Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Inklusiivisuus poliittisena käsitteenä

Mitä inklusiivisuus mahtaa tarkoittaa?

Berliinissä järjestettiin meidän juhannuksemme aikoihin 21-22-6. 2924  hengeltään sosialidemokraattinen "Progressiivisen hallinnan huippukokous".  Tämä summit keskittyi progressiivisten voimien analyysiin Euroopan ja maailman turvallisuus- ja puolustuspoliiittisesta tilanteesta. Alustajina oli mm. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius ja liittokansleri Olaf Scholz. Osanottajia oli Euroopan Sosialidemokraattisista ja Sosialistisista puolueista. Paneeleihin osallistui lisäksi vihreitä ja liberaalivasemmistolaisia asiantuntijavoimia. Tämä tarkoittaa, että kaikkein keskeisimmät vastuunalaiset sosialidemokraattiset poliitikot olivat mukana hahmottamassa Euroopan turvallisuutta ja ajankohtaista puolustusyhteistyötä. Raportoin tuoreeltaan tästä kokouksesta toisessa blogissani "Kohden toisenlaista maailmaa".

Sosialidemokratian kannalta mielenkiintoista on ylipäätään puhe progressiivisesta allianssista eurooppalaisia sosialidemokraatteja yhdistävänä voimana. Tytti Tuppurainen käytti luontevasti progressiviisten voimien käsitettä monikon ensimmäisessä persoonassa omissa puheenvuoroissaan, jotka olivat selkeitä ja paneelin parhaita. Tosin Suomessa sosialidemokratian ymmärtäminen Progressiivisena Allianssina Sosialistinen Internationaalin rinnalla ja myös sijasta ei ole noussut yhteiseen tietoisuuteen Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. Harva sosialidemokraatti tietää kuuluvansa tällaiseen joukkoon. Yhtä vähän on tietoa siitä, mikä erottaa progressiiviset sosialidemokraatit Sosialistisen Internationaalin muista jäsenpuolueista.

Saksan puolustusministeri Boris Pistorius nosti tervehdyksessään esiin integroidun turvallisuuden käsitteen, joka tarkoittaa huolenpitoa ympäristöstä, sosiaalisesta hyvinvoinnista ja sotilaallisesta puolustuksesta samanaikaisesti ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa. Kaikki aspektit ovat sidoksissa toisiinsa ja siksi turvallisuus on nähtävä kaikkia ulottuvuuksia integroivana INKLUSIIVISENA kokonaisuutena. Yhtenä tärkeänä kokonaisvaltaisuuden osana Pistorius korosti, että diplomatia, neuvottelut ja pyrkimys luottamukseen ja rauhaan ovat ensisijaisia tavoitteita. Sotilaalliset ratkaisut ovat viimeisimpiä keinoja - mutta rajojen ja arvojen puolustuksessa myös tähän on varauduttava.

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen kiinnitti huomiota Pistoriuksen keskusteluun nostamaan inklusiivisuuden käsitteeseen. Hän piti tärkeänä sitä, että Venäjä häviää tämän Ukrainassa käytävän sodan. Inklusiivisuuden käsite hänelle oli samaa kuin kansallinen yhtenäisyys Venäjän tuomitsemisessa, Ukrainan tukemisessa ja käynnissäolevan sodan voittamisessa Ukrainan hyväksymillä ehdoilla - niitähän ei ole kyseenalaistettu. 

Inklusiivisuus on toki paljon laajempi ja syvällisempi käsite kuin pelkästään koko poliittisen spektrin huomioonottaminen - vaikka sitäkin se varmasti on. 

Inklusiivisuus tarkoittaa kaikenkattavaa, kokonaisvaltaista, integroivaa, kaikki osapuolet huomioivaa, asiaan liittyvän historian huomioimista, vastuullista, integroivaa, autenttista ja parhaimmillaan yhteisöä turvaavaa ja rikastuttavaa toimintatapaa.

Kun puhiutaan kokonaisen maanosan - ehkä jopa koko maapallon - turvallisuudesta ja puolustuksesta, Saksan puolustusministerin käyttämä ilmaus saa aivan erityistä syvyyttä ja merkitystä. Ukrainan sodan syntyä ja syitä tutkittaessa inklusiivisuus tarkoittaa koko sotaan johtaneen historian tarkastelua, sodan kaikkien osapuolten ja heidän motiiviensa huomioonottamista. Historian lisäksi on osattava katsoa vastuullisesti myös tulevaisuuteen. Epäproduktiivisten voimien nousu vihapuheiden, rasismin, kiihkokansallisuuden, oman intressialueen laajentamishalun ja valloitus- ja vaikutushalun muodossa kuuluu ehdottomasti myös tähän kokonaisuuteen.

Euroopan Unioniin liittymisemme tärkeitä motiiveja oli  juuri kansallinen turvallisuus ja liittyminen läntiseen arvoyhteisöön toiveena oikeusvaltio, demokratian syventäminen ja tietenkin usko läntisen markkinatalouden voimaan vaurauden ja taloudellisen turvallisuuden tuojana. Toteutuivatko Suomen toiveet tuon liittymisen kautta - senkin pohtiminen kuuluu inkluviivisuuden käsitteeseen.  

Kysyä voidaan, oliko Suomen itsenäisyys ja sisäinen demokratia uhattuna liittyessämme Euroopan Unioniin 1990-luvulla? Takana oli myrskyisä 1980-90-luvun taite, jolloin entinen Neuvostoliitto romahti sisäisesti. Kysymyksessä ei ollut räjähdys, "explotion" vaan todellakin "implotion" romahdus, kasaan painuminen.

Takana oli myös 1970-luvun ETYK, Helsingin henki ja suuri kansainvälinen "kolmen korin sopimus" Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöarkkitehtuurista. Allekirjoittajiin kuului mysös USA, osallistuihan silloinen USA:n presicentti Gerald Ford täysillä valtuuksilla tähän kokoukseen.

Mainittakoon vielä Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos Mihail  Gorbatshovin noustessa maan johtoon. Oli ymmärettävää, että Neuvostoliiton romahdettua ja vanhan mantereen lähes koko pohjoisosan kattavan maan turvallisuusintresseihin kuului edes jonkinlaisesta taloudellisesta ja sotilaallisesta turvallisuudesta huolehtiminen. Juuri Mihais Gorbatshov ja USA:n uusi presidentti Ronald Reagan sopivat suullisesti siitä, ettö Pohjois-Atlantin sotilasliitto NATO ei pyrkisi laajentumaan itään. Se että tämä sopimus ei toteutunut, osoitti neuvostoajan aiheuttaman suuren haavoittuvuuden  juuri itsenäistymään pyrkivissä neuvostovaltioissa. Kävikö niin että Euroopan turvarakenne ETYJ hajosi kuin tuhka tuuleen näiden tapahtumien seurauksena? (Espanjalainen panelisti kuvasi tässä mainitussa summit-kokouksen paneelissa asian kuvaannollisesti käsiään levitellen: BOOOOM!) Toisaalta läntisen arvoyhteisön kiihkeä markkina-alueen laajentaminen ja juuri syntyneen Euroopan Unionin pyrkimys koko euroopanpuolisen manneralueen saamiseen Unionin jäseneksi vaikutti sekä NATO:n laajentumishaluun että pyrkimykseen saada uusia jäsenmaita Euroopan Unioniin. Alustuvat lupaukset kummassakin suhteessa olivat vielä kaukana itse jäsenyyden saavuttamisesta.

Palaan tässä takaisin inklusiivisuuden käsitteeseen. Olen lyhyesti katsellut vasta menneisyyttä ja niitä taustoja jotka ovat menossa olevan sotilaallisen konfliktin taustalla. Voisi aloittaa jo 1920-luvun suuresta inflaatiosta ja sen vaikutuksesta nykyisiin talousrakenteisiin - tai toisen maailmansodan tuhoisista seurauksista ja senaikaisten kansalaisten vaatimuksesta "Ei koskaan enää sotaa". Tulevaisuudenkuvan hahmottaminen muodostaa tässä oman lukunsa. Samoin on sosiaalisten suhteiden laita; kuinka - kuten liitokansleri Olaf Scholz ihmetteli - on mahdollista, että kiihkeä vihapuhe, muukalaisviha, rasismi ja siihen liityvä nekrofilia, tappamisen halu on erityisen voimakasta Euroopan kaikkein varakkaimmissa ja taloudellisesti kehittyneimmissä maissa, maissa jotka ovat vuosikymmeniä vannoneet toimivansa demokratian nimiin? Miksi demokratiasta huolimatta läntisessä arvoyhteisössäkin tuloerot ja taloudellinen eriarvoisuus vain jatkavat kasvuaan? Mihin on suvaitsevaisuus, moniarvoisuus ja usko tulevaisuuteen kadonnut?

Inklusiivisuuden käsitteeseen on palattava vielä uudelleen.

Kysymys on suunnasta

Aamu alkaa lehden lukemisella. Meidän perheessä on luettu sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa jo kuutisenkymmentä vuotta; sosialidemokraattista lehteä luettiin kotonani lapsuudessa sitä ennenkin - se oli Jyväskylässä ilmestyvä “Työn voima”. Työn voima? Sitä teemaa puntaroi tämänkin päivän lehti, monestakin suunnasta.

Esa Suominen, asunto- ja viestintäministerin tämänhetkinen erityisavustaja kirjoittaa otsikolla “Takuulla työhön” . Kirjoittaja näkee kasvavan työttömyyden keskellä tarjolla olevien työpaikkojen ja tarvittavan työn välisen epäsuhdan:”...työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.”  Mikä siis neuvoksi?

“Talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.” Kursivointi on tässä kirjoittajan tekemää huomiontia.

Samassa lehdessä kansanedustaja Johannes Koskinen haluaisi edistää työllisyyttä ja kasvua viennin rahoituksella. “Tarvitaan täsmäiskuja vauhdittamaan yritysten ja viennin kasvua. Syksyn lisätalousarviossa ja syksyn rakennepoliittisessa kannanotossa lyötiin alkutahteja. Lisäksi pienille ja keskisuurille yrityksille halutaan raivata uutta reittiä kasvun ja investointien rahoitukseen pk-yritysten joukkovelkakirjalainoilla, joita valtion erityisrahoitusyhtiö Finnvera voisi merkitä.” Koskinen antaa ymmärtää että Finnveran rahoituitusmahdollisuudet tulisi moninkertaistaa Ruotsin ja Saksan malliin yirysten kasvun mahdollistamiseksi, viennin edistämiseksi ja tätä kautta syntyvän työn ja toimeentulon varmistamiseksi kansalaisille.

Kolmannen näkökulman tarjoaa projektitutkija Antti Alaja Kalevi Sorsa -säätiöstä raportoidessaan Ruotsin demareiden tekemää aloitetta “globaalista luokkakompromissista”. Tätä ajatusta on tuotu esille vastikään Leipzigissä Saksan Sosialidemokraattisen puolueen 150-vuotisjuhlien yhteydessä perustetun “Progressive Alliancen” nimissä, joka on laaja aatteellinesti löyhähkö yhtyeenliittymä. Kirjoituksen mukaan se näyttää syntyneen tyytymättömyyden osoituksena nykyistä Sosialistista Internationaalia ja sen johtotapaa vastaan. Taustalla näyttäisi olevan muutakin: työn ja pääoman välisestä sovittamattomasta ristiriidasta olisi siirryttävä globaaliin luokkakompromissiin. Sen kehittelijänä on ruotsalainen työväenliikkeen ajatuspaja (Arbetarrörelssens tankesmedja) ja sen alaisuudessa julkaistu Monika Arvidsonin työpaperi “globaalista luokkakompromissista, joka rakentuisi vapaan ja reilun kaupan, laajalti jakautuvan vaurauden ja reilun työn periaatteiden varaan.. Taloudellinen kilpailu ei saa johtaa tilanteeseen, jossa kansantaloudet pyrkivät kilpailemaan entistä alemmilla työehdoilla ja verotuksella. --- Arvidsonin ajattelussa lähdetään liikkeelle  siitä, että eri intressiryhmien tulisi ymmärtää yhteistyön ja konseksuksen edut.” Ruotsalainen sosialidemokratia SAP:n puheenjohtajan  Stefan Lövenin johdolla antaa kuulemma tukensa tälle ajattelulle.

Onko sosialidemokratian arvospektri tullut avattua tässä kokonaisuudessaan? Jo kauan sitten kuolleen Työn Voiman nimen takana on suuri ajatus työstä ja toiminnasta ihmisen omaehtoisuuden, toimeentulon ja hyvinvoinnin lähteenä. Veljeyden ja tasa-arvon tulisi palvella tätä työväenliikkeen arvoperinnön ajatonta, humanistista ja syvästi radikaalia lähtökohtaa. Onnistuuko se jatkuvaan kasvuun, uusien yritysten tuotteiden, lisääntyvän kulutuksen ja kovan kansainvälisen kilpailun  asettamien ehtojen kautta? Vai onko jo tällä sukupolvella, tässä ja nyt oikeus vaatia osuutta kakusta itselleen? Vai onko vielä tämänklin sukupolven uhrauduttava tulevaisuudelle yritysten kasvun ja luokkakompromissin nimissä? Onko kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio jo kasvanut mittoihin, joiden yli ei voida mennä? Vai onko niin kuten Suominen sanoo, että on päästävä takuulla töihin ja että sen tulee tapahtua aikailematta ja julkisen sektorin kautta laajentamalla voimakkaasti työn tarjontaa?

Tässä ollaan edelleen sillä vedenjakajalla, josta on käyty keskustelua jo siitä saakka, kun työllisyyskehitys alkoi heikentyä, hätätilahallituksia perustettiin ja alettiin keskustella täystyöllisyydestä joko kasvun kautta tai erilaisista takuun muodoista palkan, toimeentulon ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Parin sukupolven aikana kurjuuteen vajonneet ovat jo kuolleet, vieläkö tarvitaan pari sukupolvea lisää? Vai onko oikeus ihmisyyteen  vasta ikuisuudessa toteutuva odotusarvo?

Vai onko niin - kuten Sosialistisen Internationaalin ja Progressive Alliancen välisestä jännitteestä käy ilmi -  että on syntynyt työelämään littyvän strategian suhteen kaksi erilaista, lyhyen aikavälin tavoitteissa erilaista ja toisiaan vastaan politiikassa kilpailevaa sosialidemokraattista suuntaa?