Ajatuksia eurooppalaisessa ahdingossa

Olemme tänä aamuna 15.7. 2016  heränneet uutisiin Nizzassa kuorma-autolla tehdystä massamurhasta. Kauhisteluun on aihetta - mutta niin on myös yritykseen analysoida sitä, mitä Euroopalle ja maailmalle on tapahtumassa.

Syyllisiä etsitään ja syyllisiä löytyy. Tietokoneaika ja sähköinen viestintä tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia puuttua potentiaalien terroristien toimintaan. Ihonväri, etninen tausta, uskonto ja mahdollinen aikaisempi rikosrekisteri joutuvat tarkkailun alle. Se mitä kirjoitetaan sosiaalisessa mediassa, työhistoria, poliittinen aktiivisuus, yhteiskuntakriittisyys, varomattomat sanat, vihapuhe, uhkailu ja kaiken tämän peittely neutraalilla käyttäytymisellä julkisuudessa - perusteita otteiden kiristämisen löytyy lukemattomasti. Mikäli olen oikein ymmärtänyt sanktioiden moraalista oikeutusta, niin syyllisiä, myös potentiaalisia syyllisiä tullaan rankaisemaan uusilla investigoinnin ja toimenpiteiden arsenaalilla.

TV1:n jälkiviisaissa asiaa analysoitiin ja yksi kolmesta osanottajasta - ilmeisesti kehitysaputehtävissä kokemusta saanut  - kiinnitti huomiota siihen tilanteeseen, missä tuhosuuntainen ratkaisujen etsintä alkaa saada merkitystä. Tunne siitä että on joutunut uhriksi, kokemus siitä että elämää ylläpitävää ulospääsyä tilanteesta ei ole, kääntää osan tällaisista ihmsistä tuhosuuntaiselle tielle. Kun en kykene näissä olosuhteissa hyvään, kykenen ainakin pahaan. Keinoja nekrofiilisten, tuhosuuntaisten toimien toteuttamiselle löytyy niin paljon kuin ihmisiäkin.

Se toinen kysymys, joka eurooppalaisten on tehtävä, koskee omaa käyttäytymistämme, omia asenteitamme, omia ratkaisutapojamme. Eurooppa on koettu sivistyksen ja demokratian, myös hyvinvoinnin ja vähitellen myös turvallisuudenkin mantereeksi, vaikka kehitys ei suoraviivaista ole ollutkaan ja monia suuria - todella suuria - pettymyksiä on koettu täälläkin. Olemmeko tehneet kaikkemme ja tärkeimmät asiat lisäksi oikein, jotta massiivinen tuhosuuntaisuus ei taas kerran lähtisi liikkeelle?

Pakolaisten ja vierastyöläisten asema ei ole ollut häävi sen enempää Ranskassa kuin monissa muissakaan Euroopan maissa. Nyt presidentiksi uudelleen pyrkivä Sarkozy oli jo karkoittamassa edellisellä kaudellaan vierastyöläisiä takaisin omiin entisiin kotimaihinsa. Eurooppalainen populismi on kasvanut tältä samalta asennepohjalta ja viimeksi Iso-Britannia sai kokea tilanteen, jossa irtipäästetty populismi sai aikaan saarivaltion tosiasiallisen eron Euroopan Unionista.

Kirjoitin muutama päivä sitten blogikirjoituksen, jossa arvostelin Euroopan Unionin muotopuolta raha- ja finanssipoliittista rakennetta. Kun valtio, julkiset rakenteet niiden alaisia laitoksia myöten on suljettu elvyttämisen, kriisien hallintaanottamisen ja uusien, myös pakolaisia koskevien infrastruktuuri- ja palvelurakenteiden kehittämisen ulkopuolelle, Eurooppa on käymässä yhä haavoittuvammaksi myös juuri nyt tapahtuneen massamurhan kaltaisissa tilanteissa. "Sosialidemokratialle tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unionissa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin keskeisesti hyväksyttävien projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi", kirjoitin.

Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan - kiitos naapurimaamme Ruotsin sosialidemokraattien vuosikymmeniä jatkuneen aktiivisen rakenteiden kautta hyvinvointia  luovan politiikan - olemme oppineet ymmärtämään, että yhteistä hyvinvointia luodaan solidaarisella, tasa-arvoisella politiikalla ja kohtelemalla jokaista yksilöä universaalina, ihmisoikeuksiin oikeutettuna olentona. Euroopan Unioni ei ole ottanut lähtökohdakseen tätä pohjoismaissa hyvinvointia ja stabiilia kansalaisyhteiskuntaa edistänyttä - toteuttanuttakin - rakennetta, vaan hakee vastauksia sellaisista epäproduktiivisista ratkaisumalleista kuin autoritaarisuus, kurittaminen, äärimmäiseen kilpailuun sopeuttaminen. Mitä vähemmän yhteisiä, tehottomiksi ja lannistaviksi väitettyvjä rakenteita - sitä parempi. Ei maailma tietenkään pohjoismaissakaan valmiiksi ole tullut - mutta nyt saamme maistaa sitä mitä yhteisen hyvinvoinnin vaihtoehtona tarjoiltu markkinaliberalismi meille tarjoaa.


Euroopan Unioni käy taistelua monilla rintamilla ja markkinaratkaisut eivät näy antavan vastausta  syntyneisiin ongelmiin. Pitää muistaa että markkinaratkaisujen takana on konservatiivien ja arvoliberaalien yhteiskuntaluonne, jossa autoritaarisuus, omistaminen, omaisuuden ja aseman puolustaminen ovat ikuisia, ehdottomia arvoja. Ikävä vain, että autoritaarinen, kovakorvainen ja narsistinen lähestymistapa saa niin kovin helposti seurakseen väkivaltaan, voimankäyttöön ja jopa tuhosuuntaiseen toimintatapaan kuuluvia ratkaisumalleja. Toivottavasti - vaikka toista pelkään -näin ei käy myös uusia muotoja saavan, epätoivoisen ja tuhosuuntaisen, kaikkia mahdollisia keinoja käyttävän terrorismin kanssa.

Tuhosuuntainen tai muutoin eiproduktiivinen elämäntapa ja siihen liittyvät luonteenpiirteet eivät tietenkään ole vain kärsivien, uhriksi joutuvien nurja valinta. Tällaista kaavautunutta suuntautumista löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä näitä elämän ylläpitämisen kannalta vääriä valintoja saada kaiketi koskaan ihmisyydestä kitkettyä. Yhteiskunnalliset, ennenkaikkea taloudelliset rakenteet heijastuvat vahvasti  yksityisen ihmisen käyttäytymiseen ja mitä ilmeisimmin koko yhteiskuntaluonteeseen, massojen tapaan valita vastauksia ja toimintatapoja. Näin uskon - kysymyksessä on materialistisen historiankäsityksen ydinajatus: yhteiskunnan perusrakenne välittyy monin tavoin kaikkeen kokemaamme ja ohjaa valintojamme aina haistamista, maistamista ja kanssaihmisiin suhtautumista myöten.

Onko sosialidemokratialla mitään annettavaa Euroopalle tilanteessa, jossa myyttiset maahiset, mytologian hirviöt ja tuhosuuntaiset voimat näyttävät saavan  yliotteen koko mantereesta? Muistutan vain siitä, että työväenliikkeen - ja sosialidemokratian - arvopohja on taloudellisen vaihtoehdon ohella myös sosiaalipsykologinen. Kun tehdään tilaa produktiivisille, elintilaa ja elinvoimaa mahdollistaville ratkaisuille, ihmisen luonnollinen, elämää ylläpitävä ja ehdottomaan ihmisrakkauteen perustuva elämäntapa voittaa tilaa. Väärät yhteiskunnalliset valinnat herättävät maahiset ja yksisilmäiset hirviöt henkiin. Tässä mielessä kalevalaisella ja kreikkalaisella mytologialla on varoituksen sana sanottavana.

Saapa siis nähdä, onko Euroopan poliittisella eliitillä ja vallanpitäjillä jotain uutta ja ratkaisevaa sanottavana yhä kurjemmaksi käyvään ilmapiiriin. Aikaisemmin vastaus on ollut se, että entistä linjaa luvataan jatkaa - lääkeannosta vain suurennetaan. Osataanko yhdistää terrorin kierre vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan? Jaksetaanko uskoa siihen, että yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisesti jaettu vauraus voi luoda myös vakautta ja rauhaa mantereelle? Demokratian lupaus on tarjota vaihtoehtoja. Demokratia kätkeee sisälleen myös ajatuksen siitä, että vaihtoehdoilla on myös merkitystä.

Korvatillikka ja murros

Euroopan Komission puheenjohtajalla Jean Claude Junckerilla on ilmeisesti sukuperintönä (Juncker=talonpoika) tapana antaa isällinen läpsäytys keskustelukumppanin poskelle. Sen tarkoitus on osoittaa karaktääriä ja terävyyttäkin jos niin tarvitaan. Kukapa meistä ei osoittaisi särmää, varsinkin "pienessä sievässä" siihen tuntuu löytyvän keinoja, monenlaisiakin. Nyt puolestaan Euroopan Unioni ja sen puheenjohtaja on saamassa sivalluksen, oikean korvatillikan Britannialta "leave" kannan voiton muodossa Brexit-äänestyksessä.

Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.

Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin",  jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää.  Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit  luopuivat  kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.

Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on  tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut  yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.

Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.

Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin  säilynyt  Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.

Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut  neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.

Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä  ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.

Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.

Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan  muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä  aikavälillä.

Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin  intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.

Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi  vapaana valtiomahtina  tarjoamaan vaihtoehtoja.

Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.

Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.

Tammi kasvaa ja suma seisoo...

Kuinka käy Brexit -äänestyksessä Britanniassa huomenna 23.6. 2016? Mitä äänestys merkitsee Britannialle ja mitä Euroopan Unionille ja sen jäsenmaille?

Kun muistetaan että Britannia ei ole tähänkään saakka ollut valuuttaunionissa ja se saa hoitaa raha- ja finanssipolitiikkaansa itsenäisen maan tapaan, ero Euroopan Unionista ei tässä suhteessa merkinne suurta muutosta Britannian politiikkaan. Rahaa pitää vaihtaa entiseen tapaan ja Euroopan talousalueen muut raamiratkaisut siirtyvät sivuun. Suuret etuoikeudet, joita Britannia on matkan varrella suhteessa muihin EU-maihin itselleen vaatinut ja saanut, jäävät sen jälkeen historiaan. EU:n maataloustuet ovat saarivaltiollekin tärkeitä ja ilmeisesti maatalous pelkää - sielläkin ja uusissakin olosuhteissa - asemansa heikkenevän.

Cameronin keskeinen pointti Brexit-äänestyksen järjestämisessä oli alun alkaen se, että hänen edustamansa maa joutuu maksamaan liikaa osallistumisesta Euroopan Unioniin . Brexit-uhka oli tarkoitettu keinoksi kiristää lisää etuisuuksia Unionilta muiden maiden kustannuksella ja muista sen enempää välittämättä. Nyt kun uhka erosta on todellinen, kieli Cameronin kellossa on muuttunut. Hän pitää viime hetken palopuheita Unionissa pysymisen puolesta. Ilmeisesti aateveljien ja erityisesti USA:n  toiveet ja korostettu painotus EU:ssa pysymisestä ovat tehneet tehtävänsä.

Mitä sitten tapahtuu jos Britannia sittenkin jää Unioniin? Konservatiivinen kiristyspolitiikka on ajanut Britanniassakin väen kahteen leiriin, menestyjiin ja häviäjiin. Juuri palkallaan elävä työväestö on joutunut kärsimään etujen alasajosta, työttömyydestä ja heikentynesetä turvasta sosiaalisen tuen ja terveydenhoidon alalla. Myös asuminen ovat käyneet tavalliselle ihmiselle liian kalliiksi.

Oletan konservatiivien tulkitsevan EU:ssa pysymistä tuloksena niin, että on edelleen luotava talouskilpailulle suotuisampia edellytyksiä sääntelyä purkamalla, palkkoja laskemalla ja jatkamalla ylipäätään austeristista politiikkaa - yhä kovemmilla kierroksilla.

Tämän aamun MTV:n ohjelmassa Risto J. Penttilä arvosteli voimakkain sanakääntein Euroopan Unionin epäonnistumista useilla eri rintamilla. Keinoksi hänkin tuntui painottavan sitä, että on siirryttävä vihdoinkin aitoon liberaaliin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan.

Euroopan talousalueen ja erityisesti valuuttaunionin yksiniittinen lähestymistapa Euroopan kuntouttamisessa on epäonnistunut - potilas ei pääse jaloilleen oikeiston politiikkaan perustuvasta matokuurista huolimatta. Se on pikemminkin heikentänyt jäsenvaltioita ja varsinkin Valuuttaunioniin kuuluvia "sisärenkaan" maita. Ytimessä olo ja Unionin pohjalastina oleminen  uhkaa hukuttaa yhä pahemmin vuotavassa yhteisessä veneessä myös aina uskollisen vallanpitäjien sylissäistujan, Suomen.

Britannian pysyminen Unionissa ei tule näillä näkymin tuomaan Unioniin sellaisenaan mitään uutta, pikemminkin entisenlaista menoa ja kovemmilla kierroksilla. Varoittavat äänet yksipuolisesta pankkien ja markkinoiden rahoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville. Perusteellisempi paradigman vaihdos ei näytä kelpaavan poliittiselle oikeistolle edes pragmaattisena, todellisuuden asettamana väistämättömänä ehtona. Eivät Euroopan sosialidemokraatitkaan ole tässä suhteessa niin selkeitä olleet että kansa hurraata tälle Europan poliittiselle vähemmistölle huutaisi.

Jo nuoruudessa oppimani sosialidemokraattinen periaate oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden toteuttamiseksi on valtion ja ylipäätään julkisten, kansanvaltaisesti hallinnoitujen rakenteden vahvistaminen. Kunnioitettu opettajani tässä asiassa oli Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 lukujen taitteessa. Hän korosti yhteisen säästämisen suurta merkitystä voimavarojen kokoajana ja kansantalouden voimistajana ja  kuntouttajana. Julkinen talous voi luoda resursseja ja sitä kautta rakenteita ja projekteja. Yksityinen sektori puolestaan tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen - ja rohjetakseen - investoida. Julkisen sektorin elvyttämisen ja kuntouttamisen elementti puuttuu Euroopan Unionin taloudellisesta ulottuvuudesta. Keskeisiltä osiltaan se on suljettu Maastrichtin sopimuksessa ja siihen perustuvissa lisäpöytäkirjoissa sekä Euroopan Valuuttaunionin peruskirjassa käytännössä kokonaan keinovalikoiman ulkopuolelle. Edistyksellisen politiikan tehtävänä on nostaa tämä ulottuvuus mukaan eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.

Juhannuksen vieton ja kesäpäivän seisauksen myötä alkavat taas päivät lyhetä ja yöt pimentyä. Eurooppalaisessa raha- ja finanssipolitiikassa kesää ja valoisaa, auvoista aikaa ei tullutkaan. Mustan taloudellisen vallanpidon pilvet eivät päästä päivää paistamaan eikä kuuta kumottamaan. Kalevalan myyttinen tammi ulottuu taivaisiin ja jämähtäneen ajattelun muodossa estää pilviä väistymästä.

Mistähän ilmestyy se peukalon mittainen vaikuttaja joka kaataa tämän talouden valoisampaa elämää pidättelevän tammen?

Valuvian anatomiaa

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari tokaisi jo vuosia siten, että Euroopan Unionissa on valuvika. Minäkin olen tässä vuosien saatossa tullut samanlaiseen yleisluontoiseen päätelmään, että valuvika on todellakin olemassa. Mitä Liisa tarkoitti tällä valuvialla, se ei ole minulle täysin avautunut ja saattaa olla, että kun seuraavassa teen tätä valuvian anatomiaa, analyysini saattaa poiketa paljonkin siitä mitä Liisa aikanaan tarkoitti. Joka tapauksessa lähestymistapani lähtee vanhasta sosialidemokraattisesta ajatelutavasta, vanhasta siinä mielessä että se on ajalta ennenkuin monetarismi ja uusliberalismi iskivät yhä kasvavalla voimalla läntiseen ja siinä samalla myös eurooppalaiseen talousajatteluun.

Toinen tärkeä tekijä analyysissani on tunnustus että olen lähesymistavaltani enemmän sosiaalipsykologi kuin talousteoreetikko. Lisäksi on kolmaskin, ehkä heikkoudeksi luettava vaatimus, joka liittyy kansanvaltaan: demokratiassa kansalaisella on oikeus mielipiteeseen ja kansantalouden spesialistienkin on alistuttava demokratiassa siihen, että maallikko esittää ehkä vaikeaksikin luonnehdittavasta yhteiskuntatieteen alasta omia mielipiteitään.

Kun opiskelin Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen vaihteessa mm. kansantaloutta, meillä oli tämän haastavan teeman opettajana kansankorkeakoulun rehtori Väinö Liukkonen. Hänen taustansa on sikäli mielenkiintoinen, että hänet oli äänestyspäätöksellä - vasemmiston voimin - valittu parlamentaarisen sosialisoimiskomitean sihteeriksi. Tällainenkin erikoisuus komiteatyöskentelystä löytyy. Oikeistovoimien tehtävä komiteassa oli tietenkin koko hankkeen kyseenalaistaminen, mutta vahvoja, perusteltuja ajatuksia yhteiskunnan kannalta tärkeiden toimialojen kansallistamiseksi löytyi. Voisi kai todeta että suomalaisten valtionyhtiöiden tarina ja oikeutus alkaa sodanjälkeisen ajan ilmapiiristä, vaikka monet noista valtiojohtoisista yrityksistä syntyivätkin muuta kautta kuin tuon komitean työn tuloksena.

Väinö Liukkosen suuri teema oli yhteisöllinen säästäminen. Säästäminen? Siitähän puhutaan tänäkin päivänä melkeinpä enemmän kuin mistään muusta. Nykyisellä säästöpolitiikalla on kuitenkin kokonaan erilainen motiivi - se lähtee yksityisestä intressistä, omaan lautaseen tuijottamisesta, ei yhteisöllisestä ja yhteisestä voimavarojen kokoamisesta. Yhteisöllisen säästämisen  avulla on toteutettu niitä hankkeita, jotka ovat tehneet Suomesta hyvinvointivaltion - yksityisestä motiivista lähtevä säästäminen tarkoittaa yhteisen hyvinvoinnin rajaamista minimiin, purkamista ja - niinkuin nyt nähdään - sen korvaamista markkinoille alistetuilla rakenteilla.

Yhteisten rakenteiden vahvistaminen oli sodanjälkeisen teollisen nousun myötä mahdollista, sanotaan. Lähtökohdat olivat kuitenkin äärimmäisen vaikeat. Sotaa edeltävän Suomen ulkoasu muistutti enemmän rajantakaista Karjalaa kuin nykyisiä olosuhteitamme. Suomi oli yksi Euroopan köyhimpiä maita, vaikka meillä tiettyä kulttuurista valmiutta itsenäiseen elämiseen kansakuntana olikin. Sodan rakenteelliset, fyysiset ja henkiset vauriot olivat taakkanamme, sotavelat piti maksaa ja lähteä luomaan uutta visiota tulevasta. Kaikista vaikeuksista huolimatta luotiin pohjaa yhteiselle säästämiselle, verojen rakastamiselle. Valtiolla oli mahdollisuus silloin itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka kansakunnalle näkyi inflaationa ja toistuvina devalvaatioina. Oikeistovoimat vastustivat silloinkin yhteisen sektorin vahvistamista ja sen aikainen maalaisliitto omistavan maaseutuväen edunvalvontaliikkeenä tuli uudistuksiin mukaan vain, jos erityisetuuksia maanviljelijöille ja metsänomistajille oli neuvoteltavissa suurten uudistusten yhteydessä. Nimitys "lehmäkauppa" tuli mukaan poliittiseen kielenkäyttöön juuri tämän maalaisliiton pysyväisluontoisen toimintamotiivin saattelemana. Demokratiassa kun tarvitaan aina puolueiden välistä yhteistyötä, sovittelua ja yhteisen ratkaisun hakemista. Useimmiten niissä ovat olleet vastakkain kansan universaalit, kaikkia koskevat oikeudet ja intressiryhmien kapeampialaiset, itsekkään tavoitteet.

Yhteisen säästämisen ajatus, valtion, kuntien ja julkisten rakenteiden vahvistaminen on ollut hyvin keskeinen osa sosialidemokraattista yhteiskuntapolitiikkaa. Oikeudenmukaisen jaon aikaansaaminen yksityisissä rakenteissa on kokonaan toisenlainen ja vaativa harjoitus, jonka eteen tosin jo tehtiin voimakkaasti työtä. Työehtosopimukset, myötämääräämisoikeudet, "työpaikkademokratia", työturvallisuus ja erinäiset työsuhteeseen liittyvät edut nousivat keskusteluun tätä kautta. Kasvava julkinen  sektori,  yhteisen säästämisen suuri saavutus otti myös näitä uudistuksia käyttöön ja  sovelsikin  niitä kokonaisvaltaisesti omalla alueellaan, julkisen alan työyhteisöissä.

Yhteisen sektorin vahvistamisen oli kansallisella tasolla se väline, jolla hyvinvointivaltion perusta luotiin ja joka sitten osoitti dynaamisuutensa ja elinvoimansa "pohjoismaisena mallina". Oletukseni on että pohdittaessa Euroopan Unioniin ja sen sisämarkkinoille liittymistä mielissä kangasteli mahdollisuus vahvistaa yhteisen säästämisen ja yhteisöllisen motiivin vaikutusta koko maanosan alueella.

Vaikka pohjoismaista mallia on on aina ihailtu ja kunnioitettu muualla maailmassa, Euroopassakin, sen sisäistä dynamiikkaa on kuitenkin ymmärretty huonosti. Katolinen Eurooppa ei ole koskaan sisäistänyt valtiota ja sen rakenteita sosiaalisena ja yhteisestä hyvinvoinnista vastuuta ottavana rakenteena. Kirkolle on aina ollut tärkeää sen ja perheen keskeinen rooli hyvinvoinnin  rakentajana. Kun yhteismarkkinoita luotiin, ajatuksena oli integraation asteittainen syventäminen. Pohjoismaisen ajattelutavan mukaisesti siihen kuuluu lähes itsestäänselvyytenä sosiaalinen vastuu ja sen ylläpitämiseen liittyvät taloudelliset rakenteet. Vaivalloisesti meille on alkanut seljetä että Eurooppa - siis pohjoismaiden ulkopuolella avautuva Eurooppa - muutamia harvoja poikkeuksia (esim.  (Itävalta) lukuunottamatta tavoittelee vaurautta ja hyvinvointia lähes pekästään markkinoiden ja yksityisen motiivin ehdoilla, ei yhteisöllisen vastuun pohjalta.

Minulla oli tilaisuus seurata Euroopan Yhteisön ilmapiiriä vähän lähempää 1970-luvun alussa ja jo silloin oli havaittavissa aatteellinen kilpailu ja vastakkainasettelu yhteiskunnallisten suuntausten välillä. Toinen maailmansota oli vielä lähellä, mutta Saksan talousihme oli jo tosiasia. Toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen 1930-luvun ilmapiirin aiheuttama katastrofi oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa. Pyrittiin konseksukseen, yhteishallintoon, "comanagement" - henkeen. Järjestöjäkin vielä silloin kuunneltiin - nyt niitä ja niiden tukea ajetaan vauhdilla alas ja rakennetaan tulevaisuutta markkinoiden ja niiden lobbareiden varaan.

Nykyisen Euroopan Unionin peruskirjan ja valuuttaunionin perusteet ja arvovalinnat löytyvät jo vuosikymmenien takaisesta EEC:stä ja Euroopan Yhteisöstä. Suunta lyötiin lukkoon jo 1990-luvun  alussa, vuosia ennen kuin mm. Suomi tuli  Unionin jäseneksi. Maastrichtin perussopimuksen ja Valuuttaunionion linjaukset olivat jo olemassa, kun meillä arvailtiin, kannattaako Euroopan Unioniin liittyä. Kyllä minäkin liittymistä kannatin, mutta myöntää täytyy että Unionin rakenteessa olevasta valuviasta minulle ei ollut selkeää käsitystä.

Euroopan Unionin Maastrichtin sopimus ja Valuuttaunionin säännöt rajaavat selkeästi julkisen sektorin velkaantumista ja kasvua ylipäätään. Yhdessä yksityiseen motiiviin perustuvan säästämisen kanssa se merkitsee yhteiselle sektorille kuoleman kierrettä. Sellainen sosialidemokraattinen politiikka, jolla yhteisen sektorin finanssi- ja rahapolitiikan avulla luodaan välineitä yhteiselle vastuunotolle ja pohjoismaissa totutulle dynaamiselle kasvulle, on yksiselitteisesti rajattu pois Euroopan Unioni peruslähestymistavassa. Yksityisestä motiivista lähtevä valtion raha- ja talouspolitiikan tarkastelu sulkee kokonaan pois keskuspankin oikeuden luoda vaihdon välinettä, rahaa yhteisiin hankkeisiin, palveluihin ja sitä kautta tapahtuvaan dynaamiseen kasvuun. Yleisessä tiedossa alkaa jo kuitenkin olla että valtion raha- ja talouspolitiikan suora vertaaminen yksityistalouden toimintaan  ei ole perusteltua ja poliittisena ohjenuorana se johtaa syvenevään syöksykierteseen ja lopulta katastrofiin, josta meillä on jo näkyviä esimerkkejä ns. PIIG -maiden talousongelmien muodossa.

Unionin perussäännöissä tehty rajaus on perustunut mm. oletukseen, jonka mukaan valtioiden rahoittaminen johtaa inflaatioon ja hintojen nousuun. Kävin juuri Suomen pankin rahamuseossa, jossa oikein seinällä olevalla grafiikalla osoitettiin tämän yhteyden säännönmukaisuutta. Sitä ei kuitenkaan kuvio osoittanut, että kaiken keskellä on myös luotu hyvinvointirakenteita, sosiaalinen ja yhteiskuntavastuuta kantava Suomi. Euroopan Unionin monisatamiljoonaisessa yhteisössä inflaation vaara ei ole ollenkaan samanlainen uhkatekijä kuin pienessä, pohjoisessa, tuonnista ja viennistä riippuvaisessa maassa. Jos kahvi, banaanit tai kaakao vähän kallistuvat, niin ei se vielä maailmaa kaada. Juuri suuret yhteismarkkinat luovat valtioidenkin  rahoittamisen rinnalla vakautta.

Toinen oletus jonka nostan esille, ei ole luonteeltaan tekninen, vaan ideologinen. Yhteinen säästäminen, valtion ja julkisen sektorin vaurastuttaminen muistuttaa erehdyttävästi sosialismia ja pohjoismainen, avoimeen,  kansanvaltaiseen  hallintoon rakentuva hyvinvointivaltio sosialidemokraattien ideologista tavoitetta, demokraattista sosialismia. Tuon käsitteenhän sosialidemokraatit ottivat vähitellen käyttöön tehdäkseen selvän pesäeron rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan autoritaariseen "reaalisosialismiin". Kylmän sodan aikaiset pelot elävät siis edelleen Euroopan Unionin rakenteissa.

Euroopan Unioni ei halua ollaan missään tekemisissä yhteisen säästämisen, yhteisöllisen toimintamotiivin ja kansanvaltaisesti rakennetun julkisen hallinnon kanssa. Näin siitäkin huolimatta että se valtion ja kunnan veronkanto-oikeuksineen muodostaa vakaan ja dynaamisen pohjan suurille yhteiskunnallisille hankkeille, uudistuksille, palveluille - ja tietenkin myös demokratialle ja yhteiskuntarauhalle.

Tämä nuodostaa sen suuren eurooppalaisen paradoksin, jossa yksityisestä motiivista, markkinaehtoisesta suuresta suunnitelmasta lähtien yritetään luoda yhteistä hyvinvointia ja pitää yllä samanaikaisesti rauhaa ja demokratiaa. Kun puhun Euroopan Unionin valuviasta, tarkoitan tätä ristiriitaa jossa lujin päätöksin on irtauduttu avoimesta, kansanvaltaisesta hallinnosta ja jossa yhä rajummin voimin ajetaan Eurooppaa  ja koko läntistä maailmaa   markkina-alisteiseksi vapaamarkkina-alueeksi, jossa yhteisöllinen motiivi on alisteinen yksityiselle, voittoa tavoittevalle lähestymistavalle.

Irtautuminen tuosta megakoneesta ei taida olla mahdollista eikä järkevääkään, sen osoittvat Unionin käyttöönottamat rangaistustoimet, sanktiot. Ne näyttävät koskevan sekä taloutta että  paljoa muutakin, kuten naapurustopolitiikkaa, suhdetta kansalaisjärjestöihin, ihmisoikeuksiin ja loppujen lopuksi koko tulevaisuuttamme. Mistä löytyy se poliittinen voima joka rohkenee  kyseenalaistaa ja kaataa tämän taivaita hipovan tammen, joka patoaa Euroopan kehitystä, kansanvaltaista kasvua ja mallina olemista muulle maailmalle?

Mitä tästä markkinoiden kilpajuoksusta seuraa? Karl Marxin mukaan kilpailu on ahneiden sotaa. Äärimmilleen vietynä koko Rooman sopimuksen uljas tavoite rauhasta, demokratiasta ja yhteisestä vauraudesta on vaakalaudalla. Valuvika uhkaa kaataa koko suuren suunnitelman.

Tuhoamisen vimma

Ajassa näyttää olevan nyt tapahtumassa yhteisen hyvinvoinnin kannalta niin paljon tuhosuuntaista, alasrepivää ja elintilaa rajoittavaa, että muutkin kuin minä tuntevat itsensä kaiken tapahtuvan keskellä voimattomiksi ja neuvottomiksi. Se että eduskunta keskustelee yhden istunnon verran sosialidemokraattisen kansanedustajan Nazima Razmyarin aloitteen pohjalta vihapuheesta, vihan ilmauksista ja uhkaavaa, väkivaltaista käyttäytymistä ennakoivasta kielenkäytöstä, osoittaa että myös suomalaisessa luonteenpiirteistössä on piilevänä, ehkä voimakkaanakin, tuhosuuntaisen asennoitumisen mahdollisuus, joka vain odottaa suotuisia olosuhteita päästäkseen todella valloilleen.

Sitä ei tahdo oikein mielellään uskoa, että vihapuheiden taustalla  on todella syvä, pysyvä ja otollista hetkeä odottava luonteenpiirteistö, joka on - ei ainoastaan valmis tarttumaan väkivaltaan - vaan myös valmis tappamaan ja tuhoamaan. Kuitenkin merkkejä tuosta luonteenpiirteistöstä näkyy tavan takaa sekä jokapäiväisessä käyttäytymisessä ja jopa politiikasssakin, jos vain osaa pitää silmänsä auki ja rohkenee nähdä rationalisointien, hyväksyttyyn kaapuun puetun käyttäytymisen läpi.

Otetaanpa puheeksi vaikka isänmaallisuus. Sitä tapaa aika usein ihmisiä, jotka kantavat isänmaallisuuden tunnuksia koristeena tai muussa ilmiasussa mukanaan. Vahva, kultainen leijonariipus, asusteisiin liitetty tai kehoon tatuoitu Suomen lippu, kaikkihan me noita olemme nähneet. Nationalistiseen asenteesen liittyy usein kuitenkin vihje toiminnallisesta valmiudesta ja erilaisesta, pelottomasta ja muista viis veisaavasta asennoitumisesta kaljuksi ajetuine päineen ja kovaan toimintaan viittaavine varusteineen vöiden, kenkärautojen ja vastaavien muodossa. Kaikki tämä liittyy meillä kuitenkin hyväksyttyyn ja normaaliuteen, mutta luonteenpiirteistönä se antaa viitteen myös siitä, että "täältä pesee" jos tarve vaatii.

Kun Frankfurtin koulukunnan kuuluisa sosiaalipsykologi Erich Fromm kuvaa omiin, myös yhteiskunnallisiin (1930-luvun Saksa) ja kliinisiin (toiminta psykoanalyytikkona) kokemuksiinsa perustuvaa käsitystä ihmisluonteesta, näkee hän elämää ylläpitävien, biofiilisten luonteenpiirteiden rinnalla myös epäproduktiivisia asennoitustapoja ja kaavautumista. Tällaisia asennoitumistapoja ovat autoritäärinen, alistava ja alistuva persoonallisuustyyppi, kiihkeästi hamuava, omistamiseen ja riistämisen tähtäävä  pysyvä pyrkimys. Tähän ryhmään kuuluu myös taipumus sadismiin, kiusaamiseen, melkeinpä viihteellinen mobaamiseen taipuva asennoituminen sekä myös kylmäkiskoinen kaupallinen karaktääri, joka on valmis näkemään kaiken vaihdettavissa olevana, "kunhan hinnasta vain sovitaan". Ihan oman lukunsa muodostaa epäproduktiivisten luonteenpiirteistöjen joukossa kuitenkin elotonta tavoitteleva tappamisen vimma, joka haluaa tuhota, särkeä, pistää pirstaleiksi, aiheuttaa sekasortoa - ja nauttii tätä kautta saamastaan voimantunteesta.

Pohjoisiin kansoihin, kuten islantilaisiin, viikinkeihin liittyy meillä vähemmän tunnettu käsite berserkit, joka kuvaa vihan ja raivon päästämistä valloilleen ja tällaisessa mielentilassa tehtyjä kauhutöitä. Meidän kulttuurissamme kaiketi "Härmän häijyt" osoittivat ylivoimaista urhoollisuuttaan puukkotappeluineen ja hävitystöineen. Vaaniiko tällainen berserkkimäinen käyttäytyminen jokapäiväisessä elämässämme sivistyksen ohuen kamaran alla odottaen vain sopivaa tilaisuutta ponnahtaakseen yleiseksi hävitysvimmaksi?

Rajun kuvauksen tuhoamisen voimasta antaa myös kansalliseepoksemme Kalevala kuvatessaan Kullervon taustaa, elämä ja toimintatapoja. Kullervon toimista löytyy koko tuhosuuntaisen asennoitumisen arsenaali ja tuohon vimmaan liittyvä voima,  joka sitten tuhoaa myös Kullervon itsensä. Kullervon puolustukseksi voi sanoa vain sen, että Kullervon vimmaisen vihan juuret löytyvät orjuudesta, vapauden ja ihmisyyden riistosta ja sen aiheutamista seurauksista. Tässä Kalevalamme antaa tämän päivän päättäjille tärkeän neuvon: älkää tuhotko oikeudenmukaisuutta, älkää alistako ihmistä loputtomiin, älkää ottako ihmisarvoa kansalaisiltamme, älkää orjuuttako kansaamme uudelleen!

Olen monissa blogikirjoitukisssani yrittänyt kuvata myös niitä vaaroja, jotka nyky-yhteiskunnassamme uhkaavat yleisesti tunnustettua normaalia asennoitumista, "demokratiaa elämäntapana". Tästä ulottuvuudesta pitäisi demokratiaa ja kansanvaltaa rakastavien ihmisten kyetä keskustelemaan perusteellisemmin ja analyyttisemmin kuin mitä nyt tapahtuu. Muuten on olemassa vaara että annamme tuhosuuntaisille voimille vallan, jotka näkevät pirstomisen tuhoamisen oikeutetuksi ja hyväksyttäväksi. Myös työväenliikkeessä nämä voimat ovat päässeet aika ajoin etulyöntiasemaan ja seuraukset ovat demokratian kannalta myös olleet tuhoisia. "Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on" - tuo säe kansainvälisen työväenliikkeen laulussa ei sulje pois tuhosuuntaisen virittäytymisen mahdollisuutta. Tuhoamisen vimma on siis piilevänä mahdollisuutena jokaisessa,  ihmisluonteessa ylipäätään.

Kun tässä ihmetellään nykyisen hallituksemme keinoja talouden ja työllisyyden parantamiseksi ja nähdään, että ehdotetuilla ja toteutettavissa keinoilla ei ole juurikaan yhteyttä yhteisen hyvinvoinnin turvaamiseen, vaan selvästi on nähtävissä vimmaa ajaa yhteistä hyvinvointia yhä ahtaammalle, jää kysymään: onko tuhoamisen vimma ottamassa meillä vallan myös politiikassa ja yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä?

Euroopan Unioni, joka on perussopimustensa mukaisesti sitoutunut markkinavetoisen maanosan rakentamiseen, näyttää tässä suhteessa esimerkkiä ja luo asenneilmastoa, jossa riskinottoa ei vältetä. Yhteistä sektoria, julkisia palveluja ehdollistetaan kaupallisuudelle, alistetaan markkinoille, joiden toimintaan ei kansalaisella ole hallinnollista äänivaltaa sitten kun ne on valittu keskeisiksi toimijoiksi. Meillä on vuosikausia ajettu yhteistä sektoria alas verohelpotuksin ja yhteiskuntavastuuta yhä vähäisemmäksi rajaten. Vauhti näyttää vain kiihtyvän lainsäädännön valmistelussa, osallistamista ja aktiivista kansalaisuutta rajaavien rakenteiden aikaansaamisessa. Sitä jää kysymään: mikä on vastuuta ottavien motiivi? Mitä he oikein tavoittelevat?  Millaisella luonteenpiirteistöllä nuo kylmäkiskoista vallankäyttöä ajavat poliittiset voimat oikein  on varustettu?

Euroopassa ja Suomessakin on ollut aikoja, jolloin tuhoamisen vimma on päässyt valloilleen. Historia on tällaisista täynnä esimerkkejä ja ne näkyvät muodostavan televisionkin historiallisissa dokumenteissa merkittävän ulottuvuuden. Entä jos berserkkimäinen tuhoamisen vimma on todellakin iskemässä Suomeen, Eurooppaan ja tähän aikaan, jonka luulimme jo vapautuneen nekrofiliasta, vimmaisesta pirstomisesta, tappamisesta ja tuhoamisesta?

Siltä näyttää, että järkipuhe, perustelut yhteisen hyvinvoinnin arvosta ja merkityksestä eivät tunnu vaikuttavan juuri ollenkaan vallankäyttäjiin. Vaalilupaukset ja vakuutukset "pelkkänä korvana olemisesta" näyttävät olevan kokonaan vailla merkitystä. "Pelastukoon ken voi" henkitaitaa olla saamassa yhä suuremman vallan, kunnes yhtäkkiä on astuttu kaikkien pidäkkeiden rajojen yli ja helvetti on päässyt täysin valloilleen. Sitä on tapahtunut ennenkin, sitä on tapahtunut meilläkin, sitä on tapahtunut maanosassamme.

Joko tuhoamisen vimma on päässyt meillä ja maanosassamme todellakin valloilleen?

19.12. 2020

Helsingin Koskelassa kolme kuusitoistavuotiasta poikaa kiusasi samanikäistä toveriaan äärimmäisen raa'alla tavalla. Kiusaaminen oli kestänyt jo pidempään. Tapaus antaa aihetta olettaa, että tauistalla oli vahva sadistisen väkivallan taipumis ja todennäköiusesti myös aito halu tappaa, tehdä elottomaksi.

FORSSIN mukaan uhriin kohdistettiin tilanteessa eri puolille kehoa vakavaa ja pitkäkestoista väkivaltaa, jonka katsotaan olleen erityisen raakaa ja julmaa.

”Poliisin tietojen mukaan 16-vuotiaan uhrin pahoinpitely on kestänyt useita kymmeniä minuutteja, ja se on tapahtunut useammassa paikassa Koskelan sairaala-alueella. Uhrin vartalossa on todettu erilaisia ja lukuisia vammoja kauttaaltaan, jotka on aiheutettu eri tavoin”, Forss kertoo tiedotteessa.

Toistuuko Kullervon kirous?

”Toreilivat, tappelivat,
Eikä voita toinen toista:
Minkä toistansa tokaisi,
Sen sai itse vastahansa.”

Tämä lainaus Kalevalan yhdesneljättä runosta kertoo riidan alusta Kalevalan kotimaisemissa. Se mitä me tämän vaalikauden lopussa näemme eduskunnassa ja koemme hallitusyhteistyön loppuvaiheista, palauttaa taas mieleen kalevalaiset kertomukset ja niihin mahdollisesti liittyvät sosiaalipsykologiset opetukset. Kysyn: mitä pienet edellä, sitäkö isot perässä? Kuten tuon runon alkukin antaa ymmärtää, riitelyn juuret ovat syvemmällä, kasvatuksessa, luonteenlaadussa ja viime kädessä yhteiskuntaluonteessa:

”Kasvatti emo kanoja,
Suuren joukon joutsenia,
Kanat aialle asetti,
Joutsenet joelle saattoi;
Tuli Kokko, niin kohotti,
Tuli Haukka, Niin hajotti,
Siipilintu, niin sirotti:
Yhen kantoi Karjalahan,
Toisen vei Venäjän maille,
Kolmannen kotihin heitti.
Minkä vei Venäehelle,
Siitä kasvoi kauppamiesi;
Minkä kantoi Karjalahan,
Siitä se Kalervo kasvoi,
Kunkapa kotihin heitti,
Se sikesi Untamoinen,
Ison päiviksi pahoikisi,
Emon mielimurteheksi.”

Hallituksen eripura ja riitaisat näytelmän eduskunnassa kertovat suurista arvoeroista, erilaisista visiosta ja vähitellen kasvaneesta luottamuspulasta, kun suurin toivein tehty hallitusohjelma ja ratkaisut eivät ole tuoneetkaan tasapainoa ja selkeytymistä, vaan näyttävät johtavan Suomen yhä syvemmälle taloudelliseen suohon.

Kuka meidät on tällä kertaa suohon laulanut? Ilmeisesti oma ylpeytemme ja uskomme noudattamiemme talousoppien oikeutukseen ja niiden mukana yhteen ainoaan, totuuteen. Se on ollut kasvun hakeminen yritysmaailman ehtojen parantamisen kautta, suuremman kakun leikkaaminen itselle viennin avulla. Ja sitten kun lääkkeet eivät ole tehonneet vaan pahentaneet tautia, ovat seuranneet vaatimukset säästöistä ja tasapainon hakemista purkamalla hyvinvointivaltiota, meitä edeltäneen sukupolven suurta visiota ja meille rakentamaa saavutusta.

Yritysehtoinen kasvu, kaupan esteiden purkaminen, sääntelyn vähentäminen, markkinaehtoisuus – se on myös koko Euroopan Unionin meille tarjoama rakenne. Hallituksen valtapuolueet, Kokoomus ja sosialidemokraatit, vasemistoliitto, vihreät, ruotsalaiset ja kristilliset olivat sitoutuneet jo hallitusohjelmassa tähän linjaan, kuka vahvoin ideologisin perustein, kuka enemmän pragmaattisista lähtökohdista. Sosialidemokraattien – samoin Vasemmistoliiton - keskeisenä motiivina on ymmärtääkseni ollut hyvinvointivaltion säilyttäminen ja erityisesti työmahdollisuuksien takaaminen nuorelle, juuri työelämään tulevalle sukupolvelle. Tämä olisi ollut äärimmäisen tärkeää, koska tulevat eläkkeet lasketaan koko työuran ajalta. Niiden varassa tämän päivän nuoret viettävät tulevaisuuden eläkepäiviään – toivottavasti ilman köyhyyden uhkaa. Paljon on tehty, mutta tämä takuu ei ole toteutunut.

En aio käydä läpi kaikkia niitä toraisia yhteenottoja, joita viime päivinä on nähty. Yhdet ovat vaatineet enemmistövoimallaan päätöksiä estääkseen tuhlausta ja yhteisen sektorin paisuttamista, toiset ovat kaataneet lakiluonnoksia siksi että ne vaarantavat hyvinvointirakenteiden edellyttämät rahoitustarpeet. On noussut myös reaktionäärisiä voimia jotka ovat yksilöllisiin tai taktisiin motiiveihinsa perustuen käyttäneet teknisiä keinoja estääkseen eduskunnalle tarjottujen lakien käsittelyn.

Mitä pienet edellä, sitä isot perässä? Minusta näyttää siltä että Suomen eduskunnassa nähty näytelmä symbolisoi sitä, mitä Euroopassa tulee lähiaikoina ja lähivuosina tämän saman asetelman puitteissa tapahtumaan. Toistuuko kalevalainen Kullervon kirous? Ongelmat kasvavat tarjontapohjaisen talouden ja sen ideologiseen sementointiin tehtyjen ratkaisujen (mm. Maastricht) johdosta niin mittavaksi että ne vastavoimat, joiden leipään tämä ideologinen kivi on leivottu, ajavat kohta karjan kartanolle pedoiksi noiduttuina:

”Varis vaakkui, korppi koikkui:
”Oi on kurja kullansolki,
Ainoa Kalervon poika!
Mit' on mielellä pahalla,
Syämellä synkeällä?
Ota vitsa viiakosta,
Koivu korven notkelmosta,
Aja suolle sontareiet,
Lehmät liejuhun levitä,
Puolen suurille susille,
Toiset korven kontioille.
Kaikoa suet kokohon,
Karhut kaikki katrahasen;
Suet pistä Pienikiksi,
Karhut Kyytäksi kyhäise,
Aja karjana kotihin,
Kirjavana kartanolle.”!

Sillä maksoi Kullervo Ilmarisen vaimon kurjan, tuhosuuntaisen valinnan. Aavistelen ja pelkään, että Kullervo herää infoghetossa elävien kansojen mielissä ja pedot ajetaan kostoksi kartanolle, koska sementoituja ratkaisuja ei vaaleilla eikä omilla valinnoilla kyetä enää kansanvaltaisesti muuttamaan.

Kalevala ja Väinämöisen uusi laulu

Kolmas osa 8.3. 2015 TV 1:llä:

Kalevalan portit ovat auki ja Sampo uhattuna...

Tieto jolla voi hallita elämää, arvellaan olevan rikkautemme avain. Hyökkäys Kalevalaan Sampoa ryöstämään - taistelu. Sampo Ilmarinen jättää tehtävän Ainolle. Sampo yritetään kuitenkin saada ymmärtämään. Kurt pahoinpitelee Pohjolan emännän, Sammon äidin. Tämä saapuu Väinämöisen luo, pyytää anteeksi. Sampo pahoinpidellään, syytetään Firman ja osakkaiden tuhoamisesta. Sampo aloittaa keskustelun eettisistä periaatteista. Tuhon voimat kutsutaan omistamisen tueksi. Aino pelastaa Sammon hukuttamiselta uima-altaaseen. Sampo kalauttaa veljensä Joukahaisen joka putoaa uima-altaaseen. Perinteen ja nykyajan rinnakkainen kuljetus jatkuu. Väinämöinen lupaa kuitenkin rituaalissa Joukahaiselle uuden elämän.

Aino kertoo Kurtille vuotaneensa tiedot julkisuuteen. Aino joutuu Firman "koneeseen". Ainon äiti tulee noutamaan Ainon Tuonelaan. Kone on kuin nielaiseva vatsalaukku tai tuhoisa kohduhn muunnelma.

Kullervo

Väinämöinen tulee torumaan nuorta Kullervoa. Hän vastustaa. Väinämöinen pistää Kullervon koetukselle. Kullervo putoaa kerroksista kivetykselle. Business korjaa Pohjolan emänän elottoman ruumiin. Paha on täällä. Väinämöinen puhuttelee Sampoakin ja syyttelee häntä veljen uran tuhoamisesta. Mikä on voitokas tie tulevaisuuteen? Sampo tulee nuorena poikana tapaamaan Kullervoa. Aikatason kohtaavat kuuden tuhannen vuoden jänteellä. Uusi mieli, on tulossa, Sampo rohkaisee Kullervoa.

Kurt ja Väinämöinen, uusi aika ja perinne taistelevat. Mikä on Sampo, ihmeellinen kone? Kurt uhkailee sekä Väinämöistä että Sampoa. Kurt uhkailee myös äitiään, joka on tuhonnut pahaksi kokemansa sikiön sisällään. Kurt päästää Ainon Kalevalaan, mutta ampuu liikekumppaninsa.

Henkilöhahmot, aikakauden perinne ja nykyaika esiintyvät tässä monikerroksisina ja päällekkäisinä. Äidiltä tässä edellytetään loppujen lopuksi valon ja elämän voimaa.

Kurt osoittautuu loppujen lopuksi kaikkia vaivaavaksi tiedostamattomaksi vihaksi. Naisen voima pysäyttää loppujen lopuksi tuhosuuntaisuuden ilmentymän.

Ilmatar

Uuden ajan syntymistä odotellaan, Väinämöinenkin jo tuskistuneena odottelee. Pohjolan emäntä pyytää Väinämöistä tunnustelemaan itseään. Riitta osoittautuu Väinämöisen äidiksi, Ilmattareksi. Hän vaatii nyt Väinämöistä uuden ajan innovoijaksi. Ilmatar haluaa nähdä Väinämöisen uuden ajan, kosmisen tietoisuuden kantajana. Näin Väinämöinen, ihminen ja Kalevala syntyy uuteen aikaan, uuden lempemmän tietoisuuden tuojana. Se on sitten se uusi Sampo, kohtu, uuden synnyttäjä.

Vaikeaa, oudon tuntuista? Näiden nopeiden muistiinpanojen tehtävänä on vain rohkaista Sinua katsomaan tämä Kalevalaa yhteiskuntakriittisesti tulkitseva luomus lähiaikoina YLE:n Areenassa...

Analysointia

Kolmiosaisen "Kalevala - Väinämöisen uusi laulu" analysointi alkaa siis tästä. Oma seurantani pohjautuu siihen, että Kalevalan sosiaalipsykologinen sanoma perustuu jossakin historian vaiheessa, menneinä aikoina koettuun ja on siinä mielessä historiallisesti totta. Ihmisen on rakennettava elämälleen asennoitusmiskehys - siis se joka muodostaa luonteenpiirteistömme - ja juuri tässä suhteessa me eroamme toisistamme ja myös tämä suuntautuminen meitä myös yhdistää.

Omassa analyysissani seuraan aika pitkälle ns. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologista viitekehystä, jonka keskeinen luoja oli Erich Fromm Frankfurtin koulun eliniäkseen valitsemana sosiaalipsykologina. Ihminen voi suuntautua biofiilisesti, elämää ylläpitävään suuntaan tai rakentaa oma asennoitumiskehyksensä vähemmän produktiivisista ainesosista, joihin Fromm lukee autoritaarisuuden, väkivallan, kaupallisen orientaation ja elottoman rakastamisen, nekrofilian.

Kalevalassa Kullervo edustaa juuri näitä tuhosuuntaisia voimia ja Ilmarinen, Väinämöinen ja mm. Lemminkäisen äiti produktiivisia, luovuuden ja rakkauden varaan rakentavia voimia. "Väinämöisen uuden laulun" pointti on siinä että se nostaa kaupallisuuden tuhoisana, väkivaltaisena ja osin nekrofiilisena, elotottomasta viehtyneenä voimana niin voimakkaasti esille. Tosin ilmaisun keinot ovat myös sidoksissa väkivallan seurauksien nauttimiseen ja tämä valinta osoittaa sen, että jopa taiteellinen esitys on puettava väkivaltaiseen muotoon jotta katsoja saadaan jäämään ruudun viereen - vähän samaan tapaan kuin vauhdin hiljentämistä tapahtuu uteliaisuudesta kolaripaikalla.

Ehdottoman rakkauden suuren voiman - sen joka pystyy herättämään kuolleista henkiin ja ylittämään pelon rajan - kuvaaminen on meidän oloissamme äärimmäisen vaikeaa, eikä tässäkään esityksessä tuo elämälle ja "uudelle laululle" pääse kuin viitteellisesti esille Sammon ja Väinämöisen asenteissa ja asennemuutoksen kuvaamisessa mm. Ainon ja Väinämöisen äidin kohdalla. Esityksen sanoma ei kuitenkaan jää epäselväksi: kalevalainen henki voi nostaa uuden aikakauden vielä esille ja sen on perustuttava elämää ylläpitäville, produktiivisille voimille. Vain siten Sammon voima voi purkautua yhtyeiskunnan kohdusta esille.

Kullervo opettaa...

Katselin juuri televisiosta ja YLE:n teemalta Kansallisoopperan, baletin ja yhdistetyn kuoron Kullervo-oopperan. Esitys oli mahtava ja Sibeliuksen musiikki siinä taustalla kantavaa, voimakasta, säveltäjälle tyypillistä.

Olen kirjoittanut Kullervon tarinasta ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä Työväen Sivistysliiton järjestämään Kalevala-aiheiseen kirjoituskilpailuun. Nostin silloin esille Kullervon tarinan sosiaalipsykologisena tuhoavuuden kuvauksena. Se nimittäin pitää sisällään lähes kaikki keskeiset tuhoavuuden muodot, niiden yhteiskunnalliset syyt ja sattuman agression laukaisijana, vihan välittymisen sukupolvelta toiselle, kostona, haluna pirstoa ja tappaa elämän rajoituksen aiheuttajat, joista keskeinen on omistamisen ja hallitsemisen ja alistamisen halu, nöyryyttäminen ja vapauden rajoittaminen. Kullervon tarina ei ole historiallisesti totta mutta sosiaalipsykologisten suhteiden kuvaajana se kertoo tuoreesti ja satuttavasti asenteidemme ja arvojemme juurtuneisuudesta luonteenpiirteistöömme. Tässä mielessä Kullervon tarina ei ole pelkästään kansallista, se on universaalia, ihmisen kohtalosta kertovaa - ja toivottavasti opettavaista - tarinaa.

Tuohon tarinaan ei liity ainoastaan synkkyyttä - se sisältää yhden kauneimmista luonnon ja luonnossa elämisen kuvauksista. Jos motiivini toimintaan olisi pelkästään luonto, ottaisin juuri tuon osan Kullervosta emotionaaliseksi ohjeekseni.

Kalevalalle tyypillisellä tavalla Kullurvon tarinassa kevyesti ja luontevasti ylitetään elämän ja kuoleman raja, kun Kullervon äiti yrittää vielä haudasta neuvoa poikaansa ottamaan etäisyyttä tekemiinsä virheisiin, jättämään tuhoisan elämäntapansa ja tekemänsä virheet ja palaamaan vuosien päästä takaisin yhteisöön.

Muistuttaisin vielä siitä että runon lopussa Väinämöinen neuvoo meitä tätä päivää eläviä ihmisiä voimakkailla ja rakentavilla neuvoillaan opetuksena Kullervon kohtalosta. "Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Miten minulle kävi tuossa kirjoituskilpailussa? Tarinani oli liian pitkä ja se hylättiin - kuulemma pitkän keskustelun jälkeen...

Kataisen sampo

Pohjoisista metsistä tuli mies joka erämaassa karaistuneella järkähtämättömyydellä toi koko mantereen käyttöön uuden kasvua, työllisyyttä ja menestystä luovan sammon. Eurokomissaari Kataisen lanseeraamaa kasvupakettia, jonka vipuvaikutuksen väitetään - ja nyt myös oletetaan - olevan jopa 16 -kertainen, ollaan laittamassa liikkeelle. Syntyvän kasvun väitetään olevan tutkittua tietoa ja siksi siihen voidaan luottaa.

Pohjoisiin erämaihin jääneelle Kataisen kannattajalle tulee mieleen, ettei miksei hän kotimaassa pääministerinä ja suurimman puolueen keskeisenä vaikuttajana laittanut samaa konetta täälläkin käyntiin? Kun Katainen hyppäsi kesken vaalikauden suoraan Brysselin koneeseen, jäi maa täällä hänen seitsenvuotisen kautensa jälkeen taloudellisesti entisestään lähes kohtalokkaalla tavalla heikentyneenä etsimään keinoja maan pelastamiseksi taloudellisen jyrkänteen reunalta. Miksi tämä ihmelääke otetaan vasta nyt käyttöön ja puolta maanosaa kattavan Euroopan Unionin tasolla? Jos tällainen kerrannaisvaikutus on olemassa, niin sitä kannattaa tietenkin käyttää. Kun olen aikaisemmissakin blogeissani pohtinut uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä, olen pitänyt mahdollisena sellaisten luomista ja väittänyt että tällainen vipuvaikutus on olemassa. Jotta sellainen todellisuudessa syntyisi, sille on olemassa kuitenkin muutamia tärkeitä ehtoja jotka Kataisen kasvupaketista näyttäisivät puuttuvan. Minua ilahduttaa kuitenkin jo sekin, että teoreettinen mahdollisuus uusien rahoitusinstrumenttien luomiseen on olemassa.

Ne tärkeät asiat jotka Kataisen kasvupaketista puuttuvat ja jotka näitä dynaamisia vaikutuksia luovat ovat seuraavat: rahoitusinstrumentien käyttäjällä tulee olla verotusoikeus; kun resursseja lasketaan liikkeelle uusiin hankkeisiin, on voitava olettaa että sijoituksesta tulee varmuudella verotuksen kautta ja ostovoiman kasvun ja kulutuskierron kautta jatkuvasti voimavaroja paketin koossapitämiseen. Toinen tärkeä ehto on se, että rahoitusvälineen resursseja käytetään tarkoituksiin, joissa tämä verotusoikeus toimii tehokkaasti; paras kohde edelleenkin on tällöin uusien, pysyvästi työllistävien työpaikkojen luominen. Ihanteellista olisi, jos käytettävät resurssit pysyisivät koko prosessin ajan kansanvaltaisessa, transparentissa kontrollissa. Tällöin nousee julkinen sektori uudella tavalla tarkastelun kohteeksi ja samalla mahdollisuudeksi.

Tällaisen uuden rahoitusvälineen liikkeellelaskijana voisivat siis meillä olla valtio, kunta ja pienessä määrin jopa kirkkokin jolla on veronkanto-oikeus, tosin ei pakkojäsenyyttä. Tehokkain tapa käyttää näitä koottuja voimavaroja on julkinen sektori itse, jonka toimialueella on nytkin huutava pula resursseista ja tekemätöntä, yhteisin päätöksin tärkeäksi koettua työtä enemmän kuin uskalletaan ääneen sanoa. Kansalaisyhteisöjen kenttä uinuu alaspainettuna ja unohdettuna puoliunessa ja vailla visioita resurssien puutteen tähden.Julkisen sektorin työt, etenkin kuntien palvelutehtävät, mm. tulossa oleva SOTE ja vanhuspalvelulain toteuttaminen vaativat paljon juuri paikallisesti, ihmisvoimin tehtävää työtä. Kaiken lisäksi tuon työn vaikutukset ovat välittömiä, sellaisenaan elämänlaatua ja hyvinvointia tuottavia eivätkä perustu monimutkaisiin perusteluketjuihin ja odotusarvoihin.

Julkisen sektorin kautta toimittaessa samalla tulee luotua myös investointipohjaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille uusien palvelurakenteiden yhteistyökumppaneina ja laajemminkin uuden työvoinman tuoman ostovoiman kasvun kautta.

Jos liikkeelle lähdetään yritysten kautta, tilanne muuttuu olennaisesti; yritys pyrkii toteuttamaan hankkeen mahdollisimman tehokkaasti, lyhyessä ajassa ja - luonteestaan johtuen - markkinoiden tyypillisillä ehdoilla. Niihin kuuluu hallinnoltaan suljettu rakenne ja tietenkin voitontavoittelu, jossa onnistuminen tuo valitulle joukolle glooriaa ja aineellista hyvää. Pysyvän kasvun - siis edellytettyjen vipuvaikutusten - aikaansaajaksi markkinoiden kautta tapahtuvasta liikkeellelähdöstä ei ole tai varovaisesti sanottuna, niiden syntyminen vaatisi muitakin tekijöitä mukaan. Kysenalaiseksi jää, pystyvätko tuotteen saajat, valtio ja julkinen sektori ylipäätään lunastamaan vähenevillä resursseillaan nämä kasvupaketin sinänsä hyviksi rankatut tuotteet. Vipuvaikutus saattaa pysähtyä jo yritysten haluttomuuteen lähteä kovaan kilpailuun hankkeista tai yhteisen sektorin kyvyttömyyteen maksaa uusista rakenteista. Tai siihen että kun kulutuskysyntä ei kasva, hankkeet muodostavat liian suuren riskin yrityksille rahoittajina. Se että valtiot toimivat käytännössä tämän vipuvartisen kasvupaketin takaajina, voi merkitä epäonnistumisen sattuessa raskasta laskua suoraan veronmaksajille.

Euroopan Keskuspankki ei ole ilmeisesti tässä hankkeessa keskeisesti mukana eikä se olisi sellaisessakaan, jossa lähdettäisiin liikkeelle valtion ja kuntien kautta. Tämä on Maastrichtin sopimuksella kielletty. Miksi? Syyt ovat mitä ilmeisimmin ideologisia. Etusija halutaan antaa markkinoille. Maastrichtin sopimuksen solmimisen aikoihin vaikutti tietenkin vielä vahvasti kommunismin pelko, jota marxilaisleniniläiset "reaalisosialismin" muodot olivat oikeutetustikin luoneet. Onneksi pohjoismainen sosialidemokratia ei sairastunut tuon kaltaiseen poliittiseen paniikkihäiriöön.

Jos liikkeelle lähdettäisiin julkisen sektorin kautta, voisi se tapahtua vain uudenlaisen valtion ja kansalaisten yhteisen visioinnin ja ponnistelun kautta, jossa rahoitusinstrumentteja luodaan kansan rationaalisen uskon, siis järjen käytön varaan. Kuntapondit, kuntien ja valtion itsensä liikkeellelaskemat joukkovelkakirjalainat voisivat olla tällaisia. Uskon myös Keskustan Sipilän tapaan että valtion nykyrakenteesta löytyy jemmattuja resursseja joita voitaisin käyttää tukena varsinkin liikkeellelähtövaiheessa. Tärkeää kuitenkin on että rahoitusvälieent suunnataan suoraan tarpeelliseksi todettujen työpaikkojen luomiseen ja että ne rakeneetaan kansanvaltaisten rakenteiden varaan. Uuden tien löytäminen on tehtävä niin, että koko kansa on tässä pelastusoperaatiossa mukana.

Löysikö eurokomissaari Katainen siis kalevalaisen sammon, tuon ihmelaitteen joka loi puolet syötäviä ja toisen puolen myötäviä? Olisi saattanut löytääkin ellei olisi kokenut ideologista vastakkainasettelua siksi tuonelan virraksi jonka yli ei ole käyminen.

Kolme kirveeniskua

Euroopan talous - sitähän tässä murehtivat kaikki. Valittu politiikka - kuten tiedetään - näyttää vain pahentavan sairautta. Sama tauti on iskemässä hyvällä vauhdilla Suomeenkin. Valittamisen sijasta aion tässä blogikirjoituksessa esittää vaihtoehtoisen lähtökohdan, josta olen kyllä kirjoittanut ja puhunut aikaisemminkin. Analogiana lähestymistapaani tulee Kalevalasta ja sen tarina suuresta tammesta. Tammihan tarkoittaa suomenkielessä paitsi suurta puuta, myös patoa joka estää veden virtaamasta.

Kalevalainen tammi

“Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä. Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi: piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.”

Väinämöinen käy tuota ihmettelemään ja hakemaan mielessään tammelle kaatajaa:

“...oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.”

Merestä nouseekin pieni mies:

“Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.”

Väinämöinen epäilee pienen miehen voimia ja taitoa suuren tammen kaatamiseen. Yhtäkkiä - tämä on sitä niin tyypillistä Kalevalan ajatonta suggestiota - näkee miehen muuttunehen:

“näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon! Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi; parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana; syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.”

Kolmella kirveeniskulla tuo uljas uros rojauttaa pilviä hipovan tammen maahan, päästää pilvet juoksemaan ja päivän paistamaan.

Halusin lyhyin ottein kuvata tuon suuren tammen ja sen kaatamisen tarinan, koska analogia talouteen on niin ilmeinen. Olemme nyt vuosia seuranneet Euroopan Unionissa harjoitettua kurjistavaa, austerity-politiikaksi nimettyä talousajattelua ja maanosa on saatettu pysähdyksiin. Tuo henkinen rakennelma on kuin Kalevalan suuri tammi, joka estää pilvet juoksemasta ja päivän paistamasta.

Tilanne vaikuttaa epätoivoiselta ja olen kuulevinani jo erilaisia vallankumouksellisia ääniä ja ehdotuksia, toistaiseksi enimmäkseen vielä populististen poliittisten voimien suunnalta. Työväenliikkeen äärivasemmiston keino tällaisessa tilanteessa oli hakeutuminen vallankumoukselliseen tilanteeseen ja ns. proletariaatin diktatuurin rakentaminen. Tulokset tiedetään.

Pohjoismaisen sosialidemokratian lähtökohtana oli ja on yhteisen sektorin vahvistaminen, kansankodin luominen ja yhteisiin tarkoituksiin suuntautuvien voimavarojen kokoaminen. Porvarilliselle ajattelutavalle tämä on kuin kirosana, joka Kalle Isokallion jälkiviisaissa 31.10. 2014 esittämän mukaan tarkoittaa mitä suurinta kansan halveksimista. Hänen lähestymistavassaan todeksi otettavaa on vain se vihamielinen ja uhkaava asenne, joka siinä on aistittavissa pohjoismaista, yhteisölliseen motiiviin perustuvaa, avointa ja kansanvaltaista hyvinvointivaltiota kohtaan. Yhteisten resurssien kasvattaminen mahdollistaa työpaikkojen luomisen juuri sinne, missä niitä kaikkein eniten ja jopa huutavaan tarpeeseen olisi saatava: julkisiin palveluihin, uuden vanhuspalvelulain toteuttamiseen, SOTE:n rahoittamiseen. Juuri näihin tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja. Euroopan Unioni on kieltäytynyt siitä, mitä USA:n Fed teki vuosikausia ja ilmeisellä menestyksellä: osti valtioiden joukkovelkakirjalainoja useilla sadoilla miljardeilla. Tulosta on syntynyt, työllisyys parantunut ja tämä uskomattoman ennakkoluuloton projekti on ilmeisesti onnistunut tavoitteessaan.

Valtakunnan, siis kansallisellakin tasolla tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja. Keskustapuolueen esittämä suuri miljardirahasto on tässä katsannossa oikean suuntainen toimenpide, kuitenkin jalostettuna. Työpaikkoja pitää luoda julkisiin palveluihin tärkeiksi koettujen palvelujen mahdollistamiseksi ja sitä kautta yleisen taloudellisen ilmapiirin parantamseksi. Yksityisiin yrityksiin rahaa tunkemalla tilanne ei korjaudu. Kun ostovoimaa ei sopimuksin saada korotettua, voi se tapahtua ainoastaan luomalla uutta työtä, uusia työpaikkoja julkisille puolelle, jonka menestyminen perustuu verotusoikeuteen, työpaikkojen pysyvyyteen, sijoittumiseen kotimaahan ja pääoman kierron kautta myös yritystoiminnan elpymiseen.

Valtakunnallisella lainsäädännöllä voidaan kunnille - mitä ne nyt sitten jatkossa ovatkaan - mahdollistaa suora joukkovelkakirjalainojen tarjoaminen julkisia hyvinvointipalveluja käyttäville ja niihin myönteisesti suhtautuville kansalaisille ja yhteisöille. Sijoituksena niiden tulos voi olla pysyvän tuoton mahdollistaja. Varat, pääomat pysyvät kotimaassa ja tuottavat koko ajan välitöntä hyvinvointia ja elämänlaatua. Sehän talouden tarkoitus toki onkin. Satsaamien yhteiseen sektoriin on nopeasti tulosta tuottava vaihtoehto.

Julkinen hallinto edustaa tässä avointa ja kansanvaltaista, yksityinen suljettua ja autoritääristä rakennetta. Tätä julkisen sektorin eettistä neitseyttä ei pidä vapaakauppasopimuksin tuhota.

Kolme kalevalaista kirveeniskua? Sosialidemokratian - juuri sillä on arvopohjainen mahdollisuus tähän vaihtoehtoon - tulee olla mukana toteuttamassa julkisen sektorin vahvistamiseen tähtääviä rahoitustoimenpiteitä kehittämällä uusia rahoitusinstrumentteja sekä Euroopan tasolla, kotimaan politiikassa ja myös paikallisesti, kuntarakenteissa.

Pienestä miehestä saattaa yhtäkkiä kasvaa uljas uros, joka saa aikaan ihmeitä. Mielestäni tässä on myös Kalevalan suuri, lähestymistavan muutoksen mahdollistava sanoma nykyajalle ja vaihtoehdottomalle, kurjistavalle taloudenpidolle.

Lemminkäisen kohtalo?

Turpiin tuli Eurovaaleissa - ja taitaa tulla siellä täällä Euroopassa kaikille suomalaisille. Sosialidemokratialle, joka on aina pitänyt itseään kansainvälisenä liikkeenä, tulos on valtava pettymys. Kysymys ei taida olla pelkästä pohjakosketuksesta, vaan pikemminkin haaksirikosta, jossa liike murenee vasten huolettomuuden, välinpitämättömyyden, osallistumattomuuden ja konservatiivisen hegemonian karikkoa.
Vanhoilla sosialidemokraateilla - meitähän tässä äänestäneiden joukossa taitaa olla enemmistö - on sellainen tunne että elämäntyö kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi on mennyt hukkaan. Näillä sanoilla asian ilmaisi juuri 90 vuotta täyttänyt Tauno, Mosan kisälli joka on toisen maailmansodan jälkeen lähtenyt lähes päivittäin aatteellisiin rientoihin, aikanaan sos.-dem. nuorisotoiminnassa, sitten Työväen Näyttämöllä, työväenyhdistyksessä ja urheiluseurassa. Poliittinen ponnistelu kiteytyi vuosikymmenien saatossa työksi kansanvaltaisen hyvinvointivaltion aikaansaamiseksi. 1960-luvulla tapahtunut käänne aukaisi sen verran historian ikkunaa että suuret tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta lisäävät uudistukset kuten lasten päivähoito, peruskoulu, työeläkeuudistus ja julkisten palvelujen infrastruktuurin rakentaminen kävivät mahdolliseksi.

Hyvinvointiin liittyy aina toinenkin puoli, nimittäin jokseenkin naivi usko siihen että saavutettu hyvinvointi olisi pysyvä taso jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään, ei edes käydä äänestämässä. Kun 1970-luvulta lähtien monetaristien opit alkoivat muokkautua konservatiivisen vapausajattelun ytimeksi, joutuivat Suomenkin uudet hyvinvointi-instituutiot hetimmiten päätään nostavan porvarillisen kritiikin ja irrationaalin riskinoton kohteeksi. Aloitettiin puheet valinnan vapaudesta, yksityistämisestä, kaupallistamiseta, julkisen sektorin tehottomuudesta ja byrokraattisuudesta. Tämän lähestymistavan keskeiseksi arkkitehdiksi on vähitellen noussut Euroopan Unioni, jossa konservatiivit ovat pitäneet vuosikymmeniä keskeistä valtaa. Tätä nykyä kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on hyvää vauhtia jäämässä taka-alalle, kun keskeinen toteuttamiseen liittyvä etuoikeus on siirretty vapauksen ja samalla viivalla olemisen nimissä yrityksille. EU:n ja USA:n neuvotellun vapaakauppasopimuksen tullessa sellaisenaan voimaan merkitsee se sitä, että kansanvaltaisen hyvnvointivaltion rakenteet rinnastetaan lähinnä rikollisuuteen sakoin  ja sanktioin, jos ne osoittautuvat esteeksi yritysintressien kehittämiselle. Tämä ei voi merkitä muuta kuin pohjoismaisen, avoimeen ja kansanvaltaiseen hallintoon pohjautuvan julkisen sektorin murentamista ja loppua.
Paradoksi on sekin, että kun hyvinvointivaltiota ja julkisia palveluja uhkaavasti murennetaan, kansa rankaisee ensisijassa sosialidemokratiaa joka on ollut näitä palveluja luomassa. Hyvinvointivaltion luojat, sota-ajan sukupolvi saa aatteineen kenkää edes jonkinlaisen turvaverkon varassa voimiinsa kasvaneelta sukupolvelta.
Välineitäkään vastarinnan ilmaisemiseen ei ole sosiaalista mediaa lukuunottamatta olemassa. Vaaleissa osoitettu kriittisyys hajoaa erikokoisiksi saarekkeiksi, joista kansallismielisyys, rotufobia, siis sitoutuminen maahan ja vereen ammentaa juurensa. Tällainen narsistinen paremmuus hajottaa Eurooppaa ja tuhoaa yhteiskunnan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Nyt suomalainen saa Ranskassa, Englannissa, Itävallassa, Tanskassa ja ehkä Unkarissakin joka viidenneltä vastaantulijalta potentiaalisti turpiinsa, jos sattuu kyseiseen maahan eksymään.

Miten tästä eteenpäin - saattaa joku kysyä. Sosialidemokratian viaksi voidaan kaiketi lukea se, että kansalaisyhteiskuntaan kasvattavan osallistamisen rakenteet jäivät alikehittyneiksi ja että toimeentulorakenteiden kehittämisessä erehdyttiin peesaamaan porvareita yritystoiminnan edellytysten parantamisessa yhteiskunnallisen vastuun kadotessa globaaleille markkinoille.

Ennenpitkää on palattava vahvistamaan valtiota ja julkisia rakenteita, muuten mörkö syö kasvavan polven eväät. Surullista sosilaidemokratian kannalta on se, että vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi pitänyt kehittää silloin kun liikkeellä oli vielä valtakirja yhteiskunnalliseen vastuunottoon.

Lyhyttä tietä takaisin poliittiseen valta-asemaan ei taida olla. Suomen ja Euroopan on katsottava ilmeisesti konservatiivisen ja reaktionäärisen politiikan koko arsenaali ennenkuin hätä on niin suuri, että kansa uudestaan kutsuu sosialidemokraatteja vastuunottoon. Sitä aikaa kun Suomi-äiti kokoaa seikkailevan poikansa - sosialidemokraatti Lemminkäisen - palaset kokoon Tuonelan joen takaa ja puhaltaa ne uudelleen henkiin, en taida olla enää näkemässä.

Kasvun heikkoja signaaleja

Suomi, Eurooppa ja ilmeisesti koko maailma tuskailee ja pähkäilee taloudellisen kasvun vaatimuksissa ja odotuksissa. Uutta visiota, uusia innovaatioita, uusia kaupaksi käyviä keksintöjä haetaan kuumeisesti. Me kaikki tiedämme, että tuo uusi ei synny kovinkaan usein loogisen ja kognitiivisen prosessin tuloksena, vaan se tulee arvaamatonta ja ennalta määrittelemätöntä reittiä tietoisuuteemme, ajatuksiimme, mielikuvitukseemme ja sitä kautta käytännön työvälineeksi.

Puhutaan myös heikoista signaaleista. Uusi saattaa olla jo olemassa ja muhimassa keskuudessamme, mutta se ei ole jostakin syystä saanut vielä yleistä hyväksyntää. Ajatteluumme, tottumuksiimme, yhteiskuntaluonteeseemme liittyvät kiellot, tabut rajaavat oikeastaan jo ulottuvilla olevan mahdollisuuden pois tietoisuudestamme.

Uuden löytäminen, keksiminen, havaitseminen ja nappaaminen työstettäväksi on juuri siksi niin vaikeaa ja harvinaislaatuista, koska se edellyttää rohkeutta ottaa normaaliuden ulkopuolelta heikkona signaalina tuleva, ohikiitävä ajatus kiinni ja työstämisen kohteeksi. Tuosta heikosta signaalista liikkeelle lähtevä ajatus alkaa työstettäessä kasvaa; se saa uusia ulottuvuuksia. Siitä tulee uuden oletus, sen ympärille kasvaa visio sen soveltuvuudesta.

Pahin on kuitenkin vielä edessä: sen pitäisi läpäistä yleinen hyväksyntä, voittaa muutosvastarinta, kyetä lyömään myönteisellä tavalla kiilaa luutuneisiin ja paatuneisiin toimintamalleihin ja asenteisiin. Yhden esineen kohdalla se saattaa onnistuakin, mutta kun on kysymys esimerkiksi uudesta sosiaalisia suhteita edellyttävästä toimintarakenteesta, mahdollisuudet taitavat pudota promillen osasiin.

Onko uuden keksimisellä, löytämisellä, tuotteistamisella ja lanseeraamisella meidän oloissamme ylipäätään mahdollisuuksia? Puhtaasti teoreettisena mahdollisuutenna voisi vastata myönteisesti, vaikkakin käytännön sitoutuminen normaaliuteen, tavanomaisuuteen ja jo tarjolla ja siten tietoisuudessamme oleviin vaihtoehtoihin suvereenisti rajaakin uuden innovaation useimmiten todellisuuden ulkopuolelle.

Tavaraa alkaa olla maailma jo täynnä. Tavalliseen kerrostalohuoneistoon tai edes omakotitaloon ei ilman uutta tilaa sovi lisää enää juurikaan mitään. Globaali teknologinen perusta tuottaa sitä ehtymättömällä voimalla ja tavalla, joka uhkaa maapallon ekologista tasapainoa paitsi tämän päivän ihmisen, flooran ja faunan, myös elinkelpoisen tulevaisuuden kannalta. Ainoastaan ihmisellä elävistä olennoista on mahdollisuus vaikuttaa tasapainon saavuttamiseen ja säilyttämiseen. Tämä asettaa uuden kehittämiselle ja keksimiselle ankaran eettisen rajoituksen.

Voisiko suomalainen arvoperintö tarjota pohjaa uusille näissä oloissa jotakin laadullisesti uutta, arvokasta ja globaalisiti käyttökelpoista? Sellaista joka täyttää sekä ympäristön asettamat vaatimukset ja ihmisen aineelliset – ja etenkin henkiset tarpeet?

Rehellisyytemme, avoimuus, tasa-arvoajattelumme pitkä perintö, käytännön kekseliäisyytemme selvitä ankarissa olosuhteissa, kykymme aika-ajoin nopeaankin muutokseen, yhteiskunnallinen vastuullisuutemme, kielemme yhteys luontoon, kalevalainen myyttinen perinteemme, voisiko näistä syntyä esimerkiksi yritysmaailman rakenteisiin sellainen toimintamalli, joka kelpaisi myös maailmalle, muissa oloissa syntyneeseen, samoja arvoja kunnioittaviin olosuhteisiin? Ajattelen tässä radikaaliin humanistiseen kulttuuriperintöön tukeutuvaa tuottamisen, yrittämisen, palvelemisen ja eettiseti kestäväksi koetun elvyttämistä innovatiivisiksi, laadullisiksi tuotteiksi.

Voisiko siis perinteisiin suomalaisiin  perustuva yrittämisen malli sopia esimerkiksi ja vientituotteeksi muulle maailmalle vähän samalla tavalla kuin Yhdysvaltain suurlähetystön luoma uutta teknologiaa hyödyntävä, ekologisesti avantgardistinen talo? Voisipa hyvinkin,  jos se sopisi yhteen yritäjiemme ja elinkeinoelämän keskeisten arvosovellutusten kanssa. Näin ei taida kuitenkaan olla - suomalaiseen arvoperinteeseen kuuluva lähestymistapa taitaa muistuttaa enemmän kauhukuvaa, tabua jota ei passaa liian paljon ajatella ja jonka ei pidä antaa sekoittaa menestyväksi koettua elinkeinoelämän ideologiaa ja yrittämisen valtavirtaa.

Jos pärjääminen kovassa kilpailussa voisi muodostua kansakunnan menestyksen tukevaksi pohjaksi, luulisi talviurheilussa menestyneiden norjalaisten olevan maailman innovatiivisinta kansaa. Norjalaisista keksinnöistä ei kuitenkaan tule äkkiseltään mieleen muuta kuin kuivattu turska, sinänsä maukkaan lipeäkalan ilmakuivattu raaka-aine.

Kirjoitan tätä auringon juuri noustessa horisontin alapuolelta valaisemaan tulevaa päivää, tuomaan toivoa ja muistuttaen maapallomme kannalta ikuisista ja alati pysyvistä arvoista. Viestinä, heikkona signaalina silläkin on arvonsa. Uusi on rakennettava aina pysyvälle, elämää ylläpitävälle perustalle.

Snellmannin ja Väinämöisen opetuksia

”Kun toisaalla kasataan rikkauksia, silloin sen rinnalla manataan esiin kurjuutta; joka tänään valittaa, huomenna etsii kostoa.” Tämä on J.V, Snellmannin käännös Philaréte Chaslesin artikkelista Kallavesi -lehteen vuonna 1846 (lainaus Raoul Palmgrenin kirjan esipuheesta ”Työläiskirjallisuus”, s. 4, WSOY 1965).

Tämä twittaus lähes 167. vuoden takaa sopii mielestäni motoksi vielä tänäänkin tilanteelle, joka on syntynyt työmarkkinaosapuolten vastakkainasettelusta. Kysymys ei ole pelkästään koulutuspäivistä, vaan syvästä periaatteellisesta, ideologisia sävyjä omaavasta ristiriidasta. Vastakkain ovat yritysmaailman ja palkansaajan edut ja oikeudet. Eikä pelkästään palkansaajan, vaan koko kansan – varsinkin silloin kun yhteiskuntavastuuta vältellään ja yritetään kääntää yhteisiin tarkoituksiin koottuja verovaroja ja kansalaisille tarkoitettuja oikeuksia yritysmailman tukimuodoiksi.

”Opintovapaalla tarkoitetaan tässä laissa aikaa, joksi työnantaja on vapauttanut työntekijän palvelussuhteeseensa kuuluvien tehtävien suorittamisesta koulutusta tai opiskelua varten.

Opintovapaaksi ei lueta aikaa, jonka kuluessa työntekijä työnantajan määräyksestä opiskelee tai saa koulutusta taikka jonka osalta työehto- tai virkaehtosopimuksin on sovittu siitä, että koulutus tai opiskelu rinnastetaan työssäoloon, taikka jonka kuluessa työntekijä osallistuu ammattinsa edellyttämään lakisääteiseen koulutukseen, ellei työntekijä tähän kirjallisesti suostu.”

Näin sanotaan opintovapaalain toisessa pykälässä. Opintovapaata ei siis pidä kammeta työnantajan – yrityksen – ehdoilla tapahtuvan koulutustoiminnan muodoksi. Minusta näyttää siltä että EK yrittää ehdotuksessaan valjastaa lakisääteisen opintovapaan yritysten sisäisen koulutustoiminnan välikappaleeksi. Se on vastoin lain henkeä ja vapaan, omaehtoisen sivistyön periaatteita.

Näin on sopimus kolmen päivän koulutusvapaasta kytketty osaksi laajempaa pakettia, jossa yritykset yrittävät EK:n johdolla kaventaa yhteiskuntavastuutaan. Eläkeiän lakisääteinen pidentäminenkin tähtää työnantajan eläkemaksujen jakaantumisteen pidemmälle jaksolle. Näin maksuosuudet vuositasolla pienenisivät ja eläkevarojen vuosittainen kertymä vähenisi.

Julkisen sektorin alasajo näyttää ilmeiseltä; valtion ja kuntien ei katsota voivan toimia palvelujen tuottajina. Kunnanjohtajan ja hallintotoimijan pitäisi ilmeisesti katsoa aidanraosta ulkopuolelta, millä tavalla yhteisiksi tarkoitettuja palveluja hoidetaan. Euroopan Unionin konservatiivinen hegemonia sanelee yksiselitteisesti ja lähes vääjäämättömästi tämän yksiulotteisen suunnan.

Yritysmaailma on suhteessa kansalaisiin hallintotavaltaan suljettu järjestelmä. Liikesalaisuudet, pyhä omistusoikeus ja suojautuminen kilpailulta rajaavat avointa tiedonsaantia ikäänkuin itsestäänselvyytenä ja oikeutettuna lähestymistapana. Niiden takana kootaan rikkauksia ja manataan esiin kurjuutta, kuten J.V. Snellmannin toimittamassa Kallavesi-lehdessä jo ennen maamme teollisen vallankumouksen todellista alkamista todetaan. Pohjimmiltaan on kysymys yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kansanvallasta ja demokratiasta.

”Kun puhe ei auta on lyötävä persettä penkkiin” oli se kuuluisa Paperiliiton puheenjohtajan Veikko Ahtolan tokaisu ennen sosiaalisen median aikaansaamaa twittausvallankumousta. Lakossa on vielä kysymys rauhanomaisesta oman aktiviteetin antamisesta kieltäytymisestä, kun olosuhteet alkavat käydä sietämättömiksi. Valittamista seuraa turhautuminen, kosto, väkivalta ja tuhosuuntaisuus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun yksittäiset ja toisistaan näennäisesti riippumattomilta näyttävät väkivallan ja koston ilmaukset muuttuvat organisoiduksi toiminnaksi. Tämä on se hinta, mikä vapauden ja omaehtoisuuden menettämisestä joudutaan maksamaan. Kovat ja itsekkäät asenteet ruokkivat väkivaltaa – ja ovat itseasiassa yksi sen muoto, esiaste.

Mitä sanoo kansalliseepoksemme Kalevala riiston ja koston kierteestä? Kullervon tarinan soisi ymmärrettävän kansanperinteemme antamaksi neuvoksi tätä vieraanuttavaa kehitystä vastaan. Toimikoon tässä Väinämöinen Kalevalan kuudesneljättärunon loppusäkeillä meidän opettajanamme:

"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Olemisesta ja omistamisesta

Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe oleskeluyhteiskunnasta herättää keskustelua ja mietteitä. Oleskelu elämänmuotona saattaa kuitenkin sisältää muutakin kuin yritystä elää toisten kustannuksella. Ainakin se jää määrällisesti aika vähäiseksi, sillä yksinkertainen elämä jo sellaisenaan edellyttää ahneuden aisoissa pitämistä. Ahneus ei yksinkertaisessa elämäntavassa voi lähtökohtaisestikaan nousta hallitsevaksi luonteenpiirteeksi.

Mitä ahneus on? 1800-luvun teoreetikko Proudhon oli yksi niistä, joka herätti nuoren Karl Marxin kiinnittämään tähän asiaan huomiota pääomaa ja yhteiskunnan rakennetta ja sosiaalisia suhteita koskevassa teorianmuodostuksessaan. Teoksessaan ”Mitä omistus on” Proudhon luonnehtii omistamisen olevan varkautta.  Hän perusteleelausettaan sillä ettei kenelläkään ole ikuista omistusoikeutta. Vaikka emme luopuisikaan oikeudesta omalla työllä hankittuun omaisuuteen – joka meidän oloissamme on monellakin tavalla välttämätöntä – tämä jo 1800-luvulla käyty keskustelu osoittaa  ahnehtivan omistamisen ongelmallisen luonteen.

Rakkauden korkea veisu, tuo raamatun teksti joka kuuluu vihkikaavaamme, korostaa myös rakastamisen, siis olemisen syvimmän merkityksen ja omistamisen merkityksettömyyden sen rinnalla.

Oleminen on ihmisen keskeinen elämänmuoto, jossa ihminen toteuttaa ja kehittää itseään, taitojaan ja elämäntapaansa. Juuri se on jotakin muuta kuin ahnehtiminen, omistaminen, tavaran ja materiaalin, aseman ja arvomerkkien kautta tapahtuvaa itsensä heijastamista. Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan kriittisen teorian kehittäjistä Erich Fromm kiinnitti teoksessaan ”Olla vai omistaa” tämän tärkeään kysymyksen huomiota. ”Oleva ihminen perustaa turvallisuutensa, identiteetintunteensa ja itseluottamuksesa siihen, mitä hän on, tarpeesensa olla yhteydessä ympäröivään maailmaan ja tuntea sitä kohtaan kiinnostusta, rakkautta ja solidaarisuutta, sen sijaan että ne perustuisivat tarpeeseen omistaa maailma, pitää sitä hallussaan ja vallita sitä – ja siten tulla omistustensa orjaksi.” (Erich Frommin Teoksesta ”Olla vai omistaa”, luvusta Uusi ihminen)

Kun tutustuu Kalevalan suuriin hahmoihin, Väinämöiseen, Ilmariseen, Lemminkäisen äitiin kiinnittyy huomio siihen että näiden omistuksista ei puhuta juuri mitään. Keskeisin kohta liittyen omistukseen on Kalevalassa Kullervon tarina, josta Kalervon ja Untamon rajariitojen ja sitä seuranneen sotimisen seurauksena tulee tuhovoimainen orja, pirstoja, kaiken kauniin ja hyvän hävittäjä. Elämisen taidossa on Kalevalassakin kysymys ehyenä olemisesta, jota omistaminen ahneuksineen, kateuksineen ja riitoineen rikkoo peruuttamattomalla tavalla.

Löytääkseen itsensä monet hakeutuvat yritykseen löytää vaihtoehtoa stressaavaan arkiseen oravanpyörään. Esimerkiksi jooga on noussut viime vuosikymmeninä vakavasti otettavaksi harjoitusmuodoksi oman kehonsa ja henkisyytensä löytämisessä. Siinäkin hiljentymisellä, keskittymisellä, mielensä tyhjentämisellä ja aidon oman itsensä löytämisellä, oikealla olemisella on suuri merkitys. Se ei kuitenkaan johda passiivisuuteen, vaan parhaimmillaan levolliseen, tasapainoiseen itsensä tunnistamiseen myös työyhteisössä. Kun tavoitteena ei ole ahnehtiminen eikä hierarkiaan perustuva asema, myös harmonia työyhteisön sosiaalisissa suhteissa muodostuu oikean olemisen kautta tasapainoiseksi ja stressivapaaksi.

Intensiivinen luova toimeliaisuus imee voimaa kyvystä olla yksin itsensä kanssa, tunnistaa aitoja ja todellisia tuntemuksiaan ja tilan luomista aluksi ehkä heikkonakin signaalina vilahtavalle uudelle ajatukselle, havainnolle. Ainakin hetkeksi ihmisen olisi kyettävä rauhoittumaan, eristäytymään ja tunnistamaan omia todellisia tuntojaan. Oleva elämäntapa, oleskelukin, avaa tähän arvaamattomia, uusia mahdollisuuksia, näköaloja.

Kiveä leivän sisään

Syyriassa on taas (13.7. 2012) tapahtunut verilöyly, tällä kertaa keskisyyrialaisessa Taramseh -nimisessä kylässä. Ilmeisesti kysymyksessä on yksi verisimpiä iskuja mitä maaliskuun 2011 jälkeen – jolloin kansannousu alkoi – on tapahtunut. Uutislähteiden mukaan armeijan joukot hyökkäsivät kylään helikopterein ja panssarivaunuin ”kevyesti aseistettuna”. Näitä seurasivat puolisotilaalliset, Shabiha-vapaaehtoisjoukot veitset aseenaan. Viimeisimpien tietojen mukaan 220 ihmistä on kuollut ja yli 300 haavoittunut.

Nyt tulen seikkaan jonka vuoksi blogikirjoitus tästä asiasta on tarpeen. Tilanne muistuttaa mitä ilmeisimmin tapahtumia 1930-luvun lopun Saksassa, jossa SS-joukkojen rinnalle muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja rankaisemaan juutalaisia ja muita ei-arjalaisiksi katsottuja, ammattiliittojen aktivisteja ja poliittiseen vasemmistoon kuuluvia, sosialidemokraattien ja kommunistien toiminnassa mukana olleita kansalaisia.

Näistä puolisotilaallisista joukoista käytettiin nimitystä ”Mobilkommandoeinsatz” ja ne toteuttivat SS-joukkojen ohella ja natsihallituksen tuella kuritus- ja rangaisatustehtäviä, kotietsintöjä, pidätyksiä ja erilaisia väkivallantekoja. Vanhemmat saksalaiset muistavat vielä huudahduksen ”Mob!”, joka tarkoitti näiden vapaaehtoisten rankaisijoiden ilmestymistä kotikadulle, oven taakse tai johonkin tilaisuuteen.

Meidän kieleemme tämä käsite on tainnut tulla kahdessakin merkityksessä. Kun lattioita pyhitään ”mopilla”, halutaan tehdä puhasta jälkeä sanan myönteisessä merkityksessä. Kun puhutaan mobbaamisesta työyhtyeisössä ja kiusaamisesta jossakin muussa yhteydessä, ollaan jo aika lähellä sitä henkistä ilmapiiriä, jossa vallanpitäjien tukena toimivat ”vapaaehtoiset” tyydyttävät tuhosuuntaisia viehtymyksiään.

Kysymys on vaarallisesta piirteestä ihmisluonteessa, joka eiaktivoituneena, latenttina ilmenee vain kielteisenä tai tyrmäävänä suggestiona keskinäisessä kanssakäymisessä, mutta aktivoituu heti kun rangaistuksen pelkoa ei ole näköpiirissä. Netissä tapahtuva haistattaminen, uhkaaminen ja törkeä loukkaaminen on ainakin osittain samasta motivaatiopohjasta kasvavaa.

Haluaisin korostaa, että mobbaamishenkinen, vapaaehtoinen vallanpitäjien tukeminen on seikka, johon vastuussa olevien pitää heti puuttua. Mobbaamista tukevien asenteiden, pilkkaamisen ja parjaamisen hyväksyminen esimerkiksi poliitisessa kielenkäytössä on laadullisesti samaa kuin mitä Syyriassa nyt tapahtuu ja mitä nähtiin Saksassa 1930-luvun lopulla. Stalinin Neuvostoliitossa kansa sai kokea raskaasti tuon tuhosuuntaisen asennoitumisen seuraukset. Omassa sisällissodassamme vuonna 1918 näyttää olleen samanlaisia piirteitä.

Kun vallassaolijat sallivat keinoja kaihtamattoman toiminnan, tuhosuuntaista luonteenpiirrettä kantavat aktivoituvat ja ryhtyvät toimimaan. Jääkö tämä vain suullisen tai kirjallisen solvaamisen, rankaisemisen ja häpäisemisen asteelle vai yltääkö se fyyiseen väkivaltaan ja muuhun hävitystyöhön riippuu yhteiskunnallisesta tilanteesta ja sen sallivuudesta nekrofiiliin toimintatapaan. Aste-erot eivät ole niinkään laadullisia, enemmänkin on kyse määrällisistä vaikutuseroista. Aina on kysymyksessä halu rangaista, tuhota, tappaa ja hävittää oikeaksi koetun isänmaallisen, poliittisen tai uskonnollisen asian puolesta.

Kreikkalaiset tarut ja oma kansalliseepoksemme Kalevala kuvaavat tätä ilmiötä ja varoittavat tästä narsistisesta, tuhosuuntaisesta hybriksestä. Kiven leipominen paimenpojan leivän sisään ei ole sallittua, siitä seuraa luonnonvoimainen ankara rangaistus. Kysymys on rikoksesta ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan – silloinkin kun se tapahtuu näennäisen viattomassa muodossa.

Tällä kertaa mobaamisen kulttuurin sallivat voimat ovat vallassa Syyriassa ja jälki on hirivittävää. Eikö historiasta ole opittu mitään?