Korona, raha ja kaikkien kriisien äiti

Korona-virus on kuolemanvakava asia globaalisti. Voisiko tällä kohtalokkaalla epidemialla olla mitään myönteisiä vaikutuksia? Tuntuu tietenkin makaaberilta että tällainenkin kysymys nousee mieleen. Se on kuitenkin tehtävä kun katselee mitä Korona-viruksen torjunnan merkeissä on tapahtumassa.

Yhtäkkiä näyttää siltä, että rahasta on tämän ilmeisen tuhoisan pandemian seurauksena  ja sen aiheuttamien ongelmien torjumiseksi ei näyttäisi olevan minkäänlaista puutetta; oman hallituksemme 15 miljardin panostukset ja jopa 50 miljardiin yltävät vakuudet ovat todellisuutta. Euroopan Keskuspankki on päättänyt laajentaa määrällistä elvytystä (QE) entisen lisäksi vielä 750 miljardilla. Euroopan Unioni on ilmoittanut että kiveen hakattua kasvu- ja vakaussopimuksen 60 %:n velkakattoa ei toistaiseksi ole olemassa. USA:ssa presidentti Trump on puhunut jopa 2000 mrd:n määrällisestä elvytyksestä. Liittovaltiolla on jo nyt velkaa 23 000 miljardia (1 miljardi on tuhat miljoonaa) ja se kasvaa 3 miljoonaa dollaria minuutissa. Myös Saksa, joka on perustuslakinsakin vuoksi äärimmäisen allerginen velanotolle, on valtionvarainministeri Olaf Scholzen mukaan satsaamassa 150 miljardia Korona-viruksen torjumiseen.

Makrotalouden rajat paukkuvat sekä Suomessa että maailmalla. SDP:n puheenjohtajan Rinteen lupaama 'vappusatanen' menossa olevalla hallituskaudella kaikkein heikoimassa asemassa oleville eläkeläisille tuntui valtavirtatalouden mielestä vielä kolme kuukautta sitten aivan liian uhkarohkealta ja ylioptimistiselta lupaukselta. Sen kustannukset taitaisivat kokonaisuudessaan olla vain 1/30 osa siitä mitä jo nyt on  välittöminä toimina luvattu markkinoille. Köyhyysloukussa olevien eläkeläisten aseman parantaminen on näissä mittasuhteissa verrattavissa 'hyttysen pieruun Saharassa', vanhaa ja haisematonta vertausta tässä käyttääkseni.

Tällaista murrosta ilman Korona-viruksen puhkeamista olisi taidettu joutua odottamaan vielä jonkun aikaa, vaikka monien Euroopan tulevaisuuden puolesta pelkäävien - kuten minunkin - mielestä muutos tulisi välttämättä tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. On otettu käyttöön eksogeeniselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle tabuksi muodostunut ja sen teoreettisena mahdottomuutena poissulkema  määrällinen elvytys, jossa keskuspankki - tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki - luo omilla päätöksillään ja valtuuksiensa puitteissa  kirjanpidollista mutta samalla todellista rahaa markkinan likviditeetin säilyttämiseksi ns. taseenvahvistusohjelmilla (Purchaseprograms). Edellinen Sipilän (Keskusta), Orpon (Kokoomus)  ja Terhon (Siniset, in memoriam) hallitus otti sulan hattuunsa onnistuneesta talouspolitiikastaan, vaikka todellisuudessa sen kurjistavaa politiikkaa piti taloudellisen vedenpinnan yläpuolella EKP:n massiivinen määrällinen elvytys, Suomenkin osalta vähintäänkin n. 8 miljardin vuosittaisilla taloudellisella piristysruiskeilla. Heti kun määrällinen elvytys loppui vuoden 2018 lopussa, alkoivat talouden käyrät osoittaa potenssin heikkenemisen merkkejä. Määrällinen elvytys aloitettiinkin uudelleen jo marraskuun 2019 alusta ja jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun saakka.

Nykyisellä määrällisellä elvytyksellä on kuitenkin vielä keinotekoisia rajoituksia ja ne löytyvät Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapoliittisista ehdoista, heijastuksena  Euroopan taloudellisen keskusmahdin Saksan perustulaista ja sen käymästä, osin katkerasta mutta lopulta voitokkaasta taistelusta Saksan Demokraattisen Tasavallan kukistamiseksi. Tämä heijastus tarkoittaa valtion ja parlamentaarisen julkisen rakenteen alistamista markkinaehtoiselle lähestymistavalle, ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopan Unionissa - ja etenkin Euroopan Valuuttaunionissa, johon Suomikin kuuluu. Se näkyy siten, että vain markkinoita tuetaan, ei demokraattista valtiota, koska sitä pidetään heikkona ja epäluotettavana taloudellisena toimijana - valtavirtaisen, eksogeenisen talousajattelun piirissä. Tällä talousajattelulla on voimakkaasti  priorisoitu asema yritys- ja pankkimaailmassa ja tietenkin myös vapaassa, puolueettomassa, markkinoiden ilmoituksilla ja ehdoilla toimivassa tavarafetisistisessä mediassa. Yritysmaailman mainokset ovat jo nuoren Karl Marxin mukaan taloudellisen valtavirran teollinen ideologinen tuote.

Kun siis nyt Finveran kautta välitetään tukea markkinoille, se tapahtuu pankkien kautta ja toivotaan että pankit tältä osin kantaisivat yhteiskuntavastuuta. Sen ne varmaan tekevätkin, kunhan niille aiheutetut kustannukset laskun mukaan korvataan. Finveran tukea ei voida välittää esimerkiksi Kelan jo valmiina olevan ja jokaiseen yksityiseen henkilöön ulottuvan verkoston kautta, vaikka sen avulla kansalaisen kurjuutta voitaisinkin nopeasti helpottaa. Miksi? Siksi että Kela on julkinen valtion laitos ja EKP:n määrällisen elvytyksen ohjaaminen tätä kautta merkitsisi toiminnan muuttumista kielletyksi, valtion ja sen laitosten kautta tapahtuhtuvaksi toiminnaksi. Valtio takaa ja pankit jakaa - näin hallituksen slogan näissä oloissa kuuluu. Kun tuki kulkee nyt yritysten kautta, niille siirtyy myös liikesalaisuuden piiriin kuuluva määräysvaltaa työntekijöidensä taloudellisesta kohtalosta. Perustuslaillinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista on kuitenkin edelleen valtiovallalla.

Korona-pandemia on siis muodostanut kriisitilanteen, jossa poikkeukselliset, epätavalliset keinot ovat mahdollisia. Ovea on nyt raotettu merkittävällä tavalla endogeenisen makrotalouden suuntaan - kysymys on Modernista Monetaarisesta Teoriasta. Tästä ei ole enää kovin pitkää matkaa ajatukseen, jonka mukaan myös valtiota ja Euroopan Unionia itseään ryhdytään finanssipoliitisin päätöksin rahoittamaan suurten, koko manteretta koskevien ongelmien, uhkakuvien ja tehtävien hoitamiseksi. Ennenpitkää huomataan, että kun määrällistä elvytystä alkaa virrata myös julkiselle sektorille, sinne avautuu valtavat markkinat infrastruktuurin ja julkisten palveluiden koko ajateltavissa olevan kirjon hoitamisen muodossa. Tässä tarjoutuisi mahdollisuus myös 'markkinalle'  sellaisiin investointeihin, joita nykyinen määrällinen elvytys ei pysty toteuttamaan vaikka rahaa virtaakin. Miksi? Siksi että markkina investoi vain, jos on ostovoimaa. Sitä ja kulutuskysyntää luodaan juuri julkisten investointien ja taseiden kasvattamisen kautta.

Mutta: määrällinen elvytyshän alkoi jo lähes kuusi vuotta sitten. Silloin ei Korona-viruksesta tiedetty vielä mitään. Onko tässä yhtälössä jotain outoa?

En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professoriin Heikki Patomäkeen ja hänen kirjoitukseensa "Kaikkien kriisien äidistä" .


Koronakriisi on laukaissut tietoisuuden räjähdyksenomaisesti koko maailmassa ja erityisesti makrotaloudessa. Kriisien äiti taitaa sittenkin olla uusliberalistisen aikakauden ja sen valtavirtaisen talouden suuret heikkoudet ja katastrofaaliset seuraukset vastakohtien kärjistymisenä, tulojen polarisoitumisena, ilmastomuutoksena ja kaikkien näiden seurauksena tapahtuvana yhteiskuntien väivaltaistumisena ja maanpakolaisuutena. Kysymyksessä on maailmanlajuinen dominoefekti, jossa onnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiltä laviineilta on yritetty koko ajan sulkea silmät, koska niitä ei vallalla olevan taloudellisen doktriinin puitteissa kyetä hoitamaan.

Korona-virus on saanut makrotalouden mannerlaatat liikkeelle. Talouseliitti katselee ja kommentoi tapahtumaa huuli pyöreänä ja silmät selällään. On käymässä ilmeisen selväksi se, että tuloerot, taloudellinen polarisaatio, muutamien yletön rikkaus ja suurten  so. kansan köyhyys on ideologinen valinta.

Mutta nyt on taloudellisista arvoista piittaamaton kuningas - Korona-virus - panemassa asioita uuteen järjestykseen.

Haluaisin uskoa että makrotaloudessa tapahtuva mielikuvamuutos on tämän karanteeniajan suuri heräämistapahtuma.

Loppuunpalanut?

Kuva der Spiegelin nr. 50/2019 kannesta

Joulukuun alussa 2019 saksalainen viikkolehti der Spiegel (nr. 50, 7.12. 2019) julkaisi laajan pääartikkelin Saksan SPD:stä ja sen tilasta. Lehden kansikuvan teema oli valittu samasta aiheesta ja sen sanoma on karu: saksalainen sosialidemokratia on loppuunpalanut. Lehti kysyi etusivullaan: "Kuka vielä tarvitsee SPD:tä? Lehti nimeää artikkelinsa tietynlaiseksi psykologiseksi analyysiksi, "psykogrammiksi" hämmentyneen puolueen tilasta.

Lehti aloittaa tarinansa Saksan SPD:n jatkuvasti ja vuosikaupalla häviämistä vaaleista. Viimeisimmät vaalit on pidetty marraskuussa 2019  Thüringenin osavaltiossa. Maapäivävaalit ovat takana ja puoluen maapäiväryhmä istuu sille liian isoksi käyneessä salissa. Kannatus on pudonnut 8,2 prosenttiin ja viiden prosentin äänirajakynnys häämöttää jo edessä. Tunnelma on surullinen, loukkaantunut, epätodellinen.

Valtuutettu Hey muistaa vielä ajan, jolloin hänet valittiin maapäivävaltuutetuksi suoran 38,2 prosentin kannatuksella. Nyt on vaikeuksia enää pitää yhteyttä maapäivien kaikkiin vaalipiireihin. Heyn mielestä puolue on päätynyt puhumaan liian paljon pehmeistä arvoista, kovaan todellisuuteen liittyvä on jäänyt taka-alalle.

Tässä kokouksessa ei vielä tiedetä, että Olaf Scholz, SPD:n valtionvarainministeri ja Klara Geywitz tulevat parina häviämään puolueen johtajaparista käytävän vaalin. Voittajiksi selviytyvät entinen osavaltioministeri D.  Norbert Walter-Borjans ja Saskia Esken. Hey pitää pitkään - melkein puoli vuotta - jatkunutta puheenjohtajavaalia ajanhukkana ja sen aikana ilmaistua halua irtautua liittovaltion koalitiohallituksesta vahingollisena. Hey ei koe hyvänä sitä, että puolue yrittää lyhyin väliajoin ja johtoa vaihtamalla löytää uudelleen itsensä. "Tyhjiä fraaseja heitetään keskusteluun ja lopputulokseksi jää vain hästäkki #Uudistuminen. Pitäisi suuntautua enemmän kansan arkipäivään liittyviin asioihin, koulujen ja kokoontumispaikkojen (Kneipe ) sulkemisiin, bussilinjojen lakkauttamiseen, kaukolämmön lopettamisiin. Julkiset palvelut eivät toimi, kaupat häviävät. SPD:n pitäisi tarttua näihin 'haiseviin' tosiasioihin."

SPD:n kannatus on laskenut kaikkialla Saksassa ja mielipidetiedusteluissa 72 prosenttia vastaajista valitsee vaihtoehdon, jonka mukaan "SPD ei tiedä mitä varten se oikeastaan on olemassa". Puhe 'haisevasta' tosiasiasta on itse asiassa sitaatti vuodelta 2009 silloisen SPD:n puheenjohtajan Sigmar Gabrielin puheesta jossa hän piti vaaleissa hävinneen SPD:n tilannetta historiallisena tappiona. "Me olemme hävinneet kaikkialla ja kaikissa kysymyksissä. Tällä tavalla käy puolueelle, jolla ei ole havaittavaa profiilia."

"Uudet aloitukset" eivät ole onnistuneet. Sitä lupasi mm. Martin Schulz syksyllä 2017, mutta tuloksena oli katastrofi. "SPD ei huolehdi riittävästi asioista jotka koskevat tavallista kansalaista." Huonompaa todistusta ei lehden mukaan puolue voi saada. Näin on käynyt kaikkialla Saksassa. Hampurissa tappiot ovat pienimpiä -2.8 prosenttia, mutta Thûringenissä ja Brandenburgissa entisen Itä-Saksan puolella prosentit ylittävät kaksikymmentä. Lehti julkaisee kartan eri osavaltioiden tilanteesta ja valtasuhteista.

Näyttää siltä että toinen saksalainen valtapuolue CDU on levittäytynyt perinteiselle sosialidemokraattien tontille samaan aikaan kun tämä on 1960-luvulta lähtien yrittänyt suuntauta keskiluokan suuntaan, luopunut ideologisesta painolastista, joka vielä sodan jälkeen näkyi Karl Marxin kuvina julisteissa, toveri-nimityksen käytössä, luokkataistelusta puhumisena. Alettiin puhua sosiaalisesta markkinataloudesta. Sosialidemokratia teki käännöksen, irtautui vasemmistolaisista mielikuvista ja suuntasi keskustaan. Tämä on tuottanut tulosta vain kerran, kun SPD ja vihreät pääsivät muodostamaan  hallituskoalition  vuonna 1997.

Lehti on käynyt seuraamassa nuorsosialistien (Jusos) kokousta Bad Godesbergissa, jossa piirretään teemapilviä ja pohditaan, miltä nuorekkaan kaupungin tulisi näyttää. Teeman otsikoksi valitaan "Feministinen kaupunki". Osanottajat ovat pääosin opiskelijoita, nuoria työntekijöitä ei joukosta löydy.

Wanhoja Tovereita vastaava työyhteisö on SPD:ssä nimeltään "60+", jossa kokeneet puoluekonkarit, yhteiskunnallisissa tehtävissä ansioituneet ja poliittisissa tehtävissä järjestöelämässä toimineet kokoontuvat ja vaihtavat ajatuksiaan. Korkeita eläkkeelläolevia virkamiehiä, jotka ovat aikanaan toimineet vallan keskuksissa ja mielellään muistelevat mielenkiintoisia tapahtumia menneiltä vuosilta. Koko mennyt vuosisata nousee uudelleen esille, natsiajan taistelut ja kohtalot. Täältä löytyvät myös perinteisen sosialidemokratian kaikkein kiihkeimmät puolustajat. Mediaa syytetään sosialidemokratian alaspainamisesta,  mobbaamisesta ja tilan tekemisestä uhkaavassa nousussa oleville oikeistovoimille. Veteraaniryhmän puheenjohtaja Lothar Binding on itse toiminut liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän talouspoliittisena asiantuntijana. Välttäen jyrkkiä ilmaisuja hän toteaa, että Agenda 2010, jossa liittokansleri Schröderin johdolla toteutettiin ns. Harz IV sosiaaliset leikkaukset ja uudenlainen, perusturvaa leikkaava lähestymistapa, "on monen mielestä vahingoittanut meidän syvintä sisintämme".  Binding toivoo Saksan asettuvan voimakkaasti rauhanomaisten ratkaisujen puolelle maailman konflikteissa, uutta myönteisempää suhdetta on haettava Venäjään, on haettava "paradoksaalista interventiota" eli tavanomaisesta poikkeavia, rohkeita ratkaisuja. Hä puhuu kansalaisvakuutuksesta sosiaaliturvan seuraavana askeleena ja työelämävakuutuksesta, jossa haetaan tasapainoa hyvin ja huonosti pärjäävien välillä. Kun klassinen työ katoaa, on vaarana ajautuminen 80/20 yhteiskuntaan, jossa yksi viidesosa putoaa kokonaan kelkasta. Hiilipohjaiseista polttoaineista on luovuttava. Edessä on suuri muutos digitaalisen aikakauden koittaessa, "itseasiassa ei-staattinen tila jossa muutokset seuraavat toinen toisiaan".

Entä äärioikeistolainen vaihtoehtopuolue Afd? Lothar Binding ärtyy tavatessaan kansalaisia jotka purkavat pettymystään valitsemalla vaaleissa ASfD:n.  Hän kysyy:" Jos pidät minua huonona, niin miksi valitset sijaan sellaisen joka on vielä huonompi?" Bindingin mukaan ratkaisuna ei ole kuukausia kestävät puheenjohtajavalinnat, alati esiteltävät uudet ohjelmat, uudistumisprosesit, ilmaanheitetyt villit ideat, vaan rauha, kärsivällisyys, uskottavuus, uusi luottamus. "Tarvitaan johtajahahmoa, jonka persoonassa  ja karismassa nämä ominaisuudet ihannetapauksessa onnellisella tavalla yhtyvät. "
---
Näin siis der Spiegel saksalaisen sosialidemokratian tilasta loppuvuodesta 2019. Saksa kiinnostaa meitä maana, joka on historiasssaan tuottanut ääripäitä sekä pahassa että hyvässä.  Hitlerin natsi-Saksa painaa edelleen mobbauksineen ja nekrofiilisine yhteiskuntaluonteineen leimaansa tietyllä tavalla vielä jälkipolviinkin ja voi muodostaa uhkan koko maanosalle. Mutta tuo maa tuotti myös valistusajan hengessä suuria ajattelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljen eurooppalaiseen ajatteluun. Karl Marx ei ole vieläkään mikään kuollut koira; hänen  yhteiskuntaa koskevat visionsa radikaalin asennoitumisen ja toiminnan muodossa elähdyttävät meitä tänäkin päivänä - ajattelen tässä ilmastomuutoksen johdosta edellytettyjä elämäntapamuutoksia. Hänen loppuunsattamatta jäänyttä ihmiskuvaansa täydentää mm. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia, joka nostaa ihmisen käyttäytymisen keskeiseksi vaikuttimeksi elämään liittyvän epävarmuuden seksuaalisen motiivin sijasta. Tässä suhteessa se onnistuu yhdistämään Marxin yhteiskuntavision  ja itävaltalaisen Sigmund Freudin psykonalyysin elähdyttävällä ja pitkälle tulevaisuteen vaikuttavalla tavalla.

Entä saksalainen - ja myös - sosialidemokratia? Hyötyykö se maansa vahvasta filosofisesta kulttuuriperinteestä? Olisiko niin että poliittinen likinäköisyys suhteessa omaan perintöön estää näkemästä metsää puilta? Onko mahdollista löytää toimintatapa, jossa 'onnellisella tavalla' yhtyvät puolueen perusarvot, rauha, kärsivällisyys, uskottavuus ja uusi luottamus?

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Kykyjen ja tarpeiden yhteensovittaminen

Vappu, toukokuun ensimmäinen, kansainvälinen työn vapautuksen juhlapäivä on taas lähestymässä. Takana on rikkonainen ja yltiöpäinen neljän vuoden jakso, jonka aikana konservatiivien, keskustan ja populistien yhteishallitus on voimakkaasti yrittänyt saada Suomen taloutta jaloilleen kilpailukykysopimuksella ja erityisesti pysyvää työpaikkaa vaillaolevien "aktivoimisella", kuten "aktiivimallin" nimellä tunnetusta hankkeesta hyvin käy selville.

Mitä aktiivisuus on - tätä voitaisiin ihan ensimmäiseksi kysyä. Onko se ulkoapäin tulevaan pakotukseen reagoimista vai omaa, sisäistä heräämistä? Pohjimmiltaan tästä on kysymys koko ihmisenä olemisen ymmärtämisessä. Työväenliike alkoi Karl Marxin johdolla jo 1840-luvulla puhua ihmisen vapauttamisesta ja työläisen roolin poistamisesta osana uutta yhteiskuntajärjestystä. Tällä hän tarkoitti uutta yhteisöllisyyttä, joka täysin tunnustaa ihmisen keskeisenä todellisuuden tulkitsijana ja kunnioittaa hänen luontaista aktiivisuuttaan. Tämä ilmenee ihmisessä jo lapsuudesta lähtien aktiivisena ympäristön havainnontina, sosiaalisuutena ja pyrkimyksenä omien voimavarojen täyteen hyväksikäyttöön. Aikuisen ihmisen kohdalla voisimme puhua omaehtoisuudesta. Työelämään sovellettuna se tarkoittaisi tilannetta, jossa kansalainen pääsee täysin käyttämään itsessään olevia voimavaroja. Kun osaaminen ja oppiminen on luonteeltaan kumulatiivista, kasautuvaa, voitaisiin todeta omaehtoisuuden vaatimuksen koskevan koko ihmisen elinikää.

Meidän ajallemme on ollut tyypillistä kansalaisen toimeentulon kytkeminen yhteen työelämän kanssa. Ihminen on yhteiskunnallinen olento  ja hänen panoksensa koko yhteisön hyvinvoinnille on merkityksellistä sekä hänen itsensä että koko yhteisön kannalta. Jos omaehtoisuus ymmärretään myös oikeutena olla vaikuttamassa yhteisten tarpeiden tunnistamiseen ja niiden toteutuksen mahdollistamiseen, alamme olla sekä työn olemuksen että kansanvallan keskeisen sisällön ytimessä. Kuten työväenliikkeen keskeinen patriarkka Karl Marx jo nuoruudessaan totesi, jokaisen on voitava antaa panoksensa yhteiseen hyvinvointiin kykyjensä mukaan - ja saada myös tyydyttää olennaisimmat tarpeensa. Kun yhteiskuntaa ja sen työelämää muokataan, ihanteellista olisi saada inhimilliset taidot käyttöön koko laajuudessaan. Vähintään yhtä tarpeellista on, että oikeassa kansankodissa kansalainen saa myös riittävän toimeentulon, siis yksilölliset ja sosiaaliset tarpeensa tyydytettyä.

Missä määrin nyt päättymässä oleva hallituskausi ja sen "aktiivimalli" on tyydyttänyt työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja palkallaan elävän väestön tarpeita omaehtoisuuden ja riittäväksi katsottavan toimeentulon kannalta? Vastaus on valitettavasti surullinen toteamus: aktiivimalli ei ole perustunut sen enempää humaaniin käsitykseen aktiivisuuden olemuksesta kuin vaatimukseen sen avulla luotujen työpaikkojen avulla saatavasta täydestä toimeentulosta.

Voidaanko sanktioihin perustuvien työttömyyskorvausten  ja prekariaattisiksi luonnehdittavien, muutaman tunnin  työpaikkojen,  jotka on toteutettu työehtosopimusten palkkavaatimuksia vastaamattomalla tasolla, luonnehtia onnistumiseeksi työelämän uudistamiseksi? Ei tietenkään - kumpikaan tärkeä vaatimus, omaehtoisuuden mahdollistuminen  ja kunnon toimeentulon  varmistuminen eivät ole hallituksen aktiivimallissa toteutuneet.

Todellisuudessa on heitetty hukkaan kallisarvoisia vuosia. Kallisarvoisiksi niitä voidaan kutsua sen vuoksi, koska myös nuorten ja työttömien puutteellinen, vajaa työllistyminen heijastuu aikanaan saatavaan eläketuloon. Koko aktiivisen työelämäajan mittainen laskentatapa tarkoittaa sitä, että nuoruudessa tai työttömyyden vallitessa ohueksi ja palkan vähäisyyden vuoksi mitättömäksi  muodostuva eläkekarttuma jää myös tältä osin vajavaiseksi ja heijastuu vanhuuteen heikon eläkkeen muodossa. Tiedossa on myös, että alimpaan tuloviidennekseen jäävä kansanosa ei kykene käyttämään nyt sosiaali- ja terveydenhoitoon ehdotettua "valinnanvapautta" hyväkseen, koska palvelusetelit kattavat vain osan hoidon tai hoivan kustannuksista. Ystäväni, entinen kunta-alan ammattiliiton sosiaalisihteeri totesikin, että tulonsaajaryhmistä alin viidennes ei keskimäärin koskaan pääse nauttimaan edes pienestä työeläkkeestään. Heikkotuloisuus on nimittäin kytköksissä myös odotettavissa olevaan elinikään.  Perustuslakimme keskeinen sisältö jokaisen kansalaisen oikeuksista ja huomioonottamisesta ei näytä toteutuvan.

Samaan aikaan kun Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on ilmoittanut luopuvansa kolmikannasta ja työelämän ehtoja koskevasta neuvottelemisesta työntekijäpuolen kanssa, voidaan todeta lähes kaikkien keskeisten työelämän parantamiseen tähtäävien hankkeiden pysähtyneen ja tilalle tulleen autoritaarisen, sanelua ja nöyryytyksiä tulvivan, koko nuorempaa väestönosaa ylisukupolvisesti koettelevan, hyvin usein alaspäin sosiaalisessa kiertokulussa vievän vaihtoehdon.

Kun keskeiset rakenteet hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja työelämään tulevat nykyään Euroopan unionin, ja meidän tapauksessamme myös sen sisällä olevan Valuuttaunionin rakenteiden kautta, voimme todeta työelämästä ja yhteiskunnasta puhuessamme tarkestelevamme koko mantereen, Euroopan Unionin laajuista ongelmakenttää. Kuinka vahvaksi hyvinvointivaltio voi muodostua? Miten Euroopan Unionin suuret vapaudet ja yhä tiivistyvä vapaakauppa maailmanlaajuisella tasolla vaikuttavat työelämään? Haluamatta pelotella totean vain, että ne vaikuttavat työehtoihin  kilpailuperiaatteineen ja talous- ja rahapoliittisine rajoituksineen aivan keskeisesti. Ilman paradigmanmuutosta, siis ilman uutta lähestymistapaa, sen enempää työelämän kohentaminen kuin yhteisen kansankodin rakentaminenkaan eivät tule onnistumaan.

Taistelemme edelleen samojen ongelmien kanssa kuin 170 vuotta sitten, kun valistuksenajan filosofiaan, Ranskan vallankumoukseen ja teollistumisen alkuvaiheeseen sijoittuva Karl Marxin twiitinomainen tokaisu, universaaliksi maksimiksikin kutsuttu, lausuttiin. Olemmeko palaamassa takaisin keskiaikaan kesäajan sijasta? Yllättääkö joku muu suurvalta - esimerkiksi Kiina - Euroopan ja Suomen housut kintuissa talouden ja työelämän kehitämisessä? Puristetaanko Eurooppa ja Suomi kuiviin mannertenvälisessä talouskilpailussa?

Vaalitulosten perusteella herää myös kysymys: valtaako epäusko myös palkansaajaväestön ja sitä tähän saakka vuosikymmeniä onnistuneesti puolustaneen ammattiyhdistysliikkeen? Emmekö osaakaan rakentaa innostavaa kansainvälistä yhteistyötä voimavarojen kartuttamisen vaan maanrakoon painavan gravitatiivisen palkkakilpailun pohjalle?  Vieläkö sittenkin on voimassa Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n perustavassa kokouksessa vuonna 1907 esitetty huudahdus:

Näiden ajatusten saattamana toivotan Sinulle voimakashenkistä työn vapauttamisen kansainvälistä juhlapäivää vuonna 2019!

Oppivatko markkinat tanssimaan?

Toukokuun alussa 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta kapitalismin keskeisimmän kritisoijan ja sen kumomista vaatineen Marl Marxin syntymästä. Olisi ollut outoa, jos Saksassa, Karl Marxin syntymämaassa häntä ei olisi millään tavalla muistettu. Yli puolet elämästään hän elikin maanpaossa  ja hänen viimeinen leposijansa ja  muistomerkki löytyvät Lontoon Highgaten hautaustamaalta. Saksalainen viikkolehti der Spiegel - yksi maailman parhaita lajissaan - näkyi kuitenkin ottaneen tehtäväkseen selvittää 5.5. 2018 ilmestyneessä lehden 19/2018 numerossa, onko kapitalismi vielä elinkelpoinen, mikä sitä uhkaa ja mitä voitaisiin tehdä kapitalismin myötä maailmaa uhkaavien suurten kriisien voittamseksi. Juttu on julkaistu nimellä "Kauniit uudet maailmat" ja lehden kansikuvakin viittaa hauskasti näihin uusiin utopioihin: siinä ihmiset uivat onnellisen näköisinä  rahameressä.

Marxin ja Engelsin oppien pohjalta ja niitä autoritaarisen "tieteellisesti" soveltaen syntynyt reaalisosialismi, kommunismi ilman yksityisomistusta ei ole tulevaisuuden vaihtoehtona mukana. Yksi Saksan viimeaikojen suosituimmista ekonomeista, Hans-Werner Sinn, itsekin aikanaan Vietnam mielenosoituksissa mukana ollut aktivisti on tullut toisiin ajatuksiin. "Markkinat keksittiin 10000 vuotta sitten ja sen yksi ihmiskunnan suurimmista kultuurikeksinnöistä. Ilman markkinoita ei olisi kulttuuria ylipäätään ajateltavissa." Markkinoiden myötä pääomien kasautuminen viimeisten kahdensadan vuoden aikana on  johtanut ennennäkemättömään taloudelliseen kasvuun. Hans-Werner Sinn näkee kuitenkin markinoiden puutteet niitä samalla puolustaesaan. Markkinat asettavat ihmisiä arvojärjestykseen ja tällä on uskomaton vetovoima. Markkinat eivät kuitenkaan johda automaattisesti demokratiaan eikä hän pidä todennäköisenä että rajaton kuluttaminen tekisi ihmiskuntaa todellisuudessa onnelliseksi. Puhdasta pelkästään markkinoihin nojaavaa kapitalismia ei ole todellisuudessa missään. Kaikkialla valtio on enemmän (Ranska 57%) tai vähemmän (USA 38%) mukana taloudellisen tuloksen muodostamisessa. On löydettävä taloudellinen tasapaino markkinoiden ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustavan valtion välillä, sanoo Hans-Werner Sinn. Hän pitää tärkeänä, että työntekijät pääsevät myös osallisiksi omistamisesta. Palkkatyön rinnalla työntekijäpuolelle on annettava mahdollisuus myös omistamiseen ja luotava toimeentulolle tällä tavalla "toinen jalka".

Kapitalismi tuottaa pääoman kasautumista, kapitalismi luo tuloerojen polarisoitumista. Maailman köyhä puolisko omistaa maailman omaisuudesta 0.6 %, seuraavalle 40:lle prosentille jää 11,6%. Maailman rikkain kymmenys omistaa 87,8 prosenttia ja tästäkin ylivertaisen osan omistaa yhden prosentin "rikkaimmisto". Maailman digitalisoituminen on lisännyt vauhtia tähän polarisoitumiseen. Sen myötä kulutuksessa menee mielettömän hyvin, työn saannissa ja palkoissa puolestaan valtaosalla huolestuttavan huonosti.

Globalisaatiokriitikko  Kathrin Hartmann katsoo että pelkkä viisas kuluttaminen ei maailman tilannetta ratkaise. Kapitalismi ja markkinat on oppinut "viherpesun" ja siihen liittyvän manipuloimisen taidon. "Kapitalismi on ytimeltään edelleen kaikkien taistelua kaikkia vastaan, siltä pohjalta ei voida mitään uudellenjakoa toteuttaa", sanoo Kathrin Hartmann, kirjan Grüne Lüge (Vihreä Valhe) kirjoittaja. Kapitalismi ei ole pitänyt lupaustaan vetää kaikki mukanaan runsauden yhteiskuntaan. Ihmiset jaetaan suorittajiin ja roskaväkeen. Tästä seuraa väistämättä tilanne, jossa vastakkainasettelu pakottaa kansalaiset puolustautumaan. Digitalisasatio suosii monopoleja - näin välttämättä tarvitsisi asianlaidan olla.

Kapitalismi vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta työssä - ja äärimmäistä kurittomuutta kuluttamisessa.
Filosofi Richard David Precht on kirjoittanut kymmenen kirjaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, puhuu televisiossa ja matkustaa ympäri saksanmaata. Hän on vakuuttunut että kapitalismi, työ- ja suoritusyhteiskunta  on tietyn aikakauden ilmiö joka väistämättä lähestyy loppuaan. Se työ mitä antiikin Kreikassa orjat, naiset ja ulkomaalaiset tekivät työstä "vapaan miehen"  hyväksi, tulevat robotit ja tietokoneet korvaamaan jo lähitulevaisuudessa.Työaika on lyhentynyt viime vuosisadan alun lähes 80. tunnista neljäänkymmeneen ja jotta työtä riittäisi kaikille työajan pitäisi jo nyt olla huomattavasti lyhyempi. Precht on julkaissut tänä vuonna kirjan "Metsästäjät, paimenet ja kriitikot", jossa hän muistuttaa Karl Marxin kuuluisasta tokaisusta työn olemuksesta kommunistisessa yhteiskunnassa; ihminen on vapaa toteuttamaan itseään sitoutumatta johonkin  työuraan tai ammattiin omien toiveidensa ja taitojensa ulkopuolella. Hän vaatii ehtoja asettamatonta perustuloa jokaiselle kansalaiselle ja määräkään ei ole ihan mitätön, 1500 euroa kuukaudessa. Eksogeeniseen taloustieteeseen, rahan rajallisuuteen sitoutuneet ekonomistit pitävät tätä mahdottomana, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, rahan sopimusluonteeseen uskovat edustajat taas täysin mahdollisena. Richard David Precht uskoo digitaalisen vallankumouksen johtavan teollisessa maailmassa DDR:n romahtamista muistuttavaan tilanteeseen.

Todettakoon, että olen jo 1980-luvun alusta lähtien kirjoittanut tästä samasta teemasta työväenliikkeen arvoperinteeseen nojautuen  vaatien aluksi "kansallista palkkarahastoa, milloin yhteiskuntatakuuta tai kuten nyt perustuloa.  Myös minimipalkka, negatiivinen verotus ja työelämän sopimuspohjaiset, palkalliset työstä vapauttamiset ovat kaikki tätä samaa kehitystä. Digitalisaatio, taloudellinen ja sosiaalinen polarisoituminen, ympäristötuhot, kansainvaellukset, autoritaariset ja tuhosuuntaiset hallitusmuodot - kaikki johtavat  juurensa taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sietämättömyyksiin yltävästä omaisuuksien keskittymisestä harvojen käsiin.

Anke Domscheit-Berg on vasemmistolainen liittopäiväedustaja ja internetaktivisti, syntynyt DDR:n puolella. Hän pohdiskelee tulevaisuutta, jota voisi digitaaliseksi sosialismiksikin kutsua - hän ei kuitenkaan pidä tällaisesta ilmaisusta. Hän ei ole omistamista vastaan - eikä välttämättä rikkauttakaan; hän on luonut käsitteen "Commonismus", joka tarkoittaa yhteisöllisyyttä sen eri tasoilla ja työskentelyä ja luovuutta yhteiseksi hyväksi. Hänen mielestään suuret keksinnöt voivat olla maailmanlaajuista yhteistä hyvää, ei pelkästään keksijän ja toteuttajan omaisuutta. Koko maailmaa hyödyttävästä keksinnöstä on saatava asianmukainen korvaus, olkoon se vaikka 50 miljoonaa euroa. Mutta suurten keksintöjen tulee olla viime kädessä yhteistä hyvää, jotka hyödyttävät kaikkia. Maailmanyhteisöt voisivat varattua ostamaan tällaisia suurenmoisia keksintöjä ja palkita löytäjät sopivaksi katsotussa määrin.Tällaiset hyödykkeet (commodities)  olisivat todellisten tarpeiden maailmanyhteisön perustana.

Päivän kapitalismille tarvitaan vaihtoehtoja, positiivisia mielikuvia toisenlaisesta tulevaisuudesta, sanoo sosiologi Harald Welzer. Perustuloyhteiskunta on yksi sellainen, työn vapauttamisen toteuttava myös. Ehkä piankin nousee keskustelu autottomasta kaupungista tai maataloudesta ilman kidutettuja eläimiä. Politiikka ei pysty vastaamaan näihin vaihtoehtoisiin visioihin, se on jähmettynyt lyhyen tähtäimen taktiikkaan ja pakottaa ihmiset harjoitetun politiikan alamaisiksi. Päivän vaihtoehdottoman kulttuurin tilalle tarvitaan toisenlaisia lähestymistapoja.

Marxin kommunismi ja sen reaalisosialistiset sovellutukset eivät varmastikaan ole tulevaisuuden vaihtoehto. Mutta kapitalismin jähmettyneistä suhteista ja asenteista on päästävä eroon. Taas on lainattava Karl Marxia: "Nämä kapitalismin jähmettyneet suhteet on pakotettava tanssimaan yhteisesti hyväksytyn melodian pohjalta."

Der Spiegel 19/2018 lehden  Karl Marxin 200-vuotissyntymäpäivän merkeissä tehdyn pääkirjoituksen referaatti

Pii ja ympyrä, ihminen ja yhteiskunta

Yrjö Ahmavaara on kiinnostanut minua ihmisenä ja tutkijana siksi, että hän toimi tiedemiehenä monialaisesti ja yhdisti tieteen eri aloja uusiksi kokonaisuuksiksi. Onko ihmistä koskevalla tieteellä ja esimerkiksi matematiikalla tai fysiikalla mitään tekemistä toistensa kanssa? Kun katselee Yrjö Ahmavaaran henkilöhistoriaa ja tuotantoa, päätyy olettamukseen että on - ja paljonkin.

Asioiden ilmaiseminen matematiikan tai fysiikan tiukkojen sääntöjen puitteissa tuntuu äkisteltään vaikealta tai jopa mahdottomalta. Kuitenkin esimerkiksi Karl Marx oli hyvinkin kiinnostunut matematiikasta. Hänen pääomaa ja sen kiertoa käsittelevät päättelynsä on usein ilmaistu matemaattisina, rationaalisina ja loogisina ajatusketjuina. Harmonian tavoittelu ihmisen ja yhteiskunnan suurena välitavoitteena ilmenee hänen pohdinnoissaan ihmiskunnan esihistorian päätöksenä ja uuden, tasapainoisemman aikakauden, ihmisen kaikkia voimavaroja toteuttavana dynaamisena vaiheena. Se  sai ilmaisunsa hänen sosialismia ja kommunismia koskevissa määritelmissään.

Rationaliteetin hakeminen yhteiskunnallisen keskusteluun edellyttää loogista, kestävää päättelyä. Kun puhutaan yhteiskunnasta, puhutaan samalla myös ihmisestä, luonnosta, resursseista ja toiminnasta. Miten matematiikan käsitteet ja määritelmät voisivat yhdistyä tähän päätelyyn?

Harmonia ja tasapaino on myös matemaattinen rationaliteetti. Sellaiset ulottuvuudet kuin ympyrä, pallo tai tasasivuinen kolmio ovat harmonian symboleja nekin. Ei liene sattumaa että muinaiset faaraot rakennuttivat hautamuistomerkkinsä tasasivuisen kolmion muotoon. Zenin mestari harjoittelee koko elinaikansa ympyrän piirtämistä. Ihmistä voisi hyvinkin symbolisoida pii ja sen  ikuisuuksiin jatkuva, päättymätön desimaalisarjansa  osoittamassa, että ihmistä ei voida koskaan täysin määritellä eikä pistää lopulliseen muottiin. Tai se paradoksaalinen ilmiö algebrassa, että kahden miinusmerkkisen  luvun kertominen keskenään tuottaa positiivisen tuloksen.

Matematiikka antaa vihjeen siitä, että kokonaisvaltainen, ehyt teoria on mahdollinen. Se pitää sisällään myös sen että ehyen teorian lopputuloksena syntyy elämänkäytäntö, praxis joka kaikessa luovuudessaan soveltaa ehyttä, loogista, harmoniaa tavoittelevaa teoriaa - ja ymmärtää, että täydellisen tuloksen saavuttaminen on yhtä mahdotonta kuin piin desimaalisarjan päättyminen. Zenin mestari ilmaisee asian omalla tavallaan: kuuta osoittava sormi ei ole kuu - vaan sormi.

Niin monimuotoista kuin tiede ylipäätään voi olla, siinäkin kokonaisuudessa on matemaattisia ulottuvuuksia. Kulkevatko tieteenalat ja siellä syntyvät sovellutukset aina eri suuntiin vai onko löydettävissä niitä yhdistävä, yhteenliittävä ja akseloiva, niveltävä ulottuvuus? Kun ajattelen koulutusjärjestelmää, erikoistumista ja tieteenalojen yhteistyötä, tuollaiselle yhdistävälle tekijälle on mitä ilmeisimmin tilausta.

Harmonian tavoittelu saa tärkeän ilmaisunsa   omaksumassamme demokratian soveltamistavassa. Ihmisoikeudet kuluvat kaikille. Kansanvalta tarkoittaa osallisuuden, resurssien, vastuun ja itsensä toteuttamismahdollisuuksien mahdollistamista kaikille. Se etsii pienintä yhteistä jaettavaa ja suurinta yhteistä tekijää yhteiskunnallisten sovellutusten muodossa ja tavassamme muokata käyttöömme luonnon ja ympäristön aineellisia ja henkisiäkin resursseja.

Yrjö Ahmavaara korosti viimeisimmissäkin kirjoissaan ja kirjoituksissaan matematiikan merkitystä ja hamotteli jopa kyberneettistä, matemaattista maailmanjärjestystä lainalaisuuksineen. Minä en kuitenkaan halua mennä ihan niin pitkälle. Olkoon pii desimaaleineen symbolina sille että rationaalisimmasakin lähestymistavassa ja ehyimmässäkin logiikassa on mukana tuo piin päättymätön desimaalisarja.

Ihmisestä on kysymys

Sosialidemokraattinen puolue valmistelee uutta periaateohjelmaa. Työryhmä tätä varten on nimetty ja se on kuulemma aloittelemassa työtään. Taustalla on viimeksi pidetyn Lahden 3-5.2. 2017 puoluekokouksen periaateohjelmaluonnos ja sen vastapainoksi syntynyt "Tampere-ryhmän" esitys periaateohjelmaksi. Nyt yritetään löytää yhteistä säveltä sosialidemokraattisten periaatteiden kiteyttämiseksi tähän maailmanaikaan sopivalla ja siihen vastaavalla tavalla.

Periaateohjelmatyötä voisi kuvata veteen heitetyn kiven molskahduksella ja sen muodostamilla renkailla ja paineaalloilla kaikiin suuntiin. Ytimessä on se luja ja järkähtämätön perusta, joka näitä renkaita ja aaltoja muodostaa. Minun mielestäni tuo ydinasia on sosialidemokratian käsitys ihmisestä ja hänen suhteestaan itseensä, toimintaansa ja vuorovaikutuksestaan ympäröivään maailmaan.  Tämä radikaali ihmiskäsitys yhdistää sosialidemokratian keskeisellä tavalla Karl Marxiin ja työväenliikkeen aateperintöön.

Avainlausahduksen muodostaa Karl Marxin kuuluisa kuvaus radikaalisuudesta: "Ollakseen radikaali on mentävä asioiden juuriin. Ihmisestä puhuttaessa asioiden juuri on ihminen itse." Tätä radikaalia ihmisyyden löytämistä Marx kuvaa seuraavasti: ”Jos edellytät ihmisen ihmiseksi ja hänen suhteensa maailmaan inhimilliseksi, niin voit vaihtaa rakkautta ainoastaan rakkautta vastaan, luottamusta ainoastaan luottamusta vastaan jne. Jos haluat nauttia taiteesta, sinun on oltava taiteellisesti kouliutunut ihminen; jos haluat vaikuttaa muihin ihmisiin, on sinun oltava todella innostavasti ja kannustavasti muihin ihmisiin vaikuttava ihminen. Sinun jokaisen ihmissuhteesi ja luonnonsuhteesi on oltava tietty, tahtosi kohdetta vastaava ilmaus todellisesta yksilöllisestä elämästäsi.”

Molemmat lainaukset ovat nuoren Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista. Kysymys on ihmiseksi tulemisesta, yhteiskunnallisen tietoisuuden läpimurrosta ihmisen tietoisuudessa ja tältä pohjalta kasvavasta oman ja yhteiskunnan tilanteen ymmärtämisestä. Tätä lähestymistapaa Karl Marx ei muuttanut koko elämänsa ja proletariaatin puolesta käymänsä taistelun aikana.

Suomalainen sosialidemokratia ei ole ollut järin hanakka käsittelemään ihmisen asemaa ohjelmallisella tasolla. Vuoden 1952 periaateohjelmassa kuitenkin puhuttiin demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Sosialidemokraattiseen traditioon kuuluu kuitenkin paljon ihmisenä olemiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvää ilmaisua ja symboliikkaa.

Kansanvalta, hyvä toveruus, yhdenvertaisuus, omaehtoisuus, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus - kaikki nämä käsitteet viittaavat tapaamme elää ja toimia sosiaalisissa suhteissamme. Jäsennämme suhdettamme itseemme, kanssaihmisiin ja toimintaamme näiden sosiaalipsykologisten käsitteiden kautta. Tämä on yhteinen lähtökohta, jota yritämme - kukin meistä -  enemmän tai vähemmän onnistuneesti omassa elämäntavassamme ja sosiaalisissa suhteissamme noudattaa.

Suhde työhön, toimintaan ja toimeentuloon? Ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen ja elämää ylläpitävä, voimavarojaan ja taitojaan hyväksikäyttävä lajiolento. Ihminen haluaa toteuttaa itsessään piilevät ominaisuudet ja syntyä täysin siksi, mihin luontaiset lahjat ja opitut taidot mahdollisuuden antavat. Kysymys on ihmisen aktiviteetin ilmenemisestä, fyysisten ja henkisten ulottuvuuksiemme herättämisestä, "työn vapauttamisesta". Kun puhumme luovuudsta ja omaehtoisuudesta, tarkoitamme tätä "tapaus ihmisen" mahdollistavaa aikaa ja yhteiskuntaa. Käsite "sosialismi" tarkoittaa ihmisen kasvamista sellaiselle tietoisuuden tasolle, että hän kansakuntana ja lajiolentona vaatii itselleen ja hyväksyy myös toisille tämän mahdollisuuden.

Mikä on se  ihanteellinen hallintomalli, joka mahdollistaa itselle ja kanssaihmisille yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet? Sosialidemokraattisessa liikkeessä on jo osuustoiminnan syntyajoista lähtien puhuttu "henkilö ja ääni" periaatteesta, naisten ja miesten yhtäläisistä oikeuksista. Järjestöjen ja yhteiskunnan hallinnossa tämä toimintatapa kiteytyy "kansanvallan" ilmaisussa. Kreikankielestä johdettu ilmaisu "demokratia" (demos=kansa, kratei=hallita) tarkoittaa samaa asiaa.

Ihminen elää vuorovaikutussuhteessa ympäröivän maailman kanssa. Meidän on hankittava toimeentulomme olemalla tavalla tai toisella suhteessa aineelliseen ympäristöömme ja hankittava tässä yhteydessä toimeentulomme. Ihanteellisissa oloissa ihminen voi toteuttaa omia kykyjään ja taipumuksiaan yhteiseksi hyväksi ja saada siitä yhteisesti sovittua palkkaa. Olennaista on ymmärtä, että ihminen pyrkii toteuttamaan aktiivisesti itsessään piilevät mahdollisuudet.

Moderni yhteiskunta hyödyntää valtavaa määrää tekniikkaa, automaatiota ja digitaalisia sovellutuksia. Tuotantovoimien kasvun tulee yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä suuntautua koko ihmisyhteisön hyödyksi. Häikäilemätön oman edun tavoittelu, joka polarisoi tulonjakoa ja ihmiskuntaa köyhiin ja rikkaisiin, on häikäilemätöntä piittaamattomuutta demokratiasta ja sen soveltamisesta yhteiskuntaan. Aktiivisuus on  elämää ja ihmiskuntaa - ja viime kädessä ihmisenä olemista - ylläpitävä voima, jonka varaan voidaan rakentaa.

Mihin perustuu syystä tai toisesta työelämän ulkopuolelle jäävien tasa-arvoisen ja täyden elämän mahdollistaminen? Sosialidemokratia soveltaa - tietoisesti mutta ilman analyysia -  yhteiskuntaan myös ikivanhaa matriarkaatin, ehdottoman rakkauden periaatetta. Tämä sveitsiläisen J.J. Bachofenin esiinnostama "äidinrakkauden" periaate saa sosialidemokratiassa yhteiskunnallisen, kaikkiin ulottuvan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käytännöllisiä sovellutuksia.

Elämän aineellisen perustan vääristymät, jotka johtavat epäoikeudenmukaisuuteen ja vastakohtien esiinnousuun, vaikuttavat syvästi myös ihmisen tietoisuuteen omasta asemastaan ja yhteiskuntansa tilasta. Vieraantuminen ja epäproduktiiviset toimintatavat ovat suurelta osin seurausta vääristymiä aiheuttavasta materiaalisesta perustasta ja taloudellisista toteutusmuodoista. Kun puhumme materialistisesta historiankäsityksestä, tarkoitamme sillä ihmisen ja vallitsevan yhteiskunnan vuorovaikutusta. Uskomme myös siihen, että poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian vahvistaminen ohjaa ihmistä kohden itsensä toteuttamista ja saman mahdollisuuden luomista myös kanssaihmiselle. Keskeistä ei ole kuitenkaan omistaminen, vaan aineellisen perustan luoma omaehtoisuuden, luovuuden, "tapaus ihmisen" mahdollistuminen uutena historiallisena vaiheena.

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, kansanvalta ja keskinäinen kunnioitus mahdollistavat edelleen kehityksen kohden yhteisen hyvän toteuttavaa maailmaa. Luonnovarojen, omaisuuksien ja resurssien epätasainen ja yksipuolinen jakautuminen muodostavat suuren katastrofin riskin myös maapallon rajallisten resurssien ja ympäristönsuojelun kannalta. Ihmiskunnalla ei ole varaa tällaiseen voimavarojen tyhjiin imemiseen, "ekstraktivismiin". Kapitalistinen arvopohja ei tarjoa mahdollisuutta optimaaliseen luononvarojen ja taloudellisten resurssien käyttöön ja tässä mielessä se globaalilla tasolla muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle.

Puhuin tämän "esseen" alussa kiven heittämisestä veteen symbolina ihmisyyteen havahtumiselle ja siihen kuuluvan tietoisuuden heräämiselle. Millaisia muotoja tämä herääminen tuo laajenevissa, yhteiskunnan instituutioihin, työelämään ja ihmisenä olemisen eri vaiheisiin kuuluvissa aaltorenkaissa, sekin on johdettavissa ihmiskäsityksestämme.

Kun siis uutta sosialidemokraattista periaateohjelmaa kirjoitetaan, uskon keskeisen lähtökohdan olevan "tapaus ihmisen" asettamisen keskeiseksi häntä itseään ja ympäröivää maailmaa hahmottavaksi lähtökohdaksi.

Vapaus voimaannuttaa

Keskustelu käy kuumana Keskustan, Kokoomuksen ja Sinisen tulevaisuuden muodostaman hallituksen työttömiä koskevasta aktiivimallista. Se on herättänyt voimakasta kritiikkiä, suututtanut kansalaisia ja tietenkin erityisesti työttömiä.  Työtömien valtakunnallisen keskusjärjestön edunvalvontatyöryhmän puheenjohtaja toteaa hallituksen esityksestä: "Aivan pöyrityttävää ajattelua".

Työstä käytävän arvokeskustelun ja työn merkityksestä ihmisen elämässä on hallituksen esityksen kautta tullut tärkeä ja ajankohtainen asennoitumiskysymys. Kristillisessä perinteessämme - sehän on valtionuskontomme - tätä ulottuvuutta kuvaavia kohtia voi löytää paljonkin. "Tulkaa lasten kaltaisiksi" ; "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, teillä ei ole pääsyä taivasten valtakuntaan". Eläkää kuin taivaan linnut tai kedon kukkaset.

Toimiessani viisikymentä vuotta sitten Nuorten Kotkain Keskusliiton, sosialidemokraattisen kasvamaansaattamisjärjestön sihteerinä pohdiskelin tätä kysymystä paljonkin ja aion vielä julkaista jo tuolloin työtä ja omaehtoisuutta koskevia ja yhteisesti hyväksytyksi tulleita kannanottoja. Tapaan jatkuvasti jo eläkkeelle jääneitä "varttuneita demarinuoria", jotka eivät lakkaa ihailemasta ja innostumasta tuon kasvatusjärjestön vapauttavasta ja toiminnassaan  toteuttamasta sanomasta.Totesimme jo silloin, että aktiivisuuden ymmärtämisen kannalta leikkivä ja ilman pakkoa juokseva lapsi käytännössä osoittaa, miten vapaus ja oamehtoisuus voimaannuttaa. Kun nyt jäljestäpäin vertaan tuolloin ottamaamme kantaa kristinuskon suuren opettajan sanomaan, näen siinä suurenmoisen aktiivimallin, voimaannuttamisen ikuisen ja kantavan periaatteen.

Tulkaa lasten kaltaisiksi; löytäkää itsessänne se nuoruuden optimismi ja innostus, joka saa ihmisen ponnistamaan kaikki fyysiset ja henkiset voimansa itsensä toteuttamiseksi ja sen tuoman ilon ja tyydytyksen mahdollistamiseksi. Ihmisen oikeus omaehtoisuuteen, itsensä toteuttamiseen, henkiseen ja fyysiseen vapauteen on se suuri yhteiskunnallinen tavoite, jota kohden on jatkuvasti pyrittävä. Tee arvoajattelussasi täyskäännös, parannus. Seuraa ihmiskunnan suurten opettajien sanomaa. Älä paaduta, koveta sydäntäsi suhteessa ihmisen ikuisiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin.

Työväenliikkeen arvoperinnöstä tämä periaate löytyy mahtavana ja voimakkaana Karl Marxin "työn vapauttamisen" periaatteena ja sen soveltamisena koko työvoimaan. Ihmisen orjuuttaminen on lopetettava, ihmisen esihistorian on päätyttävä ja uuden, ihmistä voimaannuttavan aikakauden on päästävä alkuun. Se lähtee yhteiskunnallisen ajattelun ja sitä hallitsevan työfilosofian kääntämisestä päälaelleen. Vaatimus on arvopohjaisesti sama kuin mitä kristinuskon suuri profeetta opettaa.

Työväenliikkeen arvoperinteessä on toinenkin tätä samaa arvopohjaa avaava ulottuvuus. Tarkoitan tässä J.J. Bachofenin aktivoimaa matriarkaalista, ehdottoman rakkauden ja hyväksynnän periaatetta, joka ikuisena ja muuttumattomana näkyy äidinrakkaudessa. Kysymys on ehdottomasta, jokaista koskevasta rakkauden ja huolenpidon periaatteesta kaikissa olosuhteissa.  Yhteisöllisen hyvinvointivaltion arvopohjan generoija on juuri tämä matriarkaalinen prinsiippi, joka ei kyseenalaista yhdenkään kansalaisensa oikeutta arvokkaaseen elämään.

Parin viime vuosikymmenen aikana tätä suurta ja aidosti aktivoivaa ajattelutapaa ja arvopohjaa seuraa myös "voimaantumisen filosofia", jonka yksi merkittävä edustaja on Juhani Räsänen. Osaajia ja ymmärtäjiä on lähellämme, ottakaamme heidän luovan työnsä tulokset käyttöön kiittäen ja kunnioittaen.


Hallituksen työtä koskeva arvopohja ei seuraa kristinuskon tai valistusajan suurten ajattelijoiden rohkeita ja uraauurtavia näkymyksiä. Se ei ole käytänyt hyväkseen myöskään omassa ajassamme esiinnousseita ehdotuksia ja varoituksia. Hallituksen "aktiivimalli" seuraa suorastaan pelottavan johdonmukaisesti 1930-luvulla ajankohtaistunutta otsikkoa:"Työ tekee vapaaksi". Minä en näe itse ajattelutavassa suurta laadullista eroa tuohon ajattelutapaan. Erot löytyvät määrällisistä piirteistä, siitä mitä seuraa jos ei ymmärrä, halua tai osaa seurata hallituksen eri tavoin, useilla eri toimenpiteillä jatkuvasti kiristävää pakkopeliä. Hallituksen aktiivimallin esittäjät ovat velvollisia perustelemaan arvopohjansa ymmärrettävästi ja niin, että tuhosuuntaista repeämistä ei pääse tapahtumaan.

Matteuksen evankeliumissa kuvataan kristillistä suhtautumistapaa auttamiseen ja kristilliseen elämäntapaan. Älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee auttaessasi. Anna ihmiselle mahdollisuus toteuttaa elämässään omistamatonta, olevaa ja itseään etsivää elämäntapaa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.


12.6. 2020
Vastaus Seppo Tuoviselle hänen kirjoittamansa - erittäin ansiokkaan - Tampereen seudun metallityöväenosasto 195 historiikin johdosta:

Seppo!
Olen nyt lukenut kokonaan kirjoittamasi Tampereen seudun Metallityöväen osasto 195:n 70-vuotishistoriikin ja pidän sitä monessa suhteessa erittäin arvokkaana sodanjälkeisen yhteiskuntapolitiikan ja erään  tamperelaisen ammattiosaston kokemusten ja analyysin yhdistelmänä. Pidin myös siitä, että historiikki pitää sisällään selvästi sosialidemokraattisen painotuksen. Saatan kuvitella, että historiankirjoittajien keskustelussa 'objektiivisuudesta' tämä seikka nousee nousee esille ja ehkä olet siihen jo törmännytkin.

Minua tämä seikka kiinnostaa työväenliikkeen arvoperinnön tulkinnan kannalta, vetoavathan molemmat, sekä kommunistit että sosialidemokraatit demokraattisiin arvoihin. Lisäksi kiista tästä näyttää tieteelliseltä kannalta katsottuna toistaiseksi ratkaisemattomalta. Kun kysymys on työväenliikkeen arvoperinnöstä, on palattava aivan alkuperäiseen Karl Marxin 'fenomenologiaan', jossa hän kääntää päälaelleen Hegelin hierarkisen tietopyramidin nostaen kansalaisyheiskunnan ja - Marxin tapaan  ihmisen - lajiolentona kaiken keskukseksi. Kysymys on ihmisen oikeudesta kehittää itseään ja tietoisuuttaan kokonaisvaltaisesti. Kansanvalta ja mielipiteen - erilaisenkin - kunnioittaminen on tämän tietopyramidin soveltamisessa aivan keskeistä, ei autoriteettien kuten hallinnollisen hierarkian, armeijan tai uskonnollisten auktoriteettien seuraamisen vaatiminen. Siitähän juuri oli Hegelin ja Marxin fenomenologian eroissa oli ja on kysymys.

Marx itse kunnioitti sananvapautta mitä suurimmassa määrin. Luen juuri hänen ja Engelsin koottuja teoksia ja aivan ensimmäisiä suuria yhteenottoja on hänen vaatimuksensa lehdistön olemuksesta erilaisten mielipiteen ilmaisujen 'verenä ja lihana', jota hänen aikansa saksalaisissa lehdissä ei kunnioitettu. Kansanvalta sellaisena kuin sosialidemokraattinen liike on sitä 125 vuotta jo toteuttanut, edustaa sitä 'vallankumouksellista käytäntöä' jota Marx peräänkulutti fenomenologiassaan.

Kommunistinen liike puolestaan alkoi soveltaa autoritaarista  ja muullakin tavalla eiproduktiivista (Fromm) yhteiskuntaluonnetta omaan toimintaansa vaatien työväenliikkeen yhtenäisyyttä omien, autoritaaristen, väkivaltaisten ja jopa tuhosuuntaisten (Stalin)  pyrkimystensä tueksi. Demokratia elämäntapana ja yhteiskunnallisen uudistustyön perustana muodostaa mielestäni tieteellisesti johdonmukaisen tulkinnan työväenliikkeen arvoperinnön keskeisen auktoriteetin, Karl Marxin fenomenologian soveltamisesta käytäntöön. Erich Frommin loistava yhteiskuntaluonteen käsitys ihmisestä, vaistopohjastaan irronneena ja järkensä ja tunteensa avulla suunnistavana olentona saa sekä elämää ylläpitäviä (produktiivisia) että elämälle vihamielisiä, vieraantuneita (epäproduktiivisia) muotoja. Juuri tämä piirre näkyy kirjoittamassasi Metalli 195 historiassa selvänä juonteena. Tämä ulottuvuus meidän on aina pidettävä mielessä, palattava Marxin fenomenologiaan ja sen kansanvaltaiseen, ihmiskeskeiseen ja omaehtoiseen tulkintaan. Tämä on se työväenliikkeen arvoperinnön tieteellinen,  moraalinen ja eettinen perusta joka muodostaa demokratian pysyvän ytimen. Tässä suhteessa lähestymistapasi on mitä merkittävin ja arvoteoreettisesti myös kestävä ja perusteltavissa. Tätä 'vallankumouksellista käytäntöä' meidän on jatkuvasti vaadittava paitsi poliittisesti toisinajattelevilta, myös jatkuvasti itseltämme.

Saulin perilliset

”Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Forssan 1903 kokouksen keskeiset tavoitteet on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta on tässä suhteessa valmis. Sosialidemokratialla ei ole visiota tästä eteenpäin”.

Voiko suuri, satoja vuosia vanha liike kuolla tai menettää merkityksensä? Voiko se kadottaa yhteytensä juuriinsa ja lähtökohtiinsa niin että paluuta yhteiskunnallisessa tai aatteellisessa mielessä juurille ei enää ole?

Ihmiskunnan historiasta tästä löytyy kyllä esimerkkejä. Mihin katosivat ne voimat jotka rakensivat Kambodshaan tai Etelä-Amerikkaan suuret temppelinsä? Eikö hindulaisuuden suuri sanoma jota kuvataan Patanjali-joogassa tai Upanishadeissa kadonnut lähes tyystin säilyen vain suullisena, havahtuneelta mestarilta omistautuneelle oppilaalle välittyneenä traditiona?

 Miten on käynyt juutalaisuudessa? Mooses sai vuorella pilvenä ilmestyneeltä nimettömältä jumalalta kymmenen käskyä, joiden keskeinen perusta oli toiminta harmonian hyväksi ja ihmisen tekemien epäjumalien, abstraktien tai konkreettisten idolien palvonnasta luopuminen. Maimonides-suuntauksen mukaan juutalaisuus irtosi tästä periaatteesta ja kadotti perinteensä siinä vaiheessa kun Saul voideltiin kuninkaaksi.

Idolien palvonnasta luopuminen ja harmonian tavoittelu on niin tärkeää, että tästä arvoperiaatteesta luopuminen estää pääsyn takaisin käskyjen syvimpään sanomaan.

Palaan nyt takaisin sosialidemokratiaan. Yksi tärkeimmistä oppimestareistani, Frankfurtin koulukunnan suuri – mutta harvoin heidän joukossaan mainittu – mestari Erich Fromm – on työväenliikkeestä ja sen arvoperinnöstä sanonut että ”Marxin kommunismi on juutalaisen harmoniakäsityksen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä”.  Kun siis sosialidemokratia tavoittelee yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja kansojen välistä solidaarisuutta, kyseessä on sama sanoma joka juutalaisuudessa ja kristinuskossa - islam mukaanluettuna -  ilmaistaan pyhäpäivän kunnioittamisena. Tavoitteena on harmonia, joka on niin tärkeä, että kerran viikossa on vietettävä vuorokausi tämän suuren tavoitteen hengessä.

Jumalan nimen kieltäminen  toisessa käskyssä viittaa toiseen tärkeään periaatteeseen, luopumiseen ihmisen itsensä luomien idolien palvonnasta. Kysymys ei ole ainoastaan jumala-nimestä ja sen erilaisista vastikkeista kirjoitettuina tai piirrettyinä, vaan ylipäätään niistä seitsemästä periaatteesta, jotka tulivat käskyinä Nooan pojille: lakiin perustuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jumalanpilkasta kieltäytyminen ja epäjumalanpalvonta; näiden lisäksi noihin tärkeisiin kieltoihin kuuluvat aviorikos, verenvuodatus, ryöstäminen tai  lihan syöminen elävästä eläimestä.  Haluan siis sanoa tällä lyhyellä kuvauksella, että nuo tärkeät vanhatestamentilliset kristilliset periaatteet ovat sovellettavissa myös yhteiskunnalliseen, ”historian sisäiseen” toimintaan.

Elämme juuri näinä vuosina samanlaista aikaa kuin juutalaisuuden historiassa oli Saulin voiteleminen kuninkaaksi. Irtautuminen työväenliikkeen arvoperinteestä näyttää ilmeiseltä. Ei tunnu aikaan sopivalta nimittää itseään työläiseksi eikä kaiketi edes palkansaajaksi, puhumattakaan työväenliikkeen arvoperinteestä ja senmukaisesta toiminnasta. Samaan aikaan  ”epäjumalan palvomisen” muodot sanan vanhatestamentillisessa muodossa jatkavat voittokulkuaan.

Markkinoista, kaupallisuudesta, omistamisesta ja voiton tekemisestä ja voiton saavuttamisesta kokonaisedusta piittaamatta on tullut tämän päivän epäjumalanpalvontaa. Idoleita rakennetaan milloin mistäkin ja niiden ympärille rakennetaan suuria spektaakkeleita. Harmonian tavoittelu, pyhäpäivän kunnioittaminen suurena tulevaisuuden symbolina on menettämässä sananmukaisesti merkitystään. Juuri nytkin kiitsellään pyhäpäivien luonteesta ja voitonhimossa väitetään niiden olevan samanlaisia kuin mutkin päivät. Toivoisi työväenliikkeen ymmärtävän tässä asiassa antaa tukeaan uskonnollisille yhteisöille, vaikka ne eivät muutoin toisen käskyn suurta sanomaa näytä enää tavoittavankaan.

Kaupallisuus, yksityistäminen, markkinat ja niiden globaali kilpailu näyttävät ottavan historiallisen niskalenkin muista aatteeista. Euroopan Unionin myötä olemme siirtymässä näiden periaatteiden varaan rakentuvaan monokulttuuriin, jossa Nooan pojille annetuilla käskyillä ei näytä olevan sijaa. Yhteinen intressi on joutumassa lopullisesti alistetuksi markkinahengelle ja ”ahneiden sodalle”, loputtomalle kilpailulle.

Sosialidemokratia ei näissä olosuhteissa voi enää toteuttaa suurta yhteiskunnallista tehtäväänsä, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamista. Siitä on tullut poissuljettu vaihtoehto. Paradoksaalista on että liittyessään Euroopan Unioniin sosialdemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan olivat hyväksymässä sellaisen eurooppalaisen rakenteen, joka sulkee työväenliikkeen arvoperinnön mukaisen yhteiskunnallisen toimintatavan rakenteidensa ulkopuolelle.

Onko siis sosialidemokratia tehnyt jo tehtävänsä? Onko kristillinen harmonia enää ollenlaan mahdollinen historian sisäisenä, siis konkreettisena yhteiskunnallisena tavoitteena? Onko sen aika lopullisesti ohi? Jos ei, niin missä muodossa noita periaatteita voi edelleen toteuttaa?

Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Erich Fromm:
Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Marxilaisuus on humanismia ja sen tarkoitus on ihmisen potentiaalien täysi toteuttaminen; ei ihmisenä joka on johdettu hänen ajatuksistaan tai hänen tietoisuudestaan, vaan ihmisestä hänen fyysisine ja henkisine ominaisuuksineen, todellisesta ihmisestä joka ei elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ihmisestä jonka on tuotettava voidakseen elää. On mitä täsmällisin tosiasia, että ihminen kokonaisuutena eikä hänen tietoisuutensa on Marxin ajattelun ydintä. Se erottaa Marxin "materialismin" Hegelin idealismista samoin kuin taloudellismekanistisesta Marxin murjomisesta.

 Marxin suuri saavutus oli vapauttaa taloudelliset ja filosofiset ulottuvuudet, jotka viittasivat ihmiseen heidän abstraktien ja vieraantuneiden ilmaisujensa kautta ja täydentää filosofiaa ja taloutta osoittamalla vallitseva argumentointivirhe, ad hominem.  Marxin huolenaiheena oli ihminen, ja hänen tavoitteenaan oli ihmisen vapauttaminen aineellisten etunäkökohtien ylivallasta, niiden, hänen itsensä aiheuttamien  järjestelyjen ja tekojen vankilasta. Jos joku ei halua ymmärtää tätä Marxin huolenaihetta hän ei koskaan tule ymmärtämään sen enempää hänen teoriaansa kuin niitä monia käytännön muotoja saaneita vääristymiäkään. Vaikka Marxin päätyön nimi oli Pääoma, tämä työ oli tarkoitettu ainoastaan astinlaudaksi hänen kokonaistutkimukseensa, jota piti seurata filosofian historia. Marxille pääoman tutkiminen oli kritisoiva väline käytettäväksi ymmärtämään ihmisen rampautunut tilanne teollisessa yhteiskunnassa. Se oli yksi askel kohden suurta työtä, jonka - jos hän olisi kyennyt sen kirjoittamaan - nimi olisi saattanut olla Ihminen ja yhteiskunta.

Marxin teokset, se mitä Marx kirjoitti "nuorena Marxina" samoin kuin Pääoman kirjoittajana, ovat täynnä psykologisia käsitteitä. Hän käsittelee eri yhteyksissä sellaisia teemoja kuin "ihmisen olemus", ja "rampautunut ihminen",  "vieraantuminen" ja "tietoisuus", "kiihkeä pyrkimys" tai "riippumattomuus", nimetäksemme vain muutamia kaikkein tärkeimpiä. Kuitenkin, vastakohtana Aristoteleseen ja Spinozaan, jotka perustivat etiikkansa järjestelmälliseen psykologiaan, Marxin teokset eivät sisällä juuri minkäänlaista psykologista teoriaa. Muutamien hajanaisten merkintöjen kuten eron tekeminen kiinteiden viettien (kuten nälkä ja seksuaalisuus) ja joustavien, sosiaalisesti tuotettujen viehtymysten välillä, ei Marxin kirjoituksissa ole juurikaan löydettävissä mitään olennaista psykologiaa, sen enempää kuin hänen seuraajissaankaan. Syy tähän laiminlyöntiin ei ole mielenkiinnon puutteessa tai kyvyssä analysoida psykologisia ilmiöitä (Marxin ja Engelsin katkeamattonan kirjeenvaihdon sisältävät kokonaisteokset (MEGA) osoittavat kykyä hallita tiedostamatonta motivaatiota, jonka luulisi olevan vahvuus kenelle hyvänsä lahjakkaalle psykoanalyytikolle); on myös käynyt ilmi sellainen tosiasia, että Marxin elinaikana ei ollut sellaista dynaamista psykologiaa, jota hän olisi voinut soveltaa ihmisenä olemisen ongelmiin. Marx kuoli vuonna 1883; Freud alkoi julkaista tuotantoaan yli kymmenen vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Sellainen välttämätön psykologia joka olisi täydentänyt Marxin analyysia, vaikkakin se olisi tarvinnut monia tarkistuksia, oli Freudin kehittämä. Psykoanalyysi on ennenkaikkea dynaamista psykologiaa. Se käsittelee niitä psyykkisiä voimia, jotka motivoivat ihmisen käyttäytymistä, toimintaa, tunteita, ajatuksia. Näitä voimia ei voi aina nähdä sellaisenaan, niistä voidaan  tehdä johtopäätöksiä tekemällä huomioita niiden ilmenemisestä ja tutkimalla niiden vastakohtaisuuksia ja muodonmuutoksia.

Ollakseen hyödyksi Marxin ajattelulle, psykologin tulee myös nähdä näiden voimien kehittyminen siinä jatkuvassa, ihmisen tarpeiden, historian ja yhteiskunnan   vuorovaikutuksessa johon ihminen osallistuu.  Sen täytyy olla alusta lähtien sosiaalipsykologiaa. Lisäksi, sen tulee olla kriittistä psykologiaa, erityisen kriittistä suhteessa ihmisen tietoisuuteen.

Freudin psykoanalyysi täyttää nämä pääehdot, olkoonkin että niiden merkitystä Marxin ajatusten kannalta eivät ymmärtäneet  sen enempää suurin osa freudilaisista kuin marxilaisistakaan. Syy tähän ilmeiseen epäonnistumiseen on nähtävissä molemmilla puolilla. Marxilaiset jatkoivat traditiotaan ottamatta huomioon psykologiaa; Freud ja hänen oppilaansa kehittivät ajatuksiaan mekanistisen materialismin lähtökohdista, mikä osoittautui rajoittavaksi tekijäksi Freudin suurten löytöjen kehittämiselle ja yhteensopimattomaksi "historiallisen materialismin" kanssa.

Noista ajoista on kuitenkin tapahtunut uutta kehitystä. Kaikkein tärkein on marxilaisen humanismin uudestisyntyminen, josta tämä kirja (Socialist Humanism, kääntäjän huomautus) on osoituksena. Monet marxilaiset sosialistit erityisesti pienemmisssä sosialistisissa maissa (Fromm viittaa tässä mm. kirjan ilmestymisajan Jugoslaviaan, Puolaan, Tsekkoslovakiaan  ja Unkariin), mutta myös lännessä ovat olleet tietoisia siitä tosiasiasta,  että Marxin teoria tarvitsee tuekseen ihmistä koskevan psykologian; he ovat myös tulleet tietoisiksi siitä tosiasiasta, että sosialismin täytyy tyydyttää ihmisen tarvetta orientoitua järjestelmälle ja omistautua sille; sen täytyy käsitellä kysymyksiä, mikä ihminen on ja mikä tarkoitus ja tavoite hänen elämällään on. Sen tulee laskea perusta eettisille normeille ja henkiselle kehitykselle pelkkien fraasien sijasta jotka sanovat, että "hyvää on se mikä palvelee vallankumousta", työläisten valtiota, historiallista kehitystä jne.

Toisaalta, kritiikkiä on herännyt myös psykoanalyyttisessa leirissä Freudin ajattelun taustalla olevaa mekanistista materialismia kohtaan, mikä on johtanut psykoanalyysin kriittiseen uudelleenarviointiin, koskien erityisesti himoon ja haluun perustuvaa libidoteoriaa. Johtuen kehityksestä sekä marxilaisessa että psykoanalyyttisessa ajattelussa, näyttää marxilaisille humanisteille tulleen aika tunnistaa, että dynaaminen, kriittinen, yhteiskunnallisesti suuntautunut psykologia on ratkaisevan tärkeää Marxin teorian jatkon kehittämiselle ja sosialistiselle toimintakäytännölle ylipäätään; ihmisen asemaa keskeisesti koskeva teoria  ei voi jäädä ilman sitä koskevaa psykologista teoriaa jos se ei halua menettää kosketustaan ihmistä koskevaan todellisuuteen.  Seuraavassa haluan osoittaa muutamia periaatteellisia ongelmia, joita on käsiteltävä tai joita humanististen psykoanalyytikkojen tulisi työstää.

Ensimmäinen tällainen ongelma jota pitäisi käsitellä on "yhteiskuntaluonne", luonnerakenne joka on yhteinen yhteisölle (maa tai luokka, esimerkiksi) joka määrää tehokkaasti jäsentensä toimintaa ja ajatuksia. Tämä käsite on erityiskehitystä Freudin luonne-käsitteestä, jonka olennainen piirre on luonteen dynaamisuus.  Freud ymmärsi luonteen suhteellisen pysyväksi erilaisten halujen ja himojen ilmenemismuodoksi, tarkoittaen sitä että psyykkinen energia suuntautuu tiettyä tavoitetta kohden ja että sillä on tiettyjä lähteitä. Käsitteissään oraalisesta, anaalisesta ja genitaalisesta luonteesta, Freud esitti uuden ihmisen luonteen mallin joka selitti käyttäytymistä tuloksena viettipohjaisista intohimoisista pyrkimyksistä; Freud otaksui, että näiden pyrkimysten suunta ja intensiteetti pohjautui varhaisen lapsuuden kokemuksiin "erogeenisista alueista" (suu, peräaukko, sukupuolielimet) ja että näiden perustavaa laatua olevien elementien rinnalla vanhempien käyttäytyminen oli päävastuussa himojen ja halujen kehittymisestä.

Yhteiskuntaluonteen käsite viittaa yhteisölle yhteiseen luonnerakenteeseen. Se olettaa, että perustavaa laatua oleva tekijä "yhteiskuntaluonteen" muovautumisessa  on se elämänmuoto joka rakentuu kerrostumia aiheuttavalle yhteisön tuotantotavalle. Yhteiskuntaluonne on se erityinen rakenne jonka kukin yhteiskunta on muovannut ja joka on käyttökelpoinen tehdäkseen tämän yhteiskunnan toimivaksi. 

Tavallisen kansalaisen on haluttava tehdä sitä mitä hänen pitää tehdä ja toimia tavalla joka sallii yhteiskunnan käyttävän hänen energiaansa tarkoituksiinsa. Ihmisen energia ilmenee yhteiskuntaprosessissa ainoastaan osittain pelkkänä fyysisenä energiana (kuten maanviljely tai teiden rakentamien); se ilmenee myös erityisenä henkisenä energiana. Ihmisen joka elää primitiivisessä yhteisössä hyökäten toisten heimojen kimppuun ja ryöstäen niitä, täytyy omata sotijan luonteenlaatu, haluta sotia, tappaa ja ryöstää. Rauhallisen, maanviljelystä harjoittavan heimon jäsenen täytyyn omata pyrkimystä yhteistyöhön ja väkivaltaa vastaan. Feodaalinen yhteisö toimii hyvin ainoastaan jos sen jäsenet ovat halukkaita alistumaan auktoriteetin tahtoon  ja jotka kunnioittavat ja ihailevat niitä jotka ovat heidän yläpuolellaan. Kapitalismi toimii ainoastaan ihmisen varassa joka on halukas kiihkeään työntekoon, joka on kurinalainen ja täsmällinen, jonka keskeinen mielenkiinto on rahan ansaitseminen ja jonka keskeinen periaate on voitto tuloksena tuotannosta ja vaihdosta. 1800-luvun kapitalismi tarvitsi kansalaista joka oli valmis säästämään; 1900-luvun puolivälissä se tarvitsi ihmistä jonka intohimoinen halu oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Yhteiskuntaluonne on se muoto jolla inhimillinen energia muotoutuu käyttökelpoiseksi tuotantovoimaksi yhteiskuntaprosessissa.

Yhteiskuntaluonnetta lujitetaan kaikilla vaikuttamisen välineillä yhteiskunnassa;  sen keinoja ovat koulutusjärjestelmä, uskonto, kirjallisuus, sen laulut, kaskut, tavat ja, ennenkaikkea, vanhempien tapa kasvattaa lapsiaan. Viimemainittu on niin tärkeä, koska yksilön luonteenrakenne muovautuu   hyvin suuressa määrin jo viiden-kuuden vuoden ikäisenä. Mutta vanhempien vaikutus ei ole olennaisesti henkilökohtainen  tai sattumanvarainen, kuten klassinen pyskoanalyysi uskoo; vanhemmat ovat ensisijaisesti yhteiskunnan välittäjiä, sekä oman luontenrakenteensa kautta että kasvatusperiaatteidensa välityksellä; he eroavat toisistaan ainoastaan pienessä määrin ja nämä erot eivät tavallisesti vähennä heidän vaikutustaan kehittää jälkikasvussa  yhteiskuntarakenteen kannalta haluttavaa yhteiskuntaluonnetta.

Yhteiskuntaluonteen käsitteen muotoutumisen ehdot syntyvät kunkin yhteiskunnan käytännön elämässä ja tämä oli se tarkistus Freudin libidoteoriaan, joka oli hänen luonnerakenteensa pohjana. Libidoteoria perustuu mekanistiseen ja käsitykseen ihmisestä koneena, jossa halut ja himot (itsesäilytyksen ohella) ovat energialähteenä ja jota "mielihyvän periaate" hallitsee ja joka laskee lisääntyneen himon ja halun sen normaalille tasolle. Vastakohtana tälle käsitteelle, jonka olen yrittänyt tässä osoittaa (erityisesti kirjassani Ihmisen osa), on se että ihmisen - joka on ensisijaisesti yhteiskunnallinen olento - erilaiset pyrkimykset ovat tulosta hänen tarpeestaan "mukautua" (esineelliseen maailmaan) ja "sopeutua" (ihmisten maailmaan) ja että tämä mukautuminen ja sopeutuminen muodostavat keskeisen intohimon siinä yhteiskunnassa jossa hän elää. Tämän käsityksen mukaan ihminen luonteenpiirteiltään pyrkii intohimoisesti mukautumaan ja sopeutumaan kohteisiinsa -  ihmisiin ja luontoon -  ja tyydyttää siten tarpeensa suhteuttaa itsensä ympärillään olevaan maailmaan.

Yhteiskuntaluonteen käsite vastaa niihin tärkeisiin kysymyksiin, joita ei ole käsitelty asianmukaisesti Marxin teorian yhteydessä.

(1) Kuinka on mahdollista että yhteiskunta voittaa jäsentensä luottamuksen ja kuuliaisuuden, siitä huolimatta että he kärsivät järjestelmän kurimuksessa ja jopa silloin kun heidän järkensä kertoo heille että tämä kuuliaisuus on heille haitallista? Miksi heidän todellinen etunsa inhimillisinä olentoina ei paina enempää kuin heidän fiktiivinen etunsa jonka ovat tuottaneet kaikenlaiset ideologisen vaikuttamisen ja aivopesun muodot? Miksi heidän tietoisuutensa oman kansanluokkansa tilasta ja sosialismin hyödyt eivät ole olleet niin tehokkaita kuin mitä Marx uskoi niiden olevan? Vastaus tähän kysymykseen piilee yhteiskuntaluonteen ilmiössä. Sen kerran kun yhteiskunta on onnistunut muokkaamaan tavallisen ihmisen luontenrakennetta tavalla että hän haluaa tehdä sitä mitä pitää tehdä, hän on tyytyväinen niiden elämisen ehtojen kanssa joita yhteiskunta hänelle tyrkyttää ja määrää. Kuten yksi Ibsenin henkilöhahmoista kerran sanoi: hän voi tehdä mitä hyvänsä mitä hän haluaa, koska hän haluaa tehdä sitä mitä hän voi tehdä. Tarpeetonta sanoa, että yhteiskuntaluonne joka tyytyy alistumiseen on  rampautettu luonne. Rampa tai ei, tärkeää on että se palvelee sellaisen yhteiskunnan tarpeita joka tarvitsee alistuneita ihmisiä toimiakseen.

(2) Yhteiskuntaluonteen käsite tarjoa siis selityksen siihen, mikä linkittää yhteiskunnan aineellisen perustan sen "ideologiseen ylärakenteeseen". Marxia on usein tulkittu niin, että ideologinen ylärakenne ei ole muuta kuin heijastusta taloudellisesta perustasta. Tämä selitys ei ole täsmällinen; tosiasia on että Marxin taloudellisen perustan ja ideologisen ylärakenteen olemusta ei ole riittävästi selvitetty. Dynaaminen psykologinen teoria voi osoittaa että yhteiskunta tuottaa yhteiskuntaluonteen, ja että tämä yhteiskuntaluonne on taipuvainen pitäytymään niissä ajattelutavoissa ja ideologioissa jotka sitä ravitsevat. Kuitenkaan taloudellinen perusta joka tuottaaa tiettyjä yhteiskuntaluonteen piirteitä vaikuta ainoastaan yhteen suuntaan; sen vaikutuksen alaisena olevat  puolestaan kääntäen tuottavat ajatuksia ja toimintatapoja. Ajatukset, kun ne kerran on luotu vaikuttavat puolestaan yhteiskuntaluonteeseen  ja - epäsuorasti - yhteiskunnan taloudelliseen rakenteeseen. Se mitä haluan tässä korostaa on se, että yhteiskuntaluonne toimii välittävänä tekijänä yhteiskunnan taloudellisen perustan ja niiden ajatusten ja ihanteiden välillä jotka ovat vallitsevia tässä yhteiskunnassa.

Taloudellinen perusta - yhteiskuntaluonne - ajatukset ja ihanteet - yhteiskuntaluonne - taloudellinen perusta

(3) Yhteiskuntaluonteen käsite selittää, miten inhimillistä energiaa yhteiskunnassa käytetään yhteiskunnan toimesta, kuten mitä hyvänsä raaka-ainetta yhteiskunnan tarpeisiin ja tavoitteisiin.  Ihminen on tosiasiassa mitä taipuisin luonnonvoima; hänestä voidaan tehdä melkeinpä minkä hyvänsä tavoitteen palvelija; hänet voidaan muovata vihaamaan tai tekemään yhteistyötä, alistumaan tai nousemaan vastarintaan, nauttimaan kärsimyksestä tai onnellisuudesta.

(4) Samalla kun kaikki tämä on totta, on totta myös se että ihminen voi ratkaista olemassaolonsa ongelman toteuttamalla täysin hänessä piilevät inhimilliset voimavaransa. Mitä rammemmaksi yhteiskunta hänet tekee ja mitä sairaammaksi hän itsensä tuntee, hän saattaa tietoisesti olla tyytyväinen kohtaloonsa. Mutta alitajuisesti hän on tyytymätön ja juuri tämä tyytymättömyys on elementti joka kallistaa häntä lopultakin muuttamaan niitä yhteiskunnan muotoja jotka rampauttavat häntä. Jos hän ei voi tehdä sitä, tämä omalla tavallaan rampautumista aiheuttava yhteiskunta tulee kuolemaan pois. Yhteiskunnan muutosta ja vallankumousta eivät aiheuta ainoastaan tuotantovoimat jotka ovat ristiriidassa aikaisempien tuotannonmuotojen kanssa. Sitä aiheuttaa myös konflikti epäinhimillisten yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ihmisen muuttumattomien tarpeiden välillä. Ihminen voi tehdä melkein mitä vain, mutta kuitenkin vain melkein. Ihmisen taistelunhistoria on vaikuttava julistus tämän periaatteen puolesta.

(5) Yhteiskuntaluonteen käsite ei ole ainoastaan teoreettinen ilmaisu joka nojaa yleiseen spekulaatioon; se on käyttökelpoinen ja tärkeä väline,  jonka tavoitteena on paljastaa millaisia yhteiskuntaluonteita eri yhteiskunnissa tai yhteiskuntaluokissa on olemassa. Olettaessaan "talonpoikaisluonteen" olevan yksilöllinen, hamuava, itsepäinen ja haluton yhteistyöhön, vähät välittävän ajankulusta ja täsmällisyydestä,  kysymys ei ole kokoelmasta  erilaisia satunnaisia luonteenpiirteitä vaan energialla latautunut  suuntautumistapa; tämä luonteenrakenne osoittaa tarvittaessa jopa itsepintaista väkivaltaa tai vastarintaa jos siihen yritetään vaikuttaa; edes taloudelliset houkutteet eivät saa aikaan helposti muutoksia. Tämä oireryhmän taustalla on yhteinen tuotantotapa joka on ollut tyypillinen talonpojalle jo satojen vuosien ajan. Sama koskee alemman keskiluokan aseman heikentymistä, sitä joka nosti Hitlerin valtaan tai kohtasi köyhiä Yhdysvaltojen etelävaltioissa.  Kaikenlainen myönteisen kultturellisen virkistyksen puute, katkeruus omasta tilanteesta joka on jäänyt jäljelle muun yhteiskunnan edetessä, viha niitä kohtaan jotka tuhosivat ne olosuhteet joista he olivat aikanaan ylpeitä, tämä kehitti luonteenpiirteistöön  oireryhmän joka nosti esiin kuoleman rakastamiseen (Nekrofilia). Siihen kuuluu äärimmäinen ja pahanlaatuinen kiintyminen vereen ja maaperään yhtyneenä kiihkeään ryhmänarsismiin, joka puolestaan ilmenee kansalliskiihkona ja rasismina.  Vielä yksi esimerkki: tehdastyöläisen luonteenrakenne ilmenee täsmällisyytenä, kurinalaisuutena, kyvykkyytenä tiimityöskentelyyn; se on oireryhmä joka muodostaa vähimmäisehdot toimimiselle teollisena työntekijänä. (Muut erot - kuten riippuvuus-itsenäisyys, aktiivisuus-passiivisuus on tässä yhteydessä jätetty sivuun, olkoonkin että nämä ovat mitä suurimmasta merkityksestä teolliselle työntekijälle nyt ja tulevaisuudessa).

(6) Kaikista tärkein lisäys yhteiskuntaluonteen käsitteeseen löytyy kyvystä erottaa tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan  yhteiskuntaluonne sellaisena kuin Marx sen visualisoi, 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan yhteiskuntaluonteesta, jonka keskeinen halu on omaisuuden omistamiseen ja vaurauteen sekä 1900-luvun kapitalistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntaluonteesta, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi korkeasti teollistuneissa yhteiskunnissa: homo consumens luonteepiirteenä.

Homo consumens

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi, sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa, on että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehitystä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."

(7) On olemassa kokeellisia ja kokeiltuja keinoja jotka sallivat yhteiskuntaluonteen tutkimisen. Tällaisen tutkimuksen tarkoituksena on: havaita joko kansan tai yhteiskuntaluokan erilaisia luonteenpiirteeseen liittyviä oireryhmiä; tutkia erilaisten tekijöiden voimakkuutta tämän oireryhmän sisällä; löytää vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia tekijöitä jotka johtuvat erilaisista sosiaalistaloudellisista olosuhteista.  Kaikki tällaiset muunnelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella vallitsevan luonnerakenteen voimakkuutta,  muutosprosesseja ja myös mittaamistapoja näiden muutosten havaitsemisen helpottamiseksi.  Tarpeetonta sanoa, että tällaisen muutoksen havaitseminen on tärkeää yhteiskunnan muuttuessa maatalousvaltaisesta teolliseksi. Työläisen  luonteenlaatu muuttuu kapitalistisissa tai kommunistisissa, siis vieraantuneissa olosuhteissa, ja edelleen autenttisen sosialismin olosuhteissa. Edelleen, tällainen tutkimus on oppaana poliittiselle toiminnalle. Jos minä tiedän kansalaisten ne mielipiteet, joista he ovat vakuuttuneita mielipidetiedusteluissa, tiedän kuinka he todennäköiseti käyttäytyvät lähimmässä tulevaisuudessa. Jos haluan tietää niiden psyykkisten voimien vahvuuden, jotka eivät ole vielä tulleet näkyviksi tietoisesti, kuten esimerkiksi  rasismi, sotakiihko tai rauhantahto, kertovat tällaiset tutkimukset  minulle piilossa olevien voimien suunnan ja vahvuuden, niiden jotka jylläävät sosiaalisissa prosesseissa ja tulevat ilmaistuksi vasta jonkun ajan kuluttua.

Tässä ei ole tilaa keskustella yksityiskohtaisesti niistä menetelmistä, joita voidaan käyttää ylläkuvattuja ilmiöitä koskevan datan aikaansaamiseksi. Mikä niille kaikille on yhteistä on yritys välttää erehdystä hyväksyä ideologioita, siis rationalisointeja ilmauksena sisäisestä ja useimmiten tiedostamattomasta todellisuudesta. Eräs menetelmä, joka on osoittautunut hyvin käyttökelpoiseksi. on avoin kyselylomake, jossa annettujen vastausten  eitarkoitettu tai tiedostamaton sisältö myös tulkitaan. Siis, kun vastataan kysymykseen:" Kuka historiallinen henkilö Sinua eniten miellyttää?" ja vastaus on"Aleksanteri suuri, Nero, Marx, ja Lenin," kun toinen vastaaja nimeää: "Socrates. Pasteur, Marx ja Lenin", vastaukset antavat mahdollisuuden luokitella ensimmäinen vastaaja tiukan autoritaariseksi, ja toisen jonka mieltymys on toimia elämän palveluksessa ja olla hyödyksi ihmiskunnalle. Käytettäessä laajennettua suunnattua kyselylomaketta on mahdollista saavuttaa luotettava kuva henkilön luonteesta. Muut suunnatut testit, kuten suosittujen vitsien, laulujen, kertomusten ja muiden merkillepantavien käyttäytymismuotojen ilmenemät (erityisesti "pienet näytökset"   ovat tärkeitä psykoanalyyttiselle havainnoinnille) ovat avuksi täsmällisen ja paikkansapitävän tuloksen saavuttamisessa. Menetelmällisesti pääpaino kaikissa näissä tutkimuksissa on tuotantotapa ja sen vaikutus luokan piirteisiin, kaikkein tärkeimpiin luonnerakenteen ilmauksiin ja oirekokonaisuuksiin, joita ne muodostavat ja suhde näiden kahden ulottuvuuden välisessä tietokannassa, datassa.  Suunnatulla, pistokoetyyppisellä tutkimuksella voidaan tutkia kokonaisen kansakunnan tai laajan sosiaalisen luokan asennoitusmistapoja ja luonteenlaatua  jopa niinkin vähällä kuin tuhannella kyselyyn vastanneella.

Toinen tärkeä ulottuvuus analyyttisessa sosiaalipsykologiassa on se mitä Freud nimitti tiedostamattomaksi. Mutta, kun Freud oli kiinnostunut enimmäkseen yksilöllisistä ilmauksista, Marxin sosiaalipsykologiaa tutkivan tulee olla eniten kiinnostunut "yhteiskunnallisesta tiedostamattomasta". Tämä käsite viittaa sen sisäisen todellisuuden torjuntaan joka on yhteistä laajoille ryhmille. Jokaisen yhteiskunnan on käytettävä kaikkia keinojaan olla sallimatta jäsentensä    (tai tietyn luokan) tulla tietoisiksi niistä impulsseista, mielijohteista, jotka - jos ne tulisivat tietoisiksi - saattaisivat johtaa "vaarallisiin" ajatuksiin tai toimiin. Tehokasta sensuuria tapahtuu, ei painetun sanan tai ajatusten ja puheiden tasolla, vaan estämällä jopa ajatusten tulemista tietoisiksi, siis torjumalla vaarallinen tietoisuus. Luonnollisestikin yhteiskunnallisen tiedostamattoman sisällöt ovat yhteydessä yhteiskuntarakenteen moniin muotoihin; agressiivisuus, kapinahenki, riippuvaisuus, yksinäisyys, surullisuus, ikävystyminen, jne.,   vain muutamia mainitaksemme. Torjuttu mielijohde, impulssi on pidettävä torjuttuna ja korvattava ideologialla joka kieltää päinvastaisen tai vakuuttaa sen vastakohdasta. Ikävystyneen, ahdistuneen, surullisen ihmisen on on totuttava ajattelemaan, että hän on iloinen ja kaikki on hauskaa. Toisissa yhteiskunnissa, joissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus on estetty, hänet opetetaan ajattelemaan että hän on saavuttamaisillaan mitä täydellisimmän vapauden muodon, olkoonkin että vain sillä hetkellä vain johtajat puhuvat tuon saavutetun vapauden hengessä.  Joissakin järjestelmissä rakkaus elämään on tukahdutettu, ja sen rinnalla palvotaan rakkautta omistamiseen; joissakin tietoisuus vieraantumisesta on tukahdutettu, ja sen sijasta edistetään slogania:"Sosialistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vieraantumista".

Toinen tapa ilmaista tiedostamatonta on puhua Hegelin ja Marxin termeillä, siis puhua totaalisista voimista ihmisen selän takana samalla kun hänellä on harhakuva siitä että hän on  vapaa päättämään. Kuten Adam Smith esitti, että "ihmisen taloutta johtaa näkymätön käsi joka edistää asiaa joka ei ollut hänen tarkoituksensa". Samalla kun näkymätön käsi oli Smithille hyvänsuopa, Marxille (ja myös Freudille) se oli vaarallinen; se oli paljastettava jotta sen tehokkuus voitiin ottaa siltä pois.
Tietoisuus on yhteiskunnallinen ilmiö: Marxille se oli enimmäksen väärä tietoisuus, tukahduttavien voimien aikaansaama. Tiedostamaton, kuten tietoisuus, on myös yhteiskunnallinen ilmiö, jota säätelee "yhteiskunnallinen suodatin" joka ei salli kaikkein inhimillisimpien kokemusten nousta tiedostamattomasta tietoisuuteen. Tämä sosiaalinen suodatin muodostuu enimmäkseen a) kielestä, b) logiikasta, ja c) yhteiskunnallisista tabuista ja kielloista; se on päällystetty ideologioilla (rationalisoinneilla) jotka subjektiivisesti koetaan todeksi, mutta jotka todellisuudessa eivät ole muuta kuin yhteiskunnallisesti tuotettuja ja jaettuja fiktioita. Tämä lähestymistapa tietoisuuteen ja tukahduttamiseen voi  kokeellisesti  osoittaa Marxin toteamuksen pätevyyden, jonka mukaan "yhteiskunnallinen olotila määrää tietoisuutta".

Seurauksena näistä huomioista nouse esiin toinen teoreettinen ero dogmaattisten freudilaisten ja marx-suuntautuneiden psykoanalyytikkojen välillä. Freud uskoi että tehokas syy tukahduttamiseen  (kaikkein tärkeimmän tukahdutettavan sisällön ollessa sukurutsaiset halut) on kastraation pelko. Minä uskon, päinvastoin, että niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisestikin ihmisen suurin pelko on täydellinen eristyneisyys kanssaihmisestä, täydellinen isolaatio. Jopa kuolemanpelko on helpompi kestää. Yhteiskunta pakottaa tukahduttamisvaatimuksillaan ja uhkaa samalla täydellisellä eristämisellä. Jos et kiellä tiettyjen kokemusten läsnäoloa, sinä et kuulu tänne, sinä et kuulu minnekään, olet vaarassa tulla hulluksi. (Mielisairautta on todellisuudessa luonnehdittu suhteiden totaalisena puuttumisena ulkomaailmaan)

Marxilaiset ovat tavallisesti otaksuneet että se mikä toimii ihmisen selän takana ja ohjaa häntä ovat taloudelliset voimat ja niiden poliittiset edustajat. Psykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, että tämä on aivan liian kapea-alainen käsitys. Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja jokainen yksilö on varustettu intohimoisten pyrkimysten mahdollisuuksilla, alkaen mitä arkaaisimmista ja jatkuen mitä edistyksellisimpiin. Tämä inhimillinen mahdollisuus muokkautuu taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimien näyttämöllä kullekin yhteiskunnalle tyypillisellä tavalla. Tämä sosiaalisten voimien näyttämö tuottaa oman tiedostamattoman, tietynlaisen konfliktin tukahduttavien tekijöiden ja niiden inhimillisten tarpeiden välillä, jotka ovat olennaisia ihmisen terveelle toiminnalle (kuten tietty aste vapautta, piristystä, mielenkiintoa elämään, onnellisuutta). Todellisuudessa, kuten sanoin jo aikaisemmin, vallankumoukset eivät tapahdu ainoastaan uusien produktiivisten voimien toimesta, vaan myös sen tukahdutetun ihmisluonnon vaatimuksesta. Ne onnistuvat vain jos nämä kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudelleenvieraantumista on käytetty marxilaisessa kirjallisuudessa pelkästään älyllisenä käsitteenä, irrallaan keskustelusta psykologisesta tiedosta suhteessa vieraantumisen kokemukseen. Uskon että ei voida puhua mielekkäästi vieraantumisesta ellei ole kokenut sitä itsessään ja kanssaihmisissään. Edelleen, on tutkittava vieraantumisen ilmenemistä suhteessa narsismiin, masennukseen, fanaattisuuteen ja idolien palvontaan ymmärtääksemme sen täysin ja ollaksemme kykeneviä tutkimaan vieraantumisen astetta erilaisissa yhteiskunnallisissa ryhmissä ja yhteiskunnallisissa oloissa,  jotka pyrkivät lisäämään tai vähentämään sitä.

Yhteenvetona: tämän artikkelin tarkoituksena on vetoomus saada esitellä dialektisesti ja humanistisesti suuntautunutta psykoanalyysia  Marxin ajatusten näkökulmasta. Uskon että marxismi tarvitsee  tällaisen psykologisen teorian ja että psykoanalyysi tarvitsee tulla liitetyksi aitoon marxilaiseen teoriaan. Sellainen synteesi hedelmöittäisi molempia ulottuvuuksia, kun taas positiivinen pavlovismi, olkoon että sillä on paljon mielenkiintoista tietoa tarjottavanaan, tulee ainoastaan johtamaan sekä psykologian että marxismin heikkenemiseen.








(Erich Frommin toimittamasta kirjasta"an international symposium Socialist Humanism", luku "Humanistisen psykologian soveltaminen Marxin teoriaan")