perjantai 5. huhtikuuta 2013

Varis vaakkuu varvikosta...


Yhteisöverojen lasku ja yrittäjäomistajien osinkoihin liittyvät verovapaudet muodostavat sen paketin, jolla kaivattua kasvua yritetään nyt siis saada liikkelle. Asialla ei ole ollut ainoastaan poliittinen oikeisto, myös sosialidemokratia on vuosikausia pitänyt olennaisen tärkeänä juuri työllisyyden toteuttamista kasvun - siis yritysten kasvun - kautta. Tämä lähestymistapa ei ole sosialidemokratialle mikään itsestäänselvyys, koska tässä joudutaan katseleman asioita kahdenkin perusristiriidan yli. Työn ja pääoman välisessä ristiriidassa ollaan siis tukemassa pääoman, sen resurssien ja investointinäköalojen toteutumista. Toinen näistä ristiriidoista kulkee hallinnoltaan suljetun yksityisen aloitteellisuuden ja tässä suhteessa avoimen julkisen sektorin, hyvinvointivaltion välillä.

Kun kasvun kautta saavutettavan työllisyyden kelkkaan on hypätty, niin siinä on sitten myös pysyteltävä. Kysymys kuuluu, käyttävätkö yrittäjät ja elinkeinoelämä helpotusten kautta syntyvää liikkumatilaa Suomessa tehtäviin investointeihin? Olin jo kirjoittamassa ”kotimaassa tehtäviin investointeihin”, mutta Suomihan ei ole globaaleilla markkinoilla toimiville yrityksille mikään arvopohjainen kotimaa, kansainvälisistä osakesijoittajista puhumattakaan. Voimavarat sijoitetaan sinne missä niille nähdään eniten kasvumahdollisuuksia. Tässä suhteessa verohelpotukset ja osinkojen kautta tarjottavat stimulanssit lepäävät toiveajattelun hennon logiikan varassa.

Investointeja tehdään kaiketi sinne missä kulutuskysyntää on nähtävissä. Kaupan piiristä tulleiden tietojen mukaan kulutuskysyntä on ollut viime aikoina laskemaan päin. Kansalaisille on lankeamassa monenlaisia maksuja ja velvoitteita, jotka vähentävät mahdollisuuksia ostovoiman kasvattamiseen. Se tavallisin reaktio vaikeutuvina aikoina on yhä kotitalouden realismiin perustuva pidättäytyminen ylimääräisestä kulutuksesta.

Kun palkankorotuksia ei ole tiedossa ja neuvotteluhalukkuudeltakin on tipahtanut pohja pois, on sekä kansalaisten että yrittäjien varauduttava tiukempiin aikoihin. Miksi tehdä uusia investointeja kun kuluttajien ostovoima on vähenemässä? Yrittäjät eivät näy puhuvan yhteiskuntavastuusta, vaan tämän termin sijalle kaupataan yhä useammin yritysvastuuta.

Ei ole mukavaa olla taas pahanilman lintuna ja kraakkua täältä tavallisen kansalaisen varvikosta ikävä ennustus: pelimerkkien laittaminen yritysten investointien kautta tapahtuvaan kasvuun on itse asiassa näiden houkuttelemista epävarmoihin investointeihin. Kysymys ei ole näiden investointien laadusta – valmistettavat tuotteet saattavat olla hyviäkin. Kun ostovoimaa ei ole, niin investointien tuotot on haettavat muualta kuin Suomesta jo senkin vuoksi että markkinamme ovat jo kooltaan suhteellisen pienet. Ulkomaille tapahtuvat sijoitukset saattavat tuottaa hyvinkin, mutta myös työpaikat syntyvät sinne missä investoidaan – pääsääntöisesti.

Kun blogikirjoittajalta edellytetään paitsi kritiikkiä myös vaihtoehtojen esittämistä, totean vain että pelimerkkejä sekä meillä että koko EU:n alueella pitäisi käyttää yhteisen sektorin vahvistamiseen. Siellä olisi nopeasti luotavissa ei ainoastaan uusia työpaikkoja, vaan voitaisiin avata kokonaisia hyvinvointisektoreita ja kasvu alkaisi luonnollista tietä julkisten peruspalveluiden parantumisena, paikallisen yritystoiminnan ja palveluiden piristymisenä. Kuitenkin sekä Maastrichtin sopimuksen asettama 3 prosentin vuosittainen kasvuraja julkiselle sektorille että hallituksen kaavailemat pidemmän aikajakson raamit rajoituksineen ja supistuksineen tökkäävät pallon jalkaan tällaiselle  ajattelulle.

Uudet valtuutetut kunnissa saavat tottua ajatukseen että muuta ei ole tehtävissä kuin supistuksia entiseen koko edessä olevan valtuustokauden aikana. Puritaanisen konservatiivisen ajattelutavan oppiminen on kova koulu yhteistä, uudistushakuista visiota tavoittelevalle kunnanvaltuutetulle, olipa hän missä poliittisessa ryhmässä hyvänsä. Rahattomana ja resurssien puutteessa valuvat hyvätkin hankkeet maanrakoon.

Nyt on hypätty samaan bussiin yritysmaailman logiikan kanssa ja sen hegemonian mukaan on elettävä. Elikeinoelämän pääomapuoli on saanut tavoittelemansa. Ammattiyhdistysliike joutuu jo syksyllä kuulemaan, miten globaalin kilpailun alaspäin vievä kierre kohden mustaa aukkoa toteutuu ellei palkkavaatimuksista tingitä...

Jos tässä kuvaamani logiikka olisi toiminut 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, suomalaista hyvinvointimallia ei olisi syntynyt ollenkaan.

2 kommenttia:

Jukka Vinnurva kirjoitti...

Olen käsittänyt, että hallitus - varsinkin Katainen pääministerinä - odottaa tekemiensä päätösten lisäävän investointeja nimen omaan vientiteollisuuteen. Miulla ei tietenkään ole sellaista tietoa eikä kokemusta, että voisin ennustaa näin tapahtuvan. Kataisen "tytötä, työtä ja työtä" hokeman takana on jotakin tämän tapaista uskoa - perustuuko se sitten faktoihin vai taoiveisiin?

Ilpo Rossi kirjoitti...

Yritystoiminnan tukemisen kautta tapahtuva elvytys on mielestäni tehoton tapa yrittää edistää työllisyyttä.

Yrittäjä viime kädessä päättää mitä hän lisäresursseilla tekee.
Investointi uuteen voi tarkoittaa monia asioita, vaikkapa tehdashallin uusimista ja modernimman tekniikan käyttöönottoa, tehostamista - ja todennäköistä työpaikkojen vähentämistä. Jos kotimainen kysyntä ei ostovoiman heikkenemisen vuoksi vedä, investoimishalukkuus on ymmärrettävästi heikkoa. Vientiteollisuudessa taas kilpaillaan globaaleilla markkinoilla ja siellä keskeiset investoinnit ovat suuntautuneet halvempien tuotantokustannusten maihin.

Tämän päivän (7.4. 2013) Helsingin Sanomissa Paul De Grauwe niminen taloustieteilijä arvostelee ankarasti Euroopan tasolla valittua yhteiskuntapolitiikan linjaa, jossa koko Eurooppa samanaikaisesti kilpailee yritystoiminnan edellytysten parantamisessa, kustannustehokkuudessa ja tuotannon pitämisessä yhteismarkkinoiden aikana omassa maassaan.

Julkisen sektorin - yhteisen säästämisen, uusien mm. kuntapalveluja tukevien rahoitusinstrumenttien luomisen ja uuden infrastruktuuriin ja palvelurakeneiden kehittämiselle - on pantu täydellinen stoppi vuosikausiksi tästä eteenpäin. Kuitenkin juuri sitä kautta alkaisi se luonnollinen elvytys, paikallisen kulutuskysynnän ja ostovoiman lisääminen sekä yritysten toimintaedellytysten parantaminen lisääntyvän kysynnän kautta. Tekevistä käsistä julkisissa palveluissa on tunnetusti huutava puute, aidoille, oikeille työpaikoille on suorastaan massiivinen kysyntä. Lisäksi nämä työpaikat pysyvät paikallisesti tuotettuina, kotimaassa ja niihin kootut resurssit kiertävän jo vuoden aikana monen rahakukkaron - pankkitilin - kautta elvyttämään paikallista taloutta.Edellytyksenä tietenkin onm, että niitä ei heti ryhdytä kaupallistamaan ja alistamaan kansainvälisille pörssiyhtiöille. Tämä rakenteellinen vaara on mitä ilmeisin porvarienemmistöisen hallituksen politiikassa.

Minä ihmettelen ihmettelemästä päästyäni ettei tätä hyvinvointivaltion talouden dynamiikkaa ymmärretä eikä osata arvostaa. Nyt kun pelimerkit on satsattu yrityspuolelle, on samalla viety mahdollisuudet tähän mielestäni järkevämpään, tehokkaampaan ja välittömästi hyvinvointia tuottavaan politiikkaan pitkälle tulevaisuuteen.

Mitä tästä seuraa? Taloustieteilijä Paul De Grauwe nimittää tätä linjaa Hesarin mukaan useampaan kertaan verilöylyksi. Mekin olemme tässä kyydissä mukana ja De Grauwen mukaan yhtenä keskeisistä, toistaiseksi kohtalaisesti pärjäävistä mutta samassa kohtalonspiraalissa mukanaolevista maista.