Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.

Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Vientivetoisen vai sisäisen kasvun ehdoilla?

Vientivetoinen kasvu korona-kriisin jälkeisessä sopeutusvaiheessa - millaisia ovat mahdollisuudet tämän 'mantran' toteuttamiseen valtavirtaista ajattelua ja lähestymistapaa noudattavassa taloudessa? Kaikki maat - eivät ainastaan Euroopan Unionin jäsenmaat - pyrkivät parantamaan kilpailukykyään ja myymään tuotteitaan köyhtyneille markkinoille. Kaikkialla vaaditaan tuotantokustannusten laskua jotta kilpailussa pärjättäisiin. Palkkakustannuksia pitää laskea, saneeraustoimet pitää viedä äärimmilleen ja lisäksi pitää luopua omassa maassa  niiden tuotteiden kulutuksesta, jotka menevät vientiin.

Minusta näyttää siltä että tämä yhtälö ei voi korona-kriisin jälkeisessä tilanteessa toimia eikä ole realistinen. Avaimen tähän tilanteeseen voi muodostaa vain  sisäisiin finanssipoliittisiin päätöksiin perustuva endogeeninen makrotalouspolitiika, jonka avaimet Euroopan Unionin ovat Euroopan Keskuspankin Euroopan Keskuspankin käsissä. Kaikkein tehokkainta elvytystä olisi velkojen ja tukien suuntaaminen jäsenvaltioille, jotka voivat laittaa käyntiin investointeja ja uusia hankkeita samaan tapaan kuin mitä Suomen hallitus jo nyt tekee. Kysymys on samalla kertaa sekä elvytyksestä että sopeutuksesta.

Euroopan Unionin ongelma on sen peruskirjoista - ja jo vuosikymmenien tottumuksesta nouseva - jossakin määrin irrationaali usko siihen, että pelkästään 'mahdollisimman kilpailukykyistä markkinaa' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3)  tukemalla päästäisiin kasvun vauhtiin. Mikä tekee tästä toimintalinjasta irrationaalin ja huonosti - ellei lähes kokonaan - toimimattoman? Vastaus löytyy markkinan ja julkisen, veroa kantavan pakkoyhteisön eli valtion ja kunnan erilaisista  lähestymistavoista.

Yritys edellyttää uusia investointipäätöksiä tehdessään, että on olemassa kysyntää ylläpitävää ostovoimaa. Pelkkä kysyntähalukkuus ei riitä, ostovoimaa täytyy olla. Kun sitä ei ole, kuluttajat velkaantuvat ja pitääkseen taloutensa edes jonkinlaisessa kunnossa niiden on pitäydyttävä ylimääräisestä kulutuksesta. Tietääkseni meillä Suomessakin on jo yli 300 000 kansalaista, joilla on ongelmia velkojensa ja lainanottonsa kanssa. Uudet investoinnit ja uudet yritykset joutuvat kilpailemaan keskenään ostovoimakakusta joka ei ole kasvamassa. Yritykset tekevät tarkkoja sijoitusanalyyseja ennenkuin ryhtyvät investoimaan jotta sijoitetulle pääomalle saataisiin riittävä tuotto. Aina tässä ei onnistuta; Suomenkin teollisuuden historia on pullollaan esimerkkejä epäonnistuneista investoinneista, vääristä odotuksista ja tästä syystä romahtaneista yrityksistä.

Yritysmaailmassa puhutaankin 'yritysvastuusta' yhteiskuntavastuun sijasta. Yritykset eivät ota yhteiskuntavastuuta, päinvastoin ne pyrkivät siitä eroon. Tästä on Euroopan Unionissa esimerkkinä Barroson ja Junckerin, kahden 2010-luvun Euroopan komission johtajan ajama politiikka. Yritykset onkin vapautettu lähes kokonaan yhteiskuntavastuusta. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta on noudattanut politiikassaan systemaattisesti tätä pyrkimystä. Vientiin perustuva kasvu on luonteeltaan eksogeenisista, ulkoisten tekijöiden vaikutuksille altista ja niiden ehdoilla tapahtuvaa 'onnistumista'. Korona-pandemian oloissa siinä onnistuminen on mitä suurimmassa määrin riskipitoista ja saattaa vaatia niin suuria uhrauksia että tosiasiassa tulos on päinvastainen.

Valtion ja kunnan, veroa kantavien pakkoyhteisöjen rooli on aivan erilainen. Pakkoyhteisöjä ne ovat siinä mielessä että jokaisen kansalaisen on oltava jonkin valtion kansalainen ja jonkin kunan asukas ja veroa maksava jäsen. Päätöksenteko perustuu kansalaisyhteiskuntaan, monipuoluejärjestelmään ja oikeuteen olla vaikuttamassa yhteiseen päätöksentekoon. Yhteisillä päätöksillä tuodaan esiin kansalaisten odotuksia ja tarpeita. Kannettavat verot - ja myös velanotto - tähtää näiden tarpeiden tyydyttämiseen. Käytettävissä pääomilla tehdään investointeja ja kehitetään palveluja. Nämä päätökset synnyttävät hankkeita, joihin  kutsutaan toteuttajia ja palkataan työvoimaa. Verotusoikeudella toimiva valtio ja kunta ovat tässä suhteessa aina kilpailukykyisiä; niiden luomat hankkeet luovat väistämättä uusia työpaikkoja. Julkisen sektorin investointeihin liittyy myös tärkeä laatu-ulottuvuus koulutuksen ja kansalaistaitojen muodossa. Sillä luodaan edellytyksiä 'laadulliselle menestymiselle' viennissä ja kansainvälisessä taloudessa ylipäätään.

Euroopan Unionin tapauksessa kuvaan astuu myös Euroopan Keskuspankki, joka voi omilla päätöksillään rahoittaa minkä hyvänsä hankkeen.  Tällainen kasvu on sisäsyntyistä, endogeenista.  Keskuspankki ei voi tästä syystä koskaan mennä konkurssiin eikä mikään pääomaa vaativa haaste ole sille ylivoimainen. Endogeeninen makrotalouspolitiikka on lisäksi luonteeltaan neutraalia - sitä voidaan käyttää niin hyviin ja toimiviin kuin huonoihin ja jopa tuhosuuntaisiin tarkoituksiin.

Kun nyt pohdiskellaan osallistumista Euroopan Komission ja EKP:n mittaviin laina-, tuki- ja elvytysohjelmiin, voidaan eurooppalaisen elvytyksen ohjelmat nähdä itsenäisen, euroopantasoisen pakkoyhteisön sisäsyntyisenä, endogeenisia piirteitä omaavana, vahvana toimena jotta Pandemia-kriisistä - ja muutamista muista samanaikaisista kriiseistä - voitaisiin selviytyä. Valtavirtaisen talousajattelun takavuosina tekemät virheelliset strategiset päätökset kuitenkin heijastuvat edelleen vahvasti muutosta hakevan Euroopan talousajatteluun. Kaikkein pahin ongelma on Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin betonoitu yksiulotteinen päätös kilpailukykyisen markkinan  autuaaksi tekevästä voimasta.

Kylmän sodan päättyessä Berliinin muurin hajoamiseen ja neuvostotyyppisen 'sosialismin' kaatumiseen valittiin erityisesti Saksassa poliittinen strategia, jossa valtio asetetaan alisteiseksi markkinalle. Tällainen päätös on pohjoismaisittain katsottuna valtava demokratiaa halveksuva, yhteisiä tarpeita aliarvioiva strateginen virhe, joka Euroopan Unionin peruskirjoihin istutettuna merkitsee ratkaisevaa puutetta ja näkyy jatkuvana alisuoritteisuutena erityisesti taloushankkeissa. Markkina toimii yritysvastuun hengessä ja investoi vain jos voittoja on odotettavissa. Siksi määrällisen elvytyksen valtavat pääomat ovat taipuvaisia jäämään taseisiin, omien osakkeiden ostoihin, vararahastoihin ja pahimmillaan valuvat ns. harmaaseen talouteen. Kun lisäksi on ryhdytty näkemään raha itse monetaarisena keinona luoda odotusarvoilla lisää rahaa, siitä on itsestään tullut vain eriarvoisuutta aikaansaava tuottamaton tuotantohyödyke. Sen tunnusmerkkinä on se valtava pääomien polarisaatio, josta Thomas Piketty on 'uudessä pääomassaan' tehnyt 700:n sivun verran historiallista analyysia.

Pelättävissä on, että kun nyt edetään yksityiskohtaisempiin suunnitelmiin Euroopan Komission ja EKP:n elvytysratkaisujen toteuttamisessa, Euroopan unionin peruskirjan määräykset antavat edelleenkin pääsuunnan tehtäville toimenpiteille. Ne merkitsevät jo nyt rahalla valmiiksi kyllästetyn markkinan tukemista jopa ilmaisella rahalla, koska lainaraha ei tahdo enää tehdä kauppaansa. Jäsenvaltiot kärvistelevät sen sijaan edelleen eksogeenisen talousajattelun edellyttämän mahdottoman tehtävän edessä. kuinka maksaa yrityksille lainoina ja tukina annetut valtavat pääomat vientikilpailun edellyttämillä tavoilla takaisin lähivuosien aikana.

Pelättävissä siis on, että Euroopan Komission suuri suoran tuen paketti ei ole jäsenvaltioiden vaan markkinan käytettävissä. Kuinka ne tätä rahaa yritysvastuunsa puitteissa käyttävät? pörssikurssien nopea nousu tänä keväänä antaa viitteitä siitä, että markkina hoitaa koronapandemiaa pääosin muilla, yrityssalaisuuden piiriin kuuluvilla tavoilla kuin reaalitalouteen suunnatuilla investoinneilla. Syyt ovat ymmärrettäviä - ja ne pitäisi ymmärtää myös eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa.

Euroopan Komission pandemiapaketista ilmeisesti lainaraha on sitä, mitä myös jäsenvaltiot voivat käyttää. Jos se on ehdollistettu 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseen, siitäkään ei taida olla suurempaa hyötyä. Valtioiden on voitava käyttää pääomia omiin investointeihinsa, palvelurakenteensa parantamiseen ja kansalaisten välittömien, vaaleissa ilmaistujen tarpeiden ja tavoitteiden tyydyttämiseen.

8.6. 2020
Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kirjoitaa tänään mielenkiintoisesti finanssipoliittisen elvyttämisen mahdollisuudesta 'poikkeusoloissa' ja 'Maastrichtin sopimuksen korttitalosta'. Merkittävä - toivoa herättävä kannanotto!

26.7. 2020
Talouspolitiikan suuressa linjassa on tapahtumassa suuri käänne, jota suhtautumisen muutos Saksassakin maan perustuslakiin sidottuun velkaantumisen rajoittamiseen edustaa.Tämä on yllättävää -  käänne on yhtäkkiä tosiasia. Euroopan Keskuspankissa tämän käänteen aloitti pääjohtaja Mario Draghi vuodesta 2014 alkaneella ja ainakin tämän vuoden loppuun lähes keskeytyksettä jatkuneella määrällisellä monetaarisella elvytyksellä. Tätä uutta linjaa jatkaa nyt elvyttävän finanssipolitiikan muodossa Euroopan Komissio ottamalla nimiinsä 750 mrd:n suuruiset lainat edelleen tukien ja lainojen muodossa jäsenvaltioiden käyttöön Korona-epidemian aiheuttamien vaurioiden hillitsemiseksi ja korjaamiseksi. Kertaluontoisuudestaan huolimatta kysymys on endogeenisesta, sisäsyntyisestä talouspolitiikasta, joka on aika uusi ilmiö Euroopassa ja joka eroaa selvästi tähän saakka noudatetusta valtavirtaisesta, hengeltään uuskonservatiivisesta ja uusliberaalista eksogeenisesta, ulkosyntyisestä talouspolitiikasta. Muutosta näytetään pelkäävän aivan mahdottomasti ja koko ajan näkyy esimerkkejä pyrkimyksestä palauttaa 'vanha järjestys' säästöpolitiikan ja suomalaiseen mustan nollan politiikkaan. Modernia Monetaarista Teoriaa (MMT) ei ole vanhemman polven talousmiehille (eikä varsinkaan juristeille)  yliopistoissa opetettu ja siksi sitä pelätään kuin lehmä uutta konttia. Valtavirtainen talousajattelu lisäksi syrjii tietoisesti myös uuden polven talousosaajia, jos he rohkenevat ilmaista kantojaan säästöpolitiikan turmiollisuudesta kasvulle, työllisyydelle ja riittävälle toimeentulolle. Maailman ehkä tunnetuin MMT-asiantuntija ja uranuurtaja on australialainen projessori William (Bill) Mitchell, joka toimii myös vierailevana luennoitsijana Helsingin Yliopistossa. Tämänkesäinen vierailu on jäänyt Korona-pandemian vuoksi ilmeisesti väliin. Hänen Helsingissä pitämistään luennoista ei ole mediassa näkynyt yhtään mitään. Tällainen syrjiminen ja sivuuttaminen johtavien talousgurujen toimesta osoittautuu nyt kohtalokkaaksi, kun muutos näyttää yhtäkkiä tempaavan mukaansa myös Euroopan Unionin keskeiset instituutiot. Jos olisin akateemisesti koulutettu talousasiantuntija, kuuntelisin Bill Mitchellin Helsingin Aalto-yliopistossa  pitämät luennot mitä tarkimmin...

Miksi media ei avaa tätä ulottuvuutta makrotalouspolitiikan ihmeellistä käännettä? Minkälaista talousoppia yliopistoissa oikein opetetaan? Miten on mahdollista tällainen sokeus ja kyvyttömyys analyysiin historialliseksi luokiteltavan ilmeisen käänteen lähtiessä liikkeelle? Mistä vaikeneminen kielii?

Korona, raha ja kaikkien kriisien äiti

Korona-virus on kuolemanvakava asia globaalisti. Voisiko tällä kohtalokkaalla epidemialla olla mitään myönteisiä vaikutuksia? Tuntuu tietenkin makaaberilta että tällainenkin kysymys nousee mieleen. Se on kuitenkin tehtävä kun katselee mitä Korona-viruksen torjunnan merkeissä on tapahtumassa.

Yhtäkkiä näyttää siltä, että rahasta on tämän ilmeisen tuhoisan pandemian seurauksena  ja sen aiheuttamien ongelmien torjumiseksi ei näyttäisi olevan minkäänlaista puutetta; oman hallituksemme 15 miljardin panostukset ja jopa 50 miljardiin yltävät vakuudet ovat todellisuutta. Euroopan Keskuspankki on päättänyt laajentaa määrällistä elvytystä (QE) entisen lisäksi vielä 750 miljardilla. Euroopan Unioni on ilmoittanut että kiveen hakattua kasvu- ja vakaussopimuksen 60 %:n velkakattoa ei toistaiseksi ole olemassa. USA:ssa presidentti Trump on puhunut jopa 2000 mrd:n määrällisestä elvytyksestä. Liittovaltiolla on jo nyt velkaa 23 000 miljardia (1 miljardi on tuhat miljoonaa) ja se kasvaa 3 miljoonaa dollaria minuutissa. Myös Saksa, joka on perustuslakinsakin vuoksi äärimmäisen allerginen velanotolle, on valtionvarainministeri Olaf Scholzen mukaan satsaamassa 150 miljardia Korona-viruksen torjumiseen.

Makrotalouden rajat paukkuvat sekä Suomessa että maailmalla. SDP:n puheenjohtajan Rinteen lupaama 'vappusatanen' menossa olevalla hallituskaudella kaikkein heikoimassa asemassa oleville eläkeläisille tuntui valtavirtatalouden mielestä vielä kolme kuukautta sitten aivan liian uhkarohkealta ja ylioptimistiselta lupaukselta. Sen kustannukset taitaisivat kokonaisuudessaan olla vain 1/30 osa siitä mitä jo nyt on  välittöminä toimina luvattu markkinoille. Köyhyysloukussa olevien eläkeläisten aseman parantaminen on näissä mittasuhteissa verrattavissa 'hyttysen pieruun Saharassa', vanhaa ja haisematonta vertausta tässä käyttääkseni.

Tällaista murrosta ilman Korona-viruksen puhkeamista olisi taidettu joutua odottamaan vielä jonkun aikaa, vaikka monien Euroopan tulevaisuuden puolesta pelkäävien - kuten minunkin - mielestä muutos tulisi välttämättä tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. On otettu käyttöön eksogeeniselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle tabuksi muodostunut ja sen teoreettisena mahdottomuutena poissulkema  määrällinen elvytys, jossa keskuspankki - tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki - luo omilla päätöksillään ja valtuuksiensa puitteissa  kirjanpidollista mutta samalla todellista rahaa markkinan likviditeetin säilyttämiseksi ns. taseenvahvistusohjelmilla (Purchaseprograms). Edellinen Sipilän (Keskusta), Orpon (Kokoomus)  ja Terhon (Siniset, in memoriam) hallitus otti sulan hattuunsa onnistuneesta talouspolitiikastaan, vaikka todellisuudessa sen kurjistavaa politiikkaa piti taloudellisen vedenpinnan yläpuolella EKP:n massiivinen määrällinen elvytys, Suomenkin osalta vähintäänkin n. 8 miljardin vuosittaisilla taloudellisella piristysruiskeilla. Heti kun määrällinen elvytys loppui vuoden 2018 lopussa, alkoivat talouden käyrät osoittaa potenssin heikkenemisen merkkejä. Määrällinen elvytys aloitettiinkin uudelleen jo marraskuun 2019 alusta ja jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun saakka.

Nykyisellä määrällisellä elvytyksellä on kuitenkin vielä keinotekoisia rajoituksia ja ne löytyvät Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapoliittisista ehdoista, heijastuksena  Euroopan taloudellisen keskusmahdin Saksan perustulaista ja sen käymästä, osin katkerasta mutta lopulta voitokkaasta taistelusta Saksan Demokraattisen Tasavallan kukistamiseksi. Tämä heijastus tarkoittaa valtion ja parlamentaarisen julkisen rakenteen alistamista markkinaehtoiselle lähestymistavalle, ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopan Unionissa - ja etenkin Euroopan Valuuttaunionissa, johon Suomikin kuuluu. Se näkyy siten, että vain markkinoita tuetaan, ei demokraattista valtiota, koska sitä pidetään heikkona ja epäluotettavana taloudellisena toimijana - valtavirtaisen, eksogeenisen talousajattelun piirissä. Tällä talousajattelulla on voimakkaasti  priorisoitu asema yritys- ja pankkimaailmassa ja tietenkin myös vapaassa, puolueettomassa, markkinoiden ilmoituksilla ja ehdoilla toimivassa tavarafetisistisessä mediassa. Yritysmaailman mainokset ovat jo nuoren Karl Marxin mukaan taloudellisen valtavirran teollinen ideologinen tuote.

Kun siis nyt Finveran kautta välitetään tukea markkinoille, se tapahtuu pankkien kautta ja toivotaan että pankit tältä osin kantaisivat yhteiskuntavastuuta. Sen ne varmaan tekevätkin, kunhan niille aiheutetut kustannukset laskun mukaan korvataan. Finveran tukea ei voida välittää esimerkiksi Kelan jo valmiina olevan ja jokaiseen yksityiseen henkilöön ulottuvan verkoston kautta, vaikka sen avulla kansalaisen kurjuutta voitaisinkin nopeasti helpottaa. Miksi? Siksi että Kela on julkinen valtion laitos ja EKP:n määrällisen elvytyksen ohjaaminen tätä kautta merkitsisi toiminnan muuttumista kielletyksi, valtion ja sen laitosten kautta tapahtuhtuvaksi toiminnaksi. Valtio takaa ja pankit jakaa - näin hallituksen slogan näissä oloissa kuuluu. Kun tuki kulkee nyt yritysten kautta, niille siirtyy myös liikesalaisuuden piiriin kuuluva määräysvaltaa työntekijöidensä taloudellisesta kohtalosta. Perustuslaillinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista on kuitenkin edelleen valtiovallalla.

Korona-pandemia on siis muodostanut kriisitilanteen, jossa poikkeukselliset, epätavalliset keinot ovat mahdollisia. Ovea on nyt raotettu merkittävällä tavalla endogeenisen makrotalouden suuntaan - kysymys on Modernista Monetaarisesta Teoriasta. Tästä ei ole enää kovin pitkää matkaa ajatukseen, jonka mukaan myös valtiota ja Euroopan Unionia itseään ryhdytään finanssipoliitisin päätöksin rahoittamaan suurten, koko manteretta koskevien ongelmien, uhkakuvien ja tehtävien hoitamiseksi. Ennenpitkää huomataan, että kun määrällistä elvytystä alkaa virrata myös julkiselle sektorille, sinne avautuu valtavat markkinat infrastruktuurin ja julkisten palveluiden koko ajateltavissa olevan kirjon hoitamisen muodossa. Tässä tarjoutuisi mahdollisuus myös 'markkinalle'  sellaisiin investointeihin, joita nykyinen määrällinen elvytys ei pysty toteuttamaan vaikka rahaa virtaakin. Miksi? Siksi että markkina investoi vain, jos on ostovoimaa. Sitä ja kulutuskysyntää luodaan juuri julkisten investointien ja taseiden kasvattamisen kautta.

Mutta: määrällinen elvytyshän alkoi jo lähes kuusi vuotta sitten. Silloin ei Korona-viruksesta tiedetty vielä mitään. Onko tässä yhtälössä jotain outoa?

En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professoriin Heikki Patomäkeen ja hänen kirjoitukseensa "Kaikkien kriisien äidistä" .


Koronakriisi on laukaissut tietoisuuden räjähdyksenomaisesti koko maailmassa ja erityisesti makrotaloudessa. Kriisien äiti taitaa sittenkin olla uusliberalistisen aikakauden ja sen valtavirtaisen talouden suuret heikkoudet ja katastrofaaliset seuraukset vastakohtien kärjistymisenä, tulojen polarisoitumisena, ilmastomuutoksena ja kaikkien näiden seurauksena tapahtuvana yhteiskuntien väivaltaistumisena ja maanpakolaisuutena. Kysymyksessä on maailmanlajuinen dominoefekti, jossa onnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiltä laviineilta on yritetty koko ajan sulkea silmät, koska niitä ei vallalla olevan taloudellisen doktriinin puitteissa kyetä hoitamaan.

Korona-virus on saanut makrotalouden mannerlaatat liikkeelle. Talouseliitti katselee ja kommentoi tapahtumaa huuli pyöreänä ja silmät selällään. On käymässä ilmeisen selväksi se, että tuloerot, taloudellinen polarisaatio, muutamien yletön rikkaus ja suurten  so. kansan köyhyys on ideologinen valinta.

Mutta nyt on taloudellisista arvoista piittaamaton kuningas - Korona-virus - panemassa asioita uuteen järjestykseen.

Haluaisin uskoa että makrotaloudessa tapahtuva mielikuvamuutos on tämän karanteeniajan suuri heräämistapahtuma.

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitiikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.


On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.

Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.

Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.

Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.

Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.

Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.

Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.

Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.

Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.

Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.

Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.

Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.

Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.

Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.


Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Edelleenkin informaatio määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja toiminnasta on äärimmäisen niukan informaation varassa. Kun on kysymys näinkin suuresta ja kokonaan uudella tavalla toimivasta rahataloudesta, olisi jo pelkän talouden ymmärtämisen kannalta tärkeää saada selkeä kokonaiskuva tästä määrällisestä elvytyksestä. Vai onko niin, että Euroopan Unionin keskeisten peruskirjojen pohjalta tehdäänkin  määrällisen elvytyksen nimissä tehdään myös laadullista politiikkaa, Qualitative Easing? 

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."


19.10. 2019

"EU-MAIDEN johtajien piti perjantain huippukokouksessa antaa suuntaviivat EU:n tulevien vuosien budjetille, mutta sopu rahankäytöstä ei ole kokouksen jälkeen yhtään sen lähempänä kuin sitä ennenkään. Tavoitteena on, että vuosien 2021–2027 runsaan tuhannen miljardin euron budjetista voitaisiin sopia jo joulukuussa, mutta ainakaan Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei tähän usko.

”En usko, että joulukuussa tulee päätöstä. Kaikki toistivat kantansa, jotka jo tiesimme. Ei tullut uusia elementtejä, ei ohjausta, ei mitään”, Juncker sanoo.

Budjettineuvotteluiden edistäminen on Suomen EU-puheenjohtajuuskauden suurin ponnistus. Suomi oli valmistellut perjantain kokoukseen oman kompromissiesityksen, jonka pääministeri Antti Rinne (sd) esitteli muille päämiehille."

Rakkautta ensi silmäyksellä?

En taida olla ainoa, jolle USA:n presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong Unin lämminhenkinen tapaaminen Singaporessa kesäkuun 10. päivänä herätti ihmetystä ja jätti ymmälleen. Takana on vuosikymmenien vihanpito, Pohjois-Korean eristäminen ja eristäytyminen, Etelä-Aasian rautaesirippu Pohjois- ja Etelä-Korean välillä. Kolmannen polven perhediktaattori saavutti itse asiassa muutamassa viikossa neuvottelukosketuksen, josta läntiset johtajat Donald Trumpin suhteen voivat vain haikailla. Juuri ennen Singaporen matkaa Trump jätti allekirjoittamatta G7-maiden neuvottelutuloksen Kanadassa sanoen, että USA:ta pidetään säästöporsaana jotka kuka tahansa voi käydä tyhjentämässä. Kanadan nuorta ja charmikasta johtajaa Trudeauta Trump nimitti epärehelliseksi ja heikoksi. Kuinka voi olla mahdollista että heti tämän perään syntyy näin lämminhenkinen tapaaminen Pohjois-Korean diktaattorin ja kommunistisen arkkivihollisen kanssa?

Saattaa olla, että selitys tähän on olemassa ja se liittyy sekä Kiinan että Pohjois-Korean muuttuneisiin asenteisiin ja uudistuneeseen lähestymistapaan muita maita kohtaan. Kim Jong Un on pitänyt säännöllistä yhteyttä Kiinaan, joka suurvaltana on asettunut suojelemaan ja  tukemaankin Pohjois-Koreaa, vaikka äänenpainot suhteessa asevarusteluun ovat olleet varoittelevia. Olisiko mahdollista että Kim Jong On olisi kiinanvierailuillaan löytänyt uuden lähestymistavan maailmaan ja ryhtyisi nyt sitä soveltamaan?

Kiina on omaksunut uuden tyylin, jonka alulle panijana voidaan pitää Deng Xiaou Pingiä, jonka kuuluisa talouteen liittyvä lause kuuluu:"Kissan värillä ei ole väliä, kunhan se pyydystää hiiriä." Kiina on omaksunut uuden talouspolitiikan, avautumisen kapitalistiseen ja insinööritaidoiltaan ainakin jossain määrin ylivertaiseen länteen. Kiinan kasvu on jatkunut voimakkaana jo vuosikausia. Vuorovoikutuksen kasvamisen lisäksi on toinenkin tekijä, jossa Kiina on omaksunut uuden tyylin. Se on sopimuksiin perustuva, endogeeninen talouspolitiikka. Resursien kasvattaminen ei rajoitu pelkästään vaihtokauppaan, vaan uusien projektien liikkeellelaittamiseen ja niiden rahoittamiseen jättivaltion velan kasvattamisella. Kiina ei voi mennä konkurssiin. Siellä ymmärretään että uusi säästäminen perustuu juuri velanottoon, saavathan ihmismassat tätä kautta töitä ja voivat alkaa huolehtia omastakin tulevaisuudestaan. Minusta näyttää siltä, että Kiina on omaksunut oikeaoppisesti jälkikeynesiläisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, jonka voimin se runnoo hurjalla vauhdilla kohden taivaita hipovia tuloksia.

Uudesta asennoitumisesta  kirjoittaa der Spiegel -lehti numerossaan 25/16.6. 2018 - todeten että Kim Jong Un on jo nyt aloittanut ulkomaisten osaajien kutsumisen maahansa. Trumpin kerrotaan näyttäneen tilaisuudessa Kimille videon, jossa rakennetaan pilvenpiirtäjiä, suurnopeusjunia ja pikaveneitä, kunhan Pohjois-Korea vastapainoksi lupaa luopua ohjus- janydinasekokeiluistaan. Näyttäisi siltä, että Kim Jong On on luvannut Trumpin kanssa neuvotellessaan amerikkalaiselle yritysmaailmalle pääsyn rakentaman pohjois-Koreaa kohden uutta tulevaisuutta. Mistä rahat tähän uuteen suuntaukseen? Pohjois-Korean talous voi perustua vain joko Kiinan tukeen tai endogeeniseen, sopimuksiin perustuvaan rahan määrän lisäämiseen, siis velkaan. Niin kauan kuin valuutoilla on vaihtosuhde olemassa, nollalla digitaalitaloudessa ei ole niin suurta merkitystä, kuin mitä sillä on rajoitetun rahan eksgeenisesa politiikassa - jota Trump ja Euroopan Unioni omalla tahollaan harjoittavat.

Voi hyvin ymmärtää, että Trump on ihastunut tähän avaukseen. Pohjois-Korean johtajan nöyryys ja kiltteyskin on varmasti tehnyt vaikutuksen. "Rakkautta ensi silmäyksellä" voi tällaisessa tilanteessa syntyä vain, jos taustalla on uskottava, molempia hyödyttävä strategia. Kim Jong Onilla on ollut varmasti tarjottavanaan jotakin muutakin kuin pelkkä ydinaseesta ja ohjuskokeiluista luopuminen. Minun oletukseni on, että takana on uudenlainen, Trumpin kannalta katsottuna lupaavia sijoituksia ja projekteja tarjoava talousajattelu. Uskon Kim Jong Unia puolestaan vakuuttaneen Kiinan nopea nousu talousmahdiksi ja sen taustatuki vastaavanlaisen politiikan aloittamiseen pienemmässä, 25. miljoonan asukkaan Pohjois-Koreassa.

Kiinaa ei USA taida onnistua pidättelemään. Onnistuuko se pitkällä tähtäyksellä Pohjois-Korean kanssa? Olkoon kuinka tahansa, käänne parempaan suuntaan USA:n ja Pohjois-Korean suhteissa on tosiasia. Vielä kuuluu ääniä Pohjois-Korean epäluotettavuudesta atomivoiman suhteen. Kim Jong Onin strategia ei taida kuitenkaan perustua ydinaseeseen ja tuhovoimaan, vaan Kiinalta opittuun ja lännelle outoon talous- ja rahapolitiikkaan. 

Asian tekee vieläkin omituisemmaksi se, että sekä Kiinan että Etelä-Korean oppi-isänä taitaa olla brittiläinen liberaali, 1930- ja 40-lukujen suuri taloustietäjä John Maynaard Keynes.

2.11. 2018 
USA:n presidentti Trump ja kiinan presidenti Xi ovat keskustelleet torstaina 2.11. 2018 puhelimessa ystävälliseen ja yhteistyöhakuiseen suuntaan. Pohjois-Korean tilanteesta "China Daily" kertoo keskustellun seuraavaa:

"Osapuolet vaihtoivat myös näkemyksiä Korean niemimaan tilanteesta.

Xi sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Korean niemimaan tilanne on muuttunut positiivisesti.

Kiina arvostaa Trumpin ja Korean Korean demokraattisen kansantasavallan johtajan Kim Jong-un: n tapaamista ja johtamista tulokseen, joka edistää Korean niemimaan ydinvoiman vähentämistä ja Korean niemimaan poliittista ratkaisua Xinhua News Agency -raportin mukaan.

Kiina toivoo, että Yhdysvallat ja Korean demokraattinen kansantasavalta huolehtivat toistensa huolenaiheista ja edistävät entisestään Korean niemimaan ydinaseiden irrottamista rinnakkain niemimaan rauhanomaisen mekanismin rakentamisen kanssa, Xi totesi ja lisäsi, että Kiina jatkaa rakentavaa rooliaan.

Trump sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean väliset neuvottelut ovat edistyneet myönteisesti.

Yhdysvaltojen puolelle on suuri merkitys Kiinan tärkeälle roolille Korean niemimaalla. Se on valmis jatkamaan viestinnän ja koordinoinnin vahvistamista Kiinan kanssa, Trump sanoi Xinhua-raportin mukaan."

Pää kylmänä ja profiili matalana

Olen jo vuosia arvostellut Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa yksipuolisesta, ensisijaisesti markkinavalintojen pohjalta tapahtuvasta  suuntautumisesta tulevaisuuteen. Markkinoiden innovatiivisuuden ja aloitteellisuuden huomioonottaminen ei sinänsä tarvitse  olla huono lähestymistapa. Arveluttavaksi sen tekee Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa peitellysti mutta tiukasti ilmaistu periaate olla käyttämättä rahapolitiikkaa jäsenvaltioiden suhteen viimekätisenä lainaajana  ( last resort  lender).  Tämä oikeus itsenäisen valtion omilla keskuspankeilla on luonnostaan. Tosin EKP:n yrityksille suuntaama määrällinen elvytys (QE) jäsenvaltioiden velkakirjojen ostamisen muodossa ja todellisuudessa rikkoi tätä periaatetta.



Tämä periaate yhdistyneenä valtavirtaiseen  eksogeeniseen, rajallisen rahan logiikkaan on se tekijä, joka ajaa Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaita ahdinkoon. Kreikka joutui ensimmäisenä kokemaan Euroopan Komission autoritaariset otteet Unionin keskusvallan, Saksan valtionavarainministerin Wolfgang Schäublen toimiessa orkesterinjohtajana. Nyt on Italia vaaravyöhykkeessä; aloitteentekijänä ei ole Kreikan tapaan vasemmistolaiset voimat, vaan kansallismielinen ja siinä mielessä äärioikeistolainen "viiden tähden" koalitio. Se uhmaa nyt Euroopan Unionin hatusta vedettyjä - mutta eksogeeniseen politiikaan luonnostaan kuuluvia - velka- ja budjettirajoitteita velkaantumismääräyksistä piittaamattomalla uudistuspolitiikallaan. Konflikti on odotettavissa eikä kukaan tiedä ainakaan vielä, miten se on ratkaistavissa. Hallituskriisi? Nopeasti nousevat korot ja kallistuva raha? Polvilleen pudottava ja menoja rajoittava kuuri Kreikan tapaan? Tai läpi sormien katselu? Ranskan presidentti Macron, joka on vaatinut resursseiltaan voimakkaampaa Eurooppaa, katselee vielä sivusta menossa olevaa tilannetta.



Euroopan suurimman oppositiovoiman, sosialidemokraattien poolitiikka on suhteessa talous-  ja rahapolitiikaan ollut epämääräistä. Retoriikassa on noussut keskeiseksi perinteiset sosialidemokratian perusarvot ja niiden toteuttaminen Europan Unionin sääntöjen ja valtavirtaisen talouspolitiikan sisällä. Jotakin voidaan toki saada niinkin aikaan, mutta suuret julkiset investoinnit infrastruktuuriin,  kansanterveyteen, sosiaaliseen turvaan, kasvatukseen, koulutukseen ja kansansivistykseen jäävät julkisen sektorin taloudellisen ahdingon johdosta joko toteutumatta tai asettuvat niin pitkälle aikajanalle että ne monipuoluejärjestelmässä ja markkinoiden vallassa olevan median puristuksessa katkeavat tuon tuostakin vallan vaihtumiseen. Ei ihme että pako kansalliseen suurista ihmiskuntaa uhkaavista vaaroista ja aavistuksista huolimatta saa lisää tilaa  kansalaisten mielissä  oikeistopopulismin muodossa eri puolilla maanosaamme. Lyhyesti, myös sosialidemokratia on rampautunut yksipuolisen talous- ja rahapolitiikan raameissa, mikä näkyy näköalattomuutena, aloitekyvyttömyytenä ja uskottavuuden puutteena. Ratkaiseva askel uudelle tasolle on vielä ottamatta.



Muodollisesti Euroopan Unionin perussopimuksia voidaan muuttaa vaan yksimielisellä, konsensukseen pohjautuvalla päätöksenteolla. Peruskirjat ovat syntyneet tällä tavoin ja olisi epäjohdonmukaista olettaa että niitä jollakin muulla tavalla voitaisiin muuttaa. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa asettaa esteitä ja rajoituksia koko maanosan kehittämiselle ja - johtuen rakenteiden ehdottomuudesta ja muuttumattomaksi tarkoitetuitsa luonteesta - heikentää vakavasti koko maanosaa kansanvaltaan ja moniarvoisuuteen rakentavana arvoyhteisönä. Euroopan kohtalona näkyy olevan yhden ainoan totuuden varassa eläminen, olkoonpa se sitten reaalisosialismiksi nimitetyn itäblokin yksipuoluejärjestelmä tai nyt ainoaksi oikeaksi ja pysyväksi sementoitu markkinaehtoinen  vaihtoehto - yhden ja ainoan dimension ilmenemä sekin.



Tilannetta pahentaa alkamassa oleva kauppasota, jonka initioijana on USA:n presidentti Donald Trump "America first" johtotähtineen. Tämä ajaa eurooppalaisen teknisen osaamisen ja insinööritaidon vakavaan tilanteeseen. Erityisesti Saksassa ollaan huolissaan kaupan vaikeutumisesta länteen samaan aikaan kun Kiina on yhä voimakkaammin tunkeutumassa Eurooppaan. Kun vielä kymmenen vuotta sitten Eurooppa investoi Kiinaan kaksi kertaa enemmän kuin Kiina Eurooppaan, tilanne on kymmenessä vuodessa kääntynyt päälaelleen: Kiinan Eurooppaan  suuntaamien investointien määrä on vähintäänkin nelinkertainen Euroopan Kiinaan suuntaamien investointeihin verrattuna. Lisäksi volyymi on kasvanut kolmikymmenkertaiseksi: vuonna 2008 Kiina investoi Eurooppaan 0,7 miljardin euron edestä, kun summa vuodesta 2017 eteenpäin on jo kolmenkymmenen miljardin luokkaa. Esimerkiksi Saksasta kiinalaiset yritykset ovat ostaneet vuosien 2010-2017 välillä 213 yritystä, joiden hinnat ovat liikkuneet vähintään sadoissa miljoonissa euroissa. Kiinalainen sijoittaja on mm. suurin yksittäinen Daimler Benzin omistaja yli 10 %:n osuudella.



Käännekohdaksi - huolestuttavaksi sellaiseksi - tässä siteerattu der Spiegel -lehti näkee päivämäärän 18. toukokuuta 2016. Silloin kiinalainen Minea-jättiyritys osti automatiikkaa, erityisesti robotteja tuottavan saksalaisen "Kuka"-yrityksen 4,5 miljardilla eurolla.  Kuka tekee ilmastointijärjestelmiä ja jääkaappeja ja myös robotteja autovalmistuksen. Kuka-yritystä on pidetty saksalaisen teollisen uudelleenpäivityksen "Industrie 4.0" ydinosaajana. Viidesosa maailman jääkaapeista tehdään nykyään kiinalaisen "Haier" - yrityksen toimesta. Robotiikan ydin on siirtymässä Saksasta Kiinaan. Shundeen, jossa vuodesta 2014 valmistetaan 75 000 robottia vuosittain . Ja robottien mukana saksalainen insinööritaito valuu vähitellen kiinalaiseen osaamiseen.



Industrie 4.0 on suunnitelma nostaa  saksalainen insinööritaito ja osaaminen maailman kärkeen. Kiinan vastaava hanke on "Made in China 2025", joka perutustuu kolme vuotta sitten pidetyn Kommunistisen Puoluen puoluekokouksen suunnitelmaan; vuoteen 2025 mennessä Kiinasta on tultava "vahva" teollinen toimija maailmassa, vuoteen 2035 mennessä teollinen "mahtitoimija" ja vuoteen 2049 mennessä johtava teollinen maailmanmahti. Silloin Kiinan Kommunistinen puolue täyttää sata vuotta.



Amerikan ja Saksan huolestuneisuus on aitoa. Kiina rakentaa kärsivällisesti ja ulospäin äärimmäisen pehmein ottein maailmanvalloitustaan käyttäen hyväksi läntisen maailman heikkouksia. Uuden silkkitien rakentaminen resursseja säästämättä on tuomassa tuloksia. Euroopan Unionin puristuksessa Kreikka on myynyt Ateenan liepeillä olevan Pireuksen satamansa kiinalaisille ja siitä on tullut osa tulevaisuuteen tähtäävää silkkitietä. Silkkitien päätepiste on Saksan teollisen alueen ytimessä Duisburgissa. Sinne tulee jo nyt viikoittain 25 junaa - matka kestää keskimäärin 13 vuorokautta - puolet siitä EU:n jäsenmaiden rajamuodollisuuksissa. Eräät itä-Euroopan jäsenmaat Kreikan ohella tukevat kiinalaisia hankkeita ja niiden päästämistä myös Unionin politiikassa sisään eurooppalaiselle markkinoille. Vapaiden markkinoiden periaate ei voi sulkea kiinalaisia yrityksiä ulkopuolelle. Austeristisella politiikalla aiheutettu hätätila hakee myös EU:n jäsenvaltioita hakemaan tukea Unionin ulkopuolelta, kuten Kiinasta ja Venäjästä.



Miten on mahdollista että vielä vuosikymmen sitten köyhäksi, tulotasoltaan korkeintaan yhteen kymmenesosaan eurooppalaisesta tasosta yltävä "lumppuriskin" Kiina on kymmenessä vuodessa noussut Euroopan Unionissa huolta aiheuttavaksi taloudelliseksi voimatekijäksi? Miten Kiina rahoittaa valtavia investointejaan omaan maahansa,  Afrikkaan, Aasiaan, tai Euroopan Unionin alueelle? Yritysostoissa mm. Saksassa on pelätty sen tapahtuvan palkkatason ja työelämän ehtojen laskemisella kiinalaiselle tasolle. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kiinalaiset omistajat ovat antaneet yritysten - kuten esim. Kukan ja Volvon - jatkaa entiseen tapaan, kiinalaisen omistajan nimi ei näy missään.  Punaisia lippuja ei ole tehtailla näkynyt muuten kuin metallialan liittojen satunnaisissa  mielenosoituksissa. Työntekijöitä on palkattu lisää ja valtakunnalliset työehtosopimukset on täytetty viimeistä piirtoa myöten. Verrattuna Euroopan Unionin omiin kilpailuttamisperiaatteisiin kiinalaiset omistajat ovat palauttaneet "rauhan maahan". Mistä resurssit näihin valtaviin, maailmanlaajuisiin ja tästä horisonttiin ulottuviin kehittämishankkeisiin tulevat?



Sellaiset maailmanmahdot kuin Venäjä ja Kiina eivät ole sitoutuneet samanlaisiin rahapoliitisesti kahlitseviin eksogeenisiin periaatteisiin kuin Euroopan Unioni ja sen keskuspankki EKP. Mielestäni on aihetta uskoa että Kiinassa projekteja laitetaan liikkeelle pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla. Kiinaa on sen kielen ja kulttuurin erilaisuuden vuoksi vaikeaa seurata ajantasaisesti. Läntiset maat - mm. Saksa - ovat laittamassa Kiinassa pystyyn tutkimuslaitoksia "fact finding" -periaatteella ymmärtääkseen mitä kaikkea Kiinassa on  tapahtumassa. Vaatimaton veikkaukseni oin, että Kiina hyödyntää endogeenista, sopimuksiin perustuvaa resurssienmuodostusta ja pitää tällä tavalla yllä paitsi jatkuvaa, voimakasta talouskasvua, myös kunnianhimoista - ja samalla todentuntuista - "Made in China 2025" ohjelmaansa.



Euroopan Unionin uudistuminen sisältäpäin on sen oman historan kokemusten valossa tehty äärimmäisen vaikeaksi, kenties mahdottomaksi. Amerikan Yhdysvallat on jäämässä omaksi saarekkeekseen, joka on tipahtamassa vauhdista oman narsistisen asennemaailmansa ja heikon yhteiskuntatietoisuutensa seurauksena. Erityisesti Kiina, tuo kieli- ja kulttuurimuurin suojassa kasvava suurvalta saa yhä lisää tuulta siipiensä alle. Jos nykymeno jatkuu, Kiina juhlii ylivertaista teknologista ja teollista asemaansa maailmassa vuonna 2049 - ja mahdollisesti jo paljon ennen sitä.

Eli Kiinan viime vuosituhannen lopun johtajan Deng Xiau Pingin sanoin:"Pitä pää kylmänä ja profiili matalana".

---

Tämä blogikirjoitus perustuu saksalaisen viikkolehden der Spiegelin laajaan Kiina-artikkeliin numerossa 21/19.5. 2018. IR