Muun muassa ja rivien välissä

Ovatko oikeusvaltioperiaate ja vahva valtio keskenään ristiriidassa?

"SUOMI on painottanut jo pitkään oikeusvaltioperiaatteen merkitystä Euroopan unionissa. Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa unionin perusarvojen noudattamista. Niitä ovat muun muassa ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Jokainen jäsenvaltio on sitoutunut näihin perussopimuksessa." Helsingin Sanomain toimittaja Jenny Virtanen kirjoittaa tästä tänään 25.9. 2020 analyysiartikkelissaan.

"Muun muassa"... 

Perussopimuksissa on  yhtenä perusarvona  sitouduttu myös mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) Perussopimuksissa on hyväksytty myös se etteivät EU eikä EKP ota vastuuta jäsenvaltioiden, niiden instituutuioiden  eikä ylipäätään julkisen sektorin rahoituksesta. Nimenomaan se on juuri kiellettyä. 

SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin näkyy puolustavan julkista sektoria juuri sen vuoksi, että yritykset ja markkina ei näytä kantavan yhteiskuntavastuutaan, vaan vetäytyvät siitä juuri nyt kun kaiken lisäksi Korona-kriisin vuoksi kamppaillaan selviytymisestä erityisen - siis historiallisen -  vaikeissa olosuhteissa.”Minusta näyttää, että vahvalle hyvinvointivaltiolle ja julkiselle sektorille on tarvetta tulevaisuudessakin. Emme voi valitettavasti luottaa siihen, että yritykset huolehtivat ihmisistä ja ympäristöstä.” Näin sanoo Sanna Marin Kauppalehden tuoreessa haastattelussa.

Markkinan ensisijaisuutta ei ole oikeusvaltioperiaatteen yhteydessä hallituksen taholta erityisesti korostettu, vaan tässä yhteydessä on nostettu esille vapaat vaalit, lehdistön vapaus, yhteiskunnallisten instituutioiden kuten yliopistojen pluralistisuus, moniarvoisuus tai oikeuslaitoksen riippumattomuus. Ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että markkina, jolle on annettu aivan keskeinen rooli koko Euroopan Unionin vakauden säilyttämisessä ja vaurauden tuottamisessa, ei näytä kykenevän kumpaankaan näistä tärkeistä tehtävistään.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta keskustellaan, ei näin tärkeää kohtaa pitäisi jättää ilmaisun "muun muassa" taakse pimentoon. Näin näyttää kuitenkin koko ajan tapahtuvan.

Euroopan Unionin ja erityisesti EKP:n ponnistelut markkinan tärkeän aseman säilyttämiseksi eivät ole olleet vähäisiä. Käänne tapahtui vuonna 2012, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi lupasi tehdä "kaiken mitä tarvitaan" euron aseman säilyttämiseksi, siis markkinoiden toimintakyvyn ja tässä yhteydessä mainitun likviditeetin säilyttämiseksi. Yksin Suomeen on kuuden vuoden aikana virrannut EKP:n määrällistä elvytystä valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta Suomen Pankin (se ei ole valtiollinen elin, vaan osa EKP:n itsenäistä keskuspankkijärjestelmää) pääjohtajan Olli Rehnin mukaan reilusti yli 50 miljardia euroa. Yritystukea on tullut kaikkien valtiollisten toimien lisäksi siis yli 8 miljardia (8000 miljoonaa euroa) vuosittain. Miten tämä valtava summa on kulkeutunut EKP:n maksamista valtion velkakirjoista edelleen yrityksiin - siitä ei ole saatu tarkempaa tietoa. Jo pelkkä tavanomainen bruttokirjanpito edellyttäisi tämän näkyvän valtion fiskaalisissa toimintakertomuksissa. Ei näy eikä ilmeisesti valtion tilintarkastajatkaan tiedä - eivät ainakaan kerro - miten tällainen rahavirta kulkeutuu valtionkonttorin kautta yritysrahoitukseksi. Vuosien intensiivisellä seurannallakaan ei ole ainakaan minulle käynyt selväksi, miten tällainen on mahdollista ilman että asiasta puhutaan julkisesti ja ymmärrettävästi.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta puhutaan, niin tällainen "muun muassa" taakse kätkeytyvä, Suomen valtion vuotuisen budjetin kokoisen ylimääräisen rahoituslaviinin tulisi olla julkisen hallinnon avoimuusperiaatteen mukaan mitä tärkein asia, itse asiassa oikeusvaltioperiaatteen ydintä. 

Euroopan Unioni ja sen alainen instituutio, Eurooppaoikeus on osoittautunut varsin joustavaksi oikeusperiaatteiden tulkitsijaksi. Tänä vuonna sen on saanut kokea mm. Saksa, jonka perustuslakituomioistuimen tulkinta Euroopan Unionin konsolidoidusta peruskirjassta sai rukkaset Eurooppaoikeudelta. No bail out -periaate, se että on säästettävä etukäteen velanoton sijasta, ei ole estänyt valtioita velkaantumasta EKP:lle velkakirjojen osto-ohjelmien puitteissa eikä Euroopan Komission omaa velanottoa Koroma-elvytyspaketiksi kutsutun 1350 miljardin lainanoton yhteydessä. Myös Saksa on itse kääntänyt kelkkaansa: tälle vuodelle Saksa otti lainaa 208 miljardia ja vuoden 2021 nimiin budjetissa suunnitellaan otettavaksi 83 miljardia lisää - näin siis alustavasti. Tämä 180 asteen täyskäännös herättää kiivasta keskustelua Saksassa. Entinen valtionvarainministeri ja nykyinen liittopäivien puheenjohtaja Wolfgang Schäuble on julkaissut vastikään avoimen kirjeen, jossa tätä uutta käytäntöä arvostellaan kovasti ja vaaditaan palaamaan perustuslaillisiin käytäntöihin. Saksan vuodelta 1949 olevassa perustuslakia vastaavassa "Grundsatzissa" on sisällä strateginen velanottoa koskeva rajoitus sekä liittovaltiolle että osavaltioille. 

Viimeisimmässä bulletinissaan EKP:n aloittamasta muutoksesta oinastellaan pysyvää uutta käytäntöä. Tästä kirjoittaa Taloussanoimien toimittaja Jan Hurri viimeisimmässä kommentissaan 25.9. 2020 :

"Kun EKP:kin jo väläyttelee elvytysrahastolle tulevaisuuden kehitysnäkymiä tilapäisestä kriisivälineestä EU:n pysyväksi fiskaalivoimaksi, ehkä Suomessakin olisi virkistävää vaihtelua puhua näin kauaskantoisesta hankkeesta kiertelemättä."

Itseasiassa EU:n konsolidoidun perussopimuksen kansanvaltaista valtiota - ja myös vahvaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota - syrjivä periaate on peräisin ja jossakin määrin jopa vahvistettuna Saksan perustustuslakiasiakirjassa. EU:ssa ei ole ainoastaan kysymys Maastrichtin sopimuksen mukaisista budjettirajoitteista, vaan ylipäätään valtion toiminnallisesti  alisteisesta roolista suhteessa markkinoihin. Tässä näkyy puolestaan marxilaisleniniläisen ja nyt jo hajonneen DDR:n autoritaarisen "sosialistisen" valtion pelko - EU:ssa puolestaan autoritaarisesti valtiota syrjivässä muodossa.  Eurooppalaista vasemmistoa tämä dilemma ei ole kiinnostanut, vaan sosialidemokraattista politiikkaa on yritetty toteuttaa uusliberalistisen raamin sisällä - tunnetuin seurauksin. Kumpikaan ei toimi, siipirikkoinen markkina ei saa yhteistä hyvinvointia aikaiseksi eikä sosialidemokratia saa laajojen joukkojen sellaista tukea että se kykenisi toteuttamaan perinteistä oikeudenmukaisuutta korostavaa tehtäväänsä. Kansa saattaa tässä suhteessa olla oikeassa - Euroopan Unionin peruskirjojen noudattaminen on myös osa oikeusvaltioperiaatetta eikä sosialidemokratia voi niiden puitteissa nostaa valtiota siihen kuuluvaan tehtävään, jota mm. Suomen perustuslaki selvästikin edellyttää.

Ovatko siis oikeusvaltioperiaate ja  vahva, yhteistä hyvinvointia kehittävä  kansanvaltainen valtio Unionin konsolidoitujen peruskirjojen ilmaisujen mukaan keskenään ristiriitaisia tavoitteita? Selvältä näyttää että markkina ja yritysvastuulla toimivat osakeyhtiöt eivät yksin kykene luomaan unionin alkuperäistavoitteiden mukaista rauhaa ja turvallisuutta. Näyttää siltä, että eurooppalaisten ihanteiden "luova tulkinta" on kääntänyt nykyisten peruskirjojen mukaisen toimintakäytännön  suhteessa velanottoon päälaelleen.  Pitämällä tiukasti kiinni markkina-alistyeisesta taloudellisesta lähestymistavasta on olemassa vaara että ollaan ajamassa koko maanosaa umpikujaan, josta ei suurillakaan rahamäärillä nykyisellä tavalla käytettynä päästä ulos. Pitäisikö nyt velkaelvytyksen muodossa alkanutta uutta "luovan tulkinnan " käytäntöä laajentaa edelleen niin, että jäsenvaltioita voidaan Euroopan Parlamentin,  Komission ja Euroopan Keskuspankin toimin myös suoraan tukea, koska ne yksin kykenevät investoimaan pohjautuen  kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin - ja ovat sen nimenomaan tehtäväkseen ottaneet?

Näin tärkeää ulottuvuutta, joka koske sekä oikeusvaltioperiaatetta että laajaa, koko Eurooppaa koskevaa hyvinvointivaltiota, ei pitäisi ilmaista "muun muassa" sanojen takana tai rivien välissä vihjaten.

Katse Ursulan pään yli tulevaisuuteen

Kun Euroopan Unionin saavuttamaa neuvottelutulosta tulosta korona-kriisipaketista ja budjettikehyksestä  katselee sosialidemokratian ja vahvan valtion näkökulmasta, selvät markkinaehtoisen Euroopan tunnusmerkit ovat edelleen selvästi nähtävissä: 1) Tukea 390 mrd ja lainarahaa 360 mrd tarkoittaa ilmeisesti tukien suuntaamista yrityksille, koska lainaraha ei enää kelpaa. Jäsenvaltiot saavat kaiketi lainarahaa, jonka senkin käyttäminen menee ehdotusten pohjalta vielä yhteiseen tarkasteluun. Euroopan Komissiolla on edelleen vahva ote perussopimusten mukaisen 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, 3. kohta ) mukaiseen lähestymistapaan ja monia keinoja edellyttää samaa lähestymistapaa myös Euroopan Unionin jäsenvaltioilta.

Ratkaisu on siis tältä osin linjassa Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen kanssa. Avustusten ja lainojen käyttö suoraan julkisiin investointeihin edellyttäisi niin voimakasta kansallista tahtoa infran ja palvelujen parantamiseen, että sen taakse saataisiin kansallisen parlamentin määräenemmistö. Tämäkin ratkaisu jäisi kansallisen toimintasuunnitelman toteuttamismuotoja Euroopan Unionin ao. elimen tarkastettavaksi ja lopullisesti hyväksyttäväksi. Oikeusvaltioperiaate tässä mielessä Euroopan Unionin tasolla tukee perussopimusten mukaista 'markkinakylki edellä' etenemistä eikä jäsenvaltioiden hallituksilla ole lupaa poiketa edes perusteluissa tästä auktorisoidusta lähestymistavasta. Ministerineuvoston kokouksessa tämä näkyy niin, että peruskirjojen lähestymistapaa ei arvostella, vaan siihen vedotaan pikemminkin tarkoituksella edellyttää sen tiukkaa toteuttamista. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä lähestymistapa on ongelmallinen, koska se tunkee vahvan, pohjoismaistyyppisen hyvinvointivaltion perusratkaisuna pysyvästi vaihtoehtovalikoiman ulkopuolelle. 

Euroopan edessä olevat suuret haasteet, ilmaston asettama haaste, pakolaisuuskysymys, digitalisaatio ja työllisyys ovat kaikki asioita, joissa demokraattisella valtiolla täytyy olla rationaalinen autoriteetti ratkaisuja tehtäessä. Yritys ratkaista näitä suuria tehtäviä markkinaratkaisuina - Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan hengessä - tulisi johtamaan koko maanosan ilmeisen kaaoksen partaalle.

Vaikka Euroopan pohjoisen tuki- ja lainaosuudet jäävät pienemmiksi kuin Euroopan Etelän, pohjoismailla on vahva taipumus satsata yritysmaailman ohella myös julkisiin hankkeisiin. Julkisen sektorin investoinnit poikivat säännönmukaisesti enemmän työpaikkoja kuin yksityisen puolen vähäisiksi jääneet investoinnit. Oletukseni siis on, että mm. Suomi saa suhteellisesti pienemmillä tuki- ja lainaosuuksilla aikaan enemmän kuin pelkkään markkinarakenteeseen satsaavat valtiot. Tässä yhteydessä on tapahtunut myös suuri periaatteellinen muutos, kun Euroopan Komissio ottaa lainaa ilmeisesti velkakirjoja vastaan, jotka pankkien kautta kiertyvät nekin ilmeisesti EKP:n taseisiin. Lisäksi Euroopan Komissio saa luvan verotukseen tietyillä osa-alueilla, joten mahdollista on että velat eivät tule lopulta jäsenvaltioiden maksettavaksi ollenkaan.  Euroopassa on tapahtunut makrotalouspolitiikassa käänne, joka mahdollistaa endogeenisen finanssipolitiikan yhdessä EKP:n elvyttävän rahapolitiikan kanssa. Talouden perinteiset eksogeeniset elementit tunkevat kuitenkin vahvasti pelkojen muodossa tulevaisuudenkuvaamme.

Markkinakilpailuun perustuva lähtökohta on jo suuresti vaikuttanut kansalaisten motivaatioon ja yhteiskunnalliseen asennoitumiseen, josta Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Fromm käyttää nimitystä 'yhteiskuntaluonne'. Näyttää siltä että yleinen ajatuskulku ei pääse irtautumaan keskinäisestä kilpailuasenteesta, joka aina uhkaa johtaa itsekkäisiin kansallisiin ratkaisuihin, yhteishengen romuttumiseen ja välinpitämättömyyteen kansalaisten kohtalosta. Saksan kielen ilmaisu 'Entsolidarisierung', etääntyminen solidaarisuudesta on  omistamiseen, alistamiseen ja eriasteiseen henkisen ja jopa fyysisen väkivallan käyttöön luonteenomaista tälle epäproduktiiviselle yhteiskuntaluonteelle. 

Kun keskustelu neuvottelutuloksesta aloitetaan aina siitä, kuka voitti tai kuka hävisi, se haavoittaa Euroopan yhtenäisyyttä ja samalla myös ideaa yhteisestä Euroopasta. Yhteisten tavoitteiden sijasta seuraa vieraantuminen (Entsolidarisierung) ja vastakkainasettelu. Paljon on vielä eurooppalaisessa yhteistyössä kasvettava, jotta yhteisyydellisyyden henki ja yhteisvastuullisuus toteutuisi. Saavutettua sopua voi kuitenkin pitää näissä oloissa ja vallalla olevan kaupallisesti suuntautuneen asenneilmaston oloissa  merkittävänä...



Vahva, yhteiseen huolenpitoon ja vastuunottoon perustuva  toimintakykyinen valtio on  ollut aina pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspiirteenä. Sen sosiaalista ja terveydellistä turvallisuutta vahvistava osallistava  visio voisi olla se toimintalinja, jota eurooppalaisen sosialidemokratian tulisi edelleen pitää esillä. Uusi makrotaloudellinen ajattelu, joka mahdollistaa sisäsyntyinen, endogeenisen fiskaalisen aktiivisuuden niin monetaarisena kuin finanssipoliittisena ulottuvuutena vahvistaisi myös täyden toimeentulon ja täyden toimeliaisuuden yhteiskuntaa - vältän tietoisesti käyttämästä tässä yhteydessä täyden työllisyyden käsitettä, koska se viittaa niin vahvasti pelkkään palkkaorjuuteen ja rajoitettuun rooliin kansalaisyhteiskunnan jäsenenä.

Avaus pluralistiseen Eurooppaan

Euroopan Parlamentin vaalit ovat toukokuussa 2019. Nyt asetetaan ehdokkaita ja poliittisten ryhmien kärkiehdokkaita, nyt keskustellaan Euroopan tilanteesta ja mantereen tulevaisuudesta. Luvalla sanoen keskustelua tästä nykypäivän yhteiskuntapolitiikan keskeisestä vaikuttajasta on käyty aivan liian  vähän.

Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen  valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.

1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.

Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.

Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.

Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.

Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta  edustavalle Komissiolle kuin  myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan  ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan  eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.

Euroopan Unionin  uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset,  pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta.  Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.

Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.

Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan,  endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.

Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille  manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.

Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!