Itävallan sosialidemokratia tienhaarassa

Social Europe -verkkolehdessä Robert Misik analysoi Itävallan sosialidemokraattisen SPÖ:n puolueen tilannetta juuri edessäolevan puoluekokouksen alla varsin kriittiseen sävyyn - eikä aiheetta. Puolue suoritti kiivaan puolueen johtamista koskevan taistelun jälkeen jäsenäänestyksen puoluejohtajuudesta, joka päättyi kolmen ehdokkaan, nyt eroamssa olevan Pamela Rendi-Wagnerin, Burgenlandin osavaltion pääministerinä toimivan Hans Peter Doskozilin ja puolueen nuorisojärjestössä ja sen tehtävissä kasvaneen, Traiskirchenin pormestarina yli 70%n kannatuksella toimivan Andreas Bablerin  tasatulokseen. Omien yhteyksieni kautta tiedän että Andreas Babler on perinteistä sosialidemokratiaa edustavana vasemmistososialidemokraattina ja eurooppa-kriittisenä erityisen suosittu SPÖ:n nuoremman polven ja erityisesti "Sozialistische Jugend" - nuorisojärjestöstä tulevien keskuudessa. Tilanteessa on käsitykseni mukaan paljon katastrofin aineksia, mutta katsotaan ensin mitä Robert Misik SPÖ:n puoluejohtaja- ja suuntataistosta Social Europe -verkkolehdessä sanoo:

"Kun tarpeeksi menee pieleen, seuraa usein huonoa tuuria – tämä aliarvioitu versio Murphyn laista on ollut ilmeinen Itävallan sosiaalidemokratiassa tänä vuonna. Kuukausia kestänyt katkera kiista edelsi SPÖ:n viime viikkoina järjestämää kansanäänestystä puolueen johtajuudesta, ja viikko sitten julkistettu tulos oli … epäselvä.

Ehdokkaat olivat:

Pamela Rendi-Wagner, onneton virassa oleva puheenjohtaja, jonka auktoriteettia oli toistuvasti horjutettu ja joka edusti maltillisen progressivismin keskustalaista kantaa;

Hans Peter Doskozil, Burgenlandin pienen provinssialueen kuvernööri, puolueen oikeiston edustaja ja sosiopoliittisissa kysymyksissä konventionaalinen konservatiivi, mutta talousasioissa vasemmistolainen, ja

syrjästä tulleena Andreas Babler, Traiskirchenin kaupungin pormestari, ruohonjuuritason, "paitahihaislllaan esiintyvällä" kansanmielisyydellä ja vasemmistolaisilla ihanteilla esiintyvä  ehdokas, joka tekee vaalityötä läpi maan.

Puolueen johto oli luonut hieman huonosti harkitun valintaprosessin: puolueen jäsenten oli tehtävä valinta jäsenäänestyksessä, mutta ratkaisua ei vaaleissa tullut,koska kukaan ehdokkaista ei saavuttanut jäsenäänestyksessä ehdotonta enemmistöä tai edes selvää voittoa. Tämä on nyt ajanut puolueen kriisiin.

Jäsenten äänestyksen tulos oli erittäin tasainen. Oikeistoehdokas Doskozil sai 33,68 prosenttia, erityisesti eurooppalaisten instituutioiden kriittinen kapinallinen Babler 31,51 prosenttia ja eroava Rendi-Wagner sijoittui kolmanneksi, mutta vain hiuskarvan päässä.

 Doskosil vai Babler?

Molemmat vaihtoehtoehdokkaat – toinen oikeistosta, toinen idealistisesta puoluepohjasta – yrittivät siten esitellä itsensä vakiintuneisuutta vastustavina hahmoina, jotka ovat lähellä tavallisten kansalaisten herkkiä arvoja. Enemmän ruohonjuuritasoa, tavallisen kansan sosialidemokratiaa, vähemmän ammattipolitiikkaa ja pyöritystä pääkaupungin takahuoneista – se on viesti pitkälti ollut .

Molemmat panostivat uskottavuuteen ja tiettyyn autenttisuuteen. Doskozil vetosi aina sosiaalidemokratian puolesta, joka suojelee työväenluokkaa pienin, mutta konkreettisin toimin, mutta muuten lähellä keskiluokkaisten esikaupunkien ja maaseudun työväenluokan perinteisiä konservatiivisia arvoja sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Karkeasti sanottuna hän haluaa yhdistelmän taloudellista vasemmistolaisuutta ja esimerkiksi jäykempää maahanmuuttopolitiikkaa, jossain määrin tanskalaisen sosiaalidemokratian esimerkkiä.

Joten, jos haluat, se on vasen-oikea -yhdistelmä. Doskozilin ympäristössä ihmiset lukevat mielellään saksalaista Die Linken Sahra Wagenknechtiä. He esiintyvät "pragmaattisina" ja maalaavat viholliskuvan vasemmistoliberaaleista kantakaupunkien hipstereistä.

Sitä vastoin Babler on vasemmistolainen talous-  ja yhteiskuntapoliittisissa kysymyksissä. Entisenä tehdastyöntekijänä hän  on maanläheienen tyyppi, ystävällinen, olkapäille läimäyttävä ja siksi tavalliset ihmiset pitävät häntä yleensä "yhtenä meistä" - vähän Bernie Sandersina tehtaan kokoonpanolinjan ulkopuolella. Uudelleen ja uudelleen hän vetoaa sosiaalidemokraattiseen idealismiin, kuvaa puoluetta "protestiliikkeeksi", joka ei ole tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja esittää siten tyytymättömiä ja vihaisia ​​niiden puolestapuhujana, joilla ei ole ääntä.

Kotikaupungissaan Traiskirchenissä hän on saavuttanut loistavia vaalivoittoja ja voittanut jopa 73 prosenttia äänistä. Viime viikkoina hän on osoittanut olevansa lahjakas kampanjoija myös liittovaltiotasolla.

Epämiellyttävä dilemma

Ensi viikonloppuna SPÖ:n edustajien on päätettävä Doskozilin ja Bablerin välillä puoluekonferenssissa. Heitä ei voi kadehtia: Jos Babler valitaan, syyte on, että puoluekoneiston toimihenkilöt ovat ohittaneet jäsenten äänet; ei kuitenkaan voi olla niin, että ehdokas, jolla oli takanaan vain 34 prosenttia jäsenistä, nimitetään yksinkertaisesti puheenjohtajaksi, koska hän tuskin saisi enemmistöä, jos toinen kierros järjestettäisiin.

Ei ole selvää, kuinka puolue aikoo päästä eroon tästä sotkuisesta tilanteesta aiheuttamatta lisää syviä haavoja. Äänestys puoluekokouksessa tulee olemaan raskas.

Suoraan sanottuna: jäsenten äänestyksellä oli korkea legitiimiys, mutta ei selvää tulosta; kongressin vaaleilla on selvä tulos, mutta vähemmän legitimiteettiä. Se ei ole miellyttävä dilemma."

Median suhtautuminen

Voiko SPÖ:n, itävaltalaisen sosialidemokratian johtoon nousta puolueen järjestötoiminnassa kasvanut henkilö, joka suhtautuu erittäin kriittisesti "uusliberaaliin" Euroopan Unioniin ja sen "paskamaisiin", markkinaa suosiviin periaatteisiin ja päätöksiin?

Itävallan media - hengeltään samantapainen kuin Suomessakin - on ennen puolueen johtajan valitsevaa kokousta tulevassa viikonvaihteessa alkanut ankarasti arvostella Andreas Bableria hänen eurooppavihamielisyydestään. Täm,änm Babler kuitenkin kiistää; hän ei ole ehdottanut Itävallan eroamista Euroopan Unionista, vaikka sen ainoaksi kanonisoitu ideologinen pohja poikkeaa täysin sosialidemokratian suosimasta vahvan kansanvaltaisen valtion lähtökohdista. 

Hengeltään vapaamielinen Standard lehti kirjoittaa tulevasta puoluejohtajakisasta todeten, että "EU:n pahoinpitelystä tulee Bablerin bumerangi". Lehden mielestä avoimesti Marxia ihaileva ja Euroopan Unionin rakenteisiin kriittisesti suhtautuvasta henkilöstä ei voi tulla SPÖ:n puheenjohtajaa. 

SPÖ:n puheenjohtajakisassa kiteytyy eurooppalaisen sosialidemokratian  kriittinen tilanne, jossa kysymys on yksinkertaisesti hengissä selviämisestä. Kuinka toteuttaa sosialidemokraattisia tavoitteita täysin markkinoille alistetussa, hengeltään uusliberaalissa Unionissa, jonka määräysvalta näkyy jo nyt jokaisen jäsenmaan valtionvarainministeriöiden politiikkasuosituksissa? Sosialidemokraattien johtohenkilöt kelpaavat kansallisella tasolla hallituksiin ja edustamaan jopa Euroopan Unionin hallinossa, mutta sisällöllisesti heidän on irtauduttava sosialidemokratian keskeisistä sovellutuksista, kuten vahvan valtion rkentamisesta tai omapäätöksisestä, taloudellista demokratiaa edustavasta talouspolitiikasta. Babler on kantoineen joutumassa itävaltalaisen median kovan ja usein epäasiallisen ryöpytyksen kohteeksi jo ehdokkaana, samaan tapaan kuin mitä pääministeri Sanna Marin tai peruspalveluministeri Krista Kiuru saivat kokea edellisellä hallituskaudella. 

Euroopan Unioni - mihin menet?

 Olen viime vuosien aikana kirjoittanut paljon Euroopan Unionista. Kirjoitusten sävy on ollut aluksi kysymyksiä herättävä, myöhemmin pettynyt ja viime aikoina kriittinen. Moni varmaan pitää minua kirjoitusteni perusteella ei pelkästään EU-kriittisenä, vaan jopa Euroopan Unionin vastustajana. Historiani järjestöelämässä ja suuntautumiseni kansainvälisiin kysymyksiin puhuvat kuitenkin toisenlaista kieltä.

Ensimmäisiä kertoja jouduin tekemisiin silloisen EY:n kanssa jo 1960-1970-lukujen taitteessa. Uusi, radikaalisena itseään pitänyt sukupolvi tuli mukaan politiikkaan. Vasemmiston vaalivoiton myötä vuonna 1966 tuli Paasion uusia uria aukova hallitus, Lapulaisooppera piirsi irvailevaa kuvaa 1930-luvun isänmaallisesta kansanliikkeestä, jonka edustamaa yhteiskuntaluonnetta Maaseudun Puolue ja näiden päivien perussuomalaiset näyttävät edelleen edustavan.

Lapulaisooppeeran sosialidemokraattinen henki korvautui pian marxismi-leninismiä myötäilevällä taistolaisuudella. Huomattava osa lapualaisoopperan innokkaista nuorista taiteilijanaluista kääntyi tukemaan Neuvosotoliiton proletaarisen internationalismin lie'assa olevaa taistolaisuutta, Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiipeä. Samaan aikaan nousi myös EY-vastaisuus voimakkaaksi mielenosoitusliikkeeksi. Minä en ollut siinä mukana, vaikka olinkin aktiivisesti valmistelemassa yhteyksiä kansainväliseen työväenliikkeeseen yhtenä nuorisojärjestöjohtajana. Kuvaavaa oli että myöskään suomalainen sosialidemokratia ei kovin tarkasti määritellyt kantaansa Euroopan Yhteisöön.

Täytyy myöntää etten oikein tarkkaan ymmärtänyt mitä tuossa liikennihdännässä vastustettiin. 1970-luvun alkupuolella pääsin itsekin mukaan seuraamaan Euroopan Yhteisön toimintaa yhden sosialidemokraattisen internationaalin pääsihteerinä. Tulin mukaan EY:n ylläpitämään Euroopan Nuorisorahaston toimintaan, jonka hallitukseen edeltäjäni oli raivannut tietä. Samoin olin mukana Kansainvälisten Nuorisojärjestöjen Euroopan koordinaatioryhmässä, jonka työtä ja projekteja EY tuki näyttävästi.

Senaikaisen Euroopan Yhteisön suhtautuminen kansalaisjärjestötoimintaan poikkesi huomattavasti nykyisestä, Euroopan Unionin kansalaisjärjestötoimintaa omilla rakenteillaan puskuroivasta ja sitä yritysmuotoisilla ratkaisuilla korvaavasta järjestelmästä. Puhuttiin yhteishallinto-periaatteesta (Co-management approach), jossa Euroopan Yhteisö rahoitti kansainvälisten nuorisojärjestöjen projekteja ja uskoi projektien myötä myös saavansa sisällöllistä, analyyttista tietoa ja kokemusta projektien  tuloksista. Suhtautuminen oli Euroopan Nuorisorahaston toiminnassakin molemminpuoliseen arvostukseen perustuvaa, ja tuloksia tuottavaa. Tosin jo silloin EY:n virkamiehet pyrkivät projektien teemoja ohjailemalla saamaan painoitusta muuttumaan markkinaehtoisempaan suuntaan.

Suomessa EY-vastaisuus oli edelleen voimissaan. Käydyissä keskusteluissa painotin yhteyksien pitämisen Euroopan Yhteisöön  tärkeänä sen vuoksi, että kysymys oli mukana olevien maiden hallitusten yhteistoiminnasta - kuten on edelleen, tänäänkin. Suomessa pelättiin kuitenkin Neuvostoliiton reaktioita - 1960-luvun alun noottikriisi oli vielä tuoreessa muistissa ja maan presidenttinä Urho Kekkonen ystävyys- ja yhteistoimintasopimuksen keskeisenä takuumiehenä. Julkista EY-myönteisyyttä ei Suomesta herunut. Ihmettelin omasta puolestani EY-vastaisuutta ja sen sisällöllistä tyhjyyttä. Saksalaiset olivat yhteisön ytimessä, ehkä eivät aivan johtavana voimana, mutta fasistista perintöä kantavana kansana keskeinen syy neuvostokommunismia sympatisoivien vastarintaan.

Poliittista vastakkainasettelua Euroopan Yhteisössä oli tuolloinkin, mutta Milton Friedmanin monetarismi ja sen myötä maailmanlaajuiseksi voimaksi kehittynyt uusliberalismi vielä lapsenkengissään. Vasta kun olin lopettanut työni kansainvälisessä nuorisojärjestössä ja aloittelin toimintaa kotimaisessa järjestötoiminnassa, ilmestyi englantilaisessa vasemmistolaispainotteisessa  "Encounter" -aikakauslehdessä artikkeli, joka nosti keskusteluun "privatisation" -käsitetteen. Mietittiin oikein porukalla silloisen KTV-ammattiliiton toimistossa, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa. Olin yhtenä ehdottamassa käsitteen kääntämistä "yksityistämiseksi". 

Kuinka ollakaan, käsite yleistyi pian, mutta lihaa luiden ympärille se alkoi saada vasta 1970-luvun loppupuolella, kun mm. satamalaitoksia vaadittiin irroitettavaksi kaupunkien hallinnon alaisuudesta yhtiöittämisen muodossa.  Välimuodoksi tuolloin kehitettiin liikelaitosmalli, jossa satamat pysyivät edelleen kunnallisen itsehallinnon piirissä, mutta saivat itsenäisemmän aseman siten, että ne osallistuivat kunnan tiliasemaan ja budjetointiin laitoksen tuoton tai tappion kokonaissummalla. 

Euroopan Yhteisön markkinaehtoisen  toimintastrategian kaupallistamisen juuret ovat siis jo ainakin 1970-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan se haki vielä muotojaan. Suuren sysäyksen eteenpäin aiheutti Berliinin muurin, DDR:n ja Neuvostoliiton romahtaminen 1980-luvun lopulla ja siitä eteenpän. Ei ihme, että markkinavoimat tunnistivat valtiojohtoisen yhteiskuntapolitiikan heikon hetken koittaneen. Kapitalismi oli voittanut maailmanlaajuisen ideologisen taistelun. Sen piti näkyä - tietenkin  - myös politiikan sisällössä. 

Kuuluisan Maastrichtin sopimuksen ja sen kasvu- ja vakaussopimuksen juuret ovat 1990-luvun alussa, siis jo ajalla ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Meille perusteeksi integroitumiseen läntiseen suuntaan riitti mahdollisuus irtautua Neuvostoliiton ja  koko sosialistisen blokin otteesta, jonka symbolina meillä oli Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus. Uskottiin läntiseen, demokraattisen arvoyhteisöön ja sen demokraattisen perinteeseen.

Sitä ei kuitenkaan nähty, että läntinen kapitalismi, markkinavoimat eivät halunneet demokratialta muuta kuin muodollisen suostumuksen taloudellisten vapauksien lujittamiseksi yhteisön rakenteisiin. Suomen liittyessä Euroopan Unioniin ja vähän myöhemmin Euroopan Valuuttaunioniin tämä ei ollut vielä selvästi nähtävissä eikä sen analysointi näkynyt kannanotoissa Unioniin liittymisestä puhuttaessa. En nähnyt minäkään; äänestin - tottakai - Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja hyväksyin myös Paavo Lipposen hallituksen päätöksen liittymisestä Europan Valuuttaunioniin ja euron käyttöönoton luonnollisena ja johdonmukaisena seurauksena yhdentymisen tien valitsemisesta.

Markkinaehtoisen Unionin rakentaminen oli jo tuolloin  pitkällä; muistan erityisesti ihmetelleeni Euroopan Keskuspankin itsenäistä asemaa instituutiona, joka "ei ota vastaan poliittisia ohjeita eikä myöskään anna niitä". Sitä jäi miettimään, että mitähän tästäkin seuraa. Tänä päivänä me tunnistamme tuon itsenäisyyden jo paljon paremmin. Jo vuosia jatkunut "määrällinen elvytys" (QE) sopii hyvin tuon itsenäisyyden tunnusmerkiksi. Sen kautta Valuuttaunioni on ottanut huomattavan määrän taloudellista määräysvaltaa kansallisilta hallituksilta, joiden perustamisdoktriinin mukaan tuli itse huolehtia taloudestaan. Euroopan Unionin keskuspankin tehtävänä ei 2010 luvun alussa hyväksytyn konsolidoidun peruskirjan mukaan ole ottaa vastuuta jäsenvaltioiden taloudesta. Markkinaperiaatteiden mukaan myös jäsenvaltiot kilpailevat keskenäänkin toimiensa taloudellisen menestyksen tai menestymättömyyden seurausten kanssa.

Euroopan sisämarkkina ja sen yhteydessä tehty yhteistyö on muuttanut luonnettaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Euroopan Komission  ranskalainen puheenjohtaja Jacques Delors kantoi puheenjohtajakautensa viimeisinä vuosina huolta siitä, mikä jäsenvaltioiden asema eurooppalaisessa yhteistyössä tulee olemaan. Legenda kertoo että hän sai Saksan Helmut Kohlin suullisesti suostumaan siihen, että jäsenvaltioiden rooli tasavertaisena kumppanina otettaisiin huomioon Euroopan Unionia kehitettäessä. Kuten nyt tiedämme, tämä suullinen sopimus ei päässyt sisäänrakennetuksi osaksi Euroopan Unionia. Siitä tuli puhtaasti markkinaehtoinen ja jopa markkina-alisteinen Euroopan Komissiolle annettujen kansalliseen budjetointiin ja taloudelliseen toimintaan ulottuvien vaikutusmahdollisuuksien kautta. Tarvitsee vain tutustua esimerkiksi Suomen vuoden 2021 talousarvioehdotukseen, niin huomaa kuinka tarkkaan Euroopan Komission asettamat prioriteetit on huomioitava tulevaa budjettivuotta suunnitellessa.

Viimeistään Korona-pandemia on osoittanut, että markkina ei pärjää ilman vahvaa valtiota. Samoin ei pärjää myöskään oikeiston suosima uusliberaali talousmalli, jonka ratkaisuissa markkinan ensisijaisuus on keskeistä. Kun tähän yhdistyy konservatiivisen pidättyväisyyden ajatus säästämisestä ennen kuluttamista ja velanotosta pidättäytyminen kotitalouden antaman mallin mukaisesti, ollaan jo pahasti hakoteillä suhteessa makrotalouden antamiin todellisiin mahdollisuuksiin. Itsenäisenä valtiona olemme luopuneet Valuuttaunionin myötä omasta keskuspankista - Suomen Pankki ei ole enää valtiollinen instituutio - ja siksi olemme riippuvaisia Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission harjoittamasta valtavirtaisesta talouspolitiikasta.

Onko mahdollista kääntää eurooppalaista talouspolitiikkaa esimerkiksi  Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan, jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö selviää mistä tahansa taloudellisesta haasteesta  finanssipoliittisin ja monetaarisin päätöksin, normaalia ja tunnustettua kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen?

Vastaus on Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin osalta kielteinen - valitettavasti. Euroopan Unionin suuret haasteet, sosiaalinen turvallisuus, täysi työllisyys ja sen mukana turvattu toimeentulo, pakolaiskysymys ja muiden mannerten - erityisesti Afrikan - vahva tukeminen, yhteinen puolustus, digitalisaation vahva koordinointi - kaikki nämä olisivat todellisia mahdollisuuksia. Euroopan Unionin kohdalla esteen muodostaa sen muuttumattomiksi tarkoitetuissa peruskirjoissa, "DNA:ssa" oleva uusliberaali rakennevirhe, jossa yksipuolisesti annetaan markkinalle keskeinen ja samalla määräävä asema talousrakenteessa. Markkinan omat ristiriitaisuudet, kuten kykenemättämyys yhteiskuntavastuuseen, pelkkä voiton tavoittelun maksimointi ja  investointihaluttomuus ostovoiman puuttuessa muodostavat pysyvän ja peruuttamattoman esteen tavalla joka tekee Euroopan Unionista yhteiskunnallisesti ramman ja muutokseen kykenemättömän. Ainoa mahdollisuusn on rikkoa konsolidoitujen peruskirjojen sisäänrakennettua ja muuttumattomaksi tarkoitettua rakennetta. 

Juuri nyt haikaillaan vahvan valtion perään ja saattaa olla että USA kykenee ennen Eurooppaa modernimpaan ja makrotalouden kaikkia mahdollisuuksia käyttävään finanssi- ja rahapolitiikkaan. Mielestäni Kiina käyttää jo nyt kieli- ja kulttuurimuurin suojassa tehokkaasti näitä mielikuvituksellisia mutta rationaalisia välineitä. Niiden myötä Euroopan Unionistakin voisi tulla yhteisö, joka pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoin kykenee vastaamaan ajan suuriin haasteisiin.

Miten siihen demokraattisin ja parlamentaarisin keinoin päästäisiin - siihen en osaa antaa vastausta.

Korona - suuri opettaja

Korona-pandemia jatkuu ja on saanut toisessa aallossaan yhä voimakkaampia ilmenemismuotoja. Näyttää myös siltä että pysyvää immuniteettia ei sairastamisen jälkeenkään ole odotettavissa, joten saattaa käydä niin että tämä virus jää vuosikausiksi lymyämään eri puolille maailmaa ja nousee yhä uudestaan ja uudestaan koko ihmiskunnan vaivaksi. Jos immuniteettia ei sairastumisen jälkeen ole odotettavissa, sitä tuskin saadaan myöskään rokotteen avulla.

Euroopan Komissio ja Unionin jäsenmaat ovat ryhtyneet yllättävän tarmokkaisiin toimiin pelastaakseen "erittäin kilpailukykyisen markkinan" joka nyt on monelta osin - erityisesti lohtua ja iloa tuovan kulutuksen osalta - joutumassa yhä vaikeampaan asemaan. Euroopan Unionissa heikoksi tarkoitettu valtio on joutunut muuttamaan strategiaansa ja hyväksymään uuden lähestymistavan, paradigman, jonka mukaan velan tekeminen ei olekaan syntiä. Velkaan tehdään ja paljon, mutta Koronan yhä kiihtyessä mikään ei tunnu riittävän. Kertaluonteiseksi kaavailtu Euroopan Unionin koronaelvytyspaketti suorine tukineen ja velkaosuuksineen helpottaa hetkeksi, mutta arvattavasti jo nyt pohditaan keinoja kuinka päästä tästä maailmoja mullistavasta tilanteesta kestävämpään tilanteeseen.

Sekin on todettava että tässä uudessa tilanteessa markkinasta ei ole kansalaisten auttajaksi. Päinvastoin, se näkyy tarvitsevan yhä suuremnpia avustus- ja tukimääriä heikoksi tarkoitetulta valtiolta. Onneksi tämän vuoden alkupuolella tapahtunut paradigmanmuutos Saksassa ja myös Euroopan Unionissa mahdollisti elvytyspaketin aikaansaamisen. Konkurssiaaltoa on saatu siirrettyä tuonnemmaksi, mutta jos pandemiaa ei saada pysäytetyksi edessä on markkinatalouden keskeisten veturien kuten matkustamisen, ravintola- ja huvittelubisneksen pysähtyminen ja näivettyminen murto-osaan entisestään. Tämä saattaa osoittautua ilmastomuutoksen pysäyttämisen kannalta myös siunaukseksi - mutta yhdellä ehdolla: entiseen ei ole enää koskaan paluuta. On palattava yksinkertaisempaan elämäntapaan ja hyväksyttävä se että markkina ei pysty meidän henkeämme pelastamaan, hyvinvoinnin ja ylenpalttisen runsauden tuottamisesta puhumattakaan.

Tämä tulee olemaan äärimmäisen vaikea paikka niille, jotka yrittävät löytää kestäviä vastauksia entisen lähestymistavan, kaikkeen onnistuneita vastauksia antavan markkinan kannalta. Yritysten tukeminen ei tässä tilanteessa auta, sillä optio tulonmuodostuksen ulottumisesta tavallisten kansalaisten ulottuville ei toimi. Yritykset eivät investoi, koska asiakkaita ei ole. Tämä on uusi tekijä aikaisemman investointeja ehkäisseen tekijän, ostovoiman puuttumisen rinnalla. Miten elvyttää, kuin megakone lakkaa pyörimästä?

Kertaluonteisen velkaelvytyksen hyväksyminen Euroopan Unionin  ja sen itsenäisen keskuspankin tasolla oli ensimmäinen askel irtautumisessa valtavirtaisesta uusliberaalista talousdoktriinista, joka on betonoitu absoluuttiseksi totuudeksi EU:n konsolidoituun peruskirjaan. Koronapandemian toisen aallon nyt iskiessä voi  ennustaa, että velalla elvyttäminen ei tule jäämään kertaluonteiseksi. Myöskään keskuspankin määrällisestä elvytyksestä ei voida luopua, vaikka tuo jo nyt tuhansiin miljardeihin euroihin  nouseva valtion velkakirjojen osto-ohjelma ei ole ilmeisesti tähänkään mennessä saavuttanut yrityksiä, vaan on jäänyt välittäjinä toimivien pankkien taseisiin ja odotusarvoisiin ohjelmiin. YTritykset eivät ole halunneet investoiuda lainarahalla ostovoimaltaan epävarmoissa olosuhteissa. Markkinalle alisteinen valtio ei ole tähänkään saakka hyötynyt osto-ohjelmista muuten kuin välillisesti ja nimellisesti; suuria ja tarpeellisia  yhteiskunnallsia uudistuksia ei ole EU:n jäsenmaissa saatu liikkeelle.

Moderni Monetaatrinen Teoria (MMT) opettaa, että keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin ja että se periaatteessa selviää mistä tahansa haasteesta. Velkaa voidaan tehdä, projekteja voidaan perustaa ja sisällyttää ne kaksinkertaisen kirjanpidon periaatteilla yhteisön taloudenpitoon. Ei ole estettä jatkaa velanottoa pidempäänkin - onhan esimerkiksi USA velkaantunut jo 1800-luvulta lähtien ilman pelkoa konkurssiin ajautumisesta.  Paradigman muutos edellyttää kuitenkin markkinan ja demokraattisen valtion toiminnan keskeisen periaatteellisen eron ymmärtämistä: valtio tekee velkaa ja investoi kansalaisten ilmaisemiiin tarpeisiin, yritys investoi tehdäkseen voittoa. Yritys ei ota yhteiskuntavastuuta eikä se voi niinmuodoin ratkaista edes oman olemassaolonsa ehtoja, kun megakone alkaa yskiä ja menettää tehoaan.

On siis keksittävä uusia keinoja. Pohjoismainen sosialidemokratia on jo vuosikymmeniä rakentanut vahvan valtion ja sen hyvinvointipalvelujen varaan. Kysymys ei ole ainoastaan hetkellisestä housujen lämmittämisestä, vaan vahvan valtion puskuriominaisuuksista: vahva valtio pystyy omilla toimillaan pitkään puskuroimaan yskivän talouden heikkouksia vastaan. Jos valtion tukena on sen roolin ymmärtävä keskuspankki, monia kurjistumiseen liittyviä ongelmia voidaan poistaa ennenkaikkea kansalaisten perusoikeuksien ja perusturvan toteuttamisella. Markkina ei tähän kykene. Tämä on sanottava vielä toiseen kertaan: Yritysvastuulla toimiva liiketoiminta ei edes tavoittele kansalaisten perusturvan mahdollistamista; keskeistä on se että viivan alle tuloslaskelmassa jää mahdollisimman paljon voittoa. Taseessa oleva omaisuus ei ole yritysten osalta tarkoitettu yhteiseen hyvinvointiin; se on yrityksen resurssia ja jo lähtökohtaisesti kilpailuysyistä läpinäkymätöntä, intransparenttia ja perustuslaissa suojattua omaisuutta.

Milton Friedman, uusliberaalin talousdoktriinin oppi-isä ehdotti ennustettavissa olevan hätätilöan tarpeisiin 'helikopterirahaa' eli ostovoiman jakamista keskushallinnon toimesta seteleinä suoraan kansalaisille. Hänen ehdotuksensa tulee ajalta ennen digitaalista vallankumousta. Idean toteuttaminen voisi tähän maailmanaikaan tapahtua yksinkertaisesti perustamalla jokaiselle EU-kansalaiselle keskuspankin EU-tili ja sen täydentäminen enteriä painalla säännöllisin väliajoin.

Korona-aika tämäkään ei toimi tavalla jota valtavirtaisen taloustieteen suuri guru väläytteli. Korona-pandemian oloissa tilillä olevaa ostovoimaa ei sitäkään voi käyttää iloiseen kulutusjuhlaan jota yritysmaailma niin innokkaasti ja välttämättömänä puolustaa. Korona-pandemia on osoittanut että rahan mahdilla on silläkin vain rajallinen voima. 

Tarkoituksenmukaimpaa MMT:n iden toteuttamista olisi demokraattisen valtion, siis Euroopan Unionin ja Valuuttaunionin jäsenvaltioiden kunnianpalautus ja taloudellinen kuntoutus turvaa tuovien sosiaalisten parusrakenteiden ja palvelujen mahdollistasinen muodossa suoraan Euroopan Komission ja keskuspankinelvytystoimenpiteillä. Kysymys on selviämisessä hengissä ja mahdollisimman terveenä koko maailmaa koettelevan pandemian aikaansaamasta todellisesta uhkasta. Vain hyvinvointivaltio voi vastata tähän tarpeeseen. Sitä ei voi perinteinen markkina toteuttaa muutoin kuin alisteisena yhteistä hyvää tavoittelevalle hyvinvointivaltiolle.

Euroopan Unioni ja Euroopan Komissio on siten ratkaisevan haasteen edessä. Europarlamentaarikko Eero Heinäluoman mukaan parlamentti valmistautuu Euroopan Unionin peruskirjan ja peruslähtökohtien tarkistamiseen ilmeisesti muutaman vuoden periodilla. Ennustaminen on vaikea laji, mutta nyt voi jo sanoa että muutoksen on tapahduttava nopeassa aikataulussa. Tämä toteamus ei ole pelkästään blogin kirjoittajan mielipide, vaan Korona-pandemian sanelema kategorinen imperatiivi: kysymys on kansakuntien selviämisestä oloissa joissa entiset opit eivät enää toimi.

Täten Korona toimii suurena, ehdottomana auktoriteettina ja opettajana. Mitä pikemmin tämä hyväksytään, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet selviytyä kohden seesteisempia aikoja. Jo ilmastomuutoksen uhka kertoo, että aika entinen ei koskaan enää palaa. On otettava lusikka kiltisti 'kauniiseen käteen'.

______

30.10. 2020

Kuvaavaa tapahtumassa olevalle muutokselle on arvojen kääntyminen täysin päälaelleen. Näin sanoi Sixten Korkman vielä vuonna 2011 EVAn raportin yhteydessä:

“Hyvinvointivaltion rahoituksen vaikeutuessa on pakostakin pohdittava julkisen talouden kokoa, verotuksen tasoa ja hyvinvointilupausten rajoja”, sanoo Sixten Korkman tänään julkaistussa EVA Raportissaan ”Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta?”.

Julkinen talous on kestämättömällä tolalla. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta ei voida rakentaa julkisen velkaantumisen varaan. Hyvinvointilupauksia annettiin vuosina, jolloin väestön ikärakenne oli poikkeuksellisen edullinen. Lupausten lunastaminen on vaikeampaa vastedes, kun väestön ikärakenne on historiallisen epäedullinen. Demografia, globalisaatio ja teknologia muuttavat talouden reunaehtoja.

Hyvinvointivaltioon kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia ja vaatimuksia. Vaikeita valintoja on tehtävä myös hyvinvointivaltion osalta. Viittaukset leikkausten tarpeettomuuteen talouskasvun varjolla, Korkman leimaa puolueiden ”poliittiseksi toiveajatteluksi”. Muuttumattoman politiikan oletuksilla hyvinvointivaltio ajautuu rahoitukselliseen umpikujaan.

Raportin mukaan hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää ennen kaikkea riittävää työntekoa ja yrittäjyyttä, mikä tulee ottaa myös veropolitiikan lähtökohdaksi. Verotuksen kiristäminen olisi pulmallista, sillä korkeiden veroasteiden aiheuttamat tehokkuustappiot ovat merkittäviä ja ne kasvavat veropohjien kansainvälisen liikkuvuuden myötä.

Avainasemassa on myös julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen. Raportin mukaan hyvinvointipalveluiden ns. universaalisuuden periaatetta joudutaan arvioimaan kriittisesti. ”Hyvinvointivaltiolla on edessään uudistuminen tai surkastuminen”, Korkman kiteyttää."

30.10. 2020

Social Europe -verkkolehti julkaisi juuri IMK:n (Makroekonomiaa käsittelevä Instituutti) analyysin heinäkuussa hyväksytyn Korona-elvytyspaketin vaikutuksista jäsenmaiden julkisen sektorin kasvuun vuosina 2023-2026. Tämän analyysin perusteella näyttäisi siltä että Euroopan Komissio on tekemäsä varteenotettavan paradigmanmuutoksen elvytyspaketin tukiosan muodossa jäsenmaiden julkisen sektorin vahvistamiseksi erityisesti Etelä- ja Itä-Euroopan maissa. Kehittyneemmissä EU-maissa ja etenkin pohjoismaissa paketin vaikutukset jäävät suhteellisesti pienemmiksi johtuen joko jo ennestään vahvasta julkisesta sektorista tai muuten hyvintoimivasta taloudesta. Lainaus loppupäätelmistä:

"Koska RRF (EU's Recovery and Resilience Facility eli Euroopan Unionin  27.7. 2020 hyväksymä elvytys- ja kestävyyspaketti) on tarkoitettu suurelta osin julkisten julkisten investointien rahoittamiseen kasvattamalla pääomia voidaan odottaa niiden kasvavan ohjelman toteutuessa. Jatkuva investoinnit julkiseen pääomaan ovat itse asiassa ratkaisevan tärkeitä kestävän talouden kannalta ajatellen elpymistä ja myös vastaamiseksi  pitkän aikavälin haasteisiin hiilestä irtautumiseksi. Ilman RRF: ää julkinen pääomakanta todennäköisesti olisi vähenemässä joissakin Etelä-Euroopan maissa. Ottaen huomioon raskaasti negatiivinen julkisten pääomakantojen kehitys joissakin maissa viime vuosikymmenellä, osittain johtuen kaikkialla EU: ssa toteutetuista austeristisista toimenpiteistä - nykyaikaisen ja tuottavan julkisen pääoman merkitys innovatiivisten talouksien kannalta on tervetullutta, kun EU vihdoin pyrkii enemmän kasvua edistävään talousstrategiaan."

Moraalikato ja eurooppalainen elvyttäminen

Mahtaako kukaan enää muistaa, että  Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimukseen (ns. Maastrichtin sopimus lisäyksineen) liittyy erityinen korjausmekanismi siltä varalta että matkan varrella törmättäisiin uusiin ja arvaamattomiin vaikeuksiin. Nyt näyttää siltä että Korona-pandemia on sellainen maailmanlaajuinen, jäsenmaista riippumaton ja arvaamaton katastrofi, jota voi todellakin verrata suuren luokan ympäristökatastrofiin. Myös ilmastokriisiä voidaan pitää tällaisena jo käynnissä olevana tai vähintäänkin lähestyvänä ja uhkaavana katastrofina.  Toimenpiteisiin voidaan ryhtyä jo Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen 122 artiklan 2. kohdan mukaan, 

  "Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua. Neuvoston puheenjohtaja antaa Euroopan parlamentille tiedon tehdystä päätöksestä."

Tämän lisäksi kasvu- ja vakaussopimukseen liittyy vuonna 2012 hyväksytty "korjausmekanismi", jonka avulla annetaan tarkempia ohjeita siitä, miten on poikkeusoloissa toimittava. Euroopan Unionissa on aina pelätty holtitonta julkista taloudenpitoa ja sellaisesta on aina syytetty nimenomaan tuhlailevaa ja velkaa tekevää valtiota. Siksi korjausmekanismi on rakennettu tiukasti konsolidoidun perussopimuksen hengessä. Se rajoittaa nimenomaan holtitonta taloudenpitoa, jonka tunnusmerkiksi nousee  yhtäaikainen velanotto ja pyrkimys verotuksen laskuun samanaikaisesti. Paradoksaalinen sattuma on sekin, että oppositiopuolue Kokoomus ei ole budjettikäsittelyn yhteydessä vastustanut velkaelvytystä, mutta on vaatinut sen toteuttamisen yhteydessä merkittäviä veronkevennyksiä.

Korjausmekanismin kaksi keskeistä periaatetta ovat: 1) no bail out periaate, jonka mukaan valtion  on etukäteissäästettävä ennenkuin uudistuksia voidaan panna täytäntöön. Euroopan Unionin korjausmekanismi on kirjoitettu tavalla, joka koko ajan viittaa jäsenvaltioiden mahdollisen holtittomuuteen ja moraalikatoon.  2) toinen periaate on erittäin kilpailukykyisen markkinan periaate (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3). Konsolidoidun perussopimuksen artiklan 122 toisen  kohdan mukaan Euroopan Unioni ei saa ottaa vastuuta jäsenvaltioiden veloista. 

Tämä periaate on kirjoitettu asiakirjaan kuitenkin tavalla, jossa tiukasti rajataan jäsenvaltioiden niitä toimenpiteitä joilla velkarahalla yritetään toteuttaa esimerkiksi sosiaalisia uudistuksia tai rakentaa uutta infrastruktuuria. 

 "Korjausmekanismeja suunniteltaessa on myös tärkeä ottaa huomioon, miten mekanismit toimivat. Periaatteessa nro 5 tunnustetaan, että säännöt julkisista menoista ja tulopuolen harkinnanvaraisista toimenpiteistä voivat olla tässä asiassa keskeisiä, kun otetaan huomioon, että nämä kokonaismäärät heijastelevat finanssipolitiikasta vastaavien viranomaisten harkintavaltaan perustuvia päätöksiä nopeammin kuin lopulliset julkisen talouden toteutumat tai suhdannetasoitetut rahoitusasemat. Toinen keskeinen tekijä, joka jäsenvaltioiden olisi otettava huomioon järjestelmiään suunnitellessaan, on koordinointi kaikilla tai joillakin julkisen hallinnon osa-alueilla, jotta merkittävään julkisen talouden poikkeamaan voidaan puuttua ja näin vahvistaa mekanismien uskottavuutta. Nämä koordinointimekanismit eivät välttämättä edellytä, että korjauksen jakautuminen valtionhallinnon tai sitä alempien tasojen välillä määriteltäisiin ennalta. Niillä on kuitenkin annettava vahvat takeet siitä, että julkisen talouden tavoitteiden saavuttamista, josta valtio on vastuussa EU:n tasolla, ei vaaranneta alasektoreiden käyttäytymisellä".

EU:n valvontakehyksessä on jo pitkään todettu, että julkisen talouden säännöillä olisi voitava reagoida erityisen epäsuotuisiin olosuhteisiin, ja tämä tunnustetaan myös vakaussopimuksessa. Periaatteessa nro 6 edellytetään, että 

"mahdolliset poikkeuksen mahdollistavat lausekkeet ovat pitkälti EU:n käsitteisiin nojaavia, jotta edistetään yhdenmukaisuutta ja vältetään poikkeuksellisten olosuhteiden liian vapaat määritelmät. Lisäksi edellytetään, että korjausmekanismin mahdollinen keskeyttäminen poikkeuksen mahdollistavalla lausekkeella sallittaisiin määräajaksi ja että poikkeuksen mahdollistavan lausekkeen käyttöä seuraa vähimmäisvauhtinen sopeutus vähintään vakaus- ja kasvusopimuksen vaatimuksen mukaisesti. Poikkeuksen mahdollistavan lausekkeen käytön jälkeen edellytetään myös korjaussuunnitelmaa, joka on tulevia talousarvioita sitova."

Heinäkuussa antamassaan lausunnossa Eurooppaoikeuden professori Jukka Snell todistaa, että Euroopan Komission tuki- ja lainapaketti ei loukkaa sen enempää no bailout -periaatetta kuin myöskään holtittomaan taloudenpitoon perustuvaa moraalikatoa; lausuntonsa yhteenvedossa hän toteaa, että

"Komission elpymisvälinettä koskeva ehdotus voidaan perustaa SEUT 122 artiklaan jäsenvaltioille  myönnettävien lainojen ja avustusten osalta. Elpymisvälinekokonaisuus ei loukkaa SEUT 125 artiklan no-bailout -säännön kirjainta tai henkeä. EU:n budjettisääntöjen kannalta lainojen ottaminen on perussopimusten mukainen ja jo vakiintunut toimintatapa. Ehdotus sisältää uuden tärkeän avauksen lainojen käyttötarkoituksen osalta (avustukset). Tämä ei loukkaa EU:n budjettisääntöjä, koska budjettiteknisesti lainoilla kerätyt varat ovat ulkoista käyttötarkoitukseensa sidottua tuloa ja erityisesti koska lainoja vastaavat jäsenvaltioiden sitoumukset varmistavat taloudenpidon kurinalaisuuden. Valtioneuvosto on selvittänyt EUoikeudelliset aspektit käytettävissä olevin keinoin. Suomen vastuut eivät perustuisi yhteisvastuuseen, vaan vastuu jakautuu jäsenvaltioiden kesken pro rata niiden maksuosuuksien mukaisesti. myönnettävien lainojen ja avustusten osalta. Elpymisvälinekokonaisuus ei loukkaa SEUT 125 artiklan no-bailout -säännön kirjainta tai henkeä. EU:n budjettisääntöjen kannalta lainojen ottaminen on perussopimusten mukainen ja jo vakiintunut toimintatapa. Ehdotus sisältää uuden tärkeän avauksen lainojen käyttötarkoituksen osalta (avustukset). Tämä ei loukkaa EU:n budjettisääntöjä, koska budjettiteknisesti lainoilla kerätyt varat ovat ulkoista käyttötarkoitukseensa sidottua tuloa ja erityisesti koska lainoja vastaavat jäsenvaltioiden sitoumukset varmistavat taloudenpidon kurinalaisuuden. Valtioneuvosto on selvittänyt EUoikeudelliset aspektit käytettävissä olevin keinoin. Suomen vastuut eivät perustuisi yhteisvastuuseen, vaan vastuu jakautuu jäsenvaltioiden kesken pro rata niiden maksuosuuksien mukaisesti." 

Euroopan Komissio ei kuitenkaan ole luopumassa holtittoman taloudenpidon vaaran valvonnasta tai mahdollisesta valtion velanottoon tai uskomuksestaan vahvaan valtioon liittyvästä moraalikadosta. Vaikka huippukokouksen päätöksenteon yhteydessä ei olekaan käynyt selväksi oltaisiinko kokonaan luopumassa yksipuolisesta ja jäsenvaltion vahvistamista koskevista rajoituksista mm. velanoton mahdollistamisen muodossa, komissio on kuitenkin valmistellessaan erityistä aloitetta pääomamarkkinoiden unionista vielä 24.9. 2020 tätä ulottuvuutta koskevassa  julkaisemassaan tiedotteessa korostanut nimenoman markkinoiden kautta tapahtuvaa Euroopan Unionin pääomamarkkinoiden vahvistamista. Myöskään ei ole vielä selvää, millä tavalla Euroopan Komissio suhtautuu kansallisiin ehdotuksiin tuki- ja lainarahojen käytöstä. Tiedossa kuitenkin on, että yksikin jäsenvaltio voi 'torpata' jonkin kansallisen esityksen jos se ei satu sitä miellyttämään.

 

Kun olemme nyt huomanneet että Euroopan Komission velanotto mahdollistaa seuraavan vuoden talousarvion käsittelyn yhteydessä mittavan, yli 3 miljardin elvytyksen, emme kuitenkaan voi olla varmoja siitä että hanke suuntautuu ilmastohankkeissa ja esimerkiksi meillä vuosikausia odotettuun SOTE-uudistukseen tai yhden lisävuoden saamista peruskoulun jatkoksi. Mikä tulee olemaan valtion rooli näissä hankkeissa suhteessa yrityksiin? Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen (ns. Maastrichtin sopimus lisäyksineen) sisältämä korjausmekanismi ohjaa tiukasti toimenpiteitä markkinoiden ja yritysten suuntaan rajaten samalla pohjoismaiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle tunnusomaista vahvan ja toimivan valtion rakentamismahdollisuuksia. Vahvaa valtiota  pelätään, onhan vahvaa autoritaarista valtiota edustaneen  DDR:n romahtamisesta vasta kolmekymmentä vuotta sitten vielä tuoreessa muistissa. Kasvu- ja vakaussopimuksen rakentaminen alkoi juuri noina vuosina. Toisaalta vahvan valtion rakentamisen vastustaminen  on keskeisimpiä valtavirtaisen, uusliberaalin oppisuunnan teesejä, mikä näkyy kasvu- ja vakaussopimuksen sisällössä ja jopa siihen mahdollisesti liittyvien heikkouksien torjumisessa 2012 päätetyn korjausmekanismin avulla. Pelättävissä on, että juuri näiden elementtien vuoksi sinänsä merkittävä käänne makrotalouspolitiikassa osoittautuu puolinaiseksi eikä johdakaan maanosan voimistumiseen vaan valtavien pääomien valumiseen edelleen markkinoiden kautta ulottumattomiin.

Olisi siis niin toivottavaa, että kasvu- ja vakaussopimuksen budjettiperiaatteista luopuminen ainakin toistaiseksi koskisi myös korjausmekanismin tarkistamista ja ratkaisuja myös hyvinvointivaltion vahvistamisen suuntaan.

8.10.2020

Moraalikato on siis käsitteenä varattu erityisesti niille, jotka havittelevat vahvaa valtiota - ja se on korjauksiakin vaativassa tilanteessa erityisen tarkkailun alaisena. Erityisesti tarkkalu nousee esiin tilanteissa joissa valtio - tai Euroopan Unioni itse komission toimesta ottaa velkaa ja tarjoaa sitä jäsenvaltioille vaikkapa luonnonkatastrofin tai Korona-Pandemian tyyppisen tilanteen aikana. Euroopan Keskuspankki on toteuttanut määrällistä elvytystä jo vuodesta 2014 lähtien ja on ostanut m. Suomen valtion velkakirjoja pankkien välityksellä tämän vuoden loppun mennessä reilusti yli 50 miljardin edestä. Näitä velkakirjoja Suomen ei ole tarvinnut lunastaa takaisin, vaan ne ovat edelleen EKP:n kirjanpidossa jäädytettynä ja nollakorkovaatimuksella erityisen sterilisaatio-ohjelman  (2012) puitteissa. Jos jäsenvaltio alkaa muuttaa politiikkaansa moraalikadon suuntaan vahvistamalla tuilla tai velalla suoraan  julkista sektoria, se joutuu korjausmekanismin puitteissa erityisohjauksen ja korjaustoimenpiteiden kohteeksi Euroopan Unionin fiskaalisten säännösten puitteissa.

Moraalikato liittyy tietysti myös oikeusvaltioperiaatteeseen sellaisena kuin Euroopan Unioni ja Eurooppaoikeus sen ymmärtää. Kysymys ei liity pelkästään sananvapauteen, se liittyy tietenkin myös yhteiskunnallisten instituutioiden yksipuolisuuteen demokratian ja moniarvoisuuden sijasta. Kun Euroopan Unionin virallinen linja asettaa markkinan demokraattisen valtion rinnalle ja jopa sen yläpuolelle, seuraa tästä jatkossa vakavia ongelmia. Vahvan, pohjoismaistyyppisen hyvinvointivaltion näkeminen  alisteisena markkinaratkaisuille merkitsee moraalikadon periaatetta sovellettaessa uhkauksia ja sanktioita vahvan valtion puolustajille operatiivisena toimijana. Jo nyt on määrällisen elvytyksen ja velan muodossa vahva lataus käytettävissä valtiota vastaan joka haikailee demokratian nimissä vahvemman, yhteisiä tehtäviä hoitavan demoraatisen valtion aktivoimista.

Tämä on syytä pitää mielessä - ja se on tällä hetkellä ainoa vahva syy edellyttää Euroopan Komission elvytyspaketin kertaluontoisuutta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tämän vuoden aikana toteutettu täyskäännös velanoton suuntaan Euroopan Unionissa ja sen jäsenvaltioissa on vain puolittainen. Siksi myös onnistuminen on hämärän peitossa - sillä pelkällä markkinasiivellä ei voi lentää...

Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Markkinat ja julkinen haitta

Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.

Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.

EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.

Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

Kategorinen imperatiivi

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet. "

Voitaisiin kaiketi todeta että maan perustuslaki tulkitsee toteamuksissaan Kantin filosofian kategorista imperatiivia. Perustuslain mukaan on elettävä. Perustuslaille on kuitenkin asetettava myös Kantin mainitsema rajoite: tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana.

Tällaisia asioita jouduin pohdiskelemaan miettiessäni eurooppalaisen ja erityisesti saksalaisen sosialidemokratian tilannetta. Kaikista hyvistä sosiaalisista ja kansalaisten oikeuksia koskevista julistuksista huolimatta liikkeen kannatus on lähes historiallisissa pohjalukemissa kentien 1930-luvun kansallissosialismin nousuun liittyvää aikaa lukuunottamatta. Liike ei näytä yltävän sellaisiin ratkaisumalleihin, joita siltä kansa pohjimmiltaan odottaa. Pettymys on syvä ja alhainen kannatus tekee samalla tilaa äärioikeiston nousulle. Eivät kaikki mielipidetutkimuksissa ääripoikeistoa tukevista sellaisia varmastikaan ole, mutta perinteistän valtapuolueiden kyvyttömyys poistaa perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia on tosiasia - silmiinpistävä sellainen.

Pohjoismaisesta näkökulmasta on totuttu antamaan julkisyhteisölle, valtiolle ja kunnille haastava tehtävä vastata perusturvaan ja palvelutarpeisiin kohdistuviin odotuksiin. Perinteisesti tähän tehtävään on käytetty yhteisen säästämisen, yhteisen voimavarojen kartuttamisen periaatetta. Sitten kultakannasta luopumisen mukaan on tullut toinenkin mahdollisuus. Hyvin usein - käytännössä lähes aina - hanke rahoitetaan tilinpidollisen velan luomisen muodossa. Kun korkokanta on ollut pitkään historiallisen alhaalla, tuntuisi luonnolliselta että tarpeellisia hankkeita rahoitetaan saatavissa olevilla luotoilla. Talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio - jota Suomi EU:n jäsenenä ei ole - voi lisäksi käyttää keskuspankkinsa mahdollisuutta luotottaa hankkeitaan lähes rajattomasti. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin. Näistä lähtökohdista pitäytyminen etukäteissäästämisen periaatteessa rajoittaa suuresti valtion mahdollisuuksia vastata kansalaisten odotuksiin ja ajan vatimiin mittaviin haasteisiin.

Palataanpa takaisin Saksaan ja sen sosialidemokraatteihin. Saksa on monella tapaa Euroopan sydänaluetta, suurten aatteiden ja henkisten ideioiden syntysijaa. Ei ihme että saksalaiselta sosialidemokratialta odotetaan ratkaisumalleja myös suuriin taloudellisiin ongelmiin. Retorisesti juhlavista puheista huolimatta dynaamisia vastauksia näkyy puuttuvan. Mikä estää radikaalimman ja syvemmällekäyvän talous- ja rahapolitiikan Euroopassa ja myös Saksassa, jotka rikkaudestaan huolimatta kärsivät infrastruktuurin ja palveluiden puutteellisesta tasosta. Onko olemassa sellaisia ehdottomia sääntöjä, "kategorisia imperatiiveja" jotka estävät kehittämästä voimakkaampia vastauksia ajan ongelmiin?

Olen näissä blogeissani aika usein viitannut Euroopan Unionin yksiulotteiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jonka juuret löytyvät Unionin "perustuslaeista", konsolidoiduista peruskirjoista. Mistä nämä "hatusta tempaistut" rajoitukset  - koskien velkaantumista (60%) tai julkisen sektorin vuosittaista kasvua (3%) ovat kotoisin? Miksi eurooppalainen sosialidemokratia ei puutu näihin, vain julkisyhteisöä mutta ei markkinoita koskeviin rajoituksiin?

Vastaus taitaa löytyä Saksan perustuslailista (Deutsche Grundgesetz). Saksassa nimittäin liittovaltion ja osavaltioiden välillä vastaavanlaiset rajoitukset on kirjattu Saksan perustuslakiin:

" § 109
(1) Liittovaltio ja osavaltiot ovat riippumattomia ja keskenäään riippumattomia talousarvion hallinnassaan.

(2) Liittovaltion ja osavaltioiden on yhdessä täytettävä Saksan liittotasavallan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan mukaiset Euroopan yhteisön säädöksistä antamat velvoitteet noudattaa budjettikuria ja niiden on otettava huomioon makrotaloudellisen tasapainon vaatimukset tässä yhteydessä.

(3) Liittovaltion ja osavaltioiden talousarviot on periaatteessa selvitettävä ilman lainoista saatavia tuloja. Keskusliitto ja osavaltiot voivat antaa sääntöjä epäsäännöllisen taloudellisen kehityksen vaikutusten huomioon ottamiseksi symmetrisesti, samoin kuin poikkeuksen luonnonkatastrofien tai poikkeuksellisten hätätilanteiden varalta, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi taloudellisen tilanteen tilaan. Poikkeukseen olisi sovellettava vastaavaa takaisinmaksujärjestelmää. Liittovaltion talousarvion yksityiskohdat esitetään 115 artiklassa edellyttäen, että 1 virke täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia nimellisestä bruttokansantuotteesta. Osavaltioiden talousarvioita koskevissa yksityiskohtaisissa säännöissä säädetään niistä valtiosääntövallan puitteissa edellyttäen, että 1 virkettä noudatetaan vain, jos luottotuloja ei sallita.

(4) Liittovaltion ja osavaltioiden hallituksille voidaan laatia budjettilakia, talousarvion hallintaa ja monivuotista rahoitussuunnitelmaa koskevat liittovaltion laki, joka edellyttää Bundesratin hyväksyntää.

(5) Euroopan yhteisön määräämät talousarvion kurinalaisuutta koskevat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan määräykset vastaavat liittovaltiolle ja osavaltioille suhteessa 65-35. Osavaltiot kantavat  yhteensä 35 prosenttia maiden taakasta heidän väestömääränsä suhteessa; 65% osavaltioiden taakasta kantaa osavaltiot niiden syy-osuuden perusteella. Yksityiskohdista säädetään liittovaltion lailla, joka edellyttää Liittoneuvoston  hyväksyntää."

Saksan Perustuslakiin on lisäksi kirjattu Saksan velvollisuus noudattaa Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa:


"§  88

Liittohallitus purustaa Bundesbankin valuutta- ja arvopaperipankiksi. Sen tehtävät ja valtuudet voidaan siirtää Euroopan unionissa sijaitsevalle Euroopan Keskuspankille, joka on riippumaton ja sitoutunut päätavoitteeseen, hintavakauden varmistamiseen."

Helsingin Sanomien 19.5. 2003 pääkirjoituksen mukaan
"Saksalaiset arvostavat vuonna 1949 laadittua perustuslakiaan erittäin paljon. Perustuslaki kirjoitettiin liittoutuneiden ohjauksessa, ja sen tarkoituksena oli tarkalla vallanjaolla estää uudet hitlerit. Siinä on onnistuttu.

Samalla on onnistuttu estämään lukuisa määrä tarpeellisia uudistuksia ja luomaan massiivinen hallintokoneisto. Saksan osavaltioissa on yhteensä 140 ministeriötä, joissa kussakin on keskimäärin 40 osastoa.

Perustuslakia ei ole ollut Saksassa tapana arvostella. Poikkeuksen teki päättyneellä viikolla viikkolehti Der Spiegel, Saksan poliittisen kentän järeä mielipidevaikuttaja. Der Spiegel luonnehti perustuslakia "yksimielisyyden ansaksi", joka tehokkaasti pysäyttää vaikkapa tölkkipanttilainsäädäntöön kaavaillut uudistukset."

Millä tavalla perustuslakiin sidotut taloudelliset rajoitteet vaikuttavat Saksan ja vaikkapa Saksan sosialidemokraatien politiikkaan? Ensiksikin voidaan todeta että Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja - voimassaolevaksi perustuslaiksikin sitä voitaisiin kutsua - näyttää toteutetun Saksan perustuslaissa liittovaltioon ja osavaltioiden välisen kategorisen imperatiivin mukaan, joka tarkoittaa tiukkaa pysyttäytymistä etukäteissäästämisen eksogeenisessa periaatteessa. Europan Unionissa tätä on vielä nostettu potenssiin edellyttämällä "erittäin kilpailukykyisen sosiaalisen markkinatalouden " toteuttamista (Lissabonin sopimus 2, artikla, kohta 3). Tämä merkitsee samalla sitä, että Saksan oma perustuslaki luo sen ehdottoman periaatteen, että muunlaista talous- ja rahapolitiikkaa ei sen enempää Saksassa kuin Europan Unionissakaan voida toteuttaa.

Kun nyt Saksasta tulee uusi Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen,  häneltäkään ei voida odottaa aloitteita peruskirjan avaamiseen ja uudenlaisen, hengeltään pluralistisemman ja modernimman talous- ja rahapolitiikan sisällyttämiseen  Euroopan Unionin kaikkea toimintaa säätelevään ydinasiakirjaan. Vuonna 1949 solmittu Saksan perustuslaki määrää nykyään siis ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan kohtaloita.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnan uudistamiseksi on vahva valtio kaikkine niine välineineen joita itsenäisen kansakunnan toimintaskaalaan kuuluu. Talous- ja rahapolitiikka ei näytä Saksassakaan näihin oikeuksiin kuuluvan, vaikka samaisen perustuslain kohdassa kolme todetaan:"Ketään ei saa syrjiä tai suosia sukupuolensa, syntyperän, rodun, kielen, kotimaan, alkuperän, uskonnon, uskonnollisten tai poliittisten näkemysten perusteella. Kukaan ei saa olla epäedullisessa asemassa vammansa vuoksi."

Kun katselen Saksan perustuslakia, Euroopan Unionin peruskirjaa ja Euroopan kohtaloa tässä yhteydessä, palaa väistämättä mieleen Immanuel Kantin - saksalainen hänkin - kategoorisen imperatiiviin lisäämänsä lausahdus: "Tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana".

28.6. 2020


Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürgen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Eurooppalainen markkinakulttuuri

Euroopan Unioni on poliittinen yhtenäiskulttuuri, jonka arvopohja määräytyy keskeisistä konsolidoiduista peruskirjoista. Se ei ole "itsenäisten valtioiden yhteisö", jossa yhteistoiminta perustuisi kulloinkin erikseen tehtäviin sopimuksiin ja joihin arvopohjiltan erilaiset valtiot voisivat neuvottelujen jälkeen liittyä. Euroopan Unionin politiikan on kaikilta osiltaan vastattava yhteisön arvopäämäärää, joka on tehokkaiden sisämarkkinoiden toteuttaminen. Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmannen kohdan mukaan "Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.


Meillä mm. tämän hallituskauden SOTE-väännössä ns. markkinamalli on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Sen keskeinen poliittinen edustaja on ollut meidän arvokonservatismia edustava puolue Kokoomus. Se on sinnikkäästi vaatinut markkinoiden ja julkisen, kansanvaltaan perustuvan ja perustuslakimme mukaisen toimintatavan asettamista lähtökohtaisesti "samalle viivalle" kilpailutettaessa palvelujen tuottajia.   Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteista on johdettu myös ajatus, että myös julkiset palvelut on yhtiöitettävä, jotta  tasavertainen kilpailu voidaan järjestää.

Perustuslakimme mukaan valtiolla on palvelujen järjestämisessä lisäksi myös erityisvastuu kansalaisten tarpeiden ja oikeusturvan huomioonottamisessa. Yksityisen sektorin kanssa kilpailemisen lisäksi se joutuu myös asettamaan vaatimuksia palvelujen tuottamisen sisällöille ja niille vähimmäisehdoille, joita palvelujen on sisällettävä ja millä tavalla palvelujen kohteita eli asiakkaita, so. kansalaisia tässä yhteydessä on kohdeltava.

Euroopan Unionissa kuitenkin kaikki toiminnot johdetaan perusasiakirjoista ja niihin myös vedotaan säännönmukaisesti uusia päätöksiä ja hankkeita tehtäessä. Tässä suhteessa Euroopan Unioni edustaa markkinapohjaista yhtenäiskulttuuria.

Ovatko europarlamenttiin valitut edustajat vapaita tekemään esityksiä oman mielihalunsa mukaan ja mistä asiasta tahansa? Parlamenttia koskevien säännösten mukaan ovat. Jäsenvaltiot ovat kutenkin jo Euroopan Unioniin liittyessään hyväksyneet markkinaehtoisen lähestymistavan peruskirjojen hyväksymisen yhteydessä ainoaksi, rakenteeltaan muuttumattomaksi lähestymistavaksi.

Ehdokkaaksi ryhtyminen ja toiminta Euroopan Parlamentissa tarkoittaa tämän markkinaperiaatteen mukaista kehittämis- ja uudistamistyötä. Muut vaihtoehdot ovat peruskirjan mukaan kiellettyjä. Jopa korjausliikkeet ja uhkien torjunta lähtevät myös tästä samasta paradigmasta. "Eurojärjestelmä ja yhteinen valvontamekanismi sitoutuvat noudattamaan täysimääräisesti perussopimusten määräyksiä suhteissaan eurooppalaisiin ja kansallisiin viranomaisiin tinkimättä kuitenkaan riippumattomuuden periaatteesta." Näin todetaan yhteisessä valvontamekanismin käsikirjassa.

Markkinaperiaateen noudattaminen on jo nostanut esiin suuria periaatteellisia ongelmia. Se mikä on markkinatalouden kannalta ensisijaista ja tärkeää, ei välttämättä ole sopusoinnussa ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa. Kuvaavaa on, että mm. Itävallan Attac -järjestö toteuttaa parastaikaa kampanjaa nimeltä "Sääntöjä konserneille - oikeuksia ihmisille"; kysymys on vapaakauppasopimusten yhteydessä toteutettavista erityistuomioistuimista, jotka antavat julkisia tehtäviä toteuttaville konserneille oikeuden haastaa jäsenvaltiot erityistuomioistuimiin, jos ne isännänvaltaa käyttäessään yrittävät rajoittaa tai toteuttaa julkisia palveluja oman rakenteensa puitteissa. Markkinoiden ensisijaisuus näyttää joutuvan ristiriitaan myös YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Tästä syystä Itävallan Attac -järjestö on  tehnyt julkisen petition, muutosta vaativan kansalaisadressin.

Mitä muutosta haluava europarlamentaarikko voi sitten tehdä Euroopan Unionin elimissä? Parlamenttiin tulevien esitysten määrä on ilmeisen suuri ja esityksiä käsiteltäessä voi äänestää joko niiden puoluesta tai niitä vastaan. Hän voi tehdä aloitteita sekä toimia valmistelijana uusissa hankkeissa. Europarlamentaarikkomme voisivat tätä kuvata tarkemminkin. Pääsääntö on kuitenkin se, että Euroopan Unionin peruskirjoihin pohjautuvaa päälinjaa on noudatettava. Esimerkiksi Unionin talous- ja rahapolitiikassa on pysyttäydyttävä peruskirjojen määräysten puitteissa.

Sosialidemokraatin valitseminen Euroopan Unionin jonkin laitoksen johtotehtäviin merkitsee tietenkin suurta periaatteellista ristiriitaa sosialidemokratian keskeisten hyvinvointirakenteiden ja Unionin markkinahenkisten ratkaisumallien kanssa. Tähänastiset merkit viittaavat siihen, että sosialidemokratian arvot saavat siirtyä taka-alalle ja on omaksuttava "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" toimintatavat.

Entä ministerineuvostot? Voisi kuvitella, että ainakin pääministerien kokouksessa voitaisiin nostaa myös lähestymistavan muutos esiin. Maaliskuun alussa julkaistusemassaan kirjoituksessa   Ranskan presidentti Macron  totesikin, että myös perussopimuksien  avaamisen tulee olla mahdollista. Viimeksi Roomassa 22.3. 2017 pidetyssä pääministerikokouksessa tämä mahdollisuus torjuttiin.

Pohjoismainen sosialidemokratia rakensi Per Albin Hanssonin kansankodin ja pohjoismaiseksi kasvaneen hyvinvointivaltion vahvan valtion ja yhteisen vastuunoton varaan. Euroopan Unionin lähtökohta ei ole vahva valtio, vaan sen tiukka rajaaminen jo olemassaolevaan.Lisävastuiden ottamista talous- ja rahapolitiikan keinoin se on tiukasti valvova ja estävä.

Ei siis ihme että Euroopan Unioni ja sen elimet näyttäytyvät ulospäin enemmän uhkaavilta kuin toivoa ja vastauksia antavilta  tulevaisuuden epävarmojen näkymien edessä.  Euroopan Unioni tuli rakennettua talous- ja rahapolitiikan osalta paitsi markkinaehtoiseksi, myös tiukasti ja peruuttamattomasti vahvaan valtioon perustuvia ratkaisumalleja torjuvaksi. Keski-Euroopasta katsottuna kysymys olin Neuvostoliiton ja DDR:n romahtamisen jälkeisestä, historian loppumiseen perustuvasta markkinavaihtoehdosta ja sen ehdottoman ylivoiman betonoimisesta EU:n peruskirjoihin. Vahinko vain, että autoritaarisen leninistisen mallin mukana tuli haudattua myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltion periaate kaikkine hyvine saavutuksineen. Siirryttiin meidänkin brändiryhmämme puheenjohtajan Jorma Ollilan kiteyttämään "kapitalistisen hyvinvointivaltion" malliin.

Ei siis mielestäni ole ihmettelemistä siinä, miksi sosialidemokratia vaikuttaa Euroopan Unionissa niin hampaattomalta ja näköalattomalta, vaikka sosiaalisen Euroopan nimiin yleisellä tasolla lujasti vannotaankin. Euroopan Unionin rakenteet ja ratkaisumallit rakentuvat kokonaan muulle pohjalle kuin dynaamisen valtion periaatteelle.

Sellaista - kaikessa autoritarisuudessaan - edustaa tällä hetkellä maailmanvalloitusta tekevä Kiina, jonka resursseilla ei näytä olevan mitään rajaa. Yksisiipinen, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan sitoutunut Eurooppa taitaa herätä liian myöhään huomaamaan, että omat rakennevirheet suistavat sen mannerlaattojen välisessä mittelössä tulevaisuuden kehitysmaaksi.

Saksa nolla?

Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)

Aamu valkeni aurinkoisena...

Aamun uutisten mukaan sosialidemokraattien gallup-luvut näyttävät osoittavan uutistenlukijan vakavoituneesta ilmeestä päätellen "huolestuttavasti ylöspäin". Ero Kokoomukseen on jo lähes neljä prosenttiyksikköä, mikä vaivoin enää sopii kahden prosentin tavanomaisen virhemarginaalin sisäpuolelle.
Oppositioasemalla ja aidolla, perustuslaillisella, hallituksen pakollisen vapaan kilpailun ja verovapaan maakuntamallin kritiikillä on varmasti osansa SDP:n kannatuksen gallup-nousulla. Silloin kun mittaustulokset ovat olleet lähes kymmenen prosenttiyksikköä matalammalla, olemme oppineet ehkä ymmärtämään, että mielipidemittausten laskut ja nousut ovat sosialidemokratian kohdalla useimmiten kiinni muusta kuin omasta  onnistumisesta tai epäonnistumisesta.

Vallassa olevalla blokilla, joka perustuu lähinnä Kokoomuksen ja Keskustapuolueen perinteisesti vahvaan asemaan, on käytössään siihen lojaalisti suhtautuva media - eikä meillä tällä hetkellä vapaan lehdistön ihannemaassa juuri muuta julkista tiedotusvälineistöä olekaan.

Sanotaan että sosiaalisella medialla olisi tässä suhteessa merkitystä. Muodostaa se toki jonkinlaisen väylän vakavien kysymysten tekemiseen, mutta valtavirtaisen pohtimisen pohjan perustuu edelleen puolueettomiin porvarillisia lehtiin ja pääkaupunkiseudulla niiden ilmoitustuloja kerääviin ilmaisjakelulehtiin.

Siitäkin huolimatta kansan mieleen on alkanut hiipiä epäily, että kaikki ei ole maassa sittenkään niin hyvin kuin talouspolitiikkaansa kehuva hallitus antaa ymmärtää. Epäilys johtuu Englannin Labour-puolueen puheenjohtajaa Jeremy Corbyniä lainatakseni siitä, että "ihmiset eivät näytä saavan sellaista maata jossa he haluaisivat elää, vaan sellaisen jossa he joutuvat elämään."

Tämä epäily jäytää loppujen lopuksi koko Eurooppaa eikä aivan syyttä. Euroopan Unionin ja sitä johtavien ministerineuvostojen, komission ja parlamentinkin politiikka perustuu peruskirjoihin sementoituun uusliberalistiseen doktriiniin. Se itse asiassa kieltää demokraattisen valtion johtavan roolin yhteiskunnallisessa kehityksessä ja edellyttää  markkinaehtoista, "vapaan kilpailun" nimissä toteutettua markkina-alisteista politiikkaa.

Vaatisi tietenkin enemmän aikaa ja tilaa pohtia tämän lähestymistavan kurjia puolia, mutta riittäköön tällä kertaa vain yksi "fundamentaali" toteamus: vaikka markkinoiden ja yritysten käytössä olisi resursseja eli rahaa ja luottoa vaikka kuinka paljon, ne eivät siitä huolimatta uskalla lähteä investoimaan uusiin palveluihin, rakenteisiin ja tuotteisiin. Yrityksen tuotteelle täytyy olla kysynnän lisäksi kansalaisten ostovoimaa, jotta investointi voisi osoittautua kannattavaksi. Oloissa jossa palkkoja ei nosteta eikä niistä keskeisellä tasolla edes neuvotella, olennainen yritystoiminnan menestymisen kulmakivi on vaakalaudalla.

Vielä vähemmän yritysvastuulla toimivat markkinat voivat investoida sellaisiin yhteisiin tarpeisiin kuin infrastruktuuri, kaikille tarkoitetut palvelut tai puhumattakaan uusista tarpeista, jotka elävät hiljaiseloa kolmannen sektorin, kansalaisjärjestöjen ja vaihtoehtoliikkeiden mielikuvissa.

Todettakoon vielä, että keinoja liikkeellelähtöön olisi toki olemassa, mutta valtavirtainen talousajattelu yrittää vaieta ne kuoliaaksi. Samalla se yrittää vaieta kuoliaaksi demokraattiseen valtioon perustuvan taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen kehittämistyön - siis sosialidemokratian. Tästä saamme esimerkkejä päivittäin, milloin koulunkäynnin muuttuessa maksulliseksi, taksiliikenteen sekasortoisessa "uudistamisessa" taikka yrityksessä väkisin runnoa läpi SOTE-uudistus. Ihmisoikeuksia ja kansalaisen ruumiillista ja henkistä vapautta puolustava perustuslakimme näyttää tarjoavan vielä valmisteluprosessiin jonkinlaista tuulensuojaa.

Palatakseni puolueen tällä hetkellä hyviin kannatuslukuihin, on todettava että todellista muutosta tarvitaan, jos ja kun SDP tulee uudestaan mukaan hallitukseen. Ei ole varmuutta siitä, tuleeko median varjossa vaeltava kansa menemään vaaliuurnille ja tarjoamaan käyttöön todellista vaihtoehtoa. Mutta jos niin käy, silloin on paitsi paikattava nykyhallituksen virheitä, myös nostettava taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen uudistustyön tulevaisuuteen tähtäävät vaihtoehdot todella esille.

Aamu siis valkeni myös poliittisesti aurinkoisena - mutta huonompiinkin ilmoihin on juuri nyt varauduttava.