Maanpuolustuksellinen päiväkäsky

 Millä tavalla maanpuolustuksen rahoitus olisi nostettavissa tasolle, jota NATO ja Euroopan Unioni ovat nyt edellyttämässä? Veroilla, säästöillä vai talouskasvulla? Uskon jokaisen ymmärtävän, että tässä ollaan uusien, vakavien ratkaisujen edessä. Uutta näkemystä ja uusia ratkaisuja tarvitaan sekä maanpuolustukseen että siihen millä tavalla se toteutetaan. 

Kun maanpuolustus on nousemassa äärimmäisen tärkeäksi ykkösluokan prioriteetiksi, sillä on aivan erityinen merkitys maan työvoiman - siis palkansaajien - elämäntilanteeseen ja heidän aktiviteettinsa käyttöön. Perinteisen työn tilalle ja rinnalle nousee  maanpuolustuksen nouseminen niin keskeiseksi, että työvoimaa on irroitettava sotilaallisen voimaan, asevelvollisten kertausharjoituksiin, uuden tekniikan ja sotilaallisen teknologia edellyttämään jatkuvaan koulutukseen ja työtehtäviin kasvavan sotilaallisen strategiakokonaisuuden toiminnallisissa tehtävissä.

Ajatus, että työikäistä väestöä makuutettaisiin vähänevien työttömyyskorvausten varassa kotisohvilla tai lomautettuina, ei voi näissä oloissa enää tulla kysymykseen. Työvoimaa on voitava vapauttaa myös tarpeettomaksi tai toisarvoiseksi katsotusta tuotannosta tärkeämpiin maanpuolustuskoneiston tehtäviin. 

Maksetaanko maanpuolustustehtävissäoloajalta päivärahaa tai palkkaa, on yksi ratkaistavia asioita. Sotamoodiin valmistautuminen tarkoittaa koko kansan osalta paluuta toisenmaailmansodan aikaiseen kokonaisvaltaiseen kansanhuoltoon. Tältä osin nykyinen ja vaivoin pystyynsaatu SOTE-rakenne muodostaa oivallisen pohjan siihen sosiaaliseen vastuun ottoon, jota sodanaikainen yhteiskuntarakenne edellyttää. Sirä ei voida jättää markkinoiden ratkaistavaksi, koska koko aktiiviväestön tulee olla pysyvässä valmiustilassa sotatilan edellyttämiin kutsuntoihin.

Väestönsuojelu, yhteiskuntasuunnittelussa suhteellisen hyvin huomioitu valmiustila edellyttää myös aivan uudenlaista valmiustilaa koko kansan  osalta, josta mm. emerituspresidentti Niinistö kävi pitämässä erityisalustuksen Euroopan Komissipon puheenjohtajan Ursula von der Layenin kutsumana. Tämä edellyttää laajaa, koko kansaan ulottuvaa peruskoulutusta, säännöllisiä harjoituksia sekä tilojen ja logistiikan koeponnistuksia sotatilan edellyttämässä laajuuessa ja oletetuissa olosuhteissa. Näihin tehtäviin tarvitaan nyt lomautetuina, työttöminä ja prioriteettien ulkopuolista työvoimaa.

Kuinka kaikki tämä resurssoidaan ja rahoitetaan? Ajatus taloudellisen kasvun varaan rakentamisesta on täysin epärealistinen, koska koko työvoima on priorisoitava sotilaalliseen moodiin. Näissä oloissa kasvusta puhuminen tai sen aikaansaaminen on alisteista sotaolosuhteiden suurille epävarmuuksille. Kasvua voi syntyä vain sotaolosuhteita vahvistavan teollisuuden ja palveluiden piirissä, jonka toimintaa rajoittaa sotatilan edellyttämä keskitetty ja hierarkinen toimintajärjestrelmä, josta päätöksiä ei tehdä markkinoilla vaan maanpuolustuskoneiston  lineaarisissa järjestelmissä.

On myös varauduttava laajamittaiseen säännöstelytalouteen toisen maailmansodan korttiannosten ja kulutusta muutenkin rajoittavien päätösten muodossa, koska kaikki olennainen voima on suunnattava maanpuolustukseen satunnaistan mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Varautuminen sotaan tarkoittaa talousratkaisujen, sosiaalitoimen ja sota-aikaisen koneiston osalta paluuta kansalliseen, nationalistiseen toimintatapaan. Ajatus siitä että Euroopan Komissio voisi Maastrichtin sopimuksen tapaan asettaa rajoituksia kulutukselle tai kasvulle tunnettujen prosenttirajoitusten mukaan, on myös täysin epärealistista ja naivia, sodanaikaisiin olosuhteisiin täysin sopimatonta puuhastelua. Resursseja on oltava silloin kun niitä tarvitaan. 

Se että Euroopan Unioni ei ole makrotalouspolitiikassaan varautunut sotatilan mahdollisuuteen, on johtanut sen sulkemaan fiskaalisesta toiminnastaan pois kaikki suurelle, päätöksentekotavaltaan yhtenäiselle hallintoalueelle mahdolliset  modernit monetaariset, ns. endogeeniset rakenneratkaisut. Yksistään jo tämä puute voi pohjimmiltaan johtaa siihen, että Euroopan Unioni ei kykene puolustamaan itseään tai jäsenmaitaan. Voimistunut taipumus yrittää ratkoa suuria asioita kansallisin keinoin johtaa puolestaan pirstaleisuuteen ja toimimattomaan koneistoon koko yhteisön tasolla. Tällaisella koneistolla ei johdeta sotaa käyvää yhteisöä tai sen maanpuolustusta, sotatilasta puhumattakaan. Vaatimus nykyaikaisesta resurssistrategiasta on tähän saakka kaikunut kuuroille korville markkinaunessa elävässä yhteisössä. Jopa oppositiota edustava vasemmistolainen parlamenttisiipi on taipunut kasvavan oikeistopaineen alla sen edellyttämään nationalistiseen lähestymistapaan. Ylpeyteen ja rankaisumentaliteettiin  taipunut ja huonosti perusteltuja  tulevaisuuskuvia rakentava Euroopan Yhteisö on alueen maanpuolustukselle enemmän taakka kuin se tuki ja turva, jota aikanaan Euroopan Unioniin liittyessämme haaveilimme. 

Kun maanpuolusruksessa on suurelta osin kysymys myös omaisuuden suojelemisesta, NATOn vaatima viiden prosentin taso voitaisiin rahoittaa pääomaverolla ja erityisesti myös saattamalla  listaamattomien yritysten verotusta samalle tasolle muun pääomaverotuksen kanssa. Työvoiman verotuksen varaan rakentaminen ei ole realistista, koska työvoima on viimeistä miestä ja naista myöten sotatilan edellyttämissä tehtävissä.  Mikä olisi työntekijöiden ja palkansaajien osuus? He maksavat osuutensa hengellään ja verellään - sataprosenttisesti.

Onko Euroopan Unionilla NATOlla ja yksittäisillä valtioilla todellista halua ja voimaa vastata modernin teknologian mukanaan tuomaan hirvittävään, yli rintamalinjojen, siviiliasutukseen ja kaikkeen infrastruktuuriin jinhimilliseen elämänmenoon yltävään  sodankäyntiin?

Jos vastaus edellä esittämääni kykymykseen on vähänkään epäröivä ja kansan yhteistä vastaustahtoa ehdollistava, viimeistään silloin on myös kansalliseen maanpuolustukseen sisällytettävä aktiivinen ponnistelu rauhan ja edes tyydyttävän väkivallattoman yhteiskunnallisen tilanteen  saavuttamiseen. Euroopassa on jo olemassa valmis institutionaalinen rakenne ETYJ:n muodossa. Suomalaisia velvoittaa edelleenkin vuoden 1975 ETYK-kokouksen "Helsingin henki", jonka suuri saavutus oli luottamusta, yhteistä turvallisuutta ja rauhanomaisen konfliktien ratkaisun   näkeminen ainoana realistisena ratkaisuna korkean teknologian ja keinoaälyn maailmassa.   Pragmaattisen neuvottelun ja diplomatian kokeminen ainoana mahdollisuutena johtuu ihmisen suuresta sosiaalisesta ja psykologisesta riippuvuus omasta esihistoriastaan ja kyvyttömyystä irtautua keinotekoisen moraalisen kompanssinsa väärää suuntaan osoittavista olettamuksista.

Eli joka leikkiin ryhtyy - se leikin kestäköön. Jos on pakko taistella, niin taistellaan, mutta koneistpon pitää myös olla sitä edellyttävässä kunnossa.

Keskustelua Euroopan turvallisuudesta (1)

Paluu juurisyihin Ukrainan sodassa...

Tässä keskusteluketjussa pohjana on blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" linkitetty Kupermanin kirjoitus menossa oevasta Ukrainan sodasta ja Kupermanin "valitettavasti" toteama käsitys, jonka mukaan Yhdysvaltain presidentti Trump on oikeassa pyrkiessään sodan lopettamisen ja Venäjän lähestymistavan ymmärtämiseen.

Tämä Kupermanin "narratiivi" on tärkeä siksi, että se kertoo mielestäni oikein Ukrainan tapahtumien kulun ja tukee myös omia muistikuviani tapahtumiin liittyvillä faktoilla täydennettynä. Vastassa on mm. Euroopan Unionin salaliittoteoriaan perustuva ja viimeisimpien varustelupäätösten perustana oleva narratiivi, jonka mukaan Venäjä muodostaa valloituspyrkimykjsineen uhan koko Euroopalle. Mitään todisteita Ukrainan NATO-jäsenyyspyrkimyksiin liittyvän konfliktin lisäksi ei tietääkseni ole olemassa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen täällä ei tarkoita sitä, että olisin erityisen ihastunut Trumpin "MAGA"-politiikkaan sen muilla sektoreilla.

Joni Penkari 21.3. 2025

Ilpo Rossi, nähdäkseni tekstissä on poikkeuksellisen paljon virheitä ja toistaa oikeastaan sellaisenaan Kremlin narratiivin sitä perustelematta. Muutama räikein ongelmakohta.

Ensiksikin on outoa, miten Biden voisi olla Putinia suuremmin syyllinen sotaan. Muistetaan, että Putin teki päätöksen hyökkäyksestä. Hänen varsin omalaatuinen esseensä ja historiakäsityksensä sekä vaatimuksensa ennen hyökkäystä vuoden 2021 lopulla ovat varmaan yhä muistissa. Samoin se Venäjän turvallisuusneuvoston kokous, jossa hän kyykytti mm. ulkomaantiedustelunsa johtajaa, joka ei muistanut oltiinko nyt tunnustamassa valtiota vai liittämässä niitä Venäjään. Kyllähän laittomasta hyökkäyksestä vastuun kantaa Venäjä ja Putin. sekä 2014 että 2022.

Hän vetoaa esim. Maidanin osalta "laajana lähteenä" käytännössä yhden kirjoittajan artikkeliin, jonka sisältö on kaikkea muuta kuin kyseenalaistamatonta. Kirjoittajan puolueettomuus samoin. On virheellinen väite, että väkivalta Maidanilla ei olisi ollut johdettavissa turvallisuusjoukkoihin tai presidentin kannattajiin (sala-ampujat). Vastaväitteen todisteet ovat heikot. Lisäksi Maidanilla ei todellakaan ollut vain "oikeistomilitantteja", mikä on lähinnä Venäjän propagandaan kuuluva väite.

Tekstistä on kokonaan unohtunut se, miten totaalisen korruptoinutta Janukovitsin hallinto oli. Samoin se, miten hän luopui kansan enemmistön kannattamasta EU-sopimuksesta ja allekirjoitti sen sijaan sopimuksen Venäjän kanssa - pitkälti Venäjän harjoittaman painostuksen seurauksena.

Venäjä oli suunnitellut Krimin operaation jo aiemmin. Sitä ei todellakaan suunniteltu tai kehitetty muutamassa päivässä. Muistanemme tunnuksettomat miehet, jotka ensin kiistettiin ja sitten myönnettiin venäläisiksi. Mikään naapurimaan poliittinen muutos ei oikeuta miehittämään toisen maan aluetta. Eli perustelu "provokaatiosta" ei tässä ole mitenkään uskottava. Jopa Krimillähän enemmistö väestöstä oli kannattanut Ukrainan itsenäistymistä aikanaan, ja sen venäjämielisen puolueen kannatus oli hyvin vähäistä etnisistä suhteista huolimatta. Dombassissa tämä oli vielä vähäisempää, ja sinnehän "kansan kapinan" synnyttämään tultiin Venäjältä, mm. FSB:n upseeristosta. Tämäkin jotenkin on artikkelista unohtunut. Mistään spontaanista reaktiosta Janukovitsin syrjäyttämiseen ei siis ollut kyse.

Ukraina oli ja on suvereeni valtio. Ei Venäjällä ole tai ole ollut oikeutta rajoittaa sen turvallisuuspoliittisia valintoja. Ukrainalla on ollut täysi oikeus esim. NATOn jäsenyyden hakemiseen. Ei tuota ollut edes mitenkään kirjattu Minskin sopimuksiin. Zelenskyihän aidosti pyrki kautensa aluksi ratkaisemaan kriisiä rauhanomaisesti, eikä Poroshenkon tavoin korostanut valtaavansa alueita takaisin. Tässäkin asiavirhe tekstissä siis. Ja siitä unohtuu se, että Venäjä rikkoi sopimuksia myös varsin säännöllisesti. Muistetaan myös, että Venäjä ei suostunut palauttamaan rajaa Ukrainan hallintaan, eli sopimukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, koska ne eivät olleet koskaan todellisuudessa toteuttamiskelpoisia.

Venäjähän ei sijoittanut Donbasiin joukkoja "rauhanturvaamiseen", vaan hyökkäsi laajamittaisesti koko Ukrainaan keväällä 2022. Päähyökkäyshän kohdistui Valko-Venäjältä Kiovaan, aika kaukana oltiin rauhanturvaajista Donbasissa. Venäjä oli tähän hyökkäykseen valmistautunut jo vähintään vuoden, jälleen silkkaa hölynpölyä, että se olisi jotenkin tehty reaktiona helmikuun 2022 tapahtumiin.

Ei Yhdysvalloilla ole mitään mandaattia neuvotella Ukrainasta tai Ukrainan puolesta, vaikka Trump ja MAGAt näin tuntuvat uskovan. Eikä Yhdysvallat juurikaan varustanut Ukrainaa ennen sotaa. Jotenkin artikkelista muuten jälleen unohtuu se, että itse asiassa aseavun aloitti presidentti Trump, ei Biden.

Mutta onhan tuo artikkeli varsin osuva kuvaus siitä, miten Kreml ja Trump asian varmaan näkevät, kun epämiellyttävät seikat kuten kansainvälinen oikeus ja kansojen itsemääräämisoikeus unohdetaan. Noin se imperialistinen etupiiripolitiikka tosiaan toimii.

Kommentaattorina esiintyvä Atte Blom taitaa olla musiikkituottaja ja pitkän linjan kommunisti, jonka työntekijät ovat irtisanoutuneet hänen näkemyksistään. Samaa hengenheimolaisuutta siis löytyy melko äärivasemmistosta, eikä häntä voi pitää millään tavalla edes Patomöen tasoisena auktoriteettina.

 

Ilpo Rossi 21.3. 2025

Joni Penkari, mielenkiintoisia väitteitä tapahtumista ja henkilöistä. Sellaista vaihtoehtoista narratiivia, joka oikeuttaa miljardiin nousevat varusteluohjelmat Euroopan Unionin ja jäsenmaiden tasolla, ne eivät mielestäni kuitenkaan muodosta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari,  minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari Minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 24.3. 2025:

Ilpo Rossi, hyvä kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto oli eri maa kuin nykyinen Venäjä. Maailma ja Eurooppa ovat muutenkin hyvin erilaisia kuin vaikkapa Kekkosen aikana. Se alkaa olla yhtä kaukaista historiaa kuin vaikkapa 30-luvun Eurooppa. Jopa Koiviston aika alkaa olla puolen vuosisadan takana ja erilaisessa maailmassa. Näitä ei voi mitenkään suoraan verrata nykytilanteeseen. Periaatteessa samalla tavallahan olisi voitu verrata Koiviston alkuajan ratkaisuja siihen, miten 40-luvun alussa hoidettiin ulkopolitiikkaa. Myös ETYK alkaa olla enemmän historiaa kuin elävää nykyaikaa. Putinin Venäjä on olennaisesti lähempänä Stalinin Neuvostoliittoa tai Hitlerin Saksaa kuin Jeltsinin Venäjää tai edes Brezhnevin Neuvostoliittoa. Siksi sitä on arvioitava nykytilanteesta käsin, ei verraten varsinkaan Koiviston loppuvuosien tai Ahtisaaren ajan naapuruuteen.

Ilpo Rossi 24.3. 2025

Joni Penkari, siinä mielessä tilanne on todellakin toinen varsinkin sosialidemokratian kannalta, että Stalinin Neuvostoliitto edusti "tieteellistä" sosialistista ratkaisua kansainvälisen työväenliikkeen toimintatapaan marxismi-leninismin muodossa. Oma poliittinen valintani silloin sosialidemokratian hyväksi kommunistisen tai sitä myötäilevän ns. skogilaisen lähestymistavan sijasta muodostui jyrkän torjuvaksi. Muistan miten vaikeaa oli ottaa nuorisoliikkeessä vastaan 1960-luvun alussa Komsomolin virallisen valtuuskunnan edustajia, edustivathan he sosialidemokratian suuntaan asennetta, jonka mukaan he kannattivat sosialidemokratiaa samalla tavalla kuin "nuora kannattaa hirtettyä". Vaivoin taivuin minäkin virallisen ystävyys- ja yhteistyöpolitiikan hyväksyjäksi. Lopullisesti kantani luottamusta ja yhteistyötä kannattavan maailmanpolitiikan suuntaan tapahtui ETYK-prosessin myötä. Tulokset puhuivat puolestaan, ja sillä oli merkitystä pragmaattisen yhteistyöpolitiikan toteuttamisessa Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän suuntaan.

Onko aika muuttanut perusteellisesti asetelmia ja yhteiskuntaluonnetta sitten toisen maailmansodan? Saksan ja sen oikeistolaisen politiikan johdolla myös EU:ssa varustaudutaan uhkaksi koettua Venäjää vastaan. USA ja Neuvostoliitto olivat toisessa maailmansodassa liittolaisia Saksan ja sen kanssa aseveljeyttä harjoittavia maita vastaan, Suomi mukaanluettuna. USA:n asenne Neuvostoliittoa kohtaan ei osoittautunut pysyväksi - osoittautuuko nytkään?

Kestääkö ympäristö ja ilmasto agressiiviseen - ilmeisesti hyvänlaatuiseksi tarkoitettuun - aineelliseen ja henkiseen varustautumiseen suuntautuvaa politiikkaa? Onko Euroopan Unionin makrotaloudellinen pohja sellaisessa kunnossa, että se mahdollistaa vastapuolen lopullisen pysäyttämiseen tähtäävän politiikan? Agression vaaraa lisää myös se, että nykyaikainen sotamateriaali vanhenee - tietotekniikan nopeasta kehityksestäkin johtuen - nopeasti ja vanhoista materiaaleista on päästävä myös eroon. Käyttääkö läntinen arvoyhteisö aseellista puutumista ja moraalista varustaumista tarpeellisen uudistamisen välineenä?

Kysymyksiä siis riittää. Minä en haluaisi palata enää aikaan, joka perustuu pysyvään vastakkainasetteluun ja tarjoaa toimintaväylän paitsi hyvänlaatuiselle, myös monille malignanteille, pahanlaatuisille yhteiskuntaluonteen ilmenemismuodoille.

Joni Penkari 25.3. 2025

Ilpo Rossi, minä taas näen nykyajassa ennemmin 1800-luvun loppua kuin 1900-luvun loppua. Ainakin seuraavat vuodet suurvaltapolitiikka ja etupiirit ovat vahvasti esillä ja todellisuutta. Mutta en näe, että tätä pitäisi hyväksyä tai tähän alistua. En kannata sitä, että jollain maalla olisi toisia suurempi oikeus alistaa tai määritellä niiden politiikkaa. En todellakaan halua paluuta sen enempää 1800-luvulle kuin 70-luvullekaan, joita molempia pidän poliittisesti synkkinä ja surullisina aikoina.

Varmastikaan nykyinen tilanne ei ole pysyvä tai ikuinen. Ei maailma ole muuttumaton. Käytännössähän 2.maailmansota päättyi vasta 80-luvulla, kun itäinen Eurooppa vapautui Neuvostoliiton miehityksestä. Nyt tuolloin alkanut vapauden ja yhteistyön aika ollaan haastamassa rankasti. Ja tämä on sitä nykytilannetta, johon nyt pitää vastata, vaikka miten nostalgisesti haluttaisiin palata ETYK-aikaan. Se maailma lakkasi olemasta 2022, vaikka joitain toimimattomia muinaisjäänteitä YKn turvallisuusneuvoston tavoin vielä toistaiseksi onkin olemassa.

Eurooppa oli paljon köyhempi kylmän sodan aikana, mutta silloin sen puolustuskyky oli myös olennaisesti parempi. Euroopalla on siis resurssit vastata omasta turvallisuudestaan, vaikka USA vihdoin toteuttaisi vähän normaalia myöhemmässä aikataulussa vetäytymisensä. USAn historian kannalta toisen maailmansodan jälkeinen aika ja aktiivinen osallistuminen maailman tapahtumiseen on ollut ennemmin kuitenkin poikkeus kuin sääntö. Eurooppa on kaikilla muilla mittareilla paitsi ydinaseilla mitaten täysin kykenevä patoamaan Venäjän - ainakin ellei sorru sisäiseen kiistelyyn, mikä on toki hyvin todennäköistä.

Stalinin Neuvostoliitto oli diktatuuri, jolle marxismi-leninismi oli vain jargonia. Paljon enemmän siellä oli isovenäläistä imperialismia. Putinin Venäjä taas on fasistinen diktatuuri, jossa eliitti pyrkii ryöstämään kaiken irti lähtevän kansalta. Ja kun jaettavaa ei ole, sitä haetaan rajojen takaa, missä toisinajattelu tukahdutetaan tarvittaessa tappamalla.

Saksa ja Neuvostoliittohan olivat myös liittolaisia toisessa maailmansodassa. Se sota ei alkanut vasta 1941. Ja heitä yhdisti enemmänkin sama vihollinen kuin mikään aseveljeys. Vaikka Stalin kieltämättä taitavasti Rooseveltia vedättikin - mikä muistuttaa jälleen erehdyttävästi nykypäivää.

Ehkä joskus voidaan palata jälleen yhteistyöhön, mutta ei ole syytä tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä ja uhraten vapautta tai muita eurooppalaisia arvoja jälleen kerran sen edestä. Onneksi Saksakin on nyt viimein tähän herännyt.

Poimintoja Ukrainan, Euroopan ja maailman tilanteesta

Keskustelu käy kiihkeänä ympäri maailmaa tapahtuneesta käänteestä maailmanpolitiikassa. USA:sta on yhtäkkiä tullut Venäjän paras kaveri ja se on vetämässä tukensa Ukrainassa käytävälle sodalle. Venäjä puolestaan hylkää Euroopan toimijana Ukrainan sotaa koskevissa kysymyksissä sen omaksuman vihamielisen asenteen, sanktioiden ja Ukrainassa käytävän sodan tukemisen johdosta. Näyttää siltä, että vastoin kaikkia aikaisempia odotuksia Venäjän "narratiivi" Ukrainan sodan juurisyistä on noussut uudelleen keskeiseksi lähtökohdaksi Venäjän Putinin ja USA:n Trumpin välisissä keskusteluissa pysyvän rauhan saavuttamiseksi. Avatakseni omaa ajattelutapaani olen poiminut alle muutamia Työväen Akatemian Fb-sivuilla käyttämistäni puheenvuotoista näistä asioista keskusteltaessa.  

Tänään 11.3. 2025 Euroopan pääministerit neuvottelevat mahdollisuudesta lähettää sotilaita Ukrainaan. Suomikin on mukana keskustelussa. Mitä tämä tarkoittaa rauhanneuvottelujen ja Ukrainan tulevaisuuden kannalta?. Kahta asiaa:1) Sota Ukrainassa ja Euroopassa ei tule päättymään niin kauan kuin sotilaallisen konfliktin uhka ja jatkuninen on todennäköistä; 2) Pahimmillaan se taitaa merkitä Ukrainan katoamista itsenäisenä valtiona, koska Venäjä ei ilmeisestikään tule hyväksymään sellaista Ukrainaa, jonka kautta sotilaallisen yhteenoton ja sodan mahdollisuus on jatkuvasti olemassa. Sotilaalliseen uhkakuvaan ja aseelliseen varustautumiseen NATOn puitteissa perustuva eurooppalainen rauha saattaa johtaa yhden itsenäisyyttä tavoitelleen 37 miljoonan kansalaisen maan häviämiseen Euroopan kartalta?

Jos käy niin, että USA ja Venäjä päättävät Ukrainan kohtalosta, Venäjä pitää valloittamansa alueet ja samalla valtaosan juuri Donetskin ja Luhanskin alueilla olevista maamineraaleista. Jäljellejäävän Ukrainan kanssa USA tekee diilin maamineraaleista, öljystä ja kaasusta, mikä tekee siitä USA:n siirtomaan, koska kaikki päätökset tehdään USA:n vaatimusten mukaan sen lainsäädännön pohjalta. Euroopan Unioni ei lähtökohtaisesti palauta ainakaan taloudellista itsenäisyyttä mahdollisen jäsenyyden toteutuessa, koska EU:sssa raha- ja finanssipolitiikasta päätetään perussopiimuksen ja Kasvu- ja Vakaussopopimuksen muodossa Euroopan Komissiossa. Mitä jää jäljelle? Hajoitettu ja rikkirevitty Ukraina.

Tänään 12.3. 2025 odotetaan Venäjän vastausta Saudi-Arabiassa neuvoteltuun USA:n ja Ukrainan ehdotukseen kuukauden tulitauosta. Mitä kaikkea on taustalla sovittu, siitä on vähän tietoa. Venäjän vatausta odotetaan tänään. Tilanne muistuttaa pahanenteisesti Suomen tilannetta sen solmittua erillisrauhan Venäjän kanssa toisen maailmansodan loppupuolella. Ehdot olivat ankarat. Entä jos Venäjä vaatii samanlaisia ehtoja nyt Ukrainalta? Ulkolaisten joukkojen on poiistuttava Ukrainasta ja kaikenlaisesta aseellisesta tuesta muista maista on luovuttava. Ukrainan armeijan on osallistuttava ulkomaisten voimien poistamiseen Ukrainasta. Venäjän aluevaatimuksiin ja vaatimuksiin venäjänkielen palauttamisesta venäjänkielisillä alueilla on suostuttava. Ukrainan johto haastetaan oikeuteen sotarikoksista. Kaikki Venäjälle aiheutuneet sodan kulut määrätään Ukrainan korvattaviksi sotakorvauksina. Yhteistyösopimuksilla turvataan ettei jatkossakaan ulkopuolinen maa tai liittouma (NATO, halukkaiden ryhmä, aseistautunut EU)pääse käynnistäämään vihollisuuksia Ukrainan maaperän kautta. Puhutaan Turkin johdolla aikanaan neuvotellun sopimuksen henkiinherättämisestä.

Nyt Demokraatin päätoimittaja tekee - onneksi - tervetullutta irtiottoa automaattiseen yhdenmukaisuuteen nojaavasta "ryhmähulluudesta"! Tämä on ensimmäinen askel omiin arvoihin perustuvalle ulko-ja turvallisuuspolitiikalle. Sopii kuin valettu juuri ajankohtaiseen myllerrykseen:

"SUOMEN ULKOPOLITIIKASSA ei varjella valtion kuvitteellista kunniaa, mutta silti meillä on vuosikymmenien ajan ollut vahvana perinteenä siloitella ja rauhoitella kansalaisille todellisuutta.

Ääneen lausumattomana pelkona on ollut, ettei kansalainen kestäisi rumia faktoja.

Onpa hallituksessa mikä kokoonpano tahansa, Suomen päättäjät peittelevät liturgiallaan historian käännekohtien vakavuutta, hyvässä tarkoituksessa."

Katselin eilen 12.3.  minäkin neljän keskeisen puoluejohtajan analyysia tilanteesta ja yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että tilannetaju taitaa olla hukassa koko porukalta. Yhteen ääneen puhuttiin mitä vakavimmasta tarpeesta eurooppalaisen aseellisen varustautumisen puolesta, tarpeesta joka ohittaa kaikki muut keskeiset Unionin tavoitteet. Euroopan Unionia ei ole kutsuttu neuvottelemaan ja sodan päättymisen ehdoksi tulee vaatimus ulkomaalaisten joukkojen poistumisesta Ukrainan alueelta ja asetoimitusten vastaanottamisen kieltäminen. Euroopan Unionilla ja sen jäsen,mailla ei ole mitään annettavaa neuvottelupöytään. Aseellisen varustautumisen aloittaminen velkarahalla "halukkaiden yhteisytönä" ei poista EU:n perusrakenteessa olevaa raha- ja finanssipoliittista pattitilannetta. Kauniisti sanottuna peli on pelattu. Matti!

Eurooppa ymmällään...

 Kansainvälisessä politiikassa eletään historiallisia hetkiä. Erityisesti tämä koskee presidenttien Trumpin ja Putinin käymää keskustelua Ukrainan kohtalosta; sen NATO-jäsenyydestä, maan itsenäisyydestä, sen jäsenyydestä Euroopan Unionissa. 

Kaikki tämä koskee myös Euroopan Unionia, sen Ukrainan tukitoimia, Venäjäpolitiikkaa, toteutetun politiikan seurauksia jäsenmaissa. Tätä kirjoittaessa Eduskunta käy kyselytunnillaan keskustelua näistä kysymyksistä. Näyttää siltä, että Euroopan Unionin "narratiivi" on ajautumassa umpikujaan. Samalla se narratiivi, jota on pidetty moraalitomana, vaarallisena ja vääränä tulkintana siitä, mitä viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut, näyttää muodostuvan tosiasialliseksi tapahtumien kuluksi. 

USA näytää hyvin ymmärtävän sen, että NATO-laajentuminen Euroopassa on tullut tiensä päähän. Se on valmis hyväksymään sen, että Ukrainasta ei tule NATOn jäsenmaata. Trumpin Amerikka ei näytä myöskään suostuvan tukemaan sotimista Euroopassa ja vaatii Eurooppaa rahoittamaan itse sotimisensa ja myös tähän astisen sodankäynnin aiheuttaman jälleenrakennuksen Ukrainassa.

Ukraina ei saisi käyttää harvinaisia maamineraaleja rauhanjälkeisen jälleenrakennuksen rahoittamiseen. Näitä mineraaleja menisi  600 mrd:n dollarin  edestä USA:han palkkiona siitä että USA turvaa omalta osaltaan rauhan Ukrainassa. 

Tämän kolmivuotisen mylläkän yhteydessä Suomi vietiin NATO-jäseneksi ilman kansanäänestystä ja median taitavan painostuksen avulla: muutaman tuhannen hengen kyselyn tuloksena saatiin yhtäkkiä uskottavaksi todellisuudeksi se, että enemmistö suomalaisista tukisi Suomen NATO-jäsenyyttä. Mitään välineitä kansalaiskeskustelun käymiseen ei ollut käytettävissä. Toista maailmansotaa kokemattomat ja Euroopan Turvallisuuskonferenssin maailmanlaajuista päätöstä muistamattomat päättäjät katsoivat, että rakentaa kansakuntien toiminnalliset suhteet ensisijaisesti luottamukseen ja yhteistyöhön perustuen  tulivat kertaiskulla haudatuiksi. Euforian tasoa kuvaa se, että sekä Suomi että Ruotsi otettiin pikavauhtia NATO:n jäseneksi.

Kun tilanne nyt on dramaattisesti muuttumassa, USA näyttää säilyttävän kasvonsa Venäjä-suhteissaan ja pääsevän käsiksi miljardiluokan maamineraaleihin ilman että se aiheuttaa enempää kustannuksia USA:n hallinnolle.

Juuri nyt näyttää Vihreiden Oran Tynkkynen puhuvan, että jos emme pysäytä Venäjää Ukrainassa, pian saamme kokea paineita omilla rajoillamme. Ulkomaalaisviha yhtyneenä historiallisiin venäjäpelkoihin tarkoittaa ilmeisesti sitä, että vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, Suomen raja Venäjän suuntaan on ja pysyy kiinni hamaan tulevaisuuteen. ETYK-konferenssin "Helsingin henki" on menetetty  ja seuraava sukupolvi - ehkä seuraavakin - joutuu elämään suhteessa itäiseen naapuriin pelon, epäluottamuksen ja yhteyksien lähes täydellisen puutteen oloissa.

Euroopassa joudutaan nyt kokoamaan yhteen, mitä noudatettu politiikka on saanut aikaan. Luopuminen 50 vuotta kestäneestä turvallisuuden ja yhteistyön arkkitehtuurista on aiheuttanut Euroopalle ja Euroopan Unionin jäsenmaille valtavat kustannukset Venäjän edullisiin energiayhteyksien katkeamsien muodossa. Sodan myötä painopiste kansantalouksissa on siirtymässä yhä kauemmaksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen toimeentulon ja ylipäätään yhteiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä teemoista. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rakenteet ovat edelleen Prometheuksen kahleiden tavoin sitomassa koko mannerta samaan aikaan kun muut makrotalousalueet etenevät avoimemmalla mielellä kohden tulevaisuutta. 

Näyttää siltä, että kun rauha joillakin ehdoilla pian alkavien neuvotteluiden myötä sovitaan, Euroopan Unionille on jäämässä maksumiehen rooli. Muistellen lapsuuden pelikortteja  käteen on jäämässä vuosikymmeniä kestäneen ulkopoliittisen pelin jälkeen "Musta-Pekka" pelikortti. Todellisuudessa joudumme jatkossa käytännössä edelleen puolustamaan  yksin maatamme taloudellisia, sotilaallisia ja kansainvälisiä uhkia vastaan.

Korjatako asentoa vai tehdäkö kokonaan uusi?

Social Europe -verkkolehdessä kirjoittaa Enrico D'elia EU:n finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta:

Lainaus kirjoituksesta:

"Euroopan komissio on hyväksynyt Euroopan parlamentille tiedonannon talous- ja rahaliittoon liittyvien finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta, ja se on keskeytetty vuodesta 2020 lähtien suurten taloushäiriöiden vuoksi. Komission tarkoituksena on suunnitella kehys, joka on "yksinkertaisempi, avoimempi ja tehokkaampi, jossa on enemmän kansallista omavastuuta ja parempi täytäntöönpano, mutta joka mahdollistaa strategiset investoinnit ja alentaa korkeaa julkista velkasuhdetta realistisella, asteittaisella ja kestävällä tavalla". Ehdotus on tulos pitkistä neuvotteluista ja julkisesta kuulemisesta, jotka alkoivat paljon ennen pandemiaa ja energiakriisiä ja joihin osallistuivat ekonomistit, hallitukset ja muut instituutiot. Jan Priewe kartoi sosiaalisen Euroopan tärkeimmät tällä viikolla pöydällä olleet ehdotukset . Seuraava askel on jäsenvaltioiden hallitusten ja Euroopan parlamentin keskustelu komission ehdotuksesta." https://socialeurope.eu/almost-new-fiscal-rules-for-an-old… Uuden sääntökirjan päätavoitteena on pakottaa jäsenvaltiot vähentämään julkista velkaa vakaus- ja kasvusopimuksessa asetettua mahdollista (ja uskottavaa) polkua pitkin. Tämä edellytti velkasuhteen vähentämistä bruttokansantuotteeseen joka vuosi 1/20:lla määrästä, joka ylittää 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, pitäen "rakenteellinen" budjettialijäämä lähellä esoteerista kynnystä, jota kutsutaan keskipitkän aikavälin tavoitteeksi (MTO). "

Kirjoittaja sanoo että muutoksissa "ollaan oikealla tiiellä", olkoonkin että prosessi on kestänyt jo pitkään ja muutoksia on vaadittu perinteisen valtavirtaisen talouspolitiikankin hengessä. Tätä henkeä edustavat nytkin esitetyt muutokset. 

Eniten ihmetyttää se että joustomahdollisuutta esitetään parhaiten selviytyville valtioille, vaikka yhteiskunnalliset tarpeet ovat kaikkein suurimpia juuri heikosti menestyneissä maissa.

 Euroopan Keskuspankki ei voi edelleenkään toimia viimekätisenä lainanantajana (Lender of last resort) sen enempää Valuuttaunionin jäsenmaiden suuntaan kuin Euroopan Komissionkaan finanssipolitiikan virallisena selkänojana. 

Ulkopuolelta tarjontainflaation muodossa tulevaa eksogeenista uhkaa vastaan Euroopan Keskuspankki ei voi toimia omiin päätöksiinsä laaja-alaisesti vastaavana endogeenisena, omapäätöksisenä vastaajana, vaikka juuri tämä ominaisuus, luoda omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahaa (velkaa) tyhjästä on keskuspankin keskeisimpiä toimintaulottuvuuksia. Keskuspankin kanssa välttämättömässä yhteistyössä toimivilla pankeillahan tämä ominaisuus on jokapäiväisenä työvälineenä. Ideologisesti rajatun Euroopan Unionin perussäännön ja sitä mukailevan EKP:n perussäännön vuoksi eurosta ei voi muodostua samanlaista reservivaluuttaa kuin mitä dollari on jo koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut. 

Tässä suhteessa uusliberaali lähestymistapa ei ole muuttunut, eikä se ole mahdollistakaan ilman konsolidoidun peruskirjan uudelleenkirjoittamista - mikä taas on tunnetusti täysin mahdotonta kuuluisan yksimielisysvaatimuksen johdosta. Lisäksi uusiutuvienkin velkasääntöjen ulkopuolelle on jätetty sellaisia ulottuvuuksia, joiden voidaan katsoa suojaavan Euroopan Unionin keskiössä olevia suuria jäsenvaltioita. 

Tällainen tarkoitushakuisuus on hyvin tyypillistä nykyisille toimintatavoille: keskeistä ei ole solidaarisuus ja vahvan yhteisen perustan luominen, vaan omien etujen vaaliminen monimutkaisilla menetelytavoilla. On oikeutettua kysyä jo tässä vaiheessa enenkuin korjaavista toimista on edes aloitettu neuvostotasoista ja jäsenmaakohtaista keskustelua: kuvitellaanko todellakin näillä uusilla finanssipoliittisilla korjaustoimilla voitavan vastata niihin valtaviin yhteiskunnallisiin haasteisiin joihin Euroopan Unioni on ajautunut? Kysymyksessä on "poly-crisis", monialakriisi, joka eellyttäisi sekä laadullista että määrällistä heräämistä nykyisen ideologisen unissakävelyn sijasta.

Pieni jutunpoikanen tämän blogikirjoituksen otsikon tueksi: Ruotuväessä alokkaan taidot selviytyä tärkeistä sulkeisharjoituksista ei tahtonut millään onnistua. Käännöksissä, tahdissa marssimisessa jua jopa asennon tekemisessä oli vaikeuksia. Sulkeisia vetävä ylikersantti tuli taas huomauttamaan alokasta huonosta asennosta. Maalaispoika vastasi viattoman veikeästi: "Herra ylikersantti! Korjaanko entistä vai teenkö kokonaan uuden?" Kokonaan uuden tekeminen olisi ilmeisen tarpeen myös Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden perussääntöjen kohdalla. 

Hukassa Euroopassa

Olen viime aikoina lainaillut aika paljon Brysselissä kirjoittavaa blogistia, jonka blogin otsikko on "Lost In Europe", suomeksi "Hukassa Euroopassa". Suomen media on käynyt sisällöltään yhä yksipuolisemmin  markkinahenkiseksi ja entisen ministerin ja kansanedustajan Veikko Vennamon ilmaisua käyttääkseni "seteliselkärankaiseksi". Sen yksi ilmenemismuoto on länsiorientoitumisen rinnalla lähes kritiikitön - markkinan mielestä maailman parhaan - makrotalouspolitiikan, uusliberaalin "uuskeynelisäisyyden" tukeminen, jolla ei loppupeleissä ole itse Keynesin kanssa muuta tekemistä kuin yritys markkinaehtoisesti vastata vastasyklisesti ulkoaohjautuvan, eksogeenisen makrotalouspolitiikan haasteisiin.

Brysseliläinen blogi ei ole suoranaisesti asettunut Euroopan valtavirtaista makrotalouspolitiikkaa vastaan, mutta kritisoi Saksan velkajarrupolitiikkaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Ne tulevat erityisen selvästi näkyviin Euroopan Unionin politiikassa, kyvyssä vastata viime aikoina nousseisiin suuriin, sanoisin valtaviin haasteisiin. Valtavirtaisen talouspolitiikan ongelmat näkyvät Euroopan Unionissa myös jatkuvana taloudellisena alisuoriutumisena, kun ratkaisuja yritetään löytää markkinaehtoisesti ja kapuloita vahvan, demokraattisen valtion rattaisiin asettaen. Hallitseva talousajattelu seuraa jo Britannian takavuosien pääministerin Margaret Tatcherin  TINA (There Is No Alternative) lähestymistapaa.  Tunnettu vaihtoehtoista, endogeenista ja heterodoksista makrotaloussuuntausta edustava australialainen, sikäläisen Newcastle-yliopiston professori ja myös Helsingin Yliopiston globaalin talouspolitiikan vieraileva professori William Mitchell on kirjoittanut 700-sivuisen kirjan "Dystopia Eurozone", jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa Euroopan Unionin ajautumista markkinoiden ehdoilla toimivaksi Rooman perustamisasiakirjojen suurista demokratiaa ja rauhaa korostavista lähtökohdista huolimatta. 

Euroopan Unionin makrotalouspoliittinen rakenne, joka Saksan perustuslain tavoin edustaa kuuluisaa "velkajarruajattelua" ja itse asiassa kategorisesti kieltää Eurooppan Unionin ja keskuspankin tasolla näille elimille luonnostaan kuuluvan, velanottoon ja viimekätisen lainaajan rooliin kuuluvan raha- ja finanssipolitiikan, on sellaisenaan yksi oudoimpia ja synkimpiä lukuja koko maanosan historiassa. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään talouspolitiikasta, vaan taustalla on vahva käsitys Euroopan Unionin lähtökohtaisesta demokraattisuudesta ja sen pyhästä velvollisuudesta puolustaa länsimaisia arvoja. Kun lähtökohtana on vapaan markkinatalouden puolustaminen ja demokraattisen valtion asettaminen makrotalouspolitiikassa markkinoille alisteiseksi, voidaan ymmärtää tällaisen lähestymistavan johtavan toteuttamistapana mitä suurimpiin vaikeuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneiden ja sen kokemuspohjalla politiikkaa tekevien edistyksellisten voimien luulisi helposti ymmärtävän, että demokratiaan kuuluvat kansalaisten perusoikeudet, vaikuttamismahdollisuudet ja osallistumisen mahdollistuminen ovat markkinalähtöisessä yhteisössä enemmänkin ongelma kuin mahdollisuus. Rakenteiden johtajavaltaisuus ja autoritaarinen luonne ovat Euroopan Unionille paitsi tyypillisiä, myös keskeinen, pakottava ohjauskeino, joka näkyy mitä moninaisimmalla tavalla keskeisen tason toimintatavassa ja jäsenvaltioissa tarkkana, sisältöjen rakenteisiin vaikuttavana ainoana hyväksyttävänä lähestymistapana.

Nämä pakottavat rakenteet on autorisoitu pitkälle ja kaiken lisäksi mannereurooppalaiseen tapaan sanktioitu siten, että niskotteleminen ja keskeisten määräysten noudattamattomuus johtaa ennenpitkää sakkoihin ja rahallisiin rangaistuksiin. Taustalla tässä toimii alunperin yksiulotteiseksi rakennettua markkinatalousrakennetta tukeva oikeusvaltioperiaate, jonka juridisena perustana on alunperin juuri demokratian kannalta valuvikaiseksi rakennettu perussäännöstö. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa vahvalla kansanvaltaisella valtiolla on keskeinen rooli hyvinvoinnin ja sosiaalisen vastuun toteuttajana, tällainen rangaistusten avulla johtaminen on ennenkuulumatonta ja jäsenvaltioissa toteutuessaan syvästi kansallista itsetuntoa ja kulttuuriperintöä loukkaavaa. Pohjoismaissa kasvaneen on todella vaikeaa ymmärtää tämän jo hengeltään autoritaarisen, väkivaltaisen ja mobbaavan lähestymistavan oikeutusta. Väkivaltaa kasvatusmuotona ja vuorovaikutuksen välineenä pidetään meillä yleisesti täysin vääränä ja lailla kiellettynä lähestymistapana. Eurooppalaiseen politiikkaan se on kuitenkin juurrutettu - ja sillä on kohtalokkaita seurauksia paitsi sisämarkkinoilla, myös Euroopan Unionin naapuruuspolitiikassa. Eurooppa kärvistelee parastaikaa Venäjän Ukrainaan suuntaaman sodan ja sen sanktioinnin seurauksena syntyneissä talousvaikeuksissa. Eurooppa on energiaköyhä mantere ja se on vielä pitkälle täysin riippuvainen fossiilisista energiamuodoista, öljystä ja kaasusta. Kuvaan on tullut myös maailmanlaajuinen nälänhädän vaara, kun Ukrainan vehnä, maissi, peruna  ja muut ravintotuotteet eivät pääse esteittä maailmalle. 

Sanktiot iskevät lujasti Eurooppalaiseen talouteen ja tekevät maanosan yhä riippuvaisemmaksi USA:sta, jonka kanssa Europan Unioni on vahvassa puolustusliitossa NATO:n kautta. USA tarjoaa vaihtoehdoksi Venäjältä saadulle edulliselle energialle omia merentakaisia vaihtoehtojaan ja näkee sotatilan Euroopassa edistävän sen omia taloudellisia tavoitteitaan. Yhteinen ja voimakkaasti kasvussa oleva yhteinen sotilaallinen puolustus  on laajenemassa energiariippuvuuden johdosta puolustusyhteistyöstä koko talouden alueelle. Tällä tavoin perinteien jako NATO-puolustukseen ja EU:n kansalaisyhteiskuntaan suuntautuva politiikkaa sekoittuvat ja amerikkalainen ylivalta kasvaa puolustuksesta myös talouden ja koko siiviliyhteiskunnan alueelle.

Tämän blogikirjoituksen otsikko kuva henkilökohtaisia tuntojani eurooppalaisen suuntautumisen kokonaistilanteen arviona. Pohjoismaista. kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakentanut sukupolvi saattaa tuntea kanssani olevansa "hukassa Euroopassa". En usko sen löytävän minkäänlaista tietä sen enempää uudenlaisen  Euroopan rakentamiseen kuin osallistumiseen ylipäätään.

Erityisen huolissani olen näissä oloissa eurooppalaisen ja myös pohjosmaisen sosialidemokratian tilasta, jonka keskeinen yhteiskuntapoliittinen valtti on ollut pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Vaikka näenkin että jopa näissä oloissa vahva ja demokraattinen valtio voi taloudellisine moninkertaistajineen saavuttaa merkittäviä tuloksia, tunnen suurta surua siitä että Eurooppa ei omine rakenteineen osannut tulla sellaisen yhteisen hyvinvoinnin tukijaksi jonka avulla meillä on saavutettu tuloksia, tosin kovan poliitisen yhteiskunnallisen kamppailun saattelemana. Takavuosina piti taistella poliittisen kentän vasemman laidan autoritaarisia, yhden puolueen valtaan perustuvia hyvinvointivaltion muotoja vastaan. Nyt samanlaista taistelua käydään oikealta tulevaa ja Euroopan Unionin peruskirjoihin autorisoitua TINA-rakennetta vastaan. 

Mikä neuvoksi? Kirjailija Mark Twainin sanoin:"Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Ulos "tuulesta temmatusta" makrotalouspolitiikasta

 Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimus on  on joutumassa tiukan analyysin kohteeksi keskusteltaessa jäsenvaltioiden budjettien kasvusta ja velkarajoista. Helsingin Sanomien ”Artikkeli vahvistaa sen, että vakaus- ja kasvusopimuksen määräykset ovat likimain tuulesta temmattuja. On erittäin erikoista, että ikään kuin sementoidaan sattumanvaraisesti laaditut velkaantumisen ja alijäämän rajat, jonka jälkeen pidetään niistä jääräpäisesti ja lähes uskonnollisesti kiinni, vaikka talous on muuttunut paljon 30 vuodessa”, sanoo Tukholman yliopiston taloustieteen professori Markus Jäntti. Hänen mielestään sopimuksen velvoitteita olisi korkea aika tarkastella tieteellisen tutkimuksen perusteella.

Ennenkuin sellaista on tulossa on tärkeää pohtia, mitä olisivat sellaiset eurooppalaiseen talouteen ja kasvuun liittyvät odotukset, jotka eivät missään tapauksessa sovi kasvu- ja vakaussopimuksen raameihin, mutta joita tarvittaisiin ja joita Euroopan Unionin pitäisi edistää.

Ensimmäinen ja tärkeä seikka on eurooppalaisen elämänmuodon heikko sosiaalinen turvallisuus ja lisääntyvä taloudellinen tasa-arvon puute ja polarisoituminen. Tämä on ollut pysyvästi niin parlamentin kuin kansalaisyhteiskunnan työlistalla, mutta toteutumatta ja varsin heikoin tuloksin. Markkinayhteiskunta porskuttaa lobbareineen ja määrällisine elvytyksineen, mutta Euroopan Unionin sosiaalinen pilari osoittaa pikemminkin huojumisen merkkejä kuin vahvistumista. Vakaus- ja kasvusopimuksen ahtaissa raameissa ei saada sellaisia rakenteellisia uudistuksia aikaiseksi, jotka nostaisivat jo pitkään köyhyydessä eläneitä ja uutta prekariaattia jaloilleen. 

Ilmastomuutos ja maapallon lämpötilojen keskimääräinen muutos osoittaa huolestuttavasti kahden asteen nousun suuntaan kuin jäämiseen alle toivotun 1,5 asteen. Huoli on valtava ja se näkyy ilmastohätätilana ja kiihkeänä vaatimuksena sitoutua yhä tiukempiin päästörajoituksiin. Teollinen muutos hiilipohjaisista polttoaineista sähköön ja vetyyn eri muodoissaan on aivan valtava muutos, jota voidaan hyvin verrata 1800-luvun alun teollisuuden läpimurtoon ja 1900-luvun öljypohjaisen polttomoottoritekniikan valtavaan vyöryyn. Nyt näistä ilmastomuutoksen aiheuttajista - maatalouden päästöt mukaanluettuna  pitäisi päästä eroon. On aivan selvää, että Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen raameissa tällaista muutosta ei saada edes käynnistettyä. Euroopan Komission Korona-pandemian nimissä ja peruskirjan salliman  poikkeusmenettelyn avulla toteutetun "Next Generation" -ohjelman puitteissa yritetään nyt 'kertaluonteisella' ratkaisulla hoitaa ilmastokriisi pois päiväjärjestyksestä. En taida olla ainoa joka pitää  tätä logiikkaa sekä horjuvana että epäuskottavana. Velat ja lainat eivät tule riittämään. Oletettavaa pikemminkin on että ilmastokriisi vaatii entistäkin nopeampia ja päättäväisempiä toimia. Olisi saatava kesytettyä vetyvoima öljyä korvaavaksi polttoaineeksi. Samoin on saatava raaka-ainekierto sellaiseksi että niukkoja luonnonvaroja kuten mineraaleja  ei tarvitsisi  kuluttaa loppuun yhden sukupolven valtavan akkutarpeen aikana.

Entä tietotekniikka ja muutos automaation ja tekoälyn maailmaan? Tämäkin on painopisteenä "Next Generation" ohjelmassa. Jo Lissabonion sopimusta hyväksyttäessä silloinen eurokomissaarimme Erkki Liikanen kaavaili esittelypuheenvuorossaan Euroopan Unionin nostamista johtavaksi tietotekniikan kehittäjämaaksi. Visioon oli tiettyjä perusteita, olihan Nokia juuri noussut yhdeksi johtavaksi tietotekniikan soveltajaksi puhelinteollisuudessa. Sitten tulivat USA:n Piilaakson uudet sovellutukset, Google, Facebook, Instagram, Twitter, Apple ja Youtube - muutamia mainitakseni - jotka tuulen nopeudella valtasivat maailman digitaaliset markkinat ja takovat nyt miljarditulosta alan edelleen kehittämiseksi. Kysymys kuuluu: onko tässä tilanteessa mahdollista kasvu- ja vakaussopimuksen puitteissa kääntää suuntaa edes jossakin määrin digitaalisesti itsenäisen Euroopan suuntaan?

Epävakaassa maailmassa nousee myös Euroopan yhteinen puolustus huolestuneen puheen ja kehittämisvisioiden teemaksi. Päinvastoin kuin mitä ETYK:n, Euroopan Turva- ja yhteistyökonferenssin yhteydessä kaavailtiin, luottamus ja liennytys eivät ole pysyneet keskeisinä periaatteina kansainvälisessä kanssakäymisessä - yhteistyöstä puhumattakaan. Vallitsee ankara kilpailu sekä taloudessa että asevarustelussa. Samalla kun Suomikin on ostamassa 10 mrd:lla uusia taisteluhävittäjiä, Ranska ja Saksa ovat päättäneet yhdessä korvata Saksassa valmistetun Eurofighter hävittäjän yhteistyössä Ranskan kanssa ja viimemainitun kehittämän Rafale-hävittäjän ympärille rakennettavan "taistelupilven" avulla. Asevarustelu - ja sen käyttö jo harjoitusolosuhteisakin - on äärimmäisen kallista puuhaa. En voi oikein kuvitella että Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen puitteissa voitaisiin rakentaa senkaltaista puolustusjärjestelmää joka vastaisi nykyajan haasteisiin. Tarvitaan uusia visioita - ja uusia ratkaisuja. 

Euroopan puolustukseen tarkoitetun "Taistelupilven" rakentaminen, mullistavia lupauksia antavan Bion-Techin mRNA:n kehittäminen ovat sellaisia suuria hankkeita, joissa EKP voi toimia monetaarisena rahoittajana samalla tavalla kuin pankkien ja yritysmarkkinan likviditeetin turvaajana.  Euroopan uuteen energiateknologiaan ja digitekniikkaan perustuvan infrastruktuurin ja palvelujen kehittäminen vaatisi puolestaan Euroopan Komissiolle mahdollisuutta finanssipolitiikan käyttämiseen ohi nykyisten raamien. Moderni Monetaarinen teoria ja sen omaksuminen nykyisen uuskeynesiläisen, so.  uusliberaalin mikroekonomian sijasta olisi se paradigmanmuutos jota nyt tarvittaisiin. Mikroekonomia on professori Bill Mitchellin MMT-oivallus kotitalouteen  yhteiskuntataloutta vertaavasta talousnäkemyksestä, etukäteissäästämisestä ja demokraattisen valtion roolin väheksymisestä. 

Euroopan Unionin kokonaisuudessa Euroopan Keskuspankki on se makrotalouspoliittinen elin, joka ei sääntöjensä mukaan "anna eikä ota vastaan neuvoja" rahapoliittisia toimia toteuttaessaan. Viimeistään vuodesta 2014 lähtien, kun EKP aloitti määrällisen elvytyksensä ja jota on tähän päivään mennessä toteutettu jo yli 4200 mrd:n euron määrällä, voidaan havaita että keskuspankki todellakin voi luoda rahaa tyhjästä, ostaa jäsenvaltioiden velkakirjoja pankkien kautta omiin taseisiinsa, jäädyttää eli sterilisoida ne niin että niistä ei tarvitse maksaa korkoa eikä lunastaa niitä takaisin määräajan koittaesssa. Määrällisestä elvytyksestä yhdessä inflaation hillinnän ja korkokannan säätelyn kanssa on muodostunut EKP:lle  sen omiin päätöksiin perustuva endogeeninen väline jolla se pystyy rahoittamaan pankkeja ja markkinaa. Sama ei koske Euroopan komission finanssipolitiikkaa ja suoraa taloudellista tukea jäsenvaltioille. Se on kielletty jyrkästi konsolidoidussa perussopimuksessa ja estää tehokkaasti modernin  finanssipolitiikan toteuttamisen Euroopan Unionissa. 

Vielä yksi suurta muutosta puoltava näkökohta. Se on Afrikan nopea nousu väkirikkaaksi 'nuoreksi mantereeksi', jolla oman kulttuurin säilyttäminen ja itsenäinen vauraus olisi mitä tärkein asia. Alistuminen suurten valtablokkien alihankkijaksi ja jatkuvasti ryövätyksi maanosaksi  ei voi olla toimiva visio tulevaisuuden maailmassa, ei edes mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan nimissä. Se tarkoittaisi jatkuvaan massasiirtolaisuuden hallitsematonta ja epätoivottavaa tulvaa. Keskinäisen kilpailun sijasta Afrikan on sekä kansoina että kokonaisuutena päästävä nopeasti käyttämään omia resurssejaan, työvoimaa, ekologisia energiaratkaisuja ja kehittämään vaurautta omista lähtökohdistaan. Minä toivoisin että Afrikka löytäisi oman poliittisen hallintonsa ja oman, endogeenista raha- ja finanssipolitiikkaa kehittävän keskuspankkinsa kasvaakseen täysin tasavertaiseksi toimijaksi tulevaisuuden maailmassa. Euroopan Komission kansainvälisten kumppanuuksien komissaari on Jutta Urpilainen, jolla on kokemusta myös toiminnasta Suomen Pankin hallinnossa. Uskaltaisikohan toivoa edelläkuvatun vision sisältymistä myös Jutta Urpilaisen strategiaan?

Paikallisjunalla Eurooppaan

 Sosialidemokraattisen Puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Kalevi Sorsa siirtyi 1990-luvun alun murrosvaiheessa poliittiseen takariviin ja ryhtyi kirjoittamaan. Ensimmäinen tässä poliittisen aktiivikauden jälkeisessä sarjassa oli hänen kirjansa "Paikallisjunalla Eurooppaan" (Kustannusosakeyhtiö Otava 1991).  Jo seuraavana vuonna eli 1992 hän kirjoitti toisen kirjan nimeltään "Uusi itsenäisyys".Sorsa toimi vuosina 1972-87 yhteensä neljän hallituksen pääministerinä, SDP:n puoluesihteerinä 1969-75 ja puheenjohtajana vuosina 1975-1987 ja kansanedustajanakin yhteensä 20 vuotta ajalla 1970-1990. Nyt, kolmenkymmenen vuoden jälkeen on mielenkiintoista tarkastella, mitä Sorsa kirjoituksissaan ajatteli Suomesta, Euroopasta, itsenäisyydestä, taloudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Onko maailma mennyt Kalevi Sorsan ennakoimaan ja visioimaan suuntaan?

!980-luvun loppu ja 1990-luvun alku elettiin suurta yhteiskunnallista murrosvaihetta. Neuvostoliiton ja sen johtaman "sosialistisen" leirin hajoaminen tarkoitti vuosikymmenien - koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan - valta-asemien ja vastakkainasettelun murtumista. Kapitalismi näytti ottavan yksiselitteisen yliotteen ideologisten leirien välisessä kilpailussa. Kuinka Suomen ja sosialidemokratian tuli suhtautua tapahtumassa olevaan suureen muutokseen?

Sorsalla oli Ranskassa vuosina 1959-65 vietettyjen vuosien jälkeen erinomainen näköalapaikka kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti Neuvostoliiton aseman vahvistumiseen YK:n alaisissa järjestöissä, myös UNESCOssa. Jo näinä vuosina hänen onnistui ilmeisesti luoda luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton lähettiläisiin ja toimijoihin UNESCOn piirissä. Suomen idänpolitiikan painottuminen Urho Kekkosen jo vuonna 1956 alkaneella presidenttikaudella ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden rakentamiseen Neuvostoliiton suuntaan tuki myös Kalevi Sorsan yhteyksien rakentamista tässä YK:n alajärjestössä. Erityisesti hän arvosti V.I. Leninin asemaa ja merkitystä Suomen itsenäistymisessä.

Kalevi Sorsalle Suomen suhde itäiseen naapuriin oli tärkeä paitsi rauha säilymisen, myös talouden ja kulttuurivaihdon kannalta. Hänestä näytti täysin selvältä, että luottamukselliset ja yhteistyöhakuiset suhteet  oli säilytettävä ja niitä vahvistettava myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Poliittisesti Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi Sorsalle myös Kommunistisen Puolueen ideologisen vallan ja sosialismikäsityksen murtumista. Useissa eri yhteyksissä hän näki myös Suomen kommunistien irtautuvan proletariaatin diktatuurin ja kommunistisen puolueen pysyvän johtavan roolin doktriinista. Erityisesti hän arvosti SKP:n:n puheenjohtajan Aarne Saarisen realistista analyysia tapahtumassa olevasta muutoksesta, vaikka tämä ei koskaan luopunutkaan poliittisesta taustastaan.

Tätä taustaa vasten on aika ymmärettävää, että Kalevi Sorsa näki Helsingissä 1975 järjestetyn Euroopan Turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin  yhtenä kaikkein merkittävimmistä rauhan säilymiseen ja ylläpitämiseen vaikuttavana eurooppalaisena ja mailmanlaajuisena tapahtumana ja toimintarakenteena. Hän piti mahdollisena eurooppalaisen tuevallisuuden perustumista yhä lisääntyvään luottamukselliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton hajoamisesta seuranneiden uusien, poliittisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa olevien valtioiden kanssa. Hän myös varoittaa sellaisesta politiikasta, jonka seurauksena jaloilleen nouseva Venäjä voisi tuntea itsensä uhatuksi. Sorsa tunsi hyvin Venäjän synnyn ja yli tuhatvuotisen historian. Sen bysanttilainen ja ortodoksinen perinne ja yhteiskunnallisten laitosten rakentuminen jo Iivana Julman ajoilta  muodostavat venäläisen isänmaallisuuden ja kulttuurin vahvan perinteen.

Tähän väliin on todettava, että sekä Euroopan Unionin että Suomen ulkopolitiikka on ajautunut täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Kalevi Sorsa ihanteena havitteli. Euroopan Unioni ja NATO eivät ole pysyneet nahoissaan laajentumishalussaan ja muodostavat edelleen uhan Venäjän itsenäisyydelle ja eheydelle. Luottamukselliset toimet ovat vaihtuneet rankaisuihinn ja sanktioihin. Venäjä puolestaan on vastannut sotilaallisella voimallaan ja Krimin valloituksella ilmeisen läntisen hajoittamisuhan edessä.

Neuvostoliiton hajoaminen vahvisti entisestään tuon ajan Euroopan Yhteisön taloudellista ja yhteiskunnallista merkitystä.Kalevi Sorsa näki kehityksen vievän nopeasti ja voimakkaasti eurooppalaisen integraation suuntaan. Hän ei pitänyt myöskään federatiivista kehitystä demokratian ja parlamentarismin kannalta hyljeksittävänä visiona. Jäsenvaltiot joutuivat hänen mukaansa väistämättä luovuttamaan valtaansa vahvistuvalle yhteisölle yhteisten pelisääntöjen luomisen merkeissä. Demokratia ja taloudellinen vahvistuminen merkitsivät sekä eurooppalaisen keskusvallan että subsidiariteettiperiaatteen mukaisen läheisyyden merkitsevän aloitteellisuuden siirtymistä alueelliselle tasolle. Marxinsa hyvin tuntenut Sorsa ei pitänyt kansallisvaltion heikkenemistä pelättävänä piirteenä. Pikemminkin hän useissa kohdin kirjoissaan pelkää vanhoillisuuden, "impivaaralaisuuden" muodostuvan sekä välttämättömän kansainvälistymisen että myös eurooppalaisen yhteistyön esteeksi.

Kun hyvinvointivaltiosta muodostuu 'uusi normaali' jonka olemassaoloa pidetään niin itsestään selvänä, ettei sen ylläpitämiseen kannata voimaa tai osallistumista suunnata, oli yksi suuri kysymysmerkki Kalevi Sorsan visoissa. Hän jättää tämän pelottavan uhan kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.  

Kalevi Sorsa tunsi jo vuonna 1991 Maastrichtin sopimuksen valtion voimistumista heikentävät ja odotettavissa olevat velka- ja budjettirajoitteet. Hän näki markkinavetoisen Euroopan taloudellisena realiteettina ja tuki aikanaan vahvasti myös vapaakaupan lisääntymistä. Hän katsoi että vapaakauppa poistaisi tullimuureja ja yritystoiminnan luontaista pyrkimystä pyrkiä rajoittamaan kilpailua omalla toimialallaan. Hänen kokemuksensa mukaan osuustoiminta oli jo onnistunut hillitsemään rajoittamatonta voitontavoittelua ja lisääntyvän vapaakaupan tuli jatkaa tätä monopolisoitumisen vastaista kehitystä.

Mielestäni tässä on yksi Kalevi Sorsan merkittävimpiä havaintoja. Hänen mukaansa markkinatalous ei pyri edistämään vapaata kilpailua, vaan päinvastoin, se pyrkii kaikin keinoin sitä rajoittamaan ja  kilpailemaan määrävän aseman saavuttamiseksi omalla toimialallaan ja jos mahdollista, pyrkimään jopa monopoliasemaan. Kun katselemme tämän päivän tilannetta Euroopan Unionin solmimissa ja parhaillaan neuvottelemissa vapakauppasopimuksissa, huomio kiinnittyy markkinan yritykseen luoda ulkoparlamentaarisia erityistuomioistuimia kansainvälisten suuryritysten aseman suojaamiseksi mm. valtion omana toimintana toteutettavaa investointi- ja palvelutoimintaa vastaan. Kysymys on tässäkin yrityksestä suojautua riskeiltä ja - tässä tapauksessa - voittoa tavoittelemattomalta kilpailulta.

Kalevi Sorsa ymmärsi markkinatalouden suuren merkityksen, mutta teki selkeästi eroa anglosaksisen ja germaanisen kapitalismin välillä.  Hän piti amerikkalaistyylistä kapitalismia yksilökeskeisenä, sosiaalisesti välinpitämättömänä ja vain omistajilleen voittoa takovana huonona kapitalismina. Sen sijaan hän korosti germaanisen "sosiaalisen markkinatalouden" suurta eroa tässä suhteessa. Sosiaalinen  markkinatalous on yhteisöhakuista, sosiaalista vastuuta korostavaa, jonka varaan voidaan rakentaa myös yhteiskunnallisesti merkittävää vastuunottoa. Omana kommenttina toteaisin tässä yhteydessä, että ainakin meillä markkina on saanut selvästi anglosaksisia piirteitä germaanisen ja luonteeltaan sosiaalisemman markkinan kustannuksella. Euroopan Unionissa markkina on systemaattisesti pyrkinyt irtautumaan sosiaalisesta vastuunotosta ja mm. työmarkkinayhteistyöstä ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Ei Kalevi Sorsakaan pitänyt ammatiyhdistysliikettä minään "herranterttuna", joka saa pelkästään hyvää aikaan. Neljän hallituksen pääministerinä hän oli joutunut moneen kertaan näkemään myös ammattiliittojen neuvottelijoiden ylisuuret yleiskorotusvaatimukset ja kyvyttömyyden oman kenttänsä ja asemansa pelossa uskaltaa pyrkiä kestäviin kompromisseihin. Etenkin 1990-luvun alun vaikeat vuodet ja jopa Kalevi Sorsan yritys toimia sopimusneuvottelijana juuri yhtäkkiä toteutetun devalvaation  kynnyksellä näyttää jättäneen syviä arpia uskoon ammattiyhdistysliikkeen kykyyn kokonaisuuden kannalta tärkeisiin kompromisseihin. Kuitenkin hän piti selviönä sitä, että myös tulevaisuudessa työmarkkinain on perustuttava yhteisesti järjestettyyn neuvottelutoimintaan, jossa voi kuitenkin olla alakohtaisia ja paikallisia painotuksia. Työmarkkinayhteistyöllä oli luotu sitä välttämätöntä vakautta jota kova kilpailu esimerkiksi menestymisessä vientiteollisuuden parissa välttämättä vaatii. Keskitetystä neuvottelujärjestelmästä luopumista hän piti vahingollisena   ja  jopa pelottavana tulevaisuudenkuvana. Minun päätelmäni: tämän dilemman edessä olemme juuri nyt ja alkavan syksyn ja talven vanhojen sopimuskausien päättyessä.

Hän näki eurooppalaisen kehityksen vievän vahvasti kasvavan luottamuksen ja taloudellisen yhteistyön suuntaan. Kirjoituksessaan "Uusi itsenäisyys" kirjassaan hän kaavailee esimerkiksi uuden talousyhteistyön  ja monipuolisen kulttuurivaihdon varaan rakentuvaa "Karjalan talousaluetta", jota johtaa San Marinon pikkuvaltion tapaan kaksi "kuningasta". Tässä tapauksessa ne olisivat viipurilainen suomalainen ja Pietarin venäläinen johtajapari, jotka konsensuspäätöksillä johtaisiva takapajulaksi jääneen Karjalan uuteen nousuun. Vain molempien hyväksymät uudistusehdotukset toteutettaisiin. Sodissa menetetyn Petsamon ja Sallan alueet hän jättäisi Venäjän hoidettavaksi. Yhteistä "pohjoisen ulottuvuuden" visiota ei hänen näistä kirjoistaan löydy.

Kansainvälisen talousjättien kilpailun Kalevi Sorsa tunnistaa myös, mutta omalla ja hänen aikaansa kuuluvalla tavalla. Euroopan yhteisöstä voi nousta merkittävä kilpailija Amerikan rinnalle, mutta Aasian nouisevat voimat, Japani, Singapore ja Etelä-Korea  saavat häneltä  erityistä huomiota. Kiinan nousu yhdeksi johtavaksi maailman talousmahdiksi ei ole näissä kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitetuissa visioissa vielä nähtävissä. Se kertoo omalta osaltaan Kiinan taloudellisesta ja yhteiskunnalliseta voimistumisesta ja sen yllättävästä nopeudesta.

Todettakoon lopuksi että ei Kalevi Sorsa jätä valtiotakaan eikä Suomea pelkäksi markkinoiden rengiksi tulevaisuuden Euroopassa. Hän - samoin kuin minäkin - korosti voimavarojen ja yhteisen säästämisen merkitystä valtion voimistumisessa. Liikaa velkaantumista oli vielä euroa tuntemattomassa ja pelkän Suomen valtion voimavaroihin perustuvassa maailmassa parasta kaikin keinoin välttää. Sellaiset ilmiöt kuin Moderni Monetaarinen Teoria oli vasta syntymässä eikä siihen liittyvää visiointia ole nähtävissä. Euroopan keskuspankkia ei vielä ollut olemassa  ja Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa oli valmistelun alla. Kovasti hän tuntui pelkäävän Ruotsin irtiottoa Euroopan Unionin jäsenyyskysymyksessä, kuten sitten tapahtuikin. Pohjoismaiselle yhteistyölle hän antaa erityistä painoa myös tulevaisuuden Euroopassa. On tässä todettava, että tällaista systemaattista, esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota painottavaa yhteistyötä ei ole ollut juurikaan havaittavissa nykyisessä Euroopan Unionissa. Pohjoismaiden menestymiskonseptit poikkeavat selvästi toisistaan. Yhteistyö on hymistelyn tasolla. 

Jääkö hyvinvointivaltio Kalevi Sorsan ajattelussa sitten kokonaan erittäin kiilpailuhenkisen ja markkinaa painottavan kehityksen jalkoihin? Ei suinkaan. Kirjassaan "Uusi itsenäisyys" Kalevi Sorsa kirjoittaa:

"Voiko sitten demokraattinen sosialismi tyytyä villin kapitalismin sosiaalitantaksi?

Ei.Kun se on hyväksynyt markkinat talouden ohjaajaksi, sillä on myös velvollisuus asettaa markkinataloudelle sellaiset rajat, ettei se tuhoa yhteiskuntaa ja yksilöä. Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy taas: raha menee rahan luokse, pääoma ottaa vallan, yhteiskuntaluokat hajoavat.Eduntavoittelun ja kaupankäynnin logiikka ei saa hallita kulttuuria ja kasvatusta, ei taidetta eikä uskontoa, ei moraalia eikä yksityistä elämäämme, vaikka se sille suurella voimalla tunkeutuukin.

Kaatuneen poliittisen totalitarismin, kommunismin, tilalle ei saa tulla kommersialismin totaalisuus, vaikka sen poliittisilla päättäjillä onkin nyt tuulta purjeissa. Siinä kulkee nyt raja sosialidemokraattien ja porvarien välillä.

Ei ole mahdollista hyväksyä sitä mitä pidättelemättömät markkinaporvarit vaativat: että markkinat tuottaisivat myös omat arvonsa; että muuta uskontoa ja moraalia ei tarvita. Sitä tietä joudutaan jälleen uuteen totalitarismiin, markkinan ja materian hengettömään ylivaltaan.

Sosialidemokratian keskeiseksi tehtäväksi nousee jälleen ihmisen puolustaminen armotomia mekanismeja vastaan. Se on tämän päivän humanismia.

Ilman demokraattisten sosialistien kritiikkiä ja poliittista toimintaa markkinatalous ei kykene vastaamaan tämän ajan keskeisiin tarpeisiin: maailmantalouden uudelleen järjestämiseen ja maailmanlaajuiseen ympäristönsuojeluun. Bush, vaikka onkin mainittava presidentti, vetäytyy puskiin maailmanvastuun edessä."

(Kalevi Sorsa: Uusi itsenäisyys. Otava 1992) 

3.8. 2021 

Infokratiasta 

Kalevi Sorsa, koulutukseltaan ja ammatiltaan itsekin tiedottaja, kiinnitti jo vuonna 1984 SDP:n puoluekokouksen päätöspuheenvuorossaan tiedotusvaltaan, "infokratiaan". Tämä on tärkeää muistaa nyt, kun joudumme päivittäin moittimaan mediaa yksipuolisuudesta, epäoleellisten asioiden esiinnostamisesta ja tärkeiden yhteiskunnallisten kehityslinjojen aliarviopimisesta ja huomiotta jättämisestä:

"Parlamentaarinen demokratia on informaatioyhteiskunnassa saamassa haastajansa 'infokratiasta', tiedotusvallasta.

Sille näyttää olevan ominaista suuri epä-älyllisyys, yhteiskunnallisten ja muidenkin ongelmien pohdiskelun välttely, poliittisten kysymysten kääntäminen henkilökysymyksiksi sekä omaan toimintaansa kohdistuva täydellinen kritiikittömyys.

Lisääntyvässä määrässä itsekriittisellä puoluelaitoksella on oikeus kysyä demokratian nousevalta mahdilta, julkiselta sanalta, milloin vihdoin käännätte tutkivan katseenne itseenne?

Kriittinen, mutta myös objektiivinen julkinen sana on oleellinen osa demokratiaa. Jos se rappeutuu – kaupallisista tai poliittisista syistä yhdentekevää – niin demokratiakin saa ydinvian. On aika vaikutusvallassa kasvavan neljännen valtiomahdin sisäistää se, minkä työväenliike tiesi sata vuotta sitten: ei valtaa ilman vastuuta."

Maatamme kehutaan lehdistön vapauden ja informaation demokraattisuuden ihmemaaksi, esimerkkinä muullekin maailmalle. Tosiasia kuitenkin on, että mediamme on kauttaaltaan kaupallistunut ja toimii se asettamilla ehdoilla. Jopa Yleisradio parlamentaarisesta asemastaan huolimatta näyttää taipuvan sen ehdoilla toimivaksi. Tämä on yksi niistä ulottuvuuksista, jossa Kalevi Sorsa jo varhaisessa vaiheessa näki illuusion kahleiden läpi. Lehdistön kohdalla tämä illuusio on autoritaarista alistumista mainostajien, "kaupallisen ideologian teollisen muodon" (ilmaus Karl Marxilta) avoimeen ja peiteltyyn painostukseen. Myös tasavaltamme presidentit Urho Kekkonen (loiskiehunta) ja Mauno Koivisto (sopulilauma) ovat omilla ilmauksillaan kiinnittäneet huomiota tähän tiedonvälityksen demokratiaa uhkaavaan olennaiseen vaaraan.

 

 

 

 

Kalevi Sorsa näki 

Eurooppalainen kärsimysnäytelmä

 Makrotalouspolitiikassa tapahtuu.

Päättymässä olevalla viikolla USA:n presidentti Joe Bidenin julkaisi uuden elvytyspaketin joka on kooltaan jättimäinen, 2300 miljardia dollaria. Uutisen mukaan tästä on tarkoitus käyttää kokonaista 650 miljardia pelkästään julkisen infrastruktuurin parantamiseen. Se onkin tarpeen, sillä 'markkinan' hallisemassa USA:ssa valtaväylät, kadut ja sillat ovat uutisten mukaan huonossa kunnossa. 

Erona Euroopan Unionin laina- ja elvytyspakettiin, joka on kooltaan 750 mrd euroa kertaluonteisena tuki- ja lainapakettina on siis se, että tukea suunnataan myös julkisiin investointeihin. Euroopan Unionissa jäsenvaltioiden suora tukeminen on konsolidoidun perussopimuksen mukaan kiellettyä. Toinen suuri ero on myös kertaluonteisuus, kun taas USA:ssa tukitoimia jatkettaneen ilman sen suurempia esteitä jatkossakin, vaikka tämän liittovaltion kokonaisvelka on jo muutenkin yli 28000 miljardia dollaria.

Ehdotuksessa, joka mennee ilman muuta läpi sekä demokraattienemmistöisissä Edustajainhuoneessa että Senaatissa, suunnitellaan Reutersin mukaan 650 miljardin sijoituksia liikenteeseen. Sillä parannetaan 32 000 kilometrin edestä tieverkostoa, kymmenen "taloudellisesti merkittävää siltaa" ja 10 000 muuta siltaa. Tieturvallisuuteen on summasta  varattu 20 miljardia, raideverkostoon 80 miljardia, lentokenttiin 25 miljardia ja sisävesiliikenteeseen 17 miljadia.

Kun katsoo Suomen hallituksen ehdotusta Euroopan komission tuki ja elvytyspaketin kansalliseksi toteuttamiseksi, siinä ei puhuta julkisen infrastruktuurin ja palveluiden parantamisesta suoraan mitään, vaikka toki hallitusohjelman painopistealueiden mukaan tarkoitus on edetä. Myös käsittelyvauhti on hitaanpuoleista ja sen toteutumisen tiellä on vielä monia esteitä viime vuoden heinäkuun alussa tehdyn huippukokouksen yksimielisestä päätöksestä huolimatta. Mukaan on kytketty Suomen aloitteesta oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen, jonka alustava ja rajoittunut tulkinta uhkaa jo pudottaa ainakin Puolan että Unkarin pois koko ohjelmasta. Jos näin on käy, nämä maat voivat äänestää koko laina- ja tukipakettia vastaan, jolloin jo joudutaan hakemaan uusia ratkaisuja. On puhuttu mahdollisuudesta toteuttaa se Thomas Pikettyn ehdottamana   'samanmielisten' projektina, jollaisesta on jo esimerkki Saksan ja Ranskan välillä solmitun ja ilmeisesti EU:n tukeman  yhteistoimintasopimuksen muodossa. 

Nyt on vain niin, että Saksassa sikäläinen perustuslakituomioistuin on asettunut vastustamaan laina- ja tukipaketin vastaanottoa viitaten Saksan vuonna 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin, joka asettaa sekä liittovaltion että osavaltioiden alijäämille tiukat rajat. Niiden mukaan Saksa ei saa ottaa vastaan tätä tuki- ja lainaerää, koska se on ristiriidassa Saksan perustuslain kanssa. Jos tämä kanta Saksassa menee läpi, on mitä ilmeisintä että Saksa ei tule hyväksymään Euroopan komission lainoja myöskään muille maille. On muistettava että sisämarkkinat rakentuvat yhteistyön lisäksi markkinakilpailulle ja Saksan joutuminen tässä suhteessa huonompaan asemaan muihin EU:n jäsenmaihin nähden ei voi tulla kysymykseen. Saksan perustuslakituomioistuinhan kyseenalaisti jo Euroopan Komission tuki- ja lainapaketin, koska Euroopan Unionin kasvu- ja vakausopimuksen ehdot ovat lähes suoraa lainausta Saksan voimassaolevan perustuslain teksteistä.

Tähän traagiseen virheeseen, jossa peruskirjatasoiseen asiakirjaan sisällytetään johonkin aikaan perustuvia strategisia määräyksiä kategorisena imperatiivina, uhkaa nyt Euroopan Unionin markrotalouspolitiikan uudistaminen kaatua. Mukana on kaksi perustavaa laatua olevaa - ja kohtalokasta - ajatusvirhettä. Ensimmäinen niistä on valtion sulkeminen toimijana lähes kokonaan pois kuvasta ja elvytyksen suuntaaminen kokonaan muille markkinatoimijoille. Syynä tähän, mm. pohjoismaista, vahvaan valtioon rakentavaa sosialidemokratiaa rampauttavaan lähestymistaapaan ovat Saksan kahtijakautuminen kylmän sodan seurauksena. Se johti Saksan Demokraattisen Tasavallan (DDR) syntymiseen ja autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään vahvan sosialistisen, yksityistä markkinaa syrjivän ja sen jopa kieltävän järjestelmän syntymiseen. Tämän seurauksena Saksan Liittotasavallan puolella on nähtävissä suorastaan valtava pelko valtion vahvistamista vastaan yhteiskunnallisena toimijana. Tästä syystä myöskään DDR:n poliittisen järjestelmän perillinen eli "die Linke" (Vasemmisto) ei puolueena näytä kelpaavan Saksan liittovaltion hallitukseen, vaikka osavaltiotasolla (Bremen, Thüringen) jo näin on käynyt. Tästä seuraa mm. se että Saksan julkiset rakenteet ja palvelut ovat kehittyneet heikosti ja niitä korvaamaan on luotu muunlaisia, osavaltioiden itsenäisyydestä johtuen erilaisiin ratkaisuihin perustuvia rakenteita.

Se toinen syy on perustuslakitasoisesti pelätty velkaantuminen ja vaatimus etukäteissäästämisestä silloin kun julkisia rakenteita parannetaan ja hankkeita  käynnistetään.   Saksa pelkää velanottoa perustuslakitasoisesti ja tämä ajattelutapa on juurtunut syvään saksalaiseen poliittiseen ajatteluun. On tehtävä mitä muuta hyvänsä mutta velkaa ei saa ottaa. Hyvän esimerkin tästä pelosta tarjoaa se austeristinen politiikka, jota Saksan valtionvarainministeriön (Schäuble) johtolla toteutettiin Kreikkaa kohtaan vuoden 2008 USA:ta ja Eurooppaa kohdanneen talousromahduksen jälkeen. EKP:n pääjohtajan Mario Draghin aikaansaaman EKP:n monetaarisen määrällisen elvytysohjelman toteutus vuoden 2012 jälkeen muutti tilannetta jossakin määrin niin, että jopa Kreikka pääsi vuoden 2016 lopulla takaisin määrällisen elvytyksen piiriin. Kreikan velkavuori ei ole kuitenkaan pienentynyt, vaan on jatkanut kasvuaan - siitä vain ei nyt puhuta suureen ääneen.

USA on siis astumassa taas kerran rivakasti eteenpäin rohkean monetaarisen elvytyksen tiellä, jossa liittovaltion aikaisemmalla velalla ei näytä olevan merkitystä ja joka sitä paitsi suuntautuu yksityisen markkinan lisäksi myös julkisten rakenteiden parantamiseen lähes yhtä suurella dollarimäärällä kuin mitä koko Euroopan Komission korona-elvytyspaketti on tukineen ja lainoineen. Toimeenpanossa ei ilmeisestikään viivytellä, mikä antaa aiheen olettaa että USA toipuu Trumpin palleaiskusta nopeasti samaan aikaan kun Euroopan Unioni ottaa edelleen lukua, nyrkkeilyanalogiaa käyttääkseni.

Oman lukunsa mannerten välisessä kilpailussa muodostaa tietenkin Kiina, joka käyttää kommunistisen puolueen suvereniteettiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää eli vahvaa valtiota ja   vahvasti monetaristisin keinoin tuettua ja järjestelmälle lojaalia yritysmaailmaa kaikin keinoin hyväkseen. Kiinaa suojaa autoritaarisen järjestelnän lisäksi kulttuuri- ja kielimuuri, joiden taakse eivät länsimaiden sanktiot eivätkä sotilaalliset uhkailut näytä ulottuvan. Lisäksi 1,4 miljardin asukkaan Kiina pysäytti Korona-pandemian kuin seinään ja on palannut nopeasti taloudellisen kasvun tielle. Kiinan hankkeet ovat saaneet myönteisen vastaanoton myös monissa Euroopan Unionin jäsenmaissa.  Lisäksi Euroopan Unionin yhteisönä hylännyt Venäjä on kääntynyt selvästi öljyputkineen ja hankkeineen Kiinan suuntaan. Euroopan Unioni  on merkillisen yksin ja aneemisen tuntuinen tässä mannertenvälisessä, suurvaltain hallitsemassa voimien mittelyssä.

Mihin menet Eurooppa?

Uusia keinoja käyttöön

 

"Perinteiset leikkaukset ja veronkorotukset eivät jatkossa riitä talouden tasapainottamiseen", sanoo valtionvarainmnisteri Matti Vanhanen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kirjoituksessa, joka aivan ilmeisesti on suunnattu huhtikuussa eteen tulevaan hallituksen toiminnan puoliväliriiheen. Tarvitaan uusia keinoja, joista keskeisin näyttäisi olevan erityinen miljardiluokan lainarahalla tehtävä panostus julkiseen tutkimus- ja kehitysrahastoon Suomen tuottavuuden ja kilpailukyvyn vauhdittamiseksi. Tällaista tarvittaisiin Vanhasen mielestä tulevan kasvun edellytysten luomiseksi ja yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi.

Kyllä rahastoakin varmasti tarvitaan, erityisesti julkisen tutkimus- ja kehitysrahaston luomiseksi, siis valtion omien investointien mahdollistamiseksi. Kuten  Vanhanen artikkelissa toteaa, investointien kehitys on ollut viime vuosina huonoa. Sitä ei ole auttanut edes Euroopan Keskuspankin viimeisen kuuden vuoden aikana toteuttama mittava, Suomenkin osalta ehkä noin 60 miljardin määrällinen elvytys. Pankit ovat ostaneet valtion velkakirjoja tällaisen määrän edestä ja Euroopan Keskuspankki on ostanut ne edelleen pankeilta omiin taseisiinsa. Ne ovat siellä edelleen olemassa, sterilisoituina siten että niitä ei peritä euroina Suomen valtiolta takaisin heti maturiteetin koitettua, jolloin ne olisi lunastettava takaisin. Päinvastoin, Euroopan Keskuspankki suunnittelee "luopuvansa" vähitellen näistä velkakirjoista, mikä tarkoittanee niiden vähittäistä kuolettamista. Tämäkin hanke hipoo taas vaarallisesti Euroopan Unionin peruskirjan talous- ja rahapolitiikan rajoja, onhan peruskirjoissa nimenomaan kielletty vastuun ottaminen jäsenvaltioiden lainoista.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys ja nyt aloitettu Euroopan Komission finanssipolitiikka "Next Generation" elvytyspaketin muodossa kertovat kuitenkin yhä lähempänä olevasta avauksesta Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan. On selvästi nähtävissä että Euroopan Unionin itsenäinen keskuspankki EKP voi ottaa taloudellisesti vastatakseen minkälaisista vastuista tahansa. Tätä tekevät jo muutkin mahtivaltioiden keskuspankit, kuten USA, Japani ja Kiina. USA:n uuden presidentin Joe Bidenin julkistama 1900 miljardin dollarin "helikopterielvytys" on tästä tuorein esimerkki.

Herää kysymys: eikö Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio voi harjoittaa samantyyppistä, Euroopan olosuhteisiin sovellettua modernia raha- ja finanssipolitiikkaa? Viimeisen vuoden aikana tapahtunut käänne, jonka mukaan velkaa voidaan ottaa sekä pandemian verholla että sen kylkeen myös muihin tarkoituksiin kytkettynä, kielii kääntymisestä uuteen suuntaan eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa. Kuvaavaa on että mm. Saksa ottaa tämän päivän 3Sat uutisten mukaan  vuoden 2022 loppuun mennessä uutta velkaa yli 320 miljardia euroa. Vasta sitten painetaan velkajarrua (Schuldenbremse).

Määrällinen elvytys ja nyt toteutettavana oleva Euroopan Komission "Next Generation" tuki- ja velkaohjelma edustavat jo peitellysti uutta avausta. Jäsenvaltiot ovat muodollisesti vastuussa tämän paketin takaisinmaksusta, mutta samaan aikaan Euroopan Komissio valmistelee erinäisiä aloitteita itsenäisten, keskustason resurssien vahvistamiseksi. Kun vielä muistetaan että EKP voi ostaa myös Euroopan Komission lanseeraamia velkakirjoja, on vain ajan kysymys että näitä keinoja tullaan myös käyttämään eikä jäsenvaltioden velkavastuut tältäkään osin kaadu niiden syliin.

Se mikä ei toistaiseksi ole toteutunut, on EKP:n monetaarinen ja finanssipoliittinen tuki suoraan jäsenvaltioille ja tältä pohjalta kehitetty suunnitelmallinen yhteistyö kaikkien niiden suurten haasteiden toteuttamiseksi, joita Unionilla on. Ilmastopolitiikan ja digitaalisen kehityksen ohella suuri sosiaalinen turvattomuus ja epävarmuus tulevasta raastaa koko mannerta. Sen infrastruktuuri ja sosiaaliset turvarakenteet eivät ole vieläkään kunnossa. Ei ole vaikeaa löytää syytä tähän kurjuuteen. Se löytyy Euroopan Unionin konsolidoituun peruskirjaan betonoidusta linjasta, jonka mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta kansallisten hallitusten velanotosta, siis se ei tue jäsenvaltioiden hallituksia niiden vastuulla olevissa suurissa hankkeissa.

Ongelmaksi keinovalikoiman laajentamisessa muodostuu mielestäni siis Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja sen ehdoton kielto ottaa vastuuta jäsenvaltioiden veloista. Velanotto on juuri se väline jolla toivottua kasvua saadaan liikkeelle. Oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen suhteessa "treatyyn" tulee muodostamaan äärimmäisen haastavan kynnyksen pyrittäessä kokonaisvaltaiseen, itsesäätöiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan. Pysyminen Euroopan Komissiolle myönnetyssä 'kertaluontoisessa' avustus- ja tukipäätöksessä on tärkeää tässä vaiheessa erityisesti siksi, että pelkkä markkinoiden tukeminen ei selvästikään tuota toivottua tulosta.

Eurooppa kantaa mukanaan edelleen ikävää neuvostotyyppisen sosialismin taakkaa pelätessään vahvaa valtiota ja sen autoritaarisia sovellutusmalleja. Pohjoismaisen sosialidemokratian kansanvaltainen, vahvan valtion hyvinvointimalli on joutunut tämän pelkotilan uhriksi Euroopan Unionin peruskirjan nykyisen talous- ja rahapolitiikan yksipuolisten ja autoritaaristen määräysten vuoksi. Selkeää pelastustietä moderniin raha- ja finanssipolitiikkaan ei ole sen vuoksi näkyvissä, vaikka välineet tätä varten ovat olemassa. Näitä välineitä haastoi mm. USAn demokraattien presidenttiehdokas Bernie Sanders käyttöönotettavaksi. Hän on nyt vaikutusvaltaisen talouskomission puheenjohtaja ja on syytä olettaa että tästä suunnasta on tulossa uusia, uutta tietä aukaisevia suunnitelmia.

Uusia keinoja siis kaivataan. Matalien korkojen aikana ja inflaation pysyessä ilmeisesti vielä pitkään 'noin' kahden prosentin tuntumassa valtionvelka ei ole meille sen suurempi ongelma kuin Saksallekaan. On lisäksi syytä uskoa että itsenäisen keskuspankin omaava Euroopan Komissio saa ennenpitkää vetoapua velkajärjestelyilleen Euroopan Keskuspankilta niin, että nyt hyväksytty velka- ja tukipaketti "Next Generation" ei todellisuudessa tule jäsenvaltioiden maksettavaksi siinä laajuudessa, jota peruskirjan hengessä kirjoitettu suunnitelma muodollisesti edellyttää. Todella suuren ja merkittävän askeleen finanssiunionin suuntaan Euroopan Unioni ottaisi, jos valtio - joko kansallisvaltioina tai liittovaltiona - tunnustaisi markkinoiden ohella myös demokraattisen valtion oikeutetut ja perustellut odotukset. Silloin päästäisiin eroon perustuslaillisesta ideologisesta kurjistamisesta, taloudellista polarisaatiota ja suurta eriarvoisuutta ja kurjuutta aiheuttavasta 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' ylivallasta, jota Euroopan unionin peruskirja tällä hetkellä edustaa.

Miten valtionvarainministeri Matti Vanhasen fläppitaulun piirrokset tähän kokonaisuuteen vastaavat? Kun kokonaisratkaisua etsitään, kaikki työkalut olisi otettava pragmaattisesti käyttöön. Kirjoituksen kielenkäyttö viittaa kuitenkin edelleen siihen suuntaan, että ratkaisu löytyisi pelkästään yritysten suunnasta. Investoijina yritykset ja valtio ovat olemukseltaan ja motiiveiltaan perusteellisesti erilaisia. Kansalaisten demokraattisissa prosesseissa ilmaisemiin tarpeisiin kykenee vain valtio vastaamaan, toki yritystystoimintaa soveltuvin osin tukenaan käyttäen. Juuri valtiolla on kokonaisvastuu koordinaatiosta, resurssien järkevästä ja maltillisesta käytöstä ja investointien tulosten oikeudenmukaisesta jakaantumisesta.

Korona-pandemia on jo nyt avannut portteja uuteen ajatteluun. Vielä muutama ratkaiseva askel lisää tarvittaisiin...

Eräänlainen epilogi

 "On totta, että Euroopan unioni ei ole enää samanlainen kuin Suomen liittymisvuonna 1995. Näin kuuluukin olla. Myös EU:n tulee elää ajassa ja kehittyä. Meidän suomalaisten velvollisuus on esittää näkemyksemme unionin suunnasta ja kehittämistarpeista. " Tämä lausahdus on peräisin pääministeri Sanna Marinin puheesta EU-selonteon yhteydessä eduskunnassa 24.2. 2021.

Keskustelua eduskunnassa hallitsi oppositio ja lopputuloksena näytti olevan perussuomalaisten ja muun eduskunnan vastakkainasettelu. Monista puheenvuoroista kävi ilmi että kansanedustajat ovat vasta syventymässä ymmärtämään Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden välisiäpoliittisia suhteita. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on Eurooppaoikeuden mukaan asiakirja, joka ylittää kansallisten perustuslakien sanoman, mikäli ristiriitaa näiden kahden välillä ilmenee. 

Suomen perustuslaki lähtee vahvasti kansalaisten perusoikeuksista ja siihen on ollut hyvä nojautua. Tämä on käynyt hyvin selväksi uudistettaessa sosiaali- ja terveydenhuollon suurta lakikokonaisuutta, SOTEksi kutsuttua. Edellisen hallituksen toimesta pyrittiin siihen, että markkina, so. yritykset saisivat tasavertaisen aseman  perustuslain edellyttämän valtion kokonaisvastuun rinnalla kansalaisten terveysdenhoidosta ja sosiaalihuollon tehtävistä.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja lähtee puolestaan juuri erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabnin sopimus, 2. artikla, kohta 3) lähtökohdista. Markkinaehtoisuus on hyvin syvällekäyvä toimintaperiaate Euroopan Unionissa. Valtion roolia Euroopan Unionissa on rajattu eikä valtion tukeminen kuuluu Euroopan Unionin eilä sen keskuspankin EKP:n erityisvastuualueisiin. Sen enempää EKP kuin Euroopan Unionikaan ei ota vastuuta kansallisista veloista. Tämä näkyy erityisen selvästi myös siinä, että EKP:n määrällinen elvytys, jota on nyt toteutettu vajaan seitsemän vuoden aikana Suomenkin osalta noin 60 miljardin euron edestä, on suuntautunut valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta yritysten toiminnan tukemiseen uusien innovatioiden ja yritysratkaisujen tukemisen muodossa, varoen koko ajan EU:n kilpailusääntöjen rikkomista. Jäsenvaltiot vastaavat peruskirjan mukaan velkakirjojen takaisinlunastamisesta. Tätä voidaan pitää peruskirjan mukaisena kansallisena ja valtiollisena vastuunottona omista veloista. Rahat ovat menneet pankeille ja yrityksille, veloista vastaa valtio - siis Suomen kansa.

Eurooppa-selonteossaan hallitus hyväksyy tämän lähtökohdan ja katsoo sen jatkossakin olevan keskeinen toimintaperiaate. Toisaalta hallitus hyväksyy Euroopan Komission velanoton 750 mrd:n euron korona-tukipaketin muodossa ja mahdollistaa lisäksi tiettyjen verojen kannon Euroopan Komissiolle ainakin osittaisen lainojen lyhennysohjelman mahdollistamiseksi keskustasolla.

Kun katso kokonaisuutta, voi todeta hallituksen hyväksyvän  EKP:n rahapolitiikalla toteutetun määrällisen elvytyksen ja toisaalta Euroopan komission Korona-pandemian merkeissä lanseeraaman finanssipoliitisen elvytyksen. Valtavirtaisen talouspoliittisen ajattelun - myös uusliberaaliksi kutsutun politiikan - lähtökohtana on mm. Saksan keskuspankin johtajan Jens Weidmannin mukaan näiden kahden ulottuvuuden tiukka pito erillään toinen toisistaan. Hallituksemme kanta Euroopan Komssion velanoton 'kertaluontoisuudesta' tarkoittaa käytännössä asettumista valtavirtaisen, uusliberaalin fiskaalipolitiikan tukijaksi. Tämä on  linjassa Euroopan Unionin peruskirjoihin betonoidun ideologisen lähestymistavan kanssa.  Moderni Monetaarinen makrotalouspolitiikka puolestaan pitää itsestään selvänä että keskuspankin rahapolitiikka ja keskeisen hallinnon finanssipolitiikka kulkevat tosiasiassa käsi kädessä ja toisiaan tukien kunnes asetetut tavoitteet on saavutettu. Euroopan Unionissa tämä tarkoittaa yksipuolista tukea 'markkinalle', siis yritystoiminnalle. Demokraattista valtiota ei katsota markkinaan kuuluvaksi, vaikka sillä on aivan olennainen tehtävä sekä demokratian että kansalaisten oikeuksien kannalta.

Hallituksen pääpuolueen, sosialidemokraattien kannalta valtion aseman alistaminen markkinoille on perinteisesti ollut sekä demokratian että yhteisen hyvinvoinnin kannalta täysin yhteensopimaton lähestymistapa liikkeen periaatteiden kanssa. Kun viime puoluekokouksen yhteydessä käytiin keskustelua periaatejulistuksesta, halusi pieni mutta aktiivinen Tampere-ajatuspaja nostaa tämän asian keskusteluun. Haluttiin sosialidemokraattien ajavan myös Euroopan tasolla vahvaan, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon perustuvaa politiikkaa. Tämän kannanoton saaminen periaateohjelmajulistukseen osoittautui koko valmistelun ajan kiistaiseksi. Lopulta kävi niin, että tätä - minunkin mielestäni - tärkeää kannanottoa ei periaateohjelmajulistukseen saatu. Tämä aiheutti suurta pettymystä ja jopa masennusta Tampereella tämän kysymyksen kanssa kovasti ahkeroineiden tovereiden keskuudessa.

Eurooppa-selonteossa hallituksen Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen yhteenvetopuheenvuorossaan ilmoitti, että hallitus ei tule kyseenalaistamaan Euroopan Unionin peruskirjaa ja sen nykyistä muotoa. Yhdessä periaateohjelmajulistuksen hyvin yleisluontoisen Eurooppaosion kanssa voisi todeta suomalaisen sosialidemokratian asettuneen Euroopan Unionin kehittämisen suhteen valtavirtaisen talouspolitiikan ja sen keskeisesti uusliberaalin strategian kannalle. 

Mm. kansantaloustieteilijä Mariana Mazzucato on mm. hallitukselle alustaessaan korostanut vahvan valtion merkitystä makrotalouspolitiikassa. Vaikka hallitus on fiskaalipolitiikan suhteen hyväksynyt ainakin hetkellisen irtautumisen etukäteissäästämisen ja kurinpitoon perustuvasta 'vanhasta' talouslinjasta, suhteeessa näiden tukien käyttämiseen on nyt taivuttu tiukan uusliberaalille, demokraattista valtiota dynaamisena toimijana hylkivälle linjalle. Tämä tulee varmasti näkymään sekä Korona-pandemiatukipaketin toteutuksen muodoissa että jatkuvana, heikkoja tuloksia tuottavana talouspolitiikkana. Ei ole ymmärretty että valtiolla on aivan olennaisen tärkeä ja erilainen tehtävä kansallisen turvallisuuden ja oikeuidenmukaisuuden toteuttamisessa. Yhä jaajemmin ollaan sitä mieltä, että sekatalousmalli taloudessa, siis yritysten ja valtion tasapainoinen yhteispeli,   on se dynaaminen voimatekijä jolla   sekä kansalliset taloudet että koko Eurooppa suurine tehtävineen nostetaan jaloilleen ja kuntoutetaan.   

Perussuomalaisten kritiikki Euroopan Unionia kohtaan on yhä sekavaa, mutta ilmeisesti sielläkin vaistotaan että pelkän markkinan voimin ja syvälle sisäisiin asioihin ulottuvalla kurinpidolla, Euroopan Komission oikeudella puuttua jopa yksityiskohtiin menevään ohjailuun on vakavuia seurauksia. Kun hallitus ja sen pääpuolue SDP kieltäytyy nostamasta keskusteluun liikkeen arvomaailman kannalta välttämätöntä paradigmanmuutosta, siis peruskirojen avaamista ja kehittämistä sekatalousmallin  ja modernin makrotalouspolitiikan suuntaan, ei pidä hämmästyä kansalaisten alitajuista epätoivoa ja  kallistumista  vaaleissa pelkästään kansallisia ratkaisuja korostavien, nationalististen voimien  kannattajiksi.

Vanhemmanpuoleiselle sosialidemokraatille hallituksen Eurooppa-selonteko on tässä suhteessa pettymys. Lähivuosina ei ole ainakaan Suomesta odotettavissa vahvan valtion ja  hyvinvointipolitiikan suuntaan tapahtuvaa eurooppalaista muutosta. On antauduttu valtavirtaisen, hengeltään uusliberaalin Euroopan  poliittiselle strategialle. Lopullisen käänteen tässä suhteessa muodstaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen ilmoitus siitä, että hallitus ei ole vaatimassa Euroopan Unionin peruskirjan avaamista ja Euroopan Unionin strategisen paradigman uudelleentarkastelua.

Mitä tehdä? Vapaajäsenen eroaminen puoleesta joka poliittisena välineenä on menettänyt olennaisen osan arvopohjaisesta lähestymistavastaan saattaisi tuntua loogiselta vastaukselta syntyneeseen tilanteeseen. Kun vaari arvoineen on ollut tärkeä esikuva sekä lapsille että lastenlapsille, tuntuu tällaisen ratkaisun tekeminen mahdottomalta. On vain pidettävä demokraattisen sosalismin, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion arvoista kiinni, vaikka sillä ei olisikaan merkitystä niiden muutamien vuosien aikana jota ehkä vielä edessä on. Epilogi tämä on siinä mielessä että herään ehkä vielä keskusteluun siinä vaiheessa jos ja kun tätä suurta poliittista suunnistusvirhettä ryhdytään oikaisemaan. Tältä istumalta aikahorisontti tässä suhteessa näyttää kuitenkin toivottoman pitkältä.

25.2. 2021

Juhani Räsänen:

Ilpo. Kirjoituksestasi huokuu pettymys, joka varmaan kalvaa monen Wanhan Toverin mieltä. Minun sielussani se on ollut kauan haavan päälle kasvaneena rupena, joka menee mukanani hautaan saakka. Sosialidemokratiaa ei ole pitkään aikaan voinut kutsua aatteeksi, jolla olisi itsenäinen aatteellinen paradigmallinen tunnusmerkistö; siinä määrin se on liudentunut palvelemaan uusliberalistisia voimia ja pyrkimyksiä, ja hylännyt aatteelliset arvonsa. Ns. "karpolainen politiikka" paljastaa ihmisten pettymyksen, joka näkyy kannatuksessa. Sanotaanhan, että pettymys on suurin poliittinen voima. Kirjoituksessasi on testamentillisiä tunnelmia, joista meistä monet jakaa. Vanhustuvan miehen mielessä pettymys kääntyy enemmän luovuttamisen kuin innostumisen ja voimaantumisen suuntaan; ja kysymys kääntyy kysymykseksi oman arvokkuuden säilyttämisestä siihen saakka, kun aika koittaa.

Helena Korpela:

Monesta varsin nuorestakin tuntuu , että "aika on ajanut ohitseni".

Aatteille tai ihanteille ei ole paikkaa politiikassa-vaikka "kysyntää" kyllä poliittisilla markkinoilla.

Siinä on juuri se ero.

Ei vain kieli , käsitteet ja asenteet vaan koko kulttuurin ihmiskäsitys on muuttunut.

Sosialidemokratialla on paikka van jonkinlaisena markkinaideologian ihmiskasvoisena myyjänä, iskujen pehmentäjänä.

Hannu Ikonen:

Tyhjentävää analyysia Ilpolta.

Jussi Seppänen

Olipas jymäkkää ja oikeaa - en minäkään ole eroamassa, mutta poikaani äänetsän kuntavaaleissa ja hän on persujen ehdokas Tampereellä, saman tekee moni muukin demari. Euron suhteen toivoni on mennyt - Unionissa olemista vielä olen puolustanut.

Ilpo Rossi:

Jussi Seppanen

 Omasta puolestani äänestin aikanaan Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja euroonkin suhtautumiseni on ollut välineellistä; jos sen arvo kestää, eläkeläinenklin pärjää sen kanssa vaikka sen prosentuaalinen arvo on eräistä muista syistä johtuen ollut hiipumaan päöin. Todellinen syy on Euroopan Unionin ideologisesti pelkän markkinavaihtoehdon varaan rakentaminen ja demokraattisen valtion tosiasiallinen syrjäyttäminen koko Euroopan Komission johtamassa kokonaisrakenteessa. Ilman peruskirjan uudistusta vahvan ja kansanvaltaisen eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen on mahdotonta.