Kuinka oikeusmurha tehdään?

Omistajaohjausministeri Paateron eroilmoitus 29.11. 2019 ja siihen johtanut ryöpytys mediassa ja eduskunnassa on ollut viime päivien ja viikkojenkin keskeistä uutisaineistoa. Olen tähän keskusteluun  itsekin osallistunut lähinnä Facebookin kautta ja toteuttanut siten tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväkutsujen teemaksi nostamaa tiedon ja yhteiskunnallisen keskustelun periaatetta. Seuraavassa muutamia postauksia Facebookin toimintalokistani poimittuna:

29.11. 2019
Poliittisen tahtotilan ja luetun ymmärtäminen
Postin hallituksen puheenjohtaja väittää, että hän - eikä Postin hallitus - ole saanut suullista tai kirjallista ohjetta miten toimia yhden ryhmän siirtämisessä toisen, eriarvoistavan, halvemman työehtosopimuksen piiriin. Hallituksen tahtotilasta sanotaan jo selvästi hallitusohjelmassa:"Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun. Mielestäni postin hallitus ei voi vetäytyä tietämättömyyden verhon suojaan tässä asiassa. Ei voida edellyttää että ministeri on ällätikulla osoittamassa miten pitää päättää kun hallitusohjelman kanssa selvässä ristiriidassa oleva päätös aiotaan tehdä. Asiasta olisi pitänyt ilmoittaa ministerille jo etukäteen eikä jättää tehtyä päätöstä itse kaiveltavaksi jostakin sivulauseen sivulauseesta.
---
Parlamentaarisen demokratian ymmärtäminen
Ministeri Paateron ilmaisema luottamus Postin hallitukselle voidaan ymmärtää niinkin, että hän luottaa Postin hallituksen kykyyn lukea hallitusohjelmaa ja tulkita siitä hallituksen tahtotilaa. Kysymys on aivan keskeisestä parlamentaarisesta toimintatavasta ja erityisesti valtion omistamissa laitoksissa keskeisten poliittisten linjausten seuraamisen pitäisi olla jokapäiväistä ja luontevaa sopeutumista hallituksen ilmaisemaan tahtotilaan. Postin tapauksessa näin ei käynyt. Päinvastoin, Postin hallitus ja johto kokonaisuudessaan seurasi edellisen hallituksen kilpailukykyhenkistä politiikkaa. Lisäksi näyttää siltä, että Posti ei halua seurata Rinteen hallituksen tahtotilaa - siitä kielii Postin hallituksen puheenjohtajan Markku Pohjolan ilmoitus että hän ei aio erota. Kysymys on paitsi juridiikasta erillisen kirjallisen tai suullisen tiedon vaatimisesta hallituksen linjasta, myös poliittisesta painostuksesta aiemmin noudatetun linjan suuntaan. Onneksi paketinlakittelijoiden tapauksessa työtaistelun avulla Posti saatiin peräytymään.
---
27.11. 2019
Yksipuolinen media
Meillä puhutaan vapaasta lehdistöstä ja mediastakin, mutta tosiasiassa moniarvoisuudesta ei ole puhettakaan. Käy juuri niin kuin Aamulehden tapauksessa asiasta kerrot. Erityisesti sosialidemokratia on tämän vapaan lehdistön kattavan tulituksen kohteena eikä sosiaalista mediaa lukuunottamatta juuri mahdollisuutta ole sosialidemokratian lähtökohdista arvottavaan keskusteluun, tavoitteenasetteliusta puhumattakaan. Täytyy oikein ihmetellä, kuinka yhdistysten toimijat, valtuustojen jäsenet ja ay-liikkeen luottamusmiehet jaksavat pitää aatteestaan ja tietoisuudestaan kiinni tällaisissa olosuhteissa. Koko ajan on pelättävissä, että sanallinen tulitus muuttuu vihapuheeksi ja sen mukaisiksi teoiksi. Mistä löytäisi historiasta sopivan vertauksen tälle röykytykselle ja mielestäni tuhosuuntaisia piirteitä omaavalle yhteiskuntavisiolle? Venäjänkielestä tuli 1800-luvulla käyttöön sana "pogrom", jolla kuvattiin juutalaisiin kohdistunutta vihaa ja tuhotekoja. Minusta tämä tilanne muistuttaa sosialidemokraatteihin ja nyt koko hallitukseen suuntautuvaa 'poliittista pogromia'.
---
Koveneva politiikka
Muistiin fb-sivun toimintalokiin; näyttää siltä että ministeri Paatero on toiminut niin hyvin ja johdonmukaisesti kuin mitä hän saamansa informaation pohjalta on voinut tehdä. Postin hallitus tekee päätöksensä maapallon toisella puolen julkisten palvelujen puutteesta kärsivässä ja saastassa rypevässä San Fransiscossa, jonne juuri paria kuukautta ennen ministeriksi tullut Paatero ei osallistu. Edustajana on valtionhallinnon virkamies, joka jättää kertomatta päätöksestä ministerille. Pelkään että Paateroa vedetään tässä puolueettoman, porvarillisen, ilmoitustuloilla elävän lehdistön toimesta samalla tavalla 'kölin alta' kuin mitä tapahtui takavuosina Arja Alholle ja Maria Guzeninalle. Kaikkein kokeneimmat ja arvopohjaltan ehyimmät kansalaiset tuhotaan? Kaikesta huolimatta Paatero ei ole antanut vihalle valtaa vaan hakee edelleen luottamuksellista suhdetta Postin hallintoon. Näin minäkin olisin toiminut, jos olisin ministerin paineiden keskellä osannut...
"Postin hallituksessa istuu valtion edustajana omistajaohjausosaston finanssineuvos Minna Pajumaa. Hänen kauttaan Paateron esikunnalla on jatkuvasti suora yhteys Postin hallitukseen.
Pajumaa ei halua kommentoida aihetta HS:lle millään tavoin."
---

Poliittista noitavainoa?
Näin siinä sitten kävi; taas ajettiin rehti ja kokenut naisministeri nurkkaan, toiminut TUL:n puheenjohtajana, sosialidemokraattisen kasvatusjärjestön puheenjohtajana, lukuisissa tehtävissä omassa maakunnassaan, SDP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja hän on parastaikaa. Kohta perinteeksi muodostuva porvarillinen kaava jatkuu; pidetään epärehellisenä, osaamattomana ja muutenkin vastuullisiin tehtäviin sopimattomana. Ei sopinut markkinahenkisesti johdettujen Veikkauksen ja Postin toimien valvojaksi. Sotkettiin mielettömän mediaryöpytyksen voimin lillukanvarsiin, ei päässyt toteuttamaan varsinaista tehtävää lyhyenä ministerinäoloaikanaan oikeastaan ollenkaan. Tämä on sitä modernia poliittista Pogromia...

Puolueeton, porvarillinen, yritysten ilmoitustuloilla ansaitseva media on puolensa valinnut - muutahan meillä ei olekaan. Se siitä vapaasta lehdistöstä, neljännestä valtiomahdista - jota se Aamulehdenkin tapauksessa sumeilematta käyttää. On siinä varsinainen tuki moniarvoiselle yhteiskunnalle...

Yhteiskuntavastuusta yritysvastuuseen
Rakenteelliset seikat ovat tässäkin taustalla. Yritysmaailma haluaa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' nimissä ja Euroopan Komission kahden edellisen kauden politiikkaa noudattaen irtautua kokonaan yhteiskuntavastuusta.


26.11. 2019
Luottamuksen ilmapiiri:
Hyvä kirjoitus Satu Lehtolalta; mietin juuri tänään Lauri Ihalaisen eilen 26.11. 2019 A-studiossa peräänkuuluttamasta luottamuksen ilmapiiristä. Tekee mieli kysyä Mao Tse Tungin tapaan: voivatko sellaiset suunnistaa yhdessä, joilla on erilainen kartta, eri tavoite ja eri suuntaan osoittavat kompassit?
---
Yhteiskunta- vai yritysvastuu?
EK:n edustaja peräänkuulutti työntekijäpuolen 'yhteiskuntavastuuta' aamun 26.11. 2019 TV1:n lähetyksessä; tosiasia kuitenkin on että EK on Euroopan Komission kahden edellisen kauden toimenpiteiden ja suositusten mukaan luopumassa kaikesta yhteiskuntavastuusta 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseksi. Luopuminen valtakunnallisesta sopimisesta on osa tähän tavoitteeseen pyrkivää strategiaa, paikallisen sopimisen pirstominen seuraava ilmeinen askel.
---
'Erittäin kilpailukykyinen markkina'
Euroopan Unioni on peruskirjoissaan sitoutunut talousideologian yhteen ulottuvuuteen, nimittäin 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' ylivoimaiseen ja autuaaksitekevään lähtökohtaan (Lissabonin sopimus, art. 2, kohta 3) . Tämä on se yksiulotteinen lähtökohta, arvonluontia, josta Mazzucto puhuu. Markkina ei sellaisenaan luo arvoa - se tarvitsee kysyntää ostovoiman muodossa voidakseen investoida ja edistää 'yritysvastuuta'. Julkinen sektorin, valtion ja kuntien meidän tapauksessa - tehtävä on vastata arvonluonnilla kansalaisten ilmaisemaan kysyntään ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä on näkynyt viime vuosina markkkinoiden pyrkimyksenä irtautua yhteiskuntavastuusta jota pyrkimystä Euroopan komissio on edellisillä toimintakausillaan voimakkaasti tukenut. Tähän ei liity mitään erityistä mystiikkaa vaan selkeä poliittisideologinen pyrkimys, jota mm. Social Europe - verkkolehti mielestäni ansiokkaasti kuvasi kesällä 2019...
---
24.11. 2019
Sopimusyhteiskunnan pirstominen
Keskitetty sopiminen on EK:n toimesta lopetettu - nyt on vuorossa alakohtaisen ja paikallisen sopimisen pirstominen...
---

22.11. 2019
Olisiko niin että juuret juontavat tässä Postin hallituksen pirstovassa politiikassa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamisen ja sitten kun Postin sisälle on saatu tehtäväkokonaisuuksia toteuttavia yksityisiä toimijoita, nämä uhkaavat EU:n tasoisilla säädöksillä ja rankaisutoimenpiteillä? Eli kuin on annettu pirulle pikkusormi, se uhkaa viedä ennen pitkää koko käden?
---
Poliittinen amputoiminen
Vahvan valtion varaan hyvinvointia rakentava sosialidemokratia ja vasemmisto ylipäätään on joutunut tässä poliittisesti amputoiduksi; EU:n ja Saksan perustuslaissa - siksi kai EU:n perussopimusta on lupa kutsua - on vakava perustuslaillinen virhe: taloudellisia strategisia tavoitteita on sisällytetty yhteiskuntarakenteen perustaan ja nämä strategiset - luonteeltaan poliittiset - määräykset estävät moniarvoisen yhteiskunnallisen kehittämisen koko mantereen tasolla - vain märkkinavaihtoehto on hallitseva. Sosialidemokratian kannalta Euroopan Unionin lähestymistapa on autoritaarinen, kaikkia poliittisia voimia samaan lähestymistapaan pakottava järjestelmä. Tässä suhteessa - tosin päinvastaisessa merkityksessä - se muistuttaa vahvasti edesmenneen DDR:n valtiollista järjestelmää, jossa monia puolueita sallittiin, mutta niiden oli alistuttava neuvostotyyppisen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ehdoilla toimiviksi.

---
16.11. 2019
Hyvinvointivaltion rakentaminen
Kotimaan politiikassa Rinteen hallitus toimii hyvinvointivaltiota vahvistavalla otteella erinomaisella tavalla ja se ansaitsee tässä suhteessa jokaisen jäsenen ja kannattajan luijan ja vankkumattoman tuen. Jos sama ote saataisiin toteutettua myös Euroopan Unionin tasolla, sen finanssi- ja rahapolitiikassa, hyvinvointivaltiosta voisi tulla menestystarina koko mantereen tasolla. Kysymys on samalla kertaa sekä oikeusvaltioperiaatteesta että eurooppalaista hyvinvontia vahvistavasta rahoituskehyksestä.
--

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Eurooppalainen markkinakulttuuri

Euroopan Unioni on poliittinen yhtenäiskulttuuri, jonka arvopohja määräytyy keskeisistä konsolidoiduista peruskirjoista. Se ei ole "itsenäisten valtioiden yhteisö", jossa yhteistoiminta perustuisi kulloinkin erikseen tehtäviin sopimuksiin ja joihin arvopohjiltan erilaiset valtiot voisivat neuvottelujen jälkeen liittyä. Euroopan Unionin politiikan on kaikilta osiltaan vastattava yhteisön arvopäämäärää, joka on tehokkaiden sisämarkkinoiden toteuttaminen. Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmannen kohdan mukaan "Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.


Meillä mm. tämän hallituskauden SOTE-väännössä ns. markkinamalli on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Sen keskeinen poliittinen edustaja on ollut meidän arvokonservatismia edustava puolue Kokoomus. Se on sinnikkäästi vaatinut markkinoiden ja julkisen, kansanvaltaan perustuvan ja perustuslakimme mukaisen toimintatavan asettamista lähtökohtaisesti "samalle viivalle" kilpailutettaessa palvelujen tuottajia.   Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteista on johdettu myös ajatus, että myös julkiset palvelut on yhtiöitettävä, jotta  tasavertainen kilpailu voidaan järjestää.

Perustuslakimme mukaan valtiolla on palvelujen järjestämisessä lisäksi myös erityisvastuu kansalaisten tarpeiden ja oikeusturvan huomioonottamisessa. Yksityisen sektorin kanssa kilpailemisen lisäksi se joutuu myös asettamaan vaatimuksia palvelujen tuottamisen sisällöille ja niille vähimmäisehdoille, joita palvelujen on sisällettävä ja millä tavalla palvelujen kohteita eli asiakkaita, so. kansalaisia tässä yhteydessä on kohdeltava.

Euroopan Unionissa kuitenkin kaikki toiminnot johdetaan perusasiakirjoista ja niihin myös vedotaan säännönmukaisesti uusia päätöksiä ja hankkeita tehtäessä. Tässä suhteessa Euroopan Unioni edustaa markkinapohjaista yhtenäiskulttuuria.

Ovatko europarlamenttiin valitut edustajat vapaita tekemään esityksiä oman mielihalunsa mukaan ja mistä asiasta tahansa? Parlamenttia koskevien säännösten mukaan ovat. Jäsenvaltiot ovat kutenkin jo Euroopan Unioniin liittyessään hyväksyneet markkinaehtoisen lähestymistavan peruskirjojen hyväksymisen yhteydessä ainoaksi, rakenteeltaan muuttumattomaksi lähestymistavaksi.

Ehdokkaaksi ryhtyminen ja toiminta Euroopan Parlamentissa tarkoittaa tämän markkinaperiaatteen mukaista kehittämis- ja uudistamistyötä. Muut vaihtoehdot ovat peruskirjan mukaan kiellettyjä. Jopa korjausliikkeet ja uhkien torjunta lähtevät myös tästä samasta paradigmasta. "Eurojärjestelmä ja yhteinen valvontamekanismi sitoutuvat noudattamaan täysimääräisesti perussopimusten määräyksiä suhteissaan eurooppalaisiin ja kansallisiin viranomaisiin tinkimättä kuitenkaan riippumattomuuden periaatteesta." Näin todetaan yhteisessä valvontamekanismin käsikirjassa.

Markkinaperiaateen noudattaminen on jo nostanut esiin suuria periaatteellisia ongelmia. Se mikä on markkinatalouden kannalta ensisijaista ja tärkeää, ei välttämättä ole sopusoinnussa ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa. Kuvaavaa on, että mm. Itävallan Attac -järjestö toteuttaa parastaikaa kampanjaa nimeltä "Sääntöjä konserneille - oikeuksia ihmisille"; kysymys on vapaakauppasopimusten yhteydessä toteutettavista erityistuomioistuimista, jotka antavat julkisia tehtäviä toteuttaville konserneille oikeuden haastaa jäsenvaltiot erityistuomioistuimiin, jos ne isännänvaltaa käyttäessään yrittävät rajoittaa tai toteuttaa julkisia palveluja oman rakenteensa puitteissa. Markkinoiden ensisijaisuus näyttää joutuvan ristiriitaan myös YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Tästä syystä Itävallan Attac -järjestö on  tehnyt julkisen petition, muutosta vaativan kansalaisadressin.

Mitä muutosta haluava europarlamentaarikko voi sitten tehdä Euroopan Unionin elimissä? Parlamenttiin tulevien esitysten määrä on ilmeisen suuri ja esityksiä käsiteltäessä voi äänestää joko niiden puoluesta tai niitä vastaan. Hän voi tehdä aloitteita sekä toimia valmistelijana uusissa hankkeissa. Europarlamentaarikkomme voisivat tätä kuvata tarkemminkin. Pääsääntö on kuitenkin se, että Euroopan Unionin peruskirjoihin pohjautuvaa päälinjaa on noudatettava. Esimerkiksi Unionin talous- ja rahapolitiikassa on pysyttäydyttävä peruskirjojen määräysten puitteissa.

Sosialidemokraatin valitseminen Euroopan Unionin jonkin laitoksen johtotehtäviin merkitsee tietenkin suurta periaatteellista ristiriitaa sosialidemokratian keskeisten hyvinvointirakenteiden ja Unionin markkinahenkisten ratkaisumallien kanssa. Tähänastiset merkit viittaavat siihen, että sosialidemokratian arvot saavat siirtyä taka-alalle ja on omaksuttava "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" toimintatavat.

Entä ministerineuvostot? Voisi kuvitella, että ainakin pääministerien kokouksessa voitaisiin nostaa myös lähestymistavan muutos esiin. Maaliskuun alussa julkaistusemassaan kirjoituksessa   Ranskan presidentti Macron  totesikin, että myös perussopimuksien  avaamisen tulee olla mahdollista. Viimeksi Roomassa 22.3. 2017 pidetyssä pääministerikokouksessa tämä mahdollisuus torjuttiin.

Pohjoismainen sosialidemokratia rakensi Per Albin Hanssonin kansankodin ja pohjoismaiseksi kasvaneen hyvinvointivaltion vahvan valtion ja yhteisen vastuunoton varaan. Euroopan Unionin lähtökohta ei ole vahva valtio, vaan sen tiukka rajaaminen jo olemassaolevaan.Lisävastuiden ottamista talous- ja rahapolitiikan keinoin se on tiukasti valvova ja estävä.

Ei siis ihme että Euroopan Unioni ja sen elimet näyttäytyvät ulospäin enemmän uhkaavilta kuin toivoa ja vastauksia antavilta  tulevaisuuden epävarmojen näkymien edessä.  Euroopan Unioni tuli rakennettua talous- ja rahapolitiikan osalta paitsi markkinaehtoiseksi, myös tiukasti ja peruuttamattomasti vahvaan valtioon perustuvia ratkaisumalleja torjuvaksi. Keski-Euroopasta katsottuna kysymys olin Neuvostoliiton ja DDR:n romahtamisen jälkeisestä, historian loppumiseen perustuvasta markkinavaihtoehdosta ja sen ehdottoman ylivoiman betonoimisesta EU:n peruskirjoihin. Vahinko vain, että autoritaarisen leninistisen mallin mukana tuli haudattua myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltion periaate kaikkine hyvine saavutuksineen. Siirryttiin meidänkin brändiryhmämme puheenjohtajan Jorma Ollilan kiteyttämään "kapitalistisen hyvinvointivaltion" malliin.

Ei siis mielestäni ole ihmettelemistä siinä, miksi sosialidemokratia vaikuttaa Euroopan Unionissa niin hampaattomalta ja näköalattomalta, vaikka sosiaalisen Euroopan nimiin yleisellä tasolla lujasti vannotaankin. Euroopan Unionin rakenteet ja ratkaisumallit rakentuvat kokonaan muulle pohjalle kuin dynaamisen valtion periaatteelle.

Sellaista - kaikessa autoritarisuudessaan - edustaa tällä hetkellä maailmanvalloitusta tekevä Kiina, jonka resursseilla ei näytä olevan mitään rajaa. Yksisiipinen, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan sitoutunut Eurooppa taitaa herätä liian myöhään huomaamaan, että omat rakennevirheet suistavat sen mannerlaattojen välisessä mittelössä tulevaisuuden kehitysmaaksi.

Onko eurooppalainen kansankoti mahdollinen?

Sheri Berman pohdiskelee perjantain 12.10. 2018 Social Europe -kirjoituksessaan, voisiko hengeltään liberaali sosialidemokratia antaa uuden, kansanvaltaisemman sisällön vapaamielisenä ja riippumattomana pidetylle liberaalille ajattelulle. Sosialidemokratia on menettänyt asemiaan kaikkialla Euroopassa oikeistoa loppupeleissä tukeville populistisille, paluuta kansallismieliseen politiikkaan vaativille voimille. Poliittinen oikeisto näyttää olevan valmis "America first" politiikan soveltamiseen myös Euroopan Unionin jäsenmaissa (Britannia, Unkari, Puola, itävalta ja myös Saksan CSU, kristillisdemokraattien  unioni). 

Taustana kirjoituksessa on tällaisten liberaalien, koko kansan yhteistä hyvinvointia edustavien voimien nousu erityisesti 1930-luvulla. Eurooppa kääntyi silloin laajasti tukemaan saksalaista "kansallissosialismia", mutta samaan aikaan Ruotsin sosialidemokraatit lanseerasivat sosiaalisesti oikeudenmukaista ja kansanvaltaisuutta ajavan "kansankoti" -ajatuksensa. Syntyi vuosikymeniä jatkunut poikkeuksellisen vahva, Ruotsia ja Ruotsin kansalaisia nykyiseen huippukorkeaan elintasoon nostanut sosialidemokraattinen hyvinvointi-liike, joka sitten sai muotoja ja sovellutuksia sen naapurimaissa pohjoisimaisen hyvinvointivaltion muodossa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa syntyi presidentti Rooselveltin  johdolla kehitetty "New Deal" politiikka, joka nopeasti nujersi 1930-luvun pörssiromahduksen ja talouslaman seuraukset  saattaen Amerikan Yhdysvallat nopean vaurastumisen tielle.

Kirjoittaja pohdiskelee, voisiko vastaavanlainen, liberaalin ajattelun sisälle uusin ajatuksin tunkeutuva sosialidemokratia nostaa maanosan  pessimismistä ja näköalattomuudesta uudelleen modernin Euroopan kehittäjäksi.

Sosialidemokratian vaihtoehtoinen, poliittinen  sanoma perustuu edelleen vahvan hyvinvointivaltion kunnianpalautukseen. Toistuvasti nostetaan keskusteluun tarve uuteen "New deal" -politiikkaan ja hyvinvointivaltion näkemiseen kansanvaltaisena sosiaalivaltiona eikä kapitalistisena, markkinoiden puristuksiin painettuna "kapitalistisena, markkina-alisteisena hyvinvointivaltiona".

Sosialidemokratian poliittiset ohjelmat eivät pääse kuitenkaan täysin toteutumaan hallituksissa, joissa sosialidemokratia joutuu tekemään sen sanomaa haavoittavia kompromisseja konservatiivisten, markkinavaihtoehtoa ajavien tai - kuten meillä - opportunististen oman taustaryhmän yksipuolista edunvalvontaa edustavien tai "isänmaallisten", aseelliseen ja militaristisen lähestymistapaan tähtäävien voimien  voimien kanssa. Sosialidemokratia tarvitsee todellakin murskavoiton, jotta oikeistoblokki joutui ottamaan todesta sosialidemokratian ehyen, rationaalisen ja todellisen ajan tarpeisiin työstetyn, ohjelmallisesti jo valmiin vaihtoehdon.

Euroopan Unionin jäsenenä ja sen perussopimuksia ja lainsäädäntöä noudattavana maana meidän on katseltava sosialidemokraattisen politiikan toteuttamismahdollisuuksia myös eurooppalaisesta nälkökulmasta. Euroopan Unionin peruskirjat on rakennettu konsensuspäätöksiin perustuen siten, että ne sulkevat valtion ja julkisen sektorin lähes kokonaan pois välineenä tulevaisuuden politiikan tekemisestä. Oikeisto, uusliberalismiin taipuvainen keskusta ja nyttemmin nousseet nationalistiset voimat  eivät rakenna vahvan valtion varaan muuten kuin vahvan sotilaallisen asevarustelun ja militaristisen voimankäytön  rahoittamisessa  - ja erityistilanteissa "fleksibiliteetin" muodossa tarjotuissa poikkeustilanteissa. Unionin suut tehtävät, sellaiset kuten pakolaiskysymys, ilmastonsuojelu, toimeentulon mahdollistaminen ja suurten infrastruktuurihankkeiden toteuttaminen eivät ole enää pelkästään veronkannolla ja rahansiirroilla jäsenmaiden välillä (Transfer-Union) hoidettavissa.

Sitoutuminen yksipuoliseen, eksogeenisesti rajoitettuun talous- ja rahapolitiikkaan estää mitä ilmeisimmin suurten hankkeiden toteuttamisen - eurooppalainen puolustus mukaanluettuna. Olisi jo korkea aika saada keynesiläinen, vastasyklinen ja itsenäiselle keskuspankille EKP:lle teoriassa täysin mahdollinen endogeeninen, sopimuspohjaiseen päätökseenekoon perustuva finanssi- ja rahapoltiikkaa käyttöön välineenä jo pahasti horjahtelevan Euroopan Unionin politiikassa. Voidaanko kiveenhakattua, peruskirjoissa ikuiseksi kaavailtua suuntaa kehittää kansanvaltaisen, oikeudenmukaisuutta ja yhteisöllisiä arvoja korostavaan suuntaan, kuten tunnettu liberaali John Maynaard Keynes jo 80 vuotta sitten kaavaili?
---
About Sheri Berman
Sheri Berman  on yhteiskuntatieteiden professori Barnard Collegessa.

Tilaaja vastaa

TV 1:n 12.5. 2018 Ykkösaamun haastattelussa pj. Antti Rinne toi nyt selvästi esiin sen, että EKP:n määrällinen elvytys on ilmeisesti ollut ratkaisevassa asemassa hallituksen talouspolitiikan menestymisessä. Jos määrällistä elvytystä voitaisiin Euroopan Unionissa suunnata suoraan myöskin jäsenvaltioiden suurin infrastruktuuri- ja palveluidenkehittämishankkeisiin, syntyisi sellaista dynaamista voimaa, jota juuri sosialidemokraattinen yhteiskuntapolitiikka voi parhaimmillaan tarjota. Tällaisen yhteiskuntaelvytyksen Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus sulkee toistaiseksi mahdollisuutena pois, markkinoiden tukemisen määrällisen elvyttämisen muodossa ja kilpailun vääristämisen uhallakaan ei. Rinteen valinnat olivat yhteiskuntapolitiikan suhteen oikeansuuntaisia ja maltillisia, joten siinä suhteessa politiikka on kohdallaan ja sitä tuetaan kaikin käytettävissä olevin mokomin. Sosialidemokraattinen eurooppapolitiikka uinuu toistaiseksi valtiollisen reaalipolitiikan kehdossa. Toivotaan että herääminen tapahtuu ennenkuin vähäeleinen Kiina näyttää dragoonisen voimansa...

Pj. Rinne puhui myös tilaaja-tuottajamallista SOTE-kysymyksen yhteydessä - ja periaatteessa tietenkin sen aiheuttamista ongelmista yleisemminkin. Tilaaja-tuottajamalli on se avainratkaisu, johon kilpailuttaminen perustuu. Ongelmat kilpailuttamisessa ovat laajati tunnettuja. Sen soveltaminen vaatii mitä suurinta tarkkuutta ja lisäksi suuren määrn asiantuntemista. Virheitä ja puutteita sattuu jatkuvasti. Tämä ongelmakenttä on kytköksissä sekä demokratian toteutumiseen että juridisiin vastuukysymyksiin.

Tilaajan ja tuottajan erottamisessa - tämä taitaa kuulua EU:n kaupallisiin ydinperiaatteisiin - toimintaketju katkaistaan hallinnollisesti avoimeen julkiseen ja vastaavasti ulkopuolisilta kilpailusyistä suljettuun yksityiseen toiminta-alueeseen. Palkat, palvelusten hinnat ja koko toteutusorganisaatio rajataan rahoittajan, julkisen sektorin ulottumattomiin. Onnistuuko näin suuri periaatteellinen toimintatavan valinta - itseasiassa muutos suhteessa Unionin käytäntöihin, muodostaa EU:n oloissa suuren periaatteellisen taistelutantereen. Ilmeistä on että sosialidemokratia joutuu tässä asiassa käymään taistelua Euroopan Unionin peruskirjojen ja konsolidoidun peruskirjan soveltamisen tasolla. Kysymys on motiiveista ja niiden eheydestä,  vastuullisuudesta ja integriteetistä.


Kysymys on välittömästi kytköksissä käsitykseemme demokratiasta, osallistamisesta ja mahdollisuudesta kantaa täysipainoisesti vastuuta siitä mitä päätämme. Vastuu tehtävän onnistumisesta ei siirry tilaajalta tuottajalle palvelun suirittajaa valittaessa. Julkisen oamana työnä toteutetttu palvelu on koko ajan kansanvaltaisen hallinnon tarkasteltavana ja tarvittaessa myös korjattavana.

Vähäinen ei ole myöskään korruption vaara kilpailua toteutettaessa. Melkein kaikissa suurissa hankkeissa paljastuu tavan takaa meilläkin välistävetoja, joilla hankkeeseen osallistuneet ovat ottaneet lahjuksia vastaan. Kustannuslaskelmatkaan eivät ole pitäneet ja kesken toteutuksen tilaaja on joutunut ottamaan lisävastuuta rahoituksesta. Julkinen sektori on toiminut meillä kansainvälisestikin mitaten kustannustehokkaasti eikä korruptio ole sen piirissä muodostunut omana työnä toteutettuna ollenkaan niin suureksi kuin mitä tilaaja-tuottajamallissa on tapahtunut.


Kuka siis kantaa vastuun kilpailuttamisen ja tilauksen onnistumisesta ja sen vastaamisesta pyydetyn palvelun toteuttamista?

Henri Mure toteaa Tampereen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa pro-gradu-tutkimuksessaan, että kokonaisvastuun kantajaksi tutkimuksessa osoittautui tilaaja. Kaikki tutkimuskaupungeissa haastatellut henkilöt totesivat tilaajan kantavan vastuun palveluprosessin lopputuloksista.

Frankfurtin koulun eliniäkseen valitun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan Erich Frommin ajatus sopii mitä parhaiten tässä yhteydessä pohdiskeltavaksi:
:
"Vain jos ihminen hallitsee yhteiskuntaa ja alistaa talouskoneiston inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön ja vain jos hän aktiivisesti ottaa osaa yhteiskunnalliseen prosessiin, hän selviytyy siitä mikä nyt ajaa hänet toivottomuuteen - yksinäisyydestään ja voimattomuudentunteestaan. Ihminen ei nykyisin hyvinvointivaltiossa enää kärsi niin paljon köyhyydestä kuin hän kärsii siitä että hänestä on tullut automaatti ja vähäinen hammas suuressa hammaspyörästössä ja että hänen elämänsä on muuttunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Erilaisten autoritääristen järjestelmien voittaminen on mahdollinen vain jos demokratia ei peräänny vaan hyökkää ja etenee jatkaen sen toteutumista mikä on ollut tarkoituksena niiden mielissä, jotka kautta viimeksi kuluneiden vuosisatojen ovat taistelleet vapauden puolesta. Demokratia voittaa nihilistiset voimat vain jos se pystyy saamaan ihmisiin uskon, joka on vahvin mihin ihmismieli kykenee, uskon elämään ja sellaiseen vapauteen joka on yksilöllisen minän toiminnallista ja omaehtoista toteuttamista."
(Erich Fromm kirjassa "Vaarallinen vapaus", Helsinki 1962)

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

EU:n hiljainen vallankumous

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous - onko se politisoitavissa? Julkaisen tämän taloustieteilijä Roland Ernen luennon referaatin  nyt - kahden vuoden kuluttua - uudelleen, koska luennossa edellytettyä ymmärrystä ei ole vieläkään havaittavissa. 

Verkkolehti "Social Europe" julkaisi 20.1. 2016  irlantilaisen taloustieteilijä Roland Ernen luennon Unionin uudesta hallintotavasta. Kysymys on Euroopan Parlamentissa hyväksytystä linjasta. Tässä lyhyt yhteenveto luennoitsijan sanomasta:

Kolmen prosentin kasvuraja ja 60 %:n velkaantumisraja on nyt istutettu EU-lainsäädäntöön tavoitteena. Lisäksi on hyväksytty toiminnallinen tasapainottomuusmenettely, joka mahdollistaa komission esitykset jäsenvaltioille esiintyvien tasapainottomuuksien poistamiseksi. Kysymys ei ole ainoastaan toteamuksista, vaan myös taloudellisista pakotteista tasapainon uudelleensaavuttamiseksi. 

Aikaisemminkin on ollut tällaisia määräyksiä mutta ministerieuvosto on pysäyttänyt ne enemmistöllään. Nyt komission ehdotus menee läpi ellei tarkkailussa oleva valtio saa kokoon omalle veto-ehdotukselleen ministerineuvoston enemmistöä. Kysymys on siis käänteisestä menettelystä aikaisempaan verrattuna. Kysymys on radikaalista muutoksesta, josta komission silloinen puheenjohtaja Barroso käytti nimitystä "Hiljainen vallankumous".

Mikä on siis jäsenvaltion rikos kun tasapainottumuustilanne syntyy? Tässä komissiolle annetaan valta päättää siitä, mikä on asianmukaista tai epäasiallista talouspolitiikkaa. Tässä mennään keskittämisessä luennoitsijan mukaan jo pidemmälle kuin mitä tapahtuu federatiivisen hallinnon puitteissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Sveitsissä. Se mikä on asiallista ja hyväksyttävää, sekin on kokonaisuudessaan jätetty toimeenpanevien elinten päätettäväksi. 

On nimetty 11 indikaattoria, joiden tehtävänä on kertoa mikä on hyvää talouspolitiikkaa. Näitä indikaattoreita ministerineuvostojen on noudatettava. Jos puutteita löytyy, toimenpiteisiin ryhdytään. Asiallinen talouspolitiikka tarkoittaa samaa kuin uusliberaali sääntely. Mm. palkanmuodostus kuuluu tämän uuden sääntelyn piiriin. Sopimusten desentralisointi yrityksiin ja paikallistasolle on osa tätä säätelyä.

Euroopan Unionin tasolta pitää löytyä ammattiyhdistyspoliitikkoja, europarlamentaarikkoja ja vasemmistolaisia tutkijavoimia jotka kiinnittävät huomiota tähän radikaaliin muutokseen. Luennoitsija Roland Erne pitää välttämättömänä että poliittista huomiota kiinnitetään tähän toimintatapaan.

Miksi ammattiliitoille on ollut niin vaikeaa kehittää toimintatapaa tätä uutta hallintotapaa vastaan?
Jack Deloirs kirjoitti aikanaan artikkelin, jonka mukaan markkinat eivät voi yksin hallita yhteismarkkinoita ja siksi tarvitaan yhteinen eurooppalainen hallinto säätelemään taloudellista toimintaa. 

Luennoitsijan mukaan tämä on vanha keynesiläinen ajatus, ja sen mukaan markkinavoimat edellyttävät vastapainokseen yhteistä julkista hallintoa. Tarvitaan koordinaatiota mm. palkka- ja sopimuspolitiikassa jotta vältyttäisiin liian suurilta tasapainottomuuksilta palkka- ja työehdoissa jäsenvaltioiden välillä. Ilmeisesti tästä syystä eurooppalainen ammattiyhdistysliike ei asettunut vastustamaan komission alustavaa politiikkaa vaikka olikin jossakin määrin skeptinen Deloirsin esittämää linjaa kohtaan. 

Komission uudessa tasapainottumuuksien hallintamenettelyssä voi valtio työnantajana osallistua julkisen sektorin palkkojen muodostukseen ja näin menetellessään se ei kuitenkaan riko työmarkkinaosapuolten neuvotteluautonomiaa. Tätä kautta komissio voi nyt pakottaa valtiota tasapainottomuuksien hallitsemiseksi mm. alentamaan julkisen sektorin palkkoja ja muodostamaan täten reunaehtoja koko työehtosopimuskentän sopimismenettelylle. Tätä komission menettelytapaa on em. syistä todella vaikeaa vastustaa. Tämä on yksi tärkeimmistä eurooppalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan liittyvistä haasteista. Kansalliset erot tasapainottomuuksissa aiheuttavat sen, että yhteiseurooppalainen tahdonmuodostus palkansaajien puolelta käy entistä vaikeammaksi.

Jos Euroopassa olisi ollut yhteistä sääntelyä palkanmuodostuksesta, eläkeijistä ja muista tärkeistä työelämään liittyvistä ehdoista, tällainen komission ehdotus ei olisi koskaan läpäissyt europarlamentin käsittelyä läpihuutojuttuna. Nyt sosiaaliset ongelmat ja taloudelliset erot on keskitetyllä päätöksenteolla siirretty kansallisten hallitusten ratkaistaviksi ja ehdollistettu uudella komission tasapainottumuuksia ratkaisemaan tarkoitetulla uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella". Luennoitsija korostaa että kilpailu palkkatasosta työntekijöiden keskuudessa on luonnollista ja että se on yksi tärkeä motiivi järjestäytymiselle ja ammattiliittojen toiminnalle.

Lopuksi luennoitsija esittää kolme aluetta, joilla olisi toimittava:
1) Kuinka sosiaalistaa Euroopan uusi hallintomalli? Siinä on toki mukana jotakin sosiaalista, mutta komissio jakaa sen edistykselliseen ja taannuttavaan sosiaalipolitiikkaan. Tämä haastaa myös vasemmistopoliitikkoja: jos palkanmuodostukselle määritellään yläraja, miksi ei määritellä myös minimiä? Tasapainottomuuksien kurissapitäminen edellyttää vain asianmukaista talouspolitiikkaa. Komisiolla on tässä kuitenkin entistä enemmän parlamentilta saatua perustuslaillista sananvaltaa kuin kansallisilla toimijoilla.

2) Merkitseekö tämä uusliberalismin sisällyttämistä perustuslailliseksi ulottuvuudeksi? 

3) Kuinka haastaa Euroopan uuden hallintomallin mukainen metodologinen kansallistaminen? Uudessa hallintomallissa jäsenvaltiot ovat omissa laatikoissaan, jossa niiden on löydettävä menetelmät ongelmien ratkaisemiseen - komission haluamalla tavalla. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan ratkoa kansallisella tasolla - onhan yksi keskeisimpiä motiiveja Unioniin liittymiselle ollut ongelmien ylikansallinen luonne. Jopa EKP näyttää ymmärtävän että kaikkia ongelmia ei sittenkään voida ratkaista jäsenvaltioiden tasolla.

Kun nyt meilläkin ollaan aloittelemassa sovitteluun tähtääviä neuvotteluja ns. pakkolakimenetelyssä, on Euroopan Unionin uudella hallintomallilla, uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella" valtavan paljon merkitystä.

Sosiaalista demokratiaa vai markkinademokratiaa?

Andrea Nahles, Saksan SPD:n liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja ja aikaisempi SPD:n puoluesihteeri kuvaa Nuorsosialistien, "Juusojen" kritiikkiä sondeerausneuvottelujen loppuasiakirjaa kohtaan "fundamentaalioppositioksi". Kysymys ei ole siis yksittäisistä mielipiteistä tai asiakirjan kohdista, vaan sen rakenteseen liittyvästä kritiikistä. Mitä voisivat olla tällaiset "fundamentit", peruskysymykset jotka jakavat Saksan SPD:tä ja mahdollisesti koko eurooppalaista sosialidemokraattista liikettä? Onko niin, että jos perusasenne on virheellinen, yksittäiset ohjelmakohdat ja lauseet kauniista kielestä huolimatta johtavat eitoivottuun lopputulokseen? Yritän tässä kuvata muutamia mahdollisia fundamentaalieroja suhteessa sosiaalisuuteen ja demokratiaan.

Sondeerausasiakirjassa todetaan: " Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena." Käytäntö on osoittanut, että myös Euroopan Unionin toinen keskeiset johtajavaltiot  Saksa ja Ranska toteuttavat tätä periaatetta Euroopan Komission johdolla tavalla, jossa sosiaalinen ulottuvuus on asetettu alisteiseksi markinoille ja ns. kilpailukyvylle. Tämän politiikan ideologinen perusta on Euroopan Unionin konsolisoidussa perusasiakirjassa ja sillä on siis oikeudellinen perusta.

Sosialidemokratian lähtö kohta on ihmisen kohtalossa ja kansanvallassa, sosiaalisesti toteutetussa demokratiassa. Markkinoiden kilpailukyvylle alistettu sosiaalisuus ei ole sopusoinnussa sosialidemokratian ytimessä olevan oikeudenmukaisuuden ja "matriarkaalin" prinsiipin kanssa, joka edellyttää ehdotonta välitämistä ja huolenpitoa jokaisesta. Matriarkaalisessa lähestymistavassa tämä "ehdottoman rakkauden" periaate tule näkyviin äidinrakkaudessa, kaikelle faunalle yhteisessä elämän säilyttämisen periaatteessa. Tätä lähestymistapaa, jossa ollaan valmiita yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen vastuuseen elämästä, ei markkinaehtoinen ensisijaisena lähestymistapana näytä tunnustavan, vaan kamppailee puolestaan viimeiseen hengenvetoon saakka pyhän omistusoikeuden, suorituskykyyn perustuvan yksilöllisen erilaisuuden  ja ulossulkevana eriarvoisuutena ilmenevän yksilönsuojan puolesta. Tämä on yksi suuri periaatteellinen ero markkinaehtoisessa ja sosiaalisessa lähestymistavassa. Sondeerauspaperi asettuu tässä suhteessa markkinaehtoisen lähestymistavan kannalle. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio, joka näkyy myös Suomessa jokaiselle luvattuina perustuslaillisina oikeuksina  ja niistä johdettuina julkisina palveluina, edustaa tässä suhteessa toista, sosiaaliseen demokratiaan perustuvaa lähestymistapaa.

Toinen fundamentaalinen ero koskee suhdetta työhön, ihmisen aktiviteettiin ja omaehtoisuuteen. Markkinaehtoinen yhteisö kannustaa ihmistä luovuuteen ja antamaan kaikkensa, mutta ymmärtää ihmisen aktiviteetin palkattuna työnä tai yrittämisenä. Ihmisen on onnistuttava "myymään" työpanoksensa ja osaamisensa joko ammattityöntekijänä tai kekseliäänä yrittäjänä. Sellainen työ joka ei ole myyvää, ei ole juuri minkään arvoista markinayhteiskunnassa. Jopa taide ja kulttuuri alistetaan tälle markkinoiden kilpailukykyperiaatteelle. Työväenliikkeen arvoperinnössä työ ymmärretään ihmisen luovuutena ja universaalina oikeutena, jonka mukaan koko elämän tarkoitus on ihmisessä piilevien voimavarojen herättäminen ja täyteen mittaan kehittäminen. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa nämä suunnattomat voimavarat vapautuvat ja tulevat koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Kysymys on käänteestä täyden aktiviteetin, omaehtoisuuden ja luovuuden suuntaan. Sosialidemokratia väittää, että tällaiset olosuhteet on luotavissa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin sivistyksellisestikin. Tätä ei puolestaan markkinaehtoinen lähestymistapa tunnista eikä tunnusta. Kysymys on sovittamattomasta, fundamentaalisesta "ristiriidasta työn ja pääoman" välillä, kuten kuluneelta kuulostava - mutta yhä edelleen pätevä - sanonta kuuluu.

Kenellä on oikeus osallistua ja sanoa mielipiteensä?  Meidät kyllä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta noiden taitojen käyttämisen ja tuottamisen kanavat eivät juurikaan palvele omaehtoista itsensä ilmaisemista eikä julkaisemista. Lukemattomia kirjoja jää sananmukaisesti lukemattomiksi siksi, että ne eivät löydä julkaisijaa. Kysymys on siitä, myykö kirja tai kirjoittaja. Kun painotuksen tehdään kaupallisilla perusteilla, juuri uudet, toistaiseksi tiedostamatomat ulottuvuudet ovat taipuvaisia jäämään julkaisukynnyksen alapuolelle. Tämä on myös yksi syy siihen, että internettiä ja sosiaalisen media rajua voimaa pyritään rajaamaan mm. lehdistön toimesta.

Tunnettua on että koeteltu kansalaiskunto kasvaa osallistuttaessa. Toiminta järjestössä merkitsee kasvamista yhteisöön ja yhteistoimintaan, antaa mahdollisuuksia aktivoitua ja ottaa vastuuta vähitellen laajemmin ja viime kädessä koko yhteiskunnasta ja maailmasta. Osallistamisen rakenteet, järjestötoiminta yhtenä tärkeimmistä, on jätetty useista demokratiaprojekteista huolimatta vaille tukea. Se olisi voinut muodostua todella vahvaksi osaamista, aktiviteettia ja yhteiskunnallista tietoisuutta generoivaksi toiminnalliseksi ulottuvuudeksi. Nyt sen sijaan tuskaillaan osallistumattomuuden, alhaisen äänestysaktiivisuuden ja sekopäisten populististen ja nationalististen kansannousujen, täyttyvien ja tyhjenevien virtsarakkoliikkeiden kanssa.

Osallistaminen on myös fundamentaalinen perusrakennekysymys, olennainen ja välttämätön osa toimiva demokratiaa. Markkinaehtoinen Eurooppa jakaa parastaikaa - mm. ympäristöliikkeiden kohdalla - aiemmin niiden saamia resursseja yrityksille. Meilläkin kanslaisjärjestötoiminta on kilpaurheilua ja idolien palvontaa lukuunottamatta ajettu alas ja alistettu ylhäältäpäin luoduille keinotekoisille rakenteille. Osallistuminen, toiminta kansalaisyhteiskunnassa, aktivoituminen ja vastuunotto on fundamentaali perusasenne sekin - ilman oikoteitä ja pelkkää karriäärintavoittelua.

On vielä yksi fundamentalismin muoto, jota nimittäisin supertietoisuudeksi. Se näkyy pyrkimyksenä soveltaa omaan elämäntapaan oikeiksi ja tärkeiksi koettuja arvoja ja valintoja. Monet valitsevat kasvisdieetin säästääkseen ympäristöä. Vieläkin syvempää fundamentalismia osoittaa halu ymmärtää pelkäksi ihmisten ravinnoksi tarkoitettuja eläimiä, faunaa. Hindulaisuutta elämäntapana toteuttavat eivät syö kasvin pääjuurta, joka pitää yllä kasvin elämää. Elämän jatkumisen periaatetta rikkomattomat vegetaariset ravitsemistavat kuuluvat tähän elämäntapafundamentalismiin. Ei käytetä nahkavaatteita, ei lihaa, ei kalaa, ei kanan eikä kalojen munia. Puita halataan, kasveja ei kiskota maasta eikä oksia katkota tarpeettomasti. Maito on sen sijaan hyväksytty; en tiedä juovatko vegaanit maitoa tai käyttävätkö he voita.

Olen joutunut jo nuoruudessani hyväksymään sen, että minulle ei ehdottomuus elintavoissa eikä ihmissuhteissakaan sovi. Olen etsijä, etsijä, etsijä. Omar Kaiamin sanoin: "Koraani mulla kainalossa - ja (viini)kannu toisen alla, kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. En ole pahin pakana, en suurin musulmaani, ikionnen sinikivisen taivaankannen alla."

Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?

Tästä on Saksankin hallitusneuvotteluissa lopulta kysymys.

Yritys tervehtyy - potilas sairastaa

Hampurin ja Düsseldorfin seudulla etsijät ilmestyivät varoittamatta sikälaisen osavaltion sairaskassan tiloihin ja ottivat mukaansa 45 suurta laatikkoa, yhteensä 320 miljoonaa laskua tutkittavakseen. Mistä syystä? Siitä, että sairaskassojen epäillään laskuttavan liikaa niitä rahoittavaa valtiota ja jopa kehittävän menetelmiä laskutuksen lisäämiseksi.

Tämä tarina perustuu der Spiegel-lehden numeron 50 (9.12. 2017) taloussivuillaan julkaisemaan artikkeliin. Rinnastukset Suomen tilanteeseen ovat luonnollisesti minun tekemiäni. Se antaa kuitenkin aihetta pohtia hallituksen ehdottaman ja pian päätöksentekovaiheeseen tulevan SOTE-ratkaisun onnistumismahdollisuuksia - myös sanan taloudellisessa merkityksessä.

Saksassa järjestelmä on erilainen kuin Suomessa, mutta nyt suuren SOTE-uudistuksen yhteydessä on vapaan pakollisen valinnan myötä syntymässä vastaavanlainen tilanne sairaalayritysten ja maakuntahallinnon välille. Yritykset näkevät SOTE-järjestelmän olevan avoin shekki rahastamiseen ja tuloksen tekemiseen.

Tärkeän rahastuksen kohteen muodostavat riskiryhmät, kuten suuria kansantauteja sairastavat ja tietenkin myös  ikääntyvät kansalaiset. Julkinen hallinto pyrkii varautumaan näiden riskitekijöiden hallitsemiseen rahoituksella ja yritykset puolestaan paremman kansanterveyden nimissä perusteellisemmalla ja laajamittaisemmalla hoidolla.

Hampurin hallinto on tullut tulokseen, jonka mukaan rahastajia on ryhdyttävä kontrolloimaan paremmin. Kuittikontteja on käytävä läpi ja katsottava, mitä oikein on laskutettu. Kysymys ei ole sen enempää laadullisesti kuin määrällisestikään ihan pienestä tehtävästä. Lainsäädäntöä on lähes mahdotonta saada vedenpitäväksi. Tarvitaan armeijoita talouden ja terveydenhoidon asiantuntijoita tällaisen tarkastuksen tekemiseen. Yritykset puolestaan kehittävät voimassaolevan lainsäädännön kannalta muodollisesti tarkastelunkestäviä ja lisää rahaa tuovia järjestelmiä.

Vastakkain ovat siis kustannuksia hillitsemään pyrkivät viranomaiset ja nälkäiset, kilpailuhenkiset  ja ahneet yritykset. Saksassa on kysymys koko järjestelmän romahtamisen vaarasta ja sama saattaa koskea tietenkin myös Suomea. Yritysten ja valtion intressit ovat vastakkaisia mitä resurssien käyttöön tulee. Julkisen sektorin "omana työnä" juuri tätä vaaraa ei ole. Siellä talouskuri pitää, mutta säästöjen vuoksi vaara toiminnan ja kehityksen pysähtymisestä on ilmeinen. Terveydenhoito ja sosiaalitoimi - nehän ovat molemmat SOTEssa valinkauhassa - ovat tähän saakka olleet Suomessa kustannuksiltaan vähintäänkin kohtuullisella tasolla.

Saksassa sairaskassat palkitsevat lääkäreitä uusien diagnoosien tekemisestä. Algoritmejä käytetään hyväksi ja yrityksen pilvipalvelu tekee lääkärille ehdotuksia siitä, mitä kunkin diagnoosin yhteydessä kannattaa vielä erikseen tutkia. Yritys palkitsee neljänneksittäin lääkäreitä uusien diagnoositarpeiden löytämisestä. Lääkäri saa neljännesvuosittain bonuksen uusista, hoitoa vaativista diagnooseista. Summa kasvaa suhteellisesti sitä mukaa kun uusia diagnoositarpeita löytyy. Yritys tervehtyy, potilas tulee yhä sairaammaksi, enemän hoitotoimia tarvitsevaksi.

Viranomaiset ovat yrittäneet löytää keinoja tämän yritysten rahastuskoneen pysäyttämiseen terveydenhoidossa. Lainsäädäntö ja siihen perustuvat toimenpiteet laahaavat jäljessä, keinoja pitää järjestelmä ajantasaisena on lähes mahdotonta löytää. Tilanne on vähän samanlainen kuin tietotekniikkamurroissa: hakkerit ovat aina askeleen edellä. Pääseekö Suomessa yrityksen kirjanpitoa ja laskuja edes tarkastelemaan - nehän kuuluvat yrityssalaisuuden piiriin?

Mitä tämä tarkoittaa siis esimerkiksi meidän pian päätöksentekoon tulevassa SOTE-lainsäädännössämme? Näyttää siltä, että terveysalan yritykset tervehtyvät ja voivat ainakin taloudellisesti ruhtinaallisesti, mutta potilaat tulevat yhä sairaammiksi ja ilmeisesti myös köyhemmiksi. Terveydenhoitoalan kustannuksia ei kyetä pitämään kurissa. Julkisen ja yksityisen terveyden- ja sairaanhoidon toimintamahdollisuudet polarisoituvat. Rahastajat ovat aina askeleen edellä - ehkä kokonaisen peninkulman. Vahtikoiran ääni ei  tule  järjestelmään yltämään.

Piñata

Piñata

Julkaisen tänään Seppo Ylisen kirjoituksen hänen luvallaan; siinä hän näkee yhteyksiä Väli-Amerikkalaisen Piñata-leikin ja Suomen hallituksen politiikan välillä.

"Nykyisen hallituksen toimien vaikutuksia seuratessani niissä on alkanut näkyä jotakin aikaisemmin kokemaani. Ehkä juuri Suomen 100-vuotisjuhlat laukaisivat jonkinlaisen déjà-vu tuttuuden.

Se tuttuus ulottuu kehitysyhteistyökauteeni Väli-Amerikassa vuosikymmeniä sitten. Sikäläinen lasten syntymäpäiväjuhlan suosituin numero oli piñata (pinjata). Se on makeisia täynnä oleva saviruukku, jota lapset vuorollaan silmät sidottuina yrittävät osua kepillä, samalla kun sitä oksan yli liikutellaan köyden varassa ylös ja alas.

Mutta piñatalla on toinen ja paljon rujompi poliittinen banaanitasavallan merkityssisältö.

Se kuvaa sitä korruptiivista vallankäyttöä ja lahjontaa, mitä poliittinen eliitti, elinkeinoelämä, virkakoneisto, poliisi, kunnat, kirkko ja koko järjestelmä ylläpitävät. Lain pitkä käsi on amputoitu. Räikeisiinkään väärinkäytöksiin on turha hakea oikeutta. Tavallisten ihmisten oikeusturva ja luottamus viranomaisiin on olematon.

Piñata on se yleinen kirosana, mitä kansalaiset ja mahdollinen media käyttää tästä kulttuurista, missä valtaa ja omaisuuksia varastetaan, annetaan sukulaisille, liikekumppaneille, kaverikapitalisteille ja poliittisesti tärkeille tukijoille. Lait sorvataan, jotta varallisuutta ja veroja voidaan vältellä ja piilottaa. Se mikä on vielä jotenkin julkista ja yhteiskunnan vastuulla – kaikki on kaupan.

Kuinka paljon tästä ”banaanitasavallan” poliittisesta kulttuurista (markkina – tai uusliberalismista) on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana mallintunut suomalaiseen poliittiseen elämään, on arvolähteisen tulkinnan paikka.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden tietoinen kasvattaminen; pienituloisilta ja yhteiskunnan tukia tarvitsevilta ihmisiltä välttämättömän toimeentulon leikkaukset ja näin saatujen säästöjen ohjaaminen varakkaiden veronalennuksiin on jo sisällään luonut ainutlaatuisen kotimaisen veroparatiisijärjestelmän.

Kansalaisten luottamus yhteiskunnan instituutioihin on tutkimusten mukaan sitä heikompaa niiden ihmisten joukossa, jotka eniten juuri tarvitsisivat näitä yhteiskunnan palveluksia ja tulonsiirtoja (prof. Juho Saaren johtamat tutkimukset).

Meillä on vielä ammattiyhdistysliike puolustamassa kasvun hedelmien jakautumista myös tuotannon tekijöille ja kansalaisten oikeuksia turvaava perustuslaki oikeistohallituksen lakihankkeitten vyörytystä vastaan.

Ohuesti näyttää tällä hetkellä pitävän kiinni 100 – vuotias Suomi itsenäisyyden iskulauseestaan ”yhdessä”.

Muu käytännön budjetti- ja työmarkkinapolitiikka onkin Suomen bisnesmiesten ja - naisten nykyhallitukselta pelkkää funktionaalisen tulonjaon (työtulot/pääomatulot), tulonsiirtojen ja varallisuuden jaon piñataa ylimmälle tulonsaajien kymmenykselle ja rikkaimmalle yhdelle prosentille. Samalla kaikki on kaupan terveydenhuollosta ja hoivasta aina rautateihin."

Metsä ja puut

Vuoden 2018 budjettikäsittelyissä vuorossa olivat eduskunnan oppositiopuolueiden varjobudjetit. Näitä käsiteltiin eilen 14.11. 2017 Eduskunnan täysistunnossa, joka televisioitiin. Kansalaisilla oli täten mahdollisuus seurata vaihtoehtoisten budjettien esittelyitä ja arvioida niitä suhteessa hallituksen linjaan.

Oppositiopuolueet esittelivät kukin koko joukon vaihtoehtoisia ajatuksia budjettikehykseen, joilla sinänsä olisi tasapainoittava vaikutus. Hallituksen kilpailukykyohjelma iskee rajusti ja pitkäaikaisesti kaikkein puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevien elämäntilanteeseen. Tämä koskee joko rahalliseti tai rakenteellisesti kaikkia ikäryhmiä lapsista vanhuksiin, opiskelijoita, työttömiä ja erilaisia prekariaattiryhmiä unohtamatta.

Keskustelussa kävi selväksi, että hallitus ei aio antaa  tippaakaan periksi sovituista kilpailukykyvyn parantamiseen tähtäävistä toimistaa. Päinvastoin, oppositiota moitittiin verojen korottamisvaatimuksista, yritystoiminnan ja yrittäjien rokottamisesta  ja vastuuttomuudesta suhteessa yrityselämän voimistamiseen ja sitä kautta tapahtuvaan uusien työpaikkojen luomiseen.

Valtionvarainministerin kielenkäyttö oli kovasanaista ja uhmaavaa suhteessa opposition esityksiin. Taloudessa näyttäisi menevän hyvin vaikka ostovoima ei suurilla kansalaisryhmillä olekaan kasvamassa. Nousukautta kuitenkin eletään. Tosin kovin yksipuolista ja tässä mielessä siipirikkoista kasvu ja sen jakautuminen näyttää olevan. Mihin valtionvarainministerin ja Kokoomuksen vakuuttuneisuus poliittisen suunnan oikeutuksesta perustuu?

Yksityiskohtiin menevien muutosesitysten rinnalla keskustelusta jäi  puuttumaan yksi suuri - ja todennäköisesti hallituksen  ideologisen lihastenpullistelun oikeuttava - näkökohta. Menossa on nimittäin valtava Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelma, joka on ollut voimassa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mitä talouden piristymistä on ollut havaittavissa. Kuudensadan miljoonan kuukausittainen potti, joka syntyy pääosin valtion velkakirjojen myynnistä pankkien kautta edelleen Euroopan Keskuspankin taseeseen luo huimasti liikkumavaraa. Uusia velkakirjalainoja ei tarvitse laskea yhtä paljoa liikkeelle ja siitä huolimatta jää miljardeja käytettäväksi niihin tarkoituksiin, joita markkinayhteisön päätökset ja säännöt sallivat niitä käyttää. Tätä läpivirtausta oppositio ei näytä huomaavan eikä ymmärtävän.

Meillä telakkateollisuus on juuri saanut lainoja ja takuita Finnveran kautta 2,5 miljardin edestä. Uusia yrittäjiä tuetaan myös miljoonapotilla. Nämä ovat sellaisia kohteita, joihin tällä kertaa voidaan määrällisen elvytyksen euroja sijoittaa. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, koska toisaalta kilpailun vääristymisteen johtavat valtion tuet ovat jyrkästi kiellettyjä ja sanktioituja. Nyt on löytynyt muutama alue joissa näitä määrällisen elvytyksen vapauttamia euroja voidaan käyttää. Paratiisilaivat käyvät maailmalla kaupaksi hyvin ja meillä niiden rakentaminen tapahtuu laadukkaalla ja hintatasoltaan kohtuullisella tasolla. Kilpailijat Euroopassa eivät tähän pysty - siinä näkyy palkkamaltin lisäksi monia koulutukseen, kansanluonteeseen ja korruptoitumattomaan elämäntapaan liittyviä aineksia.

Voisi lyhyesti todeta, että määrällisen elvytyksen vapauttama piristysruiske näkyy selvästi Suomen taloudessa. Muutoin yritykset ovat olleet äärimäisen varovaisia investoinneissaan. Peliteollisuutta ja metsäteollisuuden uutta, biojalostuksen tukien varaan perustuvaa nousua lukuunottamatta sydän-Suomen keskuksissa on edelleen hyvin hiljaista. Ostovoima ei ole kasvanut, kulutuskysyntä mataa ja laaja liikkeellelähtö näyttää antavan edelleen odottaa itseään.

Sosiaalisen ja terveyteen, koulutukseen ja julkisen sektorin arvokkaaseen työhön rahaa ei ole käytettävissä. Siellä odottavat suuret leikkaukset ja säästötoimenpiteet, jotka murentavat uskoa hyvinvointivaltion perustaan. Juuri koettu Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin suuri yksityistämishanke varaslähtönä ennen SOTEn liikkeellelähtöä on yksi oire tästä huolestuttavasta tilanteesta.

Määrällisen elvytyksen suuri  - myöskin rakenteita vääristävä ja tuloeroja polarisoiva - vaikutus jäivät vaihtoehtobudjettikeskustelusta puuttumaan. Puhuttiin puista mutta metsää ei nähty. Suomi elää jo nyt täysin Euroopan Unionin, sen lainsäädännön ja poliittisen - myös rahapoliittisen ohjauksen - vaikutuksessa. Rahaa on käytettävissä markkinoiden elvyttämiseen enemmän kuin lääkäri määrä, mutta julkisiin rakenteisiin ja  meillä perustuslain takaamaan kansan perusturvallisuuteen ei senttiäkään. Se on Euroopan Unionin ja keskuspankinperuskirjoissa kielletty ulottuvuus. Tässä suhteessa nykymuotoiset eurooppalaiset rakenteet jättävät pohjoismaisen hyvinvointivaltion tuuliajolle - ja iskevät rajusti ja autoritaarisesti korvalle eurooppalaista sosialidemokratiaa ja ylipäätään vasemmistolaista lähestymistapaa .

Keinot Euroopan Unionin politiikan muuttamisen ovat ainakin toistaiseksi heiveröisiä ja pelisääntöjä noudatettaessa poissuljettuja, mahdottomia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että Euroopan Unionin jäsenmaissa tästä yksipuolisuudesta kasvavat ja kärjistyvät kriisit pakottavat Unionin keskustelemaan myös markkinayhteisön bioksessa olevasta vääristymästä. Tuleeko tulevaisuudessa muutoksia - se riippuu markkinaliberalismia ajavien voimien etiikasta ja mahdollisesti vielä sivistyneistän sydämessä elävästä yhteiskunnallisesta humaanisuudesta. Demokraattisin keinoin ei ratkaisua ole muutoin saavutettavissa.

Eurooppalaisella sosialidemokratialla ei ole mitään syytä suostua syvenevään integraatioon ja federalistisen eurooppalaiseen "valtioon", jos perustassa olevaa valuvikaa ei korjata. Sama koskee myös eurooppalaista yhteistä asevarustelua - aiotaanko yhteinen puolustus  nostaa yövartijavaltion hengessä sosiaalisen ulottuvuuden edelle? Vaihtoehtobudjettikeskustelussa se näkyy sinänsä kannatettavina yksittäisinä korjausehdotuksina. Puiden ohella pitäisi nähdä myös metsä, taustassa oleva ja kaikkeen vaikuttava rakenne. Valtionvarainministerin elekielessä näkyi tietoisuus tästä määrällisen elvytyksen tarjoamasta aseesta oppositiota vastaan. Arvattavista syistä hän ei ryhtynyt avaamaan taustalla vaikuttavaa voimakenttää. Oppositiolla ei ole ollut kiinnostusta ja halua nähdä metsää puilta. Se näkyy voimattomuutena oppositiopolitiikassa.

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)

Säkki päässä?

Juuri nyt ovat kriittiset hetket meneillään Euroopan ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisessä tai sen hylkäämisessä. Vapaakauppasopimusten suuri, melkeinpä myriadinen parvi on tuloillaan merkittäväksi ja markkinoiden kannalta ilmeisen olennaiseksi osaksi koko Unionin politiikkaa. Kaupan vapautumisella - jos se todella  tapahtuu ilman kansallisia, kaupan suojelemiseen tähtääviä  protektionistisia  piirteitä, on valtavan suuri merkitys.

Maailma on kuitenkin muutakin kuin vapaakauppaa; elämä tai yhteiskunnallinen ja kansainvälinen sopiminen on muutakin kuin markkinoita. On sovittu laajasti ihmisoikeuksista, kulttuuriperinnön suojelemisesta, työelämästä ja inhimillisen osaamispanoksen myymisen ehdoista, on luvattu kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja ennenkaikkea demokratiaa. Demokratian yhtenä edistyksillisimpänä -  ehkä korkeimpana - muotona voidaan pitää yhteisiin päätöksiin perustuvaa, kansanvaltaista, avointa ja kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti kohtelevaa hyvinvointivaltiota.

Ylläolevat kaksi kappaletta kuvaavat pähkinankuoressa sitä mistä vapaakauppasopimusten sisällössä kiistellään. Rakennetaanko yhteistä tulevaisuutta markkinoiden ja sen arvomaailman ehdoilla vai onko lähtökohtana kansalaisista lähtevä, valtion ja julkisen sektorin varaan rakentuva hyvinvointi?

Molemmista suuntauksista löytyy ääripäänsä; suurilla ikäluokilla on vielä muistissa kylmän sodan rautaesirippu ja taistelu yhtäällä kapitalismia ja toisaalla kommunistiseksi väitettyä, äärimmilleen menneen riiston vastaiseksi tarkoitettua maailmanjärjestystä vastaan. Marxismi-leninismi, neuvostovenäläinen valtiososialismin muoto ajautui suunnitelmataloudestaan huolimatta sisäiseen kaaokseen ja romahti kuin korttitalo. Läntinen arvoyhteisö piti tätä osoituksena siitä että valtiojohtoisuus ylipäätään on pahasta ja siksi on rakennettava keskeisesti markkinoiden varaan. Samalla jäi huomaamatta että pohjois-Euroopassa oli vuosikymmenet rakennettu kansanvaltaista hyvinvointivaltiota julkisen sektorin, veroa kantavan yhteisön varaan, joka kaikesssa pragmaattiisuudessaan osoittautui mitä tehokkaimmaksi turvallisuuden ja hyvinvoinnin generoijaksi.

Vapaa markkinatalous puhuu siis mielellään - ja menestyksellä - vapaudesta, vapaasta kilpailusta, yrittämisestä ja sitä kautta syntyvistä odotusarvoista yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Näyttää kuitenkin siltä että markkinoiden sisälle on kasvanut täysin toisenlaisia ehtoja edellyttävä ja vahvasti vapaata markkinataloutta dominoiva pääomaeliitti, jota voidaan hyvällä syyllä kutsua todelliseksi kapitalismiksi.


Mitä on kapitalismi? Tätä kysyy Sahra Wagenknecht kirjassaan "Reichtum ohne Gier" (Rikkaus ilman ahneutta):

"Kysymys ei ole niin tyhjänpäiväinen kuin miltä se kuulostaa. ...Kapitalismi ei missään tapauksessa ole sitä mitä sillä tavallisesti ymmärretään. Se ei ole markkinataloutta, ei ainakaan siinä mielessä, että aito kilpailu ja avoimet markkinat olisivat ratkaisevasti ohjaamassa talouselämää. Se ei ole myöskään suoritusyhteiskunta, sillä suurimmat tulot jotka siinä saadaan, ovat suoritukseen perustumattomia osuuksia pääomaomaisuudesta. Se ei ole myöskään sellainen taloudellinen järjestys, jossa ponnistelu ja ahkeruus määrittäisivät nousun ja menestyksen. Jopa yhteiskunnan keskiluokassa on henkilökohtainen sijoittuminen jälleen kiinni perhetaustasta, sattumasta ja onnesta ja aivan huipulla sukutausta ja perinnöt ovat ratkaisevia. Kapitalismi ei ole myöskään talousjärjestelmä, jossa yksityiset toimijat tekevät voittoja kun he ottavat erityisen suuri riskejä. Markkinaperiaatteen mukaan paljon enemmän tehdään voittoja siellä, missä muutamat konsernit hallitsevat ja jossa riskit ovat pieniä. Uusilla yrittäjillä ei siellä juurikaan ole mahdollisuuksia. Lisäksi valtio nostaa omistajia monella tavalla kainaloista ylös ja ottaa samalla suuren osan riskeistä itselleen."
(lainauksen suomennos IR)

Kun puhumme tänään vapaakauppasopimuksista, meidän on todella vakavasti otettava huomioon kapitalismin ja markkinoiden sisäinen dynamiikka, joka näyttää johtavan yhä voimakkaampaan keskittymiseen ja polarisoitumiseen. Vastakkain tässä ei ole markkinatalous ja kansalaiset, vaan kapitalismi ja perinteinen vapaa markkinatalous, jossa yrittäminen ja ideoiden jalostaminen kannattavaksi tuotannoksi olisi keskeistä. Tosiasia on että yrittäjällä, varsinkaan uudella ja oman ideansa varaan rakentavalla, ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä tässä jättiläisten välisessä kamppailussa. Pitäkäämme tämä mielessä myös suomalaista SOTE-ratkaisua tehdessämme!

Vapaakauppasopimuksia tarkastellessa täytyy pitää mielessä yritysmaailman sisäinen taistelu monopoliasemasta ja tähän perustuva menestyminen. Kuten hyvin tiedetään, suuryrityksissä omistaja on muuttunut lähes näkymättömäksi osakkeenomistajaksi, johdossa tai päämistajana olevaksi hallinnoijaksi, jonka keskeinen mielenkiinto ei ole se mitä tuotetaan, vaan omaisuuden ja varallisuuden kasvattaminen - siis raha. Pelko yhteisen omaisuuden ja verovarojen valumisesta harvainvaltaiselle ja yhä enemmän keskittyvälle oligarkialle on yksi suurimmista vapaata markkinataloutta ja sen syvimpia arvoja uhkaavista globaaleista vaaroista. Julkiselle sektorille ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle tämä muodostaa todellisen olemassoloa koskevan uhkan. Nyt rakennettavat vapaakauppasopimukset on yksi niistä muodosta, millä demokratian, osallistamisen ja yhteisen turvallisuuden varaan rakentuva kansalaisyhteiskunta aiotaan painaa maanrakoon.

Minusta vaikuttaa kummalliselta että sosialidemokratia ei käy keskustelua sen ydintä uhkaavasta vaarasta siinä laajuudessa kuin aatteellisen toiminta-arsenaalin menettäjältä pitäisi edellyttää. Sosialidemokratia ilman valtiota, kansanvaltaisia rakenteita, avoimia ja yhteisiä työehtoja, voimakasta osallistavaa sisäistä dynamiikkaa on kuohittu, lisääntymiskyvytön ja valmis heitettäväksi historian roskatynnöriin. Pitäisi muistaa SKDL:n valovoimaisen 1940-50-lukujen kansanedustajan Hertta Kuusisen sanat sosialidemokratiasta:"Älkää aliarvioiko sosialidemokratiaa. Se taistelee kaikkein kovimmin silloin kun se on selkä seinää vasten."

Vaara tulla poliittisesti kuohituksi ei tarkoita kuitenkaan - tietenkään - sitä, että ihmiskunnan ongelmat olisivat loppuneet, päinvastoin. Nykyisen ja ilmeisesti edelleen kasvavan kapitalismin varaan rakentuva yhteiskunta on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, joka suistaessaan demokratian raiteiltaan muuttuu yhä autoritaarisemmaksi, tuhoaa  kulttuurisen diversiteetin kasveista la luonnosta puhumattakaan ja kääntää historian pyörän takaisin valistuksen ajan tuolle puolelle.

Ei kai siis ihme, että kun lokakuun 21. päivän seuduilla sain kuulla ainoastaan Belgian ranskankielisen vähemmistön, Valloonien parlamentin vastustavan EU:n ja Kanadan välillä solmittavaa, edustajien välillä neuvoteltua ja huolellisesti salassapidettyä vapaakauppasopimusluonnosta, kirjoitin Facebook-sivulleni seuraavanlaisen päivityksen:

"CETA-päätös säkki päässä?
Belgian Valloonien kielteinen linjaus perustuu heidän parlamenttipäätökseensä 27.4. 2016. Belgian ranskankielisessä hallinnossa on käyty aktiivinen analyysi ja keskustelu CETAn sisällöstä siinä määrin kuin se ylipäätään on ollut mahdollista. Päätöksessä on osoitettu lukuisia kohtia jotka edellyttävät punaista valoa CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymiselle. Kysymys ei ole mistään neuvottelupokerista, vaan juuri niiden seikkojen esiinnostamisesta, joihin kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota. Demokraattisten päätöksentekoprosessien väheksyminen, ihmisoikeussopimuksen kuinnioittaminen EU-standardeissa, UNESCOn päätöslauselman kulttuurien ilmenemismuotojen säilyttämisessä ja edistämisessä, maanviljelyskulttuuriin liittyvän poikkeuksen sisällyttäminen sopimukseen, pysyvien ympäristöstandardien sivuuttaminen, julkisen sektorin avaaminen kokonaan yksityisille yrityksille eli ns. positiivisen listan puuttuminen. Valloonit haluavat julkisella sektorilla säilyvän täyden autoriteetin toteuttaa, organisoida, rahoittaa ja suorittaa julkisia palveluja varmistaakseen Euroopan kansalaisille "universaalin pääsyn" näihin palveluihin.
Valloonien lista on pitkä ja osoittaa että laajaa kansalaiskeskustelua ei ole otettu Komission ehdotuksessa huomioon. Tämä on tyrmistyttävää myös siinä mielessä että vapaakauppasopimuksen sisältöä ei ole avattu julkisuudelle juuri nimeksikään. Erityisen harmillista mielestäni on se, että Euroopan sosialistit ja demokraatit on valjastettu käännyttämään Vallooneja Komission neuvotteleman vapaakauppaesityksen taakse. Myöskään europarlamentaarikkomme eivät ole näitä sisältöjä avanneet, mutta ovat nyt täysin rinnoin moittimassa vallooneja heidän perusteellisesta ja analyyttisesta lähestymistavastaan. Tällä tavalla ei demokratiaa ja rauhaa Eurooppaan rakenneta.
Ainoa sivusto jolta olen löytänyt Valloonien parlamentin ja hallituksen perusteluja CETA-kriittiselle kannanotollleen on Itävallan Attac-ryhmän sivu, jolle on kopioitu osa Valloonien parlamentin 14.10. 2016  päätölauselman englanninkielisestä versiosta:

Olemmeko juuri nyt selkä seinää vasten - ja säkki päässä?

Kuka sosialismia tarvitsee?

Kuka tarvitsee sosialismia? Oikeisto ja konservatiivinen maailmanaika - myös liberaaleja arvoja kannattavat - näyttää vierastavan koko käsitettä. Päällimmäisenä muistissa on marxismi-leninismin luomus yksipuoluejärjestelmästä ja vahvan valtion varaan rakennetusta valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta, jonka oli määrä voittaa kapitalistinen riistojärjestelmä niin taloudellisessa, sotilaallisessa kuin kulttuurisessakin kilpajuoksussa, lopullisesti. Ei syntynyt pääskystä, tuli lepakko.

Sosialidemokraattien periaateohjelmassa sosialismin käsite on pysynyt pitkään.  Matkan varrella on näkynyt paljonkin merkkejä siitä  että koko käsite haluttaisiin heivata sivuraiteelle, historian roskatynnyriin. Sosialidemokraattien kohdalla on tämä reagointitapa näkynyt jo pitkään: kun joku antaa käsitteelle sen alkuperäisestä sisällöstä poikkeavan, usein täysin vieraantuneen sisällön - kuten Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa tapahtui - sosialidemokraatit hylkäsivät käsitteet, kuten sosialismin ja kommunismin. Tästä nähdään että myös ilmaisut voidaan kapitalisoida, riistää niiltä alkuperäinen sisältö ja käyttää ne jopa alkuperäisen tarkoituksen kannalta täysin päinvastaisiin tarkoituksiin ja toimintatapoihin. Onko niin, että suurilla aatteilla ja uskonnoilla on sisäsyntyinen taipumus muuttua vastakohdakseen?

Mitä olisi sosialidemokraattinen sosialismi tai demokraattinen sosialismi - kuten olemme sitä tottuneet nimittämään? Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian valovoimainen rehtori 1950-60- luvuilta tapasi kansantaloustieteen tunneilla korostaa, että sosialidemokraateille sosialismi on yhteistä säästämistä, yhteistä voimavarojen kartuttamista. Sen pohjalle voidaan rakentaa kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja luoda edellytykset ihmisen omaehtoisuudelle, aineelliselle ja henkiselle kuntoutumiselle ja tervehtymiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle.

Minun opiskeluaikoinani tuo kehitys oli alkamassa ja muistan Liukkosen veikeästi nauraen todenneen, että yhteinen säästäminen, voimavarojen kartuttaminen käy niin yleisesti selväksi että demokraattinen sosialismi toteutuu   kuin itsestään. Sitten 1960-luvulla avautuikin historiallinen akkuna, tuli suuri vaalivoitto, vasemmistoenemmistö eduskuntaan ja alkoi kiihkeä ja nopea ohjelmatyö puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla. Sosialidemokraattiset, takarivissä olleet voimat pääsivät purkamaan ideoitaan ja toteuttaman visioitaan. Puolueriita väistyi taka-alalle, SAK eheytyi, työelämää ryhdyttiin myös nopeasti uudistamaan. Syntyi perusta kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle. Voi pitää suorastaan ihmeenä että runsaan kymmenen vuoden aikana polkaistiin melkein kuin tyhjästä valtava määrä yhteistä hyvää. Siihen osallistui yhteiskunnallisia voimia laidasta laitaan,  osin epäröiden mutta suomalaista kansallista tuntoa ja rationaalisen logiikan lakeja noudattaen. Sodan jaloista selvinnyt sukupolvi tiesi että ihmisestä ja yhteisestä asiasta on kysymys. Silloin saivat alkunsa työeläkejärjestelmä, lasten päivähoito, peruskoulu, suhteellinen vaalitapa suurissa joukkojärjestöissä, työelämän demokratisointiin tähdänneet uudistukset, tulopoliittiset kokonaisratkaisut, laaja suositussopimusten kokonaisuus - ja vahva kunnallinen itsehallinto.

1970-luvulla alkoi henki muuttua. Alkoi kuulua kaikuja Milton Friedmannin monetarismista, alettiin puhua yksityistämisestä ja kaupallistamisesta. Juuri aikaansaadut julkiset palvelut todettiin muka tehottomiksi. Nuorta hyvinvointivaltion rakennetta alettiin epäillä ja nakertaa yhteisen hyvän sijasta oman ideologisen ryhmittymän tai edunvalvonnan tarpeita palvelevaksi. Hyvinvointivaltio koettiin reaalisosialismin vaaralliseksi esiasteeksi. Tosiasiassa sosialidemokratia oli käynyt työpaikoilla ja joukkojärjestöissä vuosikymmeniä kestäneen katkeran taistelun kansanvaltaisten arvojen puolesta ja hyvinvointirakenteet kaikkineen osoittivat jo tietä kohden yhteistä, demokratiaan perustuvaa modernia rakennetta.

Aika pian muuta kuin yhteistä hyvinvointia tavoittelevat voimat oppivat käyttämään hyvinvointivaltion resurssivoimaa omien, omaan poliittiseen viitekehykseen rajoittuvien tavoitteiden toteuttamisen. Maatalouspolitiikka, Maalaisliitto ja sittemmin poliittiseksi keskustaksi itsensä manipulointitarkoituksessa nimittänyt Keskustapuolue käytti yhteisiä voimavaroja maataloustukiaisiin ja ylipäätään omien taustaryhmien maasuttamiseen. Kuvaavaa on että työeläkejärjestelmässsä MYEL, Maaseutuyrittäjien eläkelaitos ei vieläkään kerää työeläkemaksuja, vaan ne kustannetaan suoraan valtion budjetista. Hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin nuori aihio kelpasi heti alusta saakka eturyhmäpolitiikan välikappaleeksi iltalypsyineen, omille alueille ensiksi suunnattuine uudistuksineen - ja sitten niiden pysäyttämiseen kun päästiin rintamaille. Terveyskeskus-uudistuksen toteuttamiselle kävi näin ja vaarana on että SOTE valjastetaan myös vain yhden ryhmän edunvalvonnan välikappalleeksi.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen ensisijaisena edunvalvojana oppi aika pian luomaan ja käyttämään hyvinvointivaltion rakenteita yritysmaailman välikappaleena. Tämä toiminta on saanut jo tähän mennessä niin paljon valtion kassaa ja voimavaroja tyhjentäviä muotoja, että niitä ei yhdellä istumalla pysty edes luettelemaan. Yritystukien määrät ovat herättäneet jo arvostelua, viimeksi SAK on vaatimattomasti kysellyt ammattiyhdistysliikkeen edustuksen perään SITRAn tapauksessa. Sen lisäksi on liuta muitakin, Tekesille kelpaa melkein minkälainen yritys hyvänsä ideoineen kumppaniksi, mutta kansalaisjärjestöjä katsellaan pitkin nenänvartta, vaikka ne voisivat hetkessä luoda uuden, työllistävän kulttuurin.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen esikoisoikeutta nauttivana käyttää hyvinvointivaltion rakennetta  kilpailukyvyn ja suomalaisen yritysmaailman tehostamisen verukkeella ennennäkemättömällä tavalla hyväkseen. Miljardeja euroja on siirtynyt yritysten tuiksi ja taseisiin siinä hyvässä uskossa että yritykset vihdoinkin alkaisivat työllistää. Yhteskuntavastuun sijasta on EK:ssa ruvetttu puhumaan yritysvastuusta. Yrityksestä on siis ensisijaisesti pidettävä huolta, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Tässä piilee se vaara, että aasi - valtio -  kuolee juuri kun se oppii olemaan syömättä, siis kokoamatta voimavaroja. Yritysmaailma ei voi luoda työpaikkoja, jos ei ole kysyntää ja ostovoimaa. Tarvitaan vahvaa valtiota, joka investointeineen luo pohjaa hyvälle infrastruktuurille, uusille rakenteille ja palveluille. Paradoksaalista kyllä, sosialidemokratia olisi paljon vahvempi tuki vahvoine hyvinvointivaltioineen yritysmaailmalle kuin sen perustaa köyhdyttävä kokoomuslainen politiikka. Tämä viisaus ei näytä mahtuvan konservatiivien ja erilaisten liberaalien muuten joustavaan ajattelutapaan sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan.

Perussuomalaiset sanovat rakentavansa hyvinvointivaltiota ilman sosialismia. Hauska huuli sellaisenaan, mutta sisältö jää puuttumaan. Poliitttinen kokemus osoittaa, että yhteisen hyvinvoinnin rakentaminen ilman demokratiaa johtaa yksipuolisuuteen ja epäproduktiivisiin ratkaisuihin. Minulle kansanvaltainen, yhteiseen, kaikkia koskevaa hyvinvointia tavoitteleva valtio on juuri sitä sosialismia sanan sosialidemokraattisessa mielessä.

Ruotsalainen kielivähemmistö on rakentanut hyvinvointia omien autonomisten säätiöidensä ja valtiosta riippumattomien rakenteidensa varaan. Rajallista käsitystä yhteiskuntavastuusta sellainenkin lähestymistapa edustaa. Hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteistä, kaikkia koskevaa ja tässä suhteessa rajoja asettamatonta palvelu- ja toimintarakennetta.

Vihreät käyvät kuumana luonnon, kansallis- ja luonnonpuistojen puolesta -  ja hyvä niin. Hyvinvointivaltio kykenee puolustamaan myös luontoarvoja. Suhde palvelurakenteeseen ja yhteiseen hyvinvointiin on kuitenkin ollut poukkoilevaa, sen tiedämme me vahvan vihreän vallan alla elävät helsinkiläiset paremmin kuin hyvin. Jos käydään kuumana luonnon puolesta ja suhtaudutaan kylmäkiskoisesti ihmisiin ja kansanvaltaisiin rakenteisiin, sorrutaan helposti fanaattisuuteen: palava jää, kuumana asian puolesta, kylmänä suhteessa kanssaihmiseen.

Euroopan Unionin kääntyminen lähes pelkästään markkinoiden ehdoilla toimivaksi, vapaakauppasopimusten myötä jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi ei lupaa yhteisen hyvinvoinnin, demokratian eikä rauhankaan kannalta sitä mitä tavoiteltiin Euroopan yhteisöä, Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa. Tosiasia on, että tämän päivän Eurooppa ja sen jäsenvaltiot tarvitsisivat yhteistä voimavarojen kartuttamista mitä kipeimmin. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen, siis demokraattinen sosialismi voisi muodostaa sellaisen voimakkaan valtavirran jolla monella tapaa rampautunut mantere nostettaisiin uudelleen jaloilleen.

Mutta kuka sosialismia kaipaa?