Ulos kaapista!

Vuoden alusta valituilla kunnanvaltuutetuilla, lautakuntien jäsenillä ja erilaisiin kunnallisiin edutus- ja päätäntätehtäviin valituilla alkaa kesän jälkeen ensimmäinen todellinen toimintakausi. Nyt rakennetaan vuoden 2014 talousarvioita, suunnitellaan tulevaa kunnallisen toiminnan eri tasoilla.

 

Mitä nuo tehtävät ovatkaan, valitut miettivät varmaan omaa rooliaan, mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan ja visioitaan ja tietenkin myös suhdettaan heitä äänestäneisiin.

Vastuun kantaminen vie – niin uskon - valtavasti henkistä ja fyysistäkin energiaa. Istuminen työpäivän jälkeen iltaisin kokouksissa, pitkien ja usein varsin teoreettisiksi jäävien esityslistojen ja liiteaoneistojen läpi kahlaaminen – saati sitten ajatuksellinen lukeminen - on sellaisenaan jo kova ponnistus, varsinkaan jos ei satu olemaan lukumies tai -nainen. Aineistoja tulee sähköpostissa, tietokoneenkin vieressä pitäisi ehtiä viivähtämään. Miten talletan kaikki nuo aineistot, miten järjestän poliittisen arkistoni ja ennenkaikkea: mitä voin ja osaan kertoa kannatajillerni tästä suuresta kokonaisuudesta?

Uskon monen valtuutetun aloittaneen poliittisen työnsä sellaisella ajatuksella että tämä homma hoidetaan mahdollisimman hyvin. Ratkaisumalleja oman aatteellisen taustan pohjalta haetaan ja niitä esitetään työn pohjaklsi myös luottamustehtävässä. 

Demokratiassa, jossa mukana on koko mielipiteiden ja valmuksien kirjo, usein käy kuitenkin niin että oma näkemys on yksi monien joukossa. Esitysten valmistelijalla on oma taustansa ja ilmeisesti vain keskeiset vaikuttajat, puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ja poliittisten ryhmien vastuuhenkilöt pääsevät toden teolla ja ainakin jossakin määrin vaikutamaan valmistelutyöhön. Valtuutetun ja lautakunnan jäsenen tunne on verrattavissa kuuta osoittavaan sormeen: oma tavoitteeni on yhtä kaukana tulossa olevasta ratkaisusta kuin kuuta osoittava sormi kuusta.

Pitkän kasvuprosessin perusteella oppii näkemään, mitkä ehdotukset ja ratkaisut vievät kohden haluttua päämäärää. Miten kertoa tästä äänestäjille, kannattajille ja suurelle yleisölle? Lisäksi asioiden keskeneräisyys ja luottamuksellisuus tuntuvat asettavan rajoituksia julkistamiselle, jos sellaista on tullut ajatelleeksi. Kokouksissa käytetyt puhenvuorot hukkuvat ajatusten ja sanojen virtaan, vuorovaikutussuhde niihin jotka ovat minut asialle laittaneet, tahtoo jäädä epämääräiseksi ja ohueksi ellei se sitten peräti katkea.

Kun katselen kunnanvaltuutettujen ja lautakunnan jäsenten esiintuloja omalla vastuualueellaan, ensimmäiseklsi yleisen tason vaikutelmaksi jää poliittinen mykkyys. Kovin usein vastuuseen asetettu ei löydä muotoa eikä sanoja ilmaistakseen tunteitaan ja vaikutelmiaan. Tehtävä edellyttäisi kuitenkin – uskon sen aavistettavan – suhteen pitämistä elävänä kannatajiin, äänestäjiin, ”kenttään” kuten on tapana sanoa.

Sanattomuudesta ja sanomattomuudesta pitäisi päästä säteilyyn ja säihkyntään!

Sosiaalinen media SOME, tarjoaa tähän aikaisempiin aikoihin verrattuna aika uskomattoman ja mahtavankin uuden mahdollisuuden. Valtuutetun ja kunnallisissa elimissä vaikuttavan kannalta tämä merkitsee ensimmäiseksi omien mielipiteiden arvostamista, niiden muistiinkirjaamista – ja julkistamista. Blogin pitäminen, Facebook- tai Twitter-tilin avaaminen ovat tänä päivänä niitä keinoja, joilla tullaan ulos kuoresta itsenäiseksi toimijaksi. Se merkitsee tiedon ohella myös tunnekokemuksen jakamista ja paremman eettisen pohjan luomista suhteessa kannattajakuntaan.

Ei ole väärin eikä haavoittavaakaan kertoa omista epäluulpoista, epävarmuudesta, ratkaisujen vaikeudesta, ei edes huonoiksi luokitelluista ajatuksista tai esityksistä. Uskon että on mahdollista luoda uudenlaisia vuorovaikutussuhteiat, jotka voivat osoittautua myös rikastaviksi ja ratkaisumalleja tarjoaviksi. Kannatuksen lisäksi kysymys on politiikkaan liittyvän mielikuvamaailman rikastamisesta. Poliitisen toimijan kannalta kysymys on myös oman työn täydellistämisestä, luvatulla tavalla loppuunsaattamisesta.

On siis tultava ulos henkisestä kaapista, avauduttava ja alettava tavalla tai toisella sädehtiä ulospäin. Se on vastuullista, sekä kannattajia että itseä rikastuttavaa. Se on demokratian soveltamista vaikuttajana olemisen elämäntapaan.

SDP:ssä nettikeskustellaan

Kävimme juuri tänään 4.4. 2013 mielenkiintoisen nettikeskustelun sosialidemokraattien uudesta kuntastrategiasta, alustajina kansanedustajatAntti Lindtman ja Maarit Feldt Ranta. Tietääkseni kaikilla SDP:n jäsenillä joilla on internetyhteys on mahdollisuus osallistua näihin keskusteluihin. Uskon että hyvät, arvottavat kysymykset ja niihin annettavat vastaukset nostavat liikettä yhä korkeamman sosiaalisen tietoisuuden tasolle.

Tämän päivän keskusteluun tein muutamia etukäteen mietittyjä kysymyksiä, joihin tuli myös vastinetta ja vastauksia sekä alustajilta että keskustelukumppaneilta. Kysymykseni olivat seuraavat:

1) SDP:n kuntastrategiasta: miksi keskeisenä perusteena kunnallisten palvelujen ensisijaisuudelle on käytetty vain taloudellisia perusteita, eikä kunnallishallinnon avoimuutta ja kansanvaltaista rakennetta? Eikö juuri demokratian puute ja yritysten läpinäkymättömyys ole keskeisin eurooppalainen syy kilpailutalouden kritiikkiin SDP:ssä?

2) SDP:n Forssan Puoluekokous vuonna 1903 totesi kunnallisohjelmassaan: "Ei kunnallisia töitä välikäsille". Missä suhteessa nämä yksityiset välikädet ovat muuttuneet houkuttelevimmiksi mm. niin että kannattavimmat kunnalliset toiminnot - kuten energialaitokset ja satamat - voitaisiin yhtiöittää?

3) Hallituksen puolivälitarkastus antoi huomattavan verohuojennuksen kaikkien entisten lisäksi elinkeinoelämälle edellisen hallituksen KELA-maksun poiston lisäksi. Lisäksi yrityksiä tukevat Tekes ja Finvera saivat muhkeat potit ja entistä itsenäisemmän aseman yritysten tukemiseen tästä eteenpäin? Uskotteko yritysvetoiseen elvytykseen? Mikä on tulossa olevan kuntarakenteen rooli ja sen kehittymismahdollisuudet? Mistä tulee luottamusta lisäävää ostovoimaa? Tukeeko joku eurooppalainen tai muu kansainvälinen malli tällaisen toiminnan tuloksellisuutta?

4) Julkinen sektori joutuu jatkamaan ankaraa säästökuuria hallituksen kehysbudjetoinnin mukaan myös tulevina vuosina: kulttuuri- ja kansalaistoiminnan määrärahat jäävät ilman indeksikorotusta eikä niitä muutenkaan lisätä; nuorisotakuun satsaukset ovat noin 1/10 elinkeinoelämän suoraan tai välillisesti saamista tuista. Asuntoprojektiin saatiin sen verran että muutama halpa kerrostalo saadaan Kruunukiinteistöjen kautta toteutettua. Onko sosialidemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan riittävän resurssitietoinen hallituspolitiikassa?

5) Onko sosialidemokraattien heiveröisen median tehtävä puolustaa hallituspolitiikkaa vai arvioida sen onnistumista avoimesti arvolähtökohdista? Mikä on kansanedustajan rooli tässä suhteessa? Pidetäänkö avointa arviointia SDP:ssä huolestuttavana ja taka-alalle painettavana häiriköintinä?

Entä mitä olivat vastaukset?  Alustajat vastailivat kysymyksiin ja muut osanottajat kommentoivat niitä. Kysymys oli puolueen sisäisestä keskustelusta ja näihin parin viikon välein toistuviin keskusteluihin voivat osallistua jäsenmaksunsa maksaneet ja yhteystietonsa antaneet SDP:n jäsenet!

”Eturiviin&Puhu!”

”Suurin olet tyttäriä

kotikylistäni

vaikken sua löytänytkään

siellä sylistäni”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Pitkäaikainen poliittinen vaikuttaja Maija Anttila Helsingistä on kirjoittanut kirjan, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Olen omalta osaltani aina pitänyt tärkeänä, että kirjoitettuun ja puhuttuun sanaan sekä ammattiyhdistysliikkeessä että politiikassa pitää sisältyä arvottavaa, analysoivaa, lukijaa ja kuulijaa rikastuttavaa. Nyt kädessäni on kirja, josta henkii joka riviltä, joka kappaleesta ja luvusta voimakas arvolataus tasa-arvon, demokratian ja tämän pohjalta kasvavan elämäntavan toteuttamisen puolesta.

Maija Anttilan kotona ei puhuttu politiikkaa, elämän arvosisältö näkyi puhtaudessa, koulutuksen mahdollistamisessa ja tavallisen, yksinkertaisen elämän kunnioittamisessa. Niukkuus asetti reunaehtoja ja taisi sellaisenaan olla yksi suuri tekijä Maijan elämänarvojen asettumisessa sosialidemokratian suuntaan. Tuntuu kuin sosialidemokratian Forssan kokouksen vuoden 1903 poliittinen henki ”Oikeutta kaikille” olisi ollut läsnä tuossa merikarvialaisessa kodissa. Sieltähän sosialidemokraattinen kulttuuripoliitikko Arvo Salokin oli lähtenyt maailmalle.

Sosialidemokratia on edustanut jo toistasataa vuotta yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta meidänkin maassamme. Vähän ovat poliittiset vaikuttajat tuntemuksistaan ja arvoistaan kuitenkin kirjoittaneet ja kertoneet. Voi olla että demokratian ja tasa-arvon puolesta puhuminen on tuntunut liian vähäpätöiseltä, sisällyksettömältä ja tavanomaiselta sanoiksi ja sanomaksi puettuna. Maija Anttila on tässä suhteessa toista maata. 

”Kauniisti on lausuttava

myös Sun Tehystäsi:

komein kohta tänäänkin

se on sun kehystäsi.”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Maija Anttila on lähtehnyt tältä osin avaamaan uutta tietä. Ensi kertaa avautuu lukijalle tie sairaanhoitajan opiskelu- ja työmaailmaan, leikkaussaliin ja siellä vallitseviin arvohierarkioihin. Alusta alkaen Maija on mukana oman alansa edunvalvonnassa, kokouksissa, niiden toimihenkilönä ja vähitellen myös työtovereidensa edustajana. Hänelle avautuu tärkeä tehtäväkenttä TEHY:n, terveydenhoitoalan ammatillisen kattojärjestön kehittämisessä. Lukija saa näköalaa siihen, miten siirtyminen kutsumusluonteisesta ammatillisesta asennoitumisesta edunvalvontaan ja ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen terveydenhoitoalan järjestöissä tapahtuu. Tähän tärkeään muutokseen Maija Anttila oli vastuunalaisissa ay-tehtävissä voimakkaasti vaikuttamassa.

Maijan vähittäinen ja pitkäjänteistä työtä edellyttänyt nousu Helsingin kaupungin poliittiseksi päättäjäksi kuvaa politiikan haastavuutta. Nopeasti hän sisäistää kaupunginhallituksen jälkeen merkittävimmän poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet kaupunginsuunnittelulautakunnassa ja sen puheenjohtajana. Hän on muokkaamassa 12 vuotta tulevaisuuden Helsingin ilmettä ja ulkoasua.

”Milloin oikein jatkaisimme

pientä bladiamme?

Pannaan Sinut rakentamaan

tätä Stadiamme!”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Kirjassa Maija Antila tekee selväksi sen että julkisia palveluja on toteutettava kunnan ja kaupungin omana työnä, ilman tarpeettomia välikäsiä, jotka hamuavat voittoja ja toimivat koordinoimattomasti ja myös keskenään kilpaillen. Tämä puolestaan asettaa vaatimuksen kehittää yhteistoimintaa henkilöstön ja kaupungin laitosten kanssa omaehtoisen ja avoimen palvelutehtävän toteuttamisesta ”omana työnä”.

Tässä tehtävässä Maijan poliittiset arvot ja taidot nousevat kaiketi maksimiinsa. Demokratiassa on myös toisia poliittisia osapuolia kuultava ja kuunneltava. On osattava antaa arvoa tärkeää taustatyötä tekevälle virkamieskunnalle ja ilmaistava se poliittinen tahtotila johon pyritään. Tämäkin työ vaatii hyvää psykologista silmää ja henkilöstön työn luovuuden ja omaehtoisuuden kunnioittamista. Mutta samalla joutuu pitämään lautakunnassa kurissa poliittista populismia ja lyhyttaikaisia taktisia voittoja tavoittelevia pyrkyreitä. Onnistuessaan pyrkimyksissään nämä saattavat aiheuttaa suurtakin poliittista vahinkoa – kirjassa kerrotaan tästä vaikuttavia esimerkkejä. Oma pyrkyryys ja asemien tavoittelu oman kunnian ja maineen toivossa jättää niin helposti huomiotta kansalaisten yhteisen intressin. Samoin käy, jos ”Nimby-henki” saa yliotteen kaukonäköisen politiikan sijasta.

Poliittisen yhteistyön tekeminen lautakunnassa yli puoluerajojen, yhteisen linjan löytäminen ja tietyn perusluottamuksen rakentaminen on tärkeä osa kunnallispolitiikkaa. Maija Anttila korostaa pitkäjännitteisyyden, vastuullisuuden ja analyyttisen näkemyksen suurta merkitystä. Tulokset näkyvät Helsingin uusissa kaavoituslinjauksissa, Musiikkitalo ja suuret kaavalinjaukset Arabianrannassa, Jätkässä ja Ruoholahdessa  esimerkkeiinä. Mutta niin näkyvät myös suuret pettymyksetkin: keskustatunnelin kamppaaminen ilman valmistelua sosialidemokraatisessa valtuustoryhmässä ja Maija Anttilan pudottaminen pois keskeisistä tehtävistä juuri vaiheessa, jolloin hänen henkilökohtainen osaaminensa on sekä kokemukseen että näkemykseen perustuvaa.

Kamppaajia löytyy myös puoluetovereista, ja tapansa mukaan Maija Anttila kuvaa, millä tavalla poliittinen piratismi toimii myös sosialidemokraattisessa puolueessa. Pidän tämän puolen esiintuloa tärkeänä sen vuoksi, että se osoittaa sosialidemokratian arvoperinnön ja demokratian elämäntapana vaativan lisää pohdiskelua, harjoitusta ja kurinalaisuutta etenkin tärkeiden poliittisten tehtävien ja vastuunoton hoidossa. Tämä on olennaista juuri nyt, kun sosialidemokratia kamppailee uusien poliittisten yrittäjien kanssa arvojensa toteutumisesta julkisissa palveluissa.

Tämä kirja-arvio ei ole tarkoitettu juuri käynnissä oloevaan kunnallisvaalikamppailuun. Siitä huolimatta toivon, että Maija Anttilan kirjassaan ”Eturiviin&puhu!” kuvaama tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja avoimuuden arvopohja saisi lisää intensiteettiä ja säteilisi voimakkaana tulevien poliittista vastuuta kantavien työhön.

Tulevaisuuden linjat ovat taas kunnissa, Suomessa ja koko Euroopassa valinkauhassa. Juuri tällaisessa tilanteessa tarvitaan syvällistä perehtymistä ja sen hedelmöittämistä omasta perinteestämme kasvavilla oikeudenmukaiusuuden arvoilla. Tämä Maija Anttilan kirjan läpikäyvä juonne tekee siitä jännittävän ja mukaansatempaavan elämäntarinan. Henkilökohtaiset sosiaaliset suhteet, pettymykset ja yksinelämisen valikoituminen ratkaisuksi - niiden kuvaaminen ovat kirjan opettavaista sanomaa. Lauseet ovat lyhyitä ja helposti luettavia. Kirjoitusvirheitä ei löydy. Yksi kirjan suurista paradokseista on se, että tämän suuren sosialidemokraattisen julistuksen kirjoittaja reputti ainekirjoituksessa ylioppilaskokeissa... Se kertoo tietenkin jotain myös silloisesta koulujärjestelmästä ja ylioppilaskokeiden yksiulotteisuudesta.

Niin, mitä on ”Nimby” -asennoituminen? Sen saat selville, kun hankit Maija Anttilan erinomaisen kirjan ”Eturiviin&Puhu!” (ISBN 978-952-93-0744-9)

Tehtävä talousjohdolle

Kunnallisvaalit lähestyvät, mukana on paljon uusia ehdokkaita ja uusia valtuutettujakin on vuodenvaiheessa varmaan runsaanpuoleisesti aloittamassa uutta tehtävää. Jo vaalikamppailun aikana on tullut kehiteltyä teemoja ja esiteltyäkin niitä, mutta aina on noussut vastaan kysymys: mistä rahat? Millä resursseilla? Kuinka uudistus rahoitetaan?

Kuntien taloudellisesta tilanteesta saattaa nuorelle ja uudelle valtuutetulle ylipäätään tulla ensimmäinen lannistava kynnys, jossa kuvitelmat uudistuksista joudutaan työntämään taka-alalle. Voisin kuvitella ensimmäisten uusien valtuustojen preppaustilaisuuksien keskeisenä teemana olevan kunnan taloudellisen tilanteen, sen tasapainottaminen, säästämistarpeet ja prioriteettien asettaminen vallitsevien tosiasioiden pohjalta.

Juuri tämä on se tuleva tilanne jossa sormi tahtoo mennä yhdeltä jos toiseltakin kummastuksen suuhun. Eikö mitään siitä uudesta ja tarpeellisesta jota vaalikamppailun aikana on jo suunniteltu, kyetäkään toteuttamaan? Pelkkiä säästöjä karsimista, raastavaa realismia?

Kun julkisen talouden rahoituspohjasta puhutaan, on verojen ja maksujen ohella puhuttu varsin vähän muista mahdollisista rahoitusinstrumenteista. Voisiko sellaisia ylipäätään olla olemassa?

Se on tiedossa että suomalaiset ovat valmiita maksamaan veronsa hyvinvointiyhteiskunnan pystyssäpitämiseksi. Veroprosentit ovat jo nyt korkealla, hyvällä pohjoismaisella tasolla, tekisi mieli sanoa. Mutta rajansa kaikella. Ei uusi valtuutettu voi lähteä ensimmäiseksi verojen ja maksujen korottamisesta puhumaan.

Meille kaupataan pörssiosakkeita, rahastosäästämistä, uusia odotusarvoihin perustuvia tuotteita. Odotukset ja lupaukset ovat usein suuria, sellaisiinhan ostopäätös useimmiten pankin tarjoaman kahvikupposen ääressä perustuu. Suuria ovat olleet tavallisen yksityissäästäjän pettymyksetkin, kun katselee tilannetta koko Euroopan tasolla.

Voitaisiinko kuntien rahoituksen tueksi ja vaihtoehdoksi pörssijoittamiselle luoda omia rahoitusinstrumentteja, vaikkapa joukkovelkakirjalainoja? Sellaisiahan on jo olemassa, tosin kuntarahoitus toimii itse sijoitusyhtiönä ajatellen julkisen hallinnon rahoittamisen ohella myös omaa menestystään. Kun kunnan rahoitustarve on tässä ensisijaista, tulee kysyä: voisiko kunta itse laskea liikkeelle oman, projekti- tai toimialakohtaisen joukkovelkakirjalainan?

Kunnilla on yleensä maa- ja kiinteistöomaisuutta runsaasti, joten kyllä kunnissa vakuuksia riittää joukkovelkakirjalainan liikkeellelaskemiseksi. Keskeinen tekijä on kuitenkin kunnan oikeus kantaa veroa. Kahdenkymmenen prosentin ”pylläysoikeus” kuntaveron muodossa merkitsee lisätuloa jokaisesta kunnan alueella työllistetystä. Tiedossa on, että kuntien tarjoamat tehtävät ovat työvaltaisia, valtaosa hankkeiden rahoituksesta menee palkkoihin, siis työllistämiseen. Raha kiertää vuoden aikana monessa kukkarossa ja kassassa, työllisyydellä ja sen parantamisella on valtava voima. On oikeastaan ihme että tätä dynamiikkaa ei ole nykyistä enempää tutkittu.

Voisiko kunta itse laskea liikkeelle projektikohtaisen, pysyväksi rahoitusinstrumentiksi tarkoitetun velkakirjan? Voisiko kunta tältä osin toimia itse omana pankkinaan? Nämä ovat asioita jotka pitää selvittää ja joita sietäisi kokeilla. Uusi valtuusto voisi antaa kunnan rahoitusjohdolle ensi töikseen tehtävän vaikkapa sadan euron suuruisen nuorisotakuubondin, vanhustenhuoltobondin, sosiaaliturvabondin tai rakennushankebondin liikkeellelaskemiseksi. Bondi tarkoittaa tässä määräkokoista joukkovelkakirjayksikköä, joka olisi vapaasti ostettavissa ja jolle kunta maksaa pankkikorkoa korkeampaa korkoa. Motiivina tällaisten bondien ostamiseen on hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoittaminen ja uuden dynamikan saattaminen liikkeelle julkisissa palveluissa.

Vaalikamppailun aikana olisi jo etukäteen tärkeää selvittää, mitkä puolueet ovat ylipäätään valmiita julkisen sektorin vahvistamiseen ja yhteisen säästämisen kasvattamiseen uusilla rahoitusinstrumenteilla. Samaa tarvetta dynaamiseen toimintaan löytyy varmati muistakin kunnallisvaalipuolueista, mutta ei varmastikaan kaikista.

Vain yksi esimerkki: nuoret pitäisi saada hallituksen valmisteleman valtakunnallisen nuorisotakuun hengessä nopeasti työn syrjään kiinni. Huoli nuorten tulevaisuudesta painaa meidän kaikkien mieltä. Eikö tähän hankkeeseen kannattaisi kuntabondin, uuden rahoitusinstrumentin muodossa panostaa?

Kun uusi valtuutettu siis joutuu kunnan taloudellisen todellisuuden kanssa vastakkain, olisi hyvä olla suunnitelma valmiina uusien vaihtoehtojen löytämiseksi. Jo etukäteen tulisi hakea kavereita myös muista valtuustoryhmistä ennenkuin aloitekyvyttömyys ja omaan ryhmään sulkeutuminen pääsee uudessa valtuustoryhmässä vallan päälle.

Hyökkäys on paras puolustus, sanotaan. Aloitteellisuus ja rohkeus vaatia uusia lähestymistapoja on luonnollinen osa ainakin uuden valtuutetun elämänasennetta – yli puoluerajojen. Yhteistä sektoria on vahvistettava. Siksi kunnan talousjohdolle on asetettava myös tehtäväksi työstää uusia, dynaamisuutta ja todellista toivoa luovia rahoitusinstrumentteja. Projektikohtainen kuntabondi, määräkokoiseen yksikköön pohjautuva joukkovelkakirjalaina voi olla yksi varteenotettava vaihtoehto.

Sopiiko tällainen myös kuntayhtymään tai muihin kuntien yhteisiin hallintohimmeleihin? No ei sovi, koska niillä ei ole veronkanto-oikeutta eikä riittävästi omaa omaisuuttakaan. Bondin voi laskea liikkeelle vain veronkanto-oikeudella varustettu yhteisö.

Kunta on juuri sellainen.