella itseään, olla sinut itsensä kanssa on välttämätön edellytys sille että voi asettua suhteeseen toisten kanssa.



tiistai 16. lokakuuta 2018

Galaktista katselua


Avaruudessa on galaksi, miljardien tähtien uskomatoman kaunis ja tasapainoisen näköinen sädehtivän materian kehä, joka kiertää kerran 200 miljoonassa vuodessa keskustansa ympäri. Tuolla galaksilla on ykjsi tähti ja sen kehällä, kahdeksan valominuutin päässä planeetta. Valo ehtii kiertää kyseisen planeetan ympäri  7,5 kertaa yhden valosekunnin aikana ja sen läpimitan pituisen matkan 24 kertaa sekunnissa. Sen isäntätähden, auringon lähin tähtinaapuri on neljän valovuoden päässä. Se kuuluu galaksiin nimeltä Linnunrata, jonka läpimitan arvellaan olevan noin 100 000 valovuotta. Kyseessä on pienen pieni saareke huikaisevan, käsittämättömän suuressa avaruudessa. Ei ole olemassa vähäisintäkään tiedossa olevaa keinoa saavuttaa toista vastaavanlaista saareketta avaruudessa. Tuolla planeetalla olevan sivilisaation on oltava tietoinen - tai vähintäänkin tultava tietoiseksi eristyneisyydestään. Se on myöskin tultava tietoiseksi omasta vastuustaan pitää sivilisaationsa ja elinolosuhteidensä säilymisestä elinkelpoisina tästä ikuisuuteen. Yhdelle elävälle tietoiselle olennolle se ikuisuus on hänen elinaikansa, koko sivilisaatiolle sukupolvesta toiseen jatkuva eheyden ja harmonian tavoittelu.

Kun ajattelen mahdollista elämää tai sivilisaatiota jossakin avaruudessa, kuvittelen sen olevan homogeeni kulttuuri joka pyrkii tietoisesti paitsi säilyttämään itsensä, myös hakemaan yhteyttä ulospäin. En voi kuvitella sivilisaation toimivan niin lyhytnäköisesti, että se parin, kolmen sukupolvikierron aikana ajaisi elämisensä edellytykset minimiin, mahdollisesti alkavaan täydellisen tuhon kierteeseen.

Kyllähän uhkaavasta vaarasta on tietoisiksi tultukin, joskaan ei siinä mittakaavassa että todellisiin toimiin olisi ryhdytty. Ehdotuksetkin ovat olleet karmeahkoja alkaen kyseisen sivilisaation väkivaltaisesta pienentämisestä johonkin aikaisempaan tasoon. On tultu tietoiseksi sukupolvien uusintamisen sääntelystä rajoittamalla uuden sukupolven kokoa syntyvyyden säännöstelyllä; joissakin osissa sivilisaatiota tässä on onnistuttukin.

Harmoonisen tasapainon aikaansaamista on suuresti haitannut sivilisaation tietoiseksi tulo itsestään ja  mahdollisuuksistaan. Tietoisuus itsestään, menneisyydestään, kyvystään käyttää kapasiteettejaan ympäristönsä muokkaamiseen, ottaa käyttöönsä luonnonvoimia ja alistaa ne palvelemaan itseään, on osoittautumassa hallitsemattoman voimakkaaksi välineistöksi pienen planeetan asettamissa rajoissa. Haikaillaan muutosta avaruuteen, voisiko se muodostua tulevaisuuden ratkaisuksi. Kyllä se jollekin osalle elämästä saattaisi mahdollista ollakin, mutta ei sille osalle joka on tullut tietoiseksi kosmisista ulottuvuuksista.

Kaksi pohjimmiltaan teoreettista käsitettä on alkanut hallita tuon sivilisaation elämänpiiriä. Ne ovat raha ja omistaminen. Kumpikin on sivilisaation itsensä luomia käsitteitä, joiden alkuperäisinä tarkoituksena oli luoda turvaa ja elinmahdollisuuksia. Vähitellen ne muodostuivat kuitenkin pysyviksi manipuloimisen välineiksi, joilla pieni, todellakin pieni yhden prosentin vähemmistö koko sivilisaatiosta hallitsee suuren enemmistön elintilaa ja elinmahdollisuuksia. Jos kosmisessa ulottuvuudessa olisi voima joka ulkoa katselee ja jossakin määrin hallitseekin elämän saamia uusia ulottuvuuksia, se varmaan toteaisi: "Olette asettaneet itsenne elämän ja kuoleman ratkaisevan kysymyksen eteen. Valitkaa siis elämä!"

Tiukasti pitää kuitenkin pieni vähemmistö kiinni enemmistön mieltä hallitsevista, mielikuvitukseen perustuvasta  suggestioista. Rahan määrä on rajattu - paremminkin oli rajattu - aivan viime vuosiin saakka, eksogeeniseksi, määrältään rajatuksi, alunperin tiettyyn alkuaineeseen sidotuksi vaihdon väineksi. Sittemmin se on jo irronnut tuosta sidonnaisuudesta ja ennenkaikkea digitaalisen kehityksen ja omaisuuteen liittyvien odotusarvojen myötä muuttunut itseään lisääväksi endogeniseksi suureeksi.  Sivilisaatio vannoo jokaisen yksilön yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan. Mutta suuren enemmistön hyväksi tuon vaihdon välinen endogeenista ominaisuutta ei ole ymmärretty käyttää harmonian edistämiseen koko sivilisaation puitteissa. Vielä olisi resursseja maltilliseen elämän ylläpitämisen koko sivilisaatiolle, mutta pienen enemmistön kaltainen kokonaisuudesta piittaamattomuus merkitsee ohjaamattomana ja suitsimattomana vääjäämätöntä tuhoa. Ilmastonmuutos, suuret pakolaisvirrat ja koko planeetan muuttuminen alkuperäisen luonnon sijasta mössöksi - josta eräs Eero Paloheimo käyttää nimitystä entropia ovat esimerkkejä uhkaavasta, hallitsemattomasta muutoksesta.
Olisiko vielä mahdollista alkaa saattaa sivilisaation elämisenmahdollisuuksia uudelleen tasapainoon? Kykenisikö tuo populaatio avaruuden saarekkeessa vielä huomaamaan, että naturalismi ja oman sivilisaation kunnioittaminen, jota nimitetään humanismiksi tai naturalismiksi, on paitsi mahdollista, myös välittämätöntä? Että ei ole naturalismia ilman humanismia eikä humanismia ilman naturalismia?

Kysymys on sivilisaation uudesta tietoisuuden ulottuvuudesta, jota voisi nimittää kosmiseksi tietoisuudeksi. Näyttää siltä että eräät sivilisaation edustajat jo varhain heräsivät huomaamaan tuon vaaran ja muutoksen välttämättömyyden. Nyt on kysymyksessä hetki, jolloin suurten massojen on herättävä tietoisuuteen vallitsevasta tilanteesta. Edessä on ratkaiseva muutos joka on välttämätön; erityisen tärkeää tuo kasvu olisi sille pienelle vähemmistölle, jonka käytössä massiiviset resurssit yhä nenenevässä määrin ovat. Voisiko se muuttua sulkeutuneesta, ahnehtivasta, omaan itseensä keskittymisestä koko sivilisaation lempeäksi autoriteetiksi joka loisi tien pysyvään harmioniaan? Voiko määrä tässä suhteessa muuttua laaduksi? Vai onko edelleen niin, että vain kärsivien ja kurjien liitto - kuten eräs Ferdinand Lasalle 1800-luvulla totesi - voi osoittaa tietä tulevaisuuteen?

Mitä on tulevaisuus? Mitä on aika? Mikä on tila jossa elämme? Todettakoon tässä, että alussa mainitsemani ajan määreet ovat tuon sivilisaation itsensä kehittämiä, suhteellisisa ulottuvuuksia.