Media ja tappamisen meininki

 Päättymässä olevan vuoden aikana olen joutunut useampaan kertaan arvostelemaan kaupallisella pohjalla toimivan median ja sen teollisella muodolla, mainonnalla elävän tiedottamisen tapaa suhtautua poliittiseen demokratiaan ja moniarvoiseen yhteiskuntaan. Viimeksi 20.12. 2021 kirjoitin seuraavan tekstin "Sosialidemokratia Suomessa" -Facebooksivulle  siellä käytyyn keskusteluun tästä ilmiöstä: median jatkuva hallituksen politiikan painaminen lillukanvarsiksi luonnehdittavilla perusteluilla poliittisen vedenpinnan alapuolelle keskellä hallituksen hoidettavaksi siunaantunutta mitä vaikeinta maailmanlaajuista pandemiaa osoittaa, että kaupallisen ideologian teollisella muodolla eli ilmoituksilla elävä media pyrkii moniarvoisen tiedonvälityksen sijasta hallituksen kaatajaksi ja kuninkaantekijäksi. Näissä tunnelmissa hiljennymme siis joulun viettoon..."

Lehdistö ja sähköinenkin media on keskittynyt nykyisen hallituksen toimikauden aikana triviaalisten, usein täysin toisarvoisten pikkuseikkojen nostamiseen keskeisiksi aiheiksi yhteiskuntakeskustelussa. Kohteiksi ovat joutuneet ennenkaikkea päähallituspuolueen keskeiset hahmot, pääministeri Sanna Marin ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Aamiaiskohut, pukeutuminen, esiintyminen kansainvälisissä julkaisuissa, kulttuuriväen tilaisuuden järjestäminen pääministerin virka-asunnolla tai viimeksi yökerhokäynti vain yksi puhelin mukanaan ja kaupallisen käytännön mukaisen ilmeisen pakollisen yhden drinkin juonti on nostattanut viikkokausien keskustelun mediassa. Krista Kiurun kohdalla epäasiallisen kritiikin kohteeksi on joutunut hänen tapaansa johtaa hallitusohjelman ulkopuolelta tehtäväksi noussutta Korona-panmdemiaa. Tällaisena muistetaan Pietarista jalkapalloturisteina alkusyksystä palanneiden nuorten humalaisten miesten alapääsävytteinen haistattelu. Suomen menestyminen tässä vaikeassa haasteessa on maailman parhaita, mutta se ei ole estänyt hänen joutumistaan maalittamisen kohteeksi jopa eduskuntaan tuodun ja siellä käsitellyn henkilökohtaisen epäluottamuslauseen muodossa. Onneksi eduskunnan päätöksellä ministeri Kiuru sai luottamuslauseen muodossa kunniansa takaisin tässäkin asiassa onnistuneeseen toimintaansa.

Huomio on siis kiinnittynyt varsinaisen yhteiskuntapolitiikan ulkopuolelta tuleviin nostoihin, demokratian ja lehdistönvapauden nimissä. Huomiota on kuitenkin kiinnitettävä myös median varsin yksiulotteiseen arvopohjaan, kaupallisuuteen ja sen ehdoilla toimimiseen. Frankfurtin koulukunnan kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan kaupallisuus asennoitumistapana ja luonteenpiirteistön keskeisenä vaikuttajana on yksi epäproduktiivisen asennoitumistavan muodoista. Autoritaarisuuden, väkivaltaiseen voimankäyttöön pyrkivän, rajoittamattomaan kahmimiseen ja omistamiseen tähtäävän asennoitumisen rinnalla tämä kaavautumistila on yksi keskeisistä epäproduktiivisuuden muodoista. Fromm menee analyysissaan jopa niin pitkälle, että hän väittää kaupallisuuden pahanlaatuiseen puoleen liittyvän viehtymystä elottoman rakastamiseen, toimimattomaksi tekemiseen, sanalla tappamiseen ja kohteen aktiivisuuden nujertamiseen. Kysymys ei ole pelkästään mielipiteenvaihdosta, vaan tähän yhteiskuntaluonteeseen liittyvästä halusta kohteen toiminnan täydelliseen pysäytämiseen, elottomaksi tekemiseen. Fromm käyttääkin kaupallisuuden tästä puolesta Sigmund Freudin kuuluisaa nekrofilia- käsitettä, ei kuitenkaan sanan sukupuolisessa, libido-pohjaisessa merkityksessä, vaan yhteiskunnallisesti motivoituneena kaavautuneena suuntautumisena.

Toimittajakunta ilmeisesti ymmärtää työnantajansa kaupallisen luonteen ja jo pelkän työpaikan säilymisen vuoksi on taipuvainen hahmottamaan samaistumisen hengessä työhön liittyviä toiveita. Markkina ei sinänsä koe olevansa erityisen poliittista vaan pikemminkin sen ylä- ja ulkopuolella, oman logiikkansa mukaan toimiva kansantaloudellinen välttämättömyys. Pyrkimyksenä on kiihdyttää mm. kulutusta ja siinä kaupallisuus on onnistunutkin ihan oikean kuluttajaluonteen aikaansaamisessa.Yhteisvastuun tai yleisten perustuslaillisten tarpeiden tunnistaminen on alisteista kaupalliselle päämäärälle, voiton tavoittelulle ja sen maksimoimiselle. Yhteiseen hyvään kuuluvat maksut ja palvelut ovat markkinalle voiton maksimointia rajoittava ja pahimmillaan voiton saamisen estävä menoerä. Tämä on perusteena mm. pyrkimisessä paikalliseen, yrityskohtaiseen sopimiseen tai koko sopimustoiminnan sivuuttamiseen. Markkinan ilmoitustulojen ehdoilla toimiva media pyrkii luonnollisesti aktiivisesti sopeutumaan tämänkaltaiseen ajatteluun ja "tunnustamaan väriä" sisältötuotannossa ja toimitustavassa. Suurten ohjelmallisten tavoitteiden ja sisältöjen sivuuttaminen ja henkilökohtaisten heikkouksien ja epäonnistumisten kaivaminen sopii hyvin nekrofiiliksi materiaaliksi tämänkaltaiseen toimittamiseen.

Ajatus median epäproduktiivisesta toimitustavasta tai jopa sisältöjen nekrofiilista, elotonta rakastavasta ja sille vastakkaisia arvoja edustavan toimimattomaksi tekemisestä sopii siis hyvin toimituksen toiminnalliseksi motiiviksi kaupallisessa mediassa. Onnistumista mitataan hyvillä alasampumisilla. Yhdessä sosiaalisessa mediassa kasvavan vihapuheen kanssa tästä lähetymistavasta saattaa kuitenkin muodostua ihan oikeasti tappava ja vaarallisia muotoja saava poliittinen suuntaus. Esimerkkejä löytyy historiasta kaikilta vuosisadoilta aivan tähän päivään saakka. 1930-luvun kansallissosialismin pogromit ja viimeksi väkijoukkojen hyökkääminen Yhdysvaltain kongressiin vaaliprosessin pysäyttämiseksi presidentti Trumpin kauden päättyessä ovat kouriintuntuvia esimerkkejä valloilleen ryöpsähtäneestä vihasta ja sen mukaisista teoista. Se voi pahimmillaan saada berserkkimäisiä piirteitä.

Ajatus nekrofiliasta normaaliin elämänpiiriin kuuluvana latenttina piirteenä on Erich Frommin mukaan huonosti tiedostettu mutta todellinen ilmiö normaalissakin arkipäivässä. Turvakodit, väkivaltarikokset ja mm. USA:ssa lisääntyneet, pienestäkin syystä aseella tehdyt henkirikokset osoittavat, että yhteiskuntaluonteeseemme kuuluu myös ratkaisujen hakeminen vastapuoleksi koetun aktiivisuuden ja toimintamahdollisuuksien pysäyttäminen "lopullisella ratkaisulla" eli tappamalla. Normaalioloissa se ei ole tietenkään hyväksyttävää ja siksi latentti pysäyttäjä, elottoman rakastaja ja toiminnan tyhjäksi tekijä ei itsekään tule tietoiseksi omista epäproduktiivisista viehtymyksistään. Tiedetään kuitenkin, että jo  "katsekin voi tappaa".

Onko median toiminta hallituksen toiminnan pysäyttäjänä normaaliin demokratiaan kuuluva ilmiö vai nousemassa oleva nekrofilisen, poliittiseksi vastustajaksi koetun täydelliseen  pysäyttämiseen tähtäävä epäproduktiivisen asennoitumistavan ilmaus?

Pyhittääkö tavoite keinot?

Kotkaliikkeessä - sosialidemokraattisessa kasvamaan saattamisen järjestössä - oli jo 1950-luvulta lähtien 'kuntoisuuskäskyissä' yksi kehoitus jossa sanottiin:  "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Rinteen hallituksen kaatumiseen johtaneen tapahtumaketjun yhteydessä tuli tämäkin, sosialidemokratialle tuttu ja velvoittava periaate mieleen. Vakaumus on jossakin määrin syvempi ilmaisu kuin pelkkä mielipiteen kertominen. Taustalla on arvoja ja parhaimmillaan kokonainen arvomaailma, joka ohjaa toimintaa, ilmaisuja ja jopa käyttäytymistä. Suomalainen sananlasku ilmaisee tämän asian seuraavasti: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Hallituskriisiin johtaneessa tapahtumaketjussa sen enempää Rinnettä kuin Paateroakaan ei syytetty valehtelusta, vaikka ristiriitaisuutta tapahtumien ja lausuntojen tuiskeessa saattoi esiintyäkin. Molempien vakaumus ja tahtotila suhteessa palkkoihin ja toimeentuloon ilmaistiin hallitusohjelmassa: "Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa - siis Postissa - kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun.

Tämän tahtotilan ilmaiseminen myös Postin työtaistelun aikana taisi olla se ratkaiseva syy, joka johti ministerieroon ja lopulta hallituksen kaatumiseeen. Rinteen ammattiyhdistystausta ja 180-asteen käännös suhteessa edellisen hallituksen kilpailukykypolitiikkaan tuli ilmaistua 'työehtosopimusshoppailuna'. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän takapenkillä vaaniva edellisen hallituksen pääministeri odotti vain sopivaa hetkeä iskun tekemiseen. Paljastetut Whatsup-viestit ja sähköpostit näyttävät osoittavan, että epäluottamuksen syynä oli kunnioitusta ansaitsematon Rinteen vakaumus ja siihen liittyvä ammattiyhdistystausta.

Onko ammattiyhdistystoiminta jotenkin ristiriidassa ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen kanssa? Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus on tässä yhteydessä tärkeä ja kantava ohjenuora. Se on sitä kokonaisuudessaankin, mutta tapahtuneen johdosta kannattaa kiinnittää huomiota sopimuksen 23. artiklaan:

"23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.
Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi."

Jokainen on myös oikeutettu - pääministeriä myöten - kaikkeen siihen suojaan, jonka ihmisoikeuden antavat: Tämä todetaan jo sopimuksen 2. artiklassa:

"22. artikla. 
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen."
---
Suomikin on ratifioinut myös Kansainvälisen työjärjestön keskeiset sopimukset ja periaatteet, joiden mukaan työelämässä on toimittava. Vuonna 1998, 86. kansainvälinen työkonferenssi antoi julistuksen työelämän perusperiaatteista ja oikeuksista .
Tämä julistus sisältää neljä peruspolitiikkaa:

Työntekijöiden oikeus liittyä vapaasti ja neuvotella kollektiivisesti
Pakotetun ja pakollisen työn lopettaminen
Lapsityövoiman lopettaminen 
Työntekijöiden epäreilun syrjinnän päättyminen

ILO korostaa, että sen jäsenillä on velvollisuus pyrkiä noudattamaan täysin näitä periaatteita, jotka sisältyvät asiaankuuluviin ILO: n yleissopimuksiin. Useimmat jäsenvaltiot ovat nyt ratifioineet perusperiaatteita edustavat ILO: n yleissopimukset.

Edelläkuvatut periaatteet on tarkoitettu käytännössä sovellettaviksi ja ne muodostavat tärkeän osan siitä oikeusvaltioperiaatteesta, jota Rinteenkin nyt eronnut hallitus ajoi toisena tärkeänä periaatteena sovellettavaksi koko Euroopan Unionin tasolla.

Kun tässä valossa katselee vapaan ja puolueettoman, kaupallisiin arvoihin ja sieltä rahoituksensa saavan  median vyörytystä ja loppupeleissä  tapahtunutta ja perustelematta jäänyttä pääministerin luottamuksen menetystä, herää vahva epäilys että keskeisiä demokratiaan ja oikeusvaltioon liittyviä periaatteita ja toimintakäytäntöjä ei syksyn kriisissä noudatettu. Kysymyksessä oli poliittinen ajojahti, jonka toimintakäytännöt muistuttavat enemmän mobbausta kuin oikeusvaltioperiaatetta. 

Edeltäneen hallituksen kilpailukykypolitiikka oli itse asiassa mitä jyrkimmässä ristiriidassa sekä ihmisoikeuksien että työelämäsääntöjen keskeisten perusarvojen kanssa. Kun mobbaamisen tielle lähdettiin, olisi pitänyt ymmärtää, että aina löytyy voimia jotka saavat lisämotivaatiota ja vauhtia autoritaarisesti ja riistävästi asennoituneen, pohjimmiltaan kaupallisen median ylilyönneistä. Oikeutettu yhteiskunnallinen kritiikki muuttuu poliittiseksi vainoksi, jossa arvokasta ja aktiivista työtä tekevät ja yhteiskunnallista vastuuta kansalaisjärjestöissä ja yhteiskunnallisissa elimissä kantavat joutuvat vakaumuksensa vuoksi 'poliittisen pogromin' kohteeksi. Tietynlainen vakaumus julistetaan lopullisesti pannaan. Sitä ei juuri kukaan kestä pitkään; sillä on seurauksia jotka niin yhteiskunnallisen toiminnan, yleisen aktiivisuuden ja myös inhimilliseltä kannalta ovat epäproduktiivisia, lamaannuttavia ja aktiivisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan henkistä pääomaa murentavia.

Pyhittääkö tavoite käytetyt keinot? Ei pyhitä. On kuten Erich Fromm, maineikas Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi tavoitteiden ja keinojen suhteesta totesi: "Viimeinen sovellettu keino on jo osa päämäärää". 

Pelättävissä on, että jos tätä epäproduktiivista, tuhosuuntaista toimintakulttuuria ei avata ja arvostella, että keinot vain kovenevat demokratiaa kunnioittavan ja sen mukaan elävän kansalaisen on tavalla tai toisella suojauduttava. Historiasta löytyy tästäkin huolestuttavia esimerkkejä:

Raaistumisen aika

Palaan tässä mieliaiheeseeni, sosiaalipsykologiaan, yhteiskunnan rakenteiden ja ihmisluonnon väliseen suhteeseen ja dynamiikkaan. Rohkenen puhua rakenteiden ja asenteiden välisestä dynaamisesta suhteesta. Kiitos siitä lankeaa jo  lähes sata vuotta sitten vaikuttamaan alkaneille suurille herättäjille. Osa heistä löysi tiensä Frankfurtin kouluun (Frankfurter Schule), joka muodostui Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen yhteyteen Max Horkheimerin johdolla. Yksi näistä suurista osaajista oli Erich Fromm, jonka analyysiin, ajatuksiin ja tuotantoon olen pyrkinyt tutustumaan yhteyden siihen saatuani. Se on motivoinut minua myös kielitaidon hankkimisessa niin, että vähitellen olen kyennyt seuraamaan Frankfurtin koulun ajatuksenjuoksua sillä kielellä, millä tekstit on alunperin kirjoitettu.

Perusajatus tässä analyysissa on seuraava: yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat ihmismieleen ja ihmisen tapaan toimia. Ihmisen on vaistopohjastaan irronneena lajiolentona löydettävä vastauksia elämisensä ja olemassaolonsa ristiriitaan. Kysymys on henkiinjäämisestä, pärjäämisestä elämässä, vakaan ja vankan pohjan löytämisestä elämälle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä lähtökohta ole jatkuvasti esillä perheissä, vanhempien ja lasten välisessä vuoropuhelussa, tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamisessa. Kysymys on onnistumisesta tai epäonnistumisesta elämässä.

Frankfurtin koulu, jonka vaikuttajilla oli vahva yhteys mm. austromarxismiin ja sen ajan yhteiskunta-analyysiin, ymmärsivät, että yhteiskunnan rakenteilla oli ratkaisevaa vaikutusta ihmisen luonteeseen, kasvumahdollisuuksiin ja onnistumiseen.

Tuohon aikaan syntyi toisaalla, työväenliikkeen arvoperinnön ulkopuolella  vahva kiinnostus psykologiaan ja erityisesti psykoanalyysiin, jonka mestarillinen kehittäjä oli Sigmund Freud. Hänen ansioitaan psykoanalyysin metodologian kehittäjänä ei kiistetä tänäkään päivänä. Se mistä keskustellaan on se, onko ihmisen psykologisen ja tiedostamattomien motiivien keskeisenä vaikuttajana sukupuolisuuteen liittyvä motiivi vai joku muu. Erich Fromm, sekä Freudin että Marxin ajatusten tuntija ja kunnioittaja päätyi ensimmäisenä olettamukseen, että Freudin nerokkaiden psykoanalyyttisten havaintojen keskeinen motiivi ei ollut Oidipuskompleksi ja pojan kilpailu isän kanssa äidin rakkaudesta, vaan ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joihin elämässä oli välttämättä annettava vastaus selviytyäkseen, voidakseen hyvin ja onnistuakseen ihmisenä.

Vastaus ihmisenä toimimiseen voi tuloksen kannalta Frommin mukaan olla joko elämää ylläpitävä, sitä kuntouttava ja vahvistava tai elämää kahlitseva, omia tai kanssaihmisten mahdollisuuksia rajoittava. Fromm puhuu luonneanalyysissaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta "oireryhmästä", syndroomasta. Ihminen on karkoitettu paratiisin luonnollisesta, vaistonvaraisesta elämäntilanteesta valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Valitse siis hyvä. Ortodoksisen juutalaisen kasvatuksen saaneena Fromm ei kaihda nostaa esimerkkejä kristinuskon ja juutalaisuuden  eettisestä taustasta, joiden avulla hän luo historiallista syvyyttä tähän ihmisen ikuiseen etsimiseen ja vastauksen hakemiseen.

Tämä sinänsä ymmärrettävä ja luonnolliseltakin tuntuva havainto ihmisen luonteenrakenteen ja vallitsevien olosuhteiden välisestä vuorovaikutuksesta on luvalla sanottuna vallankumouksellinen löytö. Minua se on kiehtonut jo 1960-luvulta lähtien, enkä ole luopunut sen tutkimisesta, vaikka työtoverit ja ystävät eivät ole aina osanneet lähestymistapaani arvostaa tai kannustaa sen kehittämiseen. Se ohjasi kuitenkin työskentelytapaani  läpi vuosien järjestöelämässä. Kentän ihmisten arvostus oli kiihkeää ja voimakasta. Piti olla jakuvasti luennoimassa "työväenliikkeen arvoperinnöstä", sen soveltamisesta luottamusmiestoimintaan, ohjaajana toimimiseen ja tapaan johtaa yhdistyksen toimintaa.

Olisiko tässä analyysissa,lähestymistavassa aineksia oman aikamme ilmiöiden arvioimiseen? Frommin työ 1930-luvun Saksassa keskeytyi maastapakoon ja pelastautumiseen vapaamieliseen USA:han, jossa hän kehitti karakterologiansa, luonneoppinsa ehyeksi kokonaisuudeksi ja rikastutti suunnattomasti myös ajan psykologista ja sosiaalipsykologista ilmapiiriä. Hän ei kaihtanut myöskään kritiikkiä, jota hän viljeli kolmannen valtakunnan natsijohtoa kohtaan, mutta ei myöskään suhteessa aikansa työväenliikkeeseen. Hänen mukaansa se ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin johtamaa autoritaarista, rotusyrjintään,  vihaan ja tuhoamiseen suuntautunutta politiikkaa.

Tänä päivänä olemme todistamassa USA:n, toisen maailmansodan aikana vapaamielisyyden ja demokratian lippua kantaneen suurvallan omaa retkahtamista Frommin luonnehtiman epäproduktiivisen oireryhmän toteuttajaksi. Historia ei toimintatapojen tasolla ehkä toistu samanlaisena, mutta luonteenpiirteistön ja siihen perustuvien ratkaisujen tasolla kaava on edelleen sama. Autoritaarisuuteen, omistamiseen, kylmäkiskoiseen kaupallisuuteen, militarismiin ja väkivaltaan suuntautuvat ratkaisumallit ovat nousussa. Ihmisiä erotellaan hyviin ja pahoihin ihonvärin, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen vakaumuksen ja lausuttujen mielipiteiden perusteella. Kuolemanrangaistuskin taitaa tulla uudelleen käyttöön eikä lisääntyvillä karkotuksilla, rajoituksilla tai muilla liukuhihnalla toteutetuilla lopullisilla ratkaisuilla (Endlösung) ole enää laadullista eroa siihen mitä 1930-luvun Saksassa tapahtui. Kysymys on vain määrästä ja muodoista, millä tätä läpeensä epäproduktiivista politiikkaa toteutetaan.

Elämän dialektiikkaan näkyy kuuluvan se, että parin-kolmen sukupolven välein palataan taas uudelleen siihen raakalaismaiseen ilmapiiriin, joka oli vallalla vielä minun lapsuudessani ja joka sai ilmauksensa hirvittävässä toisessa maailmansodassa. Raaistumisen aika näkyy avoimessa epäproduktiivisessa toimintatavassa myös omassa maassamme, kun kaupallisuudesta, omistamisesta, idolien palvonnasta ja autoritaarisesta yritysjohtamisesta tehdään normaaliuteen kuuluvaa, kaikkien elämää ohjaavaa käytäntöä. Seuraukset tulevat olemaan luonteenrakenteen kehittymisessä ja suuntautumisessa kaameita, jos Frommin analyysi yhteiskunnan ja luonteenrakenteen muovautumisesta pitää paikkansa.

Taitaa käydä samoin kuin  kävi vajaa sata vuotta sitten Euroopassa: produktiivinen luonteenpiirteistö ja siihen perustuva ihmistä ja yhteisöä kunnioittava elämänasenne, toisenlaista yhteiskuntaa toivova visio säilyy vain hyljeksityissä, valtavirrasta sivussa olevissa yhteisöissä, 'ihmiskunnan vihollisten' keskuudessa, Mika Waltaria vapaasti siteeratakseni. Trendinä on yhteiskunnallisten olojen raaistuminen ja sillä tulee olemaan epäproduktiivisuutta lisääviä seurauksia myös toimintatavoissa.

Miten vastarintaliikettä rakennetaan, alkaa olla ajankohtainen kysymys yhden jos toisenkin kansalaisen ajatuksissa. Jotta produktiivisia vastauksia löydetään, tulee myös tilanneanalyysin olla humanistisia, elämää ja hyvinvointia ylläpitäviä arvoja tukevaa.

Zenin tapaan: kun oppilas on valmis, on mestarikin lähellä...

Labour, Jeremy Corbyn ja Brexit

Labourin puheenjohtaja Jeremy Corbyn on pitänyt Labourin Brexit-linjaa valaisevan puheen, joka on julkaistu 24.2. 2017 Youtubessa. Tässä puheen "Tie Brexitiin ja uusi tie Eurooppaan" keskeiset teesit.

Tavoitteena on solidaarisuus progressiivisen Euroopan kanssa. Brexit jakaa syvästi koko brittiläistä yhteiskuntaa. Labourin politiikka eroaa jyrkästi UKIPin epärehellisestä ja repivästä politiikasta. Suurin osan Labourin jäsenistä äänesti Euroopan Unioniin jäämisen ja Euroopan uudelleen muotoilemisen puolesta. Labourin tehtävä on manifestoida demokratian ja yhtenäisyyden puolesta. Labour tulee pelastamaan Britannian tulevaisuudelle eikä hyväksy Britannian tekemistä eristetyksi, äärimmäisen markkinaliberalismin linnakkeeksi. Konservatiivien linja merkitsee Britannian julkisten palveluiden myymistä amerikkalaisille suuryrityksille jonkinlaisen vapaakauppapolitiikan muodossa.

Työn, sosiaalisten standardien, ympäristön ja elintason suojeleminen on tässä keskeistä. Se mitä on tapahtumassa on täysin ristiriidassa laajan kansalaisten enemmistön tahdon kanssa. Lähes puolet viennistämme menee Eurooppaan. Suhteiden katkaiseminen merkitsee laajaa tuhoa työlle ja yrityksille. Tarvitsemme jatkossakin yhteyden olemassaoleville markkinoille. Työntekijöiden oikeuksia ei saa uhrata Brexitin alttarille. Ammattiliitoja ei pidä raastaa maahan, niitä on kuunneltava Brexit-keskusteluissa.

 Europan Unionin rakennerahastojen  poisjääminen  mahdollisuutena merkitsee suurta epävarmuutta vuoden 2019 jälkeen. Brexitillä on valtava vaikutus nuoremman sukupolven elämään. Siksi heitä on kuunneltava ja heille on tarjottava mahdollisuus yhteyksiin ikäistensä kanssa Euroopassa.

Ympäristökysymykisssä yhteistyö yli rajojen on täysin olennaista. Labour puolustaa tiukkoja eurooppalaisia säännöksiä eikä halua että Britanniasta tulee uudelleen Euroopan likainen reppana.

 Julkiset palvelut ovat tason säilyttämisessä enemmän kuin olennaisia. Britanniassa asuvien mannereurooppalaisten sosiaaliset oikeudet on varmistettava nyt eikä jälkijunassa. Ihmisiä on suojeltava eikä käytettävä neuvottelujen välikappaleena - tämä vaara on todella olemassa. Me puolustamme maassamme eläviä ja työskenteleviä eurooppalaisia emmekä salli heidän oikeuksiaan loukattavan.

"Labourin kansainvälisyys ja vakaumukseni sen merkitykseen ovat tästä takeena. Me emme luovu kansaivälisestä solidaarisuudesta, yhteistyöstä emmekä rauhasta. Meidän on voitava pysyä Euroopan Neuvoston jäsenenä ja meidän on käytettävä kaikkia kanavia vakuuttaaksemme, että tätä yhteistyötä ja yhteyttä tarvitaan. Meidän ei pidä antaa valtaa ksenofobialle - meidän on työskenneltävä vakuuttaaksemme tämän sekä Britannian sisällä että rajojemme ulkopuolella. Ei anneta Brexitin luoda sisällemme henkisiä rajoja ja poistaa tietoisuuttamme tasa-arvoisen yhteiskunnan tavoitteesta."

 Hän kiittää Sergei Stanishevia, Euroopan Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajaa hyvästä yhteistyöstä näiden kysymysten työstämisessä. Hän haluaa kiinnittää huomiota niiden satojen tuhansien ihmisten toimintaan, jotka eivät ole kääntäneet selkäänsä pakolaisille ja jotka ymmärtävät mitä solidaarisuus hädässä olevalle merkitsee. He ovat valinneet toivon pelon sijasta. Itävallan presidentinvaalien tulos loi uskoa ja luottamusta progressiivisten voimien olemassaoloon ja hän uskoo että Ranskassa tulee vaaleissa käymään samoin.
                     
Hän sanoo  kyllä ymmärtävänsä eräiden eurooppalaisten poliitikkojen turhautumisen Brexitin-jälkeiseen tilanteeseen ja jopa halun rangaista Britanniaa tästä tuloksesta. Johtava periaatteemme tulee historiallisistakin syistä olla yhteyksiä luova, työläisten ja edistyksellisten arvojen puolestapuhuja. Brittien ei pidä kääntää selkäänsä Euroopalleja ryhtyä hakemaan vaihtoehtoisia kumppaneita valtameren takaa. Labourin tavoitteena ei ole heikentää suhteita Euroopan Unionin jäsenmaihin vaan vahvistaa niitä. Siksi hän pyytääkin ystäviä Euroopassa tukemaan Labouria tässä pyrkimyksessä saada järkeviä ja toimivia sopimuksia aikaan. "Puolustakaa tätä politiikkaa parlamenteissanne, puolustakaa tätä lähestymistapaa Brysselissä, pitäkäämme avoimia ja luottamuksen perustuvia suhteita edelleen yllä."

Labour edustaa siis myös Brexit-linjauksissa vaihtoehtoista linjaa ja on valmis kuuntelemaan ideoita ja ehdotuksia linjansa vahvistamiseksi. Labour ei halua että Britanniasta tulee rampa ankka suhteessa Eurooppaan. Osoittakaa solidarisuutta Labourin valitsemalle linjalle!

r>g

Tällä kertaa pääsen otsikon suhteen tosi vähällä - tarvitsen sisällön esittelyyn vain kolme kirjainmerkkiä.  Tämä kaava tulee vuonna 2014 kirjan "Kapitalismi 21. vuosisadalla"  julkaisseen Thomas Pikettyn analyysista. Se tarkoittaa sitä, että viimeisten yli kahden vuosisadan aikana omistusten (r=return) määrä on jatkuvasti kasvanut enemmän kuin vuosittainen taloudellinen kasvu (g =growth).  Piketty seuraa omistusten lisääntymistä suhteessa kasvuun  niin pitkällä aikajaksolla kuin se tilastojen pohjalta on ylipäätään mahdollista. Hän vertailee ennenkaikkea Ranskan, Britannian, Amerikan Yhdysvaltojen, Saksan ja myös pohjoismaista Ruotsin tilastokantoja ja päätyy tähän dramaattiseen tulokseen.

Omistusten määrän lisääntyminen on muutamia harvoja poikkeuksia - erityisesti I ja II maailmansodan aikoja - lukuunottamatta jatkuvasti kasvanut nopeammin kuin taloudellinen kasvu.  Kaava r>g kulkee erim uoodoissa tämän yli 700 sivua paksun kirjan  läpi. Erittäin nopeaa omistusten (fortune=omistus) kasvu oli 1800-luvun alussa. Sen ajan etuoikeutetut ryhmät Ranskassa ja Englannissa pitivät selvänä, että ilman kymmen- tai satakertaista omistusten määrää suhteessa keskivertoon ei voinut elää sivistynyttä elämää. Hän käyttää esimerkkeinä Balzacin ja Jane Austinin romaaneita, joista erityisesti viime mainitun kuvaama elämäntyyli on tullut tunnetuksi BBC:n sinänsä loistavasta sisältötuotannosta. poikkeuksen säännöstä muodostavat Euroopan pohjoismaat, joissa niissäkin omistusten kasvu on ollut kansantalouden kasvua nopeampaa mutta lievempää kuin muualla maailmassa.

Mahdollisimman laajaan ja perusteelliseen tilastolliseen analyysiin perustuen Piketty osoittaa, että ellei mitään tehdä, maallinen hyvä päätyy nyt alkamassa olevan vuosisadan aikana äärimmäsen harvojen omistajien käsiin. Piketty osoittaa, että taloudellinen polarisoituminen jatkuu vääjäämättömän voimakkaana ja vuosituhannen lopulla ehkä 0,0001 prosenttia maapallon väestöstä - sekin on vielä n. 80 000 ihmistä - omistaa käytännössä valtaosan maapallosta.

Omaisuuksien piilottaminen verotukselta mitä erilaisimmin keinoin on pääomia keräämään onnistuneiden arkipäivää. Tuloja ei tule enää niinkään maaomaisuuksista, vaan osakkeista, osuuksista, mitä erilaisimmista finasnssialan tuotteista. Rikkaiden joukossa on tietenkin joitakin, jotka ovat tehneet ällistyttävän hienoja keksintöjä ja onnistuneet tuotteistamaan ne   (kuten esim. Microsoftin omistaja Bill Gates tai Ikean omistaja Ingvar Kamrad jne.). Usein omistaminen  perustuu tämän lisäksi ihan puhtaaseen yhteisen omaisuuden ryöstöön ja sen lisäksi  myös suuriin, sukupolvien myötä kasaantuneisiin perintöjen kasvuun. Koulutettu manageriluokka omistaa myös paljon ja on onnistunut juuri 1900-luvun lopulla kasvattamaan palkkojaan ja palkkioitaan ilman minkäänlaisia hyväksyttäviä perusteita satumaisiin summiin.

Ongelman taltuttaminen ei globaalissa maailmassa onnistu yhden maan toimesta. Itse asiassa koko maailman tulisi tuntea tässä suhteessa mitä suurinta vastuuta, koska omaisuuksien keräämiseen liittyy vahva usko tekniikan mukanaan tuomaan hyvään. Maapallon luonnollisen tilan rapistuminen on laajempi kysymys kuin ilmastomuutos ja jos polarisoituminen jatkuu ja ehkä lisäksi voimistuu  tämän vuosisadan aikana, tulevat sukupolvet ovat sekä ympäristöongelmien että yhteiskunnallisten ristiriitojen johdosta mitä suurimmassa vaarassa.

Piketty kiinnittää huomiota siihen, että mm. Euroopan Unionilla olisi jo nut mitä parhaat tilastolliset edellytykset maailman taloudellisen tilan polarisoitumisen havaitsemiseen ja toimenpiteiden aloittamiseen vaurauden jakaantumiseksi nykyistä tasaisemmin. Kysymys on sekä Euroopassa että koko maailmassa valtavan enemmistön ihmiskohtalosta. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusjulistukset antavat maapallon taloudellisen tilan ja kehityksen tarkastelulle ja tarpeellisille muutoksille eettisesti hyväksyttävän perustan. Aloitteita Euroopan Unionin suunnasta ei ole kuitenkaan täässä suhteessa tullut, minkä Piketty toteaa suurena ja kohtalokkaana taloudellisena sokeutena.

Talous ei ole eksatti tiede, vaan taloudellisen asiantuntemuksen takana on aina mitä erilaisimpia motiiveja ja pyrkimyksiä. Siksi Pikettyn mukaan talous tarvitsee tuekseen muiden tieteenalojen tukea ja osallistumista. Talous on mitä suurimmassa määrin ekologinen, filosofinen, kulttuurinen ja historiallinen kysymys. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut talouden peruskysymyksistä paitsi henkilökohtaisena myös yhteiskunnallisena - globaalina - kysymyksenä. Tämä vuosisata ei saa päästää tuhoisaa ja myyttistä harvainvallan megakonetta siihen vauhtiin mikä on loogisena seurauksena  nykymenon kritiikittömästä hyväksymisestä.

Vanhat luokkataistelun keinot eivät enää uudessa globaalissa taloudessa ole voimassa. Omaisuuksien ja taloudellisten arvojen sosialisointi ei muodosta sellaista ratkaisua joka alkaisi vähentää polarisoitumista ja tasoittee kasvun hedelmiä suurille massoille. Kiina saattaa tiettyyn määrään saakka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Pikettyn ratkaisu on pääoman ja sen erilaisten ilmenemismuotojen verottaminen. Lainaan tähän asiasta tekemääni lyhyttä Facebook-kuvausta:

"Pitäisi siis nostaa pääomatulojen verotusta, tehdä siitä progressiivinen ja rahoittaa tällä tavalla budjetin alijäämää. Pääomatulot kasvavat jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu yleensä, ja taloudellisen taantuman aikanan taloudellisen kasvun ja pääomatulojen ero senkun kiihtyy... Sain juuri luettua Thomas Pikettyn lähes 800-sivuisen kirjan "Pääoma 21. vuosisadalla", jonka yksinkertainen mutta selvä sanoma on seuraava: pääomatulot ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana kasvaneet jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu. Omistuksista kertyvien tulojen jatkuva prosenttimääräinen kasvu on saanut aikaan globaalin tulojen polarisoitumisen joka on tosiasia. Todellinen vaara on, että hyvin pieni eliitti omistaa tämän vuoisisadan lopussa lähes koko maapallon. Piketty ehdottaa, että vuosittainen pääomavero olisi 0,1-0,4 % alle miljoonan euron pääomasta, 1 % 1-5 miljoonan pääomalle, 2% 5-10 miljoonan euron pääomista jaa 5- 10% pääomavero useamman kymmenen, sadan ja jopa miljardin euron pääomille. Pääomavero tässä muodossa lisäisi tuloja ja kasvua niin että eriarvoistuminen alkaisi vähetä ja köyhyys voitaisiin poistaa. Sen enempää Euroopan Unioni kuin EU:n jäsenmaiden hallituksetkaan eivät ole olleet halukkaita kehittämään läpinäkyvää ja kaikenkattavaa tilastointia päämista ja niiden kätköpaikoista, vaan näyttävät suojelevan kaikkein rikkaimpia ja näiden tekemää veronkiertoa, minkä Piketty määrittelee varkaudeksi demokraattiselta yhteiskunnalta."

Tänään 30.11. 2016 julkaistiin SDP:n kesän 2017 puoluekokoukselle tehdyt aloitteet. Tässä Åbo Socialdemokrater rf:n asiaan liittyvä aloite:

Pääomatuloveroa on nostettava 
Koska pääoman tuotot nousevat koko ajan enemmän kuin palkat, erot rikkaiden ja köyhien välillä suurenevat. Jo nykyään rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maailman varallisuudesta. Jos tämä kehitys saa jatkua, se johtaa vakaviin konflikteihin varakkaiden ja vähävaraisten välillä.

Jotta maassamme ei muodostuisi sosiaalisia jännitteitä, taloudellisen epätasa-arvon edelleen kasvaminen on estettävä. Tuloeroja on tasattava verotuksessa tehtävien muutosten avulla. Kansainvälisten pankkitransaktioiden verotuksen käyttöönotto, niin kutsuttu Tobin-vero, olisi merkittävä askel oikeaan suuntaan. Lisäksi on hyvin tärkeää, että sijoituksiin liittyvä salassapitovelvollisuus poistetaan, jotta kaikkien maiden viranomaiset voivat valvoa, että verolainsäädäntöä todella seurataan.

Kun esitetään vaatimus, että pääomatuloveroa pitäisi korottaa tasolle, joka vastaa palkkoja ja eläkkeitä, väitetään usein, että tämä estäisi yrityksiä investoimasta Suomeen. Tämän takia on tärkeää, että pääomatuloveroa ei koroteta ainoastaan Suomessa, vaan myös EU:ssa sekä muissa osissa maailmaa. Merkittävää kannatusta korkeamman pääomatuloveron puolesta löytyy jo monissa paikoin unionia sekä Englannissa ja Yhdysvalloissakin.

 Åbo socialdemokrater rf. esittää, että puoluekokous velvoittaa SDP:n johtoa nostamaan puoluehallituksessa esille kysymyksen pääomatuloveron korottamisesta ja korostaa, kuinka tärkeää on, että sosialidemokraattinen liike aktiivisesti ajaa pääomatuloverotuksen kiristämistä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

 Puoluehallituksen lausunto 
Aloitteessa esitetään perusteltu huoli pääomaverotuksen tasosta suhteessa palkkatulojen verotukseen ja sen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Aloitteessa esitetään pää- omaverotuksen korottamista Suomessa sekä aktiivista toimimista asian puolesta sisarpuolueiden kanssa.

SDP on viimeksi hallitusvastuussa ollessaan ollut aktiivisesti uudistamassa verotusta luomalla pääomaverotukseen uuden progressiivisesti määräytyvän verokannan, jolloin suurimpia pääomatuloja verotetaan korotetulla kannalla. Myös pääomaverotuksen kokonaistasoa korotettiin. On kohtuullista, että myös pääomatulojen saajat ovat talouden vaikeiden vuosien aikana mukana talkoissa.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti myös veropohjan laajuus  erityisesti erilaisia sijoitustoiminnan muotoja (sijoitusvakuutukset, kapitalisaatiosopimukset jne.) koskien. SDP on esittänyt omassa vaihtoehtobudjetissaan, että pää- omatulon veroa korotetaan kahdella, ja korotetussa kannassa yhdellä prosenttiyksiköllä. Lisäksi aliverotettu finanssisektori tulisi huomioida vahvemmin verotuksessa.

Päätösesitys 
Puoluekokous yhtyy aloitteeseen pääomaveron korottamiseksi sekä aktiivisemman yhteiseurooppalaisen veropolitiikan luomiseksi.


Suunta näyttäisi siis ainakin  periaatteessa oikealta - kysymys on vain globaalista tietoisuudesta ja siihen liittyvästä intensiteetistä!

Voiko koulutus tainnuttaa tai tappaa?

Voiko koulutus tainnuttaa  tai tappaa?

Tämän blogikirjoituksen tekstin olen laatinut alunperin jo vuonna 2006 eli kymmenen vuotta sitten. Taustalla on jo vuosikymmeniä jatkunut mielenkiintoni Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologista analyysia kohtaan, jonka keskeinen vaikuttaja ja avaaja on kuuluisa psykoanalyytikko, sosiaalipsykologi ja filosofi Erich Fromm (1900 - 1980). Hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla Freudin kehittämää psykoanalyysia, sen vaikutusta luonteenpiirteisiin  ja toisaalta muokkasi Freudin suvunjatkamismotiivista lähtevää analyysia yhteiskunnan elinehdoista avautuvaan suuntaan. Yhteiskunnan rakenteilla on vaikutusta niin yksilön kohtaloon kuin näiden pohjalta toteutuvaan 'yhteiskuntaluonteeseen'. Saksalainen Helmut Wehr (1988 Promotion an der Universität Heidelberg bei Prof. Lenhart/Brumlik über das „Subjektmodell Erich Fromms als Leitbild pädagogischen Handelns“) kirjoitti tämän analyysin pohjalta koulutusta ja pedagogiikka käsittelevän tohtorinväitöskirjan kuvaten, miten pääoma ehdollitsaa koulutusta - ja mitä seurauksilla sillä on  opettajan identiteettiin ja koulutettavan luovuuteen. Impulsin tähän tekstiini sain lukiessani aiheeseen liittyvää referaattia 23.10. 2006 Uutispäivä-Demarissa. 

Sen mukaan koulutukselle asetetaan tätä nykyä yhä enemmän talouselämän - tässä tarkoitan globaalia markkinataloutta - lähtökohdista nousevia ehtoja. Jutussa referoidaan  Helsingin Yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksen esimiehen, professori Kari Uusikylän aiheeseen liittyvää kirjoitusta Työterveyslaitoksen "Uusi koulu" nimisessä kirjassa.

Teema on erittäin tärkeä, onhan peruskoulullemme kertynyt hyvää mainetta kansainvälisissä tutkimuksissa. Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen tulos saattaa olla nimittäin kokonaan toinen kuin mitä kasvatuksellisesti hyvältä koululta ja opetusjärjestelmältämme muuten odotetaan. "Odotukset, vaatimukset ja kasvuikäisten eteen maalatut näyt epävarmasta tulevaisuudesta, osaajien ja menestyjien yhteiskunnasta murtavat usein nimenomaan lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä, sanoo Uusikylä. Uusikylän mukaan jatkuvan muutokset ja tehokkuuden vaatimukset ovat ajaneet jo tunnollisimmat opettajat sekä fyysisesti että henkisesti loppuun.

Opettajan identiteettikriisi
Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen "subjektimalli" - käytän tässä pohjana saksalaisen Helmut Wehrin käsitteitä ja analyysia - johtaa opettajan sosiaalisen identiteetin kriisiin. Kovassa yhteiskunnassa pärjäämisen rajat pakottavat kokeilujen sijasta rutiiniratkaisuihin ja opetusaineiston läpikäymiseen luovuuden sijasta. Muodolliset roolit nousevat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen edelle ja yhtenäistetyt toimintatavat joustavuuden ja tunnekokemuksen sijalle.

Pääomaehtoinen koulutus rakentuu jatkuvuudelle etsimisen sijasta ("ei kannata lähteä haihattelemaan") ja painottaa järjestystä itsenäisyyden kustannuksella. Pedagogisen vapauden tilalle nousee kuuliaisuus ja oletettu objektiivisuus hyväksytyn subjektiivisuuden kustannuksella. Markkinayhteiskunnan koulutus on suoritus- ja toteuttamiskykyisen imagon rakentamista. Omassa työssään opettajasta tulee itsenäisyyden sijasta yksinkamppailija. Yhteistyö opettajien kesken jää vähäiseksi: älä sekaannu minun asioihini. Opettajan tehtävä on tuottaa käyttökelpoista, testinkestävää tietoa, suorittaa valintoja ja antaa arvosanoja. Tuloksena on konservatiivinen moralisti, ammattiurautunut "fakki-idiootti". Idealistiset, yhteiskuntatieteellisesti ja psykoanalyyttisesti asennoituneet luokitellaan pimahtaneiksi ja sopeutumattomiksi "radikaaleiksi".

Oppilasidentiteetti
Oppilaasta tulee kilpailukoulussa kouluyhteiskunnan ja sen arvojen käden jatke. Kilpailukoulu on itse asiassa porvarillisen arvomaailman ja rakenteiden moraalistaja ja luonnollistaja. Koulusta tulee laitos, joka jäähdyttää systemaattisesti sosiaalisia, psyykkisiä ja emotionaalisia tuntoja.

Tällainen koulu suosii agressiivista, valtaorientoitunutta opettajakäyttäytymistä. Sen tunnusmerkkejä ovat rituaalinomainen kurinalaisuus, patriarkaalinen herruus sekä järjestyksen, rauhan ja siisteyden ylikorostus. Ns. eliittikoulut maailmalla toteuttavat korostuneesti tällaista käyttäytymistä.

Affektiivisen, tunnepitoisen torjuminen merkitsee spontaanisuuden ja mielikuvituksen mahdollisuuksien rajaamista. (Fakta, WSOY 1980 määrittelee affektiivisuuden voimakkaaksi tunteiden purkautumiseksi joka voi häiritä järkevää toimintaa). Mitä ovat tällaisen taivuttamisen seuraukset? Ne merkitsevät valtaa yli oppilaan, psyykkisiä paineita, etääntymistä, ei-pidetyksi joutumista ja boikotti-ilmiöitä. Tuloksena on yksinkamppailijoita ja "huonoja", sopeutumattomia oppilaita.

Sosiaalistumisen epäonnistuminen johtaa ulkopuolisasennoitumiseen. Lahjakas laiskuri pääsee vain harvoin tähden rooliin. Hän hakee vapaa-ajasta kompensaatiota huonolle menestykselle koulussa. Tämä saattaakin olla eräs "vaihtoehtoisuuden" lähde. Kun puhutaan lääkkeiden ja huumeiden lisääntyvästä käytöstä tai psyykkisistä häiriöistä, tullaan kaiketi harvoin ajatelleeksi koulun ja opetuksen pedagogisten menetelmien seurauksia. 'Education, education ja education' saattaa johtaa oppilaan expertokratian uhriksi, koulun vangiksi, passiiviseksi, vieraantuneeksi objektiksi.

Epäpersoonallisen koulun lopputuloksena on sopeutuminen ja - apatia. Jos kovien arvojen tunkeutuminen kouluun on totta, on yhä ajankohtaisempaa etsiä koulumaailmaan aidosti ihmisarvoista ja vapauttavaa, voimaannuttavaa pedagogiikkaa. On osattava yhdistää utopia ja järkevät arvot tavalla, joka ratkaisee kriisejä. Samalla se ratkaisee myös kriisin opettajan ja oppilaan välillä ja mahdollistaa molempien persoonallisen asennoitumisen.

Kapina globalismia vastaan

Marc Saxer: Kapina globalismia vastaan

Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.

1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat  enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.

2. Jokainen joka uskoo että heidän raivonsa saa polttoaineensa järjettömistä peloista ja vanhanaikaisista asenteista ei ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Totta, globalisaatio on tehnyt miljoonien elämän eri puolilla maailmaa paremmaksi. Mutta tarpeettomiksi jääneet työläiset vanhoissa teollisuuskeskuksissa tai mc-jobbarit uusissa palvelukeskuksissa eivät ole heidän joukossaan. Jos et usko, käy vilkaisemassa  Milanocicin 'elefanttikäyrää'*. Työväen- ja keskiluokka  on kaikissa läntisissä maissa menettänyt sekä merkitystään, menestystään että sosiaalista turvallisuuttaan. Ja tämä uusi allianssi, joka muodostuu sinikaulustyöntekijöistä ja valkokaulustoimihenkilöistä äänesti Trumpin presidentinvirkaan.

3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli  rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien  haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä  näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.

4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan  vallanpitäjiä edistyksellistä  haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.

5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.

6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.

7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen  nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.

8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava  valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen  julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.

* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat  monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.

Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.

Ajatuksia eurooppalaisessa ahdingossa

Olemme tänä aamuna 15.7. 2016  heränneet uutisiin Nizzassa kuorma-autolla tehdystä massamurhasta. Kauhisteluun on aihetta - mutta niin on myös yritykseen analysoida sitä, mitä Euroopalle ja maailmalle on tapahtumassa.

Syyllisiä etsitään ja syyllisiä löytyy. Tietokoneaika ja sähköinen viestintä tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia puuttua potentiaalien terroristien toimintaan. Ihonväri, etninen tausta, uskonto ja mahdollinen aikaisempi rikosrekisteri joutuvat tarkkailun alle. Se mitä kirjoitetaan sosiaalisessa mediassa, työhistoria, poliittinen aktiivisuus, yhteiskuntakriittisyys, varomattomat sanat, vihapuhe, uhkailu ja kaiken tämän peittely neutraalilla käyttäytymisellä julkisuudessa - perusteita otteiden kiristämisen löytyy lukemattomasti. Mikäli olen oikein ymmärtänyt sanktioiden moraalista oikeutusta, niin syyllisiä, myös potentiaalisia syyllisiä tullaan rankaisemaan uusilla investigoinnin ja toimenpiteiden arsenaalilla.

TV1:n jälkiviisaissa asiaa analysoitiin ja yksi kolmesta osanottajasta - ilmeisesti kehitysaputehtävissä kokemusta saanut  - kiinnitti huomiota siihen tilanteeseen, missä tuhosuuntainen ratkaisujen etsintä alkaa saada merkitystä. Tunne siitä että on joutunut uhriksi, kokemus siitä että elämää ylläpitävää ulospääsyä tilanteesta ei ole, kääntää osan tällaisista ihmsistä tuhosuuntaiselle tielle. Kun en kykene näissä olosuhteissa hyvään, kykenen ainakin pahaan. Keinoja nekrofiilisten, tuhosuuntaisten toimien toteuttamiselle löytyy niin paljon kuin ihmisiäkin.

Se toinen kysymys, joka eurooppalaisten on tehtävä, koskee omaa käyttäytymistämme, omia asenteitamme, omia ratkaisutapojamme. Eurooppa on koettu sivistyksen ja demokratian, myös hyvinvoinnin ja vähitellen myös turvallisuudenkin mantereeksi, vaikka kehitys ei suoraviivaista ole ollutkaan ja monia suuria - todella suuria - pettymyksiä on koettu täälläkin. Olemmeko tehneet kaikkemme ja tärkeimmät asiat lisäksi oikein, jotta massiivinen tuhosuuntaisuus ei taas kerran lähtisi liikkeelle?

Pakolaisten ja vierastyöläisten asema ei ole ollut häävi sen enempää Ranskassa kuin monissa muissakaan Euroopan maissa. Nyt presidentiksi uudelleen pyrkivä Sarkozy oli jo karkoittamassa edellisellä kaudellaan vierastyöläisiä takaisin omiin entisiin kotimaihinsa. Eurooppalainen populismi on kasvanut tältä samalta asennepohjalta ja viimeksi Iso-Britannia sai kokea tilanteen, jossa irtipäästetty populismi sai aikaan saarivaltion tosiasiallisen eron Euroopan Unionista.

Kirjoitin muutama päivä sitten blogikirjoituksen, jossa arvostelin Euroopan Unionin muotopuolta raha- ja finanssipoliittista rakennetta. Kun valtio, julkiset rakenteet niiden alaisia laitoksia myöten on suljettu elvyttämisen, kriisien hallintaanottamisen ja uusien, myös pakolaisia koskevien infrastruktuuri- ja palvelurakenteiden kehittämisen ulkopuolelle, Eurooppa on käymässä yhä haavoittuvammaksi myös juuri nyt tapahtuneen massamurhan kaltaisissa tilanteissa. "Sosialidemokratialle tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unionissa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin keskeisesti hyväksyttävien projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi", kirjoitin.

Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan - kiitos naapurimaamme Ruotsin sosialidemokraattien vuosikymmeniä jatkuneen aktiivisen rakenteiden kautta hyvinvointia  luovan politiikan - olemme oppineet ymmärtämään, että yhteistä hyvinvointia luodaan solidaarisella, tasa-arvoisella politiikalla ja kohtelemalla jokaista yksilöä universaalina, ihmisoikeuksiin oikeutettuna olentona. Euroopan Unioni ei ole ottanut lähtökohdakseen tätä pohjoismaissa hyvinvointia ja stabiilia kansalaisyhteiskuntaa edistänyttä - toteuttanuttakin - rakennetta, vaan hakee vastauksia sellaisista epäproduktiivisista ratkaisumalleista kuin autoritaarisuus, kurittaminen, äärimmäiseen kilpailuun sopeuttaminen. Mitä vähemmän yhteisiä, tehottomiksi ja lannistaviksi väitettyvjä rakenteita - sitä parempi. Ei maailma tietenkään pohjoismaissakaan valmiiksi ole tullut - mutta nyt saamme maistaa sitä mitä yhteisen hyvinvoinnin vaihtoehtona tarjoiltu markkinaliberalismi meille tarjoaa.


Euroopan Unioni käy taistelua monilla rintamilla ja markkinaratkaisut eivät näy antavan vastausta  syntyneisiin ongelmiin. Pitää muistaa että markkinaratkaisujen takana on konservatiivien ja arvoliberaalien yhteiskuntaluonne, jossa autoritaarisuus, omistaminen, omaisuuden ja aseman puolustaminen ovat ikuisia, ehdottomia arvoja. Ikävä vain, että autoritaarinen, kovakorvainen ja narsistinen lähestymistapa saa niin kovin helposti seurakseen väkivaltaan, voimankäyttöön ja jopa tuhosuuntaiseen toimintatapaan kuuluvia ratkaisumalleja. Toivottavasti - vaikka toista pelkään -näin ei käy myös uusia muotoja saavan, epätoivoisen ja tuhosuuntaisen, kaikkia mahdollisia keinoja käyttävän terrorismin kanssa.

Tuhosuuntainen tai muutoin eiproduktiivinen elämäntapa ja siihen liittyvät luonteenpiirteet eivät tietenkään ole vain kärsivien, uhriksi joutuvien nurja valinta. Tällaista kaavautunutta suuntautumista löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä näitä elämän ylläpitämisen kannalta vääriä valintoja saada kaiketi koskaan ihmisyydestä kitkettyä. Yhteiskunnalliset, ennenkaikkea taloudelliset rakenteet heijastuvat vahvasti  yksityisen ihmisen käyttäytymiseen ja mitä ilmeisimmin koko yhteiskuntaluonteeseen, massojen tapaan valita vastauksia ja toimintatapoja. Näin uskon - kysymyksessä on materialistisen historiankäsityksen ydinajatus: yhteiskunnan perusrakenne välittyy monin tavoin kaikkeen kokemaamme ja ohjaa valintojamme aina haistamista, maistamista ja kanssaihmisiin suhtautumista myöten.

Onko sosialidemokratialla mitään annettavaa Euroopalle tilanteessa, jossa myyttiset maahiset, mytologian hirviöt ja tuhosuuntaiset voimat näyttävät saavan  yliotteen koko mantereesta? Muistutan vain siitä, että työväenliikkeen - ja sosialidemokratian - arvopohja on taloudellisen vaihtoehdon ohella myös sosiaalipsykologinen. Kun tehdään tilaa produktiivisille, elintilaa ja elinvoimaa mahdollistaville ratkaisuille, ihmisen luonnollinen, elämää ylläpitävä ja ehdottomaan ihmisrakkauteen perustuva elämäntapa voittaa tilaa. Väärät yhteiskunnalliset valinnat herättävät maahiset ja yksisilmäiset hirviöt henkiin. Tässä mielessä kalevalaisella ja kreikkalaisella mytologialla on varoituksen sana sanottavana.

Saapa siis nähdä, onko Euroopan poliittisella eliitillä ja vallanpitäjillä jotain uutta ja ratkaisevaa sanottavana yhä kurjemmaksi käyvään ilmapiiriin. Aikaisemmin vastaus on ollut se, että entistä linjaa luvataan jatkaa - lääkeannosta vain suurennetaan. Osataanko yhdistää terrorin kierre vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan? Jaksetaanko uskoa siihen, että yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisesti jaettu vauraus voi luoda myös vakautta ja rauhaa mantereelle? Demokratian lupaus on tarjota vaihtoehtoja. Demokratia kätkeee sisälleen myös ajatuksen siitä, että vaihtoehdoilla on myös merkitystä.

Ihmetyksen sormi kummastuksen suussa...

Päivän 13.7. 2016 Helsingin Sanomissa todetaan hallituksen arvostelun lisääntyneen, mutta samalla todetaan ettei oppositiokaan ole tilanteesta hyötynyt. Se on yhtä neuvoton kuin hallituskin - olkoonkin että oppositio vaatii sosiaalisempaa ja tasa-arvoisempaa politiikkaa sen kurjistamislinjan tilalle, jota "eurooppalaisia arvoja" ja Euroopan Unionin talouslinjaa noudatteleva hallitus koko ajan tarjoilee. Kurimus ei todennäköisesti ole päättymässä, vaikka kilpailukyvyllä kuorrutettu, elämisen ehtoja kaventava  sopimus saatiinkin  jotenkuten maaliin. Eikö todellisia vaihtoehtoja sitten ole edes olemassa?

Jos Euroopan Unionin linjauksia noudatetaan, niin oppositionkin mahdollisuudet muuttaa politiikan suuntaa ovat varsin rajalliset. Budjettikuri tulee Euroopan Unionista ja se puolestaan perustuu Maastrichtin sopimukseen, sen sovellutusten ja Euroopan Keskuspankin perussääntöihin. Kansa tuntee näitä betoniin valettuja periaatteita huonosti ja poliittisille päättäjilläkin näyttää olevan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa.

Eurooppalaisen politiikan peruslinja  ymmärtämistä vaikeuttaa se,  että peruskirjojen sisältöjen muotoiluja ja pykälöintiä on muutettu. Esimerkiksi EKP:n peruskirja on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Sitä on vaikea löytää ja myös tavallisen, asiaan perehtymättömän vaikea tulkita. EKP:n peruskirja toteaa, ettei se ota vastuuta jäsenvaltioiden eikä minkään sen tai ylipäätään julkisen sektorin elimen veloista. Tämä tarkoittaa sitä että yksittäiselle valtiolle luonnollinen "rahan tilinpidollinen tekeminen" ei ole valuuttaunionissa jäsenvaltioille mahdollista. Tuet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoille ja valtioilla on mahdollisuus saada resursseja hankkeisiinsa ainoastaan markkinoiden ehdoilla, paljon kovemmalla hinnalla mitä ne itse maksavat EKP:lle saamastaan luotosta. Nämä samat ehdot koskevat myös oppositiota. Siksi sosialidemokraateille tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unioniossa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin, keskeisesti hyväksyttyjen projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi.

Ongelma on noussut esille vasta nyt SDP:n puolella, kun on ryhdytty toiveikkaasti muotoilemaan uutta periaateohjelmaa. Sellaiset hyvinvointivaltioprojektit, jotka perustuvat kansanvaltaiseen, avoimeen hallintoon, jossa valtio ja julkinen sektori oikeuslaitoksineen on suuntaa määräävänä osapuolena, eivät nyt olekaan mahdollisia. Lyhyen tähtäimen politiikassa, esimerkiksi seuraavien vaalien ohjelmissa sosialidemokratia joutuu tyytymään sinänsä tärkeään tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuspolitiikkaan, josta esimerkkeinä ovat nyt tehdyt vaihtoehtobudjetit, nuorisotakuut, uudet innovaatiot, heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuneiden leikkausten korvaaminen ottamalla niiltä joilla on varaa maksaa. Kilpailukykysopimukseen taipuminen kuvastaa tätä neuvottomuuden tilaa.

Tämä ei ole huonoa politiikkaa, mutta se ei myöskään pidä sisällään dynaamista, uutta infrastruktuuria, uusia palveluita ja sellaisia uusia osallistumisen ja luovan toiminnan elementtejä, joille tulevan hyvinvoinnin pitää rakentua. Niitä palveluita markkinat voivat luoda vasta sitten, kun visio uusista rakenteista on luotu ja sille rakennnettu vahva taloudellinen perusta. Yritykset eivät luo kysyntää, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Yritykset eivät luo visiota hyvinvointiyhteiskunnasta, ne tarvitsevat demokraattisten, poliittisten rakenteiden luomaa lujaa kuvaa tulevasta. Suuntautuminen  tulevaan ei voi perustua pelkästään anarkistiseen markkina- ja yritysvisioon, taustalla pitää olla yhteistä hyvinvointia hahmottava demokraattinen valtio.

Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja finanssipoliittinen rakenne sulkee sosialidemokraattisen tulevaisuuskonseptin keskeisten periaatteiden vastaisena kehityslinjana kokonaan ulkopuolelle. Mitä sosialidemokraattinen politiikka on ilman oikeudenmukaista, demokraattista, universaalia hyvinvointia tavoittelevaa valtiota? SDP:n periaateohjelmassa joudutaan ottamaan kantaa tähän, uuteen aikaan ja uusiin olosuhteisiin liittyvään kysymykseen.

Tämä asia ei ole noussut aikaisemmissa periaateohjelmissa tämän ajan asettamalla vakavuudella esille. Hyvinvointia on rakennettu julkisen pakkoyhteiskunnan varaan, johon kaikkii kuuluvat ja kaikki tavalla tai toisella osallistuvat. Tämän periaatteen markkinoiden ehdoilla rakennettu, markkina-alisteiseksi suuntautunut Euroopan Unioni kyseenlaistaa.

Kysymys kuuluu siis: mikä on sosialidemokratian vastaus yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi markkina-alisteisessa  Euroopassa, markkinoiden megakoneen globaalissa maailmassa? Tähän emme ole ainakaan vielä saaneet minkäänlaista vastausta. Samalla tämä on mitä suurin uhka maanosan ihmisille, kansojen ja kansalaisten hyvinvoinnille. Onko Euroopan Unionin perusarvojen kyseenalaistaminen ylipäätään mahdollista, nehän ovat syntyneet rauhan, sodan poissaolon  ja demokraattisen päätöksenteon saattelemana, hyvin usein vielä konsensusperiaatteella?

En olisi osannut kuvitella sellaista aikaa tulevan, jolloin yhteisen hyvinvoinin rakentaminen valtion, yhteisen päätöksenteon, yhteisen säästämisen ja yhteisen raha- ja finanssipolitiikan varaan ei olisi mahdollista. Nyt se näyttää olevan paitsi mahdollista, samalla myös hegemoniaa ylläpitävä ja riistävää, kurjistavaa politiikkaa toteuttava ja sosialidemokraattisen poliittisen strategian poissulkeva vaihtoehto.

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Välikäsille avoin yhteiskunta

Keskusteluun avoimesta yhteiskunnasta haastaa tänään kaksikin nimimiestä; eilen 22.4. 2016 Hjallis Harkimon juontamassa keskusteluohjelmassa Nordean hallituksen puheenjohtaja  Björn Wahlroos puhui avoimen yhteiskunnan ja avoimen maailman puolesta; vastakohtana oli järjestäytynyt yhteiskunta ja mitä ilmeisimmin rakenne nimeltä valtio ja julkinen sektori, joka säätää lakeja ja rajoittaa hänen mukaansa ihmisen vapautta jopa niin, että valtion toimintaa on rajoitettava ja aloite annettava yksityisille toimijoille.

Tänään 23.4. 2016 pääministeri Juha Sipilä on puolestaan puhunut Keskustapuolueen kokouksessa Jyväskylässä ja kysellyt sitä, että mitä vikaa yhtiössä rakenteena on. Yhtiöt ovat hänen mukaansa selvinneet tehtävistään yleensä hyvin ja Helsingin kaupungillakin on hänen mukaansa jo satoihin laskettava yhtiöiden määrä toimintoja suorittamassa.

Yhtiöittämisestä on Helsingissä todellakin jängätty usein vuositolkulla ja erityisesti  julkisen alan henkilöstö, Helsingin tapauksessa kaupungin ja mm. liikennelaitoksen työntekijät ovat käyneet uskomattoman kovaa, voimille käypää taistelua esimerkiksi Liikennelaitoksen bussiliikenteen yhtiöittämistä vastaan. Yhtiömuoto ei ole ollut taloudellisesti yhtään sen edullisempi kuin toiminta kaupungin liikelaitoksena. Siniset bussit hävisivät kaupunkikuvasta ja tilalle tuli kaikenlaista romua eri puolilta Eurooppaa bussiliikennettä hoitamaan. Vitsinä keskusteltiinkin siitä, että pesäpallomaassa Suomessa ei saa olla jalkapallon mentäviä reikiä bussien kyljessä - pesäpallon mentävä reikä vielä sentään hyväksyttiin.

Vuosia tätä markkinayhteiskuntaa rakennettaessa on puhuttu avoimesta ja suljetusta sektorista. Tässä keskustelussa monet johtavat sosialidemokraatitkin puhuvat markkinataloudesta avoimena ja julkisesta suljettuna sektorina. Nyt kun julkinen sektori ja markkinat aiotaan asettaa lopullisesti samalle viivalle tai oikeastaan yhtiöittämisvaatimuksen myötä julkinen alistetaan yksityiselle, puheet avoimesta ja suljetusta kilpailutaloudesta on parasta lopettaa - se ei kuvaa enää ajassa tapahtuvaa, siis reaalista tilannetta.

Avoimen ja suljetun talouden vaihtoehdoista puhuttaessa juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota siihen demokratian kannalta aivan olennaiseen seikkaan, millaisia  rakenteita yhtiö ja julkinen toimija ovat hallinnoltaan. Tämä on mitä merkityksellisintä kansanvallan, läpinäkyvyyden, päätöksenteon ja todellisen tehokkuuden kannalta.

Nykyään puhutaan myös hyvästä hallinnosta ja sille asetetaan koko joukko vaatimuksia. Kansalaisen kannalta yhtiörakenne ei täytä kuin lain asettamat minimivaatimukset. Se on liikesalaisuuden suojaamaa, kilpailunkin vuoksi  tiukasti julkisuudelta  suljettua toimintaa. Yhtiörakenne on tiukan hierarkinen ja muistaakseni mm. Björn Wahlroos on puolustanut toimitusjohtajan ehdotonta auktoriteettia yhtiön päätöksenteossa. Luottamusta joko on tai sitten ei. Toimitusjohtaja on pomo vaikka hän jossakin määrin alaisiaan kuuntelisikin.

Autoritaarinen elämänasenne on yksi perustavimpaa laatua olevista epäproduktiivisista luonteenpiirteistöistä ihmisen suuntautumisessa kautta maailman ja kautta ihmishistorian. Sekoittuneena hillittömään omistamisen haluun ja hamuamiseen, alistamiseen, narsismiin ja nöyryyttämiseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan tai kaiken pysäyttävään nekrofiiliin,  kanssaihmisen kohtalosta piittaamattomaan tuhomisvimmaan, tarvittaessa vaikka tappamiseen, autoritaarisen rationaalisuuden hyväksyminen ja salliminen omana toimintatapana on - on aina ollut - mitä arveluttavinta uhkapeliä. Alistettujen raivo, väkivalta ja sekasortoinen käyttäytyminen on se hinta jota tästä yksinvallasta kaikkialla maailmassa ja joka hetki maksetaan. Ei voi olla kylliksi varoittamatta tästä yleisestä, urautuneesta ja vähäiselle analyysille jääneestä, usein uskonnollisen vakaumuksen tukemasta demokraattisen elämäntavan vihollisesta.

Hallinnon suhteen julkinen sektori on rakenteeltaan kansanvaltainen, demokratiaan ja läpinäkyvyyteen perustuva. Päätöksistä voidaan valittaa ja tämä luonnollisesti viivästyttää eteenpäinmenoa etenkin suuria ja monimutkaisia ratkaisuja tehtäessä. On opittu kuitenkin hakemaan myös yhteistä linjaa, puhutaan konsensuksesta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, laadukas, tehokas, avoin ja tasapuolinen - se on mielestäni parhain historiallinen todiste siitä, että organisaatiot voidaan rakentaa myös kansanvallan pohjalle ja että pysyvää, kaikkiin kansalaisiin kohdistuvaa laadukasta tulosta myös syntyy.

Yhtiön tarkoituksena on jo lainsäädännönkin mukaan tuottaa voittoa. Tämä piirre tekee yhtiöstä julkisen sektorin toimijana arveluttavan ja kansalaisten veronmaksumotivaatiota jäytävän tekijän. Osa maksetuista veroista valuu yhtiömuodossa väistämättä yhtiöiden omistajien taskuihin voittoina ja kun yhtiöt tätä nykyä ovat suuria kansainvälisiä toimijoita, osa verovaroista päätyy kansainvälisille, globaaleille omistajille. Julkisen sektorin toimiessa ja tuottaessa palveluja tätä vaarallista elementtiä ei ole, varsinkin jos palkkojen suhteen toimitaan hyväksyttyjen sopimusrakenteiden puitteissa. Voitontavoittelu näkyy ennenpitkää myös toiminnan laadussa, vaikka yrittäjät omissa suljetuissa klubeissaan yhtiörakenteen ylivoimaa itsestään selvyytenä kaiketi pitävätkin.

Yksityisen ja julkisen sektorin kilpailun siunauksellisuudesta puhutaan paljonkin. Kun markkinaehtoiseen vaihtoehtoon pyrkivä poliittinen tahto on vuosia vallankahvassa, näkyy se julkisen sektorin mahdollisuuksien köyhdyttämisenä ja rajaamisena. Helsingissä on tuiki tavallista, että jopa lakisääteisissä terveyspalveluissa julkisen sektorin toimija kehottaa kääntymään yksityisen palveluntarjoja puoleen ja osaa ehdottaa jopa yritystä joka tehtävän voisi hoitaa. Minullekin on käynyt näin mm. hammashoidossa ja ajokortin lääkärintodistusta hakiessani. Pelkään tällaiseen toimintaan myös liittyvän piilevää korruptiota.

Juha Sipilä väläytti tänään puheessaan uuden valtionyhtiön perustamista, jonka tehtäväksi tulisi rakentaa koko SOTE-ratkaisua palveleva tietoliikennekokonaisuus. Julkisen sektorin omat ratkaisut tässä suhteessa olisivat kokonaisvaltaisia ja niin pitääkin olla. Yhtiöiden kohdalla Euroopan Unioni vaatii määräajoin tapahtuvaa kilpailuttamista. Kun hinta kuulemma todellisuudessa ratkaisee, niin miten voidaan taata ratkaisujen ja valintojen pitkäjänteisyys?  Mikä on kansalaisen tietoturva näissä mahdollisesti ja alati muuttuvissa rakenteissa? Sanokaa minun sanoneen, että tästä on syntymässä kahtiajakautuneeseen SOTE-rakenteeseen - jo siihen pelkästään - hirmuinen revohka. Kansalaisen oikeusturva ja demokraattiset oikeudet taitavat tulla valovuoden jälkijunassa näissä ratkaisuissa.

Keskustapuolue tuntuu olevan edelleen huolettoman luottavainen yhtiörakenteisiin, vaikka ei ole montakaan vuotta siitä, kun Keskustapuolue ja Kehittyvän Suomen eri yhtiöversiot pistivät maan sekaisin ja taisivat onnistua pudottamaan sosialidemokratian maan johtavan puolueen roolista muutaman vaivaisen tuhannen äänen erolla. Yhtiömuoto on altis kilpailulle ja on valmis lobbaamaan sekä rahalla että henkilösuhteilla saavuttaakseen päämääränsä. Tärkein kannustin on voitontavoittelu eikä siinä yhteydessä ensisijaisesti haluta nähdä kokonaisuuden vaatimuksia oman lautasen reunan yli. Yhtiövastuu astuu yhteiskuntavastuun tilalle. Tämä  koskee sekä yhtiöiden hallinnossa olevia että korruptiivisen vaikuttamisen kohteeksi joutuvia julkisen sektorin päättäjiä.

Onko tässä kysymyksessä juuri meidän aikaamme liittyvä ilmiö? Vuonna 1903 Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksessa, sen kuntaohjelmassa  todettiin: kunnan työt on tehtävä omana työnä, niitä ei pidä antaa "välikäsille". Nyt nämä välikädet ovat taas kourimassa taskujamme.

Ongelman tekee suunnattoman vaikeaksi ja raskaaksi se, että tällä tuhosuuntaisella kehityksellä on vahva, hegemoninen asema Euroopan Unionissa. Ratkaisua tähän ongelmaan ei ole näköpiirissä - jo vuosia ennen Euroopan Unioniin liittymistämme tehtyjen ratkaisujen johdosta. Demokraattisin keinoin niitä ei voida muuttaa. Muutoksen on kuitenkin tultava ja mitä todennäköisimmin se tapahtuu hallitsemattomasti, kaoottisesti. Tämä kapitalismin markkina-alisteinen  malli ajautuu umpikujaan - ja aika on jo nyt raskaana massojen muutosvaatimuksista ja raivosta.

Raivo ei riitä

Suuttumuksesta järjestäytymiseen?

Valveilla koko yön - #NuitDebout protestit Ranskassa - on ollut aikamoinen suuttumuksen voimannäyte. Se lähti liikkeelle Ranskan presidentin Francois Hollanden ilmoitettua kansallisen "työkoodin" uudelleentyöstämisestä. Syntynyt lakiehdotus sai sitä valmistelleen ministerin nimen mukaan nimen  "El Khomri -laki", jossa sallitaan työn vuokraaminen ja helpompi irtisanominen. Se sai aikaan laajallelevinnyttä vastarintaa.

Tästä kirjoittaa "Social Europe" -verkkolehdessä Geoffrey Pleyers tänään 21 huhtikuuta 2016. Vastarinta synnytti Pariisiin ja sittemmin myös Bordeaux'hon ja Lyoniin vastaavanlaisia yövalvojaisia. Niiden tarkoituksena on muodostaa paikka, jossa kansalaiset kertovat kokemuksistaan, ilmaisevat suuttumustaan ja jopa raivoaan sekä kehittelevät mielikuvaa paremmasta maailmasta. Tällaiset protestit ovat aika tavallisia Ranskassa ja ne ovat myös tuottaneet tulosta: viimeksi vuonna 2006 silloisen pääministeri Dominique de Villepin joutui luopumaan vastaavanlaisista esityksistä.
Avainrooleja "Valvotaan yli yön" tapahtumissa ovat näytelleet taiteilijat, aktivistit ja myös taloustieteilijät, kuten Frédéric Lordon.

Näissä protesteissa on kaikuija "Occupy Wall Street" tai Espanjan "indignados" (raivopäät) liikkeistä. Viimemainittu synnytti järjestäytymisellään Los Podemos-puolueen, joka nyt häärii vaa'ankielenä Espanjan hallitusneuvotteluissa. Myös Jeremy Corbyn yllättävä nousu Englannin Labourin puheenjohtajaksi tai Bernie Sandersin merkittävää voimaa ilmaiseva taistelu USA:n Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkuudesta ilmaisevat, että suurten massojen alitajunnassa elää toive heidän alkuperäisiä tuntojaan ravitsevasta maailmasta.

 Nyt näyttäisi siltä että myös Ranskassa tavoitellaan järjestäytyneitä muotoja "Valvotaan yli yön" protestiliikkeelle. Ne on suunnattu poliittista eliittiä vastaan ja tietoisena siitä että pelkkä yliopistojen opiskelijoiden frustraatio ei riitä. Yritykset vaihtoehtoisen politiikan tekemiselle on kariutuneet myös Ranskan parlamentissa ja se on lisännyt öljyä tuleen. Uskoen että parempi maailma on mahdollinen "yön yli valvomisen" pohjalta saattaa kasvaa uusi poliittinen liike myös Ranskassa. Näin kirjoittaa Geoffrey Pleyers, joka on de Louivainin yliopiston professori Belgiassa.

Tästä sitten tullaankin järjestäytyneen, demokratian perusvaatimukset täyttävän kansalaistoiminnan peruskysymysten ääreen. Raivo ei riitä ratkaisuksi, vetäytyminen pois merkitsee tappion tunnustamista. Organisoituminen on välttämätöntä, mutta miten? Vladimir Iljits Lenin näki ainoana mahdollisuutena ehdottoman kurinlaisen, sotilaallisen hierarkisesti järjestetyn organisaation jossa kansanjoukkojen ääni toteutui neuvostojen kautta. Kaikki valta neuvostoille! - oli kuuluisa Leninin iskulause. Demokratia sellaisenaan ei riittänyt, vaan oli luotava rautaisen päättäväinen proletariaatin sanelukoneisto, diktatuuri.

Sosialidemokratian vastaus oli ehdoton pitäytyminen kansanvaltaisissa toimintamuodoissa, niissä joiden varaan sosialidemokratia ja työväen joukkojärjestöt oli rakennettu. Tämä oli se perusero joka jakoi työväenliikkeen kommunistiseen ja sosialidemokraattiseenh suuntaukseen. Kansanvallan tie on hidas, mutkainen ja kivikkoinen, se täytyy myöntää. Matkan varrella käy kuitenkin myös niin, että jossakin vaiheessa historiallisen hetken ikkuna avautuu ja muutokset yhteisen hyvinvoinnin suuntaan ovat - ainakin hetken aikaa - mahdollisia. Kun yhteiskunta on raskaana muutoksen tarpeesta, se tulee kuin itsestään ja poliittisen liikkeen tehtävä on vain toimia "kätilönä" tässä muutoksen vallankumouksellisessa tilanteessa.

Vallankumouksellisessa tilanteessa? Silloin kun arvopäämäärät, analyyttinen pohja ja ratkaisumallit muuttuvat, silloin on kysymys vanhan vallan kumoutumisesta. Kansanvallssa se ei merkitse kuitenkaan - ei ainakaan välttämättä - lopullista ja pysyvää muutosta. Oppositio voi aina haastaa vallitsevan järjestyksen ja nostaa esiin oman vaihtoehtonsa.

Nyt kysyisin, onko oppositiolla, vaihtoehtoa tavoittelevilla voimilla todellisia mahdollisuuksia muutokseen Euroopan Unionin todellisuudessa. Kun aidoista vaihtoehdoista siirrytään saneluun, uhkailuun, pakotteisiin ja mielen sulkemiseen muilta kuin rakenteeksi valitulta vaihtoehdolta, ollaan diktatuurissa, markkinoiden ehdottoman valtakoneiston alla.

Raivokkaat ilmaukset siitä, että asiat eivät ole oikein, ne eivät riitä - eduistaan kiinnipitävä vähemmistö tietää että kyllä mölyä maailmaan sopii. Tarvittaessa se on valmis jopa diktatuuriin ja väkivaltaankin hamuavan elämänasenteensa (hording orientation) sementoimisessa rakenteisiin. Muutoksen aikaansaaminen on koko elämänpituinen harjoitus, joka alkaa demoratian soveltamisesta omaan elämäntapaan ja jatkuu pyrkimyksenä löytää sille sovellutuksia yhteiskunnan rakenteissa aina silloin kun yhteiskuntaluonteessa nousee pinnalle tietoisuus siitä, että asiat voisivat olla toisinkin.

Sosialismin - demokraattisen sosialismin - henki elää edelleen syvällä ihmismielissä ja hakee oikeaa ja oikeutettua tapaa purkautua, ei vaihtoehtona vaan alkuperäisenä, inhimillisiä, elämää ylläpitäviä toiveita toteuttavana, yhteiseen tietoisuuteen perustuvana liikkeenä.

Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle

Vanhimpaa juutalaista perinnettä noudattavat pitivät ehdottomana ja rikkomattomana sääntönä nimen, kuvan tai esineen palvomisen kieltämistä. Kysymys on Mooseksen lakien kymmenen käskyn toisesta kohdasta, joka kieltää jumalan nimen mainitsemisen rangaistuksen uhalla. Tavoitteena ei ole nimen tai esineen palvominen, vaan messiaaninen, historiansisäinen, harmoninen ja tasapainoinen yhteiskunta. Juutalaisyhteisön tavoitteet olivat maanpäällisiä, todellisia mutta samalla yhteiskunnallisesti visionäärisiä. Kultaisen vasikan palvomisen lopettaminen merkitsi samalla myös kannanottoa omistamisen määrään ja laatuun; karja on tarpeen mutta sen abstraktin muodon, kultaisen vasikan palvominen ei tule kysymykseen. Tuon perinteen sanotaan katkenneen, kun Saul voideltiin kuninkaaksi. Nimen, henkilön tai esineen palvominen sai tätä kautta muotoja joita Mooseksen lait sisäistänyt ei voinut enää hyväksyä.

Otin tuon esimerkin siksi, että koen näinä päivinä myös pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion perinteen olevan katkeamassa. Hallituksemme on kehysriihessään tehnyt suurta sosiaali- ja terveysuudistusta koskevan suuntaratkaisun, joka merkitsee kansanvaltaisen ja rakenteeltaan transparentin,läpinäkyvän ja kontrolloitavissa olevan hallinto- ja toteutusrakenteen korvaamista tilaaja-tuottajamallilla, jossa kaikki toteutukseen liittyvät toiminnat on yhtiöitettävä. Tätä perustellaan kilpailun tasapuolistamisella siten, että yksityinen, voittoa tavoitteleva ja julkinen, laadullista ja eettisesti kestävää tulosta tavoitteleva asetetaan samalla lähtöviivalle. Juutalaista ja raamatullista mytologiaa seuraten tässä kultainen vasikka nostetaan kuninkaaksi. Harmonian ja tasapainon tavoittelu saa väistyä. Lepopäivän pyhittämisellä, tuolla suurella harmonian ja sopusoinnin symbolilla ei tämän jälkeen ole sitä samaa merkitystä, jota se yhteistä hyvinvointia tavoittelevalle on tähän saakka merkinnyt.

En ole yksin arvostellessani hallitustamme ja sen noudattamaa politiikkaa, jonka keskeiset lähtökohdat, perustelut ja toimenpide-ehdotukset tulevat Euroopan Unionin määräyksistä. Viimeksi tänään on John Weeks, Lontoon SOAS Yliopiston emeritusprofessori arvostellut mitä jyrkimmin ilmaisuin Euroopan Unionin omaksumia autoritaarisia toimintakäytäntöjä. Eurooppaan on onnistuttu luomaan epädemokraattinen rakennehirviö joka uhkaa lopullisesti tuhota prinsessa Europan sosiaalisen ulottuvuuden. Vaikuttaa todellakin siltä, että Euroopan Unioni  on kuin muinainen Minotaurus, jolla on ihmisen vartalo ja härän pää. Ei oikein jaksa uskoa todeksi sitä, että valistuneiksi luokiteltavat kansanedustajat eivät näe - eivät suostu näkemään - vaihtoehtoja tälle Unionin tarjoilemalle politiikalle.

Visio pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta, voittoa tavoittelemattomasta hyvinvointivaltiosta alkaa siis todella olla historiaa. SOTE:n uudistukset - mikäli ne todella tulevat eduskunnassamme kaavaillussa muodossa hyväksytyiksi - yhdessä jatkuvan säästö- ja kurjistamiskierteen merkitsevät sen aikakauden loppua, josta käytimme nimitystä "pohjoismainen hyvinvointivaltio".

Ruotsin television aamuohjelmasta nappasin ilmaisun "parlamentaarinen tila", "parlamentariska läget" lähtökohtana sille, kuinka hyvin parlamentaarinen demokratia toimii. Euroopan Unionin kohdalla parlamentaaarisesta tilasta voidaan tuskin puhua ja seuraavasta syystä: jos sattuisi käymään niin, että nykyiset oppositiovoimat voittaisivat eduskuntavaaleissa, EU:n ja EKP:n peruskirjat eivät muutu miksikään. Vahvan, kansanvaltaisen hyvinvointipolitiikan toteuttaminen ei ole mahdollista, koska EU:n perussäännöt tukevat vain markkinalähtöistä politiikkaa. Valtioiden, kuntien ja julkisten instituutioiden tukeminen on EKP:n peruskirjassa kategorisesti kielletty. Nyt vähemmistöasemassa olevien voitto EU:n parlamenttivaaleissa ei myöskään muuta asetelmaa toiseksi, koska pelkällä enemmistöpäätöksellä perustavaa laatua olevia, laajaa konsensusta vaatineita peruskirjoja ei voida muuttaa. Poliittinen demokratia, jossa myös poliittinen vaihtoehto voi tulla ohjelmallisella ja käytännön tasolla kysymykseen, ei näillä näkymin ole mahdollista Euroopan Unionin politiikassa.

Mitä tämä merkitsee sosialidemokraattisen politiikan ja sosialidemokraatisen aatemaailman kannalta? Sellaisen sosiaalisesti oikeudenmukaisen, vahvan ja kansanvaltaisen yhteiskunnan, jota olemme jo vuosikymmeniä tottuneet kuvaamaan demokraattiseksi sosialismiksi, sellaisen rakenteellinen kehittäminen on Euroopan Unionin peruskirjoissa ja EKP:n perussäännössä yksiselitteisesti kielletty. Tässä mielessä sosialidemokratia on tullut poliittisesti kuohituksi, kesytetyksi markkina-alisteisen kehityksen apupuolueeksi. Sosialidemokraattinen arvomaailma varmaan säilyy pitkään, mutta sille käy samoin kuin varhaisjuutalaisuuden puolestapuhujille, Maimonidekselle ja muille. Tavallisesta sosialidemokraatista tulee yhteiskunnallinen mystikko, jonka ratkaisuehdotukset ja visiot eivät voi tulla kysymykseen, kiitos tämän alunperin hyvää tarkoittavan eurooppalaisen rakenteen, Euroopan Unionin. Ovatpahan nuo arvot ja käytännöt muisto menneisyydestä, jolloin tuo idea sai ilmenemismuotoja muutaman vuosikymmenen aikana 1900-luvun lopulla kansanvaltaisen, vahvaan julkiseen sektoriin perustuneen hyvinvointivaltion muodossa.

Hylsyttämistä ja ujuttamista

On alkanut kuulua puhetta salaliittoteorioista. Poliittisia käänteitä ja todellisen juonen paljastumista pidetään niin arvaamattomana, uskaliaana tai alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavana ettei sitä pidetä enää oikein uskottavana. Tällaisten alkuperäiselle tarkoitukselle vieraiden ja jopa vastakkaisten motiivien olemassaoloa pidetään salaliittoteoriana. Kärki ei tällöin enää kohdistukaan itse sisältöön vaan väitteen esittäjään. Kyse on poliittisesta paranoiasta, vainoharhaisuudesta. Ei kannata ottaa tosissaan.

Tämän blogin otsikkoon olen ottanut käsitteen hylsyttäminen. Olet kai nähnyt kiväärin, tykin tai jonkun muun pyssyn hylsyn. Niitä lentelee mm. ampumahiihdossa hidastetussa kuvissa. Kun hylsystä otetaan ruuti pois, niin ammuttaessa paukahdus kyllä kuuluu, mutta mitään luotia ei pyssystä lennä. Vastaavanlaista tapahtuu kun sotaväen harjoituksissa tussautellaan paukkupatruunoilla. Poliittisessa hylsyttämisessä alkuperäisestä  tarkoituksesta otetaan ruuti pois - ja käytetään muihin tarkoituksiin.

Euroopan Parlamentin puheenjohtaja Martin Schulz, saksalainen sosialidemokraatti käytti juuri äskettäin tällaisesta toiminnasta nimitystä ujuttaminen. Kauniisti ja periaatteessa oikein muotoiltu pyrkimys delegoiidaan päätöksenteossa edelleen. Korkeintaan sivulauseessa ilmaistu pääperiaatteen vesittäminen - mielestäni Jyrki Katainen ministerinä ollessaan oli tässä erityisen taitava - muodostuukin jatkokäsittelyssä ja edelleen delegoituna pääasiaksi ja kääntää alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Tuloksena syntyy jotakin, jota alunperin eivät hyvää tarkoittavat pääperiaatteen hyväksyjät ollenkaan tarkoittaneet.

Olen aikaisemmissa blogeissani esittänyt epäilyn, että Euroopan Unionin kauniiden rauhaa ja demokratiaa edistävien alkuperäistavoitteiden toteuttaminen on kääntymässä yhä selvemmin sosiaalisesta tietoisuudesta, turvallisuuden ja hyvinvoinnin yhteisen perustan luomisesta markkinoiden ylivallaksi, jossa kansanvaltaiset yhteiskunnalliset rakenteet tdellisuudessa alistetaan markkinoille yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun nimissä.

Saksalaisessa kielenkäytössä ilmaisu "aushülsen" tarkoittaa alkuperäisen tavoitteen muuttumista ja katoamista taustaan niin ettei sitä voi enää tunnistaa uudesta ilmiasusta. Sitä jää kysymään, onko alkuperäinen tarkoitus ylipäätään ollut päätöksen sisällön toisenlaiseksi "ujuttamista" tavoitelleiden mielessä. Juuri tässä alkavat väitteet poliittinen paranoiasta ja salaliittoteorioista astua kuvaan mukaan.

Esimerkkejä? YLEn 1:n MOT-ohjelmassa toimittaja Kirsi Skön tarkasteli 25.1. 2016 valtion rahoittamaan "sosiaalista asuntotuotantoa". Ohjelmassa kävi ilmi, että sosiaalisuus on karsittu tästä valtion tukemasta asuntotuotannosta pois oikeastaan kokonaan ja jäljelle ovat jääneet vain tuet, jotka valuvat sijoittajien poääomalaareihin. Tuettujen vuokratalo-osuuskuntien rakenne on muuttunut yhtiömuotoiseksi ja vuokrataso varsinkin uusissa lumoaviksi luonnehdituissa kohteissa on kaukana sosiaalisuudesta ja nykyisellä palkkatasolla elävän saavuttamismahdollisuuksista. Järjestelmä on olemassa, mutta se on hylsytetty tyhjäksi alkuperäisestä tarkoituksestaan. Tuloksena tästä puimisesta ei taida ministeri Tiilikaisenkaan aikana veronmaksajalle olla tarjolla todellisia jyviä vaan akanoita. Hylsyttäminen ottaa jyvät pois, vain akanat jäävät jäljelle.

Onko tällainen ujuttaminen jatkunut kauankin? Hakusanalla "aushülsen" löytyi saksalaisen päivälehden arkistosta kuutisenkymmentä juttua joihin tämä hakusana viittasi. Die Zeit -lehti löysi hampurilaisen alkumuodot jo muinaisesta egyptistä ja kertoo jutussaan, miten alkuperäinen ajatus on vuosisatojen ja tuhansien kuluessa muuttunut terveellisestä ja välttämättömästä ravinnosta sekä tuottajien että kuluttajien kannalta kyseenalaiseksi  "Fast Foodiksi" Hylsyttämisestä. akanoittamisesta ja ujuttamisesta seuraa tietenkin valtavaa yhteiskunnallista turhautumista.

 Georg Orwellin "Eläinten vallankumouksessa" tätä ilmiötä on kuvattu klassisen taitavasti:"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." Kun luottamus oikeudenmukaisuuteen katoaa, seuraukset voivat olla hirvittäviä. Jokainen teko joka raunioittaa ihmisen uskoa demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen on - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa sen kanssa mitä YK:n yleismaailmallisissa ihmisoikeuksien julistuksissa on sanottu ihmisoikeuksista. Erehtyminen on toki inhimillistä ja anteeksiannettavaa, mutta ihmisoikeuksien tietoista loukkaamista voi kaiketi pitää rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Sitä jää miettimään, onko virkavalalla, jonka ministeri virkaan astuessaan vannoo, vielä jotakin merkitystä. Se kuuluu seuraavasti: "Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Metsästysmajan säännöt oli laitettu raameihin yhteisen oleskelutilan seinälle: Ensimmäinen pykälä: "Tässä metsästysmajassa ei saa tarjota muuta kuin riistaruokaa". Toinen pykälä: "Jos riistaa ei ole saatu, myös säilykelihasta tehty hernekeitto lasketaan riistaruoaksi."

Yrjö Kallinen politiikan moraalista

Yrjö Kallinen:
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin  painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.

Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta  rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.

Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.

---

Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.

---

Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.

---

Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.

Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!

---

Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.

---

Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.

---

Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.

---

Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.

---

Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.

---

Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

---

Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.

---

Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."

(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan  Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)