Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Sote eurooppalaisittain?

Sosiaali- ja terveydenhoitopolitiikan suunnasta on Suomessa käyty taistelua kaiketi viimeistään jo tämän vuosituhannen alusta saakka, todennäköisesti jo kauemminkin. Vastakkain ovat perinteiseksi pohjosmaiseksi ratkaisuksi katsottava kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja meidän perustuslakimme mukainen, yhteiskuntavastuuseen perustua  lähestymistapa, jossa jokaisen kansalaisen terveys- ja sosiaalinen turva viimekädessä taataan yhteisin päätöksin ja resurssein.

Toisella puolen perustna on ns. markkinmalli, jossa yksityiset palveluntuottajat, kotimaiset ja ja yhä suuremmassa määrin ylikansalliset yritykset haluavat tulla mukaan "terveys- ja sosiaalibisnekseen" tasaveroisina ja oikeuksiensa puolesta pysyvästi turvattuina toimijoina. Keskeisenä tavoitteena on kuitenkin markkinalähtökohta, jossa yritysvastuu ja mahdollisimman suuren voiton tavoittelu yrityksen omistajille ja taustayhteisöille on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin kansalaisen terveys ja sosiaalinen turvallisuus.

Kolmannen elementin muodostaa mahdollisimman rationaalisen hallinnollisen tason rakentaminen suomalaiselle sosiaalitoiminnalle ja terveydenhoidolle. Maakuntamalliin liittyy järjestämisrationaliteetin lisäksi myös poliittisen valtapelin ulottuvuus. Kun maakuinnan hallinnon jäsenenä olevat kunnat ovat pieniä ja niissä on maaseutuyhteisölle tyypillinen keskustalainen hallintohegemonia, monista makuntahallinnoista olisi edustukseen perustuen muodostumassa joko lähes yksinomaan keskustalaisia voimia sisältäviä, tai sitten väestömäärän perusteella maakunnan keskuskaupunkien hallitsemia yksiköitä, jossa ympäröivällä maaseudulla ei olisi paljonkaan sanansijaa. Tämä vääntö on toistaiseksi vielä sekä rahoituksen että hallinnon rakenteen osalta myös kokonaan käymättä.

Miltä tämä merkittävä poliittinen voimainmittelö näyttää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onhan rauha ja demokratia Euroopan Unionin keskeisiä ja alkuperäisiä tavoitteita?

Euroopan Unioni on muodostunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa myös talousyhteisöksi, joka on alusta saakka liputtanut markkinavapauksien suuntaan. Tämä oli selvää jo silloin, kun Suomi liittyi kansanäänestyksellä mukaan tähän eurooppalaiseen yhteisöön. Jäsenyytemme aikana on syntynyt myös uusia, päivänpolitiikasta irrotettuja mutta kuitenkin tärkeintä taloudellisia rakenteita: Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki.  Euroopan Unionin peruskirjaa on kehitetty asteittain myös jäsenyytemme jälkeen; konsolidoitu peruskirja  - se jonka varaan kaikki Euroopan Unionin suuret linjaratkaisut perustuvat - on hyväksytty 26.10. 2012. Se on hengeltään - yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa - markkinoille ehdottoman etusijan antava ja julkiselle vallalle markkinoiden lähtökohdista ehtoja asettava perusasiakirja. Tämä on helposti tarkistettavissa konsolidoidun peruskirja  talous- ja rahapolitiikkaa koskevasta osiosta, artikloista 120-133.

Eurooppalaisittain, Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin nojautuen voidaan todeta, etä Euroopan Unioni kehittää politiikkaansa markkinoiden ja markkinavapauksien lähtökohdista jättäen kuitenkin esimerkiksi sosiaali- ja veropolitiikassa tilaa kansallisille ratkaisuille. Nämä eivät kuitenkaan saa olla missään vaiheessa ristiriidassa  itse Unionin päälinjan kanssa, joka lähtee markkinaehtoisuudesta.

Euroopan Unioni on edelleenkin rakennusvaiheessa eikä sitä pidetä valmiina, sellaisena joksi Euroopan Unionin  tulee lopulta muodostua. Nyt kun europarlamenttivaalit ovat jo runsaan kahden kuukauden päästä, Euroopan tulevaisuudesta käydään tietenkin keskustelua. Merkillepantavaa on, että itse peruslähestymistapaan ei olla esittämässä muutoksia. Näin siitäkin huolimatta, että Unionin ongelmat ovat kärjistymässä entisestään eikä mihinkään suuriin eurooppalaisiin kysymyksiin ole näköpiirissä kestävää ratkaisua. Euroopan Komissio on tuottanut asiakirjan, jossa etsitään ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin.

John Maynard Keynes, tunnettu brittiläinen liberaali kehitti jo 1930-luvulla talous- ja rahapolitiikan antisyklistä mallia, joka perustuu rahapolitiikan dynaamiseen käyttöön uhkaavien taloudellisten resurssikriisien  yllättäessä. Rahapolitiikkaa voidaan käyttää endogeenisesti, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuen siten, että voimavaroja uusiin investointeihin ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin rakenne- ja palveluratkaisuihin on aina käytettävissä. Talouden ylikuumenemista esimerkiksi inflaation muodossa voidaan samoin estää kiristämällä rahapolitiikkaa.

Saattaa tuntua yllättävältä, mutta tämä erityisesti sosialidemokraattien piirissä piirissä suosittu keynesiläinen malli on itseasiassa valtiollisten rakenteiden osalta - kuten valtio ja kunnat - on kielletty,  kiellety ehdottomasti Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa. Päinvastoin, rajoituksia kasvulle ja velanotolle pidetään mitä tärkeimpinä erurooppalaisessa talous- ja rahapolitiikassa. Markkinoiden etulyöntiasemaa kuvastaa sekin, että vuosina 2014-18 EKP toteutti kuitenkin antisyklistä ja endogeenista rahapolitiikkaa valtioiden velkkakirjojen oston muodossa yritysten suuntaan. Tämä vapautti jäsenvaltioiden yritystukiin sijoittamia verovaroja muihin tarkoituksiin ja antoi väliaikaisen sysäyksen myös eurooppalaiselle taloudelliselle kasvulle. Jäsenvaltioiden investointeihin siitä ei ollut juurikaan pua.

Keynes ei siis ole nykyisen Euroopan talous- ja rahapolitiikan keskeisiä hahmoja, Sen sijaan itävaltalainen 1930-luvun talouspoliitiko ja monetaristi Friedrich  von Hayek on noussut yhä keskeisempään asemaan monetaristisen, uusliberaalin, markkina-alisteisen politiikan guruna ja tiennäyttäjänä. Von Hayek on syntyjään itävaltalainen, minkä vuoksi riistävästä ja kurittavasta talous- ja rahapolitiikasta on ruvettu käyttämään "austerismi" -ilmaisua. Sana viittaa Itävallan englanninkieliseen nimeen. Omalla kohdallamme suomalaisesta politiikasta on käytetty saksalaista ilmaisua "Finnlandisierung", mikä tarkoittaa sosiaalipsykologista alistumista vahvemman naapurin logiikkaan ja etupyrkimyksiin. Kun seuraan eurooppapolitiikasta Suomessa käytävää vähäistä  ja kritiikitöntä keskustelua, saattaa tulla johtopäätökseen, että saksalaiset taisivat Suomen suhteen olla oikeassa?

Sote eurooppalaisittain? Euroopan Unionin peruskirjojen valossa Suomessa käytävä Sote-kamppailu on turhaa ja perustuslakimme väärässä. Me olemme Euroopan Unionin jäseniä eikä millään hallituksella - ei edes sosialidemokraattien johtamalla - ole lupaa eikä oikeutta rakentaa muun kuin juhlallisesti hyväksytyn eurooppalaisen konsolidoidun peruskirjan pohjalle. Eurooppaoikeus ylittää tiukan paikan tullen perustuslakimme ensisijaisuuden. Miten tämä ristiriita odotettavissa olevassa notifikaatioprosessissa tullaan ratkaisemaan, tulee olemaankin entisen työväenteatterin esityksen mukainen "näytelmä kolmessa kohtauksessa ja hermokohtauksessa". Shokki saattaa todella olla odotettavissa.

Toukokuussa valittavat europarlamentaarikot tulevat visioimaan siis tulevaisuuden Eurooppaa ja etsimään uusia ratkaisuja Euroopan kehittämiseksi ja sen kohtalon ratkaisemiseksi. Euroopan Unioni piirissä on jo sielläkin ryhdyttä etsimään keinoja lukkiintuneiden mekanismien avaamiseksi esittämällä määräenemistöpäätösten käyttöönottoa nykyisen, aina vaadittavan yksimielisyyden sijasta. Alustavien esitysten mukaan tämä koskisi kuitenkin vain shokkitilanteita kuten yllättäviä kriisejä tai EU:n asettamia poliittisia sanktioita. Itse konsolidoitua peruskirjaa ei ole tarkoitus saattaa määräenemmistöllä muutettavaksi, sen avaamiseen ja laajentamiseen esimerkiksi talous- ja rahapolitikan osalta myös valtioita koskevaksi tarvitaan erooppalaista konsensusta.  Sellainen tilanne saavutetaan sotaväen kurinpidossa opitun säännön mukaan Euroopassakin sitten kun lipputanko kukkii - sehän on jo nyt nupulla!

Kun kukaan ei vaadi konsolidoidun peruskirjan muuttamista, mikä ei käytännössä ole ilmeisesti mahdollistakaan kuin äärimmäisessä, eksistentiaalisessa kriisissä, sosialidemokraatit saavat sekä Suomessa että Euroopassa opetella parantelemaan markkinakapitalismin aiheuttamia haavoja; pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioajatteluun tottuneelle se on äärimmäisen haastavaa ja vaatii tosiasiassa oman arvopohjan peruslähtökohtien, paradigman,  muuttamista, "finlandisoitumista".

Tällaista henkistä amputaatiota ei pitäisi moniarvoiseksi, vapaaksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvassa Euroopassa keneltäkään edellyttää. Kun kuitenkin näin on, moni joutuu noudattamaan vaaliuurnalla eurovaaleissa Mark Twainin kuuluisaa ohjetta: "Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Aimo - ja annos sosiaalipsykologiaa

Miten jouduin seuraamaan ja tutkimaan ns. Frankfurtin koulukuntaa, marxilaisen filosofian ja samalla työväenliikkeen arvoperinnön sosiaalipsykologista ulottuvuutta korostanutta suuntausta,  tätä tutkija- ja tiedeyhteisöä?

Ensimmäisen kirjan tältä alueelta lykkäsi 1960-luvun puolivälissä käteeni Aimo Kairamo, Työväen Sivistysliitossa, SDP:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana ja arvostettuna kolumnistina toiminut Työväen Akatemian kasvatti. Aimo oli kotoisin Nivalasta ja opin tuntemaan hänet jo varhaisina 1960-luvun alun vuosina. Meillä oli perhesiteitäkin; Aimo rakastui siskooni Hilkkaan Työväen Akatemiassa. Hilkka oli hakeutunut aluksi Väinö Voionman opistoon ja sitten edelleen Työväen Akatemiaan minunkin jäkiäni seuraten. Kansanopisto- ja kansankorkeakoulutie muodosti meille 1950- ja 1960-luvun nuorille työväen sivistysliikkeen korostaman "toisen sivistystien". Tämä tausta toi Aimon tuon tuostakin mukaan perhetapahtumiin, aluksi Viitasaaren Ilmolahden Lehtimäen rintamamiestilalla ja edelleen sisarusparvemme yhteisen kesämökkeilyn merkeissä Viitasaaren Kolimalla ja Kuhmoisten vehmaissa järvimaisemissa.

Tehtäviensäkin johdosta Aimo sai luettavakseen ja kirjallisuutta ja ehdotoman ahkera lukumies hän olikin. Hän lainasi minulle kirjauutuuksia ja minä puolestani "Kansajen historiaa" osa kerrallaan luettavaksi. Vaarallinen Vapaus, Frankfurtin Goethe Yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen johtajaksi  eliniäkseen 1930-luvun alkupuolella  valittn Erich Fromm oli tuon kirjan kirjoittaja. Hän ei ollut kuitenkaan kirjoittanut sitä Saksassa, vaan Saksan juutalaisena joutui 1930-luvun loppupuolella pakenemaan aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen USA:han, jossa hän loi nopeasti uraa psykologina, psykoanalyytikkona ja inhimisen luonteenpiirteistön ja yhteiskunnallisten rakenteiden vuorovaikutuksen tutkijana ja popularisoijana. Vaarallinen vapaus oli hänen ensimmäinen näiden suhteiden kokonaisuutta kuvannut kirjansa.

Kirjan lainatessaan Aimo totesi sen olevan lukemisen arvoinen, mutta varoitteli minua, herkkäuskoista nuorta miestä liiaksi syventymästä hänen mielestään hetteiseen sosiaalipsykologiaan  painottuvaan sanomaan. Luin tuon kiinnostavan, mielestäni tällä hetkellä klassikoksi luokiteltavan kirjan, joka kertoo vapauden kaksoisluonteesta; ihminen haluaa kiihkeästi vapautta ja sitten kun hän sitä saa, hän ei osaakaan käyttää sitä vaan sortuu erilaisiin epäproduktiivisiin pakomekanismeihin. Historia on tulvillaan esimerkkejä ihmisen yrityksestä käyttää vapauttaan itseään ja yhteisöään hyödyttävällä tavalla, mutta aina ja yhä uudestaan vapauden rinnalle nousee ihmisen vapautta rajoittavia ja tuhoavia toimintakäytäntöjä. Tämä taloudellisen perusrakenteen ja kulttuuristen erityisrakenteiden välinen vuorovaikus ihmisluonteen analysoinnin muodossa on sosialidemokratialta edelleen tekemättä.

Kun nyt jälkeenpäin katselen Frankfurtin koulukunnan 1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan tuotantoa, voin sanoa että koko hänen laaja ja suurta suosiota saavutanut tuotantonsa käsittelee ihmisenä olemisen ja vapauden välistä dynamiikkaa. Aimon varoittelulle on olemassa ymmärrettävä syynsä: sosialidemokratia meillä sen enempää Suomessa, pohjolassa kuin muuallakaan Euroopassa ei ole onnistunut syventämään ihmiskäsitystään liikkeen arvoperinnön edellyttämän tietoisuuden suuntaan. Ei ole juurikaan edetty periaateohjelmien, tasa-arvoa, solidaarisuutta, yhdenvertaisuutta tai demokratiaa elämäntapana korostavaa yleistason suhtautumista syvemmälle. Yritystä ei Aimolrta kuitenkaan puuttunut: hän kirjoitti pari-kolme kirjaakin sosialidemokratian periaatteista.

Sosialidemokratiaan voi kasvaa monia teitä, korostetaan. Kun ihmisluonteen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta koskevassa analyysissa ei ole juurikaan edetty tämän pidemmälle, seurauksena on pidättäytyminen sotkeutumisesta "psykologisointiin". Kun vastaavasti porvarillisessa ihmiskäsityksessä syvimmän analyysipohjan muodostaa pääosin Freudin sukupuolisen viettielämään perustuva, sinänsä mitä syvällisin psykoanalyyttinen tutkiskelu, ei silläkään puolella ole oikein ymmärretty, miksi populisteja, diktaattoreita, pelimiehiä ja urheiluhulluja  aina nousee valtaan ja miksi mm. työ- ja perhe-elämä elämä kärsivät niin usein jokseenkin alkukantaisesta sortamisesta, kiusaamisesta, tappavasta kilpailusta ja nöyryyttävistä elämänkohtaloista.

Toisaalta Aimo Kairamosta sukeutui mitä rohkein ja analyyttisin lehtimies, joka ei pelännyt mainita poliittisia vaikuttajia nimeltä ja arvostella heitä sarkastisesti. Ei siis ihme etä SDP:n digitaalinen verkkolehti kantaa edelleen "Aimo" -nimeä, vaikka lehden ja puoluetoimiston väessä ei Aimon työkavereita tai tuntijoita enää olekaan.

Tässä suhteessa Aimon ja esimerkiksi minun analysointitapani ehkä poikkesivat toisistaan. Ymmärrän kyllä että luonteenpiirteisiinsä fiksaantunut ihminen ansaitsee tulla kritisoiduksi, koska mitä ilmeisimmin hän ei kuitenkaan tule mielipiteitään ja arvoasetelmiaan muuttamaan. Luonteenpiirteistö on mitä lujimmin ihmisen sisäistä turvallisuutta ankkuroiva turvasatama - siitäkin huolimatta että perusanalyysi ihmisyyden ja kansan kannalta saattaa olla perin juurin epäonnistunut ja  rampauttava. Valta, asema, fyysinen tai henkinen ylivoima, alistumine, pelko,   "voittamisen tahto" ja välinpitämättömyys voivat korvata eettisesti humanistisempia, sisaruuteen ja veljeyteen  perustuvia elämänasenteita. Aina on mielestäni kuitenkin jätettävä tilaa sille tavallisesti pienelle, mutta suurissa murroksissa merkittävälle "heräämisen" mahdollisuudelle, tarttumiselle humanistiseen oljenkorteen, kun mikään muu ei enää auta.

Aimo joutui merkittävänä poliittisena vaikuttajana ja suomalaisten kommunistien kritisoijana tekemisiin myös Neuvostoliiton lähetystön ja sen tekemän "lähetystyön" kanssa. Paasion ja Sorsan kaudella avautui vähitellen myös sosialidemokraateille mahdollisuuksia vuoropuheluun suuren naapurin valtakoneiston kanssa. Kekkosen tulo yli Pitkänsillan ja "vähän sen ylikin" oli niitä avaintekijöitä, jotka mahdollistivat yhteydenpiudon tiivistymisen ja syvenemisen.  Aimolta sain ensimmäisen kerran kuulla myös "kotiryssistä", Neuvostoliiton lähetystön piirissä toimivien rakentamista henkilökohtaisista yhteyksistä myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Lähellä oli että minäkin olisin joutunut samaan  rinkiin, mutta luja päätökseni oli olla kotkaliiton sihteerinä osallistumatta Leninin syntymän satavuotisjuhliin - ja se rikkoi yhteyteni NKP:n verkkoihin kokonaan.

Minkälainen vaikutus näillä yhteyksillä oli Aimon henkiseen ja poliittiseen asennoitumiseen? Hän piti näitä kontakteja tärkeinä ja kun minut valittiin 1973 Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi, Aimo kysyi olinko ollut valintani jälkeen yhteydessä Neuvostoliiton lähetystöön tai sen verkostoihin. En ollut. Jälkeenpäin on selvinnyt miten laaja kotiryssien verkosto ulottui myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Kuten tässäkin tapauksessa kävi ilmi, sosialidemokraatit eivät omalla puolellaan millään tavalla kordinoineet kotiryssätoiminnan laajuutta ja sisältöjä omassa toiminnassaan.

Tälainen koordininti olisi saattanut pelastaa Aimonkin joutumasta siihen ristiriitatilanteeseen, jossa hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana päätyi erottamaan lehden pakinoitsijan Simpan, Simo Juntusen  tästä tehtävästä. Mielestäni tähän liittyy tragiikkaa ja paradoksia siinä mielessä, että Aimo oli pakinoitsijatyyliltään Simpan oppilaita, vahva sarkastinen henkilöhahmojen analysoija. Simppa oli demokraattisen sosialismin vahva kannattaja ja piti siksikin tiukan rajan "reaalisosialismiin", jota hän ei sosialismina pitänytkään. Tästä seurasi , että aikaa myöten myös Simppaa ryhdyttiin pitämään "oikeistososialidemokraattina", nimitys joka on muiden kuin sosialidemokraattien itsensä keksimä. Tapahtuman seurauksena Aimo joutui luopumaan päätoimittajan tehtävästä, mutta jatkoi lehden kolumnistina kuolemaansa saakka vuonna 2004.

Jäljestäpäin tulee miettineeksi, olisiko Frankfurtin koulukunnan syvemästä tutkimisesta ollut hyötyä myös niissä vastakkainasetteluissa, joihin Aimo joutui poliittisessa työssään. Olisiko sosialidemokratia onnistunut tunnistamaan jopa samoja pakenemisen ja epäproduktiivisuuden piirteitä sekä neuvostokommunismissa että porvarillisessa kovaotsaisuudessa? Olisiko ollut mahdollista löytää eettisesti kestävä suhtautuminen molempiin suuntiin?

Palkintona olisi ollut oikeastaan tarpeettomaksi osoittautuneen vastakohtaisuuden purkaminen ja sisäisen solidaarisuuden lujittuminen.

SPD:n kymmenen uutta käskyä

Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Vorwärts-lehdessä ovat Heiner Flassbeck ja  Paul Steinhardt julkaisseet jo 5.12. 2017 SPD:n kymmenen kohdan ohjelman CDU/CSU:n kanssa käytäviin neuvotteluihin.

Nämä vaatimukset merkitsevät käännettä puolueen politiikassa. Kuuluisa Harz-ohjelma halutaan lakkauttaa, valtion ja ammattiliittojen tehtävä yhteiskunnassa halutaan herättää uudelleen henkiin. Ohjelma merkitsee käännettä ja kriittistä suhtautumista puolueen ohjelmallisiin tavoitteisiin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.

Vuonna 2005 hyväksyi Saksan SPD "Agenda 2010" Harz- uudistusohjelman; nyt on aika tunnustaa yhteiskunnalliset realiteetit: on pysyvä massatyöttömyys. Euroopan Valuuttaunionissa vaikuttavat raskauttavat taloudelliset ristiriidat, joista Saksa kantaa suurimman vastuun. Toimimaton eläkejärjestelmä, uskomaton tasa-arvon puute, vanhuusköyhyys, lapsiköyhyys, kasvava matalapalkkasektori, yhä vähemmän täysiaikaista ja hyvinpalkattua työtä, mureneva infrastruktuuri, puristuksisa olevat kunnat, kontrollista karannut, hallitsematon finanssisektori,  vähenevät investoinnit huolimatta yritysten loistavista voittomarginaaleista ja monet ratkaisemattomat ekologiset kysymykset.

Näihin realiteetteihin on SPD:n otettava kantaa. Siksi on palattava takaisin sosialidemokraattisiin perusarvoihin. Nykyinen SPD:n työohjelma "SPD:n uudistaminen" merkitsee ainoastaan puolittaista käännettä. Ohjelma kritisoi valtiota väheksyvää ideologiaa, jota vastaan ei olla asetuttu kuin osittain.  Tunnustetaan jopa, että pitelemätön uusliberalismi on johtanut räikeään virhekehitykseen. Kuitenkin: mitkä ovat konkreettiset seuraukset "valtion toiminnan rajoittamisesta markkinoiden hyväksi"?   Mitä tarkoittaa kun sanomme, että meidän on kysenalaistettava oma politiikkamme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta?

Kun työohjelmassa uskaltaudutaan puhumaan "uudesta talouspolitiikasta" , siitä että toimintakykyisen valtion rooli on tematisoitava uudelleen, SPD ei näytä tietävän miten se oikein toteutettaisiin. Siksi vaatimukset oin asetettava uudelleen.

Kymmenen SPD:n vaatimusta hallitukseen osallistumiselle ja niistä käytäviin neuvotteluihin

1. Eurokriisin ratkaiseminen uudella saksalaisella talouspolitiikalla. Ammattiliittojen poliittinen (lue:yhteiskunnallinen) vahvistaminen, joka mahdollistaa palkkojen noston Saksassa ja joka kuitenkin antaa hengitystilaa neuvotteluosapuolille. Vakaus- ja kasvupaketin purkaminen ja paluu "mustan nollan" tulopolitiikasta Saksassa ja austeristisesta politiikasta Euroopassa.

2. Aktiivinen suuntautuminen inflaatiosuuntautuneeseen palkkapolitiikkaan Euroopan Valuuttaunionissa; toimialoja kattavien palkkaratkaisujen laajentaminen; minimipalkan korottaminen; vuokratyön rajoittaminen; työsopimusten perustelemattoman lyhytaikaisuuden poistaminen; kohdemaaperiaatteen tunnustaminen ja täydellinen läpiajaminen eurooppapolitiikan suuntaviivana.

3. EU-ohjelma julkisten investointien aikaansaamiseksi, tavoitteena teollisuuden alasajon hallitseminen kumppanuusmaissa ja julkisen infrastruktuurin modernisointi.

4. Pankkisektorin uudistaminen: pankkitoiminnan valvominen asianmukaisella kompetenssilla; maksu- ja lainatoiminnan erottaminen spekulatiivisesta investointipankkitoiminnasta ja valtion rajoittamattomat takuut kaikkien pankkitilien varoille.

5. Sosiaalilainsäädäntökirjan uudelleentyöstäminen: lähtökohtana palvelusten tarve eikä kustannusten säästäminen. Vähimmäisvaatimuksena on Harz-sääntelyn poistaminen käytöstä.

6. Globaalin ja uskottavan ekologisen rakenneuudistuksen toteuttaminen maailmanlajuisessa mittakaavassa. Kansainvälinen esiintyminen taloudellisen kehityksen irroittamiseksi fossiilisten energialähteiden käytöstä pitkällä tähtäimellä.

7. Saksalaisebn ja eurooppalaisen maatalouden ekologinen uudelleenrakentaminen.

8. Sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuudistus: kansalaisvakuutus terveydenhoitoon, lakisääteisen eläkkeen vahvistaminen, tarvepohjaisen vähimmäiseläkejärjestelmän toteuttaminen.

9. Yhteisen ja yhtenäisen yritysverojärjestelmän toteuttaminen koko Euroopan Unionin alueella; soveltavien ja hyvittävien  verojärjestelmien poistaminen; veroasteen korottaminen.

10. Toimeentulojärjestelmän uudelleenkunnallistaminen.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi kirjoittajat ovat käynnistäneet SPD-petition, joka muistuttaa meidän kansalaisaloitettamme.

---
Saksan SPD:n koalitioneuvotteluissa esiinnostamat kysymykset eivät Euroopan Unionia koskevilta osiltaan ole pelkästään näiden neuvotteluosapuolten päätettävissä - eikä edes Saksan tulevan hallituksen. Ilman EU:n peruskirjojen avaamista ja mallin muuttamista sekatalousmalliksi - jolloin myös valtiokoneistot ja julkinen sektori pääsisivät mukaan "Uuden Euroopan" rakentamiseen - SPD:n luonnostelemaa uutta lähestymistapaa ei voida peruskirjaa murentamatta toteuttaa. Nyt voimassaolevat peruskirjat on hyväksytty kansallisten viilausten jälkeen kaikkien Unionin jäsenvaltioiden hyväksynnällä, siis konsensusperiaatteella. Ristiriita todellisten tarpeiden ja noudatettavien periatteiden välillä on syvä ja todennäköisesti edelleen paheneva. Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi murensi samalla koko vanhan poliittisen rakenteen. Tuleeko näin käymään myös EU:n rakenteissa, jos umpikujasta ei löydy tietä eteenpäin?

Ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa

Kirjoitustyyli ja luonteenpiirteet

Referoin tässä Ernst Schachtelin kirjoitusta, jonka löysin Erich Frommin postuumisti julkaistusta kirjasta "Arbeiter und Angestellten am Vorabend des dritten Reiches ISBN 3-423-04409-8, ei suom.) Tämä kirja on itseasiassa tutkimusraportti Saksan työväestön ja toimihenkilöiden henkisestä tilasta juuri Hitlerin valtaannousun aikoina 1930-luvun alussa. Tutkimuksessa käytettiin ns. avointa kyselylomaketta, jossa vastaajat saivat ilmaista omia mielipiteitään myös kirjallisesti esitettyihin kysymyksiin. Ernst Schachtelin analyysi perustuu puolestaan F.H. Allportin, L. Walkerin ja E. Lathersin 1934 ilmestyneeseen kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality.

Kirjoitus- ja ilmaisutyylillä on omat yhteytensä persoonallisuuteen ja luonteenpiirteisiin. Ilmaisutapa kertoo siis paljon myös kirjoittajasta itsestään ja änen tavastaan suhteuttaa itsensä yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin.

"Kun toteuttaa kirjallista kyselyä saadakseen informaatiota vastaajien persoonallisuudesta, osoittautuu persoonallinen kirjoitustyyli hedelmälliseksi tutkimustekniikaksi psykologisessa analyysissa. Myös tässä tutkimuksessa (viittaa siis Frommin tutkimukseen) olemme käyttäneet tätä tekniikkaa osittain hyväksemme, voidaksemme paremmin järjestää yksityisten vastaajien kuhunkin kysymykseen antamia tulkittavia vastauksia. Monissa tapauksissa antaa nimittäin paremminkin vastauksen muotoilu lähtökohdan toivotun psykologisen informaation saamiseen kuin itse esitetty konkreettinen kysymys. Tämän ohella kirjoitustyylin analyysi on ennenkaikkea silloin mielekästä, kun sitä ei tehdä pelkästään yksittäisten kysymysten tulkintana, vaan koko kyselykokonaisuuden yhteydessä. Vain tässä tapauksessa voidaan toivoa, että saadaan avaimia vastaajan persoonallisuuden rakenteesta.

Se että on olemassa yhteys persoonallisuuden ja kirjoitustyylin välillä, se että ihmisen kirjoitustyyli on tietyllä tavalla luonteenomainen hänelle itselleen, on yleisesti tunnettua (tässä kirjoittaja viittaa  L. Walkerin ja E. Lathersin kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality, IR). Ranskalaisessa yhteydessä tämä puetaan täsmälliseen muotoon "Le style c'est L'homme" (ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa). Aika usein voimme tunnistaa kirjailijan tai ystävän  todellakin hänen kirjoitustyylinsä perusteella. Tätä taustaa vasten tavoitteemme on nyt tunnistaa, miten pitkälle ihmisestä ja hänen  kirjoitustyylistään voi vetää  hedelmällisä johtopäätöksiä. Me haluamme siis löytää psykologisen yhteyden kirjoitustyylin ja kirjoittajan välillä ja yrittää havaita, mitä erityisiä luonteenpiirteitä kätkeytyy tiettyihin tyylillisiin ominaisuuksiin.

Lähtökohtaisesti näyttää olevan kaksi ulottuvuutta, joissa tyyli antaa avaimia henkilön itsensä havainnoimiseen: ensikseenkin kirjallisen ilmaisun tyylissä on yhä uudelleen toistuvia erikoisuuksia, joilla kirjoittaja värittää sanomaansa. Toiseksi yksittäinen ilmaisu voi nostaa esiin tietyn tunteen käsiteltävän  aiheen yhteydessä. Olkoonkin että kirjoittaja itse ei ole lainkaan tietoinen tästä tunteesta, tulee se tällä tavalla herätettyä, niin että paljastaa esimerkiksi vihamielisen äänensävyn, "kynän lipsahtamisen" tai vastaavan erikoispiirteen. Kirjoittajan käyttämä tyyli voidaan nähdä samansuuntaisena hänen yleisen käyttäytymisensä kanssa. Erikoisuus jossakin yksittäisessä ilmaisussa saattaa olla samansuuntainen  käyttäytymiseen vastaavanlaisessa tilanteessa. Jokainen tilanne  vapauttaa tiettyjä tunneärsykkeitä, jotka voivat saada ilmiasun suullisessa tai kirjallisessa muodossa.

Tavallisesti persoonallisuus näyttäytyy paremmin suullisessa kuin kirjallisessa ilmaisussa. Puhutun ja kirjoitetun sanan ero persoonallisuutta arvioitaessa perustuu pitkälle siihen tosiasiaan, että kirjoitetun ilmaisun suhde sisältöön on vähemmän suora kuin mitä se on henkilön ilmaistessa itseään suullisesti. Alaviitteessä kirjoittaja toteaa, että tämä pätee vain keskimääräisesti; vakavassa hermostollisessa häiriötilassa kirjoittajan ilmaisu saattaa olla hyvin avointa tai sekavaa, mikä ei kuitenkaan kerro kaikkea ilmaisijan luonteenpiirteistä. On enemmän ihmisiä, jotka puhuvat luonnollisella ja spontaanilla tavalla kuin sellaisia jotka näin kirjoittavat. Monille kirjoittaminen ei ole niin luontevaa ja joillekin ja jopa lukumääräisesti suurimmalle joukolle  jo koululauseen kirjoittaminen vastaa hyvin vaativaa suoritusta. Tällaiset tekijät vaikuttavat varmastikin huomattavassa määrin siihen tapaan ja tyyliin, jolla joku kirjoittaa. Tieteelliseen arviointiin antaa kirjallinen ilmaisu kuitenkin sen teknisen edun, että se mahdollistaa jatkuvan pääsyn ilmaisun havainnointiin. Vastaavanlainen kuvailu suullisesta ilmaisusta on paljon tilapäisempi ja se olisi mahdollista ainoastaan monimutkaisessa teknisessä koneistossa.

Kun analysoidaan persoonallista kirjoitustyyliä, on seuraavaksi tärkeää hahmottaa ne tekijät, jotka vaikuttavat kirjoittajan ilmaisuun. Puhumme siis tässä kirjoitustilanteesta. Nämä yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset tekijät ovat aina erilaisia liittyen kirjoittamisen tarkoitukseen. Kun koululainen kirjoittaa kouluainetta tai joku kirjoittaa esimiehelleen, tekee mainosta tai on kirjeenvaihdossa ystävänsä kanssa, tai jos kirjoittaja vastaa kyselyyn, joka kerta on kysymyksessä erikoistilanne joka vaikuttaa eri tavalla kirjoitustyyliin. Jopa kyselylomakkeen täyttäminen - josta kirjoittaja tässä yhteydessä puhuu - ei ole vastaajille psykologisessa mielessä millään muotoa samanlainen. Kun yhteisö tekee kyselyä ja saa vastaukset, sen merkitys vastaajalle, kyselyn tarkoitus, kyselyn subjektiivinen vastaanotto ja lopulta myös  anonymiteetin aste - kaiki nämä seikat ovat yhteydessä mitä suurimmassa määrin vastaajien erilaisiin tilanteisiin. Näistä lähtökohdista kyselylomaketta tulee tarkastella kokonaan eri lähtökohdista kuin esimerkiksi kirjallista älykkyystestiä, joka sellaisenaan luo tietynlaisen koetilanteen.

Tässä jo kuvattujen kirjoitustilanteiden lisäksi on tarkasteltava tekijöitä, jotka liittyvät asemaan ja taustaan yhteiskunnassa eli siihen, miten tottuneita vastaajat ovat kirjalliseen ilmaisuun tällaisessa kyselytutkimuksessa. Lehtimies,  joka kirjoittaa päivittäin samansuuntaisista aiheista on aivan ei tilanteessa kuin maanviljelijä,  joka kirjoittaa harvoin ja on ollut vähän tekemisissä kyselytytkimuksen aihepiirin kanssa. Toimistotyöntekijä suhtautunee kyselytutkimukseen samalla tavoin kuin tavanomaisen lomakkeen täyttymiseen - hän ei anna mitään vastausta ennenkuin hän on täysin varma ja antaa sen  sitten  matemaattisella tarkkuudella. Hyvininformoitu työläinen joka asuu suurkaupungissa, saattaa olla hyvinkin tietoinen niistä olosuhteista joita kyselylomake käsittelee, mutta joutuu helposti vaikeuksiin kun pitää ilmaista ajatuksiaan kirjallisessa muodossa. Vasta sitten kun on käyty läpi nämä tilannetta valaisevat tekijät, kirjoittajan sosiaalinen tilanne ja kirjoitetulle asetetut päämäärät, voidaan edetä siihen erityiseen henkilökohtaisen vaiheeseen, jossa syntyvät kirjoittamistilanteessa olevat ja persoonallisuutta kuvaavat tekijät. Niinpä saattaa esimerkiksi sellainen henkilö joka on hyvin varovainen ja joka pelkää jokaisen kysymyksen kohdalla vastaako hän oikein ja koko ajan harkitsee mitä kirjoittaa, olla täysin eri tilanteessa kuin henkilö joka ei anna tuollaisille ajatuksille ollenkaan tilaa, vaan pikemminkin on iloinen kun ensimmäistä kertaa hänenkin mielipidettään kysytään.

Montaa kertaa  juuri vastaustilanteen ainutlaatuisuus on sellainen, että se vaikuttaa henkilökohtaiseen suhtautumiseen ja niihin psyykkisiin mekanismeihin, jotka ovat yhteydessä "itsetuntoon" ja tulevat kirjallisessa ilmaisussa hyvin selvästi esille. "Itsetunnolla" tarkoitamme tässä - ilman että yrittäisimme tyhjentävästi selittää tämän syvällisen käsitteen koko olemusta - sitä erityistä piirrettä, miten ihminen arvioi itseään suhteessa toisiin ihmisiin. Tämä itsetunto voi olla kaikilla tasoilla täysin tietoista tai toisaalta toimia täysin tiedostamana taustalla. Sekä tietoinen että tiedostamaton itsetunto voivat olla samanaikaisesti aktiivisia ja ristiriitatilanteessa toimia toisiaan vastaan. Niinpä on ajateltavissa että tietoisella tasolla pelokas arkuus on päällimäisenä ja tämän arkuuden taakse piiloutuu samaan aikaan tiedostamattomia, omasta suuruudesta  uneksivia fantasioita, tai vastakohtaisesti tietoisen arroganssin ja röyhkeyden taakse kätkeytyy pelko tiedostamattomasta heikkoudesta. Joskus itsetunto palvelee kompensoiden tilanteeseen liittyvää epävarmuutta pitämällä sitä merkityksettömänä, vähempiarvoisena tai peittääkseen avuttomuutta. Ne erityiset keinot, joita yksilö kulloinkin käyttää, säilyttääkseen itsetuntonsa tai kohottaakseen sitä, ovat tiiviissä yhteydessä hänen persoonallisuuteensa. Itsetunto ilmaisee omalta puoleltaan lukuisia psyykkisiä mekanismeja, jotka edesauttavat persoonallisuuden rakenteen muovautumisessa.

Normaalitapauksessa itsetunto perustuu vertailuun muiden ihmisten kanssa, jolloin suhteuttamisprosessi voi itsetunnon olennaisena perustana saada erilaisia muotoja; se voi tapahtua aktiivisena vertailuprosessina, mutta se voi olla myös passiivista. Sellaisessa tapauksessa itsetuntoon vaikuttaa pääasiassa se mitä muut tietävät tai ajattelevat tai saattavat ajatella minusta. Se että itsetunto pohjautuu juuri vertailuun muiden ihmisten kanssa, on tilanteilla joissa asetutaan suhteeseen toisen ihmisen kanssa aivan erityinen merkitys itsetunnolle ja sen puolustusmekanismeille. Tämä vaikutus korostuu tilanteessa, jossa jätämme itsestämme tietynlaisen vaikutelman. Siten saattaa lomakekyselyyn vastaaja esimerkiksi pyrkiä   jättämään vaikutelman, jolla hän yrittää vakuuttaa lukijan koulutuksestaan, kun taas toinen kokee kysymyksen kokeeksi ja sen vuoksi näkee vaivaa välttääkseen "virheitä".

Samoin saattaa se rooli, joka pohjautuu itsetuntoon vastaustilanteessa saada joko ulospäinsuuntautuvan tai sisäänpäinkääntyneen ilmaisun muodon. Kun vastaajan mielenkiinto ja aikomukset ovat suuntautuneet käsiteltävänä olevan kysymykseen kohteena, muotoutuu myös ilmausutapa kohdeorientoituneeksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö vastaus tästä huolimatta saata olla persoonallisesti värittynyt. Vetäytyvä ilmaisu ei puolestaan sisällä mitään egoistista latausta, vaan on pikemminkin määräytynyt itseä koskevan arvioinnin pohjalta, mikä näkyy sanavalinnoissa ja mahdollisesti jopa puolustautumisena suhteessa kysymykseen. On runsaasti esimerkkejä kohdesuuntautuneesta vastaustavasta, mutta vähemmän sellaisia jotka edustaisivat pelkästään puolustautumismekanismia. Sekä suullisessa että kirjallisessa vastaustavassa vetäytyvä suhtautumistapa tulee useimmiten näkyviin vain toissijaisena, sanavalinnoiltaan taustalla vaikuttavana ilmaisuna. Mutta aivan kuten estottomassa ulospäinsuuntautuneesa ilmaisutavassa persoonalliset piirteet ja itsetunto tulevat selvästi esiin, sallii objektiivinen ja neutraali sananvalinta myös pidättyvässä, sisäänpäinkääntyneessä ilmaisussa analyysipohjaa. Kokonaisuudessaan siis täytyy löytää erilaisia yhdistämismuotoja ja kombinaatioita, kun verrataan ulospäinsuuntautunutta ja sisäänpäinkääntynyttä ilmaisutyyliä.

Ehkä sisäänpäinkääntyneen vastaajan tavanomaisin ilmaisumuoto on sellainen, joka sanavalinnoillaan yrittää nostaa niiden arvoa ja tärkeyttä. Sanojen valinta on yhteydessä sekä vastaajan yhteiskunnalliseen asennoitumiseen että hänen henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä. Niinpä joku vastaaja saattaa valita mahdollisimman kultivoidun ilmaisutavan, kun taas toisen sanavalinnan ovat teennäisiä ja väkinäisiä. Kolmas saattaa pyrkiä  syvämietteiseen ja monimutkaiseen ilmaisutapaan. Joku saattaa puolestaan valita ilmaisun, joka vaikuttaa hyvin korkealentoiselta ja luo mahtipontisen vaikutelman. Itsetunnon vahvistamiseksi joku saattaa valita runollisen ja herkän kuvailutyylin. Löytyy sellaisiakin vastaajia, jotka sijoittavat vastaukseensa mahdollisimman paljon sitaatteja. Kaikki nämä sisäänpäinkääntyneet tyylit voidaan koota yhden, narsistisen tyylin käsitteen alle.
Narsistisen ilmaisutyylin erilaiset variantit antavat mahdollisuuden luonnekuvaan, jossa puhuja tai kirjoittaja antaa tietyssä määrin myös "kuulua itsestään". Narsistinen ihminen panee tietoisesti tai tietämättään painoa sille, että se mitä hän sanoo koskettaa myös  hänen omaa persoonaansa ja tästä syystä hän ei niinkään käsittele aiheena olevaa teemaa, vaan pyrkii sanavalinnoillaan esittelemään itseään oikeassa valossa.

Artikkelin kirjoittajat esittelevät vastausesimerkein erilaisia narsistisen ilmaisutavan muotoja.

Toinen ilmaisutyyli  antaa mahdollisuuden tehdä havaintoja vastaajan suhteesta autoriteettiin: tässä tapauksessa vastaaja yrittää sovittaa sanansa suhteessa johonkin autoriteettiin, yksittäishenkilöön tai instituutioon. Tämä institutionaalisten autoriteettien kuten koulun, viranomaisten tai sotilaiden koulumestarimainen, lyhytmuotoinen, töksähtelevä ilmaisu voi myös tulla näkyviin ilmaisutavassa. Usein autoritaarisesti suuntautunut henkilö samaistaa itsensä sellaisiin autoriteetteihin, joita hän on aikanaan pelännyt ja ehkä vieläkin pelkää - ja samalla myös ihailee. Psykoanalyyttisesti ilmaistuna kysymys on tapauksista, joissa koulumestarimaiset auktoriteetit pitävät yllä ja vahvistavat ilmaisijan "yliminää". Tässä törmätään ilmiöön, jossa henkilö kuvaa suhdettaan autoriteettiin ja sitä erityistä alistumista autoriteetin lakeihin, jota kautta tulee ilmaistua se että vastaajan oma arvo ja turvallisuus lisääntyvät kuuliaisuuden kautta. Alistumisellaan hän katsoo asettuvansa niiden yläpuolelle, jotka ovat vähemmän velvollisuudentuntoisia kuin hän itse.

Niin erilaisia kuin edellä viitatut kirjoitustyylit saattavat ollakin, ne edustavat joka tapauksessa yritystä puolustautua epävarmuutta, pelokkuutta, ja kaikkia omaa asemaa uhkaavia suuntauksia vastaan. Niin ylimitoitettu poisvetäytyminen kuin myös erilaiset autoriteetteihin viittaavat asennoitumiset kuuluvat puolustautumistyyliin.

Myös muita psyykkisiä mekanismeja voidaan kirjoitustyylissä aktivoida, kuten esimerkiksi sitoutumaton tai etäisyyttäottava, välimatkaa pitävä asennoituminen. Sitoutumaton henkilö, joka ei salli itseään asemoitavaksi, toivoo sen sijaan voivansa välttää mahdollisesti uhkaavat vaarat ottamatta koskaan selvää kantaa. Sensijaan etäisyyttäpitävä luonne seuraa mottoa:"Kun et salli itsellesi mitään, jossa Sinut voidaan sotkea mukaan johonkin, et voi myöskään mitään hävitä." Tällä tavalla hän arvelee olevansa kuin neutraali, kiinnostumaton katselija ja olevansa "asioiden yläpuolella", katsellen kaikkea ylivertaisesta näkökulmasta ja olemalla siten vähemmän haavoittuvainen. Niin kauan kuin kukaan ei puutu hänen näkökantoihinsa ja pitäytyy etäällä, ei hän voi koskaan olla väärässä, ja jos hän sattuisikin sanoman jotain väärin, ei se liikuta häntä niin pljoa kuin jos hän  olisi pysytellyt kokonaan taka-alalla. Kuten seuraavat esimerkit osoittavat, löytyvät tällaiset ilmaisemattomat mielipiteet siinä tavassa jolla hän sanoo jotakin.

Kysymys: Kuinka voidaan mielestänne parantaa maailmaa?
Vastaus: Jokaisen tulisi sopeutua maailmanjärjestykseen.

Kysymys: Kuinka mielestänne voidaan estää maailmansota?
Vastaus: Ainoastaan siten, että tahto estää sodat yleisesti hyväksytään.

Kysymys: Kuka on mielestänne syyllinen inflaatioon?
Vastaus: Yksittäistä ihmistä ei voida asettaa siitä syylliseksi.

Kysymys: Uskotteko, että lapsi voidaan kasvattaa täysin ilman ruumiillista kuritusta?
Vastaus: Vasta kun kasvatustieteessä yleisesti hyväksytään ruumiillisen kurituksen kielto.

Kuinka pitkä vuosiloma teillä on?
Vastaus: Keskimääräinen.

Kysymys: Uskotteko että ihminen on itse syypää kohtaloonsa?
Vastaus: Riippuu tilanteesta.

Kysymys: Mikä   hallitusmuoto on mielestänne paras?
Vastaus: Tasavalta on sopivin mahdollisuuksien rajoissa.

Kysymys: Mitä mieltä olette saksalaisesta oikeudesta?
Vastaus: Jokaisella asialla on varjopuolensa.

---
Erästä toista tyylillistä ilmiötä voimme kutsua niukkasanaisuudeksi. Tällaiselle henkilölle sanat ovat arvokas väline,  jota pitää käyttää säästeliäästi kuin kultaa, tunteita tai käärepaperia.  Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että jokainen kommunikaatiotilanne on pidettävä niin lyhyenä kuin mahdollista vaan samalla  voidaan panna merkille erityinen puheilmaisun köyhyys, joka puolestaan vaikuttaa vuorovaikutuksen tunneyhteyteen. Ilmaisutapa kertoo vetäytymisestä ulkomaailmasta, järjestelmällisestä eristäytymisestä,  samoin kaikenlaisen tunnepitoisen kontaktin välttämisestä,  jota vastaaja pitää joko vaarallisena tai tarpeettomana. Tämä luonnetyyppi saattaa pyrkiä myös erityiseen tarkkuuteen ilmaisuissaan, mikä on tyypillistä myös narsistiselle ilmaisutavalle. Jälkimmäisessä tapauksessa niukkasanaisuus ei tarkoita pelkästään vetäytymispyrkimystä koko fyysisestä läsnäolosta. Kirjoittaja lähtee enemmänkin siitä, että hänen lakoninen ilmaisutapansa nousee paremmin esille kuin kommunikatiivinen  ja korostaa hänen ilmaisunsa painavuutta.

Lopuksi, tärkeä tyylillinen erikoisuus on myös ilmaisun värittömyys, joka tosin luonteenpiirteistön diagnoosin kannalta on vain rajoitetussa määrin käyttökelpoinen. Tällaista värittömyyttä ilmaisussa, joka ei millään muotoa ole rinnastettavissa elottomaan asian esittämiseen, voitaisiin kutsua tavanomaiseksi ilmaisumuodoksi. Tällaisen kirjoitustyylin syitä etsittäessä voidaan ajatella, että kirjoittaja hakee koulumaista, "hyvää" kirjoitustyyliä sosiaalisen tavanomaisuuden merkityksessä. Tällaisessa ilmaisussa, jota opetetaan kouluissa ja yliopistoissa ja jossa sopeudutaan tavanomaisuuteen, kadotetaan pakonomaisesti suora ilmaisutapa kaikkine virheineen - mutta myös yksilöllinen värikkyys ja eloisuus. F.H. Allportin jo aiemmin mainittu tutkimus (1934)  toteaa, että ei ole olemassa mitää yhteyttä akateemisten meriittien ja yksilöllisen, tyylillisen ilmaisutavan välillä, sellaista jossa tyylistä tunnistaisi kirjoittajan opintotaustan. Tästä hän vetää johtopäätöksen, jonka mukaan yksilöllinen kirjoitustyyli ei ole kouluperäistä yhtä vähän kuin "hyvä" kirjoittaminen olisi merkki akateemisen tai yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden hakemisesta. Mitä enemmän ilmaisija sopeuttaa itseään tavanomaiseen standardiin, sitä suuremmassa määrin hänen ilmaisustaan tulee väritöntä ja tästä tekijästä lähtien kasvavat erilaiset tyylilliset erot erilaisten ryhmien välillä.  Mitä pidempään ja intensiivisemmin tämä prosessi hyvän tyylin omaksumiseksi jatkuu, sitä hallitsevammaksi tulee koulumainen ja tavanomainen ilmausutapa. Se osa kansasta, joka on käynyt ainoastaan kansa/peruskoulun, osoittaa yksilöllisempää, radikaalimpaa ja myös naivimpaa ilmaisutapaa. Sitävastoin tavanomaisuus rajoittaa suorasukaisuutta, spontaniteettia ja yksilöllisyyden merkkejä ilmaisukäyttäytymisessä. Väritön ilmaisutapa toimii siten suodattimena, joka monella tapaa sokaisee kanssaihmisiä ja lopulta kertoo vain vähän persoonallisesta yksilöllisyydestä. Oikeastaan se kertoo vain, että nämä ihmiset kuuluvat sellaiseen ryhmään, joka on näin kasvatettu ja siksi käyttävät tällaista ilmaisua.

Siitä huolimatta väritön ilmaisutapa ei ole täysin vailla arvoa persoonallisuutta arvioitaessa, sillä kuten tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään joka tilanteessa ja kaiken aikaa tavanomaiseen tapaan on vähän, niin  samoin löytyy myös vähän sellaisia jotka sattumalta käyttäisivät tätä ilmaisutapaa. On tilanteita, joissa nousee valoisampia tai tummempia ääniä tavanomaisen ilmaisun keskeltä, tilanteita joissa tunteet purkautuvat pintaan, joissa äänenpainot muuttuvat tai "kirjoitussulan murtuminen" osoittaa suurempaa avoimuutta. Mitä kattavampaa kyselymateriaali on, mitä enemmän erilaisia teemoja käsitellään, sitä suuremmaksi tulee todennäköisyys löytää tällaisia murtumakohtia tavanomaisessa tyylissä. Siten eivät ainoastaan tällaisten spontaanien purkausten tyyli  ja sisältö ole tärkeitä, vaan myös se tapa ja paikka, jossa ne normaaleina, neutraaleina pidettävissä olosuhteissa pääsevät päivänvaloon siten, että erilainen äänenpaino purkautuu muuten värittömän kielenkäytön  alta ja kertoo toisenlaisesta persoonallisuuden kerroksesta kuin tavanomainen kirjoitustyyli.

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, kun kun tietty tunne purkautuu muuten värittömän ilmaisun alta, se osoittaa myös tunnetason kiihkeyttä ja rajuutta, johon aivan pienikin viittaus tarjoaa mahdollisuuden. Kirjoittaja mainitsee tässä kyselyssä oleen kuvaavan esimerkin. Kysyttäessä,  miellyttääkö teitä naisten puuterin, hajuvesien tai huulipunan käyttö, vastaus kuului: "Kun minä näen kadulla sellaisen naisen,  minä melkein oksennan, niin ilkeältä se minusta tuntuu; ne ovat pilanneet kauhealla tavalla ulkonäkönsä."
---
Tähänastisen kuvauksen tarkoitus on ollut osoittaa, että kirjallisen ilmaisun analyysi antaa mahdollisuuksia tiettyjen luonteenpiirteissä olevien näkökohtien avaamiseen. Kun käytettävissä on riittävän laaja kyselyaineisto, on mahdollista tällaisen analyysin avulla selvittää olennainen osa vastaajan luonteenpiirteistöstä. Seuraavan esimerkin pitäisi tehdä tämä lukijalle selväksi.

Mies on kolmekymppinen, kaivostyöläinen, ammattiyhdistystoimitsija ja SPD:n jäsen. Hän on erityisen niukkasanainen ilmaisussaan. Hän kitsastelee jokaisessa vastauksessaan ja ilmaisee itseään mahdollisimman lyhyesti. Vastakohtana muille vaitonaisille ihmisille, jotka yleensä eivät ole kovin kommunikatiivisia, näyttää tämä mies nauttivan niukkasanaisuudestaan, on ylpeä kaikesta mitä hän ilmaisee.

Hänen niukkasanaisuutensa ei viittaa niinkään hänen vastaustensa sisältöön, vaan ilmaisukieleen, jota hän pitää joutavana. Niinpä hän vastaa kysymykseen, joka koskee ostamista joko tavaratalosta tai alan liikkeestä, miksi hän ostaa tavaratalosta:"Keskimäärin halvempia." ja jättää sanat "koska ne ovat" pois. Koska joku toinen tässä yhteydessä olisi sanonut vain "halvempia", hän korostaa ilmaisuaan korostetulla tarkentamisella "keskimäärin". Samaa ilmaisutapaa seuraa hän myös kysyttäessä, miksi hän ei ole osuuskaupan jäsen, vastaamalla "Veli elintarvikekauppias" ja jättää sanat "Veljeni on" pois.

Yleensä tällainen tapa luonnehtia, joka on äärimmäisen niukkasanaista, edustaa tendenssiä jossa ei pihistetä ainoastaan rahasta vaan vedetään koko persoonaa pois pelistä. Jokainen liike ulkomaailmaan päin koetaan varalliseksi. Ulostulo tällaisesta tilanteesta näkyy usein asenteena, jolla on luontenomaista torjuva töykeys.  Tuollaiset vastaukset kuin "keskimäärin halvempia" tai "Veli elintarvikekauppias" kuulostavat sitä kuin hän haluaisi sanoa:"Mitä se teille kuuluu?" " Huolehtikaa omista asioistanne!" Sama asenne näkyy myös vastauksessa kysymykseen puuterin, parfyymin tai huulipunankäytöstä. "kestä hajua". Tässäkään hän ei vaivaudu sanomaan "Minä en" eikä hän yritä muotoilla mielipidettään niin, että hän vapauttaisi sen aivan liian iholletulkevasta yhteydestä omiin tunteisiinsa yrittämällä ottaa vähän objektiivisemman asenteen. Huoleton suhtautuminen menee jopa pienimpiin yksityiskohtiin. Kun häneltä kysyttään päivittäisestä ravinnosta, useimmat vastaavat "perunasta, lihasta, leivästä, vihanneksista" jne., hänen vastauksensa on "tavallista ruokaa". Hänen ylikorostunut täsmällisyytensä näkyy myös (saksankielessä) preposition poisjättämisenä. Kysymys pihistämisestä ei siis liity pelkästään sanoihin vaan ylipäätään informaation antamiseen. Hänen vastauksensa kysymykseen "Lainaatteko raha tai tavaroita ystävillenne" vastauksena on "ei ole lainattavaa", vaikka hän palkkansa puolesta kuuluu ylempään tuloluokkaan. Sama koskee myös kirjainten poisjättämistä silloin kun se on mahdollista. Kysymykseen monta kertaa viikoittain käyt kävelemässä, vastaus on: "1 x". Kuinka usein syöt lihaa viikossa?, vastaus on 2 x.

Nämä viittaukset lyhytsanaisuuteen ovat sidoksissa myös muihin luonteenpiirteisiin, jotka tulevat esille vastausten erityisissä sisällöllisissä vivahteissa. Varmastikin hän on täsmällinen, säännöllinen tavoissaan ja tietoinen velvollisuuksistaan. Omien vastaustensa mukaan hän haluaisi elää kauan. Vastauksena kysymykseen, mitä hän tekee sen eteen, hän ei vastaa "terveellistä elämää" tai "kunnollista ravintoa" , vaan "niinkuin elää pitää" - vastaus jolla ei ole korkean eliniän saavuttamisen kanssa mitään tekemistä. Hänelle enemmänkin järjestys on arvo, mutta emme saa koskaan tietää, mistä tämä "järjestys" koostuu.  Hänen mielipiteensä mukaan ihmiset ovat itse syyllisiä kohtaloonsa, koska "elävät epäsäännöllistä elämää". Sotilaalliseen järjestykseen tulee tässä lisäksi koulumestarimainen asennoituminen. Tosiasiassa hän pitää kaikkea lakina, käskyinä, velvollisuutena ja kieltoina ja se tulee esille hänen vastauksessaan selväksi. Hän puhuu mm. naisten ammatillista osallistumista vastaan ja hän perustelee sitä sanomalla "Talousvelvollisuudet".  Tässä kohtaa hänen äänenpainonsa on kenttävääpelin lyhyt, käskevä ilmaisu, mutta itse hän ei pidä sitä töykeänä, epäystävällisenä tai käskevänä. Eräässä kysymyksessä hän ilmoittaa antavansa palkkansa vaimoilleen, mutta vastaus on varsin epätavallisesti muotoiltu: "Vaimon tulee järjestää kaikki taloudenpito täsmälleen niin kuin hänen miehensä vaatii". Muissakin tämän haastateltavan vastauksissa tulee sama lyhytsanaisuus,  ylimielisyys, töykeys ja itsetietoisuus näkyviin. Kysymys: Mitä vaatteita pidätte mieluimmin kotonaollessane? Vastaus:"Herrasmiespukeutuminen". Itsetyytyväisyys tulee näkyviin hänen ilmaisuissaan "Vaimoni", asuinpaikkani" ja "divaanini" sohvasta puhuessaan.
---
Inspiraationa tämän referaatin tekemiseen on ollut se havainto, että ihmiset kirjoittavat tai ilmaisevat itseään sangen lyhytsanaisesti. Sanotaan että suomalainen vaikenee kahdella kielellä. Myöskin niukkasanaiseen ilmaukseen liittyvä töykeys tai muut taustamerkitykset kertovat ilmaisijan luonteenlaadusta. Koskahan meiltä löytyy psykologi tai psykoanalyytikko, joka ilmaisun perusteella osaisi tehdä analyysia luonteenlaadusta ja suuntautumisesta?