Synnytyspolttoja

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoituksen Karl Marxin kuvauksella siitä, millä tavalla kapitalistiset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa ja millä tavalla uusi vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tietoisuudessa alkaa:

"Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat vastakkain olemassa olevin tuotanto-olosuhteiden kanssa tai, mikä on vain sen oikeudellinen ilmaus, niiden omaisuuden suhteiden kanssa, joissa ne ovat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten tulee sosiaalisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa koko jättimäinen ylärakenne (oikeudelliset ja poliittiset organisaatiot, joita tietyt sosiaaliset tietoisuuden muodot vastaavat) kaatuvat hitaammin tai nopeammin. Yksi yhteiskunnan muoto ei koskaan häviä ennen kuin kaikki tuotantovoimat ovat kehittyneet, joiden osalta se on riittävän kattava, ja uudet tai korkeammat tuotanto-olosuhteet eivät koskaan astu näyttämölle ennen kuin aineellisen olemassaolon olosuhteet ovat tulleet esiin yhteiskunnan kohdusta. Vanhan yhteiskunnan. porvarilliset tuotantosuhteet ovat viimeinen antagonistinen muoto yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa ... Ihmisyhteisön aiempi historia päättyy siis tähän yhteiskuntamuotoon." 

(Karl Marx 1859 A Contribution to the Critique of Political Economy Preface)

Onko tässä ajassa merkkejä tietynlaisen tuotantotavan saapumisesta päätepisteeseensä? Edelleen: onko merkkejä siitä, että nykyisissä olosuhteissa olisi jo syntynyt sellaisia konkreettisia uusia visioita, jotka perusteellisesti muuttavat sekä tuotantosuhteita että kansalaisten ja kansojen elämisen ehtoja? 

Euroopan talouskehitys ei ole viimeisten parinkymmenen vuoden aikana antanut selvää lupausta siitä, että "erittäin kilpailukykyinen markkina", jota Euroopan Unionin Lissabonin sopimus (2. artikla, kohta 3) pitää keskeisenä ja ylivertaisena keinona talouden elpymiseen ja kansojen vaurauteen, olisi todella toimiva keino kokonaan uudelle tasolle nousemiseen. 

On käynyt pikemminkin päinvastoin; kansantulo BKT:n muodossa ei ole vuosiin kasvanut ripeästi ja siihen liittyvät mittarit ovat sisältäneet myös harhaanjohtavia elementtejä, siis muita kuin yhteistä hyvinvointia kuvaavia piirteitä. Sadan auton joukkokolari tai tuhoisa talvimyrsky nostaa BKT:tä, mutta yhteisen hyvinvoinnin kannalta kaikki tapahtunut ei ole relevanttia vaurastumisen kannalta. EU:n jäsenvaltioista Kreikka joutui austeristiseen alaspäin menevään kierteeseen ja sen käynnistäjinä olivat Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto; "trion" kymmenen vuoden takainen talousdoktriini edellyti tiukkaa säästökuuria ja Kreikka putosi hyvinvointivaltion kehityksessä kymmeniä vuosia taaksepäin. Se on luonut kumouksellista ilmapiiriä koko eteläiseen Eurooppaan, mikä näkyy mm. populististen voimien nousuna lähes kaikkialla Euroopassa.

Onko odotusarvoinen vientivetoinen talouskasvu lunastanut lupauksensa kansallisen hyvinvoinnin suhteen? Kieltämättä kansainvälisellä vuorovaikutuksella viennin ja tuonnin muodossa on perinteisesti suuri merkitys ennenkaikkea työllistäjänä. Kun kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat alkavat parantaa vientiään kustannuskilpailulla, seurauksena on voittajien ja häviäjien   vastakohta. Erityiseksi Saksa on Euroopan Unionissa menestynyt muita paremmin. Euroopan ulkopuolelle suuntautunut vienti ei ole kyennyt kuromaan umpeen syntynyttä epätasapainoa ja siksi monissa Euroopan Unionin maissa vientikilpailu ei ole tuonutkaan lisääntyvää hyvinvointia, vaan alempia palkkoja, huonompia työehtoja, irtautumista koko sopimisen kulttuurista, lisääntyvää työttömyyttä ja näköalatonta tulevaisuutta etenkin nuoremmille sukupolville. Meillä sitä kiihkeästi ajanut Sipilän hallitus kompastui juuri  kilpailukykypyrkimykseensä ja sen yhteydessä tehtyihin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sisältäneisiin loukkauksiin.  Aineksia kumoukselliseen muutoshakuisuuteen nousee tästäkin melko yleisesti hyväksytystä strategiasta.

Tätä kirjoitettaessa eletään marraskuun loppua ja lämpötilat hipovat historiallisia ennätyslukemia. Ilmastomuutos näyttää paitsi tosiasialta, myös näillä subarktisilla alueilla jopa keskimääräistä nopeammalta. Edellisenä 'talvena' ns. termistä talvea ei Etelä-Suomeen tullut ollenkaan. Järvet eivät jäädy, metsätöitä joudutaan toteuttamaan sulalla maaperällä, mikä vahingoittaa routaantumatonta maaperää totuttua pahemmin. Ilmastomuutoksen on reagoitava. Keskustelua käydään siitä, tapahtuuko tämä 'markkinoiden' hyppäyksellä uuteen teknologiaan vai  pitäisikö yhteiskunnan, so. valtion olla tässä keskeinen aloitteentekijä. 

Markkinan onnistuminen on kiinni ostovoimasta, jota se ei ole ollut valmis jakamaan suurille kansankerroksille. Edellytetyllä paikallisella sopimisella pyritään edelleen pienempiin palkkakuluihin eikä rakenteellisia uudistuksia parempaan ole juuri paikallisen sopimisen luonteesta johtuen odotettavissa. Juuri tällä viikolla Elinkeinoelämän Keskusliitto irroittautui näkyvästi kolmikantaisesta työelämän tasa-arvopyrkimyksiä ajavasta neuvotteluryhmästä, syynä sosiaali- ja terveysministeriön liian pitkälle menevä ja Marinin hallitusohjelmaa toteuttava pohjaehdotus. Voidaanko yhä vähemmän ostovoimaa jakavalta elinkeinoelämältä odottaa valtavia summia maksavia ilmastomuutosta jarruttavia toimia? Minusta näyttää että tämäkään yhtälö ei toimi. Vaikka innovaatioita syntyisikin, niiden realisoiminen osaksi toimivaa yhteiskuntaa etenee toivottoman hitaasti. Ukkospilviä muistuttavia nuorten ilmastoperjantaita on odotettavissa jatkossakin tällä viikolla toteutettavan kaupallisen "mustan perjantain" (Black Friday) vastapainoksi.

Kaiken lisäksi elämme keskellä maailmanlaajuista Korona-pandemiaa, joka iskee voimakkaasti kaupallisiin hankkeisiin. Lentäminen, matkustaminen, ravintolapalvelujen käyttäminen, puhumattakaan suuresta viihde- ja kulttuuriulottuvuudesta  ovat jumiutuneet lähes kokonaan välttämättömien 'terveys edellä' rajoitustoimien vuoksi. Valtiolta edellytetään rajoitusten vastapainoksi menetysten korvaamista ja siihen onkin vastattu ennätyksellisellä velanotolla. Aikaisempi talousdoktriini velanotosta on heitetty ainakin väliaikaisesti sivuun. Sekä EU:n jäsenvaltiot että Euroopan Komissio itsekin tekevät velkaa sekä tavanomaisten budjettiensa katteeksi että korona-elvytyspakettien mahdollistamiseksi. Nämä elvytystuet ja  -lainat ovat ehdottoman tärkeitä mm. Italialle ja monelle muullekin Euroopan Unionin jäsenmaalle Korona-epidemian yhä vahvistuessa. Vahvaa valtiota hyljeksinyt markkina on nyt käsi ojossa vaatimassa valtiolta korvauksia menetetyistä tuloista. Pandemia ei kuitenkaan ole kansalaistenkaan syy, kansalaisten jota valtiovalta tässä yhteydessä viimekädessä edustaa. 

Saattaa olla että ilmastomuutos yhdessä Korona-pandemian tulee aiheuttamaan suuria muutoksia tavassa liikkua maailmalla. On pakko palata paikalliseen elämäntapaan, on pakko karsia elämänmuodosta sellaisia rönsyjä, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja aiheuttavat tartuntatautien maailmanlaajuista, nopeaa leviämistä. Kun markkina ei omalta osaltaan osa edistää edes kohtuullista  tasa-arvoa työn ja toimeentulon laajaksi ylläpitämiseksi, joudutaan perustellusti epäilemään, onko noudatettu markkinaehtoinen politiikkaa ylipäätään vastaus ajan yhteiskuntavastuuta edellyttäväksi ratkaisuksi. Kuten tunnettua se aiheuttaa äärettömän vahingollista taloudellista polarisaatiota ja suureen enemmistöön kohdistuvaa kurjistumista.

Onko sitten ajassamme nähtävissä sellaisia uusia tendenssejä, jotka selvästi haastavat ikuiseksi tarkoitetun ja Euroopan Unionin peruskirjoihin konsensuksella upotetun, yksisiipisen markkinapolitiikan?

Vaikka päivän median piirissä ilmeisen tietoisesti  harjoitetussa yksiulotteisessa talouskeskustelussa ei muutosta ole havaittavissa, ollaan yhä selvemmin haastamassa noudatetun talouspolitiikan linja. Keskeiseksi kyseenalaistajaksi on noussut jälkikeynesiläisyyttä edustava  ns. Moderni Monetaarinen Teoria, jossa itsenäinen valtio tai yhteisö voi keskuspankkinsa tuella vastata mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen. 

Mistä niiden raha on kotoisin? Vastoin kuin yleisesti kuvitellaan, se ei synny etukäteissäästämällä ja kansalaisten talletuksista. Keskuspankki ja pankit ylipäätään tekevät rahaa lainapäätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla. Raha on osoitus velkasuhteesta, jossa resursseja luodaan pelkällä enterin painalluksella kirjanpidon yhteydessä. Tätä ulottuvuutta näyttää mm. tasavallan presidentti Niinistön olevan vaikea ymmärtää.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys (QE) on yksi osoitus tällaisesta pääomien muodostuksesta. Pankkien kautta ostetut valtioiden velkakirjat ovat kasvavana vuorena EKP:n taseissa saatavien puolella. EKP ei kuitenkaan ole edellyttänyt näiden velkakirjojen lunastamista niiden määräajan (maturiteetin) päättyessä, vaan ne on steriloitu taseisiin myöhempiä toimia varten. Itsenäinen keskuspankki voi jopa mitätöidä nämä velkakirjat 'epävarmoina saatavina' ja rahoittaa edelleen markkinaa. Miten se tapahtuu käytännössä, siitä ei paljoa hiiskuta. Der Spiegelin mukaan ainakin osa tämän toimintaan liittyvistä asiakirjoista on salaisia. Siihenkin EKP:llä on peruskirjojen mukaan täysi oikeus.

Sekä ilmastokriisi että Korona-pandemia edellyttäisivät demokraattisen valtion keskeistä roolia tehtävien investointien suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sitä edellyttävät myös muut suuret haasteet, kuten digitalisaatio ja pakolaiskysymyksen moniulotteinen haltuunotto. Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan kuitenkaan jäsenvaltioiden velanotosta ei ole yhteisöllä lupa ottaa vastuuta. Kuinka tällainen rakenne on saatu päätettyä 2000-luvulla sivistyneessä ja länsimaisia arvoja edustavassa Euroopan Unionissa? "Vain Jumala tietää kuinka tällainen päätös on saatu aikaiseksi." Tämä Vladimir Putinin huokaisuksi kerrottu tokaisu Venäjän kannalta huonosti menneissä aseriisuntaneuvotteluissa kuvastaa hyvin myös Euroopan Unionin onnettomalla tavalla lukkiutunutta rakennetta.

Muutoksen merkkejä on kuitenkin niin paljon ilmassa että voidaan Karl Marxia lainaten todeta ajan olevan raskaana muutoksen suuntaan ja että syntyvä uusi elämä on jo Modernin Monetaarisen Teorian muodossa antanut selviä merkkejä itsestään. Meillä Suomessakin on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka ovat vahvasti tietoisia muutoksen tarpeesta ja hakevat koko ajan strategista tilannetta ratkaisevien askelten ottamiseksi. Vallankumousta ei tarvitse pakottaa sen enempää kuin lapsen syntymääkään. Se seuraa luonnostaan ja jos se ei jostakin syystä ole mahdollista, sekä äiti että lapsi ovat vaarassa menehtyä. 

Euroopan on synnyttävä uudelleen? Se edellyttää valtion kunnianpalautusta yhteisen hyvinvoinnin keskeisenä ja autorisoituna luojana. Moderni finanssi- ja rahapolitiikka tarjoavat rationaalisesti käytettynä tukevan pohjan kaikille tarpeellisille investoinneille. Yhteiskuntavastuuta karttava markkina voi olla tulevaisuudessa parhaimmillaan hyvä renki, mutta isäntänä tulee olla kansanvaltainen valtio. Ehkä tässä suhteessa pitäisi ottaa oppia Kiinasta eikä Amerikasta?

Merkitseekö tämä pelättyä kommunismia? Ei todellakaan, vaan pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa sen uuden perustan, joka mahdollistaa irtautumisen sekavasta ja kurjuutta generoivasta ihmiskunnan esihistoriasta ja mahdollistaa vihdoin jokaiselle kansalaiselle perustan aineellisesti ja henkisesti hyvään elämään.

Me voisimme olla juuri nyt sen kynnyksellä.

5.12. 2020

Sana makrotaloudesta viikonvaihteeksi...

Jenni Virtanen 5.12. 2020 Helsingin Sanomissa:

"Elpymispakettia varten EU hankkii ennätyksellisen paljon lainaa markkinoilta EU:n budjettia vastaan. Lainaa maksetaan takaisin muun muassa suurempina jäsenmaksuina. Suomi ja nuuka nelikko ovat paketin nettomaksajia.

Suomi on ollut huolissaan elpymispaketin tarkkarajaisuudesta. Suomi on myös painottanut paketin kertaluontoisuutta. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ehdotti lokakuussa, että mekanismista tehtäisiin pysyvä."

Korona-kriisi ei tule loppumaan vuodenvaihteeseen ja uusia toimia tullaan edelleen tarvitsemaan. Näissä toimissa valtion rooli on keskeinen. Se tukee kansalaisia ja yrityksiä, se päättää joko virkakoneiston tai hallituksen toimin rajoituksista ja vapauksista. Hallitus ottaa myös velkaa ennätystahtiin. Sitä käytetään koronakustannuksiin ja elvytykseen. Keskellä kriisiä ei ole aika ryhtyä sopeutustoimiin, niiden aika on myöhemmin.

Sopeutustoimet viittaavat edelleen siihen talouspoliittiseen aikaan, jolloin velkaa pidettiin pahimpana mörkönä ja etukäteissäästämistä suurimpana hyveenä, esimerkkinä kotitalouden velvollisuus omaan talouteensa suhtautumisessa. Juuri tässä suhteessa olemme astumassa uuteen aikaan.

EKP:n pääjohtaja on siis ilmaissut kantanaan, että Euroopan Komission velanotto ja toimet tukipakettien ja lainojen tarjoamisen muodossa eivät olisi kertaluontoisia vaan alku pysyvälle uudelle finanssi- ja rahapoliittiselle mekanismille. Pääjohtaja antaa tässä ymmärtää, että makrotaloudellisessa ajattelutavassa on tapahtumassa uusi ja vakavasti otettava paradigmanmuutos. EKP:n määrällinen elvytys ja Euroopon Komission velanotto omiin nimiinsä ovat tästä selviä merkkejä. Oletan myös Euroopan Komision puheenjohtajan Ursula von der Layenin odottavan hetkeä uusille finanssi- ja rahapolitiikan avauksille.

Kysymys on Modernin Monetaarisen Teorian vähittäisestä mutta vakavasti otettavasta tunkeutumisesta uutena lähestymistapana itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön - kuten EU:n - makrotaloudelliseen lähestymistapaan. Euroopan Unioni voi MMT-ajattelutavan mukaan vastata kaikkiin taloudellisiin haasteisiin joita yhteisö kohtaa. Keskuspankki toimii joko pankkijärjestelmän kautta tai suoraan Euroopan Komission lainojen viimekätisenä rahoittajana ja myös takaajana. Sama koskee muitakin keskuspankkeja kaikkialla maailmassa. Vallalla olevan valtavirtaisen ajattelun mukaan takuu kuuluu velvollisuutena jäsenvaltioille, kuten heinäkuun alussa 2020 hyväksytyssä 'kertaluonteisessa' tuki- ja elvytyspaketissa on kysymys.

Uuden ajattelutavan kehyksessä näin ei tarvitse olla. Juuri keskuspankilla on lukuisia erilaisia instrumentteja rahapolitikan hoitoon, tästä ovat esimerkkeinä korkotason pitäminen toivotulla tasolla, ostettujen joukkovelkakirjojen jäädyttäminen (sterilisointi) tai pankkien lainanantojärjestelmän vahvistaminen niin että ne eivät ole riippuvaisia pelkästä lainojen korokotasosta. Keskuspankki voi tässä vaihtoehtoisessa lähestymistavassa jopa antaa velkoja anteeksi ja poistaa ne lopullisesti saatavien joukosta.

Rajaa uudelle ajattelulle ei itse asiassa muodosta raha ja sen saatavuus, vaan makrotalouspolitiikan suhde muihin resursseihin, kuten pääsy yhteiseen hyvinvointiin, suhtautuminen työllisyyteen, luonnonvaroihin ja mm. ilmastomuutokseen. Kysymys on valitun ideologisen linjan muuttamisesta, mikä ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. On palautettava luottamus vahvaan valtioon ja sen autorisoituun asemaan kestävän kehityksen ohjaajana. Markkinan huutaminen apuun ei auta, koska sen keskeinen tehtävä ei ole yhteiskuntavastuusta huolehtiminen. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio kelpaisi eettiseksi pohjaksi uudelle Euroopalle hyvinkin .

Tämän tarinan opetus on se, että lopetetaan puhuminen Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission makrotalouspoliittisten toimien kertaluontoisuudesta ja hyväksytään avarampi lähestymistapa koko Euroopan kuntouttamiseen. Kulttuurisesti moni-ilmeinen Eurooppa ei synny sanktioiden vaan yhteiseen arvopohjaan vähittäin tapahtuvan kasvamisen kautta.

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Oppivatko markkinat tanssimaan?

Toukokuun alussa 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta kapitalismin keskeisimmän kritisoijan ja sen kumomista vaatineen Marl Marxin syntymästä. Olisi ollut outoa, jos Saksassa, Karl Marxin syntymämaassa häntä ei olisi millään tavalla muistettu. Yli puolet elämästään hän elikin maanpaossa  ja hänen viimeinen leposijansa ja  muistomerkki löytyvät Lontoon Highgaten hautaustamaalta. Saksalainen viikkolehti der Spiegel - yksi maailman parhaita lajissaan - näkyi kuitenkin ottaneen tehtäväkseen selvittää 5.5. 2018 ilmestyneessä lehden 19/2018 numerossa, onko kapitalismi vielä elinkelpoinen, mikä sitä uhkaa ja mitä voitaisiin tehdä kapitalismin myötä maailmaa uhkaavien suurten kriisien voittamseksi. Juttu on julkaistu nimellä "Kauniit uudet maailmat" ja lehden kansikuvakin viittaa hauskasti näihin uusiin utopioihin: siinä ihmiset uivat onnellisen näköisinä  rahameressä.

Marxin ja Engelsin oppien pohjalta ja niitä autoritaarisen "tieteellisesti" soveltaen syntynyt reaalisosialismi, kommunismi ilman yksityisomistusta ei ole tulevaisuuden vaihtoehtona mukana. Yksi Saksan viimeaikojen suosituimmista ekonomeista, Hans-Werner Sinn, itsekin aikanaan Vietnam mielenosoituksissa mukana ollut aktivisti on tullut toisiin ajatuksiin. "Markkinat keksittiin 10000 vuotta sitten ja sen yksi ihmiskunnan suurimmista kultuurikeksinnöistä. Ilman markkinoita ei olisi kulttuuria ylipäätään ajateltavissa." Markkinoiden myötä pääomien kasautuminen viimeisten kahdensadan vuoden aikana on  johtanut ennennäkemättömään taloudelliseen kasvuun. Hans-Werner Sinn näkee kuitenkin markinoiden puutteet niitä samalla puolustaesaan. Markkinat asettavat ihmisiä arvojärjestykseen ja tällä on uskomaton vetovoima. Markkinat eivät kuitenkaan johda automaattisesti demokratiaan eikä hän pidä todennäköisenä että rajaton kuluttaminen tekisi ihmiskuntaa todellisuudessa onnelliseksi. Puhdasta pelkästään markkinoihin nojaavaa kapitalismia ei ole todellisuudessa missään. Kaikkialla valtio on enemmän (Ranska 57%) tai vähemmän (USA 38%) mukana taloudellisen tuloksen muodostamisessa. On löydettävä taloudellinen tasapaino markkinoiden ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustavan valtion välillä, sanoo Hans-Werner Sinn. Hän pitää tärkeänä, että työntekijät pääsevät myös osallisiksi omistamisesta. Palkkatyön rinnalla työntekijäpuolelle on annettava mahdollisuus myös omistamiseen ja luotava toimeentulolle tällä tavalla "toinen jalka".

Kapitalismi tuottaa pääoman kasautumista, kapitalismi luo tuloerojen polarisoitumista. Maailman köyhä puolisko omistaa maailman omaisuudesta 0.6 %, seuraavalle 40:lle prosentille jää 11,6%. Maailman rikkain kymmenys omistaa 87,8 prosenttia ja tästäkin ylivertaisen osan omistaa yhden prosentin "rikkaimmisto". Maailman digitalisoituminen on lisännyt vauhtia tähän polarisoitumiseen. Sen myötä kulutuksessa menee mielettömän hyvin, työn saannissa ja palkoissa puolestaan valtaosalla huolestuttavan huonosti.

Globalisaatiokriitikko  Kathrin Hartmann katsoo että pelkkä viisas kuluttaminen ei maailman tilannetta ratkaise. Kapitalismi ja markkinat on oppinut "viherpesun" ja siihen liittyvän manipuloimisen taidon. "Kapitalismi on ytimeltään edelleen kaikkien taistelua kaikkia vastaan, siltä pohjalta ei voida mitään uudellenjakoa toteuttaa", sanoo Kathrin Hartmann, kirjan Grüne Lüge (Vihreä Valhe) kirjoittaja. Kapitalismi ei ole pitänyt lupaustaan vetää kaikki mukanaan runsauden yhteiskuntaan. Ihmiset jaetaan suorittajiin ja roskaväkeen. Tästä seuraa väistämättä tilanne, jossa vastakkainasettelu pakottaa kansalaiset puolustautumaan. Digitalisasatio suosii monopoleja - näin välttämättä tarvitsisi asianlaidan olla.

Kapitalismi vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta työssä - ja äärimmäistä kurittomuutta kuluttamisessa.
Filosofi Richard David Precht on kirjoittanut kymmenen kirjaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, puhuu televisiossa ja matkustaa ympäri saksanmaata. Hän on vakuuttunut että kapitalismi, työ- ja suoritusyhteiskunta  on tietyn aikakauden ilmiö joka väistämättä lähestyy loppuaan. Se työ mitä antiikin Kreikassa orjat, naiset ja ulkomaalaiset tekivät työstä "vapaan miehen"  hyväksi, tulevat robotit ja tietokoneet korvaamaan jo lähitulevaisuudessa.Työaika on lyhentynyt viime vuosisadan alun lähes 80. tunnista neljäänkymmeneen ja jotta työtä riittäisi kaikille työajan pitäisi jo nyt olla huomattavasti lyhyempi. Precht on julkaissut tänä vuonna kirjan "Metsästäjät, paimenet ja kriitikot", jossa hän muistuttaa Karl Marxin kuuluisasta tokaisusta työn olemuksesta kommunistisessa yhteiskunnassa; ihminen on vapaa toteuttamaan itseään sitoutumatta johonkin  työuraan tai ammattiin omien toiveidensa ja taitojensa ulkopuolella. Hän vaatii ehtoja asettamatonta perustuloa jokaiselle kansalaiselle ja määräkään ei ole ihan mitätön, 1500 euroa kuukaudessa. Eksogeeniseen taloustieteeseen, rahan rajallisuuteen sitoutuneet ekonomistit pitävät tätä mahdottomana, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, rahan sopimusluonteeseen uskovat edustajat taas täysin mahdollisena. Richard David Precht uskoo digitaalisen vallankumouksen johtavan teollisessa maailmassa DDR:n romahtamista muistuttavaan tilanteeseen.

Todettakoon, että olen jo 1980-luvun alusta lähtien kirjoittanut tästä samasta teemasta työväenliikkeen arvoperinteeseen nojautuen  vaatien aluksi "kansallista palkkarahastoa, milloin yhteiskuntatakuuta tai kuten nyt perustuloa.  Myös minimipalkka, negatiivinen verotus ja työelämän sopimuspohjaiset, palkalliset työstä vapauttamiset ovat kaikki tätä samaa kehitystä. Digitalisaatio, taloudellinen ja sosiaalinen polarisoituminen, ympäristötuhot, kansainvaellukset, autoritaariset ja tuhosuuntaiset hallitusmuodot - kaikki johtavat  juurensa taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sietämättömyyksiin yltävästä omaisuuksien keskittymisestä harvojen käsiin.

Anke Domscheit-Berg on vasemmistolainen liittopäiväedustaja ja internetaktivisti, syntynyt DDR:n puolella. Hän pohdiskelee tulevaisuutta, jota voisi digitaaliseksi sosialismiksikin kutsua - hän ei kuitenkaan pidä tällaisesta ilmaisusta. Hän ei ole omistamista vastaan - eikä välttämättä rikkauttakaan; hän on luonut käsitteen "Commonismus", joka tarkoittaa yhteisöllisyyttä sen eri tasoilla ja työskentelyä ja luovuutta yhteiseksi hyväksi. Hänen mielestään suuret keksinnöt voivat olla maailmanlaajuista yhteistä hyvää, ei pelkästään keksijän ja toteuttajan omaisuutta. Koko maailmaa hyödyttävästä keksinnöstä on saatava asianmukainen korvaus, olkoon se vaikka 50 miljoonaa euroa. Mutta suurten keksintöjen tulee olla viime kädessä yhteistä hyvää, jotka hyödyttävät kaikkia. Maailmanyhteisöt voisivat varattua ostamaan tällaisia suurenmoisia keksintöjä ja palkita löytäjät sopivaksi katsotussa määrin.Tällaiset hyödykkeet (commodities)  olisivat todellisten tarpeiden maailmanyhteisön perustana.

Päivän kapitalismille tarvitaan vaihtoehtoja, positiivisia mielikuvia toisenlaisesta tulevaisuudesta, sanoo sosiologi Harald Welzer. Perustuloyhteiskunta on yksi sellainen, työn vapauttamisen toteuttava myös. Ehkä piankin nousee keskustelu autottomasta kaupungista tai maataloudesta ilman kidutettuja eläimiä. Politiikka ei pysty vastaamaan näihin vaihtoehtoisiin visioihin, se on jähmettynyt lyhyen tähtäimen taktiikkaan ja pakottaa ihmiset harjoitetun politiikan alamaisiksi. Päivän vaihtoehdottoman kulttuurin tilalle tarvitaan toisenlaisia lähestymistapoja.

Marxin kommunismi ja sen reaalisosialistiset sovellutukset eivät varmastikaan ole tulevaisuuden vaihtoehto. Mutta kapitalismin jähmettyneistä suhteista ja asenteista on päästävä eroon. Taas on lainattava Karl Marxia: "Nämä kapitalismin jähmettyneet suhteet on pakotettava tanssimaan yhteisesti hyväksytyn melodian pohjalta."

Der Spiegel 19/2018 lehden  Karl Marxin 200-vuotissyntymäpäivän merkeissä tehdyn pääkirjoituksen referaatti

Ihmisestä on kysymys

Sosialidemokraattinen puolue valmistelee uutta periaateohjelmaa. Työryhmä tätä varten on nimetty ja se on kuulemma aloittelemassa työtään. Taustalla on viimeksi pidetyn Lahden 3-5.2. 2017 puoluekokouksen periaateohjelmaluonnos ja sen vastapainoksi syntynyt "Tampere-ryhmän" esitys periaateohjelmaksi. Nyt yritetään löytää yhteistä säveltä sosialidemokraattisten periaatteiden kiteyttämiseksi tähän maailmanaikaan sopivalla ja siihen vastaavalla tavalla.

Periaateohjelmatyötä voisi kuvata veteen heitetyn kiven molskahduksella ja sen muodostamilla renkailla ja paineaalloilla kaikiin suuntiin. Ytimessä on se luja ja järkähtämätön perusta, joka näitä renkaita ja aaltoja muodostaa. Minun mielestäni tuo ydinasia on sosialidemokratian käsitys ihmisestä ja hänen suhteestaan itseensä, toimintaansa ja vuorovaikutuksestaan ympäröivään maailmaan.  Tämä radikaali ihmiskäsitys yhdistää sosialidemokratian keskeisellä tavalla Karl Marxiin ja työväenliikkeen aateperintöön.

Avainlausahduksen muodostaa Karl Marxin kuuluisa kuvaus radikaalisuudesta: "Ollakseen radikaali on mentävä asioiden juuriin. Ihmisestä puhuttaessa asioiden juuri on ihminen itse." Tätä radikaalia ihmisyyden löytämistä Marx kuvaa seuraavasti: ”Jos edellytät ihmisen ihmiseksi ja hänen suhteensa maailmaan inhimilliseksi, niin voit vaihtaa rakkautta ainoastaan rakkautta vastaan, luottamusta ainoastaan luottamusta vastaan jne. Jos haluat nauttia taiteesta, sinun on oltava taiteellisesti kouliutunut ihminen; jos haluat vaikuttaa muihin ihmisiin, on sinun oltava todella innostavasti ja kannustavasti muihin ihmisiin vaikuttava ihminen. Sinun jokaisen ihmissuhteesi ja luonnonsuhteesi on oltava tietty, tahtosi kohdetta vastaava ilmaus todellisesta yksilöllisestä elämästäsi.”

Molemmat lainaukset ovat nuoren Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista. Kysymys on ihmiseksi tulemisesta, yhteiskunnallisen tietoisuuden läpimurrosta ihmisen tietoisuudessa ja tältä pohjalta kasvavasta oman ja yhteiskunnan tilanteen ymmärtämisestä. Tätä lähestymistapaa Karl Marx ei muuttanut koko elämänsa ja proletariaatin puolesta käymänsä taistelun aikana.

Suomalainen sosialidemokratia ei ole ollut järin hanakka käsittelemään ihmisen asemaa ohjelmallisella tasolla. Vuoden 1952 periaateohjelmassa kuitenkin puhuttiin demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Sosialidemokraattiseen traditioon kuuluu kuitenkin paljon ihmisenä olemiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvää ilmaisua ja symboliikkaa.

Kansanvalta, hyvä toveruus, yhdenvertaisuus, omaehtoisuus, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus - kaikki nämä käsitteet viittaavat tapaamme elää ja toimia sosiaalisissa suhteissamme. Jäsennämme suhdettamme itseemme, kanssaihmisiin ja toimintaamme näiden sosiaalipsykologisten käsitteiden kautta. Tämä on yhteinen lähtökohta, jota yritämme - kukin meistä -  enemmän tai vähemmän onnistuneesti omassa elämäntavassamme ja sosiaalisissa suhteissamme noudattaa.

Suhde työhön, toimintaan ja toimeentuloon? Ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen ja elämää ylläpitävä, voimavarojaan ja taitojaan hyväksikäyttävä lajiolento. Ihminen haluaa toteuttaa itsessään piilevät ominaisuudet ja syntyä täysin siksi, mihin luontaiset lahjat ja opitut taidot mahdollisuuden antavat. Kysymys on ihmisen aktiviteetin ilmenemisestä, fyysisten ja henkisten ulottuvuuksiemme herättämisestä, "työn vapauttamisesta". Kun puhumme luovuudsta ja omaehtoisuudesta, tarkoitamme tätä "tapaus ihmisen" mahdollistavaa aikaa ja yhteiskuntaa. Käsite "sosialismi" tarkoittaa ihmisen kasvamista sellaiselle tietoisuuden tasolle, että hän kansakuntana ja lajiolentona vaatii itselleen ja hyväksyy myös toisille tämän mahdollisuuden.

Mikä on se  ihanteellinen hallintomalli, joka mahdollistaa itselle ja kanssaihmisille yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet? Sosialidemokraattisessa liikkeessä on jo osuustoiminnan syntyajoista lähtien puhuttu "henkilö ja ääni" periaatteesta, naisten ja miesten yhtäläisistä oikeuksista. Järjestöjen ja yhteiskunnan hallinnossa tämä toimintatapa kiteytyy "kansanvallan" ilmaisussa. Kreikankielestä johdettu ilmaisu "demokratia" (demos=kansa, kratei=hallita) tarkoittaa samaa asiaa.

Ihminen elää vuorovaikutussuhteessa ympäröivän maailman kanssa. Meidän on hankittava toimeentulomme olemalla tavalla tai toisella suhteessa aineelliseen ympäristöömme ja hankittava tässä yhteydessä toimeentulomme. Ihanteellisissa oloissa ihminen voi toteuttaa omia kykyjään ja taipumuksiaan yhteiseksi hyväksi ja saada siitä yhteisesti sovittua palkkaa. Olennaista on ymmärtä, että ihminen pyrkii toteuttamaan aktiivisesti itsessään piilevät mahdollisuudet.

Moderni yhteiskunta hyödyntää valtavaa määrää tekniikkaa, automaatiota ja digitaalisia sovellutuksia. Tuotantovoimien kasvun tulee yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä suuntautua koko ihmisyhteisön hyödyksi. Häikäilemätön oman edun tavoittelu, joka polarisoi tulonjakoa ja ihmiskuntaa köyhiin ja rikkaisiin, on häikäilemätöntä piittaamattomuutta demokratiasta ja sen soveltamisesta yhteiskuntaan. Aktiivisuus on  elämää ja ihmiskuntaa - ja viime kädessä ihmisenä olemista - ylläpitävä voima, jonka varaan voidaan rakentaa.

Mihin perustuu syystä tai toisesta työelämän ulkopuolelle jäävien tasa-arvoisen ja täyden elämän mahdollistaminen? Sosialidemokratia soveltaa - tietoisesti mutta ilman analyysia -  yhteiskuntaan myös ikivanhaa matriarkaatin, ehdottoman rakkauden periaatetta. Tämä sveitsiläisen J.J. Bachofenin esiinnostama "äidinrakkauden" periaate saa sosialidemokratiassa yhteiskunnallisen, kaikkiin ulottuvan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käytännöllisiä sovellutuksia.

Elämän aineellisen perustan vääristymät, jotka johtavat epäoikeudenmukaisuuteen ja vastakohtien esiinnousuun, vaikuttavat syvästi myös ihmisen tietoisuuteen omasta asemastaan ja yhteiskuntansa tilasta. Vieraantuminen ja epäproduktiiviset toimintatavat ovat suurelta osin seurausta vääristymiä aiheuttavasta materiaalisesta perustasta ja taloudellisista toteutusmuodoista. Kun puhumme materialistisesta historiankäsityksestä, tarkoitamme sillä ihmisen ja vallitsevan yhteiskunnan vuorovaikutusta. Uskomme myös siihen, että poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian vahvistaminen ohjaa ihmistä kohden itsensä toteuttamista ja saman mahdollisuuden luomista myös kanssaihmiselle. Keskeistä ei ole kuitenkaan omistaminen, vaan aineellisen perustan luoma omaehtoisuuden, luovuuden, "tapaus ihmisen" mahdollistuminen uutena historiallisena vaiheena.

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, kansanvalta ja keskinäinen kunnioitus mahdollistavat edelleen kehityksen kohden yhteisen hyvän toteuttavaa maailmaa. Luonnovarojen, omaisuuksien ja resurssien epätasainen ja yksipuolinen jakautuminen muodostavat suuren katastrofin riskin myös maapallon rajallisten resurssien ja ympäristönsuojelun kannalta. Ihmiskunnalla ei ole varaa tällaiseen voimavarojen tyhjiin imemiseen, "ekstraktivismiin". Kapitalistinen arvopohja ei tarjoa mahdollisuutta optimaaliseen luononvarojen ja taloudellisten resurssien käyttöön ja tässä mielessä se globaalilla tasolla muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle.

Puhuin tämän "esseen" alussa kiven heittämisestä veteen symbolina ihmisyyteen havahtumiselle ja siihen kuuluvan tietoisuuden heräämiselle. Millaisia muotoja tämä herääminen tuo laajenevissa, yhteiskunnan instituutioihin, työelämään ja ihmisenä olemisen eri vaiheisiin kuuluvissa aaltorenkaissa, sekin on johdettavissa ihmiskäsityksestämme.

Kun siis uutta sosialidemokraattista periaateohjelmaa kirjoitetaan, uskon keskeisen lähtökohdan olevan "tapaus ihmisen" asettamisen keskeiseksi häntä itseään ja ympäröivää maailmaa hahmottavaksi lähtökohdaksi.

SOTE-laiva kulkee kallellaan

Yksityistämistä ja kaupallistamista tukevan, Kokoomuksen vaatiman pakollisen vapaan valinnan ja Keskustapuolueen poliittisista valtasyistä ajaman, uuden hallinnon tason luominen maakuntamallin muodossa, suuressa sosiaali- ja terveyspoliittisessa uudistuksessa (SOTE) on vielä kolmaskin ulottuuus, joka tuntuu hatusta vetäistyltä ja yksityisestä intressistä lähtevältä tavoitteelta. SOTE-ratkaisun yhteydessä pitäisi säästää kolme miljardia. Tätä ei vaadita budjettia heti leikkaamalla, vaan kasvua hillitsemällä siitä laskennallisesta perustasta joka on sisällytetty pitkän tähtäimen ohjelmiin.

En puutu tässä itse rahasummaan, vaan säästötavoitteen periaatteelliseen lähtökohtaan ja sen aiheuttamiin seuraamuksiin. Säästämisellä on tavallaan kahdet kasvot, joiden arvolähtökohta on erilainen ja joka SOTE-uudistuksen yhteydessä näyttää jääneen avaamatta.

Kun puhutaan julkisesta säästämisestä yksityisen intressin lähtökohdista, säästäminen tarkoittaa yhteisten kulujen vähentämistä, karsimista minimiin, jotta yksityinen kulutus ja rahankäyttö voitaisiin tältäkin osin maksimoida. Kun taas säästämisestä puhutaan yhteisen edun lähtökohdista, merkitsee säästäminen voimavarojen kokoamista ja kasvattamista yhteisten hankkeiden toteuttamiseksi, uusien, SOTEsta puhuttaessa yhteistä hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta lisäävien, uutta teknologiaa ja keksintöjä kokonaisvaltaisesti soveltavien ratkaisujen löytämiseksi. Kysymys on yhteisöllisistä, uutta voimaa ja dynamiikkaa luovista ratkaisuista.

Säästötavoitteen motiivin ymmärtämisellä ja valitsemisella on tietenkin radikaaleja seurauksia itse järjestelmän kehittämisen kannalta. Jos motiivina on – kuten nyt näyttää olevan – yksityiseen intressiin perustuvan säästämistavoitteen sisällyttäminen SOTE-uudistukseen, merkitsee se julkisen sektorin kehittämisen kannalta jatkuvaa kustannusten vähentämispainetta. Toiminnot, kuten investoinit, palvelurakenteet ja hoitotoimenpiteet rajataan vähimpään mahdolliseen. Uudet tekniset, kustannuksia aiheuttavat innovaatiot eivät pääse näyttämään mahdollisuuksiaan, jos ”väärä säästäminen” jatkuvasti rajaa ne käyttöönottamisen ulkopuolelle. Sopeutumisella ja ”älykkäillä ratkaisuilla” on taipumus tulla kuvaan vasta sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Julkisen sektorin maine jäykkänä, uudistusvastaisena, kielteisiä ja torjuvia vastauksia antavana nousee uuteen potenssiin. Samalla tulee todistettua luonteeltaan ”sosialististen”, kansanvaltaiseen päätöksentekoon perustuvien toimintatapojen jälkijättöisyys ja avuttomuus ratkaisumallien tarjoajana.

Nyt näyttää siltä että SOTEn soveltamiseen tuleva palveluseteli ei olisikaan määräsummainen rahallinen etu, vaan oikeus käyttää joko julkista tai yksityistä palvelulaitosta sosiaalisen tai terveydellisen palvelun saamisen hyväksyttävänä todisteena. Jos avoin shekki on tältä osin yksityisten palveluntarjoajien käytettävissä, merkitsee se palvelujen ja toimintojen istuttamista hoitotoimenpiteisiin tavalla, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Tänä syksynä tehdyt, perustuslakikomitean vaatimat korjaukset ovat jossakin määrin lieventäneet tätä avoimen rahavirran mahdollisuutta, mutta kokonaan murtuvaa patoa ei ole missään tapauksessa tukittu. Yksityinen puoli haluaa tietenkin käyttää kaikkia kuhunkin hoito- tai palvelutoimenpiteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Asiakkaan, kansalaisen kannalta tällä on suuri laadullinen merkitys toimenpiteitä tehtäessä. Itsellänikin on tästä jo esimerkkejä palveluseteliä käytettäessä hammashoidon ja viimeksi kuulolaitteiden hankkimisen yhteydessä. Avoin shekki yksityiselle palveluntarjoajalle näkyy laadukkaana ja monipuolisena hoitona ja palveluna. Tämä on seikka, joka puolustaa vahvasti sekajärjestelmää tässä suuressa uudistuksessa.

Kuinka julkisellla puolella voitaisiin SOTE-ratkaisuun liittää uusien innovaatioiden dynamiikkaa? Pelkkä säästötavoite rajaa SOTEen liittyvän näköalan kapeaksi ja lyhytnäköiseksi ja vailla kehittämismahdollisuuksia olevaksi byrokraattiseksi suoritukseksi. Yksi mahdollisuus olisi varata koko ajan tietty prosentuaalinen osuus sosiaali-ja terveydenhoidon rahoituksesta infrastruktuurin ja teknisen laatutason ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Julkisen ja yksityisen palvelutuotannon tulee laatutasoltaan olla jatkuvasti vertailtavissa myös hinnaltaan – ja siten, että julkinen puoli saa suoritetta kohden saman resurssitason kuin yksityinen sektori.

Säästäminen ei yhteisölliseltä kannalta saa merkitä voimavarojen vähentämistä vaan kartuttamista. Tässä mielessä hallitusohjelmaan sisälltetty säästötavoite osoittaa painopisteen asettuneen yksityisen intressin korostamiselle tämän suuren ja kansantaloudellisesti merkittävän uudistuksen yhteydessä. Sosiaali- ja terveydenhoitotoimi kestävät hyvin korkeammankin kustannustason ja etenkin silloin, kun tavoitteena kansan kuntouttaminen elämään täysillä, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.

Kuulen jo mielessäni vastaväitteitä, jotka perustuvat resurssien vähäisyyteen, julkisen sektorin velkaantumiseen, velkojen jättämisen tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Samalla juuri marraskuun ensimmäisellä viikolla 2017 on kuultu 2,5 miljardin tuen antamisesta Finnveran toimesta Suomen telakkateollisuudelle. Hur det är möjligt? Kuinka se on mahdollista? What is going on?

Olenvtoisaalla blogipäivityksissäni kirjoittanut paljonkin EuroopanUnionin ja Euroopan Keskuspankin talous- ja rahapolitiikanmarkkinasuuntautumisesta, yksipuolisuudesta ja siipirikkoisesta suhtautumisesta juuri rahapolitiikassa yhteisiin kansanvaltaisiin rakenteisiin. Finnveran markkinatukien ja SOTEn yksityisen intresssiin perustuvien ratkaisujen asettaminen rinnakkain pitäisi herättää jo peruskoulunkin yhteiskunnallisella oppimäärällä huomaamaan , että yhteinen laiva kulkee pahasti kallellaan. Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin on hiljaa kuin valtiosihteeri Audin takakontissa. Valtionvarainministeriö ei kerro sanallakaan siitä, mistä moiset rahat löytyvät. Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys vaikuttaa, mutta julkinen sektori siitä ei kostu kuin välillisesti.

Tämä ei enää kuulu SOTEen, saatat sanoa. Molemmat, markkinatuet ja SOTE kuuluvat kuitenkin kansalliseen taloudenpitoon. Kokonaisuutta on katseltava myös myös tämän SOTE-väännön yhteydessä.

SOTE-säästöissä ja telakkatuissa satavuotias Suomi-laiva kulkee edelleen pahasti kallellaan. Kummalta puolelta yhteinen vene alkaa hörpätä vaarallisessa määrin vettä, siitä sopii keskustella. Tässä ovat SOMEn edellyttämä reaalitalous ja paratiisiristeilijöiden unelmahöttö tällä kertaa vastakkain.

Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Erich Fromm:
Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Marxilaisuus on humanismia ja sen tarkoitus on ihmisen potentiaalien täysi toteuttaminen; ei ihmisenä joka on johdettu hänen ajatuksistaan tai hänen tietoisuudestaan, vaan ihmisestä hänen fyysisine ja henkisine ominaisuuksineen, todellisesta ihmisestä joka ei elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ihmisestä jonka on tuotettava voidakseen elää. On mitä täsmällisin tosiasia, että ihminen kokonaisuutena eikä hänen tietoisuutensa on Marxin ajattelun ydintä. Se erottaa Marxin "materialismin" Hegelin idealismista samoin kuin taloudellismekanistisesta Marxin murjomisesta.

 Marxin suuri saavutus oli vapauttaa taloudelliset ja filosofiset ulottuvuudet, jotka viittasivat ihmiseen heidän abstraktien ja vieraantuneiden ilmaisujensa kautta ja täydentää filosofiaa ja taloutta osoittamalla vallitseva argumentointivirhe, ad hominem.  Marxin huolenaiheena oli ihminen, ja hänen tavoitteenaan oli ihmisen vapauttaminen aineellisten etunäkökohtien ylivallasta, niiden, hänen itsensä aiheuttamien  järjestelyjen ja tekojen vankilasta. Jos joku ei halua ymmärtää tätä Marxin huolenaihetta hän ei koskaan tule ymmärtämään sen enempää hänen teoriaansa kuin niitä monia käytännön muotoja saaneita vääristymiäkään. Vaikka Marxin päätyön nimi oli Pääoma, tämä työ oli tarkoitettu ainoastaan astinlaudaksi hänen kokonaistutkimukseensa, jota piti seurata filosofian historia. Marxille pääoman tutkiminen oli kritisoiva väline käytettäväksi ymmärtämään ihmisen rampautunut tilanne teollisessa yhteiskunnassa. Se oli yksi askel kohden suurta työtä, jonka - jos hän olisi kyennyt sen kirjoittamaan - nimi olisi saattanut olla Ihminen ja yhteiskunta.

Marxin teokset, se mitä Marx kirjoitti "nuorena Marxina" samoin kuin Pääoman kirjoittajana, ovat täynnä psykologisia käsitteitä. Hän käsittelee eri yhteyksissä sellaisia teemoja kuin "ihmisen olemus", ja "rampautunut ihminen",  "vieraantuminen" ja "tietoisuus", "kiihkeä pyrkimys" tai "riippumattomuus", nimetäksemme vain muutamia kaikkein tärkeimpiä. Kuitenkin, vastakohtana Aristoteleseen ja Spinozaan, jotka perustivat etiikkansa järjestelmälliseen psykologiaan, Marxin teokset eivät sisällä juuri minkäänlaista psykologista teoriaa. Muutamien hajanaisten merkintöjen kuten eron tekeminen kiinteiden viettien (kuten nälkä ja seksuaalisuus) ja joustavien, sosiaalisesti tuotettujen viehtymysten välillä, ei Marxin kirjoituksissa ole juurikaan löydettävissä mitään olennaista psykologiaa, sen enempää kuin hänen seuraajissaankaan. Syy tähän laiminlyöntiin ei ole mielenkiinnon puutteessa tai kyvyssä analysoida psykologisia ilmiöitä (Marxin ja Engelsin katkeamattonan kirjeenvaihdon sisältävät kokonaisteokset (MEGA) osoittavat kykyä hallita tiedostamatonta motivaatiota, jonka luulisi olevan vahvuus kenelle hyvänsä lahjakkaalle psykoanalyytikolle); on myös käynyt ilmi sellainen tosiasia, että Marxin elinaikana ei ollut sellaista dynaamista psykologiaa, jota hän olisi voinut soveltaa ihmisenä olemisen ongelmiin. Marx kuoli vuonna 1883; Freud alkoi julkaista tuotantoaan yli kymmenen vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Sellainen välttämätön psykologia joka olisi täydentänyt Marxin analyysia, vaikkakin se olisi tarvinnut monia tarkistuksia, oli Freudin kehittämä. Psykoanalyysi on ennenkaikkea dynaamista psykologiaa. Se käsittelee niitä psyykkisiä voimia, jotka motivoivat ihmisen käyttäytymistä, toimintaa, tunteita, ajatuksia. Näitä voimia ei voi aina nähdä sellaisenaan, niistä voidaan  tehdä johtopäätöksiä tekemällä huomioita niiden ilmenemisestä ja tutkimalla niiden vastakohtaisuuksia ja muodonmuutoksia.

Ollakseen hyödyksi Marxin ajattelulle, psykologin tulee myös nähdä näiden voimien kehittyminen siinä jatkuvassa, ihmisen tarpeiden, historian ja yhteiskunnan   vuorovaikutuksessa johon ihminen osallistuu.  Sen täytyy olla alusta lähtien sosiaalipsykologiaa. Lisäksi, sen tulee olla kriittistä psykologiaa, erityisen kriittistä suhteessa ihmisen tietoisuuteen.

Freudin psykoanalyysi täyttää nämä pääehdot, olkoonkin että niiden merkitystä Marxin ajatusten kannalta eivät ymmärtäneet  sen enempää suurin osa freudilaisista kuin marxilaisistakaan. Syy tähän ilmeiseen epäonnistumiseen on nähtävissä molemmilla puolilla. Marxilaiset jatkoivat traditiotaan ottamatta huomioon psykologiaa; Freud ja hänen oppilaansa kehittivät ajatuksiaan mekanistisen materialismin lähtökohdista, mikä osoittautui rajoittavaksi tekijäksi Freudin suurten löytöjen kehittämiselle ja yhteensopimattomaksi "historiallisen materialismin" kanssa.

Noista ajoista on kuitenkin tapahtunut uutta kehitystä. Kaikkein tärkein on marxilaisen humanismin uudestisyntyminen, josta tämä kirja (Socialist Humanism, kääntäjän huomautus) on osoituksena. Monet marxilaiset sosialistit erityisesti pienemmisssä sosialistisissa maissa (Fromm viittaa tässä mm. kirjan ilmestymisajan Jugoslaviaan, Puolaan, Tsekkoslovakiaan  ja Unkariin), mutta myös lännessä ovat olleet tietoisia siitä tosiasiasta,  että Marxin teoria tarvitsee tuekseen ihmistä koskevan psykologian; he ovat myös tulleet tietoisiksi siitä tosiasiasta, että sosialismin täytyy tyydyttää ihmisen tarvetta orientoitua järjestelmälle ja omistautua sille; sen täytyy käsitellä kysymyksiä, mikä ihminen on ja mikä tarkoitus ja tavoite hänen elämällään on. Sen tulee laskea perusta eettisille normeille ja henkiselle kehitykselle pelkkien fraasien sijasta jotka sanovat, että "hyvää on se mikä palvelee vallankumousta", työläisten valtiota, historiallista kehitystä jne.

Toisaalta, kritiikkiä on herännyt myös psykoanalyyttisessa leirissä Freudin ajattelun taustalla olevaa mekanistista materialismia kohtaan, mikä on johtanut psykoanalyysin kriittiseen uudelleenarviointiin, koskien erityisesti himoon ja haluun perustuvaa libidoteoriaa. Johtuen kehityksestä sekä marxilaisessa että psykoanalyyttisessa ajattelussa, näyttää marxilaisille humanisteille tulleen aika tunnistaa, että dynaaminen, kriittinen, yhteiskunnallisesti suuntautunut psykologia on ratkaisevan tärkeää Marxin teorian jatkon kehittämiselle ja sosialistiselle toimintakäytännölle ylipäätään; ihmisen asemaa keskeisesti koskeva teoria  ei voi jäädä ilman sitä koskevaa psykologista teoriaa jos se ei halua menettää kosketustaan ihmistä koskevaan todellisuuteen.  Seuraavassa haluan osoittaa muutamia periaatteellisia ongelmia, joita on käsiteltävä tai joita humanististen psykoanalyytikkojen tulisi työstää.

Ensimmäinen tällainen ongelma jota pitäisi käsitellä on "yhteiskuntaluonne", luonnerakenne joka on yhteinen yhteisölle (maa tai luokka, esimerkiksi) joka määrää tehokkaasti jäsentensä toimintaa ja ajatuksia. Tämä käsite on erityiskehitystä Freudin luonne-käsitteestä, jonka olennainen piirre on luonteen dynaamisuus.  Freud ymmärsi luonteen suhteellisen pysyväksi erilaisten halujen ja himojen ilmenemismuodoksi, tarkoittaen sitä että psyykkinen energia suuntautuu tiettyä tavoitetta kohden ja että sillä on tiettyjä lähteitä. Käsitteissään oraalisesta, anaalisesta ja genitaalisesta luonteesta, Freud esitti uuden ihmisen luonteen mallin joka selitti käyttäytymistä tuloksena viettipohjaisista intohimoisista pyrkimyksistä; Freud otaksui, että näiden pyrkimysten suunta ja intensiteetti pohjautui varhaisen lapsuuden kokemuksiin "erogeenisista alueista" (suu, peräaukko, sukupuolielimet) ja että näiden perustavaa laatua olevien elementien rinnalla vanhempien käyttäytyminen oli päävastuussa himojen ja halujen kehittymisestä.

Yhteiskuntaluonteen käsite viittaa yhteisölle yhteiseen luonnerakenteeseen. Se olettaa, että perustavaa laatua oleva tekijä "yhteiskuntaluonteen" muovautumisessa  on se elämänmuoto joka rakentuu kerrostumia aiheuttavalle yhteisön tuotantotavalle. Yhteiskuntaluonne on se erityinen rakenne jonka kukin yhteiskunta on muovannut ja joka on käyttökelpoinen tehdäkseen tämän yhteiskunnan toimivaksi. 

Tavallisen kansalaisen on haluttava tehdä sitä mitä hänen pitää tehdä ja toimia tavalla joka sallii yhteiskunnan käyttävän hänen energiaansa tarkoituksiinsa. Ihmisen energia ilmenee yhteiskuntaprosessissa ainoastaan osittain pelkkänä fyysisenä energiana (kuten maanviljely tai teiden rakentamien); se ilmenee myös erityisenä henkisenä energiana. Ihmisen joka elää primitiivisessä yhteisössä hyökäten toisten heimojen kimppuun ja ryöstäen niitä, täytyy omata sotijan luonteenlaatu, haluta sotia, tappaa ja ryöstää. Rauhallisen, maanviljelystä harjoittavan heimon jäsenen täytyyn omata pyrkimystä yhteistyöhön ja väkivaltaa vastaan. Feodaalinen yhteisö toimii hyvin ainoastaan jos sen jäsenet ovat halukkaita alistumaan auktoriteetin tahtoon  ja jotka kunnioittavat ja ihailevat niitä jotka ovat heidän yläpuolellaan. Kapitalismi toimii ainoastaan ihmisen varassa joka on halukas kiihkeään työntekoon, joka on kurinalainen ja täsmällinen, jonka keskeinen mielenkiinto on rahan ansaitseminen ja jonka keskeinen periaate on voitto tuloksena tuotannosta ja vaihdosta. 1800-luvun kapitalismi tarvitsi kansalaista joka oli valmis säästämään; 1900-luvun puolivälissä se tarvitsi ihmistä jonka intohimoinen halu oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Yhteiskuntaluonne on se muoto jolla inhimillinen energia muotoutuu käyttökelpoiseksi tuotantovoimaksi yhteiskuntaprosessissa.

Yhteiskuntaluonnetta lujitetaan kaikilla vaikuttamisen välineillä yhteiskunnassa;  sen keinoja ovat koulutusjärjestelmä, uskonto, kirjallisuus, sen laulut, kaskut, tavat ja, ennenkaikkea, vanhempien tapa kasvattaa lapsiaan. Viimemainittu on niin tärkeä, koska yksilön luonteenrakenne muovautuu   hyvin suuressa määrin jo viiden-kuuden vuoden ikäisenä. Mutta vanhempien vaikutus ei ole olennaisesti henkilökohtainen  tai sattumanvarainen, kuten klassinen pyskoanalyysi uskoo; vanhemmat ovat ensisijaisesti yhteiskunnan välittäjiä, sekä oman luontenrakenteensa kautta että kasvatusperiaatteidensa välityksellä; he eroavat toisistaan ainoastaan pienessä määrin ja nämä erot eivät tavallisesti vähennä heidän vaikutustaan kehittää jälkikasvussa  yhteiskuntarakenteen kannalta haluttavaa yhteiskuntaluonnetta.

Yhteiskuntaluonteen käsitteen muotoutumisen ehdot syntyvät kunkin yhteiskunnan käytännön elämässä ja tämä oli se tarkistus Freudin libidoteoriaan, joka oli hänen luonnerakenteensa pohjana. Libidoteoria perustuu mekanistiseen ja käsitykseen ihmisestä koneena, jossa halut ja himot (itsesäilytyksen ohella) ovat energialähteenä ja jota "mielihyvän periaate" hallitsee ja joka laskee lisääntyneen himon ja halun sen normaalille tasolle. Vastakohtana tälle käsitteelle, jonka olen yrittänyt tässä osoittaa (erityisesti kirjassani Ihmisen osa), on se että ihmisen - joka on ensisijaisesti yhteiskunnallinen olento - erilaiset pyrkimykset ovat tulosta hänen tarpeestaan "mukautua" (esineelliseen maailmaan) ja "sopeutua" (ihmisten maailmaan) ja että tämä mukautuminen ja sopeutuminen muodostavat keskeisen intohimon siinä yhteiskunnassa jossa hän elää. Tämän käsityksen mukaan ihminen luonteenpiirteiltään pyrkii intohimoisesti mukautumaan ja sopeutumaan kohteisiinsa -  ihmisiin ja luontoon -  ja tyydyttää siten tarpeensa suhteuttaa itsensä ympärillään olevaan maailmaan.

Yhteiskuntaluonteen käsite vastaa niihin tärkeisiin kysymyksiin, joita ei ole käsitelty asianmukaisesti Marxin teorian yhteydessä.

(1) Kuinka on mahdollista että yhteiskunta voittaa jäsentensä luottamuksen ja kuuliaisuuden, siitä huolimatta että he kärsivät järjestelmän kurimuksessa ja jopa silloin kun heidän järkensä kertoo heille että tämä kuuliaisuus on heille haitallista? Miksi heidän todellinen etunsa inhimillisinä olentoina ei paina enempää kuin heidän fiktiivinen etunsa jonka ovat tuottaneet kaikenlaiset ideologisen vaikuttamisen ja aivopesun muodot? Miksi heidän tietoisuutensa oman kansanluokkansa tilasta ja sosialismin hyödyt eivät ole olleet niin tehokkaita kuin mitä Marx uskoi niiden olevan? Vastaus tähän kysymykseen piilee yhteiskuntaluonteen ilmiössä. Sen kerran kun yhteiskunta on onnistunut muokkaamaan tavallisen ihmisen luontenrakennetta tavalla että hän haluaa tehdä sitä mitä pitää tehdä, hän on tyytyväinen niiden elämisen ehtojen kanssa joita yhteiskunta hänelle tyrkyttää ja määrää. Kuten yksi Ibsenin henkilöhahmoista kerran sanoi: hän voi tehdä mitä hyvänsä mitä hän haluaa, koska hän haluaa tehdä sitä mitä hän voi tehdä. Tarpeetonta sanoa, että yhteiskuntaluonne joka tyytyy alistumiseen on  rampautettu luonne. Rampa tai ei, tärkeää on että se palvelee sellaisen yhteiskunnan tarpeita joka tarvitsee alistuneita ihmisiä toimiakseen.

(2) Yhteiskuntaluonteen käsite tarjoa siis selityksen siihen, mikä linkittää yhteiskunnan aineellisen perustan sen "ideologiseen ylärakenteeseen". Marxia on usein tulkittu niin, että ideologinen ylärakenne ei ole muuta kuin heijastusta taloudellisesta perustasta. Tämä selitys ei ole täsmällinen; tosiasia on että Marxin taloudellisen perustan ja ideologisen ylärakenteen olemusta ei ole riittävästi selvitetty. Dynaaminen psykologinen teoria voi osoittaa että yhteiskunta tuottaa yhteiskuntaluonteen, ja että tämä yhteiskuntaluonne on taipuvainen pitäytymään niissä ajattelutavoissa ja ideologioissa jotka sitä ravitsevat. Kuitenkaan taloudellinen perusta joka tuottaaa tiettyjä yhteiskuntaluonteen piirteitä vaikuta ainoastaan yhteen suuntaan; sen vaikutuksen alaisena olevat  puolestaan kääntäen tuottavat ajatuksia ja toimintatapoja. Ajatukset, kun ne kerran on luotu vaikuttavat puolestaan yhteiskuntaluonteeseen  ja - epäsuorasti - yhteiskunnan taloudelliseen rakenteeseen. Se mitä haluan tässä korostaa on se, että yhteiskuntaluonne toimii välittävänä tekijänä yhteiskunnan taloudellisen perustan ja niiden ajatusten ja ihanteiden välillä jotka ovat vallitsevia tässä yhteiskunnassa.

Taloudellinen perusta - yhteiskuntaluonne - ajatukset ja ihanteet - yhteiskuntaluonne - taloudellinen perusta

(3) Yhteiskuntaluonteen käsite selittää, miten inhimillistä energiaa yhteiskunnassa käytetään yhteiskunnan toimesta, kuten mitä hyvänsä raaka-ainetta yhteiskunnan tarpeisiin ja tavoitteisiin.  Ihminen on tosiasiassa mitä taipuisin luonnonvoima; hänestä voidaan tehdä melkeinpä minkä hyvänsä tavoitteen palvelija; hänet voidaan muovata vihaamaan tai tekemään yhteistyötä, alistumaan tai nousemaan vastarintaan, nauttimaan kärsimyksestä tai onnellisuudesta.

(4) Samalla kun kaikki tämä on totta, on totta myös se että ihminen voi ratkaista olemassaolonsa ongelman toteuttamalla täysin hänessä piilevät inhimilliset voimavaransa. Mitä rammemmaksi yhteiskunta hänet tekee ja mitä sairaammaksi hän itsensä tuntee, hän saattaa tietoisesti olla tyytyväinen kohtaloonsa. Mutta alitajuisesti hän on tyytymätön ja juuri tämä tyytymättömyys on elementti joka kallistaa häntä lopultakin muuttamaan niitä yhteiskunnan muotoja jotka rampauttavat häntä. Jos hän ei voi tehdä sitä, tämä omalla tavallaan rampautumista aiheuttava yhteiskunta tulee kuolemaan pois. Yhteiskunnan muutosta ja vallankumousta eivät aiheuta ainoastaan tuotantovoimat jotka ovat ristiriidassa aikaisempien tuotannonmuotojen kanssa. Sitä aiheuttaa myös konflikti epäinhimillisten yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ihmisen muuttumattomien tarpeiden välillä. Ihminen voi tehdä melkein mitä vain, mutta kuitenkin vain melkein. Ihmisen taistelunhistoria on vaikuttava julistus tämän periaatteen puolesta.

(5) Yhteiskuntaluonteen käsite ei ole ainoastaan teoreettinen ilmaisu joka nojaa yleiseen spekulaatioon; se on käyttökelpoinen ja tärkeä väline,  jonka tavoitteena on paljastaa millaisia yhteiskuntaluonteita eri yhteiskunnissa tai yhteiskuntaluokissa on olemassa. Olettaessaan "talonpoikaisluonteen" olevan yksilöllinen, hamuava, itsepäinen ja haluton yhteistyöhön, vähät välittävän ajankulusta ja täsmällisyydestä,  kysymys ei ole kokoelmasta  erilaisia satunnaisia luonteenpiirteitä vaan energialla latautunut  suuntautumistapa; tämä luonteenrakenne osoittaa tarvittaessa jopa itsepintaista väkivaltaa tai vastarintaa jos siihen yritetään vaikuttaa; edes taloudelliset houkutteet eivät saa aikaan helposti muutoksia. Tämä oireryhmän taustalla on yhteinen tuotantotapa joka on ollut tyypillinen talonpojalle jo satojen vuosien ajan. Sama koskee alemman keskiluokan aseman heikentymistä, sitä joka nosti Hitlerin valtaan tai kohtasi köyhiä Yhdysvaltojen etelävaltioissa.  Kaikenlainen myönteisen kultturellisen virkistyksen puute, katkeruus omasta tilanteesta joka on jäänyt jäljelle muun yhteiskunnan edetessä, viha niitä kohtaan jotka tuhosivat ne olosuhteet joista he olivat aikanaan ylpeitä, tämä kehitti luonteenpiirteistöön  oireryhmän joka nosti esiin kuoleman rakastamiseen (Nekrofilia). Siihen kuuluu äärimmäinen ja pahanlaatuinen kiintyminen vereen ja maaperään yhtyneenä kiihkeään ryhmänarsismiin, joka puolestaan ilmenee kansalliskiihkona ja rasismina.  Vielä yksi esimerkki: tehdastyöläisen luonteenrakenne ilmenee täsmällisyytenä, kurinalaisuutena, kyvykkyytenä tiimityöskentelyyn; se on oireryhmä joka muodostaa vähimmäisehdot toimimiselle teollisena työntekijänä. (Muut erot - kuten riippuvuus-itsenäisyys, aktiivisuus-passiivisuus on tässä yhteydessä jätetty sivuun, olkoonkin että nämä ovat mitä suurimmasta merkityksestä teolliselle työntekijälle nyt ja tulevaisuudessa).

(6) Kaikista tärkein lisäys yhteiskuntaluonteen käsitteeseen löytyy kyvystä erottaa tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan  yhteiskuntaluonne sellaisena kuin Marx sen visualisoi, 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan yhteiskuntaluonteesta, jonka keskeinen halu on omaisuuden omistamiseen ja vaurauteen sekä 1900-luvun kapitalistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntaluonteesta, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi korkeasti teollistuneissa yhteiskunnissa: homo consumens luonteepiirteenä.

Homo consumens

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi, sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa, on että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehitystä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."

(7) On olemassa kokeellisia ja kokeiltuja keinoja jotka sallivat yhteiskuntaluonteen tutkimisen. Tällaisen tutkimuksen tarkoituksena on: havaita joko kansan tai yhteiskuntaluokan erilaisia luonteenpiirteeseen liittyviä oireryhmiä; tutkia erilaisten tekijöiden voimakkuutta tämän oireryhmän sisällä; löytää vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia tekijöitä jotka johtuvat erilaisista sosiaalistaloudellisista olosuhteista.  Kaikki tällaiset muunnelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella vallitsevan luonnerakenteen voimakkuutta,  muutosprosesseja ja myös mittaamistapoja näiden muutosten havaitsemisen helpottamiseksi.  Tarpeetonta sanoa, että tällaisen muutoksen havaitseminen on tärkeää yhteiskunnan muuttuessa maatalousvaltaisesta teolliseksi. Työläisen  luonteenlaatu muuttuu kapitalistisissa tai kommunistisissa, siis vieraantuneissa olosuhteissa, ja edelleen autenttisen sosialismin olosuhteissa. Edelleen, tällainen tutkimus on oppaana poliittiselle toiminnalle. Jos minä tiedän kansalaisten ne mielipiteet, joista he ovat vakuuttuneita mielipidetiedusteluissa, tiedän kuinka he todennäköiseti käyttäytyvät lähimmässä tulevaisuudessa. Jos haluan tietää niiden psyykkisten voimien vahvuuden, jotka eivät ole vielä tulleet näkyviksi tietoisesti, kuten esimerkiksi  rasismi, sotakiihko tai rauhantahto, kertovat tällaiset tutkimukset  minulle piilossa olevien voimien suunnan ja vahvuuden, niiden jotka jylläävät sosiaalisissa prosesseissa ja tulevat ilmaistuksi vasta jonkun ajan kuluttua.

Tässä ei ole tilaa keskustella yksityiskohtaisesti niistä menetelmistä, joita voidaan käyttää ylläkuvattuja ilmiöitä koskevan datan aikaansaamiseksi. Mikä niille kaikille on yhteistä on yritys välttää erehdystä hyväksyä ideologioita, siis rationalisointeja ilmauksena sisäisestä ja useimmiten tiedostamattomasta todellisuudesta. Eräs menetelmä, joka on osoittautunut hyvin käyttökelpoiseksi. on avoin kyselylomake, jossa annettujen vastausten  eitarkoitettu tai tiedostamaton sisältö myös tulkitaan. Siis, kun vastataan kysymykseen:" Kuka historiallinen henkilö Sinua eniten miellyttää?" ja vastaus on"Aleksanteri suuri, Nero, Marx, ja Lenin," kun toinen vastaaja nimeää: "Socrates. Pasteur, Marx ja Lenin", vastaukset antavat mahdollisuuden luokitella ensimmäinen vastaaja tiukan autoritaariseksi, ja toisen jonka mieltymys on toimia elämän palveluksessa ja olla hyödyksi ihmiskunnalle. Käytettäessä laajennettua suunnattua kyselylomaketta on mahdollista saavuttaa luotettava kuva henkilön luonteesta. Muut suunnatut testit, kuten suosittujen vitsien, laulujen, kertomusten ja muiden merkillepantavien käyttäytymismuotojen ilmenemät (erityisesti "pienet näytökset"   ovat tärkeitä psykoanalyyttiselle havainnoinnille) ovat avuksi täsmällisen ja paikkansapitävän tuloksen saavuttamisessa. Menetelmällisesti pääpaino kaikissa näissä tutkimuksissa on tuotantotapa ja sen vaikutus luokan piirteisiin, kaikkein tärkeimpiin luonnerakenteen ilmauksiin ja oirekokonaisuuksiin, joita ne muodostavat ja suhde näiden kahden ulottuvuuden välisessä tietokannassa, datassa.  Suunnatulla, pistokoetyyppisellä tutkimuksella voidaan tutkia kokonaisen kansakunnan tai laajan sosiaalisen luokan asennoitusmistapoja ja luonteenlaatua  jopa niinkin vähällä kuin tuhannella kyselyyn vastanneella.

Toinen tärkeä ulottuvuus analyyttisessa sosiaalipsykologiassa on se mitä Freud nimitti tiedostamattomaksi. Mutta, kun Freud oli kiinnostunut enimmäkseen yksilöllisistä ilmauksista, Marxin sosiaalipsykologiaa tutkivan tulee olla eniten kiinnostunut "yhteiskunnallisesta tiedostamattomasta". Tämä käsite viittaa sen sisäisen todellisuuden torjuntaan joka on yhteistä laajoille ryhmille. Jokaisen yhteiskunnan on käytettävä kaikkia keinojaan olla sallimatta jäsentensä    (tai tietyn luokan) tulla tietoisiksi niistä impulsseista, mielijohteista, jotka - jos ne tulisivat tietoisiksi - saattaisivat johtaa "vaarallisiin" ajatuksiin tai toimiin. Tehokasta sensuuria tapahtuu, ei painetun sanan tai ajatusten ja puheiden tasolla, vaan estämällä jopa ajatusten tulemista tietoisiksi, siis torjumalla vaarallinen tietoisuus. Luonnollisestikin yhteiskunnallisen tiedostamattoman sisällöt ovat yhteydessä yhteiskuntarakenteen moniin muotoihin; agressiivisuus, kapinahenki, riippuvaisuus, yksinäisyys, surullisuus, ikävystyminen, jne.,   vain muutamia mainitaksemme. Torjuttu mielijohde, impulssi on pidettävä torjuttuna ja korvattava ideologialla joka kieltää päinvastaisen tai vakuuttaa sen vastakohdasta. Ikävystyneen, ahdistuneen, surullisen ihmisen on on totuttava ajattelemaan, että hän on iloinen ja kaikki on hauskaa. Toisissa yhteiskunnissa, joissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus on estetty, hänet opetetaan ajattelemaan että hän on saavuttamaisillaan mitä täydellisimmän vapauden muodon, olkoonkin että vain sillä hetkellä vain johtajat puhuvat tuon saavutetun vapauden hengessä.  Joissakin järjestelmissä rakkaus elämään on tukahdutettu, ja sen rinnalla palvotaan rakkautta omistamiseen; joissakin tietoisuus vieraantumisesta on tukahdutettu, ja sen sijasta edistetään slogania:"Sosialistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vieraantumista".

Toinen tapa ilmaista tiedostamatonta on puhua Hegelin ja Marxin termeillä, siis puhua totaalisista voimista ihmisen selän takana samalla kun hänellä on harhakuva siitä että hän on  vapaa päättämään. Kuten Adam Smith esitti, että "ihmisen taloutta johtaa näkymätön käsi joka edistää asiaa joka ei ollut hänen tarkoituksensa". Samalla kun näkymätön käsi oli Smithille hyvänsuopa, Marxille (ja myös Freudille) se oli vaarallinen; se oli paljastettava jotta sen tehokkuus voitiin ottaa siltä pois.
Tietoisuus on yhteiskunnallinen ilmiö: Marxille se oli enimmäksen väärä tietoisuus, tukahduttavien voimien aikaansaama. Tiedostamaton, kuten tietoisuus, on myös yhteiskunnallinen ilmiö, jota säätelee "yhteiskunnallinen suodatin" joka ei salli kaikkein inhimillisimpien kokemusten nousta tiedostamattomasta tietoisuuteen. Tämä sosiaalinen suodatin muodostuu enimmäkseen a) kielestä, b) logiikasta, ja c) yhteiskunnallisista tabuista ja kielloista; se on päällystetty ideologioilla (rationalisoinneilla) jotka subjektiivisesti koetaan todeksi, mutta jotka todellisuudessa eivät ole muuta kuin yhteiskunnallisesti tuotettuja ja jaettuja fiktioita. Tämä lähestymistapa tietoisuuteen ja tukahduttamiseen voi  kokeellisesti  osoittaa Marxin toteamuksen pätevyyden, jonka mukaan "yhteiskunnallinen olotila määrää tietoisuutta".

Seurauksena näistä huomioista nouse esiin toinen teoreettinen ero dogmaattisten freudilaisten ja marx-suuntautuneiden psykoanalyytikkojen välillä. Freud uskoi että tehokas syy tukahduttamiseen  (kaikkein tärkeimmän tukahdutettavan sisällön ollessa sukurutsaiset halut) on kastraation pelko. Minä uskon, päinvastoin, että niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisestikin ihmisen suurin pelko on täydellinen eristyneisyys kanssaihmisestä, täydellinen isolaatio. Jopa kuolemanpelko on helpompi kestää. Yhteiskunta pakottaa tukahduttamisvaatimuksillaan ja uhkaa samalla täydellisellä eristämisellä. Jos et kiellä tiettyjen kokemusten läsnäoloa, sinä et kuulu tänne, sinä et kuulu minnekään, olet vaarassa tulla hulluksi. (Mielisairautta on todellisuudessa luonnehdittu suhteiden totaalisena puuttumisena ulkomaailmaan)

Marxilaiset ovat tavallisesti otaksuneet että se mikä toimii ihmisen selän takana ja ohjaa häntä ovat taloudelliset voimat ja niiden poliittiset edustajat. Psykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, että tämä on aivan liian kapea-alainen käsitys. Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja jokainen yksilö on varustettu intohimoisten pyrkimysten mahdollisuuksilla, alkaen mitä arkaaisimmista ja jatkuen mitä edistyksellisimpiin. Tämä inhimillinen mahdollisuus muokkautuu taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimien näyttämöllä kullekin yhteiskunnalle tyypillisellä tavalla. Tämä sosiaalisten voimien näyttämö tuottaa oman tiedostamattoman, tietynlaisen konfliktin tukahduttavien tekijöiden ja niiden inhimillisten tarpeiden välillä, jotka ovat olennaisia ihmisen terveelle toiminnalle (kuten tietty aste vapautta, piristystä, mielenkiintoa elämään, onnellisuutta). Todellisuudessa, kuten sanoin jo aikaisemmin, vallankumoukset eivät tapahdu ainoastaan uusien produktiivisten voimien toimesta, vaan myös sen tukahdutetun ihmisluonnon vaatimuksesta. Ne onnistuvat vain jos nämä kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudelleenvieraantumista on käytetty marxilaisessa kirjallisuudessa pelkästään älyllisenä käsitteenä, irrallaan keskustelusta psykologisesta tiedosta suhteessa vieraantumisen kokemukseen. Uskon että ei voida puhua mielekkäästi vieraantumisesta ellei ole kokenut sitä itsessään ja kanssaihmisissään. Edelleen, on tutkittava vieraantumisen ilmenemistä suhteessa narsismiin, masennukseen, fanaattisuuteen ja idolien palvontaan ymmärtääksemme sen täysin ja ollaksemme kykeneviä tutkimaan vieraantumisen astetta erilaisissa yhteiskunnallisissa ryhmissä ja yhteiskunnallisissa oloissa,  jotka pyrkivät lisäämään tai vähentämään sitä.

Yhteenvetona: tämän artikkelin tarkoituksena on vetoomus saada esitellä dialektisesti ja humanistisesti suuntautunutta psykoanalyysia  Marxin ajatusten näkökulmasta. Uskon että marxismi tarvitsee  tällaisen psykologisen teorian ja että psykoanalyysi tarvitsee tulla liitetyksi aitoon marxilaiseen teoriaan. Sellainen synteesi hedelmöittäisi molempia ulottuvuuksia, kun taas positiivinen pavlovismi, olkoon että sillä on paljon mielenkiintoista tietoa tarjottavanaan, tulee ainoastaan johtamaan sekä psykologian että marxismin heikkenemiseen.








(Erich Frommin toimittamasta kirjasta"an international symposium Socialist Humanism", luku "Humanistisen psykologian soveltaminen Marxin teoriaan")

Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm