Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Logiikka ontuu...

Logiikka ontuu - ontui jo kaksi vuotta sitten, kun kirjoitin tämän postauksen Facebook-sivuilleni - jostain syystä en silloin päässyt blogisivuilleni. facebookin algoritmit palauttivat kirjoittamani uudelleen tietoisuuteen ja luettuani kirjoittamani totesin että ajankohtaisuus ja tuoreus ei  sanomasta ole haihtunut. Pikemminkin siihen on tullut uusia sävyjä lisää perustuslakimme ja ylimpänä autoriteettina olevan Euroopan Unionin peruskirjan markkinasuuntautuneisuuden ja julkista, kansanvaltaista rakennetta odotusarvoiselle politiiikalle alistamisen kautta.

"Logiikka ontuu...
Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla?

 
Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kanta yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan, myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä. 
(Kirjoitan tämän poikkeuksellisesti "talteen" tänne Facebook-sivulle kun en asetusten pomppimisen vuoksi pääse kirjoittamaan blogisivulleni, IR.)"

Lisäys 11.6. 2018:

Kaksi vuotta sitten Euroopan keskuspankki oli jo jatkanut puolitoistavuotta aikaisemmin alkanutta määrällistä elvytystä, josta Suomikin pääsi osalliseksi. Kreikkaa rangaistiin sen suurten velkojen vuoksi eikä sitä otettu heti alusta määrällisen elvytyksen piiriin - se tapahtui vasta vuoden 2017 lopulla. Myös kreikan tapauksessa tämä määrällinen elvytys on piristänyt taloutta jossakin määrin. Määrällinen elvytys julkisia rakenteita vahvistamalla olsi olut vieläkin tehokkaampaa, näin oletan. 

Kolme kantoa kaskessa

On oikeastaan kolmenlaisia syitä siihen, miksi Suomen mielipidemittauksissa eniten kannatusta saaneen Suomen Sosialidemokraattisen puolueen tie hallitukseen ja sosiaalisemman politiikan painottamiseen ei näytä kovin valoisalta.

Näitä syitä ovat Keskustapuolueen suuttumus sosialidemokratiaan ja oppositioon ylipäätään. Lienevätkö keskustalaiset huomanneet, että puolueen politiikka on saanut yhä vahvemman uusliberalistisen piirteen maaseutuytimen etujen ajamisen ja puolustamisen rinnalla. Juha sipilän johtama keskustapuolue ei pidä SDP:tä todennäköisenä hallituskumppanina tästä eteenpäin. Kaukana ovat ne 1930-luvun vuodet, jolloin sosialidemokratia Väinö Tannerin johdolla asettui tukemaan Kyösti Kalliota Suomen tasavallan presidentiksi1930-luvun Lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen jälkimainingeissa. Syntyi punamultayhteistyö, jolla maata on suurelta osin rakennettu, vaan ei rakenneta enää.

Toisen syyn muodostaa Turussa tässä samassa viikonvaihteessa puoluekokoustaan pitäneen Kokoomuksen kovat linja- ja henkilövalinnat. NATO-keskeisen puolustusdoktriinin ajaminen ja yritys valjastaa tasavallan presidentti NATO-vankkureiden vetäjäksi ei tainnut ihan onnistua. Humalapäissään äkkivihainen kansa saattaisi tälle kannalle asettuakin, kunhan ALKOn monopoli saadaan lopetettua. Sanni Grahn-Laasosen valinta puolueen varapuheenjohtajaksi muodostaa sellaisenaan esteen sosialidemokraattien ja Kokoomuksen hallitusyhteistyölle. Eduskunnassa on saatu kuulla enemmän kuin kaksi tai kolme kertaa nykyisen opetusministerin ilkeitä kommentteja sosialidemokraattiemn taipumisesta aikaisemmassa hallitusyhteistyössä porvarienmmistöisen hallituksen linjauksiin ja niiden puolustajaksi. Pragmaattisuutta kokoomuksesta tarvittaessa hallitusyhteistyöhön saattaa löytyä, mutta sosialidemokratian kannalta jäljet peloittavat. Tästä on puheenjohtaja Rinnekin useita kertoja puheissaan maininnut. Kaiken lisäksi kaupallistamisessa, hamuamiskeskeisen politiikan tekemisessä ja yrityksessä peitellä tämä epäprodikttiivinen lähestymistapa populistisella vero-, sosiaali- ja koulupolitiikalla ei tee Kokoomuksestakaan kovin miellyttävää hallituskumppania. Jäljet peloittavat, kokemukset eivät ole myönteisiä.

Kolmas syy on Eurooppapolitiikan kääntyminen hyvin selkeästi markkinoita tukevaan suuntaan ja niiden kautta tapahtuvaan yritykseen luoda taloudellista kasvua ja luvattua yhteistä hyvinvointia.  EKP:n määrällinen elvytys toi huomattavan piristysruikeen maanosaan vuisina 2015-18 ja niin 3000 mrd:n velkakirjojen ostohjelman tuleekin tehdä. Tuki on suuntautunut kuitenkin  lisää tukea vaativille yrityksille taitavilla toimilla, ilman suurempia hälinöitä ja asian ottamista julkiseksi puheenaiheeksi. Hallituspuolueet ovat kirjanneet tämän imaginäärisiin hankkeisiin ja yritystukiin upotetun rahavirran hallituksen talouspolitiikan ansioksi moitiskellen samalla oppositiota aikaisemmin harjoitetusta kelvottomasta talouspolitiikasta.

Hallituksen toimet eivät ole tätä piristysruisketta saaneet aikaiseksi, vaan EKP:n suunnasta koko Eurooppaan tullut yritystulki. Jos määrällinen elvytys olisi suunnattu julkisiin hakkeisiin ja Euroopan suurten yhteiskunnallisten ongelmien hoitamiseen, tulokset olisivat olleet todennäköisesti huimasti parempia ja näkyvämpiä, elpymisen tasaisemmasta jakautumisesta puhumattakaan. Tämä ei Euroopan Unionin perussääntöjen mukaan ole kuitenkaan mahdollista.

Tästä seuraa se kolmas syy, joka rampauttaa eurooppalaista sosiaalista, yhteisten rakenteiden kautta tapahtuvaa elvyttämistä ja kuntouttamista. Yrityksiä ja pankkeja voidaan rahapolitiikalla ja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla tukea, mutta valtiot ja kansalaiset joutuvat tyytymään reaalitalouden, verojen ja maksujen avulla saataviin tuloihin ja yritykseen ohjata budjettivaroja odotusarvoisten satsausten sijasta suoraan yhteisen hyvinvoinnin parantamiseen investoinnein, palvelurakenteisiin ja masssojen ostovoiman edes kohtuullisena pitämiseen. Euroopan Unionin valitsemalla linjalla se ei ole helppoa. Päinvastoin, esimerkit osoittavat että rahapolitiikkaa voidaan käyttää myös rankaisukeinoja kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Seuraavana on vuorossa Italia, joka sitten tuleekin olemaan suurempi ja vakavampi tapaus. Sielläkin on selvästi ilmaistu että julkisia rakenteita on elvytettävä, ristiriita on muutoin saamassa yhä kärjistyneempiä piirteitä.

Nyt alkaa ilmeisestä jonkinlainen kesätauko ja SOTE-ratkaisutkin siirtyvät siten syyskaudelle. Kaatuuko SOTE perustuslaillisiin ongelmiin? Jos kansan mielipidettä kysyttäisiin, niin  hankkeen pysäyttäminen olisi enemmän kuin todennäköistä. SOTE-ratkaisun lähestymistapa on ristiriidassa perustuslakimme kanssa, mutta onko se ristiriidassa EU-oikeuden ja Euroopan Unionin uusliberaalin markkinapolitiikan kanssa?

Minusta näyttää siltä, että Kokoomus ja Keskusta ovat tässä suhteessa lähempänä Euroopan Unionin ydintä kuin oppositio ja sen keskeisin eurooppalainen voima sosialidemokratia. Ainakin Kokoomuksen piirissä tämä näytetään tietävän ja siksi ratkaisuilla ei välttämättä pidetä kiirettä - Euroopan Unionin markkinahengestä ei Suomen perustuslain vahvallakaan sanomalla niin vain eroon päästä.

Siis ainakin kolme kovaa kantoa on sosialidemokratialla - ja koko oppositiolla - voitettavana eurooppalaisen yhteisöllisemmän ja sosiaalisemman politiikan kaskessa.