Muun muassa ja rivien välissä

Ovatko oikeusvaltioperiaate ja vahva valtio keskenään ristiriidassa?

"SUOMI on painottanut jo pitkään oikeusvaltioperiaatteen merkitystä Euroopan unionissa. Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa unionin perusarvojen noudattamista. Niitä ovat muun muassa ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Jokainen jäsenvaltio on sitoutunut näihin perussopimuksessa." Helsingin Sanomain toimittaja Jenny Virtanen kirjoittaa tästä tänään 25.9. 2020 analyysiartikkelissaan.

"Muun muassa"... 

Perussopimuksissa on  yhtenä perusarvona  sitouduttu myös mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) Perussopimuksissa on hyväksytty myös se etteivät EU eikä EKP ota vastuuta jäsenvaltioiden, niiden instituutuioiden  eikä ylipäätään julkisen sektorin rahoituksesta. Nimenomaan se on juuri kiellettyä. 

SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin näkyy puolustavan julkista sektoria juuri sen vuoksi, että yritykset ja markkina ei näytä kantavan yhteiskuntavastuutaan, vaan vetäytyvät siitä juuri nyt kun kaiken lisäksi Korona-kriisin vuoksi kamppaillaan selviytymisestä erityisen - siis historiallisen -  vaikeissa olosuhteissa.”Minusta näyttää, että vahvalle hyvinvointivaltiolle ja julkiselle sektorille on tarvetta tulevaisuudessakin. Emme voi valitettavasti luottaa siihen, että yritykset huolehtivat ihmisistä ja ympäristöstä.” Näin sanoo Sanna Marin Kauppalehden tuoreessa haastattelussa.

Markkinan ensisijaisuutta ei ole oikeusvaltioperiaatteen yhteydessä hallituksen taholta erityisesti korostettu, vaan tässä yhteydessä on nostettu esille vapaat vaalit, lehdistön vapaus, yhteiskunnallisten instituutioiden kuten yliopistojen pluralistisuus, moniarvoisuus tai oikeuslaitoksen riippumattomuus. Ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että markkina, jolle on annettu aivan keskeinen rooli koko Euroopan Unionin vakauden säilyttämisessä ja vaurauden tuottamisessa, ei näytä kykenevän kumpaankaan näistä tärkeistä tehtävistään.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta keskustellaan, ei näin tärkeää kohtaa pitäisi jättää ilmaisun "muun muassa" taakse pimentoon. Näin näyttää kuitenkin koko ajan tapahtuvan.

Euroopan Unionin ja erityisesti EKP:n ponnistelut markkinan tärkeän aseman säilyttämiseksi eivät ole olleet vähäisiä. Käänne tapahtui vuonna 2012, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi lupasi tehdä "kaiken mitä tarvitaan" euron aseman säilyttämiseksi, siis markkinoiden toimintakyvyn ja tässä yhteydessä mainitun likviditeetin säilyttämiseksi. Yksin Suomeen on kuuden vuoden aikana virrannut EKP:n määrällistä elvytystä valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta Suomen Pankin (se ei ole valtiollinen elin, vaan osa EKP:n itsenäistä keskuspankkijärjestelmää) pääjohtajan Olli Rehnin mukaan reilusti yli 50 miljardia euroa. Yritystukea on tullut kaikkien valtiollisten toimien lisäksi siis yli 8 miljardia (8000 miljoonaa euroa) vuosittain. Miten tämä valtava summa on kulkeutunut EKP:n maksamista valtion velkakirjoista edelleen yrityksiin - siitä ei ole saatu tarkempaa tietoa. Jo pelkkä tavanomainen bruttokirjanpito edellyttäisi tämän näkyvän valtion fiskaalisissa toimintakertomuksissa. Ei näy eikä ilmeisesti valtion tilintarkastajatkaan tiedä - eivät ainakaan kerro - miten tällainen rahavirta kulkeutuu valtionkonttorin kautta yritysrahoitukseksi. Vuosien intensiivisellä seurannallakaan ei ole ainakaan minulle käynyt selväksi, miten tällainen on mahdollista ilman että asiasta puhutaan julkisesti ja ymmärrettävästi.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta puhutaan, niin tällainen "muun muassa" taakse kätkeytyvä, Suomen valtion vuotuisen budjetin kokoisen ylimääräisen rahoituslaviinin tulisi olla julkisen hallinnon avoimuusperiaatteen mukaan mitä tärkein asia, itse asiassa oikeusvaltioperiaatteen ydintä. 

Euroopan Unioni ja sen alainen instituutio, Eurooppaoikeus on osoittautunut varsin joustavaksi oikeusperiaatteiden tulkitsijaksi. Tänä vuonna sen on saanut kokea mm. Saksa, jonka perustuslakituomioistuimen tulkinta Euroopan Unionin konsolidoidusta peruskirjassta sai rukkaset Eurooppaoikeudelta. No bail out -periaate, se että on säästettävä etukäteen velanoton sijasta, ei ole estänyt valtioita velkaantumasta EKP:lle velkakirjojen osto-ohjelmien puitteissa eikä Euroopan Komission omaa velanottoa Koroma-elvytyspaketiksi kutsutun 1350 miljardin lainanoton yhteydessä. Myös Saksa on itse kääntänyt kelkkaansa: tälle vuodelle Saksa otti lainaa 208 miljardia ja vuoden 2021 nimiin budjetissa suunnitellaan otettavaksi 83 miljardia lisää - näin siis alustavasti. Tämä 180 asteen täyskäännös herättää kiivasta keskustelua Saksassa. Entinen valtionvarainministeri ja nykyinen liittopäivien puheenjohtaja Wolfgang Schäuble on julkaissut vastikään avoimen kirjeen, jossa tätä uutta käytäntöä arvostellaan kovasti ja vaaditaan palaamaan perustuslaillisiin käytäntöihin. Saksan vuodelta 1949 olevassa perustuslakia vastaavassa "Grundsatzissa" on sisällä strateginen velanottoa koskeva rajoitus sekä liittovaltiolle että osavaltioille. 

Viimeisimmässä bulletinissaan EKP:n aloittamasta muutoksesta oinastellaan pysyvää uutta käytäntöä. Tästä kirjoittaa Taloussanoimien toimittaja Jan Hurri viimeisimmässä kommentissaan 25.9. 2020 :

"Kun EKP:kin jo väläyttelee elvytysrahastolle tulevaisuuden kehitysnäkymiä tilapäisestä kriisivälineestä EU:n pysyväksi fiskaalivoimaksi, ehkä Suomessakin olisi virkistävää vaihtelua puhua näin kauaskantoisesta hankkeesta kiertelemättä."

Itseasiassa EU:n konsolidoidun perussopimuksen kansanvaltaista valtiota - ja myös vahvaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota - syrjivä periaate on peräisin ja jossakin määrin jopa vahvistettuna Saksan perustustuslakiasiakirjassa. EU:ssa ei ole ainoastaan kysymys Maastrichtin sopimuksen mukaisista budjettirajoitteista, vaan ylipäätään valtion toiminnallisesti  alisteisesta roolista suhteessa markkinoihin. Tässä näkyy puolestaan marxilaisleniniläisen ja nyt jo hajonneen DDR:n autoritaarisen "sosialistisen" valtion pelko - EU:ssa puolestaan autoritaarisesti valtiota syrjivässä muodossa.  Eurooppalaista vasemmistoa tämä dilemma ei ole kiinnostanut, vaan sosialidemokraattista politiikkaa on yritetty toteuttaa uusliberalistisen raamin sisällä - tunnetuin seurauksin. Kumpikaan ei toimi, siipirikkoinen markkina ei saa yhteistä hyvinvointia aikaiseksi eikä sosialidemokratia saa laajojen joukkojen sellaista tukea että se kykenisi toteuttamaan perinteistä oikeudenmukaisuutta korostavaa tehtäväänsä. Kansa saattaa tässä suhteessa olla oikeassa - Euroopan Unionin peruskirjojen noudattaminen on myös osa oikeusvaltioperiaatetta eikä sosialidemokratia voi niiden puitteissa nostaa valtiota siihen kuuluvaan tehtävään, jota mm. Suomen perustuslaki selvästikin edellyttää.

Ovatko siis oikeusvaltioperiaate ja  vahva, yhteistä hyvinvointia kehittävä  kansanvaltainen valtio Unionin konsolidoitujen peruskirjojen ilmaisujen mukaan keskenään ristiriitaisia tavoitteita? Selvältä näyttää että markkina ja yritysvastuulla toimivat osakeyhtiöt eivät yksin kykene luomaan unionin alkuperäistavoitteiden mukaista rauhaa ja turvallisuutta. Näyttää siltä, että eurooppalaisten ihanteiden "luova tulkinta" on kääntänyt nykyisten peruskirjojen mukaisen toimintakäytännön  suhteessa velanottoon päälaelleen.  Pitämällä tiukasti kiinni markkina-alistyeisesta taloudellisesta lähestymistavasta on olemassa vaara että ollaan ajamassa koko maanosaa umpikujaan, josta ei suurillakaan rahamäärillä nykyisellä tavalla käytettynä päästä ulos. Pitäisikö nyt velkaelvytyksen muodossa alkanutta uutta "luovan tulkinnan " käytäntöä laajentaa edelleen niin, että jäsenvaltioita voidaan Euroopan Parlamentin,  Komission ja Euroopan Keskuspankin toimin myös suoraan tukea, koska ne yksin kykenevät investoimaan pohjautuen  kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin - ja ovat sen nimenomaan tehtäväkseen ottaneet?

Näin tärkeää ulottuvuutta, joka koske sekä oikeusvaltioperiaatetta että laajaa, koko Eurooppaa koskevaa hyvinvointivaltiota, ei pitäisi ilmaista "muun muassa" sanojen takana tai rivien välissä vihjaten.

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitiikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.


On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.

Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.

Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.

Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.

Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.

Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.

Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.

Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.

Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.

Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.

Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.

Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.

Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.

Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.


Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Edelleenkin informaatio määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja toiminnasta on äärimmäisen niukan informaation varassa. Kun on kysymys näinkin suuresta ja kokonaan uudella tavalla toimivasta rahataloudesta, olisi jo pelkän talouden ymmärtämisen kannalta tärkeää saada selkeä kokonaiskuva tästä määrällisestä elvytyksestä. Vai onko niin, että Euroopan Unionin keskeisten peruskirjojen pohjalta tehdäänkin  määrällisen elvytyksen nimissä tehdään myös laadullista politiikkaa, Qualitative Easing? 

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.

Markkinat ja julkinen haitta

Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.

Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.

EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.

Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

EKP sinkoelvytys

 "Euroopankeskuspankki valmistelee ennen syyskuun kokoustaan uusia laajoja elvytystoimia tukeakseen euroalueen sakkaavaa taloutta.

Taustalla ovat kevään ja kesän aikana saadut synkät uutiset maailmantalouden ja Euroopan talouden kehityksestä, sanoo Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn HS:n haastattelussa."

Olli Rehn kuvaa tulossa olevaa määrällistä elvytystä "singoksi" jonka oletettuna tehtävänä on singota Euroopan talous uudelleen kasvu-uralle. Tässä singon iloisessa hymyssä on kuitenkin yksi sinkohammas, joka tekee hymystä taloudellisen elvytyksen kannalta hieman oudon näköisen.

Kyllähän rahalla merkitystä on elvytyksessä, varsinkin jos ja kun se suunnattaisiin jäsenvaltioiden vahvistamiseen, investointien elvyttämiseen ja jo kauan kaivatun sosiaalisesti suuntautuneen palvelurakenteen aikaansaamiseen.

Edellisestä, vuoden 2018 loppuun päättyneestä, vähintään 3000 miljardin euron määrällisestä elvytyksestä (Suomen osuus varmuudella yli 30 mrd euroa vuosina 2014-2018) on jo puolessa vuodessa ajauduttu alaspäin vievään kierteeseen. Investointeja ei ole tullut, kansallisia talouksia ei ole saatu kuntoon - pitäisi säästää lisää, elää niukasti - ja uskoa uusien elvytyspakettien siunauksellisuuteen.

Kun elvytyksen muodoista nyt ryhdytään kertomaan ja niistä keskustelemaan, pyydän kiinnittämään huomiota yhteen keskeiseen, EU:n peruskirjoista johtuvaan seikkaaan: mihin tahansa voidaan miljardeja euroja osoittaa, mutta demokraattisen valtion, julkisen sektorin tukemiseen sitä ei voida käyttää. Pankkeja tuetaan, yrityksille voidaan suunnata tukea (korvaamalla valtion omia tukitoimia velkakirjojen myynnistä saatavalla rahalla) ja jopa "helikopterirahaa", suoraa tukea kansalaisille vilautellaan. Minusta on uskomatonta mutta totta, että EKP:n määrällistä elvytystä ei voida käyttää suoraan siihen mihin sitä kaikkein kipeimmin tarvitaan eli valtion, kuntien ja ylipäätään julkisen sektorin investointien käyntiinlaittamiseen. Siitä hyötyisivät myös yritykset paranevien työllistämismahdollisuuksien muodossa.

Tämä ehdoton tabu demokraattisen vation ja koko julkisen sektorin suhteeen perustuu Euroopan unionin konsolidoidun peruskirjan artikloihin 123-125; artiklassa 124 (aiempi EY-sopimuksen 102 artikla) sanotaan, että "Kaikki toimenpiteet, joilla unionin toimielimille, elimille tai laitoksille, jäsenvaltioiden keskushallinnoille, alueellisille, paikallisille tai muille viranomaisille, muille julkisoikeudellisille laitoksille tai julkisille yrityksille annetaan erityisoikeuksia rahoituslaitoksissa, ovat kiellettyjä, jos ne eivät perustu toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin."  - Vakauden valvonta ja tuhansien miljardien elvytys ovat kategorioina valovuosien päässä toisistaan.

Paradoksaalista on, että määrällistä elvytystä voidaan saada demokraattisen valtion käyttöön vain verotuksella ja - kuten Saksassa tapahtuu - huimilla palkankorotuksilla, jolloin myös verotettavan tulon osuus kasvaa. Kun nyt sopimukset ovat päättymässä, ainoa keinoa saada pääomaa julkisiin investointeihin on ammattiliittojen ehdoton vaatimus kunnollisista palkankorotuksista, mukaan lukien matalapalkka-alojen reilu markkamääräinen korottaminen. Yritysten johdon huima palkitseminen ei ole tuottanut mitään - eikä ole tuottamassa jatkossakaan, koska yritykset ovat irtautuneet EK:n mukana yhteiskuntavastuusta ja keskittyvät rahan tekemiseen rahalla. Viennin suuri merkitys kilpistyy tähän samaan seikkaan - yritysten hyvät tulokset eivät vaikuta kuin palkkaverotuksen kautta kansalaisten hyvinvointiin. Kauniit vientiluvut ja kokonaisvaltainen ostovoiman kasvu ovat kaukana toisistaan olevia suureita.

Kaikesta huolimatta tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia keinoja demokraattisiin arvoihin sitoutunut Euroopan unioni ja Euroopan keskuspankki on valmis käyttämään - sen ainoan oikean, demokraatttisen valtiorakenteen tukemisen sijasta...

"Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä..." Jos Suomen Pankki ja nykyinen hallitus käyttäytyyy samalla tavalla kuin edellinen, niin asiasta ei puhuta mitään eikä oikeaa, täsmällistä tietoa - keskustelusta puhumattakaan - ole juurikaan saatavilla... Minulle on jäänyt mielikuva että kaikki se mitä noilla kymmenillä miljardeilla tehtiin, tehtiin tietoisesti ja tarkoituksella sen enempää julkisuudessa pukahtamatta...

Kohti jaettua hyvinvoitia - #calltoEurope

Kalevi Sorsa -Säätiön  #calltoEurope seminaari Helsingissä; "Kohti jaettua hyvinvoitia". Euroopasta puhuttiin, mukana nimekkäitä alustajia ja  myös sosialidemokraattisen puolueen johtoa. Puoluesihteeri Antton Rönnholm yhtenä toisessa aamupäiväpaneelissa. Puheenjohtaja Antti Rinne yhteenvedontekijänä aamupäivän luennoista.
Euroopan Rahaliiton EMUn tulevaisuuden näkymät olivat ensimmäisen paneelin aiheena. Suomen Pankin johtaja Olli Rehn yhtenä alustajana. Mitkä ovat rahaliiton näkymät? Rehn korosti pankkiunionin loppuunsaattamista ja tuntui olevan tietoinen myös sosialidemokraattien suunnasta tulevasta paineesta sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi. Rehnin mukaan Euroopan Unionin rakenteissa on mekanismeja, jotka mahdollistavat joustavuuden, "fleksibiliteetin" jos jokin jäsenmaa ajautuu todella avun  tarpeeseen.

Ann Pettifor, brittiläisen Policy Research in Macroeconomics ajatuspajan johtaja esitti kuitenkin aika tiukkaa kritiikkiä Euroopan valuuttaunionia kohtaan. Kultakannasta luovuttiin jo 1970-luvulla, mutta Unioni elää edelleen eksogeenisen, rajallisen  rahan maailmassa ja on lisäksi suunnannut toimintansa peruskirjoihin pohjautuen markkinoiden suojaamiseen. Ann Pettifor odotti Valuuttaunionin muuttavan toimintalinjaansa vahvaksi eurooppalaiseksi hallinnoksi, jolla olisi edellytyksiä vastata ajan suuriin haasteisiin. Ann Pettifor ei pitänyt vahvempaa pankkiunionia odotusten kaltaisena Euroopan pelastajana johtuen pankkien toimintaan tavan takaa pesiytyvästä korruptiosta. Euroopan vahvat johtajat, miehet ja naiset, ovat aina suuntautuneet juuri markkinaperiaatteen ja myös kansallisten etujensa turvaamiseen yhteisten tavoitteiden sijasta.
Kolmas panelisti, entinen  europarlamentaarikko Laszlo Andor ja samalla kolmannen järjestäjän "Foundation for European Progressive Studies (FEPS)" edustaja esitteli puolestaan eurooppalaisia automaattisia vakauttajia, joiden tehtävänä on tukea tulonmuodostusta, vakuuttaa työttömyyden varalta ja kehittää työttömyystilanyteeseen liittyviä etuja. 

Aamupäivän toisessa paneelissa pohdiskeltiin Euroopan Unionin poliittisia näköaloja. Keskustelijoina olivat europarlamentaarikko Maria Rodrigues, André Krouwel,  Professor of Comparative Politics and Communication, Vrije Universiteit Amsterdam ja Suomesta SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm. Maria Rodrigues on myös europarlamentin sosialistien ja demokraattien varapuheenjohtaja ja hän  tiivisti Euroopan tulevaisuuden lyhyesti: Eurooppa on mahdollinen - ja myös välttämätön. André Krouwel esitti kaikkein tulisinta kritiikkiä Euroopan Unionin rakenteita kohtaan, mutta kaikki olivat kysyttäessä sitä mieltä, että Eurooppaa voidaan kehittää nykyisten rakenteiden puitteissa. "Europe is doing very well" kuten puoluesihteeri Antton Rönnholm omassa puheenvuorossaan tiivisti. Peruskirjoja heidän mielestään ei tarvitse avata. 

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne nosti esiin muutamia uusia näkökohtia yhteenvetopuheenvuorossaan. Euroopan taloudellisessa kehityksessä ja sisäisessä kilpailussa olisi nostettava keskusteluun "sisäinen vaihtotase", vertailu jäsenmaiden kanssa paremman tasapainon löytämiseksi. Symmetrian tavoittelu on otettava talouden yhdeksi kriteeriksi tulevaisuudessa. Yhteisiä sääntöjä ja yhteistä pohjaa tarvitaan, samoin vahvaa johtajuutta. Rauha on toistaiseksi säilynyt Euroopassa mutta uhkakuvia on näköpiirissä. Niistä ehkä suurin on ilmastonmuutos - se on sivilisaatio-ongelma. Sosialidemokratia on tehnyt tällä puoluekokouskaudella yli kahdensadan aktiivin voimin laaja ohjelmatyötä. Antti Rinne uskoi tämän näkyvän myös julkisuudessa ja nostavan kannatuslukuja mielipidetiedusteluissa. Käytäväkeskusteluissa Antti Rinne oli kuitenkin jopa huolissaan kannatuslukujen nopeasta noususta. "Jos vaalien alla tulee pienikin kannatuksen lasku, media käyttää sitä heti hyväkseen painaakseen sosialidemokratiaa alas."
Tarvitaan myös tulevaisuusinvestointeja; tekoäly, alustatalous ja eurooppalaisen yliopistoverkoston rakentaminen olivat Rinteen puheessa keskeisinä perusteluina riittävään, ehkä jopa rajattomaan - "kaiken on oltava mahdollista" - satsaamiseen koko Euroopan kattavan, tutkimusta ja syvenevää koulutusta  tukevan uuden ulottuvuuden rakentamisessa. "Poliittinen tahto tehdä yhteistyötä ja nimenomaan yhdessä, se ratkaisee."

Työryhmissä seurasin Friedrich Ebert Säätiön Pohjolan  toimiston johtajan Cristian Krellin alustusta Euroopan digitaalisesta tulevaisuudesta. Hän kuvasi Euroopan ja maailman valtavaa digitalisaatiota ja sen reaaliaikaista kehitystä ; kaikki on mukana: työ, rakkaus, matkailu, viestintä, politiikka, kuluttaminen. Ei käynyt niin kuin Lissabonin sopimusta hyväksyttäessä silloisen komissaarin Erkki Liikasen alustuksessa toivottiin; Euroopasta piti tulla johtava voima digitaalisessa maailmassa. Ennenkaikkea amerikkalaiset jätit Google, Facebook ja Apple nappasivat paitsi markkinat myös markkinoilla virtaavan tiedon. Eurooppalaisittain katsoen  koko digitalisaatio vuotaa tietoa markkinakilpailijoille ja Unioni on joutunut puolustuskannalle. Rajatako tiedon kulkua vai salliako sen vapaa kulku? Suojatako tietoa ja sisältöjä tuottavia vai niitä käyttäviä kuluttajia?  Tietynlainen välipäätös saatiin tästa aikaan europarlamenttissa tämän syksyn aikana. Tässä vaiheessa vastuuta jaettiin nimenomaan tietoa kerääville ja sitä levittäville alustoille kuten Facebookille ja Googlelle. 

Jatkovaihtoehtoina käytiin keskustelua internetin maksullisuudesta. Maailmanlaajuisella tasolla tähän lienee mahdotonta puuttua.  Pitäisikö maksua ottaa käytön mukaan? Pitäisikö jäsenvaltioilla olla oikeus tietoliikenneveron keräämiseen? Vai pitäisikö Euroopan Unionin lanseerata esimerkiksi kolmen prosentin universaalivero tietoliikenteen käyttämisestä? Kysymykset ja ajatukset jäivät  toistaiseksi "roikkumaan ilmaan". 

Seuraamassani ryhmässä alusti myös Leo Hoffmann-Axthelm (Transparency International, Europe) –  teemasta kansalaisyhteiskunnan osallistumisesta Euroopan Unionin taloushallintoon ("Civil Society involvement on economic governance"). Leo oli valmistautunut teemaansa hyvin ja hän tarkasteli osallistumisen mahdollisuuksia Euroopan Valuuttaunionin hallinnon kaikilla tasoilla. Selväksi tuli että ihan transparenttia finanssi- ja rahatalouden hallinto ei ole. Varsinaista kritiikkiä Valuuttaunionin muotopuolta rakennetta kohtaan luennoitsija ei esittänyt, vaikka tiedossa on että EMU on suuntautunut konsolidoituun peruskirjaan nojautuen varsin yksipuolisesti juuri markkinoiden suojelemiseen ja kehittämiseen. Pitäytyminen pelkästään poliittiseen, pohjimmiltaan ideologiseen,  kultakannasta peräisin olevassa eksogeeniseen, määrältään rajalliseen rahatalouteen jäsenvaltioiden suuntaan tekee EMUn hallinnosta vaikeasti ennustettavan ja pahimmillaan kurittavan ja riistävän - kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Miten toimitaan uhkaavaa kriisiä lähestyvän Italian kohdalla? Käytettävissä olisi myös endogeeninen, sopimuksiin perustuva resurssien lisääminen John Maynaard Keynesin parhaiden perinteiden mukaisesti. Siis olisi, jos EU:n konsolidoitu peruskirja sen sallisi. Siksi seminaarin aamupäivään sisältyi kysymys peruskirjojen avaamisen tarpeesta.

Pitkä selostus, myönnettäköön. Tämä oli kuitenkin hyvä alku Kalevi Sorsa-säätiön uudelle toiminnajohtajalle Kaisa Pennylle. Säätiö astui näkyvästi eurooppalaiselle foorumille yhdessä suurten ja tunnustettujen ajatuspajojen ja tutkimuslaitosten kanssa. 

Onko lama tulossa?

Pamahtaako finanssikriisi päälle pian uudelleen?
Asiasta kirjoittaa die Zeit -lehti 9.9. 2018 pääartikkelissaan. Lehti luettelee suuren joukon isoja kansainvälsiä yrityksiä, joilla on kymmenien miljardien velkataakka. Lisäksi on luotu uusia sijoitusinstrumentteja näiden velkojen ympärille, mm. riskin suuruuteen liittyvät muuttuvat korot. Tämä houkuttelee lainaamaan näille velkaislle yrityksille lisää suurten korkotuottojen odotuksessa. Roskalainojen määrä on yli kaksinkertainen vuoteen 2007 verrattuna, jolloin Lehman&Brothersin syöksykierre alkoi. Lisäksi koko ajan puheet korkotason nousemisesta lisääntyvät. Lanka taitaa palaa jo?

Lehti viittaa mm. amerikkalaisen Tesla-sähköauton yhtäkkiä suuriksi - voittamattomiksi? - kasvaneisiin velkaongelmiin ja ilmeiseen luottamuksen romahtamiseen. Die Zeit -lehti viittaa muihinkin suuriin kansainvälisiin yrityksiin, kuten logistiikkajätti Hapag Lloydiin, digitaaliseen palvelualustaan Netflixiin, valmisruokaketju Campbell Soup'iin, muutamia merentakaisia miljardiveloissa olevia yrityksiä mainitakseen.

Ongelmia löytyy Saksastakin. Deutsche Bank, Suomen Pankin sisarpankki Saksassa on suurissa, lähes ylipääsemättömissä vaikeuksissa. Ilmeisesti pääjohtaja Ackermannin kaudella syyllistyttiin liian vahvan uskoon tarjontapolitiikan voimaan. Tätä seuraten DB kasvatti investointiohjelmaansa, josta on muodostunut hirvittvä, ylipääsemätön taakka. Velkaa on niin paljon että minkäänlainen kysyntä ei nykyisen valtavirtaisen talouspolitiikan oloissa pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa. Vastuujohtajia vaihdetaan ja etsitään ja tilanteen havaittuaan nämä heittävät pyyhkeen kehään: yritys pelastaa Saksan Pankki tuntuu toivottomalta. Takana on kuitenkin suuria sijoittajia (mm. Kiina ja julkisen alan ammaliitto Ver.di), jotka hallinnossa vaativat edelleen etsimään ratkaisuja omien sijoitustensa tueksi.

Autovalmista Volkswagen on rämpinyt taloudellisessa suossa jo muutaman vuoden, syynä amerikkalaisten testaajien havainto vilpillisten ohjelmien sijoittamisesta volkkarien moottoreihin; nämä antoivat todellisuutta parempia tietoja autojen päästöistä ja ympäristöystävällisyydestä. Amerikkalaisten suut tukittiin maksamalla autojen ostajille vaadittuja korvauksia kymmeniä miljardeja jos ei enemmänkin. Saksalaiset Volkswagen -merkkisen auton omistajat heräsivät kysymään: Miksi ei meillekin? Nyt Volkswagenin osakkeenomistajat ovat heränneet vaatimaan firman johtoa tilille itse asiassa heille kuuluvien miljardien käyttämisestä amerikkalaisten ja ehkä pian saksalaistenkin autonomistajien suun tukkimiseen. Ongelmat saksalaisten ja eräiden muidenkin eurooppalaisten automerkkien kohdalla eivät lopu tähän. Petollisia ohjelmoijia - ylimmän johdon tietäessä ja ilmeisesti myös tukiessa - löytyy muistakin kuin saksalaisista autoista; ilmeisesti  italialaisista ja myös ranskalaisista autoista.

Autoteollisuus on Saksan insinööritaidon ja osaamisen ydintä. Siitä maksetaan ja se näkyy eliittimerkkien Mercedes Benzin, Audin, BMV:n ja Volkswagenin hinnassa. Näistä autoista maksetaan ehkä yhtä kolmasosaa korkeampaa hintaa kuin muista vastaavantasoisista autoista. Tutkimukset paljastavat, että laatuerot verrattuna japanilaisiin tai korealaisiin autoihin eivät ole ollenkaan tätä luokkaa. Kysymys on todella pienistä eroista materiaalien ja valmistustekniikan suhteen. Hintaerot ovat ylimitoitettuja ja se luo painetta pudottaa hintoja. Se on puolestaan pahinta mahdollista myrkkyä saksalaisille autonvalmistajille nykyoloissa.

Saksalaiset perinteiset tavarataloketjut ovat joutuneetvaikeuksiin, kirjoittaa saksalainen Der Spiegel numerossaan 14/31.3. 2018. Tuli kanadalainen liikemies ja osti pari suomalaisillekin mm. Hampurista tuttua keskeistä ketjua (Galeria Kaufhof, Karstadt)  ja yhdisti ne kanadalaiseen tavarataloketjuunsa. Vaihdettiin markkinointikonseptia suuren rahan toivossa ja ryhdyttiin tuomaan Saksaan amerikkalaisia luxustuotteita. Nuukat saksalaiset eivät tähän vastanneet ryntäämällä uudelleen tavarataloihin amerikkalaisen unelman perään, vaan laittoivat kukkaronsa nyörit entistä tiukemmalle. On seurannut hirvittäviä saneerausohjelmia, kun lähes puolet entisestä henkilökunnasta aiotaan heittää pihalle. Ammattiliitot ja ketjujen vaikutusvaltaiset yhteistoimintaelimet ovat heränneet ja kauppasodan ainekset tavaratalomarkkinoilla ovat valmiina.

Tilannetta ei helpota suuren skaalan kauppasota liityen kansainvälisen vapaakauppaan. Sen lähtölaukaus on USA:n presidentin Trumpin "Oma suu ensiksi" (minun muotoiluni) tullirajoitusten muodossa jo annettu. Se vaikeuttaa kysynnän ylläitämistä entisestään. Amerikkalainen unelma saattaa piankin muuttua entistä pahemmaksi painajaiseksi.

Saksankaan  talous ei ole niin hyvissä kantimissa kuin annetaan ymmärtää. Vuosien säätökuurit ovat ajaneet julkiset palvelut pahaan kierteeseen. Palkat näyttäisivät nousevan Saksassa hyvinkin, mutta yksityistetyt palveluntarjoajat siirtävät korotukset nopeasti palvelun hintaan, jolloin yhä useampi sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvitsija putoaa palvelujen ulkopuolelle. Euroopan Unionin määrällinen elvytys yhtyneenä Saksan keskeiseen ja ja teknistä osaamista hyödyntävään asemaan näkyy edelleen mm. vientiteollisuuden tuomina voittoina ja liittovaltion ylijäämäisenä budjettina. Samaan aikaan muualla ERU:n jäsenvaltioissa kamppaillaan alijäämien kanssa eivätkä näkymät siksikään vaikuta yhteismarkkinoiden osalta valoisilta. Eksogeeninen talousajattelu - Saksan vahvan konsrvatiivirintaman austerismia aiheuttava ajatusfiksaatio - tuottaa pitkällä tähtäimellä lisää ongelmia. EKP:n määrällinen, eksogeenisen talousajattelun vastainen mutta vain yritysmaailmalle suunnattu elvytys on tulossa päätökseen ja se aiheuttaa epävarmuutta. Korkopolitiikka on ilmeisesti myös muuttumassa ja lainat ovat tulevina vuosina siksi kallimpia kuin nyt. EKP:n valtioilta pankkien kautta ostamat velkakirjalainat ovat olleet ilmeisen hyvä business myös välikäsinä toimineille - sekin tulolähde on kuivumassa. Velkakirjoilola on kuitenkin määräaikansa, jolloin ne on lunastettava takaisin - jos ei uudelleen potkaista lakien muodostaman aisan yli.

Euroopan Unioni ja EKP ei ole onnistunut ratkaisemaan maanosaa vaivaavia suuria ongelmia. Yhä ilmeisemmältä näyttää, että Saksa ei suostu kasvattamaan EU:n budjettia Ranskan presidentti Macronin edellyttämällä tavalla. Ranskan velkataakka on raskas ja ilmeisesti Macron toivoo EU:n budjettia kasvattamalla voivansa hoitaa myös keskeistä osaa Ranskan ja samalla koko Etelä-Euroopan julkisen sektorin velkataakasta. Taustalla mököttää kuitenkin Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus, jonka mukaan Euroopan Unioni ei saa ottaa mitään vastuuta jäsenmaidensa taloudellisista sitoumuksista. Tämä muotoilu tarkoittaa todellisuudessa jälkikeynesiläisen, liberaalin, antisyklisen ja endogeenisen rahapolitiikan kieltämistä. Berliinin muurin murtuessa liittokansleri Kohl ja Saksan kristillisdemokraatit pelkäsivät DDR-tyyppisen sosialismin kaappaavan koko Euroopan Unionin vahvan valtion ja julkisen sektorin kautta tapahtuvan autorisoidun toiminnan muodossa. Koko Unionin talous- ja rahapolitiikkaa muurattiin tältä osin yksipuolisesti kiinni. Syntyi ehdottoman autoritaarinen, uusliberaaleja markkina-arvoja korostava ja niille alisteinen eurooppalainen talousjärjestelmä. Tämän muurin yli ei ole lupa yhdelläkään jäsenmaalla astua, ei edes ajatella tätä mahdollisuutta. Paradoksi on, että se rakenteeltaan ja suhteessa moniarvoiseen poliittiseen demokratiaan muodostaa DDR:ssä käytössä olleen Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen tyyppisen rakenteen, jossa kaikki poliittiset voimat ovat alisteisia yhdelle suurelle idealle. Proletariaatin diktatuurin ja uusliberalismin väliin mahtuu pohjoismaisittain ajatellen kuitenkin vielä yksi vaihtoehto...

Markkinat eivät ole tie tasaisen kysynnän ja ostovoiman lisäämiseen - ne tarvitsevat sitä voidakseen toimia. Yksisilmäinen valtavirtainen talousajattelu on luonut yksisilmäisen kreikkalaisen mytologian mukaisen taloushirviön, joka vaatii vuosittain ja yhä voimakkaammin ihmisuhreja läpipääsemättömään talouslabyrinttiinsa. Ihmisuhreja? Kyllä, köyhyyden, osattomuuden, hoidotta jäämisen ja kaiken elämän polarisoitumisen muodossa. Ei noustu uuteen historialliseen vaiheeseen, vaan ollaan vaarassa luisua takaisin keskiaikaan ellei sitten peräti syvemmälle esihistoriaan.

Kysymys kuuluu: onko prinsessa Eurooppa tuhoutumassa vai löytyykö vielä voima joka sen voisi pelastaa? Monipuoluejärjestelmässä ja edellytetyn samasuuntaisuuden kollektiivisessa sokeudessa sen löytäminen voi olla äärimmäisen vaikeaa. Kuten toisen maailmansodan loppuhetket osoittavat, vasta todellisen tuhoutumisen kynnyksellä yhtäkkiä herätään: me emme tietäneet... Tuo tietoisuus voisi olla se yhteinen voima joka palauttaisi maanosan uuteen ajattelutapaan, aluksi toipilaaksi ja jatkossa dynaamiseksi, demokraattiseksi ja maailmalle esimerkkiä näyttäväksi voimaksi.

Määrällisestä elvytyksestä ja sen tehokkuudesta

Euroopan Keskuspankin sivuilta löytyy tietoja EKP:n määrällisestä elvytyksestä. 

Kokonaiselvytyksen määrä kuukausitasolla Valuuttaunioniin kuuluville maille on 30 mrd:n luokkaa; Suomen kuukausittainen osuus on 555 miljoonaa euroa, mikä tekee vuoden 2018 alusta 12 x 555 = 6,66 mrd euroa; tästä osa menee suoraan yrityksille.

Koko elvytyskaudella vuoden 2014 lopulta vuoden 2018 loppuun määrällistä elvytystä Suomelle on kertynyt 47 267 0005 euroa eli 47,267 mrd euroa; Suomen kerroin koko potista on ollut arvioni mukaan n. 1,85 % vaikka Suomen väkiluku koko Euroopan Unionin väestöstä on n. 1%; ero johtuu siitä että kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin ja lisäksi esimerkiksi Kreikka ei ole saanut määrällistä elvytystä kuin aivan loppuvaiheessa vuoden 2017 lopulta. Osa tästä elvytyksestä on mennyt suoraan pankeille ja yritysmaailmalle, pieni osa bondeina tuntemattomiin kohteisiin.

Luvut ovat arvioita, koska esimerkiksi Suomen Pankin sivuilta ei löydy yksiselitteistä kuvausta Suomen saamasta määrällisestä elvytyksestä. EKP:n sivuilla on paljon datatietoa, mutta on osattava itse etsiä olennainen tästä tietomassasta.  Luvut ovat suuntaa antavia. Ne tarjoavat joka tapauksessa pohjaa EKP:n Suomeen kohdistuneen määrällisen elvytyksen kokonaismäärästä ja siihen, mitä tällä elvytyksellä on saatu aikaan - ja mitä sillä olisi voitu saada aikaan toisella tavalla suunnattuna.

Kysymys kuuluu, miten tämä valtava summa on näkynyt Suomen valtion budjetissa? Se on näkynyt velanoton vähenemisenä, joskaan ei loppumisena. Se on näkynyt suurena kasvuna Tekesin, Finveran ja Sitran budjeteissa, joista tuetaan yritystoimintaa.

Millä kaikilla tavoilla se on näkynyt,  siitä ei ole julkista selvitystä. Määrällinen elvytys on ymmärtääkseni  'virrannut' budjetin läpi velkakirjojen myyntinä pankkilaitosten kautta EKP:n taseisiin ja toisaalta lisävelkakirjojen liikkeellelaskuna. Taloudellinen nousukausi on perustunut tähän suureen impulssiin - hallituksen tai valtionvarainministerin toimista määrällisen elvytyksen alueella on vaiettu mitä huolellisimmin.

Todellinen työttömyys lienee edelleen n. 400 000 laskien mukaan mös ne työsuhteet, joissa ei tule toimeen, työttömyyteen liittyvässä koulutuksessa ja työharjoittelussa olevat sekä piilotyöttömät jotka eivät ole missään kirjoissa. Nyt teen seuraavassa laskelman siitä, paljonko tämän joukon oikea työllistäminen esimerkiksi julkisen sektorin tehtäviin, kansalaisjärjestöihin, omatoimiseen yrittämiseen ja vastaaviin tulisi maksamaan. Otan tähän laskelmaan mukaan pääoman kierron, joka tavallisesti unohdetaan laskuista kokonaan. Sen mukaan yksi kuukausipalkka kiertää vuodessa noin kymmenen kukkaron kautta edellyttäen että n. 80 % palkkatulosta käytetään välittömästi seuraavan kuukauden aikana kulutukseen. Työttömien kohdalla tarve kuluttaa ja käyttää uutta ostovoimaa on erityisen suuri ymmärrettävistä syistä.

Yhden ihmisen palkkakulut lienevät sivukuluineen n. 50 000 euroa ja se raha muodostuu siis vuoden aikana laskennallisesrti 10 henkilön palkoiksi joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Julkisella sektorilla verotus lisää omalta osaltaan kierron tehokkuutta.
100 henkilön palkkakulut olisivat siten n. 500 000 euroa
1000 henkilön palkkakulut olisivat 5 miljoonaa euroa
10 000 henkilön palkkakulut olisivat 50 miljoonaa euroa
100 000 henkilön palkkakulut olisivat 500 miljoonaa  eli 0,5 mrd euroa
400 000 henkilön palkkakulut olisivat olettamallani kiertovauhdilla 2 mrd euroa vuodessa.

Neljän vuoden palkkakulut olisivat siten työttömien koko joukolle 8 mrd euroa. Oletukseni mukaan tämän suuruinen määrällinen elvytys työpaikkoihin olisi poistanut työttömyyden kokonaan. Mukaan olisi todennäköisesti mahtunut helposti myös pakolaisina maahantulleiden joukko. Työtä olisi ollut helposti kehitettävissä, tarvitsevathan nämä ihmiset myös infrasruktuuria joka olisi asuntojen, teiden, infrastruktuurin, palvelusten ja muiden toimintaulottuvuuksien muodossa myös rakennettava. Suomi olisi saanut valtavan kehitysimpulssin. Nyt kurjuudessa elävät olisivat päässeet uuden elämän alkuun. Me olisimme voineet antaa maailmalle myönteisen ja mitä rohkaisevimman viestin: ongelmat voidaan poistaa, resursseista ei ole pulaa. Kun hyvän kierre saadaan aikaan, se myös itse puskuroi pitkäksi aikaa taantumia vastaan.

Siis noin yhdellä neljäsosalla Suomelle tulleesta määrällisestä elvytyksestä olisi voitu poistaa työttömyys ja pakolaisuuteen liittyvä taloudellinen ongelma kokonaan. Jos toinen mokoma olisi käytetty infrastruktuuriin, olisi senkin jälkeen vielä ollut 30 mrd käytettävissä muihin tarkoituksiin. Tämä olisi toteutunut yhdellä tärkeällä ehdolla. Määrällisen elvytyksen olisi tullut kohdistua kokonaan demokraattisille valtioille markkinoiden sijasta. Yritykset olisivat saaneet odotusarvoisesti ja vamuudella oman luonnollisen roolinsa niille tyypillisten palvelusten tuottajana, kaupassa, teollisuudessa ja palveluissa.

Mitä haluan sanoa tällä laskelmalla? Mielestäni se osoittaa, miten tehotonta määrällinen elvyttäminen markkinarakenteiden kautta on. Mitään muuta estettä julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle ei ole kuin ideologisesti tehty rajaus Euroopan Unionin peruskirjoissa markkinarakenteiden kautta tapahtuvan toiminnan suuntaan.

Työttömien massa on edelleen joukossamme. Pakolaiskysymystå ei ole hoidettu. Julkinen sektori kärvistelee supistusten ja toteuttamista odottavien hankkeiden epämääräisessä maailmassa.

Väärä ideologinen valinta - usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen  sekatalouden sijasta - jättää jälkeensä mittaamattoman määrän sekasortoa ja kurjuutta. Väärällä tavalla käytetty pääoma on muodostumassa koko sukupolven tragediaksi.
PS 28.8. 2018


Kuinka paljon dataa julkaistaan? EKP:n sivuilta löytyi tällainenkin, määrällisestä elvytyksestä julkaistuun dataan liityvä dokumentti. Huomiota kiinnittää Suomen selvästi muita niukempi tiedotuslinja:
"The majority of euro area countries (Belgium, Germany, Estonia, Greece, France, Italy, Latvia, Lithuania, Luxembourg, the Netherlands, Austria, Slovenia and Slovakia) are releasing to the general public the full detail of the “main items”, while the remaining countries (Ireland, Spain, Cyprus, Malta and Portugal) release more than 90% of that data set. Only Finland releases less than 70% of the observations related to Table 2A and 4A of Annex II of the ECB Guideline. It is important to note
that some of these observations cannot be released to the general public due to statistical confidentiality constraints."

Pro-euroooppalaisuuden kahdet kasvot

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

Metsä ja puut

Vuoden 2018 budjettikäsittelyissä vuorossa olivat eduskunnan oppositiopuolueiden varjobudjetit. Näitä käsiteltiin eilen 14.11. 2017 Eduskunnan täysistunnossa, joka televisioitiin. Kansalaisilla oli täten mahdollisuus seurata vaihtoehtoisten budjettien esittelyitä ja arvioida niitä suhteessa hallituksen linjaan.

Oppositiopuolueet esittelivät kukin koko joukon vaihtoehtoisia ajatuksia budjettikehykseen, joilla sinänsä olisi tasapainoittava vaikutus. Hallituksen kilpailukykyohjelma iskee rajusti ja pitkäaikaisesti kaikkein puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevien elämäntilanteeseen. Tämä koskee joko rahalliseti tai rakenteellisesti kaikkia ikäryhmiä lapsista vanhuksiin, opiskelijoita, työttömiä ja erilaisia prekariaattiryhmiä unohtamatta.

Keskustelussa kävi selväksi, että hallitus ei aio antaa  tippaakaan periksi sovituista kilpailukykyvyn parantamiseen tähtäävistä toimistaa. Päinvastoin, oppositiota moitittiin verojen korottamisvaatimuksista, yritystoiminnan ja yrittäjien rokottamisesta  ja vastuuttomuudesta suhteessa yrityselämän voimistamiseen ja sitä kautta tapahtuvaan uusien työpaikkojen luomiseen.

Valtionvarainministerin kielenkäyttö oli kovasanaista ja uhmaavaa suhteessa opposition esityksiin. Taloudessa näyttäisi menevän hyvin vaikka ostovoima ei suurilla kansalaisryhmillä olekaan kasvamassa. Nousukautta kuitenkin eletään. Tosin kovin yksipuolista ja tässä mielessä siipirikkoista kasvu ja sen jakautuminen näyttää olevan. Mihin valtionvarainministerin ja Kokoomuksen vakuuttuneisuus poliittisen suunnan oikeutuksesta perustuu?

Yksityiskohtiin menevien muutosesitysten rinnalla keskustelusta jäi  puuttumaan yksi suuri - ja todennäköisesti hallituksen  ideologisen lihastenpullistelun oikeuttava - näkökohta. Menossa on nimittäin valtava Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelma, joka on ollut voimassa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mitä talouden piristymistä on ollut havaittavissa. Kuudensadan miljoonan kuukausittainen potti, joka syntyy pääosin valtion velkakirjojen myynnistä pankkien kautta edelleen Euroopan Keskuspankin taseeseen luo huimasti liikkumavaraa. Uusia velkakirjalainoja ei tarvitse laskea yhtä paljoa liikkeelle ja siitä huolimatta jää miljardeja käytettäväksi niihin tarkoituksiin, joita markkinayhteisön päätökset ja säännöt sallivat niitä käyttää. Tätä läpivirtausta oppositio ei näytä huomaavan eikä ymmärtävän.

Meillä telakkateollisuus on juuri saanut lainoja ja takuita Finnveran kautta 2,5 miljardin edestä. Uusia yrittäjiä tuetaan myös miljoonapotilla. Nämä ovat sellaisia kohteita, joihin tällä kertaa voidaan määrällisen elvytyksen euroja sijoittaa. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, koska toisaalta kilpailun vääristymisteen johtavat valtion tuet ovat jyrkästi kiellettyjä ja sanktioituja. Nyt on löytynyt muutama alue joissa näitä määrällisen elvytyksen vapauttamia euroja voidaan käyttää. Paratiisilaivat käyvät maailmalla kaupaksi hyvin ja meillä niiden rakentaminen tapahtuu laadukkaalla ja hintatasoltaan kohtuullisella tasolla. Kilpailijat Euroopassa eivät tähän pysty - siinä näkyy palkkamaltin lisäksi monia koulutukseen, kansanluonteeseen ja korruptoitumattomaan elämäntapaan liittyviä aineksia.

Voisi lyhyesti todeta, että määrällisen elvytyksen vapauttama piristysruiske näkyy selvästi Suomen taloudessa. Muutoin yritykset ovat olleet äärimäisen varovaisia investoinneissaan. Peliteollisuutta ja metsäteollisuuden uutta, biojalostuksen tukien varaan perustuvaa nousua lukuunottamatta sydän-Suomen keskuksissa on edelleen hyvin hiljaista. Ostovoima ei ole kasvanut, kulutuskysyntä mataa ja laaja liikkeellelähtö näyttää antavan edelleen odottaa itseään.

Sosiaalisen ja terveyteen, koulutukseen ja julkisen sektorin arvokkaaseen työhön rahaa ei ole käytettävissä. Siellä odottavat suuret leikkaukset ja säästötoimenpiteet, jotka murentavat uskoa hyvinvointivaltion perustaan. Juuri koettu Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin suuri yksityistämishanke varaslähtönä ennen SOTEn liikkeellelähtöä on yksi oire tästä huolestuttavasta tilanteesta.

Määrällisen elvytyksen suuri  - myöskin rakenteita vääristävä ja tuloeroja polarisoiva - vaikutus jäivät vaihtoehtobudjettikeskustelusta puuttumaan. Puhuttiin puista mutta metsää ei nähty. Suomi elää jo nyt täysin Euroopan Unionin, sen lainsäädännön ja poliittisen - myös rahapoliittisen ohjauksen - vaikutuksessa. Rahaa on käytettävissä markkinoiden elvyttämiseen enemmän kuin lääkäri määrä, mutta julkisiin rakenteisiin ja  meillä perustuslain takaamaan kansan perusturvallisuuteen ei senttiäkään. Se on Euroopan Unionin ja keskuspankinperuskirjoissa kielletty ulottuvuus. Tässä suhteessa nykymuotoiset eurooppalaiset rakenteet jättävät pohjoismaisen hyvinvointivaltion tuuliajolle - ja iskevät rajusti ja autoritaarisesti korvalle eurooppalaista sosialidemokratiaa ja ylipäätään vasemmistolaista lähestymistapaa .

Keinot Euroopan Unionin politiikan muuttamisen ovat ainakin toistaiseksi heiveröisiä ja pelisääntöjä noudatettaessa poissuljettuja, mahdottomia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että Euroopan Unionin jäsenmaissa tästä yksipuolisuudesta kasvavat ja kärjistyvät kriisit pakottavat Unionin keskustelemaan myös markkinayhteisön bioksessa olevasta vääristymästä. Tuleeko tulevaisuudessa muutoksia - se riippuu markkinaliberalismia ajavien voimien etiikasta ja mahdollisesti vielä sivistyneistän sydämessä elävästä yhteiskunnallisesta humaanisuudesta. Demokraattisin keinoin ei ratkaisua ole muutoin saavutettavissa.

Eurooppalaisella sosialidemokratialla ei ole mitään syytä suostua syvenevään integraatioon ja federalistisen eurooppalaiseen "valtioon", jos perustassa olevaa valuvikaa ei korjata. Sama koskee myös eurooppalaista yhteistä asevarustelua - aiotaanko yhteinen puolustus  nostaa yövartijavaltion hengessä sosiaalisen ulottuvuuden edelle? Vaihtoehtobudjettikeskustelussa se näkyy sinänsä kannatettavina yksittäisinä korjausehdotuksina. Puiden ohella pitäisi nähdä myös metsä, taustassa oleva ja kaikkeen vaikuttava rakenne. Valtionvarainministerin elekielessä näkyi tietoisuus tästä määrällisen elvytyksen tarjoamasta aseesta oppositiota vastaan. Arvattavista syistä hän ei ryhtynyt avaamaan taustalla vaikuttavaa voimakenttää. Oppositiolla ei ole ollut kiinnostusta ja halua nähdä metsää puilta. Se näkyy voimattomuutena oppositiopolitiikassa.

Euron pelastaminen

Euroopan Unionin raha- ja finanssipolitiikkaa on arvosteltu vuosia, euroa pelätään ja sitä rakastetaan. Kansalaisen analyysi näistä suurista makrotaloudellisista kysymyksistä on ollut pakostakin hajanaista ja haparoivaa. Onko kysymys välttämättömyyksistä vai ideologisesta painottamisesta - se jää keskustelussa useimmiten joko ratkaisematta tai puutteellisesti perustelluksi.

Nyt on kuitenkin ilmestynyt vapaasti pdf-muodossa luettava kirja nimeltään "Euron pelastaminen", alaotsikkona "Euroalueen taloudellisen hallitsemisen uudelleenmuotoilu"; päivän 15.9. 2017 Social Europe -verkkolehdessä kirjan johdannon kirjoittaja ja kaksi otsikkokirjoittajaa esittelevät lyhyesti tätä tärkeää teemaa. Tämä kirja on sikälikin tervetullut, että se tuo esiin keynesiläisiä ratkaisumalleja euroalueen uudelleenhahmottamiseen - ulottuvuus joka todellakin voi tarjota pelastustien kriisiytyneelle Unionille ja vahvistaa sosiaalista ja yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää Eurooppaa.
Omat valmiutemme keskustella näistä kysymyksistä eivät välttämättä ole riittävät - siksi 15 analyyttista eurooppalaista puheenvuoroa on mitä tervetullein, keskustelupohjaa rikastuttava ulottuvuus.


I Hansjörg Herr: Euroopan rahaliiton kriisin historia
- loppupäätelmä  kirjan "Euroopan pelastaminen - euroalueen hallinnon uudelleenmuotoilu" ensimmäisestä luvusta (ss. 13-41)
(Saving the Euro –  redesigning Euro Area economic governance, Social Europe 15.9. 2017))
"Yllättävä seikka on se että sellaiset instituutiot kuin Euroopan Komissio tai Euroopan Keskuspankki eivät keskustelleet nähtävissä olevista heikkouksista Euroopan talousunionin (EMU) ensimmäisessä vaiheessa. Joku saattaa ajatella kuten Elisabeth II kun häneltä kysyttiin Lontoon taloudellisen (LSE) koulun akateemikkojen  luennon jälken kansainvälisestä myrskystä finanssimarkkinoilla: "Jos nämä asiat olivat niin suuria, kuinka kukaan ei nähnyt niitä?" (Telegraph). Tai hän olisi voinut kysyä: Miksi kukaan ei nähnyt EMUn kriisin tulemista?

Tällaiset seikat eivät puhu EMUn makroekonomisen hallinnon laadullisesta osaamisen puolesta.  Jo vuodesta 2005 viimeistään joidenkin maiden hintatason kehitys, ristiriitainen palkkakehitys, suuret budjettien epätasapainot saamoin kuin globaalin finanssijärjestelmän tila, kaikkien näiden seikkojen olisi pitänyt olla talouspoliittisen keskustelun polttopisteessä EMUn yhteydessä.  Professori Luis Caricano, yksi LSE:n johtajista vastasi kuningattarelle:"Kaikissa vaiheissa joku luotti johonkin toiseen ja jokainen ajatteli että hän oli tekemässä oikeaa asiaa."

EMU-kriisiä johdettiin vuodesta 2010 eteenpäin suurelta osin väärin perustein. EMU oli kykenemätän toimimaan viimekäden luotottojana ja antoi itseohjautuvan velkakriisin laajentua tarpeettomasti. Eriyttämällä talous- ja rahapolitiikan tavalla jolla EMUn johto sen teki oli seurauksiltaan tuhoisa ja se olisi ollut vältettävissä. Kuitenkin, Euroopan Keskuspankkia on pidettävä instituutiona joka piti EMUn yhdessä, tasoittaen tietä äärimmäisen stressiperiodin aikana. Sisäinen devalvaatio, taloudellinen riisto ja uusliberaalit rakenteelliset uudistukset olivat Troikan strategian keskiössä.

Sisäinen devalvaatio palkkoja leikkaamalla tarkoittaa deflaatiota. Deflaatio maissa joilla on paljon kotimaista velkaa, kuten EMU-kriisin maat johtaa korkeisiin, tuottamattomiin lainoihin ja jatkuvaan terveen talousjärjestelmän eroosioon. Rajoittava talouspolitiikka tunnusomaisesti vähenevän kysyvän leimaamana kiihdyttää kriisiä. Ja rakenneuudistuksista puhuttaessa  on päätettävä mitä uudistuksia tarvitaan. Edes välttämättömät uudistukset eivät johda nopeisiin taloudellisiin tuloksiin.Vuoden 2010 jälkeinen politiikka painoi EMUn hyvin lähelle japanilaistyylistä deflatoorista pysähdystilaa, skenaario joka saattaa jatkua vuosikymmeniä. (Diding ja Herr 2015a) Kuitenkin, EMUn pysähdystilan poliittinen sisältö ja dynamiikka on erilainen verrattuna Japanin tilanteeseen ja voi jopa tuhota  Eurooppa-projektin.


II Sebastian Dullien: Kuinka kriisinkestäväksi euroalueen pitää tulla? (ss. 41-60)
- Yhteenveto kriisin monimuotoisuutta koskevasta luvusta (ss. 41-60)

Yhteenvetona seitsemän vuotta kestäneestä kriisitietoisuudesta, voidaan todeta, että näiden seitsemän vuoden vimmatun  uudistustyön jälkeen  euroalue on paremmin kriisejä kestävä kuin mitä se oli vuonna 2010. On kuitenkin liian aikaista julistaa eurokriisi voitetuksi. Jos halutaan suojautua (osittaiselta)  kriisin uusiutumiselta pitkässä juoksussa, lisää töitä on tehtävä, erityisesti vähentämällä euromaiden eroavaisuuksia, luonteeltaan syklisiä nousu- ja laskukausia (boom-and-bust) sekä rakenteellisia kriisejä. Lisäksi, ja erityisesti lyhyellä tähtäimellä, näyttää tärkeältä, että matala taloudellinen kasvu ja korkea työttömyys on on tarkoitettu suojaamaan uudelta kriisikierteeltä, jossa poliittinen epävarmuus käynnistää häiritsevän pääomavirtauman ja vääristää rahamarkkinoita. Samaan aikaan kun on mahdollista että globaalit taloudelliset olosuhteet ja pankkien elpyminen sellaisissa maissa kuin Italia tulee auttamaan euroaluetta palaamaan kestävän kasvun tielle ja pitkittyneet kasvukauden enteet saattavat ratkaista joitakin perintönä tulevia samoin kuin laillisuusongelmia  ilman edelleen tarvittavia muutoksia euroalueella; on kuitenkin typerää uskoa että näin kävisi. Ennenkaikkea, jos eurokriisi  räjähtää uudelleen, kortti irtautumisesta yhtenäisestä valuutta-alueesta  otetaan uudelleen käteen. Silloin taisteleminen kriisiä vastaan saattaa käydä todella kalliiksi.

III Eckhard Hein: Vaihtoehtoinen lähestymistapa euroalueen makrotaloudelliseen politiikkaan 
-Yhteenveto vaihtoehtoisesta lähestymistavasta kriisin ratkaisemiseen (ss. 61-81)

Suomi pääsee uudenlaiseen ytimeen euroalueella Eckhard Heinin analyysissa:

"Nykyinen Euroalueen makrotaloudellinen lähestymistapa ja sen institituutioiden asemoituminen on perustunut mitä ilmeisimmin epäonnistuneelle yritykselle estää vuosien 2008/9  globaali kriisi ja sen muuttuminen eurokriisiksi sen sijasta että olisi onnistuttu aikaansaamaan nopea toipuminen kriisistä euroalueella. Vuosien 2008/9 suuren taantuman jälkeen euroaluetta kohtasi uusi käänne alaspäin vuosina 2012/13 ja vuoteen 2016 mennessä oli päästy vain vuoden 2007 tasolle.  Hidasta toipumista on tapahtunut mutta läheskään kaikki euromaat eivät ole vielä päässeet takaisin edes vuoden 2007 tasolle. Useissa maissa, kuten Espanjassa, Suomessa, Portugalissa, Italiassa, Kreikasta puhumattakaan reaalinen kansantuote on edelleen vuoden 2007 tason alapuolella.

Lähtien huomiosta että valtavirtainen makrotaloudellinen politiikka perustuen NCM:oon eli "uuteen makrotaloudelliseen konsensukseen" on pahasti epäonnistunut euroalueella, tulisi sekä yrityksessä suojella globaalien kriisien muuttumista eurokriiseiksi ja luoden edellytyksiä nopealle nousua kriisistä, olen linjannut muutamia vaihtoehtoisia politiikkatapoja  erityiseksi euroalueen institutionaaliseksi uudelleenkokoamiseksi post-keynesiläisessä hengessä. Näiden toimenpiteiden tulisi suuntautua keskeisiin NCM:ssä ilmenneisiin ongelmiin sekä ennen kriisiä että sen aikana. Ne olisivat omiaan käsittelemään vääristymiä ja epätasapainoja euroalueella, ne tarjoaisivat välineitä NCM-tapaiseen lähestymistapaan sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, ja ne sisältävät ratkaisun viimekätisen takaajan kysymykseen hallitusten velkaongelmassa, seikka joka on laukaissut eurokriisin. Tämä lähestymistapa, tullakseen toimivaksi ja jota euron säästämiseen pyrkivät poliitikot tavoittelevat - edellyttää euroalueen taloudellisen hallinnon uudelleenmuotoilua sekä euroalueella kokonaisuudessaan että jäsenvaltioiden tasolla. Se edellyttää myös makrotason talouspolitiikan koordinointia  Euroopan Keskuspankin, Ecofinin sekä Euroopan ammattiyhdistysliikken ja työnantajajärjestöjen välillä, sekä makrotason talouspolitiikan integroimista teollisuusalojen ja alueiden välillä ja siten helpottaa onnistuneesti  Euroopan periferia-alueiden tavoittamista. Liikkuessaan tällaisen lähestymistavan suuntaan ja tukiessaan euroalueen eloonjäämistä lyhyellä tähtäimellä, on mitä tärkeintä katkaista linkki EKP:n jäsenvaltioihin kohdistuvan velkakirjapohjaisen vakauttamispolitiikan yhtäällä ja jäsenvaltioihin suuntautuvan riistävähenkisen politiikan välillä toisaalla. Tämä sallisi näiden maiden  sekä Euroalueen kokonaisuudessaan soveltaa kasvuhakuisempaa talouspolitiikkaa ja yhdistää elvytysprosessi taloudellisten ja poliittisten edellytysten luomiseen lisäuudistuksille."



IV Thomas Palley: Euron kuolemansyntien korjaaminen: raha- ja talouspolitiikan arkkitehtuurin uudistaminen
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja  ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)

Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit.  Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan.  Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.

Social Europe verkkolehti