Pyhittääkö tavoite keinot?

Kotkaliikkeessä - sosialidemokraattisessa kasvamaan saattamisen järjestössä - oli jo 1950-luvulta lähtien 'kuntoisuuskäskyissä' yksi kehoitus jossa sanottiin:  "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Rinteen hallituksen kaatumiseen johtaneen tapahtumaketjun yhteydessä tuli tämäkin, sosialidemokratialle tuttu ja velvoittava periaate mieleen. Vakaumus on jossakin määrin syvempi ilmaisu kuin pelkkä mielipiteen kertominen. Taustalla on arvoja ja parhaimmillaan kokonainen arvomaailma, joka ohjaa toimintaa, ilmaisuja ja jopa käyttäytymistä. Suomalainen sananlasku ilmaisee tämän asian seuraavasti: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Hallituskriisiin johtaneessa tapahtumaketjussa sen enempää Rinnettä kuin Paateroakaan ei syytetty valehtelusta, vaikka ristiriitaisuutta tapahtumien ja lausuntojen tuiskeessa saattoi esiintyäkin. Molempien vakaumus ja tahtotila suhteessa palkkoihin ja toimeentuloon ilmaistiin hallitusohjelmassa: "Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa - siis Postissa - kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun.

Tämän tahtotilan ilmaiseminen myös Postin työtaistelun aikana taisi olla se ratkaiseva syy, joka johti ministerieroon ja lopulta hallituksen kaatumiseeen. Rinteen ammattiyhdistystausta ja 180-asteen käännös suhteessa edellisen hallituksen kilpailukykypolitiikkaan tuli ilmaistua 'työehtosopimusshoppailuna'. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän takapenkillä vaaniva edellisen hallituksen pääministeri odotti vain sopivaa hetkeä iskun tekemiseen. Paljastetut Whatsup-viestit ja sähköpostit näyttävät osoittavan, että epäluottamuksen syynä oli kunnioitusta ansaitsematon Rinteen vakaumus ja siihen liittyvä ammattiyhdistystausta.

Onko ammattiyhdistystoiminta jotenkin ristiriidassa ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen kanssa? Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus on tässä yhteydessä tärkeä ja kantava ohjenuora. Se on sitä kokonaisuudessaankin, mutta tapahtuneen johdosta kannattaa kiinnittää huomiota sopimuksen 23. artiklaan:

"23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.
Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi."

Jokainen on myös oikeutettu - pääministeriä myöten - kaikkeen siihen suojaan, jonka ihmisoikeuden antavat: Tämä todetaan jo sopimuksen 2. artiklassa:

"22. artikla. 
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen."
---
Suomikin on ratifioinut myös Kansainvälisen työjärjestön keskeiset sopimukset ja periaatteet, joiden mukaan työelämässä on toimittava. Vuonna 1998, 86. kansainvälinen työkonferenssi antoi julistuksen työelämän perusperiaatteista ja oikeuksista .
Tämä julistus sisältää neljä peruspolitiikkaa:

Työntekijöiden oikeus liittyä vapaasti ja neuvotella kollektiivisesti
Pakotetun ja pakollisen työn lopettaminen
Lapsityövoiman lopettaminen 
Työntekijöiden epäreilun syrjinnän päättyminen

ILO korostaa, että sen jäsenillä on velvollisuus pyrkiä noudattamaan täysin näitä periaatteita, jotka sisältyvät asiaankuuluviin ILO: n yleissopimuksiin. Useimmat jäsenvaltiot ovat nyt ratifioineet perusperiaatteita edustavat ILO: n yleissopimukset.

Edelläkuvatut periaatteet on tarkoitettu käytännössä sovellettaviksi ja ne muodostavat tärkeän osan siitä oikeusvaltioperiaatteesta, jota Rinteenkin nyt eronnut hallitus ajoi toisena tärkeänä periaatteena sovellettavaksi koko Euroopan Unionin tasolla.

Kun tässä valossa katselee vapaan ja puolueettoman, kaupallisiin arvoihin ja sieltä rahoituksensa saavan  median vyörytystä ja loppupeleissä  tapahtunutta ja perustelematta jäänyttä pääministerin luottamuksen menetystä, herää vahva epäilys että keskeisiä demokratiaan ja oikeusvaltioon liittyviä periaatteita ja toimintakäytäntöjä ei syksyn kriisissä noudatettu. Kysymyksessä oli poliittinen ajojahti, jonka toimintakäytännöt muistuttavat enemmän mobbausta kuin oikeusvaltioperiaatetta. 

Edeltäneen hallituksen kilpailukykypolitiikka oli itse asiassa mitä jyrkimmässä ristiriidassa sekä ihmisoikeuksien että työelämäsääntöjen keskeisten perusarvojen kanssa. Kun mobbaamisen tielle lähdettiin, olisi pitänyt ymmärtää, että aina löytyy voimia jotka saavat lisämotivaatiota ja vauhtia autoritaarisesti ja riistävästi asennoituneen, pohjimmiltaan kaupallisen median ylilyönneistä. Oikeutettu yhteiskunnallinen kritiikki muuttuu poliittiseksi vainoksi, jossa arvokasta ja aktiivista työtä tekevät ja yhteiskunnallista vastuuta kansalaisjärjestöissä ja yhteiskunnallisissa elimissä kantavat joutuvat vakaumuksensa vuoksi 'poliittisen pogromin' kohteeksi. Tietynlainen vakaumus julistetaan lopullisesti pannaan. Sitä ei juuri kukaan kestä pitkään; sillä on seurauksia jotka niin yhteiskunnallisen toiminnan, yleisen aktiivisuuden ja myös inhimilliseltä kannalta ovat epäproduktiivisia, lamaannuttavia ja aktiivisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan henkistä pääomaa murentavia.

Pyhittääkö tavoite käytetyt keinot? Ei pyhitä. On kuten Erich Fromm, maineikas Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi tavoitteiden ja keinojen suhteesta totesi: "Viimeinen sovellettu keino on jo osa päämäärää". 

Pelättävissä on, että jos tätä epäproduktiivista, tuhosuuntaista toimintakulttuuria ei avata ja arvostella, että keinot vain kovenevat demokratiaa kunnioittavan ja sen mukaan elävän kansalaisen on tavalla tai toisella suojauduttava. Historiasta löytyy tästäkin huolestuttavia esimerkkejä:

Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.

Tilaaja vastaa

TV 1:n 12.5. 2018 Ykkösaamun haastattelussa pj. Antti Rinne toi nyt selvästi esiin sen, että EKP:n määrällinen elvytys on ilmeisesti ollut ratkaisevassa asemassa hallituksen talouspolitiikan menestymisessä. Jos määrällistä elvytystä voitaisiin Euroopan Unionissa suunnata suoraan myöskin jäsenvaltioiden suurin infrastruktuuri- ja palveluidenkehittämishankkeisiin, syntyisi sellaista dynaamista voimaa, jota juuri sosialidemokraattinen yhteiskuntapolitiikka voi parhaimmillaan tarjota. Tällaisen yhteiskuntaelvytyksen Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus sulkee toistaiseksi mahdollisuutena pois, markkinoiden tukemisen määrällisen elvyttämisen muodossa ja kilpailun vääristämisen uhallakaan ei. Rinteen valinnat olivat yhteiskuntapolitiikan suhteen oikeansuuntaisia ja maltillisia, joten siinä suhteessa politiikka on kohdallaan ja sitä tuetaan kaikin käytettävissä olevin mokomin. Sosialidemokraattinen eurooppapolitiikka uinuu toistaiseksi valtiollisen reaalipolitiikan kehdossa. Toivotaan että herääminen tapahtuu ennenkuin vähäeleinen Kiina näyttää dragoonisen voimansa...

Pj. Rinne puhui myös tilaaja-tuottajamallista SOTE-kysymyksen yhteydessä - ja periaatteessa tietenkin sen aiheuttamista ongelmista yleisemminkin. Tilaaja-tuottajamalli on se avainratkaisu, johon kilpailuttaminen perustuu. Ongelmat kilpailuttamisessa ovat laajati tunnettuja. Sen soveltaminen vaatii mitä suurinta tarkkuutta ja lisäksi suuren määrn asiantuntemista. Virheitä ja puutteita sattuu jatkuvasti. Tämä ongelmakenttä on kytköksissä sekä demokratian toteutumiseen että juridisiin vastuukysymyksiin.

Tilaajan ja tuottajan erottamisessa - tämä taitaa kuulua EU:n kaupallisiin ydinperiaatteisiin - toimintaketju katkaistaan hallinnollisesti avoimeen julkiseen ja vastaavasti ulkopuolisilta kilpailusyistä suljettuun yksityiseen toiminta-alueeseen. Palkat, palvelusten hinnat ja koko toteutusorganisaatio rajataan rahoittajan, julkisen sektorin ulottumattomiin. Onnistuuko näin suuri periaatteellinen toimintatavan valinta - itseasiassa muutos suhteessa Unionin käytäntöihin, muodostaa EU:n oloissa suuren periaatteellisen taistelutantereen. Ilmeistä on että sosialidemokratia joutuu tässä asiassa käymään taistelua Euroopan Unionin peruskirjojen ja konsolidoidun peruskirjan soveltamisen tasolla. Kysymys on motiiveista ja niiden eheydestä,  vastuullisuudesta ja integriteetistä.


Kysymys on välittömästi kytköksissä käsitykseemme demokratiasta, osallistamisesta ja mahdollisuudesta kantaa täysipainoisesti vastuuta siitä mitä päätämme. Vastuu tehtävän onnistumisesta ei siirry tilaajalta tuottajalle palvelun suirittajaa valittaessa. Julkisen oamana työnä toteutetttu palvelu on koko ajan kansanvaltaisen hallinnon tarkasteltavana ja tarvittaessa myös korjattavana.

Vähäinen ei ole myöskään korruption vaara kilpailua toteutettaessa. Melkein kaikissa suurissa hankkeissa paljastuu tavan takaa meilläkin välistävetoja, joilla hankkeeseen osallistuneet ovat ottaneet lahjuksia vastaan. Kustannuslaskelmatkaan eivät ole pitäneet ja kesken toteutuksen tilaaja on joutunut ottamaan lisävastuuta rahoituksesta. Julkinen sektori on toiminut meillä kansainvälisestikin mitaten kustannustehokkaasti eikä korruptio ole sen piirissä muodostunut omana työnä toteutettuna ollenkaan niin suureksi kuin mitä tilaaja-tuottajamallissa on tapahtunut.


Kuka siis kantaa vastuun kilpailuttamisen ja tilauksen onnistumisesta ja sen vastaamisesta pyydetyn palvelun toteuttamista?

Henri Mure toteaa Tampereen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa pro-gradu-tutkimuksessaan, että kokonaisvastuun kantajaksi tutkimuksessa osoittautui tilaaja. Kaikki tutkimuskaupungeissa haastatellut henkilöt totesivat tilaajan kantavan vastuun palveluprosessin lopputuloksista.

Frankfurtin koulun eliniäkseen valitun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan Erich Frommin ajatus sopii mitä parhaiten tässä yhteydessä pohdiskeltavaksi:
:
"Vain jos ihminen hallitsee yhteiskuntaa ja alistaa talouskoneiston inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön ja vain jos hän aktiivisesti ottaa osaa yhteiskunnalliseen prosessiin, hän selviytyy siitä mikä nyt ajaa hänet toivottomuuteen - yksinäisyydestään ja voimattomuudentunteestaan. Ihminen ei nykyisin hyvinvointivaltiossa enää kärsi niin paljon köyhyydestä kuin hän kärsii siitä että hänestä on tullut automaatti ja vähäinen hammas suuressa hammaspyörästössä ja että hänen elämänsä on muuttunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Erilaisten autoritääristen järjestelmien voittaminen on mahdollinen vain jos demokratia ei peräänny vaan hyökkää ja etenee jatkaen sen toteutumista mikä on ollut tarkoituksena niiden mielissä, jotka kautta viimeksi kuluneiden vuosisatojen ovat taistelleet vapauden puolesta. Demokratia voittaa nihilistiset voimat vain jos se pystyy saamaan ihmisiin uskon, joka on vahvin mihin ihmismieli kykenee, uskon elämään ja sellaiseen vapauteen joka on yksilöllisen minän toiminnallista ja omaehtoista toteuttamista."
(Erich Fromm kirjassa "Vaarallinen vapaus", Helsinki 1962)

Pro-euroooppalaisuuden kahdet kasvot

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)

Kartesiolainen epäily

Mikä on saanut entiset kansalaisoikeustaistelijat 1970-80 -lukujen DDR:ssä vaeltamaan sitten muurin murtumisen 1991 toisiin puolueisiin, sosialidemokraatteihin, liberaaleihin, CDU:hun ja vihdoin AfD:hen, äärioikeistolaiseen ja kansallismieliseen poliittiseen valintaan? Vuoden 2018 der Spiegel nro 2 (5.1. 2018) kirjoittaa "näistä sankareista", jotka kertovat aluksi pettymyksestään DDR:ään, mielipidevainosta, pidätetyksi tulemisestaan ja sitten kokemuksistaan "lännessä", demokratian ihmemaassa Saksan Liittotasavallassa. Sankarit ovat analyytikoja, kamppailijoita, syrjään työnnettyjä - ja sellaiseksi he ovat kokeneet jääneensä myös Saksan liittotasavallassa.

Aistin samanlaisia piirteitä myös sosiaalisen median kirjoittelussa - myös omalla kohdallani. Lapsuudesta sakka koettu epävarmuus, "piikki lihassa" - onko se seikka, joka saa epäilevän etsimään uuden epäilemisen ja arvostelun kohteita? Vai onko  sittenkin oikein uskoa maalaisjärkeen, rationaaliseen ajatteluun ja unelmaan toisenlaisesta todellisuudesta? Läntisissä demokratioissa ei paine yhdenmukaisuuteen johda pidätyksiin ja vankiloihin, vaan ulossulkemiseen "median relevanssialueelta", kuten der Spiegel-lehden toimittajien ilmaisu kuuluu. Ei ole pääsyä julkisiin tiedotusvälineisiin, ei edes keskeiseen keskusteluun vuosikymmeniä omaksi aatepiiriksi koetulla alueella. Se että vaietaan kuoliaaksi, takanapäin luokitellaan erikoistapaukseksi tai vain todetaan väärässäolijaksi tai muuten kummalliseksi herättää joukon kysymyksiä demokratiamme tilasta.

Kun  en liene ainoa joka vähintäänkin alitajunnassaan on pohtinut tällaisia kysymyksiä, rohkenen lainata Hanna Arendtin jo vuonna 1958 julkaistun teoksen ja tämän vuosituhannen puolella suomennetuksi tulleen teoksen erästä, juuri tähän ongelmavyyhteen liittyvää kohtaa.


"Moderni filosofia alkoi epäilystä eli Descartesin ajatuksesta de omnibus dubitatum est: kaikkea on epäiltävä. Epäilyä ei kuitenkaan pidetty mielen luontaisena keinona ajattelun harhoja tai aistien illuusioita vastaan, ei myöskään skeptisyytenä niin ihmisten kuin aikojenkin moraalia ja ennakkoluuloja kohtaan, eikä edes tieteellisessä tutkimuksessa tai filosofisessa ajattelussa käytettävänä kriittisenä metodina. Karteosilainen epäily on merkitykseltään niin laaja ja tarkoitukseltaan niin perustavaa laatua oleva, ettei sitä kyetä määrittelemään näin konkreettisesti. Epäily on modernissa filosofiassa ja ajattelussa yhtä kekeisessä asemassa kuin aiempina vuosisatoina oli kreikan thaumazein eli ihmetys siitä, että kaikki on siten kuin on. Descartes käsitteellisti ensimmäisenä tämän modernin epäilyn, josta hänen jälkeensä tuli itsestään selvä, huomaamaton, kaiken ajattelun liikkeellepaneva voima. Epäily on toiminut näkymättömänä akselina, jonka ympärille kaikki ajattelu on keskittynyt. Aivan kuten käsitteellisen filosofian suurimmat ja aidoimmat edustajat Platonista ja Aristoteleesta uuteen aikaan asti ilmaisivat ihmetystä, samalla tavoin nykyajan filosofit Descartesista lähtien ovat keskittyneet epäilyksen ja sen seurauksien ilmaisemiseen.
---
Descartesin filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista on tavallaan tullut koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi, että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun ja järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se mitä me pidämme totuutena onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleistä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat, ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään."

(Lainaus Hanna Arendtin kirjasta Vita activa - Ihmisenä olemisen ehdot (AlkuteosThe  Human Condition 1958), 4. painos Tallinna 2017, sivuilta 286-290)

Piñata

Piñata

Julkaisen tänään Seppo Ylisen kirjoituksen hänen luvallaan; siinä hän näkee yhteyksiä Väli-Amerikkalaisen Piñata-leikin ja Suomen hallituksen politiikan välillä.

"Nykyisen hallituksen toimien vaikutuksia seuratessani niissä on alkanut näkyä jotakin aikaisemmin kokemaani. Ehkä juuri Suomen 100-vuotisjuhlat laukaisivat jonkinlaisen déjà-vu tuttuuden.

Se tuttuus ulottuu kehitysyhteistyökauteeni Väli-Amerikassa vuosikymmeniä sitten. Sikäläinen lasten syntymäpäiväjuhlan suosituin numero oli piñata (pinjata). Se on makeisia täynnä oleva saviruukku, jota lapset vuorollaan silmät sidottuina yrittävät osua kepillä, samalla kun sitä oksan yli liikutellaan köyden varassa ylös ja alas.

Mutta piñatalla on toinen ja paljon rujompi poliittinen banaanitasavallan merkityssisältö.

Se kuvaa sitä korruptiivista vallankäyttöä ja lahjontaa, mitä poliittinen eliitti, elinkeinoelämä, virkakoneisto, poliisi, kunnat, kirkko ja koko järjestelmä ylläpitävät. Lain pitkä käsi on amputoitu. Räikeisiinkään väärinkäytöksiin on turha hakea oikeutta. Tavallisten ihmisten oikeusturva ja luottamus viranomaisiin on olematon.

Piñata on se yleinen kirosana, mitä kansalaiset ja mahdollinen media käyttää tästä kulttuurista, missä valtaa ja omaisuuksia varastetaan, annetaan sukulaisille, liikekumppaneille, kaverikapitalisteille ja poliittisesti tärkeille tukijoille. Lait sorvataan, jotta varallisuutta ja veroja voidaan vältellä ja piilottaa. Se mikä on vielä jotenkin julkista ja yhteiskunnan vastuulla – kaikki on kaupan.

Kuinka paljon tästä ”banaanitasavallan” poliittisesta kulttuurista (markkina – tai uusliberalismista) on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana mallintunut suomalaiseen poliittiseen elämään, on arvolähteisen tulkinnan paikka.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden tietoinen kasvattaminen; pienituloisilta ja yhteiskunnan tukia tarvitsevilta ihmisiltä välttämättömän toimeentulon leikkaukset ja näin saatujen säästöjen ohjaaminen varakkaiden veronalennuksiin on jo sisällään luonut ainutlaatuisen kotimaisen veroparatiisijärjestelmän.

Kansalaisten luottamus yhteiskunnan instituutioihin on tutkimusten mukaan sitä heikompaa niiden ihmisten joukossa, jotka eniten juuri tarvitsisivat näitä yhteiskunnan palveluksia ja tulonsiirtoja (prof. Juho Saaren johtamat tutkimukset).

Meillä on vielä ammattiyhdistysliike puolustamassa kasvun hedelmien jakautumista myös tuotannon tekijöille ja kansalaisten oikeuksia turvaava perustuslaki oikeistohallituksen lakihankkeitten vyörytystä vastaan.

Ohuesti näyttää tällä hetkellä pitävän kiinni 100 – vuotias Suomi itsenäisyyden iskulauseestaan ”yhdessä”.

Muu käytännön budjetti- ja työmarkkinapolitiikka onkin Suomen bisnesmiesten ja - naisten nykyhallitukselta pelkkää funktionaalisen tulonjaon (työtulot/pääomatulot), tulonsiirtojen ja varallisuuden jaon piñataa ylimmälle tulonsaajien kymmenykselle ja rikkaimmalle yhdelle prosentille. Samalla kaikki on kaupan terveydenhuollosta ja hoivasta aina rautateihin."

Saulin perilliset

”Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Forssan 1903 kokouksen keskeiset tavoitteet on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta on tässä suhteessa valmis. Sosialidemokratialla ei ole visiota tästä eteenpäin”.

Voiko suuri, satoja vuosia vanha liike kuolla tai menettää merkityksensä? Voiko se kadottaa yhteytensä juuriinsa ja lähtökohtiinsa niin että paluuta yhteiskunnallisessa tai aatteellisessa mielessä juurille ei enää ole?

Ihmiskunnan historiasta tästä löytyy kyllä esimerkkejä. Mihin katosivat ne voimat jotka rakensivat Kambodshaan tai Etelä-Amerikkaan suuret temppelinsä? Eikö hindulaisuuden suuri sanoma jota kuvataan Patanjali-joogassa tai Upanishadeissa kadonnut lähes tyystin säilyen vain suullisena, havahtuneelta mestarilta omistautuneelle oppilaalle välittyneenä traditiona?

 Miten on käynyt juutalaisuudessa? Mooses sai vuorella pilvenä ilmestyneeltä nimettömältä jumalalta kymmenen käskyä, joiden keskeinen perusta oli toiminta harmonian hyväksi ja ihmisen tekemien epäjumalien, abstraktien tai konkreettisten idolien palvonnasta luopuminen. Maimonides-suuntauksen mukaan juutalaisuus irtosi tästä periaatteesta ja kadotti perinteensä siinä vaiheessa kun Saul voideltiin kuninkaaksi.

Idolien palvonnasta luopuminen ja harmonian tavoittelu on niin tärkeää, että tästä arvoperiaatteesta luopuminen estää pääsyn takaisin käskyjen syvimpään sanomaan.

Palaan nyt takaisin sosialidemokratiaan. Yksi tärkeimmistä oppimestareistani, Frankfurtin koulukunnan suuri – mutta harvoin heidän joukossaan mainittu – mestari Erich Fromm – on työväenliikkeestä ja sen arvoperinnöstä sanonut että ”Marxin kommunismi on juutalaisen harmoniakäsityksen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä”.  Kun siis sosialidemokratia tavoittelee yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja kansojen välistä solidaarisuutta, kyseessä on sama sanoma joka juutalaisuudessa ja kristinuskossa - islam mukaanluettuna -  ilmaistaan pyhäpäivän kunnioittamisena. Tavoitteena on harmonia, joka on niin tärkeä, että kerran viikossa on vietettävä vuorokausi tämän suuren tavoitteen hengessä.

Jumalan nimen kieltäminen  toisessa käskyssä viittaa toiseen tärkeään periaatteeseen, luopumiseen ihmisen itsensä luomien idolien palvonnasta. Kysymys ei ole ainoastaan jumala-nimestä ja sen erilaisista vastikkeista kirjoitettuina tai piirrettyinä, vaan ylipäätään niistä seitsemästä periaatteesta, jotka tulivat käskyinä Nooan pojille: lakiin perustuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jumalanpilkasta kieltäytyminen ja epäjumalanpalvonta; näiden lisäksi noihin tärkeisiin kieltoihin kuuluvat aviorikos, verenvuodatus, ryöstäminen tai  lihan syöminen elävästä eläimestä.  Haluan siis sanoa tällä lyhyellä kuvauksella, että nuo tärkeät vanhatestamentilliset kristilliset periaatteet ovat sovellettavissa myös yhteiskunnalliseen, ”historian sisäiseen” toimintaan.

Elämme juuri näinä vuosina samanlaista aikaa kuin juutalaisuuden historiassa oli Saulin voiteleminen kuninkaaksi. Irtautuminen työväenliikkeen arvoperinteestä näyttää ilmeiseltä. Ei tunnu aikaan sopivalta nimittää itseään työläiseksi eikä kaiketi edes palkansaajaksi, puhumattakaan työväenliikkeen arvoperinteestä ja senmukaisesta toiminnasta. Samaan aikaan  ”epäjumalan palvomisen” muodot sanan vanhatestamentillisessa muodossa jatkavat voittokulkuaan.

Markkinoista, kaupallisuudesta, omistamisesta ja voiton tekemisestä ja voiton saavuttamisesta kokonaisedusta piittaamatta on tullut tämän päivän epäjumalanpalvontaa. Idoleita rakennetaan milloin mistäkin ja niiden ympärille rakennetaan suuria spektaakkeleita. Harmonian tavoittelu, pyhäpäivän kunnioittaminen suurena tulevaisuuden symbolina on menettämässä sananmukaisesti merkitystään. Juuri nytkin kiitsellään pyhäpäivien luonteesta ja voitonhimossa väitetään niiden olevan samanlaisia kuin mutkin päivät. Toivoisi työväenliikkeen ymmärtävän tässä asiassa antaa tukeaan uskonnollisille yhteisöille, vaikka ne eivät muutoin toisen käskyn suurta sanomaa näytä enää tavoittavankaan.

Kaupallisuus, yksityistäminen, markkinat ja niiden globaali kilpailu näyttävät ottavan historiallisen niskalenkin muista aatteeista. Euroopan Unionin myötä olemme siirtymässä näiden periaatteiden varaan rakentuvaan monokulttuuriin, jossa Nooan pojille annetuilla käskyillä ei näytä olevan sijaa. Yhteinen intressi on joutumassa lopullisesti alistetuksi markkinahengelle ja ”ahneiden sodalle”, loputtomalle kilpailulle.

Sosialidemokratia ei näissä olosuhteissa voi enää toteuttaa suurta yhteiskunnallista tehtäväänsä, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamista. Siitä on tullut poissuljettu vaihtoehto. Paradoksaalista on että liittyessään Euroopan Unioniin sosialdemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan olivat hyväksymässä sellaisen eurooppalaisen rakenteen, joka sulkee työväenliikkeen arvoperinnön mukaisen yhteiskunnallisen toimintatavan rakenteidensa ulkopuolelle.

Onko siis sosialidemokratia tehnyt jo tehtävänsä? Onko kristillinen harmonia enää ollenlaan mahdollinen historian sisäisenä, siis konkreettisena yhteiskunnallisena tavoitteena? Onko sen aika lopullisesti ohi? Jos ei, niin missä muodossa noita periaatteita voi edelleen toteuttaa?

Homo Consumens

Erich Fromm: Homo consumens - kuluttava ihminen; käännökseni kirjasta Sosialistinen humanismi (Socialst Humanism, Anchor Books 1966). Kun kirjoitus on yli viidenkymmenen vuoden takaa, ns. sosialististen yhteiskuntien kuvaus on historiallisesti - joskaan ei laadullisesti - vanhentunut (IR). Tarkoituksena on avata Frommin  käsitystä ihmisestä, työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sosialistisesta humanismista, lähestymistavasta jolla on mielestäni olennaista merkitystä myös tässä ajassa.

" Yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön käsitteen kaikkein tärkein ulottuvuus sisältyy eron tekemiseen sen yhteiskuntaluonteen, jota Karl Marx visualisoi,  ja 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan luonteenpiirteistön välillä, jonka keskeinen piirre on omaisuuden omistaminen ja hyvinvointi, ja 1900-luvun (kapitalistisen tai kommunistisen) yhteiskuntaluonteen välillä, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa: kuluttavan ihmisen homo consumens luonteenpiirre.

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi. sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehittymistä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."


(Artikkeli Erich Frommin toimittamasta kirjasta "an international symposium Socialist Humanism" ss. 228-245) ilman lähdeviitteitä)

Työkäsitystä on edelleen työstettävä

Kirjoittelen aina silloin tällöin työstä ja työn käsitteestä, ihmisenä olemisesta, ihmisen omaehtoisuudesta ja toiminnallisesta aktiivisuudesta. Työn käsitteen ihmiskeskeinen tulkinta ei edelleenkään hallitse analyyttista todellisuuttamme. Ihmisen aktiivisuus ja toimeliaisuus on kuitenkin niin keskeinen osa mm. työväenliikkeen arvoperintöä, että siihen on aina uudelleen ja uudelleen palattava. Kysymys on radikaalista yhteiskunnallisten olojen, talouselämän ja ihmisenä olemisen tulkinnasta.

Mitä on radikaalisuus? Työväenliikkeen arvoperinnössä siinä on keskeisellä paikalla ihminen mahdollisuuksineen ja niiden puuttumisineen. "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse." Tämä Karl Marxin sosiaalipsykologinen "twiitti" 1840-luvulta ohjaa edelleen keskeisenä soihtuna työväenliikkeen arvoperinnöstä analyyttisen voimansa hakevaa kansalaista. Ihminen on keskeistä. Talous on ihmisyydelle alisteista, vaikka sillä elämisenehtojen pohjana onkin ratkaiseva merkitys aineellisen ja henkisen elämän mahdollisuuksien kehittymiselle.

Kun puhumme ihmisestä, puhumme hänestä lajiolentona samaan tapaan kuin Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksessa tehdään. Ihminen on julistuksen mukaan  suojattu ja vapaa syntymästä hamaan kuolemaan. Ihmisoikeuden ovat perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia.

Kun palkkatyö on osa ihmisen aktiviteettia, koskevat sitä samat eettiset periaatteet kuin ihmisen muutakin toimintaa. Elämän - ja historian, ihmiskunnan aikanajanalla tapahtuvan - tarkoituksena  on ihmisen täysi toteutuminen. Työväenliikkeen - ajattelen tässä yhteydessä erityisesti perinteistä rikasta sosialidemokratiaa - historia on alusta saakka ja kaikilla toiminta-alueilla täynnä esimerkkejä ihmisen yhä suuremmasta mahdollisuudesta toteuttaa itseään ja saavuttaa tuo ihmeellinen vaihe, jossa ihmiskunta tunnistaa ja tunnustaa ihmisoikeudet ja ryhtyy määrätietoisesti ja kärsivällisesti ponnistelemaan kohden  ihmiskunnan esihistorian loppua ja uuden vaiheen alkamista. YK:n ihmisoikeusjulistukset ovat tässä suhteessa äärimmäisen merkittävä saavutus.

Miten tämä "työn vapauttamisen" suuri päämäärä näkyy omassa ajassamme? Ihmisen elämään on jo nyt luotu koko joukko luonnollisina pitämiämme toimintaperiaatteita, jotka puhuvat ihmisen vapaan kehityksen ja itsensä toteuttamisen puolesta elämänpituisella aikajanalla.

Lapsi on jo luonnostaan, äidin kirjoittamattoman mutta vahvan matriarkaalisen oikeuden perusteella vapaa kasvamaan rakkauden ja huolenpidon ilmapiirissä. Lapsi on vapautettu suuressa osassa maapalloa palkkatyöstä, vaikka työn vapauttamisen historia ei tässä suhteessa olekaan vielä pitkä. Mummot ja vaarit puhuvat vieläkin siitä, miten piti heti kynnelle kyettyään lähteä työhön kotona, sisällä ja ulkona, alustalaisena tai työntekijänä. Pihalla juokseva ja leikkivä lapsi on vahva vapaan toiminnallisuuden symboli: lapsi juoksee ja toimii ilman että kukaan häntä siihen pakottaa.

Lapsella on oikeus koulukäyntiin ja opiskeluun ennen toimeentulon edellyttämää siirtymistä palkkatyöhön. Sekin voidaan laskea omaehtoisuuden kehittämisen välineeksi, vaikka koulutus sellaisenaan pitää sisällään myös taivuttamista. Se että iloisena ja toivoa täynnä olevasta esikoulun oppilaasta sukeutuu joissakin tapauksissa myrtynyt ja passiivinen, pelokas kyräilijä, on sekin koulutuksen tulosta - ja samalla suuri haaste koko kasvuprosessin edellytysten kehittämiselle.

Kun nuori - tai kuka tahansa - kokee itsensä luuseriksi eikä löydä itselleen mielekästä paikkaa itsensä toteuttamiseen eikä toimeentulon hankkimiseen, on se osoitus siitä, että rakenteissa on jotakin pahasti vialla. Ensisijaisesti sen pitäisi herättää miettimään sitä, missä on yhteiskunnallisessa uudistustyössä menty metsään ja vasta toissijaisesti - ja silloinkin tietoisena pakottamisen tai taivuttelun kysenalaisesta luonteesta - ryhtyä pakonomaisiin toimenpiteisiin nuoren saattamisesta tätä kautta "kansalaiskuntoon".  Kuinka aktiivisesta lapsesta tuli passiivinen, taktisia, peliluontoisia keinoja hakeva kyynikko, joka uskottelee voivansa elää koko elämänsä marginaalissa?

Ammattiyhdistysliikkeen toiminta voidaan nähdä myös yritykseksi löytää jatkuvasti uusia keinoja "työn vapauttamisen" periaatteen toteuttamiselle. Kahdeksan tunnin työpäivä, säälliset palvelusuhteen ehdot, laaja, laeilla turvattu sopimuspolitiikka, oikeus sairausajan palkkaan, oikeus vuosilomiin, viran tai toimen jättäminen määräjaksi ilman että menettää sitä, sekä oikeus ikääntymisen myötä siirtyä "ansaitulle" eläkkeelle; kaikki nämä saavutukset ovat samalla suurta työn vapauttamisen narratiivia, tarinaa. Kollektiiviset sopimukset symbolisoivat lisäksi oikeutta ja kohtuutta - sitä eivät yritysten optiot, osakelahjoitukset ja muut ylimääräiset palkitsemisjärjestelmät millään muotoa edusta.

Kuvaan ovat tulleet erityiosesti nuoria koskevat nollatuntisopimukset, nuorten jääminen ilman opiskelupaikkaa, määräaikaisert ja osa-aikaiset,työsuhteet, sopimuspalkkojen alittamiseen tähtäävät paikallisen sopimisen muodot, niin voidaan kaiketi puhua modernista palkkaorjuudesta. Kun tähän lisäksi tulevat mm. pääkaupunkiseudun asuntojen korkeat hinnat, asumisen levittäytyminen automatkojen päähän, niin kurjuuden elementit alkavat olla täysimääräisesti koossa. Ainoaksi ihmettelemisen aiheeksi jää, miksi nuorempi sukupolvi ei nouse kapinaan näitä orjuutta muistuttavia olosuhteita vastaan?

Kun nyt Hjallis Harkimo ja Björn Wahlroos virittelevät ilmapiiriä ammatillista järjetäytymistä vastaan heille tähän mahdollisuuksia tarjoavan median välityksellä, herättää se koko joukon kysymyksiä. Ammattiyhdistysoikeudet ovat YK:n ihmisoikeusjulistukseen, pykäliin 22-25 liittyviä yleismaailmallisia perusoikeuksia, perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia. Kun nyt muutoinkin näytetään etääntyvät peruslain yksiselitteisestä, kansalaista puolustavasta ja tukevasta tulkinnasta, ei pidä ihmetellä sosiaalisessa mediassa viriävästä tuhosuuntaisten kielikuvien ja attribuuttien lisääntymistä.

Tämä vapaussanoma liittyy edelleen pohjatietona,  kaikkeen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin poliittisen työväenliikkeen arvoperinnössä ja tätä "tallin hajua" sosialidemokratia kantaa edelleen mukanaan - kuten se on tehnyt läpi koko historiansa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että sosialidemokratian käsitys vapaudesta, omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisen historiallisesta tehtävästä olisi vanhentunut. Ohuen, arkipäivän kamaran alla vaikuttaa pysyvä, järkähtämätön usko historialliseen tehtävään. Sillä on tietty yhteys jokaisen kansalaisen arkitodellisuuteen ja elämään: ihminen ei luovu koskaan pysyvästi oikeuksistaan - ei varsinkaan toiveestaan täydeksi ja täydelliseksi ihmiseksi tulemisesta.

Työn olemuksesta - ja vieraantumisesta

Jaan tämän Lauri Ihalaisen työn käsitteen avartamista koskevan raportin linkkinä täällä blogissani.

Kirjoitin jutun ilmestyessä Facebook-sivullani:"Alustavasti vaikuttaisi siltä, että tässä haetaan edelleen parempaa sopeutumista palkkatyön - ei työn vapauttamisen yhteiskuntaan." Kun SDP:n työn arvojen syventämisessä lähdetään liikkeelle inhimillisistä arvoista ja päädytään esittämään parempaa sopeutumista ja omista  lähtökohdista luopumista muutoin kuin toimeentulon hankkimismielessä, voidaan jo aavistaa että suhteessa sosialidemokratian arvopohjaan tässä joustetaan niin pitkälle, että alkuperäinen tavoite ihmisen täydestä toteutumisesta siirtyy horisontin taakse.

Jokaisessa sosialidemokratian työtä ja ihmisen omaehtoisuuden toteutumista käsittelevässä ohjelmassa pitäisi aina aluksi muistuttaa "työn vapauttamisen" suuresta tehtävästä ja ohjelman sellaisenaan pitäisi olla askelmerkkejä sisältävää suuntautumista arvopohjan suuntaan, nykyisen tilan kiistäjänä ja uuden vaihtoehdon selkeänä ja ymmärretävänä, yhteiseen taisteluun kutsuvana julistuksena. Näin ei näytä olevan laita tässäkään työn syvintä olemusta käsittelevässä ohjelmassa. Sunnuntaipuheista koskien ihmisyyttä taivutaan konkreetisissa toiminnassa pääoman ja yhä sen ehdoilla tapahtuvan esineellistymisen suuntaan.

Lainaan tähän omana suomennoksenani pienen pätkän saksalaisen pitkäaikaisen nuorisojärjestöjohtajan (Sozialistische Jugend Deutschlands - SJD-Die Falken) ja aatteellisen vaikuttajan Lorenz Knorrin (s. 1921) sekä Walter Tschapekin (s. 1928) kirjasta "Kar Marx meidän aikanamme" (Karl Marx in unserer Zeit, ISBN 978-3-88864-462-7, 2009, ss 92-94):

"Jatkuva yksityisomaisuuden varmistaminen ylipäätään ja tuotantovälineissä aivan erityisesti herättää kuitenkin vastarintaa ja protesteja tätä jatkuvaa ja kiihtyvää epäinhimillisyyttä kohtaan.Tämä muodostaa työväenliikkeen historiallisen tehtävän kapitalistisen yhteiskunnan ylittämiseksi ja samalla tehtävän saada lopetettua ihmisen kanssaihmistään kohtaan harjoittama riisto ja saada aikaan yhteiskunta, jossa "jokaisen vapaa kehittyminen on kaikkien vapaan kehittymisen ehto" (Marx). Kieltämisen kieltämisen tie tulee täten sovellettavaksi käytännön politiikaksi.

Ihminen olennaisine elin- ja kasvupyrkimyksineen tulee tässä esineellistetyssä maailmassa luokitelluksi ihmisyyttä alemmaksi eli osaksi tuotantoprosesssia, ei luovaksi toimijaksi sellaisenaan. Yhteiskunnallisen suhteen esineellistäminen "tavarafetishismiksi" johtaa siihen, että ihmissuhteet toteutuvat ja tunnistetaan tai ollaan tunnistamatta sekä toteutetaan esineellistyneenä suhteena.

Yhteiskunta, jonka tunnuksena on ihmisyys mutta joka esineellistää kaiken ja johtaa kaiken rahasta, on ristiriidassa ihmisyyden kanssa. Se nostaa esineellistymisen ylimmäksi johtotähdeksi, vaikka sen täytyisi nostaa ihmisen toteutumismahdollisuus ylimmäksi periaatteeksi. Marx kirjoittaa: "Ihminen tulee sitä köyhemmäksi mitä enemmän hän tuottaa rikkauksia ja mitä enemmän tuotanto lisää valtaa ja sen liikkuma-alaa. Ihminen tulee sitä enemmän hyvinhiotuksi tavaraksi mitä enemmän hän tavaraa luo. Esinemaailman korostaminen heikentää ihmisten maailmaa suorassa suhteessa. Työ ei tuota ainoastaan tavaraa, se muokkaa samalla  ihmistä ja tekee työläisestä tavaran, ja jopa samassa suhteessa jossa hän tavaroita tuottaa." Ihminen "tavarana" on sovittamattomassa ristiriidassa sunnuntaipuheissa ylistetyn ihmisenä olemisen kanssa, niin kirkossa kuin hämärretyissä puheissa tosielämässä.

Edelleen Marxia: "Tavara jonka työ tuottaa, tuote, ilmenee nyt hänelle olemukseltaan vieraana,  riippumattomana voimana suhteessa tekijäänsä. Työn tulos on työtä, joka ilmenee nyt esineenä/asiana ja on siten työn esineellistymä. Tämä työn esineellistyminen näkyy kansantaloudessa työläisen kehittymisenä, vastakkainasettelu tuotteen menettämisenä ja sille alisteisena, sen hankkiminen vieraantumisena." Se alkuperäinen suhde, jossa tuottaja tunnistaa työnsä tuloksen ja tilanteensa paranemisen, ei ole enää käsillä! Sen sijasta tuotettu tavara/tai asia ilmenee vieraana, uhkaavana, se ei palvele enää tekijänsä itsemääräämisoikeutta, se on ilmaus etääntymisestä, vieraantumista tuotetusta tuotteesta.

Tämä vieraantuminen vaikuttaa monella tavalla:
1) Työntekijän vieraantumisena tekemästään tuotteesta; se ei toimi enää hänen tuotteenaan, se on hänelle vieras;
2) Vieraantumisena työstään, koska kysymyksessä on taloudellinen pakko ja ei siten edusta enää tekijänsä itsensä toteuttamista ja itsemääräämisoikeutta;
3) Vieraantumisena omasta ihmisluonnostaan ja lajiolemuksestaan; ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi on tuhottu;
4) Yksilöiden vieraantuminen toisistaan yhteiskunnallisina olentoina; he eivät kohtaa enää solidaarisina yhteistyön tekijöinä vaan kilpailijoina, joka ilmenee usein vastakkaisina ja vihamielisinä suhteina. Kilpailu nostaa esiin täysin erilaiset ominaisuudet kuin mitä ystävällinen ja hyviin naapurisuhteisiin perustuva yhteistyö.
>P>
"Kaikkien fyysisten ja henkisten tuntojen tilalle astuu vieraantuminen kaikissa muodoissaan, omistamisen henki." Yksilön haluaminen supistuu kapitalistisessa tavaratuotannossa "omistamisen haluamiseksi", mikä vastaa tuottamistavan esineellistymistä. Aineellinen yksityisomaisuus on siten ilmaus yksilön elämän vieraantumisesta."

Kun nyt linkitän Demarissa olleen ohjelman esittelyn tähän blogiin, pyydän lukijaa - varsinkin sosialidemokraattisia arvoja hakevaa ja kunnioittavaa - tarkastelemaan ohjelman lähtökohtien ja käytännön ehdotusten suhdetta toisiinsa. Kun puhutaan sosialidemokratian umpikujasta ja vallitsevasta arvotyhjiöstä, näkyy se mielestäni selkeästi tässäkin työn syväluotaukseksi tarkoitetussa ohjelmassa.

Raaistumisen aika

Palaan tässä mieliaiheeseeni, sosiaalipsykologiaan, yhteiskunnan rakenteiden ja ihmisluonnon väliseen suhteeseen ja dynamiikkaan. Rohkenen puhua rakenteiden ja asenteiden välisestä dynaamisesta suhteesta. Kiitos siitä lankeaa jo  lähes sata vuotta sitten vaikuttamaan alkaneille suurille herättäjille. Osa heistä löysi tiensä Frankfurtin kouluun (Frankfurter Schule), joka muodostui Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen yhteyteen Max Horkheimerin johdolla. Yksi näistä suurista osaajista oli Erich Fromm, jonka analyysiin, ajatuksiin ja tuotantoon olen pyrkinyt tutustumaan yhteyden siihen saatuani. Se on motivoinut minua myös kielitaidon hankkimisessa niin, että vähitellen olen kyennyt seuraamaan Frankfurtin koulun ajatuksenjuoksua sillä kielellä, millä tekstit on alunperin kirjoitettu.

Perusajatus tässä analyysissa on seuraava: yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat ihmismieleen ja ihmisen tapaan toimia. Ihmisen on vaistopohjastaan irronneena lajiolentona löydettävä vastauksia elämisensä ja olemassaolonsa ristiriitaan. Kysymys on henkiinjäämisestä, pärjäämisestä elämässä, vakaan ja vankan pohjan löytämisestä elämälle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä lähtökohta ole jatkuvasti esillä perheissä, vanhempien ja lasten välisessä vuoropuhelussa, tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamisessa. Kysymys on onnistumisesta tai epäonnistumisesta elämässä.

Frankfurtin koulu, jonka vaikuttajilla oli vahva yhteys mm. austromarxismiin ja sen ajan yhteiskunta-analyysiin, ymmärsivät, että yhteiskunnan rakenteilla oli ratkaisevaa vaikutusta ihmisen luonteeseen, kasvumahdollisuuksiin ja onnistumiseen.

Tuohon aikaan syntyi toisaalla, työväenliikkeen arvoperinnön ulkopuolella  vahva kiinnostus psykologiaan ja erityisesti psykoanalyysiin, jonka mestarillinen kehittäjä oli Sigmund Freud. Hänen ansioitaan psykoanalyysin metodologian kehittäjänä ei kiistetä tänäkään päivänä. Se mistä keskustellaan on se, onko ihmisen psykologisen ja tiedostamattomien motiivien keskeisenä vaikuttajana sukupuolisuuteen liittyvä motiivi vai joku muu. Erich Fromm, sekä Freudin että Marxin ajatusten tuntija ja kunnioittaja päätyi ensimmäisenä olettamukseen, että Freudin nerokkaiden psykoanalyyttisten havaintojen keskeinen motiivi ei ollut Oidipuskompleksi ja pojan kilpailu isän kanssa äidin rakkaudesta, vaan ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joihin elämässä oli välttämättä annettava vastaus selviytyäkseen, voidakseen hyvin ja onnistuakseen ihmisenä.

Vastaus ihmisenä toimimiseen voi tuloksen kannalta Frommin mukaan olla joko elämää ylläpitävä, sitä kuntouttava ja vahvistava tai elämää kahlitseva, omia tai kanssaihmisten mahdollisuuksia rajoittava. Fromm puhuu luonneanalyysissaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta "oireryhmästä", syndroomasta. Ihminen on karkoitettu paratiisin luonnollisesta, vaistonvaraisesta elämäntilanteesta valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Valitse siis hyvä. Ortodoksisen juutalaisen kasvatuksen saaneena Fromm ei kaihda nostaa esimerkkejä kristinuskon ja juutalaisuuden  eettisestä taustasta, joiden avulla hän luo historiallista syvyyttä tähän ihmisen ikuiseen etsimiseen ja vastauksen hakemiseen.

Tämä sinänsä ymmärrettävä ja luonnolliseltakin tuntuva havainto ihmisen luonteenrakenteen ja vallitsevien olosuhteiden välisestä vuorovaikutuksesta on luvalla sanottuna vallankumouksellinen löytö. Minua se on kiehtonut jo 1960-luvulta lähtien, enkä ole luopunut sen tutkimisesta, vaikka työtoverit ja ystävät eivät ole aina osanneet lähestymistapaani arvostaa tai kannustaa sen kehittämiseen. Se ohjasi kuitenkin työskentelytapaani  läpi vuosien järjestöelämässä. Kentän ihmisten arvostus oli kiihkeää ja voimakasta. Piti olla jakuvasti luennoimassa "työväenliikkeen arvoperinnöstä", sen soveltamisesta luottamusmiestoimintaan, ohjaajana toimimiseen ja tapaan johtaa yhdistyksen toimintaa.

Olisiko tässä analyysissa,lähestymistavassa aineksia oman aikamme ilmiöiden arvioimiseen? Frommin työ 1930-luvun Saksassa keskeytyi maastapakoon ja pelastautumiseen vapaamieliseen USA:han, jossa hän kehitti karakterologiansa, luonneoppinsa ehyeksi kokonaisuudeksi ja rikastutti suunnattomasti myös ajan psykologista ja sosiaalipsykologista ilmapiiriä. Hän ei kaihtanut myöskään kritiikkiä, jota hän viljeli kolmannen valtakunnan natsijohtoa kohtaan, mutta ei myöskään suhteessa aikansa työväenliikkeeseen. Hänen mukaansa se ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin johtamaa autoritaarista, rotusyrjintään,  vihaan ja tuhoamiseen suuntautunutta politiikkaa.

Tänä päivänä olemme todistamassa USA:n, toisen maailmansodan aikana vapaamielisyyden ja demokratian lippua kantaneen suurvallan omaa retkahtamista Frommin luonnehtiman epäproduktiivisen oireryhmän toteuttajaksi. Historia ei toimintatapojen tasolla ehkä toistu samanlaisena, mutta luonteenpiirteistön ja siihen perustuvien ratkaisujen tasolla kaava on edelleen sama. Autoritaarisuuteen, omistamiseen, kylmäkiskoiseen kaupallisuuteen, militarismiin ja väkivaltaan suuntautuvat ratkaisumallit ovat nousussa. Ihmisiä erotellaan hyviin ja pahoihin ihonvärin, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen vakaumuksen ja lausuttujen mielipiteiden perusteella. Kuolemanrangaistuskin taitaa tulla uudelleen käyttöön eikä lisääntyvillä karkotuksilla, rajoituksilla tai muilla liukuhihnalla toteutetuilla lopullisilla ratkaisuilla (Endlösung) ole enää laadullista eroa siihen mitä 1930-luvun Saksassa tapahtui. Kysymys on vain määrästä ja muodoista, millä tätä läpeensä epäproduktiivista politiikkaa toteutetaan.

Elämän dialektiikkaan näkyy kuuluvan se, että parin-kolmen sukupolven välein palataan taas uudelleen siihen raakalaismaiseen ilmapiiriin, joka oli vallalla vielä minun lapsuudessani ja joka sai ilmauksensa hirvittävässä toisessa maailmansodassa. Raaistumisen aika näkyy avoimessa epäproduktiivisessa toimintatavassa myös omassa maassamme, kun kaupallisuudesta, omistamisesta, idolien palvonnasta ja autoritaarisesta yritysjohtamisesta tehdään normaaliuteen kuuluvaa, kaikkien elämää ohjaavaa käytäntöä. Seuraukset tulevat olemaan luonteenrakenteen kehittymisessä ja suuntautumisessa kaameita, jos Frommin analyysi yhteiskunnan ja luonteenrakenteen muovautumisesta pitää paikkansa.

Taitaa käydä samoin kuin  kävi vajaa sata vuotta sitten Euroopassa: produktiivinen luonteenpiirteistö ja siihen perustuva ihmistä ja yhteisöä kunnioittava elämänasenne, toisenlaista yhteiskuntaa toivova visio säilyy vain hyljeksityissä, valtavirrasta sivussa olevissa yhteisöissä, 'ihmiskunnan vihollisten' keskuudessa, Mika Waltaria vapaasti siteeratakseni. Trendinä on yhteiskunnallisten olojen raaistuminen ja sillä tulee olemaan epäproduktiivisuutta lisääviä seurauksia myös toimintatavoissa.

Miten vastarintaliikettä rakennetaan, alkaa olla ajankohtainen kysymys yhden jos toisenkin kansalaisen ajatuksissa. Jotta produktiivisia vastauksia löydetään, tulee myös tilanneanalyysin olla humanistisia, elämää ja hyvinvointia ylläpitäviä arvoja tukevaa.

Zenin tapaan: kun oppilas on valmis, on mestarikin lähellä...

Kapina globalismia vastaan

Marc Saxer: Kapina globalismia vastaan

Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.

1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat  enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.

2. Jokainen joka uskoo että heidän raivonsa saa polttoaineensa järjettömistä peloista ja vanhanaikaisista asenteista ei ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Totta, globalisaatio on tehnyt miljoonien elämän eri puolilla maailmaa paremmaksi. Mutta tarpeettomiksi jääneet työläiset vanhoissa teollisuuskeskuksissa tai mc-jobbarit uusissa palvelukeskuksissa eivät ole heidän joukossaan. Jos et usko, käy vilkaisemassa  Milanocicin 'elefanttikäyrää'*. Työväen- ja keskiluokka  on kaikissa läntisissä maissa menettänyt sekä merkitystään, menestystään että sosiaalista turvallisuuttaan. Ja tämä uusi allianssi, joka muodostuu sinikaulustyöntekijöistä ja valkokaulustoimihenkilöistä äänesti Trumpin presidentinvirkaan.

3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli  rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien  haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä  näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.

4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan  vallanpitäjiä edistyksellistä  haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.

5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.

6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.

7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen  nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.

8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava  valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen  julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.

* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat  monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.

Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.

On sanottava kun siltä tuntuu....

On Aleksis Kiven syntymäpäivä, lokakuun kymmenes, suomalaisen kirjallisuuden päivä. Siksikin on muutama ajatus saatava dokumentoitua. Olen juuri katsellut televisiosta presidentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia. Olen samoissa ikävuosissa kuin hän oli sairastumisensa aikoihin. Kyllä minäkin tiedän että tulevaisuudesta puhuminen ei ole minua vaan jälkeeni tulevia sukupolvia varten. Siinäkin suhteessa tunnen yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tuohon mieheen että kuvittelen osaavani sanoa vielä jotakin tärkeää. Juuri päättyneellä Vanhusten viikolla dokumentoin ystäväni Juhanin Järvenpäässä pitämän luennon "vanhustumisesta". Yksi tärkeimpiä hänen vanhuuteen liittyvistä oivalluksista oli: on sanottava silloin kun siltä tuntuu.

Sain sähköpostissa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puolueäänestykseen liittyvän viestin, luettelon ehdokkaista ja ohjeet siitä miten äänestäminen tapahtuu. Katselin ehdolla olevien listaa ja koetin palauttaa mieleen, mitä he ajattelevat ajan tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja sosialidemokratian edessä olevista haasteista. Tämä on tärkeää siksikin, kun tulevassa puoluekokouksessa tullaan käsittelemään suuntaa visioivaa periaateohjelmaa. Juuri kukaan ehdolla olevista ei ole toistaiseksi esittänyt oikeastaan yhtään mitään, ei ole ainakaan minun silmiini sattunut. Jouduin tästä aika syviin, omalta kannaltani synkeähköihin ajatuksiin.

Blogissani esittänyt ajatuksia Euroopan tilasta. Euroopan Unionin rakenteet ovat osoittautuneet sosialidemokratian kannalta yllättävän ankeiksi. Ulottuvuuksia jotka toimivat sosialidemokratiaa vastaan on monia. Tietyssä määrin se on ymmärrettävääkin, käyttäähän porvarillinen enemmistö sitä valtakirjaa jonka se on Euroopan Unionin parlamenttivaaleissa itselleen saanut.

EU tukee kiihkeästi markkinoita, yrityksiä ja niiden varaan rakentuvaa taloudellista logiikkaa. Juuri nyt vallassa oleva Euroopan Komissio on lopettanut käytännössä tukensa kansainvälisille ympäristöjärjestöille. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttiin toivorikkaasti yhteishallinnosta, "comanagement"-periaatteesta, jossa EU:n virkamiehistö välittää ministerineuvostoille, komissiolle ja parlamentillekin kansalaiskentän tärkeitä viestejä. Tänä päivä tällaisesta kuuntelemisesta ei ole puhettakaan. Päinvastoin, ylhäältä päin on luotu rakenteita, joilla kasalaisjärjestöjä paimennetaan toiminnan ja ajattelun karsinoihin. Osallistava kansalaistoiminta elää - mutta se elää puutteessa ja kurjuudessa, kykenemättä juurikaan toteuttamaan sille kuuluvaa tärkeää tehtävää eli tuomaan viestiä, aktivoimaan kansalaisia ja kasvattamaan vastuunottoon.

Sosialidemokratia on aina rakentanut toimintansa "oikeutta kaikille" -periaatteen pohjalle, sille samalle joka oli SDP:n Forssan kokouksen tunnuksena jo vuonna 1903. Yhteinen hyvinvointi voi perustua vain avoimen, vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion varaan. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut  tälle periaatteelle vuosikymmenten saatossa, etenkin viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana. Euroopan Unioni ei tätä menestystarinaa tunnista, se rakentaa markkinoille alistetun talouspolitiikan varaan. Euroopan Unionin perussäännössä ja EKP:n peruskirjoissa julkisen sektorin kasvulle, resurssoinnille ja dynaamiselle toiminnalle on asetettu tiukat, pysyväisluontoiset rajat. Euroopan Keskuspankin, EKP:n peruskirja kieltää yksiselitteisesti tulevaisuuden rakentamisen yhteisen sektorin varaan. Mikä on sosialidemokratian tie Euroopan Unionissa?

Talouspolitiikassa on taivuttu porvarilliseen logiikkaan, jossa taloudellinen elpyminen rakentuu yritysten, erityisesti vientiin suuntautuneiden yritysten varaan. Kysymys ei ole ainoastaan suomalaisesta mantrasta, niin tehdään kaikissa Euroopan Unionin oikeistoenemmistöisissä talouksissa. Viimeiset tiedot ovat kuitenkin kertoneet, että kaikista viimeisen kahdeksan vuoden aikana tehdyistä toimista huolimatta vienti ei ole alkanut vetämään, meillä sen enempää kuin muuallakaan - keskusvaltaa Saksaa lukuunottamatta. Vienti on päinvastoin hiipumaan päin. Todellista käännettä nousuun ei ole näkyvissä. Hallitukset toimet kilpailukykysopimuksen turvin sadantuhannen uuden työpaikan luomiseksi näyttävät täysin mahdottomilta. Tosiasia on että yritystoiminta ei kykene omilla toimillaan juurikaan luomaan ostovoimaa ja kysyntää - se tarvitsee sitä voidakseen toimia. Alaspäin suuntautuvan kierteen katkaiseminen ja suurten yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotto edellyttäisi mitä vitaalisinta yhteisen sektorin vahvistamista. Mikä on sosialidemokratian tie taloudellisen käänteen aikaansaamiseksi?

Me tarvitsisimme myös voimakasta kansalaisyhteiskuntaa, osallistamisen rakenteellista vahvistamista, aitoa massaliikettä hiipumassa olevan suomalaisen yhteiskunnan vahvistamiseksi. Aloitteita ei tässäkään tärkeässä asiassa ole ollut nähtävissä. Äänestysprosentit putoavat, politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut tabu, josta ei ole lupa ääneen puhua. Onko sosialidemokratialla reseptiä tämän suukuoleman estämiseksi ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan henkiinherättämiseksi?

Meillä on takanamme harvinaisen pitkä rauhanomaisen kehityksen kausi ja luontevat suhteet naapurimaihimme. Kuitenkin on alkanut yhä voimakkaammin vaikuttaa omahyväinen uho, jossa naapurimaita, ennenkaikkea Venäjää ollaan yhdessä koko Euroopan Unionin kanssa asettamassa roistokansojen luokkaan. Kiihkeästi - myöskin sosialidemokraattien piirissä vaaditaan sotilaallista liittoutumista. Uhkakuvien väitetään olevan poikkeuksellisen vakavia. Oman muistikuvani mukaan meillä on ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ollut paljon vakavampia, todella pelottavia tilanteita, jossa maan politiikkaan, poliittisiin puolueisiin ja yksittäisiin henkilöihin saakka ulottuvaa painostusta on käytetty politiikan välineenä. Voidaan sanoa että liennytyspolitiikan tuloksena olemme saaneet elää pitkän aikaa luottavaisin mielin ja rauhan tilassa. Sosialidemokratian kanta sotilaalliseen liittoutumiseen on tähän saakka ollut yksiselitteisen kielteinen. Mikä on tilanne tänä päivänä, uuden periaateohjelman hyväksymisen kynnyksellä ja siitä käytävässä keskustelussa.?

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka ovat nousseet mieleen katsellessani oman vaalipiirini sosialidemokraattien ehdokaslistaa puoluekokoukseen. Virallista ehdotusta periaateohjelmasta ei ole näkynyt toistaiseksi. Suunnasta ei ole tietoa. Ehdokkaiden mielipiteet ovat sekavien arvailujen varassa. Mihinkähän suuntaan tässä ollaan menossa? Ketä minun pitäisi olla kannattamassa puoluekokousedustajiksi?

Entä voiko alla sanomatta jäsenenä mitään, jos siltä tuntuu?

Pari piirua vasemmalle

"Pari piirua vasemmalle" on ilmaisuna vanhemmalle sosialidemokraattiselle sukupolvelle tuttu tokaisu. Tämän twiitin ennen Twitteriä esitti 1960-luvulla Bo Ahlfors, tunnettu sosialidemokraattinen vasemmistointellektuelli, Työväen Akatemian kautta korkeakoulututkintoon saakka edennyt cp-vammainen ja vaikeista pakkoliikkeistä kärsinyt sosialidemokraatti.Voitaneen liioittelematta sanoa että tuosta lausahduksesta lähti liikkeelle se Rafael Paasion johtama innostava uudistusvaihe, joka johti suomalaisen hyvinvointiovaltion rakenteelliseen syntyyn 1970- ja 1980-luvuilla.

Pari piirua vasemmalle, mitä se voisi tänä päivänä tarkoittaa? Keski-Suomessa syntyneenä, kasvaneena ja siellä myös poliittisen herätyksen saaneena minua on jälkeenpäin kiinnostanut, miksi juuri sosialidemokratia oli Keski-Suomessa niin vahva työväenliikkeen arvosuuntaus. Naapurimaakunnissa Savossa, Pohjanmaalla tai Oulun läänissä ilmapiiri näytti aivan erilaiselta. Pohjanmaalta tuli isänmaallisuuteen silloinkin vedonnut, fasistiseksi luonnehdittu Lapuan liike. Oulun läänissä jylläsi Maalaisliitto ja Pohjois-Savossa SKP ja SKDL eli erikoisessa symbioosissa uskonnollisten herätysliikkeiden kanssa. Keski-Suomi vaikutti tässä suhteessa toisenlaiselta, siellä vallitsi erilainen tietoisuuden ilmapiiri.

Tapasin 1980-luvun alussa Kunta-alan Ammattiliiton liittotoimikunnassakin keskisuomalaisia arvoja edustaneen jyväskyläläisen Jouko Lehdon, jolla oli läheinen yhteys jo ennen sotia sosialidemokraattien keskuudessa syntyneeseen ilmapiiriin,  piiritoimistoon ja kansanedustajiin. Hänen isänsä toimi jonkin aikaa myös SDP:n piirisihteerinä ja hänellä oli "sisäpiiritietoa" ajalta, jolloin agitaatiota tehtiin vaalipiireittäin. Eritoten kansanedustajilla oli keskeinen asema sen ilmapiirin syntymisessä jossa politiikkaa tehtiin. "Se oli tietoinen valinta", totesi Jouko Lehto. "Keskisuomalainen sosialidemokratia päätettiin kasvattaa jyrkkyyteen." Tämä oli Jouko Lehdon ilmaus suuntautumisesta. Tarkoitus oli ettei työväestön, tavallisen kansan arvomaailmaan jäänyt tilaa sen enempää kommunistien kuin muidenkaan liikkeiden toiminnalle.

Sana "jyrkkyys" kuvaa ehkä huonosti sitä eheyden, ykseyden, vastuullisuuden ja arvopohjan rikastuttamisen ilmapiiriä, joka tuon kansanedustajien agitaation kautta maakuntaan kasvoi. Sana solidaarisuuskaan ei täysin pysty avaamaan sen sisältöä. Suomen kielessä ei taida oikeaa ilmaisua tälle x-kokemukselle olla olemassakaan. Lähimmäksi sitä pääsee mielestäni intialaisen Vedantakulttuurin ilmaus "Advaita" (ei-kaksi), joka kuvaa kasvamista ykseyteen, mielenlujuuteen ja levolliseen mutta palavaan tietoisuuteen, elämiseen tuon arvopohjan valaisemasssa hengessä.

Tästä pääsemmekin tarkastelemaan sitä, kuinka hyvin suomalainen tai eurooppalainen sosialidemokratia on tuon eheyden kokemuksen saavuttanut ja sitä toteuttanut.  Brittiläisen sanomalehti Guardianin kolumnisti Owen Jones Kirjoittaa 18.9. 2016 keskustavasemmistolaisen poliittisen suuntautumisen kriisistä. Kuvatessaan Labourin James Corbynin nousua brittiläisen työväenpuolueen johtoon hän sanoo:

"Tosiasiassa ns. keskustavasemmisto on kriisissä ympäri läntistä maailmaa. Saksan sosialidemokraatteja johtaa Sigmar Gabriel, joka ajaa uutta Labour-tyylistä kolmannen tien politiikkaa; sosialidemokratia on tällä hetkellä juniorikumppani keskustaoikeistolaisessa kristillisdemokraattien johtamassa hallituksessa. He voivat vain uneksia Britannian Labour-puolueen sinänsä huonoista kannatuslukemista jotka pyörivät alle ja yli 30%:n tuntumassa. SPD on lisäksi kovan antipakolaisliikkeen, radikaalin vasemmiston ja vihreiden puristuksessa. Espanjan sosialisteja johtavat maltilliset ja kun heidän kannatuksensa on romahtanut, radikaali Podemos-liike tunkee massiivisella voimalla heidän tilalleen. Ranskassa Sosialistinen puolue on todella epäsuosittu samalla kun "kansallinen rintama" pakolaisvastaisilla ja muslimivastaisilla teemoilla valtaa tilaa vasemmistolta. Kreikassa Syrizan valtaannousun seurauksena  sosialidemokraattinen PASOK on romahtanut poliittisena voimana ja Pohjolassa populistiset voimat syövät sosialidemokratian, perinteisen hyvinvointivaltion luojien asemaa. Italiassakin on "viiden tähden liike" joka uhkaa dramaattisesti poliittista vallanpitäjiä. Jopa Yhdysvalloissa omaperäinen sosialistisenaattori Bernie Sanders puski itsensä taistelemaan Demokraattisen Puolueen presidenttiehdokkuudesta. Jeremy Corbynin nousu ei tee poikkeusta tästä koko läntistä demokratiaa koskettavasta muutoksesta. Corbynin vastustajat Labourissa eivät ole onnistuneet vastaamaan siihen, miksi he olisivat menestyksekkäämpiä vallitsevassa poliittisessa ilmastossa."

Onko sosialidemokratia maltillisuudessaan, moniarvoisuudessaan ja "yhteistyökykyisyydessään" luistellut ulos siitä eheyden, autenttisuuden, vastuullisuuden ja arvopohjansa rikastuttamisen ilmapiiristä? Sehän innosti viime vuosisadan alun kansalaisia ja siivitti viisikymmentä vuotta sitten sosialidemokratian hyvinvointivaltion luomiseen historiallisen hetken avautuessa. Porvarienemmistöisessä hallitusyhteistyössä on jouduttu tekemään paljon kompromisseja ja uusliberalismin, so. markkinahenkisyyden voimistumisen myötä tuloerot, työttömyys ja kaikkinainen epävarmuus tulevaisuudesta ovat jo räjähtämässä käsiin.

Kun kuuntelen aamu-uintireissuillani ikämiesten rasistiseksi luokiteltavia puheita ja ilmaisuja, en voi välttyä vaikutelmalta, että taustalla on huoli omasta ja lasten selviytymisestä taloudellistakin turvallisuutta uhkaavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Paremmin pärjäävät tokaisevat: "Laitetaan kaikki töihin, hehän maksavat työllään meidän ja omia eläkkeitään, rakentavat tulevaisuuden Suomea ja tarjoavat ankarista olosuhteista paenneille perheilleen turvallisuutta ja vision tulevaisuuteen." Onko kyse kannanottojen eroissa kyse rasismista vai jostakin muusta?

Markkina-alisteisuutta, sääntelyn purkamista ja vahvempien varaan rakentamista  ajavat voimat ovat tälläkin hetkellä poliittisena enemmistönä ja hallituksessa. Ne ovat turvattomuuta ja epätasa-arvoa lisäämällä luoneet pohjaa sille väärälle talousanalyysille, josta rasistisiksi luonnehditut puheenvuorot aika usein kumpuavat. Kun siis perussuomalaiset nyt konservatiivien ja keskustan kainalossa antavat Pertti Paasion sanoin tuulensuojaa rasismille - jota sitäkin on todella meilläkin - voidaan kysyä, olimmeko sosialidemokraatteina itsekin syyllisiä antaessamme verbaalisen ja toiminnallisen arvopohjamme laimentua avoveteen keitetyksi kahviksi etsiessämme "kolmatta tietä" ja jättäessämme poliittisen työvälineemme, valtion vahvistamisen yksityisistä motiiveista lähtevän väärähenkisen säästämisen kohteeksi?  Yhteisiä voimavarojahan pitäisi kartuttaa ja  tarttua sitä kautta voimaperäisesti aikamme suuriin ongelmiin.

Järjestöjä kieltämällä, kovemmalla kurilla ja autoritaarisilla otteilla ei päästä parempiin eikä kestäviin tuloksiin. Yhteiskuntamme materiaalista perustaa on rakennettava oikeudenmukaisemmaksi, valtiota vahvemmaksi ja vauraammaksi. Tässä suhteessa sosialidemokratian on palattava siihen keskisuomalaisen sosialidemokratian henkeen, jota kuvaa aitous, ykseys, vastuullisuus, arvopohjan elävöittäminen ja levollinen mutta sammumaton mielen palo.

Omistan tämän blogikirjoituksen edesmenneelle Bo Ahlforsille ja hänen edelleen elävälle tokaisulleen: "Pari piirua vasemmalle". Bo ei kuitenkaan ollut syntyjään keskisuomalainen.