Siivilän ja kauhan ero

Muutama sana hallituksen esittämistä osakesäästötileistä  ja julkisista rahoitusinstrumenteista.

Maan hallitus on siis vuoden 2019 budjetiesityksessään nostanut mukaan uuden hankkeen, jonka nimi  on henkilökohtainen osakesäästötili. Vuoden 2020 alusta kansalaiselle voidaan perustaa osakekauppaa varten erityinen tili, jolle voidaan siirtää varoja ja jonka sisällä voidaan käydä osakekauppaa ilman että verottaja pääsee tilille tuloutettavia pääomia verottamaan. Tavallisessa osakekaupassahan kaikista tuloutettavista osakkeista on maksettava veroa. Kymmenen vuotta nuoremmista osakkeista vero on kovempi, yli kymmenen vuotta vanhojen osakkeiden tulpoutuksesta maksetaan vähemmän veroa. Kysymys on kaikenkaikkiaan monimutkaisesta prosessista, jossa myymisestä tai luovuttamisesta löytyy linkkien takaa lisätietoa. Verotuksen rinnalle on luotu jo nyt monenlaisia riskien minimoimista palvelevia turvajärjestelmiä.


Mistä idea osakesäästötilistä on peräisin? Taustalla taitaa olla Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n "Suomalaisen omistajuuden toimintaohjelma". Sitä on ollut rakentamassa  EK:n Yrittäjävaltuuskunnan puheenjohtaja Kari Jussi Aho, Rukakeskus Oy:n ja Pyhätunturi Oy:n hallitusten puheenjohtaja. Hän on toiminut omistajuuden  toimintaohjelmaa valmistelleen työryhmän puheenjohtajana.

Ohjelma on valmistunut syyskuussa 2017 ja sen päätyminen jo vuoden 2018 budjetin rakennustyöhön kuvaa sitä nopeutta ja välitöntä strategista  yhteyttä, joka hallituksella ja EK:lla on maan nykyiseen hallitukseen. Osittain yllättävää on se, että jo viimevuoden syyskuussa, välittömästi "Suomalaisen omistajuuden ohjelman" ohjelman valmistuttua periaatteessa oppositiossa oleva Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmä teki aloitteen suomalaisen omistajuuden edistämiseksi.

Eduskunnassa on aloitteen eri käsittelyvaiheissa käyty keskustelua sekä valiokuntatasolla että kyselytynneilla. Yksi aktiivisimmista kyselijöistä on ollut Vasemmistoliiton kansanedustaja Paavo Arhinmäki. Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että tavallisella kansalaisella ei ole juurikaan sellaista varallisuutta että hän voisi osallistua omistajuuden kehittämiseen. Lisäksi hän epäilee verotettavaksi tarkoitettujen sijoitustulojen valumista eri tavoin  ulkomaille ja verotuksen ulottumttomiin.

Myös vuoden 2019 talousarvion käsittelyn yhteydessä hän on kiinnitettänyt asiaan huomiota.

Erityisesti on puhuttanut hallituksen esitykseen sisällytetty 50000 euron katto, josta myös talousarvion 2019 yhteydesä on keskusteltu.

Tämä raja vastaa palkkatuloissa veroprogression kiristymisrajaa, joka  on suunnilleen tuo 50 000 euroa. Sen verran siis voisi vuosittain satsata osakesäästämiseen. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa valtion verotuksen ja verotulojen kertymisen kannalta, siitä on käyty keskustelua myös Yleisradion asiaa käsitelleessä "politiikkaradiossa".

Mielipiteen jakautuvat tässä klassisen kaavan mukaan pääoman ja työn väliseksi vastaväittelyksi. Politiikkaradiossa SDP:n veropoliittinen asiantuntija Lauri Finell toteaa, ettå Ruotsista vuodesta 2012 lähtien saadut kokemukset osoittavat, että sellaista kasvusykäystä tai omistajuuden lisääntymistä, mitä mm. EK:n ohjelmassa enteillään, ei ole tapahtunut.

Myös Saksassa keskustellaan samasta asiasta. Siellä sosialidemokratian piirissä on esitetty ajatuksia, joiden mukaan osakeomistuksesta voisi muodostua palkansaajalle tulonmuodostukseen "toinen tukijalka" ansiotulojen rinnalle.Sosialidemokratiahan kannattaa demokraattisen valtion ja markkinoiden ns. sekatalousjärjestelmää - miksi siis ei luotaisi parempia edellytyksiä myös kansalaisen osakesäästämiselle? Erityisesti tätä kantaa on puolustanut saksalainen sosialidemokraatti Hans-Werner Sinn, jonka ajatuksia olen kuvannut blogikirjoituksessani "Oppivatko markkinat tanssimaan".

Näyttäisi siltä, että uusi osakesäästötili tulisi hyödyttämään kaikkein eniten jo pidempään osakkeita omistaneita ja ennenkaikkea niitä, joilla jo ennestäänkin on asunnon, kesämökin ja kulkuvälineeen lisäksi varoja käytössään. Ruotsin ja osin Norjankin kokemukset näyttäisivät osoittavan, että pelkästään yritysmaailmaan suuntautuvan osakeomistuksen tukeminen ei nykyisillä edellytyksillä kansankapitalismia juurikaan vahvistaisi. Odotukset ovat EK:n, kristillisdemokraattien ja maan hallituksen suunnassa ylioptimistisia - ja myös uusliberalistisesti painotuneitta.

Miksi totean näin?
Todellisuudessa kansanvaltainen valtio, julkiset rakenteet kärsivät kaikkein eniten pääomien puutteesta. Tarve infrastruktuurin, palveluiden ja uusien hankkeiden toteuttamiseen on mitä suurin. Verotulojen kasvattamisen määrä on rajallinen ja Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus rajaa kansanvaltaisen valtion, siis yhteisölliset julkiset rakenteet, tiukasti "määrällisen elvyttämisen" ulkopuolelle.  Euroopan Unionin markkinahenkeä seuraten osakesäästötilisuunnitelmasta on valtion ja julkisen sektorin osuus  jäänyt - mielestäni ideologisin perustein - kokonaan huomioimatta, vaikka juuri siellä uusien rahoitusinstrumenttien tarve olisi mitä ajankohtaisin. Tästä kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä lontoolainen emeritusekonomisti John Weeks tuon tuostakin.

Tästä voi päätellä, että Elinkeinoelämän Keskusliitto ei  - eikä tässä asiassa myöskään tämänhetkinen maan hallitus - ohjelmallisesti rakenna sekatalouteen ja kansanvaltaisen valtion varaan perustuvaa  yhteisvastuun yhteiskuntaa, vaan luottaa yksinomaan markkinoiden kykyyn luoda tulevaisuuden hyvinvointiratkaisuja.  Tästä asiasta puhui jo 1980-luvulla Jacques Delors Euroopan Komission puheenjohtajana ja taisi sopiakin liittokansleri Helmut Kohlin kanssa siitä että markkinaulottuvuuden rinnalla on myös demokraattisia hallinto- ja toimintarakenteita vahvistettava. Näin ei käynyt, veljellinen suullinen sopimus ei pitänyt.

Myös suomalaisen sosialidemokratia on yleisellä tasolla puhunut "pääomavirtojen ohjailusta" mm. 1970-luvun valtionvarainministerin Paul Paavelan suulla, siis jo oli 40 vuotta sitten. Taloudellinen demokratia on aina kuulunut olennaisena osana sosialidemokratian periaateohjelmaan poliittisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian rinnalla. Me tarvitsisimme tähän tarkoitukseen julkisen sektorin suoran velkakirjojen, "bondien" liikkeellelaskemismahdollisuuden valtion lisäksi myös kuntatasolla.

Suora säästäminen suuriin julkisiin hankkeisiin, kuten työllistämiseen sopimusten mukaisilla ehdoilla, infrastruktuurin, palvelusten tai osallistamisen kehittämiseen toisi välittömästi alusta lähtien uusia työpaikkoja, veronmaksajia ja näiden verotuloja. Kysymyksessä olisi erinomaisen dynaaminen vaihtoehto, joka ei perustu pelkästään epämääräisiin odotusarvoihin vaan suoraan sijoittamiseen rakenteisin ja palveluihin.  Samaa ei voida sanoa odotusarvoihin, maailman tuuliin suuntautuvasta, markkinapohjaisesta osakesäästötilistä. Ero on kuin siivilällä ja kauhalla veden käsittelyssä. Lisäksi sillä olisi yksi kavala ja yhteisöllisen motiivin kannalta taannuttava seuraus: ennenpitkää haluttaisiin sijoittaa yksityisinä kansalaisina mieluummin odotusarvosiin osakkeisiin kuin esimerkiksi verovaroilla hankittavaan yhteiseen hyvään. Osakesäästötili toimisi näin pitkällä tähtäimellä sosialidemokraattisia, sosiaalisia ja yhteisöllisiä arvoja vastaan.

Sijoittaako siis "maailman tuuliin" ja ottaa riski varojen menettämisestä, josta myös EK:n omistamisohjelma mainitsee? Vai sijoittaako suoraan verotusoikeudella varustetun valtion, kuntien ja ehkä tulevaisuudessakin maakuntienkin suuriin, oikeudenmukaisuutta ja kansanvaltaa edustaviin hankkeisiin? Sijoittaako siis maailman tuuliin vai tositilanteeseen?

Yhteisen, julkisen säästämisen kehittäminen ja välineiden luominen tähän tarkoitukseen on sosialidemokratialle niin tärkeöä kysymys, että osakesäästötilin mahdollistaminen myös julkisen, valtion ja kuntien talouden suuntaan pitäisi olla poliittisena vähimmäisehtona osakesäästötilin toteuttamiselle.

Tilaaja vastaa

TV 1:n 12.5. 2018 Ykkösaamun haastattelussa pj. Antti Rinne toi nyt selvästi esiin sen, että EKP:n määrällinen elvytys on ilmeisesti ollut ratkaisevassa asemassa hallituksen talouspolitiikan menestymisessä. Jos määrällistä elvytystä voitaisiin Euroopan Unionissa suunnata suoraan myöskin jäsenvaltioiden suurin infrastruktuuri- ja palveluidenkehittämishankkeisiin, syntyisi sellaista dynaamista voimaa, jota juuri sosialidemokraattinen yhteiskuntapolitiikka voi parhaimmillaan tarjota. Tällaisen yhteiskuntaelvytyksen Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus sulkee toistaiseksi mahdollisuutena pois, markkinoiden tukemisen määrällisen elvyttämisen muodossa ja kilpailun vääristämisen uhallakaan ei. Rinteen valinnat olivat yhteiskuntapolitiikan suhteen oikeansuuntaisia ja maltillisia, joten siinä suhteessa politiikka on kohdallaan ja sitä tuetaan kaikin käytettävissä olevin mokomin. Sosialidemokraattinen eurooppapolitiikka uinuu toistaiseksi valtiollisen reaalipolitiikan kehdossa. Toivotaan että herääminen tapahtuu ennenkuin vähäeleinen Kiina näyttää dragoonisen voimansa...

Pj. Rinne puhui myös tilaaja-tuottajamallista SOTE-kysymyksen yhteydessä - ja periaatteessa tietenkin sen aiheuttamista ongelmista yleisemminkin. Tilaaja-tuottajamalli on se avainratkaisu, johon kilpailuttaminen perustuu. Ongelmat kilpailuttamisessa ovat laajati tunnettuja. Sen soveltaminen vaatii mitä suurinta tarkkuutta ja lisäksi suuren määrn asiantuntemista. Virheitä ja puutteita sattuu jatkuvasti. Tämä ongelmakenttä on kytköksissä sekä demokratian toteutumiseen että juridisiin vastuukysymyksiin.

Tilaajan ja tuottajan erottamisessa - tämä taitaa kuulua EU:n kaupallisiin ydinperiaatteisiin - toimintaketju katkaistaan hallinnollisesti avoimeen julkiseen ja vastaavasti ulkopuolisilta kilpailusyistä suljettuun yksityiseen toiminta-alueeseen. Palkat, palvelusten hinnat ja koko toteutusorganisaatio rajataan rahoittajan, julkisen sektorin ulottumattomiin. Onnistuuko näin suuri periaatteellinen toimintatavan valinta - itseasiassa muutos suhteessa Unionin käytäntöihin, muodostaa EU:n oloissa suuren periaatteellisen taistelutantereen. Ilmeistä on että sosialidemokratia joutuu tässä asiassa käymään taistelua Euroopan Unionin peruskirjojen ja konsolidoidun peruskirjan soveltamisen tasolla. Kysymys on motiiveista ja niiden eheydestä,  vastuullisuudesta ja integriteetistä.


Kysymys on välittömästi kytköksissä käsitykseemme demokratiasta, osallistamisesta ja mahdollisuudesta kantaa täysipainoisesti vastuuta siitä mitä päätämme. Vastuu tehtävän onnistumisesta ei siirry tilaajalta tuottajalle palvelun suirittajaa valittaessa. Julkisen oamana työnä toteutetttu palvelu on koko ajan kansanvaltaisen hallinnon tarkasteltavana ja tarvittaessa myös korjattavana.

Vähäinen ei ole myöskään korruption vaara kilpailua toteutettaessa. Melkein kaikissa suurissa hankkeissa paljastuu tavan takaa meilläkin välistävetoja, joilla hankkeeseen osallistuneet ovat ottaneet lahjuksia vastaan. Kustannuslaskelmatkaan eivät ole pitäneet ja kesken toteutuksen tilaaja on joutunut ottamaan lisävastuuta rahoituksesta. Julkinen sektori on toiminut meillä kansainvälisestikin mitaten kustannustehokkaasti eikä korruptio ole sen piirissä muodostunut omana työnä toteutettuna ollenkaan niin suureksi kuin mitä tilaaja-tuottajamallissa on tapahtunut.


Kuka siis kantaa vastuun kilpailuttamisen ja tilauksen onnistumisesta ja sen vastaamisesta pyydetyn palvelun toteuttamista?

Henri Mure toteaa Tampereen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa pro-gradu-tutkimuksessaan, että kokonaisvastuun kantajaksi tutkimuksessa osoittautui tilaaja. Kaikki tutkimuskaupungeissa haastatellut henkilöt totesivat tilaajan kantavan vastuun palveluprosessin lopputuloksista.

Frankfurtin koulun eliniäkseen valitun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan Erich Frommin ajatus sopii mitä parhaiten tässä yhteydessä pohdiskeltavaksi:
:
"Vain jos ihminen hallitsee yhteiskuntaa ja alistaa talouskoneiston inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön ja vain jos hän aktiivisesti ottaa osaa yhteiskunnalliseen prosessiin, hän selviytyy siitä mikä nyt ajaa hänet toivottomuuteen - yksinäisyydestään ja voimattomuudentunteestaan. Ihminen ei nykyisin hyvinvointivaltiossa enää kärsi niin paljon köyhyydestä kuin hän kärsii siitä että hänestä on tullut automaatti ja vähäinen hammas suuressa hammaspyörästössä ja että hänen elämänsä on muuttunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Erilaisten autoritääristen järjestelmien voittaminen on mahdollinen vain jos demokratia ei peräänny vaan hyökkää ja etenee jatkaen sen toteutumista mikä on ollut tarkoituksena niiden mielissä, jotka kautta viimeksi kuluneiden vuosisatojen ovat taistelleet vapauden puolesta. Demokratia voittaa nihilistiset voimat vain jos se pystyy saamaan ihmisiin uskon, joka on vahvin mihin ihmismieli kykenee, uskon elämään ja sellaiseen vapauteen joka on yksilöllisen minän toiminnallista ja omaehtoista toteuttamista."
(Erich Fromm kirjassa "Vaarallinen vapaus", Helsinki 1962)

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

Vapaa valinta vai yhdenvertaisuus?

"Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Tämä twiitti - lausahdus - saattaa tuntua niin arkipäiväiseltä ja kiistattomalta, että sen pohtimiseen ei juuri kannata aikaa uhrata. Vai onko niin, että tähän toteamukseen sisältyy sittenkin syvä, juuri nyt kiistanalaiseksi asetettu viisaus?

Päivän suuria puheenaiheita Suomessa - ja niin näyttää olevan Ruotsissakin - on kysymys valinnanvapaudesta. Malmölainen  Arbetet -lehti kyseli juuri parin kuukauden päästä pidettävän Ruotsin Työväenpuolueen SAP:n kokouksen alla: ovatko valinnanvapaus ja yhdenvertaisuus ristiriidassa olevia ulottuuuksia?

Ruotsalainen sosialidemokratia on ollut suuri yhdenvertaisuuden puolustaja läpi vuosikymmenten. "Ökad jämlikhet" - yhdenvertaisuuden lisääminen on ollut kiinteänä johtotähtenä naapurimaan politiikassa. Tuloksia on tullut, maa voi olla aiheesta ylpeä laajalle kansaan ulottuvasta vauraudestaan, diskuteerauskulttuuristaan, valistuneesta ja vastuullisesta kansankoti-ilmeestäään.

Ruotsia ei ole rakennettu väkivallalla. Päinvastoin, tunnusomaista on ollut sinnikkyys, peräänantamattomuus ja mielikuvituksella rikastettujen uusien yhdenvertaisuuden muotojen jatkuva  nosto politiikan sisältöön. Olof Palmen kuuluisa kirja "Politik är att vilja" kuvaa tuota sinnikkyyttä, mielikuvituksella rikastettua tahtotilaa tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman kansankodin luomiseksi.

Lähtökohtaisena motiivina on ollut kansan yhteisen intressin ajaminen, yhteisten asoiden hoitaminen. Yhteisöllinen motiivi on kokonaan jotakin toista, kuin omaan yksilölliseen intressiin, omaan lautaseen kohdistuva edunvalvonta. Yksityistä intressiä kuvaa etenkin keskieurooppalaisessa buffetpöydässä tapaamani asenne, jossa isännät kiiruhtavat ensimmäisinä ottamaan pöydästä parhaat palat vieraistaan ollenkaan piittaamatta. "Vapaa valinta" tarkoittaa yksityisen edun asettamista yhteisen edun edelle. Tässä mielessä vapaa valinta ja lisääntyvä tasa-arvo ovat vastakohtia, täysin erilaisesta edunvalvontamotiivista lähteviä.

Sosialidemokratian sinnikkyys, peräänantamattomuus ja suomalaiseksi kutsuttu sisukin lähtee yhteisen intressin suuresta ja väkivallattomasta periaatteesta. On kasvettava eheään, mielikuvitusta käyttävään, vastuulliseen ja kaikkia rikastuttavaan elämäntapaan. On nähtävä oman lautasen reunan yli, on katsottava että kaikki saavat hyvässä järjestyksessä yhteisestä pöydästä tarjolla olevaa. Tämän sinnikkyyden tunnus on yhdenvertaisuus, lisääntyvä tasa-arvo. Sosialidemokratia on nähnyt tuon periaatteen niin tärkeäksi, että mikään lyhytnäköinen taktinen tai strateginen periaate ei saa kävellä tuon eettisen säännön yli. Tuohon periaatteeseen viittaa työväenlaulun sanat."Puutteen alla taistellen ja kärsimystä kestäen, tietä meille aina aukoivat nuo entisaikain työläistoverimme." Tai saman laulun säe:"Ja me jatkamme polvi polvelta, kunnes vapaa on maa." Kysymys on sinnikkyydestä, jota kansainvälisessä kielenkäytössä kuvaa englanninkielen ilmaisu "persistence".

Ainoastaan eheällä, luovaa mielikuvitusta käyttävällä, vastuullisella ja yhteisöä rikastuttavalla sinnikkyydellä on mahdollista päästä tuohoon päämäärään. Tuon periaatteen varaan on rakennettu pohjoismainen, avoin ja kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se tulee kestämään ja vahvistumaan vain, jos yhteisöllinen motiivi, yhteisten asioiden hoitaminen on keskeisenä ja lujana periaatteena poliittisessa vastuunotossa.

Yksilöllisten intressien pohjalle rakennettu politiikka on tässä suhteessa ristiriitaista, tempoilevaa ja parlamentarismissaankin ylivoimaan perustuvaa väkivaltaa. Epävarmuus näkyy tehtyjen esitysten hätäisyydessä, takaisinvetämisessä ja kansan tuomion pelkäämisessä, sikäli kuin kansa pääsee epäilyjään ilmaisemaan valtaa liian usein liehittelevässä mediassa. Yksityisen edun tunnusmerkkejä eivät ole eheys, autenttisuus, yhteisön rikastuttaminen ja vastuullisuus, koska lähtökohtainen intressi on yritysvastuussa ja henkilökohtaisessa edussa yhteiskuntavastuun ja yhteisten etujen ajamisen sijasta.

Poliittinen vääntö suuresta linjasta jatkuu yhteiskuntaelämän eri aloilla. Ruotsissa "vapaa valinta" ulotettiin koululaitokseen ja nyt ruotsalaiset haikailevat suomalaisen,  arvoiltaan viisaan ja yhtenäisen peruskoulujärjestelmän perään. Tällä alueella he olisivat luopumassa vapaasta valinnasta. SAP:n puoluekokous tulee todennäköisesti ottamaan kantaa yhdenvertaisuuden ja vapaan valinnan ristiriitaan puoluekokouksessan huhtikuussa.

Universaaliperiaatteeksi yksityiseen intressiin perustuvasta "vapaasta valinnasta" ei ole vaikka vaihtoehtoja tarjolla tuleekin olla. SOTEssa se voidaan toteuttaa valinnalla eri alueiden tarjonnan välillä, mikä kesämökkikansalle sopiikin erinomaisesti. Puolisoni kysyi että onko tuota valinnanvapautta kesämökkikunnassa, jos valitsemaasi yksityistä palveluntarjoajaa ei ole siellä? Ja jos valinnanvapautta tarjotaan suurena eettisenä oikeudenmukaisuuskysymyksenä, niin silloin se pitäisi kaiketi ulottaa muillekin hallinonaloille.

 Mitä valinnanvapaus tarkoittaisi suhteessa maanpuolustukseen? Miksi aiotaan satsata 10 mrd euroa lähimpien vuosien aikana huippukalliisiin ulkomaisiin hävittäjiin, jotka varmuudella eivät tuota taloudellisesti muuta kuin valtavasti kustannuksia? Miksi nykyisen sukupolven kaikkien suomalaisten on maksettava auton oston ja käyttökustannusten verran nyt  kyseenalaistettujen  rauhan ja demokratian säilyttämisestä? Eikö kansainvälisten sopimusten ja rakenteiden jo pitänyt tuottaa meille tämä levollisen tietoisuuden tila? Miksi tällaiseen laitetaan voimavaroja samalla kun terveydenhoito ja sosiaalinen turva ollaan laittamassa teurastuspenkkiin yksityisen edun ja "vapaan valinnan" nimissä?

Viimeistään maanpuolustuksen kohdalla uskoisin valistuneiden porvarienkin huomaavan, että kaikenkattavaksi toimintaperiaatteeksi tarjottu "vapaa valinta" ei tarjoa sitä vastuullista, ehyttä, luovaa ja yhteisöä rikastuttavaa lähestymistapaa, johon yhteisten asioiden ajamisella, politiikalla tulee pyrkiä.

Älä luovu suurista periaatteista! Sinnikkyys, periksiantamattomuus, mielikuvitusta käyttävä tahtotila, eheys ja yhteisön rikastuttaminen ovat sosialidemokratian pysyviä, yli sukupolvien kantavia periaatteita.

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)

Hyväntekijöitä ja kaappareita

Saksalainen kirjailija Günter Grass kirjoitti 1970-luvun lopulla kirjan "Das Treffen in Telgte", suomeksi "Kirjailijakokous". Se kertoo 30-vuotisen sodan päätösvaiheissa vuonna 1647 järjestetystä kirjailijakokouksesta, jossa osanottajat käsikirjoitustensa avulla kuvaavat pyrkimyksiä uuteen maailmajärjestykseen ja rauhaisampaan yhdessäoloon kuin mitä vuosisadan alku on ollut. Kokous päättyy tulipalon muodossa murhenäytelmään ja samalla osoittautui, että "kirjailijat" olivat tulleet kokonaan muissa tarkoituksissa koko talven kestäneeseen kokoukseen. Itse kukin heistä näyttää tekevän kokonaan toisenlaista businesta kuin mikä tapaamisen alkuperäinen tarkoitus oli.

Aikaamme näyttää kuuluvan ilmiö, jossa alunperin hyvässä uskossa ja tarkoituksessa aloitettu toiminta alkaa muuttua ja osoittautuu loppupeleissä vastakohdakseen. Se näkyy erityisesti sosiaalisia tarkoituksia varten, hyvässä uskossa perustetuista yhteisöistä, jotka yhteisin varoin rahoitettuna aloittavat yhteistä hyvää tarkoittavat palvelunsa, mutta muuttuvat matkan varrella kaupallista ja myös vallassaolevien henkilökohtaista  menestystä palveleviksi "kovan rahan" toimijoiksi.

Erityisesti viime aikoina on puhuttu alunperin vuokra-asuntoja tuottamaan ryhtyneistä organisaatioista, mm. Valtakunnallisesta Vuokratalo-osuuskunnasta VVO:sta, Nuorisoasuntosäätiöstä ja näiden rahoittajasta ARA:sta ja RAY:sta, joiden politiikka on yhä selvemmin painottumassa businesstyyppiseen toimintaan. Sen sekaantuminen vaalirahoitukseen jo osoitti että eduntavoitteluintriigejä on sekä organisaatioiden hallinnolla että niiden taustalla olevilla poliittisilla suuntauksilla. Hyväntekijä on yhä ilmeisemmin muuttumassa kaappariorganisaatioksi, nykyajan mustan lipun alla purjehtivaksi piraatiksi.

Tähän liittyy myös Raha-automaattiyhdistyksen toimintamotiivien muutos ja yritys yhteiskunnallisena instituutiona sopeutua EU:sta tulevaan markkinaehtoiseen ohjaukseen. Sosiaalinen motivaatio on heikentynyt, kansalaisjärjestökenttää on ajettu ylhäältä rakennettuihin aitauksiin, arvopohja on kaventunut. Tällä on todennäköisesti huomattava vaikutus siihen, että erilaisia oman tulevaisuuden varmistamiseen tähtääviä organisaatioita yhä luodaan. Linnareissut eivät himmennä sädekehää, yhä uudestaan lähdetään liikkeelle.

Sisäpiireissä perustelut ovat ilmeisen hyväksyviä; on kysymys menestymisestä vaaleissa, oman eturyhmän edunvalvonnasta, yksityisen osapuolen saamisesta mukaan hyvän tarkoituksen edistämiseen. Onko yhteinen intressi, yhteisöllisyys, kansallinen intressi kokonaan katoamassa?

Näyttää siltä että ministerit ja ministeriöt, kukin vuorollaan ja omista lähtökohdistaan yrittävät puuttua asioiden kulkuun. Tarkoitusperät tahtovat kuitenkin jäädä suurelle yleisölle epäselviksi. Onko ministeri vahvistamassa vaiko estämässä menossa olevaa muodonvaihdosta?

Kaikkein suurin kaappaus taitaa olla tapahtumassa kuitenkin valtakunnallisessa tulopolitiikassa, työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välisten neuvottelujen piirissä. Elinkeinoelämä on saanut vuosittain miljardihelpotuksia verotuksen keventymisen, eläkevastuiden keventämisen ja suoranaisten tukien muodossa sillä perusteella, että vihdoinkin saataisiin käänne aikaan, kilpailukyky paranisi ja uusia työaikkoja alkaisi syntyä, vienti alkaisi vetämään.

Juuri mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Oletukseni on että elinkeinoelämä on saanut kymmenien miljardien eurojen helpotuksia ja tukia sitten vuoden 2008 jolloin nykyisen lamakauden katsotaan alkaneen. Tukien määrä on jo nyt niin suuri ettei aktiivisesti yhteiskuntaelämää ja politiikkaa seuraavakaan kykene enää hahmottamaan, mitä kaikkea vuosien varrella hyvän tarkoitukseen, työllisyyden parantamiseksi,  viennin edistämiseksi ja  talouskasvun aikaansaamiseksi on elinkeinoelämälle annettu. Mihin tuet ovat menneet, siitä ei ole julkisuudessa keskusteltu eikä ilmeisesti myöskään tutkimuksia tehty. Tuloerot ovat kuitenkin kääntyneet kasvuun ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvamaan päin. Väitetään että vähätuloisin viidennes kansasta ei pääse tämän tuloryhmän alhaisen eliniän vuoksi koskaan nauttimaan maksamistaan työeläkkeistä. Valtavirtaista talouspolitiikkaa tukeva media - jonka ilmoitustulot ovat riippuvaisia elinkeinoelämän yritysten ilmoituksista - on johdonmukaisesti ja kritiikittömästi myötäillyt tapahtunutta.

Nyt kun yhteiset voimavarat ovat loppumassa ja käänne yhteisten arvojen kannalta uhkaa kääntyä entistä tuhoisammaksi, elinkeinoelämä on pistämässä pillinsä pussiin ja lopettamassa neuvottelutoiminnan valtakunnan tasolla. Katse on käännetty paikallisiin neuvotteluihin, hajanaisiin edunvalvontarakenteisiin, josko sieltä olisi vielä nyhdettävissä jotakin. Kun puhun kaappari-instituutioista tarkoitan tällä juuri hyvillä tarkoituksilla kuorrutettua toimintaa, "kirjailijakokousta" jonka todelliset tarkoitusperät ovat kokonaan muita kuin mistä julkisuudessa puhutaan.

Kansalaiselle osoitettu kysymys tässä yhteydessä on seuraava: osaatko vielä erottaa rosvon ja hyväntekijän?