Työttömyys - ideologinen valinta

Työttömyyden hoidosta puhutaan näinä päivinä paljon. Hallitus ei opposition mukaan ole tehnyt yhtään konkreettista, nimenomaan työttömyyden poistamiseen tähtäävää aloitetta. Kokoomus puhuu sadantuhannen uuden työpaikan luomisesta, kuitenkin tavalla joka ei maksaisi yrityksille mitään eikä siten lisäisi ostovoimaa. Voitaneen kai sanoa, että kurjuuden jakamisella ei työttömyyttä voiteta, tai ei saavuteta ainakaan sellaista työllisyyttä, joka takaisin toimeentulon työtä tarvitsevalle.

Oma uskomukseni - ja uskon sen olevan myös hallituksen käsitys - että jo nyt on tehty aikamoinen joukko sellaisia uudistuksia ja investointeja hallinnon eri aloitta, jotka lisäävät työllisyyttä ja luovat ihan oikeita, sopimusyhteiskunnan mukaisia työpaikkoja. Tästä kielii myös se, että Suomen bruttokansantuote ei olekaan pudonnut sama vauhtia kuin muualla Euroopassa. Vähän yli 3 prosentin pudotus vaikean Korona-laman olosuhteissa merkitsee Euroopan parasta saavutusta ja hyvää ponnahduslautaa nopeaan elpymiseen. Korona-kriisin toinen aalto ja mahdollinen pitkävaikutteisuus saattaa tuoda muutoksia tilanteeseen. Todennäköisesti nekin toimivat vahvaa hyvinvointipolitiikkaa hallitsevassa Suomessa eri tavalla kuin mahdollisimman kovaan vientikilpailuun ja oletetusti  sen edellyttämään kilpailukykypolitiikkaan pyrkivät voimat.

Me olemme jäseniä Euroopan Unionissa ja siksi toimeentuloon ja työllisyyteen tähtäävän politiikan tulisi olla koko maanosan kattavaa, koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän, täystyöllisyyden ja taatun toimeentulon saavuttamiseksi.  Vientikilpailu Euroopan tasolla ei  tavoittele tällaista tulosta. Tulee olemaan voittajia ja häviäjiä, kasvu tulee suuntautumaan epätasaisesti ja jopa niin, että osissa Eurooppaa jäädään pysähdystilaan tai jopa taannutaan.

On kaiketi selvää että tällainen työllisyyspolitiikka ei voi olla sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavien poliittisten voimien tavoitteena. Näihin päiviin saakka edellytetyllä säästämispainotteisella talouspolitiikalla jopa kokonaiset sukupolvet joutuvat paitsi odottelemaan kasvun alkamista, myös tinkimään nykyisestäkin elintasostaan. Monet pelkäävät jo että uudet sukupolvet joutuvat tyytymään selvästi alhaisempaan elintasoon kuin vanhempi sukupolvi, sodanjäkeiset suuret ikäluokat ja heidän lapsensa. Siirtymistä ei tapahdu pelkästään alemmista sosiaalisista luokista koulutuksen kautta ylöspäin, vaan kierre voi viedä myös toiseen suuntaan. Tilannetta kärjistävät tuontatovoimien jatkuva tehostuminen, tekninen kehitys ja automaatio, digitalisaatio ja - ehkä tärkeämpänä kuin aavistammekaan - ilmastomuutos ja sen vaatima säästäväinen suhtautuminen luontoon ja ympäristöön, kaiken kasvun materiaaliseen perustaan. Taloudellinen polarisaatio on niin vahvaa, että säästäminen tai edes hyvä koulutus ei takaa paluuta tasa-arvoisempaan kehitykseen. Uhkaavana ja sekä tunteita että ilmapiiriä kuumentavana ulottuvuutena on jatkuva maapallon lämpötilojen nousu, jäätiköiden sulaminen, uusi normaali, joka kilpailuhenkisen markkinan ja taloudellisen polarisaation olosuhteissa yhä kärjistää tätä ratkaisematonta jännitettä.

Sitä jää siis kysymään, onko tähän strategiasolmuun - tämä on huhtikuussa 2020 edesmenneen Pertti Paasion käyttämä nimitys - nähtävissä mitään ratkaisua? Olemmeko tuomitut elämään tässä tuhoisaa loppua ennustavassa Ragnarök-tunnelmassa vai voisiko tilanteeseen löytyä uusia ratkaisumalleja.

Tämän vuoden aikana tapahtunut muutos - tosin Kronan aiheuttaman kriisin aiheuttamaksi yksittäistapaukseksi luonnehdittu - on tapahtumassa eurooppalaisessa makrotalopuspolitiikassa. Se on lähtenyt liikkeelle vastoin perustuslakien (Saksa) ja konsolidoitujen peruskirjojen (EU) sisälle betonoituja, siis ehdottomiksi tarkoitettuja strategisia linjauksia. Etukäteissäästäminen kotitalouksia esimerkkinä käyttäen, "mustan nollan" budjetit ja ehdottomana tabuna pidetty velkarahalla elvyttämien ovat haihtumassa kuin elokuisen sinitaivaan ohuet pilvenhattarat. Tilalle on tullut aikaisempaan verrattuna jopa uhkarohkea velkaelvytys sekä kansallisella tasolla että nyt myös Euroopan Komission nimissä ja sen toimesta. Peruskirjojen säännöt sallivat tämän vain luonnonkatastrofiksi luokitelluissa poikkeustapauksissa, jollaiseksi Korona-pandemia on luokiteltu.

Euroopan Komission lainanotto, EKP:n jo kuusi vuotta jatkunut määrällinen elvytys, korkojen pysyminen nollan tuntumassa ja jopa sen alle, pankkien suojaaminen erityistoimenpiutein tällaisessa tilanteessa, EKP:n lunastamien velkakirjojen 'jäädyttäminen' EKP:n taseisiin - kaikki nämä kertovat käänteestä makrotaloudessa endogeenisen, sisäsyntyisen ja omiin päätöksiin perustuvan makrotalouden ottamisesta vihdoin käyttöön, joskin visioiltaan rajoitettuna ja olemassaolevien rakenteiden hillitseminä. Muutos ennakoi Modernin Monetaarisen Teorian vaikutusta Euroopan Keskuspankissa ja Euroopan Komission makrotalouspolitiikassa ja se näkyy tapahtumassa olevassa muutoksessa. Tosiasia on, että itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisö - jollainen Euroopan Unioni komissionsa, neuvostojensa ja parlamenttinsa johtamana yhteisönä on, voi vastata mihin hyvänsä fiskaaliseen haasteeseen eikä ole pelättävissä että yhteisö joutuisi tämän vuoksi konkurssiin missään olosuhteissa. Se että resursseja voidaan luoda finanssipoliittisilla ja monetaarisilla päätöksillä ja perinteisellä kaksinkertaisella kirjanpidolla pelkkään luottamukseen perustuen, on samalla kertaa sekä selkeä että pelottava visio. Yhdessä digitalisaation ja automaation kanssa näet voitaisiinkin luoda järjestelmä, jossa rahasta ei ole puutetta ja jonka käytölle vain luonnolliset resurssit - kuten työvoima ja luonnonvarat - asettavat rajoja.

Moderni Monetaarinen Teoria lupaa juuri tällaista toivorikasta näkymää. Se pyritään kuitenkin työntämään pois valokeilasta valtavirtaisen, uusliberaalisti painottuneen talouseliitin toimesta. MMT:lle ei ole suotu tilaa talouspoliittisessa keskustelussa; kaupallisista markkinoista riippuvainen, sen teollisesta muodosta eli mainonnasta tulonsa saava ja kauttaaltaan kaupallistunut media on sulkenut silmänsä ja korvansa tältä kumoukselliselta muutokselta. Nyt kun se kuitenkin alkaa tapahtua, uhkaavan katastrofin alaisena,  konservatiivisen ja uusliberaalin enemmistön ehdoilla, ovat valtakuntien keskeisimmätkin vaikuttajat lähes irrationaalissa mielentilassa makrotalouden uuden käänteen edessä.

Palataanpa tässä takaisin työllisyyspolitiikkaan. Euroopan Komissiolla ja Euroopan Keskuspankilla on lähes kaikki edellytykset kääntää politiikan suuntaa niin, että suuret sosiaaliset ja luonnonkatastrofiin verrattavat ongelmat kuten työttömyys ja riittämätön toimeentulo voidaan muutamassa vuodessa tai yhdessä vuosikymmenessä hallitusti poistaa. Työtä on löydettävissä tarpeellisessa määrin mm. julkiselta sektorilta, sen infran ja palveluiden ja uusien, osallistamista, hyvinvoitia ja turvallisuutta kehittäviltä toimialoilta. Työehtosopimusten mukainen palkkataso voidaan turvata jos niin halutaan. Optiot, työsuorituksesta irroitetut, pelkkään ahnehtivaan mielikuvitukseen perustuvat palkkiot voidaan luokitella rikokseksi ilmastomuutosta ja ihmiskuntaa vastaan. MMT:n mukaisilla toimilla ei ole välttämätöntä kiihdyttää luonnon, ilmaston ja maaperän raiskaamista kohden entropiaa (Eero Paloheimo).

Jotta tämä täyden toimeliaisuuden tavoitetta kuvaava blogi ei jäisi pelkästään minun ehkä sairaana pidetyn mielikuvitukseni tuotteeksi, lainaan tähän referaattina juuri 19.8. 2020 ilmestynyttä MMT-professori Bill Mitchellin blogikirjoitusta, jossa hän arvostelee Australian Keskuspankkia (ARB) ja sen johtajaa poliittisesti vinksahtaneesta valtavirtaiseen talouspolitiikkaan sitoutumisesta seuraavasti:

"Australian keskuspankin pääjohtaja Philip Lowe vahvisti viime viikolla, että väite keskuspankin riippumattomuudesta poliittisesta prosessista on teeskentelyä. Kuvernööri on omaksumassa poliittisen roolin ja on jo antanut useita julkilausumia, joita ei voida analyyttisesti tukea tai perustella useiden vuosikymmenien ajan käytössä olleilla todisteilla. Hän vaatii kaiken modernin  rahapoliittisen teorian koskevan myönteisen  julkisen keskustelun estämistä, mikä on tietenkin vaatimuksena mielenkiintoista.
Yhä useammat ihmiset alkavat ymmärtää MMT: n perusteet ja huomaavat, että tämä ymmärrys avaa kokonaan uuden poliittisen keskustelun, joka on suurelta osin painettu näkymättömiin valtavirtaisen talouden harhakuvien taakse. Tämä koskee erityisesti oman keskuspankin avulla valuuttaa lisäävän hallituksen mahdollisuuksia poliittisiin valintoihin ja valmiuksia ja erilaisen politiikan toteuttamiseen.
Ihmiset ymmärtävät että yli 2,4  miljoonaa australialaista työntekijää, joilla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi työtä (yli miljoona virallisesti työttömänä)on seurausta Australian hallituksen kyvyttömyydestä vastata tilanteeseen talouspolitiikallaan. He ymmärtävät edelleen, että hallitus käyttäytyy vanhoillisesti, koska se edelleen luulee voivansa palata ylijäämäiseen talouteen ennen pitkää, eikä siksi halua lainata liikaa (mitä se sitten tarkoittaakin). MMT: n ajattelutapa kertoo meille, että hallitus voi luoda niin monta työpaikkaa kuin tarvitaan täyden työllisyyden saavuttamiseksi ja keskuspankki voi vain mahdollistaa sen aiheuttamat menot ilman että hallitusta  tarvitsee lainkaan ottaa lainaa. He esittävät nyt päivittäin kysymyksiä: miksi RBA ei auta tällä tavalla. RBA-poliitikkojen (esimerkiksi johtajan) kieltäytyminen on vähintäänkin säälittävää.

---
Professori Bill Mitchell kuvaa australialaisena oman maansa keskuspankin johtajan vanhoillista, uusliberaalia poliittista asennetta joka pitää yllä miljooniin nousevaa työttömyyttä. Tämä blogipäivitys on merkittävä siksi, että se autaa ymmärtämään  myös Euroopan Komission varovaista siirtymistä velkavetoiseen, oman keskuspankin (EKP) rinnalla toteutettuun makrotalouspolitiikkaan etukäteissäästämisen sijasta.  Tosin pyrkimyksestä täystyöllisyyteen ollaan vielä kaukana - ymmärtämättömät jäsenmaat ja Suomi niiden mukana - vaativat tehtyjen toimenpiteiden pysyttämistä kertaluontoisina. Oikea vaatimus olisi vaatimus vastata Euroopan kansalaisten keskeisiin tarpeisiin, joista oikeus täyteen työpanokseen ja toimeentuloon on yksi keskeisimpiä.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

EKP aloittaa taas marraskuun alusta valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Määristä kertoi Helsingin Sanomat 13.9. 2019 ja oletusarvona voisi pitää Suomen tapauksessa noin 200 miljoonan ostoja kuukausitasolla mikä on noin yksi prosenttti 20 miljardin kokonaisesta kuukausierästä. Italiasta tuleva talouskomissaari on ilmoittanut pyrkivänsä kasvu-ja vakaussopimuksen uudistamisen/muuttamiseen. 

Tämä enteilee sitä, että tavalla tai toisella osto-ohjelman on palveltava myös valtiota. Italia itse on raskaasti velkaantunut. Pelkästään yrityksiin ja markkinoille suuntautunut elvytys vaarantaa vapaata ja rehtiä kilpailua. Nordean tulo Ruotsista Suomeen tapahtui myös siksi että Valuuttaunionin jäsenmaassa Suomessa se pääsee osalliseksi tästä määrällisestä elvytyksestä. 

Määrällinen elvytys vähentää valtion tarvetta velanottoon, koska määrällisellä elvytyksellä voidaan korvata valtion muutoin suorittamia tukitoimia yrityksille. Vuosien 2014-2018 valtavista elvytystoimista meillä vaiettiin visusti ja siksi tarkkoja lukuja ei kerrottu sen enempää Suomen Pankin kuin valtionvarainministeriönkään toimesta. Hallituksen kannalta EKP:n ilmoitus määrällisen elvytyksen uudelleen aloittamisesta on myönteinen uutinen - ja sitä se saattaa olla myös komissaari Urpilaisen kannalta. Tavalla tai toisella elvytyksen tulisi suuntautua myös julkisten investointiohjelmien toteuttamiseen ja ostovoiman lisäämiseen, jos elvytyksellä aiotaan saada eurooppalaista konetta toden teolla käyntiin…



EKP:n elvytystä on katsottava ennenkaikkea rahapoliittisesta näkökulmasta; Euroopan Komissiolla ja ennenkaikkea talouskomissaarilla on sekä oikeus että velvollisuus sanoasanansa Euroopan Unionin fiskaalipoliittisesta linjasta. Kun nyt Italian komissaari on astumassa tähän virkaan, on jo nyt kuultu ajatuksia koko Maastrichtin sopimuksen (Sopimus Euroopan Unionista) pohjana olevan Kasvu- ja vakaussopimuksen ottamisesta tarkasteluun.



Euroopan Unionin etelällä on perusteltuja syitä ottaa peruslähtökohdat tarkastelun kohteeksi. Maat ovat syvästi velkaantuneita eikä reaalitalouteen sidoksissa oleva austeristinen kurinpalautuspolitiikka kykene sukupolvienkaan aikana ratkaisemaan endogeenisesti kasvavaa rahataloutta. Kun pankkien ja valtioidenkin on mahdollisuus luoda rahaa velkasitoumuksilla ja vain mielikuvituksen rajoittaessa määrää, on reaalitaloudella mahdoton vastata velkaantumisen antamaan haasteeseen. Keskuspankkirahoitus on luonnollinen tapa vastata valtioiden infrastruktuurin, tehtävien ja palveluiden antamaan haasteeseen. Musta nolla, velaton valtio on nollatoimija myös sosiaalisen vastuunottajana.
EKP:n tuleva, marraskuun alusta 2019 tehtävänsä aloittava pääjohtaja Christine Lagarde on puhunut pankkiunionin ohella myös pääomaunionin viemisestä eteenpäin. Mikä pääomaunioni oikein on? Tästä ei ole kovin tarkkaa tietoa ainakaan minulla; Linkin takana oleva lyhyt kolumni kuvaa sitä, onko pääomaunioni rikkaruoho vai kukkanen. Lyhyesti voidaan todeta, että se näyttäisi tarkoittavan EU:n nykyisen perussopimuksen linjanvetojen yhä tiiviimpää ja ehdottomampaa sementoimista Euroopan Unionin tulevaisuuslinjaksi.
Italialla ja Ranskalla – vähintäänkin näillä – olisi tarvetta saada muutettua Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaa sellaiseen endogeeniseen talous- ja rahapoliittiseen lähestymistapaan, jossa hyvinvointivaltion - vahvan sellaisen - arvo palautettaisiin.Komissaareista se antaisi kaikille uusia näköaloja, mukaanluettuna Jutta Urpilaisen kumppanuussalkku. Ilman rahapoliittisia välineitä Kiina ei ole sivuutettavissa Afrikassa – eikä pikapuolin muillakaan mantereilla.
Taustalla on aika yksinkertainen selviö; demoraattinen valtio ja markkinat ovat erilaisia toimijoita sekä motivaatioltaan, lähestymistavaltaan että käytettävissä olevilta keinoiltaan. Itsenäisen keskuspankin omaava valtio – sellaiseksi kaiketi Euroopan unionikin on luettava – voi luoda vapaasti velkasuhteita projektejaan ja kaikkia rahoitustarpeitaan varten. Tähän mennessä toteutettu tuhansiin miljardeihin nouseva keskuspankkirahoitus määrällisen elvytyksen muodossa on jo osoittanut, että inflaatio ei ole endogeenista rahoittajaa uhkaamassa – jos ei sellaiseksi lasketa strategista poliittista tuhoamisyritystä mahdollisen vaihtoehtoisen, modernin talouspolitiikan vallatessa alaa. Omatekoinen toisen talouspoliittisen jalan - demokraattisen valtion - amputoiminen merkiutsee tuhosuuntaista tietä koko toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävyttäneelle pyrkimykselle luoda Euroopasta demokraattinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteisö. 
Modernin monetaarisen teorian kehittäjä, australialainen professori Bill Mitchell luennoi muuten juuri tässä viikonvaihteessa EKP:n järjestämässä työpajassa: ” Next week, I will be in Europe speaking to some large financial institutions including Amundi (Paris), Pimco (Berlin) and then a workshop at the European Central Bank, financial market interests in London, and more”, kirjoitti hän 11. syyskuua blogissaan.
Kykeneekö uuusi Euroopan komissio puheenjohtajansa Ursula von der Layenin johdolla aikaansaamaan käänteen eurooppalaisessa politiikassa moniarvoiseen, poliittista pluralismia edustavaan suuntaan? Jos Komission puheenjohtaja pysyy uskollisena Saksan perustuslaille, entinen meno näyttäisi jatkuvan eikä muutosta lähestymistapaan ole odotettavissa . 
Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Äärioikeistolaiset voimat ovat kasvaneet Euroopassa ja ne pyrkivät voimakkaasti, voisi sanoa "keinoja kaihtamatta" takaisin kansallismieliseen politiikkaan. Se merkitsee Euroopan Unionin hajoamista. Markkinaehtoinen talousjärjestelmä ei voi luoda ostovoimaa eikä sellaisia rakenteita, jota moderni maailma tarvitsee, varsinkaan ilmastokriisin osoittaessa yhä vakavampia ilmenemismuotoja. 

Yhdellä siivellä ei voi lentää - siksi sekatalousmalli avaisi tietä tulevaisuuden hyvinvoivaan - mutta ei varmastikaan kriisittömään - tulevaisuuteen.

Musta nolla

Saksassa konservatiivit ovat ilmaisseet budjetin ja sen mahdollisen kasvattamisen suhteen oman linjansa. Nolla - eli ei yhtään lisää menoja: Saksalaisten yhteiskunnalliset tarpeet - ja samalla myös - toiminnan eurooppalaisella tasolla - tulee pysyä nykyisten budjettiraamien sisällä.

Tällainen nollabudjetointi on saanut poliittisessa kielenkäytössä nimityksen "musta nolla", kuvaahan se hyvin konservatiivista ja miksei uusliberaalistakin käsitystä valtion tehtävästä. Valtiota ei saa kasvattaa suureksi, markkinoiden ja yritteliäisyyden tehtävänä on huolehtia siitä että jokaisen tarpeet tulevat tyydytetyksi.

Musta nolla edustaa motiiviltaan yksityistä intressiä, jossa jokainen veroeuro on pois minun pussistani. Yhteisen sektorin pystyssäpitäminen on kuluerä joka vähentää minun omia toimintamahdollisuuksiani.

Yksityisen intressin vastakohta on yhteisöllinen lähtökohta, jonka perusajatuksena on yhteinen hyvinvointi, jokaisen mukanapitäminen ja jokaisen mukaansaaminen. Tavoitteena on mahdollisuuksien ja tarpeiden tasapaino.

Lienee turha todeta että pohjoismainen hyvinvointiajattelu edustaa mitä suurimmassa määrin yhteisöllistä motiivia. Kaikkien mukanapitäminen ja "tapaus ihmisen" mahdollistaminen tarkoittaa jokaisen osallistamista, osallistumista, jokaisen, kaikkien täyttä ja tietoista aktiivisuutta, täyttä elämistä ja olemista, mitä se sitten lieneekin. "Musta nolla" kuvastaa hyvin selkeästi sitä, että pohjoismainen malli ei ole tullut Keski-Euroopassa sisäistetyksi eikä siten kuulu eurooppalaisen yhteiskunta-ajattelun keinovalikoimaan.

Ovatko saksalaisten tai eurooppalaisten tarpeet jo sitten tyydytetty niin pitkälle, että musta nolla tavoitteeksi riittää? Eipä tietenkään, suuret makrotason haasteet toimeentulon, työmahdollisuuksien, osallistamisen ja osallistumisen, rauhan ja demokratian suhteen ovat edelleen toteutumatta. Itseasiassa ne ovat vasta nousemassa tietoisuuteemme, visiona siitä että asiat voisivat olla toisinkin ja paremmin kuin mitä ne nyt ovat.

Musta nolla tarkoittaa siis yhteisen säästämisen rajaamista sekä reaalitalouden että aktiivisen talous- ja rahapolitiikan maailmassa. Ei lisäpanostuksia, ei uusia tehtäviä - ellei sitten läntistä arvoyhteisöä uhkaavat vaarat edellytä  yhteistä turvallisuuden lisäämistä  sotilaallisen varustautumisen muodossa. Juuri aseellisen varustautumisen, militaarin sotilaallisen koneiston rakentaminen on yksityisellle intressillekin niin suuri haaste ja myös riski, että sen massiiviseen torjumiseen tarvitaan keynesiläistä rahapolitiikkaa sen rujossa, Keynesin itsensä varmuudella torjumassa muodossa.

Euroopan Unionin rakenteessa, sen konsolisoidussa  peruskirjassa musta nolla ilmaistaan siten, että Unioni eikä EKP lähde takaamaan tai ottamaan vastuuta yksittäisten jäsenvaltioiden velanotosta. Aikaisemmassa peruskirjassa asia oli ilmaistu vähän selkeämmin: jäsenvaltioiden on itse vastattava omista menoistaan, Euroopan Unionin tehtävän ei ole rahoittaa demokraattisen valtion projekteja, tasoittaa talouspolitiikallaan tuloeroja. Päinvastoin, Euroopan Unioni vahtii nykyään tarkasti että hatusta vedettyjä Maastrichtin sopimuksen velka- ja kasvukriteereitä noudatetaan - valikoidusti suunnattujen  sanktioiden muodossa. Aktiviteetti suuntautuu tässä mielessä markkinoille - ja kuten EKP:n määrällisestä elvytyksestä viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana tietetään, sitä tehdään massiivisesti ja määrätietoisesti - ainakin vielä vähän aikaa.

"Musta nolla" ei siis tarkoita markkinoiden tukemisen kieltämistä, vaikka kilpailun vääristymisen vaara tässä toiminnassa on joka hetki läsnä. "Musta nolla" tarkoittaa suhdetta  demokraattisiin rakenteisiin, niihin joiden tehtävänä on ylläpitää rauhaa, taloudellista ja sosiaalista turvallisuutta, kulturellista ja sivistyksellistä edistystä.

Olen kuullut, että Hampurin pormestari, sosialidemokraatti Olaf Scholz tukisi myös "mustan nollan" politiikkaa. Tämä viittaisi siihen, että budjetin sisäisillä vaihtoehtoisilla painotuksilla voitaisiin lisätä yhteistä sosiaalista turvallisuutta ja ylipäätään sosialidemokraattisia tavoitteita. Jos "suuri koalitio" eli hallitusyhteistyö CDU/CSU:n ja  sosialidemokraattien kesken toteutuu, silloin valtionvarainminsterillä olisi tässä suhteessa näytön paikka.

Musta nolla ei tarkoita kuitenkaan tasapainoa, vaan yksityiseen motiiviin perustuvaa jatkuvaa kilpailua ja yritystä soveltaa tätä periaatetta globaaleihin taloudellisiin suhteisiin. Euroopan Unioni maailmanmarkkinoiden globaalina kilpailijana ja toisten mantereiden nujertajana - se kaiketi sopii "mustan nollan" maailmanlaajuiseksi, kestämättömän kehityksen symboliksi.

Mustan nollan vastakohta? Sitä ei ehkä ole mahdollista edes ilmaista matemaattisilla suureilla. Musta nolla kuvannee ihmiskunnan historian esihistorian viimeistä vaihetta, jolloin teknisesti olisi jo mahdollista vapauttaa ihminen täysin toteuttamaan itseään. Maapallolla alkaisi levollisen tietoisuuden vaihe, jossa lähimmäistä rakastetaan yhtä paljonkuin itseäänkin. Tai että jos lähimmäiselläsi ei ole viittaa suojakseen, luovutat hänelle toisen omistasi.

Equilibrium - täyden maljan periaate.

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.