Samanmielisten yhteistyö Euroopan Unionissa

Italia ja Ranska: miten rahoittaa suuria yhteisiä hankkeita?

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan siitä, kuinka Italia ja sen pääministeri Mario Draghi 'ottaa kiinni ohjaustangosta' Draghin ja Ranskan presidentin Emmanuele Macronin tavatessa yhteisten neuvottelujen merkeissä. Italian nykyinen pääministeri Mario Draghi oli ensimmäinen, joka pääjohtajakautenaan EKP:n keskuspankissa otti käyttöön poikkeustoimet euron arvon ja aseman säilyttämiseksi "mitä se sitten vaatiikin" hengessä.

 Vuodesta 2014 on seitsemän vuoden aikana toteutettu määrällistä elvytystä ostamalla pankkien kautta EKP:n taseisiin jäsenvaltioiden velkakirjoja niin, että Suomenkin markkinaan on tullut suurin piirtein yhden vuosibudjetin verran määrällistä elvytystä (QE) eli runsaat 60 mrd euroa. Tämä ohjelma jatkuu edelleen. 

Tässä pääjohtaja Draghi otti käyttöön modernin monetaristisen rahapolitiikan, johon sillä EU:n konsolidoidun peruskirjan mukaan on täysi valtuutus, koska EKP ei ota vastaan eikä anna poliittisia ohjeita toiminnassaan. Saman peruskirjan mukaan EKP:n rahapolitiikka eikä myöskään Euroopan Komission finanssipolitiikka saa tukea jäsenvaltioita suoraan kuin poikkeusoloissa - tähän lähestymistapaan perustuu nyt käynnissä oleva ja 'nuukan nelikon' vaatimuksesta kertaluonteiseksi  tarkoitettu "Next Generation" tuki- ja lainaohjelma. 

Sekä Italia että Ranska ovat velkaantuneet suuresti yli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen asettamien rajojen. Siksi on ymmärrettävää että nämä suuret jäsenmaat yrittävät löytää keinoja taloutensa rakentamiseksi eurooppalaisessa viitekehyksessä niin, että suuria hankkeita voidaan rahoittaa rasittamatta enää kansallista julkista taloudenpitoa. Tien tähän tarjoaa mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn mainitsema konsensusvaatimuksen ohittava "samanmielisten yhteistyö" Euroopan Unionin sisällä,  jolta pohjalta Ranska ja Saksa ovat jo solmineet yhteistyösopimuksen ja jonka yksi suurista ensimmäisistä hankkeista on yhteistyö Eurofighter-hävittäjän korvaamisesta ranskalaisen Rafale-hävittäjän ympärille rakennettavan "taistelupilven" muodossa. 

EKP:n määrällinen elvytys on oivallinen taustavoima tällaisen uutta ja jopa salaista innovaatiota tarjoavan valtavan hankkeen toteuttamisessa. Uskon Ranskan ja Italian tavoittelevan jotakin vastaavanlaista omalla "samanmielisten" yhteistyösopimuksellaan.

Kuten edellä totesin, "samanmielisten yhteistyön " avasivat Saksa ja Ranska jo vuonna 2020 yhteistyösopimuksellaan. Sen ensimmäisiä suuria hankkeita on ylläkuvattu  "Taistelupilven" rakentaminen osana näiden Euroopan Unionin keskeisimpien maiden yhteistä puolustusta. Hanke on niin merkittävä ja taloudellisesti niin painava, että ei voida kuvitella sellaista polkaistavan pystyyn jo nyt Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen reunaehdot reippaasti ylittävissä maissa, ei sen enempää Saksassa kuin Ranskassakaan. 

Saksan vaalien jälkeen liittovaltion valtionvarainmin isteriksi tulee Saksan vapaixden demokraattien - siis liberaalipuolueen - puheenjohtaja Christian Lindner. Hän ja hänen puolueensa ovat edellyttäneet jo hallitussopimuksessa tiukkaa kiinnipitämistä Saksan perustuslakiin perustuvasta velkajarrusta. Saksan perustuslakituomioistuinhan on kyseenalaistanut sekä Euroopan Unionin "Next Generation" tuki- ja velkaohjelman sekä EKP:n jo seitsemän vuotta toteuttaman määrällisen elvytyksen (QE). Mukana ollaan vain sillä ehdolla, että Europan Unioni eikä EKP puutu Saksan suvereeniin oikeuteen päättää omasta taloudestaan. 

Kieli tässä kellossa saattaa muuttua, kun havaitaan, että itsenäisiä rahapoliittisia päätöksiä tekevä EKP voi tukea markkinaa sekä sen likviditeettiongelmissa että innovatiivisten uusien teollisten ja teknologisten ratkaisujen toteuttamisessa. Yrityspohjaiseksi (Unternehmen) rakennettu  "Taistelupilvi" näyttäisi sopivan ihanteellisesti tällaiseksi tuettavaksi hankkeeksi. Olisikohan liian ennenaikaista uskoa, että juuri samanmielisten yhteistyö voisi rakentua yksimielisyystraumasta kärsivän Euroopan Unionin monetaariseksi ja yritystasolle piilotetuksi hallitusten  finanssipoliittiseksi työkaluksi?

Työttömyys - ideologinen valinta

Työttömyyden hoidosta puhutaan näinä päivinä paljon. Hallitus ei opposition mukaan ole tehnyt yhtään konkreettista, nimenomaan työttömyyden poistamiseen tähtäävää aloitetta. Kokoomus puhuu sadantuhannen uuden työpaikan luomisesta, kuitenkin tavalla joka ei maksaisi yrityksille mitään eikä siten lisäisi ostovoimaa. Voitaneen kai sanoa, että kurjuuden jakamisella ei työttömyyttä voiteta, tai ei saavuteta ainakaan sellaista työllisyyttä, joka takaisin toimeentulon työtä tarvitsevalle.

Oma uskomukseni - ja uskon sen olevan myös hallituksen käsitys - että jo nyt on tehty aikamoinen joukko sellaisia uudistuksia ja investointeja hallinnon eri aloitta, jotka lisäävät työllisyyttä ja luovat ihan oikeita, sopimusyhteiskunnan mukaisia työpaikkoja. Tästä kielii myös se, että Suomen bruttokansantuote ei olekaan pudonnut sama vauhtia kuin muualla Euroopassa. Vähän yli 3 prosentin pudotus vaikean Korona-laman olosuhteissa merkitsee Euroopan parasta saavutusta ja hyvää ponnahduslautaa nopeaan elpymiseen. Korona-kriisin toinen aalto ja mahdollinen pitkävaikutteisuus saattaa tuoda muutoksia tilanteeseen. Todennäköisesti nekin toimivat vahvaa hyvinvointipolitiikkaa hallitsevassa Suomessa eri tavalla kuin mahdollisimman kovaan vientikilpailuun ja oletetusti  sen edellyttämään kilpailukykypolitiikkaan pyrkivät voimat.

Me olemme jäseniä Euroopan Unionissa ja siksi toimeentuloon ja työllisyyteen tähtäävän politiikan tulisi olla koko maanosan kattavaa, koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän, täystyöllisyyden ja taatun toimeentulon saavuttamiseksi.  Vientikilpailu Euroopan tasolla ei  tavoittele tällaista tulosta. Tulee olemaan voittajia ja häviäjiä, kasvu tulee suuntautumaan epätasaisesti ja jopa niin, että osissa Eurooppaa jäädään pysähdystilaan tai jopa taannutaan.

On kaiketi selvää että tällainen työllisyyspolitiikka ei voi olla sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavien poliittisten voimien tavoitteena. Näihin päiviin saakka edellytetyllä säästämispainotteisella talouspolitiikalla jopa kokonaiset sukupolvet joutuvat paitsi odottelemaan kasvun alkamista, myös tinkimään nykyisestäkin elintasostaan. Monet pelkäävät jo että uudet sukupolvet joutuvat tyytymään selvästi alhaisempaan elintasoon kuin vanhempi sukupolvi, sodanjäkeiset suuret ikäluokat ja heidän lapsensa. Siirtymistä ei tapahdu pelkästään alemmista sosiaalisista luokista koulutuksen kautta ylöspäin, vaan kierre voi viedä myös toiseen suuntaan. Tilannetta kärjistävät tuontatovoimien jatkuva tehostuminen, tekninen kehitys ja automaatio, digitalisaatio ja - ehkä tärkeämpänä kuin aavistammekaan - ilmastomuutos ja sen vaatima säästäväinen suhtautuminen luontoon ja ympäristöön, kaiken kasvun materiaaliseen perustaan. Taloudellinen polarisaatio on niin vahvaa, että säästäminen tai edes hyvä koulutus ei takaa paluuta tasa-arvoisempaan kehitykseen. Uhkaavana ja sekä tunteita että ilmapiiriä kuumentavana ulottuvuutena on jatkuva maapallon lämpötilojen nousu, jäätiköiden sulaminen, uusi normaali, joka kilpailuhenkisen markkinan ja taloudellisen polarisaation olosuhteissa yhä kärjistää tätä ratkaisematonta jännitettä.

Sitä jää siis kysymään, onko tähän strategiasolmuun - tämä on huhtikuussa 2020 edesmenneen Pertti Paasion käyttämä nimitys - nähtävissä mitään ratkaisua? Olemmeko tuomitut elämään tässä tuhoisaa loppua ennustavassa Ragnarök-tunnelmassa vai voisiko tilanteeseen löytyä uusia ratkaisumalleja.

Tämän vuoden aikana tapahtunut muutos - tosin Kronan aiheuttaman kriisin aiheuttamaksi yksittäistapaukseksi luonnehdittu - on tapahtumassa eurooppalaisessa makrotalopuspolitiikassa. Se on lähtenyt liikkeelle vastoin perustuslakien (Saksa) ja konsolidoitujen peruskirjojen (EU) sisälle betonoituja, siis ehdottomiksi tarkoitettuja strategisia linjauksia. Etukäteissäästäminen kotitalouksia esimerkkinä käyttäen, "mustan nollan" budjetit ja ehdottomana tabuna pidetty velkarahalla elvyttämien ovat haihtumassa kuin elokuisen sinitaivaan ohuet pilvenhattarat. Tilalle on tullut aikaisempaan verrattuna jopa uhkarohkea velkaelvytys sekä kansallisella tasolla että nyt myös Euroopan Komission nimissä ja sen toimesta. Peruskirjojen säännöt sallivat tämän vain luonnonkatastrofiksi luokitelluissa poikkeustapauksissa, jollaiseksi Korona-pandemia on luokiteltu.

Euroopan Komission lainanotto, EKP:n jo kuusi vuotta jatkunut määrällinen elvytys, korkojen pysyminen nollan tuntumassa ja jopa sen alle, pankkien suojaaminen erityistoimenpiutein tällaisessa tilanteessa, EKP:n lunastamien velkakirjojen 'jäädyttäminen' EKP:n taseisiin - kaikki nämä kertovat käänteestä makrotaloudessa endogeenisen, sisäsyntyisen ja omiin päätöksiin perustuvan makrotalouden ottamisesta vihdoin käyttöön, joskin visioiltaan rajoitettuna ja olemassaolevien rakenteiden hillitseminä. Muutos ennakoi Modernin Monetaarisen Teorian vaikutusta Euroopan Keskuspankissa ja Euroopan Komission makrotalouspolitiikassa ja se näkyy tapahtumassa olevassa muutoksessa. Tosiasia on, että itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisö - jollainen Euroopan Unioni komissionsa, neuvostojensa ja parlamenttinsa johtamana yhteisönä on, voi vastata mihin hyvänsä fiskaaliseen haasteeseen eikä ole pelättävissä että yhteisö joutuisi tämän vuoksi konkurssiin missään olosuhteissa. Se että resursseja voidaan luoda finanssipoliittisilla ja monetaarisilla päätöksillä ja perinteisellä kaksinkertaisella kirjanpidolla pelkkään luottamukseen perustuen, on samalla kertaa sekä selkeä että pelottava visio. Yhdessä digitalisaation ja automaation kanssa näet voitaisiinkin luoda järjestelmä, jossa rahasta ei ole puutetta ja jonka käytölle vain luonnolliset resurssit - kuten työvoima ja luonnonvarat - asettavat rajoja.

Moderni Monetaarinen Teoria lupaa juuri tällaista toivorikasta näkymää. Se pyritään kuitenkin työntämään pois valokeilasta valtavirtaisen, uusliberaalisti painottuneen talouseliitin toimesta. MMT:lle ei ole suotu tilaa talouspoliittisessa keskustelussa; kaupallisista markkinoista riippuvainen, sen teollisesta muodosta eli mainonnasta tulonsa saava ja kauttaaltaan kaupallistunut media on sulkenut silmänsä ja korvansa tältä kumoukselliselta muutokselta. Nyt kun se kuitenkin alkaa tapahtua, uhkaavan katastrofin alaisena,  konservatiivisen ja uusliberaalin enemmistön ehdoilla, ovat valtakuntien keskeisimmätkin vaikuttajat lähes irrationaalissa mielentilassa makrotalouden uuden käänteen edessä.

Palataanpa tässä takaisin työllisyyspolitiikkaan. Euroopan Komissiolla ja Euroopan Keskuspankilla on lähes kaikki edellytykset kääntää politiikan suuntaa niin, että suuret sosiaaliset ja luonnonkatastrofiin verrattavat ongelmat kuten työttömyys ja riittämätön toimeentulo voidaan muutamassa vuodessa tai yhdessä vuosikymmenessä hallitusti poistaa. Työtä on löydettävissä tarpeellisessa määrin mm. julkiselta sektorilta, sen infran ja palveluiden ja uusien, osallistamista, hyvinvoitia ja turvallisuutta kehittäviltä toimialoilta. Työehtosopimusten mukainen palkkataso voidaan turvata jos niin halutaan. Optiot, työsuorituksesta irroitetut, pelkkään ahnehtivaan mielikuvitukseen perustuvat palkkiot voidaan luokitella rikokseksi ilmastomuutosta ja ihmiskuntaa vastaan. MMT:n mukaisilla toimilla ei ole välttämätöntä kiihdyttää luonnon, ilmaston ja maaperän raiskaamista kohden entropiaa (Eero Paloheimo).

Jotta tämä täyden toimeliaisuuden tavoitetta kuvaava blogi ei jäisi pelkästään minun ehkä sairaana pidetyn mielikuvitukseni tuotteeksi, lainaan tähän referaattina juuri 19.8. 2020 ilmestynyttä MMT-professori Bill Mitchellin blogikirjoitusta, jossa hän arvostelee Australian Keskuspankkia (ARB) ja sen johtajaa poliittisesti vinksahtaneesta valtavirtaiseen talouspolitiikkaan sitoutumisesta seuraavasti:

"Australian keskuspankin pääjohtaja Philip Lowe vahvisti viime viikolla, että väite keskuspankin riippumattomuudesta poliittisesta prosessista on teeskentelyä. Kuvernööri on omaksumassa poliittisen roolin ja on jo antanut useita julkilausumia, joita ei voida analyyttisesti tukea tai perustella useiden vuosikymmenien ajan käytössä olleilla todisteilla. Hän vaatii kaiken modernin  rahapoliittisen teorian koskevan myönteisen  julkisen keskustelun estämistä, mikä on tietenkin vaatimuksena mielenkiintoista.
Yhä useammat ihmiset alkavat ymmärtää MMT: n perusteet ja huomaavat, että tämä ymmärrys avaa kokonaan uuden poliittisen keskustelun, joka on suurelta osin painettu näkymättömiin valtavirtaisen talouden harhakuvien taakse. Tämä koskee erityisesti oman keskuspankin avulla valuuttaa lisäävän hallituksen mahdollisuuksia poliittisiin valintoihin ja valmiuksia ja erilaisen politiikan toteuttamiseen.
Ihmiset ymmärtävät että yli 2,4  miljoonaa australialaista työntekijää, joilla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi työtä (yli miljoona virallisesti työttömänä)on seurausta Australian hallituksen kyvyttömyydestä vastata tilanteeseen talouspolitiikallaan. He ymmärtävät edelleen, että hallitus käyttäytyy vanhoillisesti, koska se edelleen luulee voivansa palata ylijäämäiseen talouteen ennen pitkää, eikä siksi halua lainata liikaa (mitä se sitten tarkoittaakin). MMT: n ajattelutapa kertoo meille, että hallitus voi luoda niin monta työpaikkaa kuin tarvitaan täyden työllisyyden saavuttamiseksi ja keskuspankki voi vain mahdollistaa sen aiheuttamat menot ilman että hallitusta  tarvitsee lainkaan ottaa lainaa. He esittävät nyt päivittäin kysymyksiä: miksi RBA ei auta tällä tavalla. RBA-poliitikkojen (esimerkiksi johtajan) kieltäytyminen on vähintäänkin säälittävää.

---
Professori Bill Mitchell kuvaa australialaisena oman maansa keskuspankin johtajan vanhoillista, uusliberaalia poliittista asennetta joka pitää yllä miljooniin nousevaa työttömyyttä. Tämä blogipäivitys on merkittävä siksi, että se autaa ymmärtämään  myös Euroopan Komission varovaista siirtymistä velkavetoiseen, oman keskuspankin (EKP) rinnalla toteutettuun makrotalouspolitiikkaan etukäteissäästämisen sijasta.  Tosin pyrkimyksestä täystyöllisyyteen ollaan vielä kaukana - ymmärtämättömät jäsenmaat ja Suomi niiden mukana - vaativat tehtyjen toimenpiteiden pysyttämistä kertaluontoisina. Oikea vaatimus olisi vaatimus vastata Euroopan kansalaisten keskeisiin tarpeisiin, joista oikeus täyteen työpanokseen ja toimeentuloon on yksi keskeisimpiä.

Yhdenvertaisuus ei toteudu kasvun kautta

Professori Thomas Piketty, ranskalainen talousteoreetikko, poliittisen vasemmiston kunnioittama sankari, on julkaissut aiemmin tänä vuonna uuden kirjajärkäleen, 1300-sivuisen "Pääoma ja ideologia" teoksen, jonka der Spiegel esittelee numerossaan 11/2020. Pikettyltä ilmestyi muutama vuosi sitten bestseller "Pääoma 21. vuosisadalla", jossa hän kertoo  pitkän historian osoittavan, että pääoma on kasautunut ja polarisoitunut jo 1700-luvulta lähtien. 

Tässä teoksessaan Piketty osoittaa että taloudellisen kasvun kautta ei poliittisen vasemmiston  haaveilemaa tasa-arvoa saavuteta koskaan. Jos pääomaa merkitään kirjaimella r ja kasvua kirjaimella g, on Pikettyn mukaan aina voimassa kaava r>g eli pääoma lisääntyy kasvua nopeammin - ja polarisoituminen jatkuu äärimmäisyyteen saakka.

Kuinka paljon rikkaimmat - kuuluisa vajaa 1% - sitten omistavat? Jos haluaisit säästämällä päästä maailman rikkaimmaksi, esivanhempiesi olisi pitänyt aloittaa säästäminen jo Bastiljin valloituksen aikaan 14.7. 1789  ja säästää - myös Sinun -  n. 8000 euroa joka päivä nykyhetkeen saakka. Tällaisen laskelman on Spiegelin mukaan tehnyt Oxfam, köyhyyttä ja epätasa-arvoa vastaan taisteleva kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä.

Spiegelin mukaan hyvä koulutus, ahkeruus ja säästäväinen elämä eivät takaa pääsyä rikkaimpien joukkoon. Lehti lainaa vapaasti runoilija Rainer Maria Rilkeä: "Jos sinulla ei ole nyt taloa, et tule omistamaan sellaista tulevaisuudessakaan." 


Sodanjälkeinen nopea kasvu tosin poisti köyhyyttä ja yhä useammat pääsivät mukaan keskiluokkaan ja turvattuun elämään. Se ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että polarisaatio taloudessa jatkui edelleen; kasvu paransi elintasoa, mutta  ei poistanut jatkuvasti kasvavaa taloudellista eriarvoistumista.

Spiegelin mukaan tämä teos käsittelee laajasti koko maailman keskeisten valtioiden taloushistoriaa, alkaen Intian kastijärjestelmästä, Venäjän tsaarien rikkauksista ja jatkuen läntisiin teollisuusmaihin. Tarinat vaihtelevat, mutta yksi suure jää pysyväksi: rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet, minkä lisäksi erosta on tullut pysyvä: taloudellinen kasvu ei pysty poistamaan polarisaation vahvistumista.

Kirjassaan Piketty ei ainoastaan kuvaa muutosta orjatyöyhteiskunnista nykyiseen uusliberaaliin talousjärjestykseen, vaan etsii myös vastauksia siihen, kuinka yhteiskunnat voisivat olla toimivia ja tehokkaita. Hänelle talous ei ole luonnontieteen kaltainen tieteellinen oppi, vaan aina poliittisesti ja ideologisesti määräytyneiden ennakkoehtojen muovaamaa. Sellaiset yhteiskunnat, joissa taloudellisen voimavarat ovat jakautuneet tasaisesti, ovat aina voimakkaampia ja tehokkaampia kuin oligarkkien varaan rakentuneet ja kasvavaan eriarvoisuuteen jämähtäneet taloudet.  

Hän esittää myös utopistiselta tuntuvia ehdotuksia; yksi niistä on universaali perintö. Sen mukaan jokainen saisi 25-vuotispäivänään 'maailmanperintönä' hänelle kuuluvan, 60%:n   perintöosan keskimääräisestä varallisuudesta. Spiegel laskee että se olisi Saksassa noin 120 000 euroa. Pääoma tähän hankittaisiin verotuksella, mikä tarkoittaisi samalla pääoman liikkumista ja 'pysymistä nuorena'.

Toinen hänen ehdotuksistaan seuraa taloustieteilijä Julia Cagén ehdotusta poliittisen puolueiden rahoittamisesta, joka meilläkin on jatkuvan ristiriitaisen keskustelun kohteena. Hän ehdottaa että kaikki ulkopuolinen puoluerahoitus kiellettäisiin, mutta valitsijat saisivat äänioikeutta vaaleissa käyttäessään  myös oikeuden poliittisen kantansa mukaiseen, hänen ääntään seuraavaan puoluetukeen, jonka suuruus  erikseen päätettäisiin. Hän haaveilee myös 'maailmanparlamentista', jolla olisi käsissään päätösvalta ja resurssit mm.ilmasto- ja oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Kansallisella tasolla pysyttäytyminen aiheuttaa poliittia ja oikeudellisia ongelmia, ne rajoittavat horisonttia. Erityisesti hän moittii sosialidemokraatteja ja sosialisteja rajoittumisesta kansalliseen lähestymistapaan samalla kun pörsseissä olevat yritykset verkottuvat kansallisvaltioiden yläpuolella maailmanlaajuisesti.
"Niin kauan kuin pääomalla ei ole mitään rajoja, eikä ole olemassa euroopanlaajuista verotusoikeudella ja talouden hallintavälineillä varustettua toimeenpanoelintä  - elävät eurooppalaiset epäoikeudenmukaisissa oloissa." Spiegel kertoo, että  Piketty kaavailee matkaa Saksaan tavatakseen m. SPD:n edustajia keskustellakseen heidän kanssaan mm. eurooppalaisesta pääomaverosta.

Lehden mukaan Pikettyn tapaaminen oli tartuttava ja uusia näköaloja avaava kohtaaminen. Hän tavoittelee oikeudenmukaisempaa maailmanlaajuista yhteisöllisyyttä, joka pelastaa ihmiset kurjuudelta ja aktivoi heidät uudelleen toimeliaaseen elämään. Tavoite on kulttuurinen, joka rakentuu paremman ja mielikuvitusrikkaan julkisen tilan rakentamiseen, hyvään koulutukseen ja kokonaisvaltaiseen terveyden ja sairaanhoitoon.

Thomas Piketty, vasemmistolaisesti suuntautuneiden, etelä-Ranskasta vuohien kasvatuksesta lähteneiden vanhempien poika tavoittelee siis uudenlaista maailmaa ja myös tavanomaisesta poikkeavilla keinoilla.

Ei liene epäilystäkään siitä, että hänen uudesta kirjastaan "Pääoma ja ideologia" tulee lukumenestys myös Suomessa - sitten kun se saadaan käännettyä.

r>g

Tällä kertaa pääsen otsikon suhteen tosi vähällä - tarvitsen sisällön esittelyyn vain kolme kirjainmerkkiä.  Tämä kaava tulee vuonna 2014 kirjan "Kapitalismi 21. vuosisadalla"  julkaisseen Thomas Pikettyn analyysista. Se tarkoittaa sitä, että viimeisten yli kahden vuosisadan aikana omistusten (r=return) määrä on jatkuvasti kasvanut enemmän kuin vuosittainen taloudellinen kasvu (g =growth).  Piketty seuraa omistusten lisääntymistä suhteessa kasvuun  niin pitkällä aikajaksolla kuin se tilastojen pohjalta on ylipäätään mahdollista. Hän vertailee ennenkaikkea Ranskan, Britannian, Amerikan Yhdysvaltojen, Saksan ja myös pohjoismaista Ruotsin tilastokantoja ja päätyy tähän dramaattiseen tulokseen.

Omistusten määrän lisääntyminen on muutamia harvoja poikkeuksia - erityisesti I ja II maailmansodan aikoja - lukuunottamatta jatkuvasti kasvanut nopeammin kuin taloudellinen kasvu.  Kaava r>g kulkee erim uoodoissa tämän yli 700 sivua paksun kirjan  läpi. Erittäin nopeaa omistusten (fortune=omistus) kasvu oli 1800-luvun alussa. Sen ajan etuoikeutetut ryhmät Ranskassa ja Englannissa pitivät selvänä, että ilman kymmen- tai satakertaista omistusten määrää suhteessa keskivertoon ei voinut elää sivistynyttä elämää. Hän käyttää esimerkkeinä Balzacin ja Jane Austinin romaaneita, joista erityisesti viime mainitun kuvaama elämäntyyli on tullut tunnetuksi BBC:n sinänsä loistavasta sisältötuotannosta. poikkeuksen säännöstä muodostavat Euroopan pohjoismaat, joissa niissäkin omistusten kasvu on ollut kansantalouden kasvua nopeampaa mutta lievempää kuin muualla maailmassa.

Mahdollisimman laajaan ja perusteelliseen tilastolliseen analyysiin perustuen Piketty osoittaa, että ellei mitään tehdä, maallinen hyvä päätyy nyt alkamassa olevan vuosisadan aikana äärimmäsen harvojen omistajien käsiin. Piketty osoittaa, että taloudellinen polarisoituminen jatkuu vääjäämättömän voimakkaana ja vuosituhannen lopulla ehkä 0,0001 prosenttia maapallon väestöstä - sekin on vielä n. 80 000 ihmistä - omistaa käytännössä valtaosan maapallosta.

Omaisuuksien piilottaminen verotukselta mitä erilaisimmin keinoin on pääomia keräämään onnistuneiden arkipäivää. Tuloja ei tule enää niinkään maaomaisuuksista, vaan osakkeista, osuuksista, mitä erilaisimmista finasnssialan tuotteista. Rikkaiden joukossa on tietenkin joitakin, jotka ovat tehneet ällistyttävän hienoja keksintöjä ja onnistuneet tuotteistamaan ne   (kuten esim. Microsoftin omistaja Bill Gates tai Ikean omistaja Ingvar Kamrad jne.). Usein omistaminen  perustuu tämän lisäksi ihan puhtaaseen yhteisen omaisuuden ryöstöön ja sen lisäksi  myös suuriin, sukupolvien myötä kasaantuneisiin perintöjen kasvuun. Koulutettu manageriluokka omistaa myös paljon ja on onnistunut juuri 1900-luvun lopulla kasvattamaan palkkojaan ja palkkioitaan ilman minkäänlaisia hyväksyttäviä perusteita satumaisiin summiin.

Ongelman taltuttaminen ei globaalissa maailmassa onnistu yhden maan toimesta. Itse asiassa koko maailman tulisi tuntea tässä suhteessa mitä suurinta vastuuta, koska omaisuuksien keräämiseen liittyy vahva usko tekniikan mukanaan tuomaan hyvään. Maapallon luonnollisen tilan rapistuminen on laajempi kysymys kuin ilmastomuutos ja jos polarisoituminen jatkuu ja ehkä lisäksi voimistuu  tämän vuosisadan aikana, tulevat sukupolvet ovat sekä ympäristöongelmien että yhteiskunnallisten ristiriitojen johdosta mitä suurimmassa vaarassa.

Piketty kiinnittää huomiota siihen, että mm. Euroopan Unionilla olisi jo nut mitä parhaat tilastolliset edellytykset maailman taloudellisen tilan polarisoitumisen havaitsemiseen ja toimenpiteiden aloittamiseen vaurauden jakaantumiseksi nykyistä tasaisemmin. Kysymys on sekä Euroopassa että koko maailmassa valtavan enemmistön ihmiskohtalosta. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusjulistukset antavat maapallon taloudellisen tilan ja kehityksen tarkastelulle ja tarpeellisille muutoksille eettisesti hyväksyttävän perustan. Aloitteita Euroopan Unionin suunnasta ei ole kuitenkaan täässä suhteessa tullut, minkä Piketty toteaa suurena ja kohtalokkaana taloudellisena sokeutena.

Talous ei ole eksatti tiede, vaan taloudellisen asiantuntemuksen takana on aina mitä erilaisimpia motiiveja ja pyrkimyksiä. Siksi Pikettyn mukaan talous tarvitsee tuekseen muiden tieteenalojen tukea ja osallistumista. Talous on mitä suurimmassa määrin ekologinen, filosofinen, kulttuurinen ja historiallinen kysymys. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut talouden peruskysymyksistä paitsi henkilökohtaisena myös yhteiskunnallisena - globaalina - kysymyksenä. Tämä vuosisata ei saa päästää tuhoisaa ja myyttistä harvainvallan megakonetta siihen vauhtiin mikä on loogisena seurauksena  nykymenon kritiikittömästä hyväksymisestä.

Vanhat luokkataistelun keinot eivät enää uudessa globaalissa taloudessa ole voimassa. Omaisuuksien ja taloudellisten arvojen sosialisointi ei muodosta sellaista ratkaisua joka alkaisi vähentää polarisoitumista ja tasoittee kasvun hedelmiä suurille massoille. Kiina saattaa tiettyyn määrään saakka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Pikettyn ratkaisu on pääoman ja sen erilaisten ilmenemismuotojen verottaminen. Lainaan tähän asiasta tekemääni lyhyttä Facebook-kuvausta:

"Pitäisi siis nostaa pääomatulojen verotusta, tehdä siitä progressiivinen ja rahoittaa tällä tavalla budjetin alijäämää. Pääomatulot kasvavat jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu yleensä, ja taloudellisen taantuman aikanan taloudellisen kasvun ja pääomatulojen ero senkun kiihtyy... Sain juuri luettua Thomas Pikettyn lähes 800-sivuisen kirjan "Pääoma 21. vuosisadalla", jonka yksinkertainen mutta selvä sanoma on seuraava: pääomatulot ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana kasvaneet jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu. Omistuksista kertyvien tulojen jatkuva prosenttimääräinen kasvu on saanut aikaan globaalin tulojen polarisoitumisen joka on tosiasia. Todellinen vaara on, että hyvin pieni eliitti omistaa tämän vuoisisadan lopussa lähes koko maapallon. Piketty ehdottaa, että vuosittainen pääomavero olisi 0,1-0,4 % alle miljoonan euron pääomasta, 1 % 1-5 miljoonan pääomalle, 2% 5-10 miljoonan euron pääomista jaa 5- 10% pääomavero useamman kymmenen, sadan ja jopa miljardin euron pääomille. Pääomavero tässä muodossa lisäisi tuloja ja kasvua niin että eriarvoistuminen alkaisi vähetä ja köyhyys voitaisiin poistaa. Sen enempää Euroopan Unioni kuin EU:n jäsenmaiden hallituksetkaan eivät ole olleet halukkaita kehittämään läpinäkyvää ja kaikenkattavaa tilastointia päämista ja niiden kätköpaikoista, vaan näyttävät suojelevan kaikkein rikkaimpia ja näiden tekemää veronkiertoa, minkä Piketty määrittelee varkaudeksi demokraattiselta yhteiskunnalta."

Tänään 30.11. 2016 julkaistiin SDP:n kesän 2017 puoluekokoukselle tehdyt aloitteet. Tässä Åbo Socialdemokrater rf:n asiaan liittyvä aloite:

Pääomatuloveroa on nostettava 
Koska pääoman tuotot nousevat koko ajan enemmän kuin palkat, erot rikkaiden ja köyhien välillä suurenevat. Jo nykyään rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maailman varallisuudesta. Jos tämä kehitys saa jatkua, se johtaa vakaviin konflikteihin varakkaiden ja vähävaraisten välillä.

Jotta maassamme ei muodostuisi sosiaalisia jännitteitä, taloudellisen epätasa-arvon edelleen kasvaminen on estettävä. Tuloeroja on tasattava verotuksessa tehtävien muutosten avulla. Kansainvälisten pankkitransaktioiden verotuksen käyttöönotto, niin kutsuttu Tobin-vero, olisi merkittävä askel oikeaan suuntaan. Lisäksi on hyvin tärkeää, että sijoituksiin liittyvä salassapitovelvollisuus poistetaan, jotta kaikkien maiden viranomaiset voivat valvoa, että verolainsäädäntöä todella seurataan.

Kun esitetään vaatimus, että pääomatuloveroa pitäisi korottaa tasolle, joka vastaa palkkoja ja eläkkeitä, väitetään usein, että tämä estäisi yrityksiä investoimasta Suomeen. Tämän takia on tärkeää, että pääomatuloveroa ei koroteta ainoastaan Suomessa, vaan myös EU:ssa sekä muissa osissa maailmaa. Merkittävää kannatusta korkeamman pääomatuloveron puolesta löytyy jo monissa paikoin unionia sekä Englannissa ja Yhdysvalloissakin.

 Åbo socialdemokrater rf. esittää, että puoluekokous velvoittaa SDP:n johtoa nostamaan puoluehallituksessa esille kysymyksen pääomatuloveron korottamisesta ja korostaa, kuinka tärkeää on, että sosialidemokraattinen liike aktiivisesti ajaa pääomatuloverotuksen kiristämistä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

 Puoluehallituksen lausunto 
Aloitteessa esitetään perusteltu huoli pääomaverotuksen tasosta suhteessa palkkatulojen verotukseen ja sen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Aloitteessa esitetään pää- omaverotuksen korottamista Suomessa sekä aktiivista toimimista asian puolesta sisarpuolueiden kanssa.

SDP on viimeksi hallitusvastuussa ollessaan ollut aktiivisesti uudistamassa verotusta luomalla pääomaverotukseen uuden progressiivisesti määräytyvän verokannan, jolloin suurimpia pääomatuloja verotetaan korotetulla kannalla. Myös pääomaverotuksen kokonaistasoa korotettiin. On kohtuullista, että myös pääomatulojen saajat ovat talouden vaikeiden vuosien aikana mukana talkoissa.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti myös veropohjan laajuus  erityisesti erilaisia sijoitustoiminnan muotoja (sijoitusvakuutukset, kapitalisaatiosopimukset jne.) koskien. SDP on esittänyt omassa vaihtoehtobudjetissaan, että pää- omatulon veroa korotetaan kahdella, ja korotetussa kannassa yhdellä prosenttiyksiköllä. Lisäksi aliverotettu finanssisektori tulisi huomioida vahvemmin verotuksessa.

Päätösesitys 
Puoluekokous yhtyy aloitteeseen pääomaveron korottamiseksi sekä aktiivisemman yhteiseurooppalaisen veropolitiikan luomiseksi.


Suunta näyttäisi siis ainakin  periaatteessa oikealta - kysymys on vain globaalista tietoisuudesta ja siihen liittyvästä intensiteetistä!